Parisuhteista, Pride-kulkueesta ja muusta

Ennen kuin häivyn blogimaailmasta pariksi viikoksi, kirjoitan vielä pride-kulkueen ja siihen tehdyn iskun herättämästä moraalisesta patsastelusta sekä siitä, miten suvaitsevainen eliitti naamioi erilaiset hankkeet kielipielillä toisenlaisiksi.

Pääministeri Mari Kiviniemi tuomitsi Kainuun Sanomissa pride-kulkueeseen tehdyn iskun ja ihmetteli samalla Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsäsen lausuntoja.

”En edes löydä sanoja, kun minun on niin vaikea ymmärtää Räsäsen ajattelutapaa. Että hän yrittää löytää hyväksyttävää syytä iskulle.”

Räsänen kieltämättä asetti sanansa taitamattomasti, kun hän ryhtyi pohdiskelemaan seuraavaa:

”Voiko Pride-kulkuetta vastaan tehdyn typerän hyökkäyksen tulkita myös vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle?”

Räsänen ei kuitenkaan pitänyt hyökkäystä hyväksyttävänä vaan pohdiskeli iskun taustalla vaikuttavia tekijöitä. Tosin nykypäivän keskusteluilmapiirissa tuollainen pohdiskelu herättää epäilyksiä pohdiskelijan motiiveista. Siksi Kiviniemen oli niin helppo nostaa itsensä Räsästä korkeammalle moraaliselle tasolle lyttäämällä tämän.

Sukupuolineutraali avioliitto

Räsäsen puolue puolustaa ponnekkaasti perinteisiä perhearvoja ja vastustaa ”sukupuolineutraalia avioliittoa”. Räsänen ei kuitenkaan ollut tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen, että Pride-iskun kommentointi ja perhearvot olisi kannattanut pitää erillään.

”Sukupuolineutraalin avioliiton” käsitteellä ja Pride-iskulla ei nimittäin ole juurikaan tekemistä keskenään. Kyseinen sanahirviö on luotu Oikeusministeriön hanketta, jossa homojen ja lesbojen rekisteröidyt parisuhteet nostetaan juridisesti samanarvoisiksi oikean miehen ja naisen välisen avioliiton kanssa.

Koska lesbopari ei keskenään voi yksin hankkia lasta, perheen perustamiseen tarvitaan aina kolmas osapuoli eli mies. Jos lesboparin toiselle puolikkaalle annetaan oikeus adoptoida toisen osapuolen synnyttämä lapsi, on olemassa riski, että lapsen siittäneen miehen oikeuksia loukataan. Lisäksi miehen rooli lapsen kasvattamisessa mitätöidään, koska lapsi kasvaa ilman isää.

Kristillisdemokraatit ymmärtävät mainiosti, että avioliitossa on kyse miehen ja naisen välisestä sopimuksesta. Eduskunnan käsittelyyn tuli toinenkin hanke eli ns. ”avoerolaki”, jossa avosuhteessa elävien oikeudet toisten omaisuuteen asetetaan samankaltaisiksi avioliiton kanssa.

Avosuhteessa pariskunta ei ole viitsinyt tai halunnut virallistaa suhdetta. Jos suhde venyy, pariskunnalle saattaa kertyä paljonkin yhteistä omaisuutta, jonka jakamisesta erotilanteessa ei ole sovittu. ”Avoerolain” tarkoituksena lienee selkiyttää omaisuuden jakoa riitatilanteessa.

Käytännössä sekä ”sukupuolineutraalin avioliiton” että ”avoerolain” taustalla vaikuttaa eniten feministinen ideologia, jonka myötävaikutuksella avioliitosta on vuosien saatossa tehty miehelle erittäin epäedullinen ja riskialtis sijoitus. Epäonnistuneen avioliiton myötä omaisuus menee jakoon, ja lasten huoltajuus jää pääsääntöisesti naiselle. ”Avoerolain” myötä omaisuus menee jakoon myös avosuhteen ajaessa karille. Puhtaasti rationaaliselta pohjalta miehen ei ole järkeä sitoutua mihinkään sellaiseen parisuhteeseen, jossa puolisoilla on yhteistä omaisuutta.

Nykyisin yhä useammat naiset hankkivat lapsen ”yksin” eli tarkoituksella kasvattavat lapsen ilman, että samassa taloudessa asuisi miespuolista kumppania. Tämä ei olisi mahdollista, mikäli veronmaksaja ei kompensoisi puuttuvaa elättäjää. Mies siis maksaa joka tapauksessa.

Arvoliberalismi ei ainoa syy

Kristillisdemokraatit eivät siis ole täysin sisäistäneet kaikkia niitä tekijöitä, jotka kaivavat maata avioliiton alta. On kuitenkin yksi avioliittotyyppi, johon lainsäädäntö soveltuu mainiosti. Tämä on ns. ”lukumääräneutraali avioliitto”, jossa yksi mies pitää useita puolisoita ja maksattaa ”yksinhuoltajapuolisoiden” kustannukset veronmaksajalla. Ruotsin vihreät ovat jo esittäneet ”lukumääräneutraalin avioliiton” virallistamista ja on vain ajan kysymys, milloin vastaava esitys nähdään Suomessa.

En siis jaa Räsäsen ja kristillisdemokraattien käsitystä arvoliberalismista varsinaisena ongelmana. Kyse ei ole arvoliberalismista vaan postmodernista egalitarismista, jossa syrjittyjen ryhmien asemaa parannetaan heikentämällä syrjivien ryhmien asemaa, jolloin ”todellinen” tasa-arvo toteutuu. Valkoinen heteromies joutuu tässä pelissä ainoastaan maksajan rooliin, koska hän ei kuulu mihinkään syrjittyyn ryhmään.

Minusta mikään ilmiö yksinään ei riitä selittämään avioliittoinstituution romuttumista. Varma olen ainoastaan siitä, että poliitikot ja virkamiehet typeryyttään pahentavat ongelmia kontrolloinnin tarpeellaan ja säätämällä lakeja, jotka tekevät tilanteen paljon alkuperäistä pahemmaksi.

Eliitin sota kansaa vastaan

Snaphanen-blogin sunnuntaikronikan kirjoittaja Julia Caesar kertoi viimeisimmässään ruotsalaisten puolueiden perinteisestä Almedal-viikosta, jonka aikana poliittisten puolueiden aktiivit kokoontuvat Gotlannin Visbyn kaupunkiin esittelemään omia ajatuksiaan. Caesar piti Almedal-viikkoa oikeutetusti poliittisena sirkuksena, joka palveli lähinnä poliitikkoja ja mediaa.

Caesarin kirjoituksen oleellisin asia liittyy kuitenkin poliitikoihin ja siihen, millaisia ihmisiä päätyy poliitikoiksi. Politiikasta on tullut ammatti muiden joukossa, mistä todistavat eri poliittisten puolueiden puheenjohtajat, jotka eivät ole tehneet päivääkään rehellistä työtä vaan luoneet uransa yksinomaan politiittisessa toiminnassa.

Samanaikaisesti poliittisten toimijoiden palkat ovat nousseet huimasti suhteessa tavalliseen palkansaajaan. Euroopan Unioni on lisäksi tarjonnut uusia uramahdollisuuksia. Poliittinen eliitti on etääntynyt valitsijoistaan ja kokee toiset poliitikot, jopa ideologisesti vastakkaista laitaa edustavat, läheisemmiksi kuin omat äänestäjät.

Caesarin kirjoituksessa viitataan Anders Isakssonin kirjaan ”Den Politiska Adeln”, jossa kirjoittaja kuvaa erillisen luokan eli poliittisen aatelin syntyä. Kuten vanha aatelisto poliittinen lehti luo itselleen uusia etuisuuksia ilman rajoituksia välittämättä tavallisen kansan mielipiteestä.

Johtavat poliitikot ovat nykyisin luoneet uransa yksinomaan politiikassa. Suomessa kolmen suurimman puolueen puheenjohtajista yksikään ei ole tehnyt ”rehellistä työtä”, jos SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilaisen (toisen polven demaripoliitikko) opettajansijaisuuksia ei sellaiseksi lasketa. Poliitikot elävät ja tekevät työtänsä toisten poliitikkojen ja virkamiesten kanssa, jolloin kosketus tavallisen kansalaisen elämään jää vähäiseksi.

Poliittisen eliitin suojelu kansalta

Meneillään oleva kampanja abstraktia ”vihaa” ja internetin ”vihakirjoituksia” vastaan voidaan nähdä myös poliittisen eliitin yrityksenä suojella itseään kansalaisten taholta tulevalta arvostelulta. Tämän kampanjan operatiivinen johto löytyy Valtakunnansyyttäjävirastosta, jonka toimintaa voi luonnehtia varsin suoraviivaiseksi.

Mika Illman kirjoitti syyttäjälaitoksen tiedotuslehti Akkusatoorissa artikkelin Valtioneuvoston jäseniin, muuhun virkamieskuntaan ja eräisiin vastaaviin tahoihin kohdistuvasta uhkaamisesta. Siinä Illman esittää näkemyksensä siitä, miten esimerkiksi internetissä tai muussa vastaavassa joukkoviestinnässä tapahtuviin uhkailuihin tulisi suhtautua ja minkä tyyppisistä rikoksista tuolloin on kyse.

Orwellilaiseen ”sananvapausrikollisuuteen” erikoistunut Illman viittaa syyttäjille annettuun ohjeistukseen ja sanoo:

”Kannanotossa todetaan, että uhkausten tekijöiden tavoitteena on usein kohdehenkilön saaminen luopumaan tietyn tehtävän toteuttamisesta tai tietyn asian puolesta toimimisesta. Kysymys voi myös olla siitä, että kohdehenkilöä yritetään uhkausten avulla taivutella luopumaan aktiivisesta ja julkisesta esiintymisestä jonkin yhteiskunnallisen tavoitteen puolesta. Tällainen uhkaaminen on siten omiaan vaarantamaan paitsi viranomaismenettelyn riippumattomuutta myös vapaata mielipiteen muodostusta ja sananvapautta.”

On tietysti selvää, että johtavien poliitikkojen ja virkamiesten henkilökohtaisesta turvallisuudesta pitää huolehtia. Maailmasta löytyy rikollisia ja vaarallisia sekopäitä, mutta Illmanin tavoitteena ei ole suojella poliitikkoja heiltä vaan pelotella tavallisia kansalaisia.

Internet on tehnyt julkisen itseilmaisun äärimmäisen helpoksi ja halvaksi. Kynnys kirjoittaa räväkkä mielipide keskustelupalstalle, blogiin tai suoraan sähköpostilla on äärimmäisen pieni. Mielipiteen ilmaisu voi myös olla harkitsematon, sillä tietokoneessa ei ole alkolukkoa eikä suodatinta, joka estäisi ennalta kypsymättömät ja alatyyliset kirjoitukset.

