Islamisoituminen ja islamofobia

Brysselissä järjestettiin 11.9.2007 Euroopan islamisoitumista vastustava mielenosoitus. Sitä oli järjestelty jo useamman kuukauden ajan ja lupaa sen järjestämiselle oli pyydetty. Brysselin pormestari Freddy Thijlemans kuitenkin kielsi mielenosoituksen, mikä varmaankin vähensi merkittävästi osallistujien (mutta ei suinkaan poliisien) määrää.

Lienee turha sanoa, että Thielemans on sosialisti ja merkittävä osa hänen puolueensa valtuustoryhmästä on muslimeja. Osasyy mielenosoituksen kieltämiseen oli varmasti pelko muslimien vastareaktiosta, mutta Thielemans mainitsi myös huolensa siitä, että uusnatsit soluttautuvat mielenosoittajien joukkoon ja ryhtyvät väkivaltaisiksi. Kolmas tekijä on tietysti se, että Thielemans ei erityisemmin pitänyt mielenosoittajien edustamista ajatuksista.

Mitään edellä mainituista ei voi pitää legitiiminä syynä kieltää rauhanomainen mielenosoitus. Jos mielenosoitus äityy väkivaltaiseksi, poliisin tehtävänä on puuttua väkivaltaisuuksiin ja huolehtia osallistujien turvallisuudesta.

Mielenosoitus päättyi lopulta lyhyeen, kun poliisi pidätti suuren joukon mielenosoittajia ja kärräsi heidät bussilla putkaan. Mielenosoitusta seuraamaan tulleet Flanderin itsenäisyyttä ajan Vlaams Belang –puolueen johtohenkilöt sen sijaan saivat maistaa brutaalimpia otteita. Pidätyksistä otetut videot moni on varmasti käynyt katsomassa Brussels Journalin ja Gates of Viennan sivuilta.

Helsingin Sanomat ja moni muu suomalainen valtamedia kutsui mielenosoitusta ”islamin vastaiseksi” ja luonnehti Vlaams Belang –puoluetta ”äärioikeistolaiseksi”. Tietysti islamisoitumisen vastustaminen voi jonkun mielestä olla islamin vastustamista ja monikansallisen Belgian hajottamiseen tähtäävä toiminta äärioikeistolaista. Kuitenkin taustalla on toinen totuus, jonka valtamedia ja sosialistiset poliitikot tahallaan tai tahattomasti unohtavat.

Mitä on islamisoituminen?

Länsimainen yhteiskunta on perinteisesti rakennettu kirkon ja valtion erillisyyden pohjalle. Uskonnolla on oma paikkansa ja sen harjoittaminen on lähinnä ihmisen oma asia. Politiikkaan uskonnolliset yhteisöt eivät osallistu.

Tämä rakennelma on murtumassa, kun Eurooppaan on muuttanut viimeisen 30 vuoden aikana runsaasti muslimisiirtolaisia, joille käsitys kirkon ja valtion erillisyydestä ei ole itsestään selvä. Samaan aikaan läntisissä yhteiskunnissa on harjoitettu virallista monikulttuuripolitiikkaa, jossa on pyritty tarjoamaan eri vähemmistölle oikeus harjoittaa omaa kulttuuriaan isäntäyhteiskunnan sisällä.

Sille köyhemmälle kansanosalle, joka asuu suurkaupunkien lähiöissä, islamisoituminen on tarkoittanut kotiseudun muuttumista etniseksi getoksi. Asuinympäristö on muuttunut aiempaa epämiellyttävämmäksi paikaksi asua, mikä kriittisen pisteen saavutettuaan johtaa kantaväestön poismuuttoon kyseiseltä alueelta.

Islamisoituminen tarkoittaa käytännössä myös rikollisuuden lisääntymistä. Heimoyhteiskunnan säännöillä pelaavat maahanmuuttajat eivät välttämättä pidä kantaväestön omaisuutta ja fyysistä koskemattomuutta niin suuressa arvossa, kuin lait edellyttävät. Jopa Suomessa, jossa maahanmuutto on ollut muuta Eurooppaa vähäisempää, ulkomaalaisten rikollisuus on 1,5-kertaista kantaväestöön verrattuna.

Islamisoituminen on taakka myös veronmaksajalle. Ikääntyvä väestö ja kasvava joutilas maahanmuuttajaluokka rasittavat hyvinvointivaltion yhä hupenevaa rahoituspohjaa. Eurooppa ei ole pystynyt tarjoamaan maahanmuuttajille töitä, eli he jäävät yhteiskunnan elätettäviksi. Näin on osin siksi, että maahanmuuttajien koulutustasoa vastaavia töitä ei ole eikä vaatimattomista töistä saatava palkka ole kilpailukykyinen sosiaalitukiin verrattuna.

Pisteenä i:n päälle tulokkailla on myös vaatimuslista asioista, joihin isäntäyhteiskunnan pitää sopeutua. Tämän listan voi lyhennettynä käydä lukemassa Abdullah Tammen perustaman Suomen islamilaispuolueen ohjelmasta. Muslimioppilaiden pitää saada vapautus koulun liikunta- ja musiikkitunneilta, eläinten rituaaliteurastus pitää sallia ja alkoholin myynti ruokakaupoissa lopettaa. Ja tuo on vasta alkua. Lopussa häämöttää islamilainen yhteiskunta sharia-lakeineen.

Myös länsimaisen yhteiskunnan perusoikeudet, kuten sananvapaus ovat uhattuna, mikä parhaiten näkyi Muhammad-karikatyyreista syntyneessä kohussa puolitoista vuotta sitten. Profeetan kuvaaminen, arvostelu ja leikinlasku profeetan kustannuksella ovat jumalanpilkkaa, joka on kiellettyä. Islamin arvostelijat leimataan rasisteiksi ja islamofobeiksi ja heidän henkeään uhataan. Tarkoituksena ei ole vakuuttaa ketään islamin ja sen profeetan erinomaisuudesta, vaan yksinkertaisesti pelotella arvostelijat hiljaisiksi. Islamisoitumisen seurauksena Ruotsin pääministeri joutuu kuuntelemaan luentoja sananvapaudesta todellisilta asiantuntijoilta, kuten Egyptin ja Iranin suurlähettiläiltä.

Euroopassa lapsia syntyy kaikissa maissa vähemmän kuin kaksi aikuista naista kohden. Käytännössä tämä tarkoittaa, että väestö vähenisi luonnollista tietä ilman maahanmuuttoa. Muslimimaahanmuuttajien keskuudessa syntyvyys on naisen alistetun aseman ansiosta suurempaa, mikä tarkoittaa, että tämän vuosisadan loppuun mennessä muslimit luultavasti muodostavat väestön enemmistön osassa läntisen Euroopan maista.