IP-osoitteet ilman oikeuden päätöstä

Kokenut väkivaltarikostutkija Juha Rautaheimo omaa Mtv3-sivuston mukaan jonkin verran suhteellisuudentajua, kun hän ihmettelee poliitikkojen rikosilmoitusherkkyyttä. Kirjoituksista kun on usein etukäteen pääteltävistä, että niiden takana on ”alaikäinen finninaama”. Rautaheimo myös toteaa, että johtavan poliitikon tekemä rikosilmoitus ei mene suoraan ö-mappiin toisin kuin tavallisen ihmisen vastaavasta asiasta tekemä ilmoitus.

Toki Rautaheimo ei olisi poliisi, jos hän ei samassa yhteydessä vaatisi oman työnsä helpottamista. Nykyisin Poliisi joutuu hankkimaan telekuunteluun luvan käräjäoikeudesta, jos uhkausviestin lähettäjän ip-osoite halutaan saada selville. Tämä vie aikaa ja verorahoja, joten Rautaheimo haluaisi Poliisille oikeuden selvittää käyttäjän ip-osoite ilman oikeuden päätöstä.

Rautaheimon huolen voi myös tietyssä mielessä ymmärtää, jos jättää yksilönvapausnäkökulman huomiotta. Mtv3:n jutussa Rautaheimo toteaa:

”Toisaalta tässä poliisi on puun ja kuoren välissä. Valtakunnansyyttäjänvirasto on sanonut, että ne on tutkittava; että tällaista ei saa Suomessa olla.”

Poliisi toimii ylemmältä taholta tulevien ohjeiden mukaan, mikä tietysti lisää työtä ja vähentää resursseja tavallisten ihmisten kärsimien rikosten tutkinnalta. Poliisi on se viranomainen, jonka päälle Valtakunnansyyttäjäviraston kiihkoilu internetin puhdistamiseksi kaatuu.

Poliittisen toimintavapauden rajoittaminen

Palataan takaisin Illmanin kirjoitukseen. Siinä kirjoittaja perustelee tarvetta syytteen nostamiseen ”erittäin tärkeällä yleisellä edulla”:

”Kannanoton mukaan vaatimuksen on lähtökohtaisesti katsottava täyttyvän, kun valtioneuvoston jäseneen tai muussa johtavassa asemassa olevaan virkamieheen kohdistetaan tappouhkaus tai muu uhkaus vakavasta väkivallasta. Tätä linjausta perustellaan sillä, että uhkaus saattaa näiden kohdehenkilöiden osalta usein liittyä johonkin heillä asemansa perusteella käsiteltävänä olevaan asiaan, joka on yhteiskunnan kannalta erityisen tärkeä. Kannanoton mukaan myös muuhun virkamieheen kohdistettuna tällainen uhkaus saattaa täyttyä kysymyksessä olevan vaatimuksen yksittäistapauksessa.”

Yleinen etu ei koske ainoastaan johtavia poliitikkoja. Illman jatkaa:

”...myös muilla poliitikoilla, erilaisten aatteellisten ja elinkeinoelämän järjestöjen edustajilla sekä esimerkiksi toimittajilla on erittäin tärkeä tehtävä yhteiskunnallisen mielipiteen muodostuksen, sananvapauden ja demokraattisten päätöksentekoprosessien kannalta. Siksi myös heihin saatetaan kohdistaa nyt käsiteltyä uhkaamista. Kun tällaiseen henkilöön kohdistetun uhkaamisen motiivi selvästi liittyy kohdehenkilön julkiseen ja/tai yhteiskunnalliseen toimintaan, on kannanoton mukaan usein perusteltua katsoa, että erittäin tärkeä yleinen etu vaatii syytteen nostamista. ”

Yleinen etu toteutuisi parhaiten siten, että rikostutkinnan ammattilaiset saisivat arvioida, onko uhkaus varteenotettava vai pelkkä ”nuoren finninaaman” harkitsematon kirjoitus. Illman käsittelee asiaa myös erittäin yksipuolisesta näkökulmasta. Hän ei ota huomioon sitä, että turhanpäiväiset ”nuorten finninaamojen” epäkypsien kirjoitusten tutkinnat syövät aikaa ja taloudellisia resursseja, jotka ovat pois oikeiden rikosten tutkinnasta.

Illmanin kirjoituksessaan käyttämä mahdollinen rikosnimike ”poliittisen toimintavapauden loukkaaminen” vaikuttaa myös paradoksaaliselta. Illman itse ja hänen edustamansa virasto loukkaavat niiden poliittista toimintavapautta, jotka ovat joutuneet hänen nettirasistijahtinsa kohteeksi. Viimeisimpänä uhrina on asikkalalainen kunnanvaltuutettu James Hirvisaari, joka sai syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Illman toteaa, että toimittajilla on erittäin tärkeä tehtävä mielipiteenmuodostuksen, sananvapauden ja demokraattisen päätöksentekoprosessin kannalta. Siksi heidän saamistaan tappouhkauksista tulee nostaa syyte, koska ”erittäin tärkeä yleinen etu” niin vaatii. Internetissä jokainen on kuitenkin toimittaja ja tavallisella kansalaisella on ennemminkin syytä huolestua viranomaisten ja poliitikkojen innokkuudesta kontrolloida internetiä kuin sinne kirjoitetusta roskasta, jota kyllä riittää tongittavaksi. Toisaalta internet tarjoaa niin paljon mahdollisuuksia tiedonhankintaan ja oman ymmärryksen kasvattamiseen, että Mika Illmanin kaltaisten hallittavaksi sitä ei kannata antaa.

Väärän tietoisuuden torjuntaa

Suomenkielinen Wikipedia kertoo väärästä tietoisuudesta seuraavaa:

”Väärä tietoisuus on marxilainen oletus, jonka mukaan aineelliset ja institutionaaliset tekijät johtavat työväenluokkaa (ja kenties muitakin luokkia) harhaan kapitalismin luonteen suhteen.”

Jos työläistä kiinnostaa enemmän se, mitä hän palkallaan saa, kuin häneen työnantajan taholta kohdistuva riisto, työläinen on väärän tietoisuuden vallassa. Kapitalistinen hapatus siis viekoittelee työläisiä pois vallankumouksellisesta toiminnasta. Väärä tietoisuus käsitteenä on omaksuttu myös muissa ideologioissa kuten radikaalifeminismissä.

Väärää tietoisuutta voi kuitenkin torjua. Tässä kirjoituksessa kerron torjuntakeinoista esimerkkien avulla.

Gazan kesäleirit

YK:n pakoilaisavun järjestö UNRWA pitää yllä lasten kesäleirejä Gazan kaistaleella. Äskettäin 20 naamioitua ”asemiestä” hyökkäsi yhteen leiriin ja tuhosi leirin kalustusta mm. sytyttämällä tulipaloja sekä viiltelemällä telttoja, leluja ja muovisen uima-altaan. Hyökkäys oli toinen kuukauden sisällä.

UNRWA:n lisäksi myös Gazaa hallitseva Hamas-järjestö pitää yllä kesäleiritoimintaa lapsille. Hamasin leireilla lapset oppivat islamia, sotilaallista marssimista, ratsastusta ja uintia. Virallisesti Hamas-järjestön edustaja tuomitsee iskun, kuten oheiselta Al-Jazeera -kanavan videolta voi kuulla.Todellisuudessa iskun tekijöitä tuskin koskaan saadaan vastuuseen teostaan.

Edellä linkitetty AP:n uutinen tietää kertoa:

”...viime vuonna Hamasin kansanedustaja kävi julkista kampanjaa YK:n kesäleiriohjelmaa vastaan.”

”Viime kuukausina Hamas on alkanut aiempaa voimakkaammin soveltaa tiukkaa islamin versiotaan Gazan jokapäiväiseen elämään.”

YK:n ylläpitämällä kesäleirillä ei opeteta islamia. Lisäksi tytöt ja pojat leikkivät keskenään ilman rajoituksia toisin kuin Hamasin kesäleireillä. Näin lapset oppivat väärää tietoisuutta, jota torjutaan antamalla terroristien tuhota kilpaileva kesäleiri.

Onneksi YK:n paikallinen edustaja John Ging tietää, kuka on todellinen syyllinen:

”Hän totesi, että se [hyökkäys] osoittaa, kuinka tärkeää on muuttaa paikallisia olosuhteita, jotka synnyttävät ekstremismiä.”

Sanoja ei ole tarkoitettu Gazan kaistaletta hallitsevalle Hamasille vaan Israelille.

Äärivasemmisto ja Saksan lippu

Berliinissä vasemmistoanarkistit ovat Local.de-sivuston mukaan ahdistelleet Saksan jalkapallomaajoukkuetta kannattavia maahanmuuttajia. Vasemmistolaiset ovat olleet erityisen aktiivisia maahanmuuttajavaltaisella Neuköllnin alueella, jossa asuu paljon turkkilais- ja arabitaustaisia maahanmuuttajia.

”Aktivistit” ovat poistaneet ja tuhonneet kauppojen ja ajoneuvojen ulkopuolella liehuvia Saksan lippuja, koska heidän mukaansa ylevä isänmaallisuus herättää eloon Kolmannen valtakunnan vastenmielisen nationalismin.

Kännykkäkaupan omistaja Ibrahim Bassal ja hänen serkkunsa Badr Mohammed, joka on tunnettu kristillisdemokraattien poliitikko, hankkivat 20 metriä pitkän lipun 500 eurolla. Bassal kertoi Berliner Morgenpostille loukkauksista, joita hän on saanut paikallisilta vasemmistolaisilta.

Viime päivinä tilanne on pahentunut, sillä anarkistit ovat yrittäneet poistaa lipun neljä kertaa ja jopa sytyttäneet sen kerran tuleen. Kerran ryhmä ”aktivisteja” pääsi liikkeen katolle ja onnistui leikkaamaan lipun irti.

Bassalin suku yhdessä naapurien kanssa on järjestänyt lipulle öisen vartioinnin. Bassal ja Mohammed sanoivat yhteen ääneen:

”Emme anna heidän riistää ylpeyttämme.”

Der Tagesspiegelin mukaan Bassal on kuitenkin päättänyt poistaa lipun ja asettaa sen näytille vain Saksan maajoukkueen pelipäivinä. Myös muut paikalliset asukkaat ovat kertoneet, että he eivät jätä lippuja vartioimatta.

Bassal ja hänen serkkunsa kärsivät väärästä tietoisuudesta. He eivät suostu asettumaan uhrin rooliin vaan pönkittävät heitä sortavaa saksalaista yhteiskuntaa. Väärää tietoisuutta torjutaan tuhoamalla sortovallan symbolit ja estämällä julkinen tuenosoitus sortovaltaa pönkittävälle Saksan maajoukkueelle.

Stasi-tv

Törmäsin termiin Stasi-tv, kun luin Julia Caesarin kirjoituksen, jossa käsiteltiin monikulttuuripolitiikan myötäjuoksijoita. Näistä pahimpia ovat tietysti journalistit, jotka käyttävät valtaa pimittämällä tosiasioita ja vääristämällä julkista keskustelua.