Tässä vaiheessa ei tarvitse edes mainita terrorismia, jota islamilaiset ääriryhmät käyttävät tavoitteidensa ajamiseen. Terrorismi ei itse asiassa ole läheskään niin paha asia kuin islamisoituminen, koska sitä vastaan poliisi ja muut turvallisuusviranomaiset pystyvät taistelemaan. Islamisoitumista vastaan kukaan johtava poliitikko ei uskalla sanoa halaistua sanaa, koska tällöin hänet leimattaisiin välittömästi rasistiksi, ksenofobiksi ja islamofobiksi. Ne, jotka uskaltavat tästä huolimatta avata suunsa, joutuvat elämään ympärivuorokautisessa poliisivartioinnissa.

Laajamittainen muslimien läsnäolo Euroopassa tekee siis vääräuskoisen kantaväestön elämän epämiellyttävämmäksi, kalliimmaksi ja fyysisesti vaarallisemmaksi, kuin se olisi ilman tätä läsnäoloa. Tätä lausetta Jihad Watch –sivuston Hugh Fitzgerald toistaa väsyksiin asti, koska siinä tiivistyy islamisoitumisen perusongelma.

Euroopan vääräuskoisella kantaväestöllä on siis täysin perusteltu syy olla huolissaan kehityksestä ja pyrkiä vastustamaan sitä mielenosoituksella. On täysin oikeutettua kysyä, mitä Euroopan muslimiväestön kasvu tarkoittaa meidän lapsille ja lastenlapsille. Saavatko he elää yhtä rauhallisessa ja vauraassa Euroopassa, kuin me olemme saaneet?

Valitettavasti poliittinen eliitti ei tunnusta oikeutta vastustaa islamisoitumista, vaan pyrkii asettamaan islamismin ja islamofobian moraalisesti samanarvoiseen asemaan.

Islamofobia – kaiken pahan alku ja juuri

Islamofobia on terminä käsittämätön. Fobialla tarkoitetaan yleensä irrationaalista pelkoa jotakin kohtaan, esimerkiksi klaustrofobiaa eli ahtaan paikan kammoa. Islam on uskomusjärjestelmä ja sitä kohtaan voi hyvinkin tuntea perusteltua tai perustelematonta pelkoa, joten mistään pahasta asiasta ei voi olla kyse, eihän?

Tässä osoitteessa annetun määritelmän mukaan islamofobialla tarkoitetaan ennakkoluuloa muslimeita kohtaan. Englantilaisen Runnymede-säätiön kahdeksankohtainen määritelmä islamofobialle puolestaan löytyy täältä.

Termin tarkoituksena ei kuitenkaan ole kuvata mitään asiaa erityisen tarkasti, vaan se toimii lähinnä lyömäaseena islamiin kriittisesti suhtautuvia tahoja kohtaan. Koska islam ei ole mikään rotu vaan muslimit edustavat mitä moninaisimpia etnisiä ryhmiä, rasismi-termin käyttö ei ole perusteltua. Islamofobiasta on yritetty tehdä rasismin kaltaista leimakirvestä, jolla tukahdutetaan keskustelu ikävistä asioista. Islamin kohdalla näitä ikäviä asioita ovat lähinnä islamin pyhien kirjoitusten väkivaltaiset piirteet, naisen asema islamissa, islamista luopuminen ja ei-muslimien asema islamilaisessa yhteiskunnassa.

Islamofobia yhtä paha kuin islamismi, toteaa Euroopan Neuvoston pääsihteeri Terry Davis, joka sattumoisin on hänkin sosialisti:

"Totuus on, että Eurooppa ja sen arvot ovat uhattuina mutta vaarana ei ole islam. Yhteisiä eurooppalaisia arvojamme uhkaavat kiihkoilijat ja radikaalit, sekä islamistit että islamofobit, jotka käyttävät pelkoja ja ennakkoluuloja omien poliittisten tavoitteidensa ajamiseen."

Davis jatkaa vielä omalla sanan- ja kokoontumisvapauden määritelmällään:

"Kokoontumisvapaus ja ilmaisuvapaus ovat todellakin demokratian välttämättömiä perusedellytyksiä, mutta niitä ei pitäisi käyttää loukkaamistarkoituksessa."

Davis rinnastaa islamistit ja islamofobit keskenään. Häneltä voisi kysyä, montako pommia islamofobit ovat räjäyttäneet Euroopan kaupungeissa. Ensimmäisessä lauseessaan Davis määrittelee, mitkä poliittiset mielipiteet ovat hyväksyttyjä ja mitkä eivät. Toisessa lauseessa hän esittää oman käsityksensä sanan- ja kokoontumisvapaudesta. Loukata ei siis saa. Vaikka et loukkaantuisi, viranomainen loukkaantuu puolestasi.

Davisin käsitykset ovat sosialistille varsin tyypillisiä, koska niihin sisältyy elitistinen ajatus siitä, että jonkun pitää ylhäältä päin kertoa, mitä saa ajatella ja ilmaista. Samaa ovat Suomessa toteuttaneet entinen vähemmistövaltuutettu, tuleva apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen ja valtionsyyttäjä Mika Illman. Itse kysyisin, millä oikeudella Davis luennoi meille, mitkä mielipiteet ovat hyväksyttyjä ja miten sanan- ja kokoontumisvapautta pitää käyttää. Eurooppalaiset ihmiset eivät ole äänestäneet Davisia nykyiseen toimeensa, vaan hän on pelkkä byrokraatti.

Kysyä sopii myös, mikä ihmeen tarve on suojata islam kritiikiltä. Pintapuolinenkin tarkastelu paljastaa suuren osan typeryyksistä, joita kyseiseen uskontoon sisältyy. Syvällisempi tutustuminen profeetan elämään ja toimintaan osoittaa valitettavasti pahimmatkin ennakkoluulot alimitoitetuiksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki muslimit olisivat yhdestä puusta veistettyjä kiilusilmäisiä fanaatikkoja tai että kaikki muslimit edes suhtautuisivat vakavasti uskontonsa määräyksiin.

YK varoittaa islamofobiasta

Varoituksia islamofobiasta satelee myös muualta. YK.n rasismin ja rotusyrjinnän erityistutkija, senegalilainen Doudou Diane varoitti erityisesti Euroopassa lisääntyneestä islamofobiasta:

”Nykyisessä kontekstissa islamofobia on uskonnon halventamisen vakavin muoto.”