Journalismi on erityisen politisoitunutta valtiollisissa tv-yhtiöissä, joiden uutislähetyksissä puhutaan rotutohtoreista ja kauhistellaan ulkomaisia ”äärioikeistolaisia” puolueita. Uutisvälähdysten toimintatapa on yksinkertainen. Ensiksi toimittaja kertoo tapahtumista käyttämällä arvoväritteisiä termejä, joiden tarkoituksena on mustamaalata uutisessa esiintyvä ”äärioikeistolainen” poliitikko ja kauhistella tapahtunutta. Seuraavaksi puheenvuoron saa ”asiantuntija”, joka on joko vasemmistoprogressiivinen journalisti tai poliittisilta mielipiteiltään tulipunainen yhteiskuntatieteilijä.

Aktuellt ja Hollannin vaalit

Geert Wildersin johtama Vapauspuolue (PVV) nousi Hollanin vähän aikaa sitten pidetyissä parlamenttivaaleissa kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Ruotsin television uutislähetys Aktueltt kommentoi ensin tapahtunutta edellä kuvatulla tavalla ja antoi sen jälkeen puheenvuoron ”asiantuntijalle”, joka tällä kertaa oli vasemmistoprogressiivisen Dagens Arena -lehden toimittaja Per Wirten.

Dagens Arena kehuu etusivullaan itseään riippumattomaksi, radikaaliksi ja edistykselliseksi. Per Wirteniä voi siis hyvällä syyllä pitää Geert Wildersin ideologisena vastapuolena. Tästä huolimatta valtiollinen tv-yhtiö STV ei näe mitään ongelmaa siteerata häntä Hollannin politiikan eksperttinä, olihan Per seurannut vaaleja ja keskustellut journalistikollegojensa kanssa paikan päällä.

Wirtenin analyysin mukaan ääni Wildersille tarkoitti todellisuudessa ääntä konsensuspolitiikkaa vastaan. Hollannissa ei ole selkeitä poliittisia blokkeja, jolloin politiikasta puuttuvat jännitteet. Kansa halusi Wirtenin mukaan selkeitä vaihtoehtoja konsensukselle.

Wirten myös totesi, että Hollanti ei todellisuudessa ole koskaan ollut mikään vapaamielisyyden ja edistyksellisyyden tyyssija, jollaisena sitä on totuttu pitämään, vaan arvoiltaan varsin konservatiivinen. Hollannissa samoin kuin Tanskassa rasisteihin on suhtauduttu leväperäisesti ja näin he ovat saaneet vaikutusvaltaa.

Wirtenin ja Aktuellt-ohjelman stasi-tv:n sanoma oli siis tarkoitettu ruotsalaisille muistutukseksi siitä, kuinka hyvä asia rasistien eristäminen politiikasta on. Ruotsissa sentään on kaksi keskenään kilpailevaa blokkia: porvarillinen allianssi ja vihervasemmiston blokki. Vaikka niiden poliittinen linja maahanmuutto- ja monikulttuuriasioissa ei juurikaan poikkea toisistaan (molemmat blokit vaikenevat niistä), blokkeja on kuitenkin kaksi.

Tärkeintä on kuitenkin estää ”muukalaisvastaisten” ryhmittymien vaikutusvallan kasvu. Ruotsindemokraatit nousee luultavasti seuraavissa vaaleissa Valtiopäiville ja on erinomaisen tärkeää, että heidät eristetään päätöksenteosta ”konsensushengessä”.

Tanska karkottaa pohjoismaalaisia

Suomen Yle ei suinkaan häviä naapurimaan SVT:lle poliittisessa journalismissaan. Ylen tv-uutiset osoitti tämän erinomaisesti kertomalla, kuinka Pohjoismaiden pahis Tanska on rikkonut sopimuksia ja karkottanut ”pohjoismaalaisia” sosiaaliturvan varassa eläviä henkilöitä maasta.

Äänessä kuultiin Vihreiden kansanedustaja Ville Niinistöä, joka puhui Pohjoismaiden neuvoston kansalais- ja kulttuurivaliokunnan puheenjohtajan ominaisuudessa. Tanskan viranomaiset olivat Niinistön mukaan karkottaneet viimeisillään raskaana olevan naisen Norjaan, koska viranomaisten mielestä naisen kuuluisi saada sosiaaliturvaa Norjasta.

Tapausten yksityiskohtia ei ole mahdollista tietää, mutta kaikkea olennaista tuskin kerrottiin. 50 vuotta sitten pohjoismaista sopimusta yhteisestä sosiaaliturvasta tuskin tehtiin sosiaaliturvaturismin mahdollistamiseksi, koska tuolloin sosiaaliturvan taso ei ollut läheskään samaa luokkaa kuin nykyisin.

Ylen uutiset käyttivät myös asiantuntijaa. Sellaisena toimi sosiaaliliberaalin Radikale Venstre -puolueen kansanedustaja Bente Dahl, joka syytti tapahtuneesta Tanskan tiukentuneita maahanmuuttolakeja. Lähinnä Suomen Vihreitä vastaava puolue vastustaa Tanskan tiukkoja perheenyhdistämislakeja eli ns. 24 vuoden sääntöä, jonka mukaan Tanskan kansalaisten ulkomaalaiset vaimot eivät saa oleskelulupaa, jos he ovat alle 24-vuotiaita.

Uutisen viesti oli kuitenkin tarkoitettu suomalaisille, joiden keskuudessa nykyistä tiukemman maahanmuuttopolitiikan kannatus on kasvanut. Maahanmuuttopolitiikka ei voida tiukentaa, koska erilaiset kansainväliset sopimukset estävät sen. Oikea linja on siis jatkaa kuten ennenkin tai muuten saadaan satikutia Tanskan tavoin.

Tanska-kortti

Ei myöskään voi olla sattumaa, että Ruotsin vihreiden puheenjohtaja Maria Wetterstrandin puoliso Ville Niinistö tuo Tanska-kortin näkyvästi Suomeen. Ruotsissa mediavasemmisto käyttää Tanskaa negatiivisena esimerkkinä rutiininomaisesti. Kuuluisin esimerkki tästä on Lena Sundströmin reportaasikirja (ja tv-dokumentti) Världens lyckligaste folk, jossa ihmetellään, kuinka hauskan ja hövelin maineessa olevat tanskalaiset ovat yhtäkkiä muuttuneet kamaliksi rasisteiksi ja islamofobeiksi.

Vauvaikäisenä Koreasta Ruotsiin adoptoitu Sundström on tietysti journalisti ja yllättäen myös vasemmistolainen. Sydsvenskanin kirja-arvostelussa vähän moitittiin, että Sundström kysyy mutta ei vastaa, mikä turhautti arvostelijaa:

”Turhauttavaahan se on, mutta samanaikaisesti suorien ja yksinkertaisten vastausten puute kertoo, että Sundström ottaa kysymyksensä vakavasti. Eivätkö hätäiset johtopäätökset ja yksinkertaiset vastaukset nimenomaan tuo ulkomaalaisvastaisia puolueita valtaan?”

En ole lukenut Sundströmin kirjaa, mutta tv-dokumentin olen nähnyt. Siitä ei todellakaan kannata etsiä vastauksia. Jos tykkää katsoa narsistisen journalistin kevyttä jutustelua erilaisten ihmisten kanssa, dokumentista voi toki myös nauttia.

Jalkapallo ja monikulttuuri

Kun perustin tämän blogin, vannoin, että en kirjoita sanallakaan jalkapallosta. Luen silti esim. tätä jalkapalloaiheista blogia. En nytkään kerro, mikä maa on suosikkini ja milloin ensimmäistä kertaa katselin kisoja telkkarista. En käsittele itse peliä lainkaan vaan kisoja ja niiden poliittisia ulottuvuuksia.

Poliittiset MM-kisat

Provosoiduin, koska luin ruotsalaisesta Aftonbladet-nimisestä roskalehdestä vasemmistoradikaali Åsa Linderborgin kirjoittaman jutun poliittisista jalkapallon MM-kisoissa. Artikkelissa joukkueet rankattiin sen mukaan, miten ne vastasivat artikkelin kirjoittajan poliittisia mieltymyksiä. Suvaitsevaisen kuuluu kannattaa monikulttuurista Ranskan joukkuetta, jota rasistit taas inhoavat. Hollanti oli cool, kun Ruud Gullit rastatukkineen viilletti kentällä. Rasistiset de Boerin veljekset ovat kuitenkin uncool.

Vastaavalla tavalla Helsingin Sanomien Njet-liite oli etsinyt jostain kellarista kaksi suomalaista Pohjois-Korean kannattajaa, joista toinen oli SAFKA-aktiivi ja kommunisti Tommi Lievemaa. Toinen, jonka nimeä en muista, lateli artikkelissa ylistyslaulua Pohjois-Korean järjestelmälle. En ymmärtänyt artikkelin pointtia. Ehkä tarkoituksena oli esitellä kylähulluja ja sitä, että kommunismille löytyy kannattajia järjestelmän aiheuttamista kymmenistä miljoonista kuolonuhreista ja mittaamattomasta inhimillisestä kärsimyksestä huolimatta.

Etelä-Afrikassa vallitsi aiemmin rotuerotteluun perustuva apartheid-järjestelmä. Länsimaiset vasemmistointellektuellit ja heidän myötäjuoksijansa käyttivät runsaasti aikaa ja energiaa apartheidin epäoikeudenmukaisuuden esilläpitoon. Toki apartheid oli kammottava järjestelmä, mutta sen tuottamat ihmishenkien menetykset ovat mitättömiä verrattuna kommunismin tuottamaan teurastukseen.

Mediassa apartheidista kerrottiin paljon, mutta vähemmän kiinnitettiin huomiota Afrikan epäonnistuneisiin sosialismikokeiluihin, joiden seurauksena oli nälänhätää ja pakolaisvirtoja. Etelä-Afrikan naapurivaltio Zimbabwessa vallitsi aiemmin samankaltainen rotuerottelujärjestelmä, jossa pienilukuinen valkoinen vähemmistö piti itsellään poliittista valtaa ja omisti valtaosan viljelysmaasta.

Valkoinen vähemmistö luopui vallasta rauhanomaisesti ja tilalle tuli Robert Mugabe, jolta odotettiin suuria mutta joka lopulta tuhosi Afrikan vilja-aitan. Mugabe murskasi valtaannousunsa jälkeen opposition eteläisen Zimbabwen Matabelemaassa. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 20 000 ihmistä menetti henkensä väkivaltaisuuksissa, joita johti pohjoiskorealaisten kouluttama Gukurahundi-yksikkö eli Zimbabwen viides prikaati. Väkivaltaisuudet päättyivät, kun opposition Zapu-puolueen Joshua Nkomo suostui yhteishallitukseen Mugaben kanssa.

Myöhemmin Mugaben kannattajat tuhosivat Zimbabwen maatalouden takavarikoimalla tiloja valkoiseen vähemmistöön kuuluvilta maanviljelijöiltä. Maiden uudet omistajat osoittautuivat tilanhoitajina huomattavasti edeltäjiään heikommiksi, minkä ansiosta Zimbabwen vientitulot romahtivat, maahan tuli hyperinflaatio ja tavalliset ihmiset näkivät nälkää.