Ensimmäisenä tulee mieleen, että eikö Senegalissa ole huomattavasti pahempia ongelmia, koska ihmiset sieltä pyrkivät laittomina siirtolaisina Eurooppaan. Miksi he haluaisivat tulla tällaiseen islamofobian kehtoon?

Dianen puolustukseksi on tietysti sanottava, että hän on muslimi ja luonnollisesti kykenemätön näkemään mitään vikaa ainoassa oikeassa uskonnossa. Myös kohdeyleisö täytyy ottaa huomioon. Diane piti puheensa YK:n ihmisoikeuskomissiolle, jossa on pääsääntöisesti keskitytty tuomitsemaan Israel kaikilla mahdollisilla tavoilla. YK:n ihmisoikeuskomissioon kuuluu jäseninä useita maita, jotka eivät sanottavammin kunnioita kansalaistensa ihmisoikeuksia.

Ihmisoikeuksien jättiläisiin kuuluvan Pakistanin edustaja Masood Khan puolestaan kutsui islamofobian nousua ”hälyttäväksi”:

”Kansainväliset tiedotusvälineet käyttävät edelleen pienen ääriryhmän tekoja hyväkseen, ja pyrkivät niiden avulla leimaamaan koko islamilaisen maailman.”

Kenen vika on, jos terroristit ovat enimmäkseen muslimeja? Kenen vika on, jos terroristit perustelevat tekonsa islamin pyhillä kirjoituksilla? No tietysti kansainvälisen median ja islamofobien vikahan se on.

Islamilaisten maiden järjestö OIC:n edustajana Masood Khan valistaa meitä sananvapauden luonteesta:

”Viimeaikaiset halventamiset, kuten Ruotsin Jumalaa pilkkaavat piirrokset ja sveitsiläiset julisteet vahvistavat tätä johtopäätöstä. Tuollaista jumalanpilkkaa ei pitäisi rohkaista sananvapauden nimissä.”

Ehkä pitäisi olla liikuttunut siitä, että Euroopan sisäiset asiat herättävät noin paljon mielenkiintoa islamilaisessa maailmassa. Kyseessä ei ole kuitenkaan aito kiinnostus eurooppalaisten ihmisoikeuksia kohtaan, vaan islamilaiset maat ajavat omia tavoitteitaan, joihin kuuluu olennaisena osana islamin levittäminen ja islam-kritiikin vaimentaminen.

Islamilaisten maiden tavoitteet on kirjattu Kairon julistukseen islamilaisista ihmisoikeuksista. Itse kukin voi tykönään verrata YK:n ihmisoikeuksien julistusta ja Kairon dokumenttia keskenään. Yhtäläisyyksiä voi olla vaikea löytää.

Kansainväliset järjestöt, kansalaisjärjestöt ja EU:n poliittinen eliitti siis pyrkivät estämään islamisoitumisen arvostelun ja ovat enemmän huolissaan islamofobiasta. Eliittiä ei lainkaan kiinnosta tavallisen eurooppalaisen huoli omasta elinympäristöstään, omasta kulttuuristaan ja omista elämänarvoistaan. Ilmeisesti valkoihoisella eurooppalaisella ei ole tähän oikeutta.

Pojat perustivat puolueen

Islamin aika –järjestön puuhamiehet perustivat eläkkeellä olevan palotarkastaja Taisto ”Abdullah” Tammen johdolla puolueen. Helsingin Sanomatkin kirjoitti asiasta artikkelin. Islamin aika on tätä ennen saanut ilmaista julkisuutta sekä Kirkko ja Kaupunki –lehdessä että Ylen A-Zoom –ajankohtaisohjelmassa, josta kirjoitin kesäkuussa.

Kotimaisin voimin liikkeellä

Suomen islamilaisen puolueen edustajat esiintyivät HS:n mukaan tiedotustilaisuudessa kotimaisin voimin mutta tavoitteena on hakea äänestäjiä kaikista etnisistä ryhmistä. Puheenjohtaja Tammi esitteli puolueen tavoitteita avoimesti, ja puolue pyrkii esimerkiksi poistamaan alkoholijuomat kaupoista ja kioskeista sekä vaikuttamaan musmien lasten elämään siten, että näiden ei tarvitsisi osallistua kouluissaan uimahalliretkille ja musiikkitunneille. Nämä kun ovat islamin mukaan kiellettyjä.

Eniten kohua varmasti herätti, kun Tammelta kysyttiin, haluaako puolue pitkällä aikavälillä sharia-lain Suomeen. Tammi vastasi, että se olisi mahtavaa. Tammi oli myös todennäköisesti rehellinen, kun hän sanoi, ettei puolueella ole yhteyksiä kansainvälisiin muslimijärjestöihin. Islamin aika –järjestön aktiivit tuskin ovat vielä ehtineet päästä opiskelemaan Medinan yliopistoon, kuten he haaveilivat A-Zoom –ohjelmassa, puhumattakaan opintojen päättämisestä.

Itse asiassa Tammen ja kumppaneiden avoimuus poikkeaa merkittävästi muiden eurooppalaisten muslimijärjestöjen hienostuneemmasta taqiyyasta. Britanniassa muslimijärjestöt ovat tarjonneet innokkaasti puhuvia päitä televisioon terrori-iskujen jälkeen. Terrorismin tuomitseminen on vain tahtonut olla sivuseikka, sillä järjestöjen edustajat ovat ennemminkin valitelleet muslimien syyllistämistä terrori-iskuista, joiden tekijät ovat olleet muslimeja, ja mahdollisia vastatoimia (joita ei yleensä ole tullut).

Myös Ruotsissa muslimien vaikutuskeinot poikkeavat meikäläisistä. Siellä Mahmoud Aldeben johtama Sveriges Muslimska Förbund lähetti ennen viime valtiopäivävaaleja poliittisille puolueille vaatimuslistan, joka sisälsi pitkälti samoja asioita, kuin Abdullah Tammen uuden puolueen tavoitteisiin kuuluu. Poliittiset puolueet eivät kuitenkaan toistaiseksi lämmenneet ajatuksille.

Ruotsissa ja Britanniassa muslimijärjestöillä on oikeata vaikutusvaltaa eikä toiminta ole pelkästään Abdullah Tammen kaltaisten puolittain koomisten hahmojen harteilla. Vaikutusvalta perustuu sekä isäntäyhteiskunnan hampaattomuuteen että muslimien suurempaan lukumäärään.

Hyvä vai huono asia?

Suomen islamilaisen puolueen ei sinänsä pitäisi antaa aihetta huoleen kenellekään vääräuskoiselle sukupuolesta ja sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta. Itse asiassa mitä enemmän Abdullah Tammen tai Tampereen islamilaisen yhdyskunnan puheenjohtaja Mustafa Karan kaltaiset pääsevät ääneen, sitä enemmän tavalliset ihmiset alkavat kyseenalaistaa valtavirtanäkemyksen islamista rauhan uskontona, jota ääriryhmät käyttävät väärin omiin poliittisiin tarkoituksiinsa.

Jaakko Hämeen-Anttilalla ei ole enää monopolia islamin selittäjänä, koska samaa asiaa voi kysyä Suomen Islamilaisen Puolueen puheenjohtaja Tammelta, joka opettaa vääräuskoisille islamia paljon tehokkaammin kuin kymmenen Hämeen-Anttilan kirjaa. Itse en koskaan unohda, kun näin Tanskan pilakuvaskandaalin aikana Mustafa Karan televisiossa vaatimassa kunnioitusta omalle uskonnolleen samalla, kun ulkoministeri Erkki Tuomioja istui vaivautuneena vieressä. Mitä enemmän olen tutustunut Karan uskontoon, sitä vähemmän kunnioitusta se herättää. Kunnioitus pitää nimittäin ansaita eikä Mustafa Karan uskonto ansaitse kunnioitusta. Länsimaissa kenelläkään ei ole velvollisuus kunnioittaa mitään oppijärjestelmää pelkästään siksi, että sitä kutsutaan uskonnoksi.

Toivottavasti Karan ja Tammen esiintyminen myös herättää vastakysymyksen siitä, miten paljon islam oikeasti kunnioittaa muita uskontoja. Onko kristityillä ja juutalaisilla erityisasema islamissa? Mistä johtuu, että palestiinalaiset kutsuvat juutalaisia apinoiksi ja sioiksi?

Abdullah Tammi ja kumppanit eivät varsinnaisesti ole käännynnäisiä vaan ”paluumuuttajia”, jotka ovat palanneet takaisin ainoan oikean uskonnon helmaan. Profeetat Musa (Mooses) ja Isa (Jeesus) eivät nimittäin saarnanneet juutalaisuutta ja kristinuskoa, vaan Allah antoi heille Tooran ja Evankeliumin, joita kristityt ja juutalaiset ovat myöhemmin vääristelleet.

Tammen esiintymisessä tuli myös selväksi suhtautuminen sharia-lakiin, minkä pitäisi ilman muuta vakuuttaa vääräuskoiset epäilijät islamin poliittisesta luonteesta. Odotan mielenkiinnolla Tammen kommentteja mahdollisten tulevien terrori-iskujen yhteydessä.

Muhammad-koirat

Samaan aikaan, kun Suomessa ihmetellään islamilaista puoluetta, Ruotsissa on herännyt kohu taitelija Lars Vilksin piirtämistä Muhammad-päisistä liikenneympyräkoirista (rondellhund). Ruotsalaiseen tapaan keskustelua leimaa sekä pelkuruus että hurskastelu sananvapaudella.

Iltapäivälehti Expressen julkaisi kuvan Osama bin Ladenista Jeesuksena, mitä ruotsalainen arvostettu oikeistolainen bloggaaja Dick Erixon kommentoi seuraavasti:

”Valtamediat jatkavat hurskasteluaan ilmaisuvapaudella. Expressen näyttää etusivullaan kuvan, jossa Osama bin Ladenista tulee Jeesus, mutta lehti ei ole näyttänyt kuvaa Muhammadista liikenneympyräkoirana. Expressen käyttää ilmaisuvapauttaan kristittyjen loukkaamiseen, mutta kieltäytyy tekemästä samaa muslimeille. Näin Expressen ajaa totalitarististen voimien asiaa. Niitä, jotka uhkailevat ja käyttävät väkivaltaa, totellaan ja väistellään. Ruotsalaiset mediat eivät ole oppineet mitään. Ne matelevat samalla tavalla kuin 1930-luvulla. Kyseessä on heikkouden huippu.”

Suomessakin virallinen islamin selittäjä Hämeen-Anttila on jo ehtinyt arvostelemaan sormi pystyssä piirroksia, joiden ”tarkoitus on loukata”. Luonnollisesti suomimedia seuraa perästä, mitä muualla tapahtuu, ja käyttää ilmaisuvapautta vastuullisesti vanhan kunnon itsesensuurin hengessä.

Muhammad-kuvien aiheuttama skandaali tarjoaa taas kerran mahdollisuuden tutustua profeetta Muhammadiin ja siihen, millaisena henkilönä hänet kuvataan muslimilähteissä. Profeetta Muhammadin elämä ja toiminta nimittäin poikkeavat merkittävästi muiden maailmanuskontojen perustajien vastaavista. Tutustumisen voi vaikka aloittaa Sir William Muir Esquiren vuonna 1853 julkaistusta kirjasta Life of Mahomet, joka tarjoaa nykypäivän poliittisesta korrektiudesta ja relativismista vapaan näkemyksen.

Poliittinen korrektius televisiossa ja elokuvissa

Fiktion puolella esiintyvä poliittinen korrektius palasi taas mieleen, kun näin jutun, jossa kerrottiin Britannian yleisradioyhtiö BBC:n korvanneen muslimiterroristit eläinaktivisteilla sairaaladraamassa Casualty. Kanavan johtohenkilöt eivät halunneet loukata valtiovallan erityisessä suojeluksessa olevaa vähemmistöä, vaan päätyivät loukkaamaan eläinaktivisteja, jotka varmasti pitävät asiasta meteliä mutta tuskin äityvät mellakoimaan tai katkomaan päitä tämän takia.

BBC on ollut muutenkin viime aikoina tulilinjalla tavastaa käsitellä islamia, jota Telegraphin bloggaaja Damian Thompson kuvaa sanalla gutless, joka kai parhaiten tässä yhteydessä voitaisiin kääntää sanalla munaton. Thompson vertaa BBC:n tapaa toisen osittain valtiorahotteisen Channel Four –kanavan vastaavaan. Channel Four esitti taannoin dokumentin Undercover mosque, jossa kuvattiin salaa brittiläisissä moskeijoissa saarnanneita äärimuslimeja.

Britannian poliittisesti korrektia ilmapiiriä kuvaa myös se, että radikaalimuslimien puheita tutkinut West Midlandsin poliisi ei suinkaan syyttänyt dokumentin perusteella saarnamiehiä, vaan Channel Four –kanava oli poliisin mukaan vääristellyt saarnamiesten sanomisia. Poliisi ei löytänyt kanavan toiminnasta mitään syytteeseen oikeuttavaa mutta raportoi silti löydöksistään mediaa valvovalle viranomaiselle Ofcomille.