Mugabe osoitti konkreettisesti, että moderni maatalous vaatii omanlaistaan osaamista. Omaisuuden väkivaltainen haltuunotto ja sen uudelleenjako eivät poista köyhyyttä vaan lisäävät sitä. Tätä opetusta ei yksikään sosialismin kannattaja ole sisäistänyt, vaikka varoittavista esimerkeistä ei ole puutetta.

Etelä-Afrikka on toista maata

Toistaiseksi Zimbabwen kaltaisia tapahtumia ei ole samassa mittakaavassa nähty Etelä-Afrikassa, jota kutsutaan imartelevasti ”sateenkaarikansakunnaksi” (Rainbow nation). Länsimainen vasemmisto haluaa, että Etelä-Afrikka pysyy kohtalaisena esimerkkinä monikulttuurin toiminnasta käytännössä. Aftonbladetin vasemmistoradikaalille Etelä-Afrikan tapahtumat toimivat myös toisenlaisena esimerkkinä. ”Apartheid-valtio” Israel voidaan taivuttaa rauhaan samalla tavalla kuin Etelä-Afrikan valkoiset aikanaan.

Siksi on tärkeää, että Etelä-Afrikassa järjestettävät MM-kisat onnistuvat ja afrikkalaiset joukkueet menestyvät. Etukäteen oli suuri riski myöntää kisat rikollisuuden riivaamalle maalle. Mediassa ei kuitenkaan ole suuremmin kerrottu kisaturistien kokemista ryöstöistä. Ehkä niitä ei ole tapahtunut, koska poliisit ovat onnistuneet tehtävissään.

Toistaiseksi suurin kohu on noussut kisakatsomoissa käytetyistä vuvuzela-torvista, joiden meteli häiritsee sekä pelaajia että televisiokatsojia. Jatkuva ampiaisen sirinää muistuttava mölinä peittää alleen yleisön reaktiot pelitapahtumiin ja estää pelaajien kommunikoinnin kentällä. Vuvuzelaa voi kutsua eräänlaiseksi monikulttuurin symboliksi. Useimmat pitävät sen ääntä epämiellyttävänä, mutta kyse on kuitenkin niiden kulttuurista, jota pitää suvaita. Vuvuzelan kieltäminen olisi kolonialismia ja sen äänen inhoaminen on rasismia.

Lisäys 19.6.2010: Tältä se monikulttuuri kuulostaa.

Veteraanijournalisti taas Israelin kimpussa

Eläkkeellä oleva Helsingin Sanomien entinen pääkirjoitustoimittaja ja nykyinen riippumaton kolumnisti Olli Kivinen iskee taas veistä Israelin kylkeen. HS:n pääkirjoitussivulla Kivinen väittää, että Israelin ystävillä on syytä huoleen.

Kivinen ei arvostele Israelia ensimmäistä kertaa.Gazan sodan aikoihin hän väitti, että Gazassa tuhotaan gettoja. Myöhemmin hän uskotteli valtakunnan päälehden lukijoille, että Israelin ja palestiinalaisten konflikti on avain koko Lähi-idän kriisiin.

Kivisen ajattelun heikkoudet

Todettakoon, että Kivisen ajattelu edustaa valtavirtaa, eli suurin osa suomalaisista vasemmistoliberaaleista niin mediassa kuin akateemisessa maailmassa ajattelee samalla tavalla. Vain Israelin joustamattomuus ja voimankäyttö ovat Lähi-idän rauhan esteenä. Palestiinalaiset, ympäröivät arabimaat ja muut muslimimaat ovat vain sivustakatsojia ja tahdottomia robotteja, jotka lähinnä reagoivat Israelin toimiin.

Kivinen toistaa vasemmistomedian mantraa ja liioittelee jihad-laivuetta vastaan tehdyn iskun vaikutuksia:

”Käsittämätön teko kansainvälisillä vesillä satoi suoraan arkkivihollisen Hamasin laariin, rasitti suhteita ystäviin ja nosti Gazan saarron pysyvästi parrasvaloihin. Saarron lopettamisen aika on edessä. Gazasta on muodostunut vuotava avohaava Israelin kylkeen. ”

Laivueen järjestäjät luultavasti pyrkivät saamaan aikaan juuri tuollaisen reaktion. Kivisen kohdalla asenne tosin oli jo valmiiksi kohdallaan, kuten aiemmista kirjoituksista käy ilmi. Suomalaismedia, kuten Kivisellekin palkkaa kolumneista maksava Helsingin Sanomat, vain syö omaa uskottavuuttaan yksipuolisella raportoinnillaan. Gazan saarto ei häviä mihinkään, koska Hamas pitää edelleen valtaa Gazan kaistaleella. Ystävällismielisestä Turkista ei tullut Israelin vihollista, vaan pääministeri Erdoganin AK-puolue on islamistinen ja sen kannattajat vihaavat juutalaisia.

Kivinen kertaa vakiintuneet klisheet tunnontarkasti. Israel on sotilaallisesti ylivoimainen, toimii ”uhmakkaasti omin päin” muista piittaamatta ja kieltäytyy kansainvälisistä tutkimuksista. Diplomaattisella tasolla Israel onkin alakynnessä, koska Euroopassa muslimimaiden ja kasvavan muslimivähemmistön ääntä kuunnellaan tarkasti. Yhdysvalloissa on lisäksi vallassa Barack Obaman johtama vasemmistolainen hallinto, joka suhtautuu Israeliin valinpitämättömästi ja jopa tylysti.

Kansainväliset järjestöt YK:n johdolla eivät koskaan ole onnistuneet missään Lähi-idän alueella sinä aikana, kun ne ovat alueella toimineet. Islamilaisten maiden ääni kuuluu siksi selvästi YK:n edustajien kannanotoissa, että Israel ei voi pitää järjestön toimintaa reiluna sitä kohtaan. Siksi Israel ei suhtaudu myötämielisesti YK:n johtamiin tutkimusryhmiin.

Valtamedia niin Suomessa kuin muuallakin läntisessä maailmassa raportoi Israelin ja Hizbollahin konfliktista yksipuolisesti ja jäi kiinni suoranaisesta vääristelystä. Gazan konfliktin aikana media ei edes yrittänyt ymmärtää Israelin toimia vaan pönkitti palestiinalaisten uhristatusta parhaansa mukaan.

Kivinen myös käyttää Israelin vasemmistoa hyväkseen maalatakseen kuvaa mielipuolisesta Israelin johdosta. Esimerkeiksi kelpaavat niin kirjailija Amos Oz kuin Haaretz-lehden kolumnisti Jossi Sarid. Näiden kahden lausuntoja ei kuitenkaan ole tarkoitettu Kivisen keppihevoseksi, vaan ne on häpeämättömästi irrotettu asiayhteydestään.

Israelin tukijat hurmahenkisiä idiootteja

Kivinen myös ymmärtää tahallaan väärin tuen Israelin valtiolle ja leimaa Israelin ystävät hurmahenkisiksi idiooteiksi. Omalta kohdaltani voin sanoa, että hyväksyn Israelin oikeuden olla olemassa ja puolustaa itseään. Gazan saarto on sotilastoimi Hamasia vastaan ja sitä pidetään yllä estämällä laivojen kulku Gazan satamiin tarvittaessa voimakeinoin. Saarron tarkoituksena on estää Hamas-järjestöä hankkimasta aseita tai niiden valmistukseen käytettäviä välineitä. Aseilla Hamas-järjestö hyökkää lähinnä israelilaisten siviilien kimppuun esimerkiksi valmistamalla ja ampumalla raketteja.

Tietysti voi aina spekuloida, olisiko Israelin kannattanut toimia toisin. Ehkä Israelin olisi kannattanut päästää jihad-laivue ankkuroitumaan Gazan satamaan. Israelin vihollisten silmissä tämä olisi tulkittu heikkouden merkiksi, ja ”avustuslaivojen” määrä luultavasti lisääntyisi tätä kautta. Samalla Gazaa hallitsevan Hamas-järjestön mahdollisuudet hankkia aseita ja rahoitusta paranisivat, jolloin heidän olisi helpompaa tehdä iskuja Israelia vastaan. Sotilaallisesti on siis järkevämpää pitää yllä saartoa kuin sallia propagandalaivan vapaa kulku Gazan satamaan pelkästään siksi, että sen avulla saataisiin vasemmistojournalistit hetkeksi hiljennettyä.

Kivistä selvästi vaivaa se, että kaikki eivät liity median johtamaan yksipuoliseen moralisointiin, jossa Israelia arvostellaan eri mittatikulla kuin palestiinalaisia ja heidän tukijoitansa:

”Ulkopuolisen mielestä on outoa, että suomalaisten uskovaisten keskusteluissa ei ole liiemmin näkynyt maallista pohdiskelua siitä, onko Israelin nykyisen oikeistohallituksen kaikkien toimien ymmärtäminen todellisuudessa Israelin edun vastaista.”

Ulkopuolisena minä ihmettelen journalistien vähäistä kykyä analysoida konfliktin perussyitä ja kyseenalaistaa omia ulkoa opittuja mantrojaan. Hamasin fanatismi on osoitus epätoivosta. Gaza on avovankila ja siellä kasvaa uusia soturisukupolvia. Käyttäytymällä siivosti Israel mukamas vähentäisi radikaalin islamin kannatusta.

Kivinen ja hänen kaltaisensa eivät kuitenkaan ymmärrä Oslon epäonnistuneen rauhanprosessin merkitystä. Se osoitti ensinnäkin, että palestiinalaisilla ei ole todellista halua rauhaan eikä kykyä kompromisseihin, ja toiseksi, että myönnytyksillä Israel kerjää vain lisää terrori-iskuja. Edesmennyt Jasser Arafat ei ollut mikään Nelson Mandela, vaikka moni vasemmistolainen hänestä sellaista toivoi.

Jihad-laivue

Ajattelin aluksi olla hiljaa Israelin pysäyttämästä ”avustuslaivueesta”, joka on hallinnut otsikoita viimeisen viikon ajan. Asiasta on kirjoitettu suomenkielisessä internetissä jo useita hyviä kirjoituksia (esim. tämä, tämä ja tämä). Koska valtamedia Helsingin Sanomien ja Ylen johdolla kuitenkin kieltäytyy näkemästä totuutta ja pitää Israelia näytelmän konnana, katson velvollisuudekseni kertoa oman näkemykseni asiasta.

Faktat Israelin puolella

”Rauhanaktivistien” laivueen kohdalla epäilykset heräsivät, ennen kuin laivue kohtasi Israelin puolustusvoimat. Kuka tahansa voi kutsua itseään rauhanaktivistiksi ja teeskennellä vievänsä ”humanitaarista apua” ja samalla valmistella hyökkäystä Israelia vastaan. Juuri tästä oli kyse, kun enimmäkseen Turkista peräisin olevat ”aktivistit” hyökkäsivät israelilaissotilaiden kimppuun.

Mavi Marmara -aluksella olleet ”aktivistit” lauloivat juutalaisvastaisia taistelulauluja juuri ennen Israelin armeijan tuloa alukselle. ”Aktivistit” olivat aseistautuneet ja valmistautuneet ottamaan vastaan Israelin sotilaat väkivaltaisesti. ”Rauhanaktivistit” hakkasivat kannelle tulleita Israelin armeijan sotilaita rautaputkilla ja yrittivät ottaa heitä panttivangeiksi. Israelin armeijan ottamien valokuvien mukaan ”aktivistit” olivat aseistautuneet rautaputkilla, ritsoilla, savusoihduilla, jakoavaimilla, sähkösahoilla, kaasunaamareilla ja molotovin cocktaileilla. Radiokeskusteluissa Israelin armeijan kanssa ”rauhanlaivueen” jäsenet toivottivat Israelin laivastolle tervemenoa Auschwitziin ja kehottivat heitä muistamaan 9/11-terrori-iskut.

Israel oli etukäteen ilmoittanut, että se ei päästä laivuetta Gazaan. Israeli kuitenkin lupasi, että avustustarvikkeet toimitetaan perille tarkastuksen jälkeen, jos laivue rantautuu Ashdodin satamaan. ”Aktivistit” eivät kuitenkaan toimineen näin vaan aktiivisesti hakivat konfrontaatiota Israelin armeijan kanssa. Sen sijaan, että laivueen jäsenet olisivat oikeasti rauhan ja humanitaarisen avun asialla, he käyvät aktiivisesti sotaa konfliktin toisen osapuolen puolella toista vastaan.

Israel ei hallitse Gazan kaistaletta, mutta pitää yllä saartoa, koska Gazaa hallitseva Hamas-järjestö ja Israel ovat sodassa keskenään. Tämä saarto on kansainvälisen oikeuden mukaan täysin laillinen eikä Israel syyllisty merirosvoukseen, jos se pitää yllä saartoa. Gazaa hallitseva Hamas-järjestö ymmärsi täysin operaation luonteen ja kieltäytyi vastaanottamasta saattueen toimittamia avustustarvikkeita.

Vasemmistolainen rinnakkaistodellisuus

Laivueessa mukana ei ollut pelkästään turkkilaisia islamisteja vaan myös eurooppalaisia äärivasemmistolaisia hyödyllisiä idiootteja, joiden tehtävänä oli varmistaa, että mediassa laivue esitettäisiin Israelin aggression uhrina eikä aktiivisena toimijana, jonka tarkoituksena on käydä sotaa Israelia vastaan.

Wallander-kirjoista tuttu dekkarikirjailija Henning Mankell valehteli vasemmistolaisille tyypilliseen tapaan, että parturin saksia kummempia aseita ei laivalta löytynyt. Dekkarikirjailijan mukaan sotilaat eivät epäröineet käyttää tappavaa väkivaltaa edes nukkuvia matkustajia vastaan.

Wallanderin seurana Mavi Marmara -aluksella oli Uppsalan yliopiston uskontojen historian professori Mattias Gardell, joka kertoi, kuinka Israelin sotilaat tappoivat ihmisiä niskalaukauksilla. Gardell ei luonnollisesti maininnut sanallakaan ”rauhanaktivistien” käyttämää väkivaltaa, johon Israelin sotilaat vastasivat itsepuolustustarkoituksessa.

Hankkeessa mukana olleiden islamistijärjestöjen aiempi toiminta ei estänyt Mankellin ja Gardellin kaltaisia vasemmistolaisia osallistumasta laivueeseen. He eivät myöskään hävenneet osallistumistaan verilöylyyn päättyneeseen hankkeeseen, vaan syyttivät tapahtuneesta yksinomaan Israelia.

Äärivasemmistolaisten sokeus islamistista juutalaisvihaa ja väkivaltaa kohtaan ei toki ole uutinen. Palestiinalaiset ovat eurooppalaisen vasemmiston ottolapsia, jotka eivät yksinkertaisesti voi syyllistyä mihinkään pahaan. Jos he sattuvat joskus sellaista tekemään, syy on aina ”miehityksessä” ja Israelin aggressiossa. Siksi Erkki Tuomiojan kaltaiset epäonnistuneet poliitikot eivät aseta Hamasin toimintaa kyseenalaiseksi, vaan lähinnä pohtivat, että Hamasin saarto olisi ollut strateginen virhe Euroopan Unionilta.

Turkki Israelin uusi vihollinen

Kiiluvin silmin Israelin aggressiota kauhistelevat Ylen ja Helsingin Sanomien toimittajat eivät kuitenkaan näe laivuekriisin todellista opetusta. Kemalistien hallitsema Turkki oli aiemmin Israelin luotettava liittolainen. Recep Tayip Erdoganin johtaman islamistisen AK-puolueen hallinnassa Turkista on tullut Israelin vihollinen, joka hakee ystäviä enemmin Iranin, Syyrian ja Sudanin kaltaisista valtioista kuin Israelista.

Ylen toimittaja Maria Alakokko kutsui Turkin toimintaa ”ryhdikkääksi” Ylen ykkösaamun lähetyksessä perjantaina 4.6. Mark Steyn analysoi kuitenkin Turkin politiikassa tapahtunutta muutosta paljon paremmin Orange County Register -lehden kolumnissaan. Steynin mukaan syyllinen Turkin nykytilaan on modernin Turkin perustaja Mustafa Kemal Atatürk.

Ottomaanien valtakunnan loppuvaiheissa nuorturkkilaisten liike vaati valtakunnan modernisointia. Tämä liike epäonnistui, mutta Atatürkin johdolla Turkki lopulta modernisoitiin väkisin, ja islamin vaikutusvaltaa julkisessa elämässä vähennettiin. Atatürkin uudistuksia kannatettiin Turkin läntisissä, Euroopan puoleisissa osissa, mutta Anatolian puolella niitä ei koskaan tosissaan hyväksytty.

Nyky-Turkissa islamistisen AK-puolueen kannattajat tulevat enimmäkseen Anatolian takapajuisemmilta alueilta. Heidän määränsä on kasvanut konservatiivisten muslimien suuremman lisääntymisen ansiosta samalla, kun maallistuneiden turkkilaisten suhteellinen määrä on laskenut. Turkin paluu sekularismin seikkailuretkeltä on siis kemalismin luonnollinen seuraus, koska Turkin väkiluvun kasvu Atatürkin aikojen 14 miljoonasta nykyiseen yli 70 miljoonaan ei ole jakautunut tasaisesti.

Erdogan ei suinkaan ole ensimmäistä kertaa Israelin kimpussa. Viime vuonna Davosin kokouksessa Erdogan sanoi Shimon Peresille: ”Me tiedämme hyvin, kuinka tapatte lapsia hiekkarannoilla.” Erdoganin kuuluisin sitaatti kuitenkin kuuluu seuraavasti: ”Moskeijamme ovat kasarmejamme, niiden kupolit kypäriämme, minareetit pistimiämme ja uskovat sotilaitamme.”

Erdoganin lausunnot voi tulkita Turkin paluuksi kohti ottomaanien ajan politiikkaa. Toisaalta ne eivät merkittävästi poikkea globaalin islamin näkemyksistä, jotka wahhabistisen Saudi-Arabian öljyrahoilla ovat levinneet ympäri maailmaa ja joita kolmannen sukupolven muslimimaahanmuuttajat Euroopassa innokkaasti toistavat.

Kun Turkin pääministeri ilmoitti ennen Israelin hyökkäystä, että Turkin laivasto suojelisi seuraavaa ”avustuslaivuetta”, eurooppalaisen median reaktio oli syvä hiljaisuus. Kyseessä olisi NATO:n jäsenmaan avoin sotatoimi Israelia vastaan.

Sananvapauden loppua odotellessa

Nimimerkki Tiedemies, joka on usein kommentoinut tässä blogissa ja osin leimautunut sen ansiosta hompanssien sympatiseeraajaksi, noteerasi kommenttini Hätäpäiden Kalinaa -blogissa. Kyseisessä kommentissa sanoin seuraavaa:

”Jos ja kun laki tulee voimaan, Mika Illman, Ilari Hannula ja Tuija Brax ovat vapaata riistaa. He loivat tyrannian Suomeen.”

Nimimerkki Tiedemies oli omassa lukemisen arvoisessa blogissaan sanonut asiasta paljolti samanlaista juttua, jonka itsekin voisin allekirjoittaa. Kuitenkin hän tulkitsi, että olisin esittänyt tappouhkauksen edellisessä sitaatissa mainittuja henkilöitä kohtaan.

Kirjoituksessaan nimimerkki Tiedemies kertoo huolistaan konservatismin suhteen. Valehtelisin, jos väittäisin, että hänen huolensa olisivat täysin tuulesta temmattuja. Kuitenkin hänen huolenaiheidensa perimmäinen syy löytyy modernista vasemmistoliberalismista ja sen pyrkimyksestä mielipidemonopoliin vaientamalla erimieliset äänet rangaistuksen uhalla. Tämän kyseinen kirjoittaja myöntää itsekin blogissaan ainakin epäsuorasti.

Tiedemies myös arvelee, että edellä mainittu sitaattini osoittaa, että minä ja ”kaltaiseni” yritämme oikeasti saada fasismin Suomeen, kun taas nimimerkki Tiedemies ei halua fasismia ja kertoo sen ääneen blogikirjoituksessaan.

Right to bear arms

Omaksi puolustukseni sanon, että kirjoitin yllä mainitun sitaatin samassa hengessä, kuin Yhdysvaltojen perustuslain toinen lisäys on kirjoitettu. Lupa kantaa aseita perustuu siihen, että aseiden avulla voidaan tarvittaessa kumota epäoikeudenmukainen hallinto.

Jos ja kun Illman ja kumppanit saavat sananvapauden rajoituksensa voimaan, on täysin perusteltua ajatella, että Illman Demla-kavereineen on perustanut tyrannian, jonka kumoaminen on oikeutettua tarvittaessa vaikka väkivaltaisesti. Tähän yksi sananvapauden tuhon arkkitehdeistä, oikeusministeri Tuija Brax varmaankin sanoisi, että tämä on vain Suomi eikä täällä tapahdu mitään sellaista.

Kunnioitan nimimerkki Tiedemiestä, koska hän ideologisesta vastenmielisyydestään huolimatta hyväksyy oikeuteni ilmaista vapaasti omia mielipiteitäni. Vaikka en vastaakaan nimimerkki Tiedemiehen kaikkiin viesteihin, se ei tarkoita, että olisin aina hänen kanssaan samaa mieltä. Ideologisena "vihollisena" kyseinen nimimerkki on ansainnut kunnioituksen ajoittaisista olkiukoistaan huolimatta.

Miksi Muhammadin piirtäminen on välttämätöntä

Kun South Park -animaatiosarjaa tuottava Comedy Central sensuroi nalle-Muhammadin jaksostaan, amerikkalainen Molly Norris julisti toukokuun 20. päivän Piirrä Muhammad -päiväksi. Myöhemmin Norris katui julistustaan, mikä käy ilmi hänen kotisivultaan, mutta tämä ei estänyt häntä joutumasta islamistien uhkailun kohteeksi.