Sillä, raportoiko Channel Four totuudenmukaisesti moskeijan tapahtumista, ei ole merkitystä. Koska dokumentti vahingoitti New Labourin hallitsemassa Britanniassa pyhiksi julistettuja ”yhteisöjen välisiä suhteita” (community relations), dokumentti oli itsessään paha sen totuudenmukaisuudesta riippumatta.

Amerikkalaiset eivät ole pekkaa pahempia

Poliittinen oikeaoppisuus ei ole Britannian eikä BBC:n yksinoikeus. Monille on vanhastaan tuttu amerikkalaisten stereotyyppinen tapa kuvata mustan väestön edustajia poliisielokuvissa ja –tv-sarjoissa. Musta mies ei juuri koskaan ole päähenkilö vaan valkoihoisen päähenkilön paras kaveri ja partneri. Edelleenkin on turvallisempaa kuvata rikolliset pääosin valkoihoisina, kuten on tehty neloselta tulevassa Criminal Minds –sarjassa, vaikka todellisuus osoittaisikin afroamerikkalaisen väestönosan selkeän suhteellisen yliedustuksen rikostilastoissa.

Nykyisin muslimien ja arabien kuvaaminen fiktiossa on alkanut muuttua samanlaiseksi. Erityisesti islamin ja terrorismin yhdistämisestä keskenään on tullut tabu, vaikka nykyisin suurin osa terroristeista on muslimeja. Ongelmia ei tule, jos muslimit kuvataan hyvinä ja Yhdysvaltain ulkopolitiikka pahana, kuten tehtiin Oscar-ehdokkaana olleessa George Clooneyn tähdittämässä Syriana-elokuvassa.

Itse seurasin jonkin aikaa tv-sarjaa Pentagon (E-ring), mutta ensimmäinen nauhoitettu jakso jäi katsomatta, koska heti alussa kristityt terroristit hyökkäsivät moskeijaan. Tv-sarjojen kohdalla ei tietysti pidä olla turhan tarkka realistisuuden kanssa, mutta tuollainen häiritsee, koska siinä ilmeisen tietoisesti vääristellään todellisuutta.

Olen keksinyt kaksi mahdollista selitystä kristityille terroristeille. Joko ohjelman tekijät halusivat välttää vähemmistön loukkaamista tai he oikeasti kuvittelevat Yhdysvaltain uskonnollisen oikeiston ja dominionistien olevan suurempi uhka kuin islamilaiset terroristit. Jälkimmäinen ei kuulosta mitenkään uskomattomalta, kun ajattelee, että Yhdysvalloissa ja Euroopassa on paljon itseään fiksuina pitäviä ihmisiä, jotka uskovat 9/11-terrori-iskujen olleen ”sisäpiirin työtä”. Myös kristittyjen ääriliikkeiden uhasta varoittelevat kirjat, kuten Chris Hedgesin kirja The Christian Right and the War on America, keräävät lukijoita.

Saman tv-sarjan myöhemmässä jaksossa kahden tummaihoisen päähenkilön välille alkoi kehittyä romanssi, joka vähän hiipui, kun nainen näki miehen kumartelemassa kohti Mekkaa kesken työpäivän. Nainen kuitenkin suostui lopulta lähtemään treffeille, kun mies selitti, kuinka islam oli auttanut häntä pääsemään irti rikollisesta elämästä.

Islam siis esitettiin pelkkänä positiivisena elämäntapavaihtoehtona. Sanallakaan ei mainittu Yhdysvaltojen mustan väestön keskuudessa suositusta Nation of Islam –liikkestä ja sen antisemitismistä ja käsittämättömistä rotuopeista.

Pentagon-sarjasta on toistaiseksi tehty vasta yksi tuotantokausi eikä toista ole näillä näkymin tulossa. Ihmissuhdedraaman ja kansainvälisen politiikan sekoittaminen ei sarjassa selvästikään onnistunut. Sen sijaan toinen terrorismia käsittelevä tv-sarja, Kiefer Sutherlandin tähdittämä 24 on Yhdysvalloissa menossa jo kuudennelle tuotantokaudelle.

Ennen 9/11-terrori-iskuja arabiterroristeja kuvattiin Hollywoodissa vähän rankemmalla kädellä. Esimerkiksi Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä True Lies –elokuvassa Crimson Jihad –nimisen terroristijärjestön johtaja oli pääpahis ja äärimmäisen epäsympaattinen sellainen. Sattumoisin kyseisessä elokuvassa lennettiin lentokoneella päin pilvenpiirtäjää, mistä tietysti herää kysymys, inspiroiko elokuva sen oikean terrori-iskun suunnittelijoita.

Elokuva- ja tv-viihteen vaikutusta ihmisten asenteisiin ei pidä liioitella. Ennemminkin ne kertovat oman aikansa vallitsevista käsityksistä ja asenteista. Silloin, kun tiettyjä todellisen elämän tapahtumia ei uskalleta käsitellä rehellisesti edes fiktiossa, herää ikäviä kysymyksiä rohkeuden puutteesta. Onneksi sentään Harry Potterin kaltaisissa fantasiaseikkailuissa pahuus esitetään kaunistelematta.

Exit Folkhemsverige - esipuhe

Seuraavassa on suomennos Jonathan Friedmanin esipuheesta kirjaan Exit Folkhemsverige – En samhällsmodells sönderfall. Siinä on hieman kerrottu syistä, miksi Ruotsi on viimeisen 15 vuoden aikana muuttunut homogeenisesta kansallisvaltiosta monietniseksi yhteiskunnaksi ja samalla suhteellisesti köyhtynyt muihin kehittyneisiin maihin verrattuna.

Suomessa samanlainen kehitys on vasta alkutekijöissään, mikä tekee tästä puheenvuorosta erityisen tärkeän. Täällä on mahdollista ottaa oppia niistä virheistä, joita Ruotsissa on tehty.

Tekstissä oli joukko termejä, jotka olivat itselleni vieraita ja jotka olen kääntänyt parhaan kykyni mukaan. Lopputulos ei kaikilta osin ole parasta mahdollista suomen kieltä mutta välttänee niille, joiden koulussa opittu pakkoruotsi ei riitä lukemaan alkuperäistekstiä.

Käännös oli melko työläs tehdä, joten tuskin jaksan kääntää kirjan varsinaisia tekstejä.