60-luvun radikaalit ja heidän opetuslapsensa ovat parhaansa mukaan pyrkineet romuttamaan länsimaisen yhteiskunnan perinteisen kristinuskoon perustuvan normijärjestelmän sekä siihen liittyvät tabut. He ovat enimmäkseen onnistuneet tässä. Sikamessiaat ja pissajeesukset eivät enää herätä kohua vaan lähinnä haukotuksia. Sama pätee myös maallisen kansallisvaltion suurmiehiin. Laukkuvartaloinen homo-Marski sukupuoliyhteydessä miespalvelijansa kanssa herätti kohua lähinnä mediassa ja vasemmistointellektuellien tunkkaisissa piireissä. Homo-Marskin tekijästä ei tullut sananvapauden marttyyria, vaikka yritystä ei puuttunut.

Muhammad uusi tabu

Theo van Gogh, Kurt Westergaard ja viimeisimpänä Lars Vilks ovat osoittaneet, että islamin profeetta Muhammadista on tullut uusi tabu kristinuskon symbolien tilalle. Tässä ei ole kyse siitä, että yhteiskunta ylipäänsä kunnioittaisi islamia tai Muhammadia profeettana, vaan siitä, että suvaitsevainen moderni vasemmistoliberalismi on noussut valtaideologiaksi.

Islam edustaa postmodernille suvaitsevaiselle toiseutta, jota ei saa arvostella. Suvaitsevaisten maailmassa muslimit eivät ole itsenäisiä toimijoita, joilla on omat tavoitteet ja keinot niiden toteuttamiseen. He ovat ensisijaisesti länsimaisen kolonialismin uhreja, joten heidän kiukkunsa Muhammadin pilkkaajia kohtaan on oikeutettua.

Gates of Vienna -sivuston ylläpitäjä Baron Bodissey ryhtyi väittelyyn Piirrä Muhammad -päivästä ”ammattieetikon” (professional ethicist) kanssa. Ammattieetikko Jack Marshall ei pitänyt Piirrä Muhammad -päivää hyvänä ajatuksena. Marshallin mielestä Piirrä Muhammad -päivä oli epäeettinen ja järjetön hanke.

Kirjoituksessaan Marshall toteaa:

”'Pannaan muslimit vihaamaan amerikkalaisia' -päivä iskee kollektiivisen nyrkin niiden rauhanomaisten, muita kunnioittavien muslimien kasvoille, jotka haluavat vain kunnioitusta omalle uskonnolleen ja elää rauhassa. Tämä on kuitenkin liikaa vaadittu ja liikaa pyydetty. Koska olemme liian tuohtuneita muslimiradikaalien uhkailuista komedioiden tekijöitä kohtaan, me loukkaamme kaikkia muslimeja sanomalla ”kestäkää se”. Onko tämä kosto? Se ei ole eettistä. Me satutamme ihmisiä, koska me pystymme siihen. Sekään ei ole eettistä.”

Marshall ei kirjoituksissaan kerro, mihin hänen omat eettiset periaatteensa perustuvat. Sisältöä tutkailemalla on helppo havaita, että eettisyys kumpuaa täydellisen syrjimättömyyden periaatteesta. Jos valkoihoinen länsimaalainen loukkaa islamin periaatteita eli Muhammadin kuvauskieltoa vastaan, hän syyllistyy syrjintään. Syrjinnän kohteet eli muslimit eivät sen jälkeen enää ole vastuussa teoistaan, vaan pilakuvan piirtäjä on syyllinen.

Suvaitsevaiset ovat todellisia rasisteja

Marshallin taatusti eettinen ja suvaitsevainen reaktio kuitenkin kertoo jostain aivan muusta kuin todellisesta kunnioituksesta. Maltilliset muslimit ovat Marshallin kaltaisten suvaitsevaisten mielissä kyvyttömiä ymmärtämään, miksi Piirrä Muhammad -päivän kaltaisia harjoituksia järjestetään. Suvaitsevainen näkee vain loukkauksen, joka kohdistuu pyhään toiseuteen, mutta ei edellytä pyhän toiseuden edustajilta kykyä ymmärtää, että myös valkoihoisella rasistisella länsimaalaisella voi olla periaatteita, joista tulee pitää kiinni. Antautuminen islamistisen pelottelun edessä ei ole kunnioitusta vaan nöyristelyä, joka johtaa yhä uusiin vaatimuksiin ja uusiin loukkaantumisiin.

Vain aito länsimainen suvaitsevainen vasemmistoliberaali voi pitää nöyristelyä kunnioituksen osoituksena, kun taas kuka tahansa suvaitsevaistoon kuulumaton ymmärtää, että nöyristely kertoo antautumisesta pelottelun edessä. Silti Paul Marshallin kaltaiset haluavat esiintyä muita parempina ihmisinä ja pitää Muhammadin piirtäjiä moraalisesti samanarvoisina kuin niitä, jotka käyttävät väkivaltaa pelotellakseen Muhammadin piirtäjät hiljaisiksi.

Profeetta Muhammadin piirtäminen on äärimmäisen helppoa. Pelkkä valkoinen paperi kelpaa epäkunnioittavaksi vihapiirrokseksi islamin profeetasta. Siksi liitän tähän kirjoitukseen Kleinverzet-blogin piirroksen profeetta Muhammadista.

Sananvapauden todellinen uhka

Rasisminvastaisen viikon aikana kuultiin puheenvuoroja, jossa maahanmuutto- ja monikulttuuriasioita tutkivat henkilöt valittelivat, kuinka heidän tekemisiään kohtaan harjoitettu kritiikki uhkaa sananvapautta. Rakastetun maahanmuutto- ja eurabiaministeri Astrid Thorsin saamia tappouhkauksia kauhisteltiin silloin ja hehkutetaan vieläkin.

Syvällä sisimmässään nämä ihmiset kuitenkin tietävät, että ns. maahanmuuttokriitikot eivät muodosta minkäänlaista todellista uhkaa heidän hengelleen tai terveydelleen. Tämä on helppo arvata, kun tarkastelee suvaitsevaiston puheenvuoroja. Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton puheenjohtaja Heikki Sairanen on tämän uutisen mukaan äärimmäisen huolestunut ”äärioikeiston” viime aikaisesta noususta ja sen vaikutuksesta sananvapauteen:

”Missään määrin maahanmuuttoa puolustavien tahojen on nykyään siedettävä hämmästyttäviä määriä uhkailua ja loukkauksia. Kuinka moni on jo vaiennut pelosta? Silti maahanmuuttokriitikot jatkavat kulunutta virttään siitä, ettei ongelmista saisi puhua.”

Tietysti on selvää, että kaikki palaute ei välttämättä ole ollut asiallista. Silti puhe pelosta on puhdasta propagandistista liioittelua. Kahden ja puolen vuoden vankeustuomion saaneen Seppo Lehdon sottablogi kelpaa edelleen todisteeksi tutkijoiden uhkailusta ja nettirasismista ainakin Suomen Kuvalehdelle.

Ruotsinkielinen media Astridin puolella

Hysteerisimmät puheenvuorot tulevat itse ministerin suusta, ja ruotsinkieliset mediat tarjoavat paljon kärsineelle ja urheutta teeskentelevälle viharikoksen uhrille auliisti palstatilaa. Thors uhoaa Svenska Framtid -lehdessä seuraavaa:

”En anna näiden huomionkipeiden tyyppien pelotella minua. En anna heille sitä iloa. Pahempiakin asioita on olemassa.”

Jutussa myös päivitellään tutkijoiden ja journalistien saamaa kohtelua. Svenska Framtidin mukaan:

”Jopa tutkijoita ja journalisteja uhataan. Näillä aloilla työskentelevät ihmiset ovat tulleet esiin ja kertoneet, että esimerkiksi maahanmuuttoasioita käsitellessä on tavanomaista joutua loukkausten kohteeksi. Osa pitää keskusteluun sekaantumista epämukavana.”

On täysin luonnollista, että suora kansalaispalaute järkyttää toimittajia ja tutkijoita, jotka eivät ole sellaiseen tottuneet. Ideologisesti samanmielisen mediakuplan sisällä ei välttämättä tule ajatelleeksi, että joku voi oikeasti ajatella eri tavalla.

Internetissä surkea tai provokatiivinen kirjoitus luonnollisesti saa osakseen runsaasti pilkallisia kommentteja. Näin on ollut niin kauan, kun internet on ollut olemassa. Jatkosta on vaikea tietää, koska valtiovallan taholta viritellään sensuurihankkeita ”nettirasismin” suitsimiseksi.

Urheuden lisäksi täti Astrid osoittaa kykynsä teräviin analyyseihin:

”On pelottavaa, että niin monet yrittävät pukea rasismin hienompaan kaapuun. Jotkut ihmiset kutsuvat itseään ”maahanmuuttokriittisiksi”. Se on melkein sama kuin rasisti. Vieraita kulttuureja pelätään.”

”Maahanmuuton arvostelua ei esiinny vain Suomessa, vaan vastaava trendi on olemassa myös muissa Pohjoismaissa. Usein pieni joukko ihmisiä pitää kovinta ääntä eli ne, joilla on kaikkein radikaaleimmat mielipiteet. Näin keskustelu vääristyy. Pahimmassa tapauksessa ihmiset tulkitsevat keskustelua väärin ja kuvittelevat, että se edustaa yleistä mielipidettä osin, koska keskustelu saa mediassa niin suuret mittasuhteet. Meidän on pidettävä huolta humaaneista arvoistamme ja varmistettava, että fundamentalistit eivät saa tahtoaan läpi.”

On hyvä, että Astrid ottaa esille muut Pohjoismaat, joissa ongelmat ovat samoja kuin Suomessa ja mittasuhteiltaan paljon suurempia. Erityisesti Ruotsin tilanne vaikuttaa todella huolestuttavalta. Siellä pitkään jatkuneen hallitsemattoman maahanmuuton jäljet näkyvät esimerkiksi heikentyneenä turvallisuutena monikulttuurisilla asuinalueilla.

Myös mediakritiikki osuu oikeaan, tosin ei ihan niin kuin Astrid kuvittelee. Tiedotusvälineet eivät mitenkään erityisesti tuo esille monikulttuurin negatiivisia puolia. Vaikka ns. maahanmuuttokritiikki onkin päässyt viime aikoina esille myös valtamediassa, se kuvataan edelleen negatiivisessa valossa ja rinnastetaan rasismiin ja muukalaisvihaan, kuten Astrid tuossa tekee.

Lopuksi esitän syyn, miksi en pidä hysteriaa maahanmuuttokriitikkojen aiheuttamasta uhasta sananvapaudelle uskottavana. Oheisella videolla taiteilija Lars Vilks esittelee elokuvaa Uppsalan yliopistossa. Joukko muslimeja hyökkää hänen kimppuunsa huutaen ”Allahu akbar”. Poliisit kuitenkin onnistuvat estämään hyökkäyksen ja Lars Vilks pelastuu ainakin toistaiseksi.

Videolla esiintyvät muslimit ja heidän kaltaisensa ovat se todellinen sananvapauden uhka. Koska tämä ei sovi Thorsin kaltaisten suvaitsevaisten ideologiaan ja voisi johtaa ikäviin johtopäätöksiin, tarvitaan korvike ja mieluummin sellainen, joka ei oikeasti uhkaa ketään. Siksi nettirasisteille on käyttöä hyvänä vihollisena, jota vastaan on helppo hyökätä ja säätää lakeja. Vaihtoehto olisi myöntää, että maahanmuuttokriitikot ovat oikeassa varoittaessaan hallitsemattomaan maahanmuuttoon sisältyvistä riskeistä.

Nettivinkki testiin

Asikkalalainen James Hirvisaari on oma suosikkini Perussuomalaisista. Hirvisaaren suorasukainen ja isänmaallinen ilmaisu yhdistettynä miehen ylvääseen olemukseen on tehnyt vaikutuksen. Hirvisaari osaa olla kriittinen, mutta hänestä välittyy samalla rehti ja myönteinen mielikuva. Ehkä juuri siksi hänen kirjoitustaan tutkitaan epäilynä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan.

Hirvisaari ei ole Halla-ahon tapainen intellektuelli, vaan hänessä on englantilaisesta etunimestään huolimatta samaa kuin Muutos 2011 -puoluehankkeen puuhamiehessä Juha Mäki-Ketelässä eli kansanomaisuutta yhdistettynä sanavalmiuteen ja kohtuulliseen älykkyyteen. Lyhyesti Hirvisaarelta löytyy poliitikolta tarvittavia ominaisuuksia, eli hänellä on edellytykset menestyä politiikassa ja saada hyvää aikaiseksi, jos hän ei rakastu omaan julkisuuskuvaansa Timo Soinin tavoin ja ala elätellä illuusioita omasta korvaamattomuudestaan.

Nettivinkin uhri

James Hirvisaaresta tuli kuitenkin ensimmäinen dokumentoitu Poliisin Nettivinkki-järjestelmän uhri. Hirvisaari myönsi Hommaforumilla, että häneen kohdistuva ilmianto oli tehty internetissä. Hirvisaari myös leimaa häneen kohdistuvan rikosepäilyn poliittiseksi ajojahdiksi:

”On häpeällistä, että yhä vieläkin politiikkaa halutaan käydä oikeussaleissa. Sellainen on erittäin likaista peliä, jonka tarkoituksena on tietenkin vain maineeni tahraaminen ja perussuomalaisten mustamaalaaminen. Kyseinen teksti ei takuulla aiheuttaisi minkäänlaisia toimenpiteitä, ellen olisi näkyvästi mukana politiikassa. On äärimmäisen loukkaavaa joutua kuultavaksi rikoksesta epäiltynä oman maan ja kansan puolustamisen takia. ”

Tietysti faktoja tuntematta on mahdotonta päätellä, onko kyseessä aito poliittinen ajojahti vai tuottiko Poliisin Nettivinkki-järjestelmä ensimmäisen uhrinsa. Joka tapauksessa sanan- ja mielipiteenvapautta tukahduttava prosessi ei kerro hyvää suomalaisen kansalaiskeskustelun ja demokratian tilasta.

Esitutkintaan johtanut lyhyt kirjoitus ei kuulu Hirvisaaren parhaimpiin, mutta sillä ei ole tässä yhteydessä merkitystä. Provosoivasta otsikostaan huolimatta Kikkarapäälle kuonoon -kirjoituksessa ei ole oikeasti rasistisia elementtejä. Sen sijaan kirjoituksessa kuvataan varsin selkeästi niitä elementtejä, joita laajamittainen muslimien maahanmuutto Suomelle aiheuttaa ja tulee aiheuttamaan ulkomaisten esimerkkien perusteella.

Omasta puolestani olen valmis allekirjoittamaan Hirvisaaren kirjoituksessa kuvatut laajamittaisen muslimien maahanmuuton seuraukset. Kuten Jihadwatchin Hugh Fitzgerald on toistuvasti sanonut, laajamittainen muslimien maahanmuutto vääräuskoisten maille tekee vääräuskoisten ei-muslimien elämästä aiempaa epämiellyttävämpää, kalliimpaa ja fyysisesti vaarallisempaa, kuin se olisi ilman tätä maahanmuuttoa.

Tuon sanominen ei ole mitään provosointia vaan tosiasian toteamista. Tämä ei silti tarkoita, että joka ikinen muslimi olisi länsimaisen yhteiskunnan vihollinen. Päin vastoin entiset ja uudistusmieliset muslimit tekevät arvokasta työtä vastustaessaan takapajuista oikeaoppista islamia, jonka uhreista valtaosa on itse muslimeja.

Lopputulos

Esitutkinta todennäköisesti johtaa illmanistisessa Suomessa syytteen nostamiseen. Tuomio voi sitten olla mitä tahansa, todennäköisimmin kuitenkin päiväsakkoja. Hirvisaaren poliittista uraa tuomio tuskin vaarantaa, ellei demokratiajohtaja Johanna Suurpää Tuija Barxin johtamassa Oikeusministeriössä keksi jotakin Hirvisaaren pään menoksi. Vaihtoehtoisesti Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini voi irtisanoutua Hirvisaaren edustamasta ”ihmisvihasta” ja evätä hänen ehdokkuutensa tulevissa eduskuntavaaleissa.

En usko, että näin tapahtuu. Luulen, että Hirvisaaren kannalta kyseessä on ikävä mutta lopputulokseltaan mitätön kiusa. Esitutkinta, oikeuskäsittely ja tuomio kuitenkin vähentävät yksittäisen ihmisen innokkuutta puolustaa omia mielipiteitään Hirvisaaren tavoin omalla nimellään ja omilla kasvoillaan. Tämä vaikutus on se kaikkein ikävin ja nimenomaan siihen prosessilla pyritään.

Britannian vaaleista

En paljon viitsinyt seurata Britannian parlamenttivaaleja, joita kovasti hehkutettiin myös Suomen tiedotusvälineissä. Erityisesti media innostui historiallisista vaaliväittelyistä, joissa kolmanneksi suurimman puolueen eli Liberaalidemokraattien puheenjohtaja Nick Clegg kunnostautui.

Vaaliväittelyissä kuitenkin välteltiin Britannian todellisia ongelmia eli valtavaa budjettivajetta ja valtionvelkaa. Brittipoliitikot lisäksi olivat pilanneet maineensa taannoisessa kulukorvausskandaalissa, josta yksikään parlamentin poliittinen ryhmä ei selvinnyt puhtain paperein.

Kolmannen maailman vaalimeininkiä

Brittiparlamenttia sanotaan ”parlamenttien äidiksi” sen keskiajalle ulottuvan historian ansiosta. Kuitenkin saarivaltakunnassa on havaittavissa vaalijärjestelmän rappeutumista, joka näkyy sekä äänestäjien rekisteröinnissä että vaalijärjestelyissä.

Joissakin Lontoon muslimienemmistöisissä kaupunginosissa samasta huoneistosta rekisteröityi jopa kymmenen äänestäjää, mikä viittaa vaalipetokseen. Timesin mukaan Lontoon Tower Hamletsin kaupunginosassa paikallinen Työväenpuolueen kunnalisvaaliehdokas Khales Uddin Ahmed rekisteröi 12 henkilöä omaan osoitteeseensa. Naapurin mukaan kyseisessä kaupungin vuokra-asunnossa asuu vain kolme aikuista.

Kyseessä oli vain yksi tapaus, jossa huoneiston äänestäjien määrä yllättäen nousi juuri ennen vaaleja. Tower Hamlets on tullut aiemminkin tunnetuksi vaalipetoksista. Viime minuuttien kiri rekisteröinneissä tarkoitti, että vaaleissa oli yllättäen 5000 uutta äänestäjää. Scotland Yard on aloittanut tutkimukset neljästä vaalipetoksesta Tower Hamletsissa ja Länsi-Lontoon Ealingissa.

Britanniassa maa on jaettu vaalipiireihin, joista kustakin valitaan yksi edustaja parlamenttiin. Niinpä hallitseva puolue voi vaikuttaa seuraavien vaalien lopputulokseen säätämällä vaalipiirien rajoja. Näin Työväenpuolue olisi voittanut vaalit, vaikka se olisi saanut selkeästi vähemmän ääniä kuin päähaastaja Konservatiivit.

Myös vaalien järjestelyissä oli toivomisen varaa. Eräissä suurissa kaupungeissa kuten Lontoossa, Birminghamissa ja Newcastlessa vaalihuoneistojen eteen muodostui pitkiä jonoja. Kun äänestysaika päättyi, kaikki halukkaat eivät päässeet äänestämään. Mediassa hehkutettiin suurta äänestysaktiivisuutta, jolla yritettiin selittää ruuhkat äänestyspaikoilla. Todellisuudessa äänestysaktiivisuus oli hieman suurempaa kuin edellisissä vaaleissa mutta historiallisesti ei mitenkään poikkeuksellista.

Kaikki tämä kertoo, että Britannian vaalit muistuttavat vuosi vuodelta enemmän kolmannen maailman vaaleja järjestelmällisine vaalivilppeineen. Äänestysjärjestelyt johtavatkin todennäköisesti oikeusjuttuihin, jotka voivat osin mitätöidä vaalien tulokset.

Miksi kukaan ei voittanut?

Vaalien lopputuloksen perusteella juuri ketään ei voi pitää voittajana. Konservatiivit valitsivat edellisten hävittyjen vaalien jälkeen puheenjohtajakseen maitonaamaisen David Cameronin, joka puhui entisiä konservatiivjohtajia enemmän ympäristönsuojelusta ja ”isosta yhteiskunnasta” (Big Society). Cameron myös lainasi häpeämättömästi Barack Obamalta toivon ja muutoksen iskusanat.

Cameronin strategiana oli reivata Konservatiivien linjaa ”keskemmälle” eli käytännössä vasemmalle. Thatcherin möröt oli tarkoitus karistaa ja samalla houkutella Liberaalidemokraattien äänestäjiä. Tämä strategia ajoi kiville, vaikka Konservatiivit voitti enemmän paikkoja kuin kertaakaan sitten 1920-luvun.

Työväenpuolueen voittamiseen ei olisi tarvittu paljoa. Britannian talous on kuralla ja yhteiskunta monella tavoin kriisissä Työväenpuolueen 12 vuotta kestäneen hallintokauden politiikan ansiosta. Epäsuositulta pääministeri Gordon Brownilta puuttuu edeltäjänsä Tony Blairin karisma, ja lisäksi Brown vielä töppäili julkisuudessa nimittämällä maahanmuuttoasioista kysellyttä puolueen kannattajaa kiihkoilijaksi. Kuitenkin Konservatiivit eivät saavuttaneet ehdotonta enemmistöä vaan tuloksena oli ”hung parliament”, eli yksikään puolue ei pysty muodostamaan yksin enemmistöhallitusta.

Media ja vaaleja selittelevät ”punditit” yrittävät sanoa, että Liberaalidemokraattien menestys on kaiken takana. Todellisuudessa Britannian Konservatiiveja jakaa aivan toinen asia nimittäin suhde Euroopan Unioniin. Liberaalidemokraatteja ei pidetä kykenevinä hallitsemaan Britanniaa, vaikka he monissa vaalipiireissä ovat parempi vaihtoehto äänestäjille kuin Työväenpuolue tai Konservatiivit.