-------

Kansankodin loppu

Erään yhteiskuntamallin alasajo

Jonathan Friedmanin esipuhe

Tämä kirja kertoo Ruotsista, maasta, joka on noussut erityisasemaan näkemyksellään sosiaalisten ongelmien ratkaisusta, taloudellisesta hyvinvoinnista ja valtion roolista ihmisten elämässä. Monille eurooppalaisille ja amerikkalaisille Ruotsi kuvataan ihannoivin termein jonkinlaiseksi utopiaksi, jossa yhdistyy menestyksekkäästi sosialistinen politiikka ja kapitalistinen talous. Toisille taas Ruotsi näyttäytyy totalitaristisena yhteiskuntana, joka poikkeaa merkittävästi muista länsimaista. Useimmat Ruotsista kirjoitetut kirjat ja kirjoitukset esittävät maan sodanjälkeisen ajan suurena menestystarinana.

Ruotsi onnistui 1950-luvulta aina 1970-luvulla pitämään yllä korkeata talouskasvua, jonka avulla luotiin erittäin antelias hyvinvointijärjestelmä. Varsinaista köyhyyttä ei ollut käytännössä lainkaan ja luokkaeroilla oli pienempi merkitys kuin monissa muissa maissa. Tämä ei tarkoittanut, että kaikki olisivat olleet yhtä köyhiä. Ihmiset elivät tilavissa asunnoissa ja suhteellisen suurissa omakotitaloissa. Terveydenhoito oli julkista ja melkein ilmaista (kustannukset maksettiin verovaroista) kuten myös päivähoito. Koulu ja yliopistot olivat täysin maksuttomia.

Useimmat Ruotsissa aikaansa viettäneet ovat ihastelleet näitä olosuhteita, vaikka he ovat usein arvostelleet poliittisen järjestyksen tuomaa harmautta ja ikävystyttävyyttä. Tätä kritiikkiä ei välttämättä voi sanoa perustelluksi, sillä poliittisen järjestelmän takaa löytyy vanhempi sosiaalinen rakenne, joka suosii itsehillintää ja karsastaa tunteiden näyttämistä. Mutta kaikki tähän yhteiskuntaan lähemmin tutustuneet tietävät, että hillitty käytös on vain pintaa, jonka alta löytyvän dynaamisen maailman eri puolet eivät ainoastaan ole bakkanaalisia ja hilpeitä vaan jopa väkivaltaisia.

Ruotsin poliittisen kulttuurin ymmärtämiseksi on ohitettava konemainen käsite ”hyvinvointivaltio” ja perehdyttävä siihen, jota kutsutaan ”kansankodiksi”. Tämän termin lanseerasivat ensiksi konservatiivit, mutta 1930-luvulla sosiaalidemokraatit omivat sen itselleen. Termistä saa vaikutelman kansan tiukasta organisoinnista ja kontrollista, josta valtio vastaa, sekä puhtaasta kansan jatkeesta. Tämän käsityksen mukaan valtio ja yhteiskunta olivat sulautuneet yhteen, ja oli tavanomaista, että kaikki maksoivat veroja yhteiskunnalle ja yhteiskunta vastasi täysin jäsenistään. Ruotsi näyttää siis olleen yksi harvoista maista, jossa on toteutunut Rousseaun esittämä ajatus valtiosta ”kansan tahdon” toteuttajana.

Kansankotiajatus ei siis tarkoita ainoastaan, että yhteiskunta takaa jäsentensä sosiaalisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden, vaan siihen sisältyy myös ajatus jäsenten tasa-arvoisuudesta ja yhdenvertaisesta oikeudesta vaikuttamiseen. Kansankoti pitää jopa sisällään ajatuksen, että kullakin yhteiskunnan jäsenellä on vastuu yhteiskunnan rakentamisesta ja hänen odotetaan myös aktiivisesti osallistuvan siihen.

Monet Ruotsissa 1960-luvulla käyneet olivat yllättyneitä, kun he näkivät ministerien istuvan ja ruokailevan yhdessä tavallisten ihmisten kanssa Valtiopäivien ruokalassa sen sijaan, että he olisivat aterioineet yksityisissä tiloissa. Tästä ei kuitenkaan pidä päätellä, että hallitsijoiden ja hallittavien välillä olisi vallinnut täydellinen tasa-arvo. Kuitenkin hallituksen jäsenet olivat pitkälti poliittisia elementtejä kansan hyvinvoinnissa. Yksittäiset poliitikot ovat toki ajoittain juopuneet omasta vallastaan, mutta he ovat olleet enneminkin poikkeus kuin sääntö, koska sen kaltaiseen käytökseen suhtaudutaan epäluuloisesti ja kateellisesti. Siksi on perusteltua todeta, että tietynlainen yhteisöllisyyden tunne on kuulunut olennaisena osana poliittiseen kulttuuriin. Yksittäinen kansalainen on voinut soittaa valtioneuvoston jäsenelle, ja hänet on jopa yhdistetty suoraan ministerin puhelimeen.

Amerikkalainen ystäväni, jonka äiti oli kerran majoittanut entistä pääministeri Ingvar Carlssonia, ihmetteli, kun hänet myöhemmin kutsuttiin tämän kesämökille Gotlantiin ilman, että hänen taustaansa, poliittisia mielipiteitään tai mahdollisia terrorismikytköksiä olisi tutkittu. Amerikkalaisen – ulkomaalaisen vielä vähemmän – olisi mahdotonta tulla kutsutuksi Washingtonin poliitikon vieraaksi samalla tavalla presidentistä puhumattakaan. Edustajien ja valitsijoiden välillä vallitsi tietty läheisyys, joka oli enemmän kuin sopimus (jopa Rousseaun tarkoittamalla tavalla). Tämä johti suureen luottamukseen, jota piti yllä käsitys yhteisestä projektista ja siihen liittyvästä tasa-arvosta ja jopa sulautumisesta yhdeksi suureksi joukoksi, josta voitiin käyttää sanaa ”me”. Poliittisia kysymyksiä käsiteltiin mielellään ”me”-muodossa. Arkielämä oli täynnä signaaleja ja vahvistuksia osallisuudesta ja yhteisistä kokemuksista, jotka vahvistivat ruotsalaista poliittista kulttuuria.

Sitä voi kutsua kansalliseksi hyvinvointivaltion kuvaksi. Kansalaiset maksoivat kiltisti korkeat veronsa vakuuttuneina siitä, että rahat käytettiin yhteiseen projektiin. Se, että projekti otettiin itsestäänselvyytenä ja se oli läsnä ihmisten elämässä, on luonut perustan ruotsalaisen hyvinvointivaltion toteutukselle. Kansankoti oli tässä mielessä ruotsalaisen hyvinvointivaltion erityisluonteen ydin.

Ruotsia on kutsuttu yhdeksi maailman homogeenisimmista maista (Wallerstein). Se ei kuitenkaan tarkoita, että Ruotsi ei koskaan olisi vastaanottanut maahanmuuttajia. Maahanmuutolla Ruotsiin on satavuotiset perinteet, koska maa oli pitkään Itämeren suurvalta, joka suurimmillaan kattoi suuren osan Pohjois-Saksaa. Myöhempinä aikakausina maahanmuuttajat ovat enimmäkseen olleet Suomesta ja muista Pohjoismaista tullutta työvoimaa. Aivan viime aikoihin saakka kulttuurillinen assimilaatio on ollut merkittävä tekijä ruotsalaisen yhteiskunnan homogenisoitumisessa. Ruotsi on paremmin tunnettu maastamuuttajamaana erityisesti Yhdysvaltoihin, joka 1800-luvun loppupuolella otti vastaan suuren määrän maahanmuuttajia tuolloin köyhyydestä kärsineestä Ruotsista.

Sodanjälkeistä aikaa on leimannut kaksi käsitystä Ruotsista: menestyksekäs hyvinvointivaltio ja etnisesti homogeeninen yhteiskunta. Nämä käsitykset ovat olleet niin vahvoja, että monet ovat ihmetelleet, kun he ovat huomanneet useiden asioiden muuttuneen viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ruotsalainen hyvinvointijärjestelmä on alkanut hajota, ja maasta on tullut yksi länsimaiden maahanmuuttajavaltaisimmista. Ruotsi on pohjoismaisista naapureistaan poiketen alkanut muistuttaa manner-Euroopan maita. Kansantulossa henkeä kohden Ruotsi on jättänyt monta vuotta pitämänsä kärkisijan, ja on nykyisin 15. ja 20. sijalla OECD-maista. Vaikka tuollainen tilasto kätkee monia asioita, sitä pidettiin menneinä aikoina erittäin luotettavana. Ruotsi on muuttunut teollisuustuotteiden viejämaasta pääoman viejämaaksi.

1980-luvun taloudellisesta nousukaudesta huolimatta Ruotsin talous meni alaspäin ja joutui vuosikymmenen lopulla todelliseen kriisiin. Julkinen sektori sai kärsiä tuntuvista leikkauksista terveydenhuollossa, kouluissa ja yliopistoissa muiden muassa. Koska julkinen sektori oli suuri työllistäjä, seurauksena oli valtava työttömyys. Kriisi oli kuitenkin suurimmalta osin seurausta yksityisen sektorin heikkenemisestä. Vuosien 1990 ja 1999 välillä työllisyysaste laski 83 prosentista 72 prosenttiin.ikäryhmissä 16 – 64 vuotta, mikä tarkoitti 420 000 työpaikan nettovähennystä. Saman ajanjakson aikana Ruotsiin saapui 350 000 samoihin ikäryhmiin kuuluvaa maahanmuuttajaa. Laajamittaista maahanmuuttoa ei ainoastaan siedetty vaan jopa rohkaistiin, vaikka samaan aikaan työpaikkoja katosi, mikä luonnollisesti loi ongelmia maahan.

Sosiaalidemokraattisella puolueella on ollut vaikeuksia laskea työttömyys alle tavoitteena pidetyn 4 prosentin. Maahanmuuttajien keskuudessa työttömyysaste on äärimmäisen korkea. Kuitenkin poliittisessa keskustelussa on systemaattisesti vältelty todellisen ongelman esiintuomista. Sosiaalidemokratia on uudistettu ns. ”kolmannen tien” tai ”die Neue Mitten” mukaiseksi, ja tätä monet kutsuvat ”ihmiskasvoiseksi thatcherismiksi”. Ruotsin poliittiset päättäjät ovat kuitenkin pimittäneet tiedon ulkomaailmalta. Ruotsissa tuloerot lisäksi kasvavat ja ginivakio on noussut 25 prosenttia vuodesta 1985 alkaneen kymmenvuotisjakson aikana mutta kaikkein nopeimmin 90-luvulla. Tosiasiassa suurta osaa väestöstä voi pitää työssäkäyvinä köyhinä, vaikka he saisivatkin julkista tukea minimielintason ylläpitämiseksi. Tämä kuvaa työväenluokan ja alemman keskiluokan köyhtymiskehitystä.

Samanaikaisesti Ruotsista on tullut monietninen yhteiskunta. Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä kasvaa, samoin kuin ensimmäisen ja toisen sukupolven maahanmuuttajien. Heidän osuutensa väestöstä on nykyisin melkein 20 prosenttia. Nämä luokitukset voi toki kyseenalaista, mutta ne kuvaavat kuitenkin todellisuutta. Maahanmuuttajaetnisyyden käsite arkipäiväistyy ja vahvistuu yhteiskunnassa, jossa maahanmuuttajan identiteetti on institutionalisoitu, mitä asuinalueiden segregaatio on edelleen vahvistanut. Luvut ovat kaikkein suurimmat isoissa kaupungeissa. Tukholman asukkaista 25 prosenttia on maahanmuuttajia ja Malmössä enemmän kuin 30 prosenttia, joista noin 70 prosenttia on muslimeja. Malmössa maahanmuuttajien lapset muodostavat yli puolet 0 – 18 –vuotiaiden ikäluokasta. Tämän seurauksena Muhammed on nykyisin yleisin vastasyntyneen nimi Malmössa.