Puolueen hajaannus alkoi 1990-luvulla, kun Britannian punta asetettiin kellumaan ja erotettiin ERM-järjestelmästä. Vuoden 1997 vaaleissa, joissa Tony Blair nousi pääministeriksi, monet Konservatiivien euroskeptiset äänestäjät kääntyivät James Goldsmithin johtaman Kansanäänestyspuolueen (Referendum Party) kannattajiksi.

Goldsmithin puolueen työtä on myöhemmin jatkanut euroskeptinen Yhdistyneen Kuningaskunnan Itsenäisyyspuolue UKIP. Vaalikommenteissa UKIP:n menestystä on vähätelty, koska puolue ei saanut lainkaan edustajia parlamentiin. Kuitenkin UKIP:n 900 000 äänestäjää olivat se joukko, joka ratkaisi vaalituloksen.

UKIP:n johtaja Lordi Pearson tarjosi David Cameronille tukeaan, jos Konservatiivit lupautuisivat järjestämään kansanäänestyksen Lissabonin sopimuksesta. Tämä ei kuitenkaan Cameronille sopinut, joten UKIP osallistui vaaleihin omilla ehdokkaillaan. UKIP:n 3,1 prosentin ääniosuus voi kuulostaa vaatimattomalta, mutta Britannian enemmistövaalitavassa äänestäjä monesti mieluummin valitsee taktisesti sopivan vaihtoehdon, vaikka tietyn pikkupuolueen ideologia muuten vastaisi paremmin omaa mielipidettä.

Suhteellisessa vaalitavassa UKIP:n ääniosuus olisi todennäköisesti noussut nykyistä suuremmaksi, koska monet Konservatiivien äänestäjät ovat suurelta osin samaa mieltä UKIP:n vaaliohjelman kanssa. UKIP:n potentiaalisista kannattajista moni äänesti nenäänsä pidellen Konservatiiveja, koska halu estää Gordon Brownin ja Työväenpuolueen vallan jatkuminen ylitti Cameronia ja nykykonservatiiveja kohtaan tunnetun vastenmielisyyden.

Uudet vaalit piakkoin

Sen lisäksi, että yksikään puolue ei saavuttanut ehdotonta enemmistöä, vaalien lopputulos tekee myös vähemmistö- tai koalitiohallituksen muodostamisen vaikeaksi. Työväenpuolue ja Liberaalidemokraatit eivät kahdestaan saavuta enemmistöä. Toisaalta myöskään Konservatiivit eivät pysty hallitsemaan Ulsterin unionistien tuella.

Siksi mikä tahansa muodostettava hallitus todennäköisesti kaatuu ensimmäiseen vastoinkäymiseen, eli uudet vaalit luultavasti järjestetään melko pian. Tämä antaa aikaa sekä puolueille että äänestäjille miettiä tulevia kuvioita uudelleen. Talousvaikeudet ja budjettivaje puolestaan vaatisivat pikaisia toimia, joihin tuskin kyetään vähemmistöhallituksen voimin. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Edit: Ohessa EU Referendum -blogin Richard Northin keräämä lista UKIP-efektistä eli UKIP:n vaikutuksesta vaalitulokseen.

Median ja valtion sota nettiä vastaan

Snaphanen-blogissa Julia Caesar kirjoittaa, kuinka Ruotsissa media käy sotaa lukijoitaan vastaan. Itse kirjoitin tästä aiheesta kirjoituksen Interaktiivinen turvallisuus, jossa kuvasin, miten mediat ovat ulkoistaneet sensuurin Interaktiv Säkerhetin kaltaisille firmoille.

Sensuroimaton kansalaismielipide on järkyttänyt valtamedian toimittajia, jotka kutsuivat uutiskeskusteluja ”kusiränneiksi” (pissrännor). Nyt tämäkin taso on alitettu Dagens Nyheterissä, jossa kulttuurisivujen cloggaaja Jonas Thente analysoi uutiskeskustelujen ongelmia:

”Ne (uutiskommentit) ovat mahdollisuus ja ongelma...”

”Mahdollisuus tulee siitä, että maailmassa on asiantuntijoita, jotka toivottavasti tietävät asiasta enemmän kuin pinnallisesti koulutettu kirjoittaja, ja näin tuovat lisää arvokasta tietoa ja näkökulmia.”

”Ongelma on siinä, että maailmassa on yhtä paljon paskiaisia (arslen)”

Toimittajat halveksivat tavallisia ihmisiä ja näkevät omana elämäntehtävänään oppimattomien sivistämisen, kuten Saska Saarikoski myönsi siinä kuuluisassa Pressiklubi-ohjelman lähetyksessä.

Demokraattinen vallankumous

Julia Caesar näkee internetin mahdollistaman vapaan kansalaiskeskustelun demokraattisena vallankumouksena:

”Nykyisin yksikään valtamedian toimittaja ei voi istua huolettomana kirjoituspöytänsä takana. Tavallinen kansa on saanut äänen internetin avulla ja luo kovaa painetta perinteistä mediaa kohtaan. Yhä useammat löytävät internetistä vaihtoehtoisen tietolähteen. Sensuroimaton maailmankuva tulee yhtäkkiä saataville.”

Toimittajat eivät suinkaan lähde miettimään, olisiko heidän omassa tavassaan kommentoida uutisia jotakin vikaa. Sen sijaan he alkavat haukkua omia lukijoitaan. Gävlessä ilmestyvässä Gefle Dagbladissa julkaistiin artikkeli Hoforsiin avattavasta alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta otsikolla ”Nyt vain odotetaan lapsia”.

Keskuksen 27-päisen henkilökunnan tehtävänä on opettaa 30 tervettä nuorta miestä käymään kaupassa ja laittamaan ruokaa. Lehden lukijat närkästyivät uutisesta ja ihmettelivät, miksi päiväkodeissa ja vanhustenhuollossa kärsitään samaan aikaan leikkauksista ja henkilökuntapulasta.

Gefle Dagblad ei kuitenkaan ymmärtänyt kommentoijien huolta vaan ihmetteli pääkirjoituksessaan, missä on myötätunto. Uutiskommentaattoreita syytettiin rasismista ja empatian puutteesta:

”Ilmeisesti on olemassa aivan liian paljon ihmisiä, jotka eivät tunne lainkaan empatiaa yksin tuhansia kilometreja matkustaneita lapsia ja nuoria kohtaan.”

Lukijat eivät kuitenkaan muuttaneet mieltään vaan jatkoivat epäempaattista kirjoitteluaan. Lehden toimituksessa pääteltiin lopulta, että kommentoijat olivat äärioikeistolaisia. Pääkirjoituksessaan ”Äärioikeisto ja verkko” lehti toteaa:

”Aiemmin äärioikeistolaiset eivät saanneet tilaa mediassa, mutta nyt he ottavat sen internetin ansiosta.”

Lehdet eivät sensuroi pelkästään asiattomia sottakirjoituksia. Myös asialliset kirjoitukset joutuvat sensuroiduiksi, jos niistä tulee liian suosittuja. Bonnierin omistama Newsmill-sivusto julkaisi Maj Grandmon artikkelin Monikulttuurikiima ja totuus. Teksti nousi nopeasti Newsmillin luetuimpien artikkelien joukkoon. Ensin Newsmill sensuroi osan tekstistä ja myöhemmin poisti sen kokonaan.

On täysin selvää, että valtamedia ei voi jatkaa tuollaisella linjalla ja samalla säilyttää uskottavuuttaan. Valtamedioista voi tulla internetin myötä kuolleita dinosauruksia, jotka jatkavat oikeaoppista kommentointia kutistuvalle yleisölle samalla, kun mielenkiintoisimmat keskustelut käydään muualla.

Suomessa oppi tulee idästä

Suomessa Ruotsin kaltainen mediasensuuri on vasta tulossa. Toisaalta valtiovalta ajaa täällä nettisensuuria avoimesti ja käyttää härskisti hyväkseen kaikkein asiattomimpia verkosta löytyviä kirjoituksia. Vaikka illmanismin julkiset kasvot ovat vaihtuneet Mika Illmanista Ilari Hannulaan, tavoite on edelleen internetin saaminen kuriin lainsäädäntöä kiristämällä.

Johtavat poliitikot kuten maahanmuutto- ja eurabiaministeri Astrid Thors vaativat internetin keskustelupalstoille päätoimittajia. Ylen uutisen mukaan:

”Ministeri hämmästelee herjaamista ja kiusaamista netissä. Esimerkkinä suitsimista vaativasta keskustelupalstasta hän mainitsee Suomi 24 -verkkoyhteisön.”

Kansakunnan vessanseinäksi kutsuttua sivustoa ollaan siis panemassa järjestykseen hallituksen voimin. Tämä on täysin mahdollista, vaikka Suomi 24:n toimitusjohtaja Pasi Ilola kuinka yrittäisi selitellä asioita parhain päin. Jiri Keronen kirjoittaa hallituksen kaavailemista sananvapauden rajoituksista erinomaisesti:

”Kaikissa ehdotuksissa nettikeskustelua halutaan käydä tietoverkkohäiriköiden, trollien ja sottakirjoittajien ehdolla ja heille tahdotaan siirtää yhä kasvavissa määrin valtaa häiritä ja estää ihmisten vapaata kansalaiskeskustelua Internetissä. Siinä missä ennen häirikköjen kirjoittamat viestit aiheuttivat korkeintaan mielipahaa ja poistamiseen menevän ajan verran vaivaa valvojille, annetaan kaikissa ehdotusten mukaisissa malleissa jokaiselle maailman Internet-häirikölle myös valta asettaa rikosoikeudellinen uhka jokaisen Suomen foorumin ylläpitäjille tai muulle Internet-käyttäjälle. ”

Keronen löytää tuossa oleellisen totuuden. Nettikeskusteluissa on paljon arvokasta, joka uuden lain myötä katoaa. Vaikka päättäjät väittävät pyrkivänsä poistamaan asiattomuudet ja lainvastaiset kirjoitukset, todellisuudessa pesuveden mukana menee vaikeista asioista käytävä asiallinenkin keskustelu. Kaiken lisäksi lakiesitys pakottaisi yksityisten keskustelupalstojen ylläpitäjät hoitamaan sensuurin valtion puolesta rangaistuksen uhalla.

Keronen kuitenkin antaa ymmärtää, että päättäjät toimisivat vilpittömin mielin. Osa heistä voi näin tehdäkin, koska kaikki eivät seuraa nettikeskusteluja ja monet uskovat valtamedian väritettyjä kuvauksia netin vihakirjoituksista. Pois ei voi sulkea sellaistakaan vaihtoehtoa, että valtiovalta täysin tietoisesti tukahduttaa internetin kansalaiskeskustelun, koska kokee sen itselleen uhaksi. Tässä toiminnassa valtamedian tehtävänä on tukea vallanpitäjiä, mikä nähtiin taannoin rasisminvastaisen viikon kuorolaulannassa, jossa valtamedia tuotti toinen toistaan samanlaisempia moraalista paheksuntaa uhkuvia pääkirjoituksia.