Amerikkalaiselle tämä kaikki voi tuntua normaalilta, vaikka prosenttiluvut tilastollisesti ovatkin suurempia kuin nykypäivän Yhdysvalloissa ja muistuttavat enemmän 1900-luvun alun tilannetta siellä. Ruotsi on muiden eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden tavoin rakennettu kulttuuristen ja kansallisten tekijöiden pohjalle. Ruotsalaisuus merkitsee ranskalaisuuden tai saksalaisuuden tavoin enemmän kuin ihanteita tai lippua. Kansallisuus on monimutkainen kokoelma tekijöitä, jotka yhdistävät paikallisen kansalliseen tasoon yhteisen luontokokemuksen, kansanluonteen, puhetavan, liikkumistavan ja kaikenlaisen muun sosiaalisen yhteisöllisyyden kautta. Aina siihen asti, kun monikulttuurinen politiikka nousi eurooppalaiselle näyttämölle, maassa kasvanut tummaihoinen ruotsalainen ei ollut mikään puoliruotsalainen kuten esimerkiksi somalialaisruotsalainen vaan pelkkä ruotsalainen. Valkoinen ihonväri huomattiin toki, mutta sillä ei ollut poliittista merkitystä. Ihonvärin poliittinen merkitys on kasvanut voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämä johtuu pääasiallisesti monikulttuurisesta politiikasta, joka asettaa yhtäläisyysmerkin alkuperän ja kulttuuristen erityispiirteiden väliin. Jos henkilö on kotoisin maasta X, hänellä on tiettyjä ominaisuuksia, joista hän ei voi päästä eroon. Jos esimerkiksi ihonväri on musta, se tarkoittaa, ettei henkilö voi olla ruotsalainen, koska identiteettiin liittyy niin monia kulttuurillisia signaaleja. Maahanmuuton politisointi on synnyttänyt ennemmin taipumuksen erillisyhteisöjen muodostumiseen ja ulkopuolisuuteen kuin integraatioon. Tämän muiden Euroopan maiden ja rajoitetussa määrin myös Yhdysvaltojen tapahtumia muistuttava historiallinen kehitys pitää ymmärtää, koska se johtaa etnistymisen ja rasismin syntyyn. Ne seuraukset, jotka ovat syntyneet ruotsalaisen kansallisvaltion muutoksesta viimeisen 20 vuoden aikana, ovat keskeisessä osassa seuraavissa luvuissa.

Toivomme, että samalla pystymme valaisemaan prosesseja, jotka ovat johtaneet ruotsalaisen yhteiskunnan muuttumiseen. Jos jotain tuollaista voi tapahtua Ruotsissa, meidän on syytä olla erityisen varovaisia. Vastikään ilmestyneessä kirjassaan ”Even in Sweden” A. Pred kuvaa järkytystä, jonka eräät tutkijat kokivat nähdessään tämän kehityksen ja verratessaan sitä aiempaan ihanteelliseen Ruotsi-kuvaan. Monien näiden ilmiöiden yhteyksiä maailmanjärjestyksen muutokseen analysoidaan, koska ne ovat vaikuttaneet muihin länsimaihin samalla tavalla kuin Ruotsiin.

Tämä kirja kertoo sosiaalisista, taloudellisista ja kulttuurillisista realiteeteista Ruotsissa. Se kertoo myös kulttuurieliitistä ja älymystöstä, jotka ovat luoneet meidän näkemyksemme mukaan perusteiltaan virheellisen todellisuuskuvan. Kyseessä on kosmopoliittinen diskurssi, joka kovaäänisesti ylistää monikulttuurisuutta ja sekoittumista. Nämä eliitit hyväksyvät ilman muuta laajamittaisen maahanmuuton ja näkevät sen yksinomaan vastaanottajamaan kulttuuria rikastuttavana. Heille maahanmuutto ei ole seurausta maahanmuuttajien lähtömaiden väkivaltaisesta taloudellisesta ja sosiaalisesta hajoamisesta, joka luonnollisesti on johtanut valtaviin sosiaalisiin ongelmiin. Siksi maahanmuuttajia on kuvattu positiivisella, alkuperältään biologisella termillä, monimuotoisuus.

Ruotsalaiset monikultturistit pitävät itseään ensisijaisesti ”maailmankansalaisina” eivätkä he tästä syystä pidä maahanmuuttoa sotien ja etnisten konfliktien seurauksena. He näkevät maahanmuuton mieluummin kulttuurin rikastumisena. Heille massamaahanmuutto ei ole merkki epäonnistumisesta muualla maailmassa vaan sen sijaan tie ihmiskunnan tulevaisuuden onnelaan. Monikultturisti voi kuulostaa seuraavalta, jos joku ei jaa hänen positiivista käsitystään: ”Sen sijaan, että maahanmuuttajat toivotettaisiin tervetulleiksi lahjakkuutensa, kekseliäisyytensä ja moninaisuutensa ansiosta, heidät leimataan köyhyyden, erilaisuuden ja kaupunkiyhteiskunnan rappion symboleiksi.”

Mainitun kaltainen maailmankuva ei ole valitseva pelkästään Ruotsin poliittisen ja kultuurillisen eliitin keskuudessa vaan myös Unescon piirissä ja myös muiden eliitin edustajien joukossa ympäri maailmaa. Tämän elitistisen diskurssin aiomme asettaa kriittiseen analyysiin ja verrata sitä tavallisten ihmisten, sekä ruotsalaisten että maahanmuuttajien, ajatuksiin ja mielipiteisiin. Samaan aikaan, kun eliitit näyttävät sokaistuvan monikulttuurisesta rikastumisesta, länsimaiden kaupunkien marginalisoiduilla ja eristäytyneillä maahanmuuttajaryhmillä on aivan toisenlaisia jokapäiväiseen selviytymiseen liittyviä ongelmia. Jos muodikas kulttuurin rikastuminen edellyttää uuden alaluokan muodostumista, voi tosissaan kysyä, onko kyseessä kovinkaan hyvä idea. Jos ihmiset pysyisivät mieluummin kotimaissaan poliittisesti stabiilimmassa ja taloudellisesti paremmin toimivassa maailmassa, tarvitsisiko meidän tuoda heitä tänne rikastuttamaan meidän kulttuuriamme?

On myös erikoista, että samaan aikaan, kun keskustelu ”rikastumisesta” on levinnyt eliitti-instituutioihin aina Unescosta, Maailmanpankista ja Maailman talousfoorumista yliopistoihin, suuri enemmistö maailman köyhistä maahanmuuttajista ei tiedä mitään tämänkaltaisista ongelmista. He ovat enemmän huolissaan jokapäiväisestä toimeentulostaan kuin siitä, rikastuttavatko he olemassaolollaan jotakin maata vai eivät. Olemme sitä mieltä, että vallitseva monikultturistinen diskurssi kuuluu globalisoituvalle eliitille ja joukolle älymystön edustajia, jotka identifioituvat tähän eliittiin ja pitävät yllä tätä keskustelua.

Jotta käsityksemme tulisi selväksi, haluamme lyhyesti keskustella tärkeimmistä käsitekysymyksistä, jotka kuuluvat monikultturistiseen maailmankuvaan. Perspektiivimme kattaa suuren osan läntisestä maailmasta, jossa tämänkaltainen näkökulma esiintyy poliittisessa keskustelussa. Näillä käsityksillä, jotka vasta viime aikoina on tuotu ruotsalaiseen keskusteluun, on paljon pitempi historia perinteisissä maahanmuuttajamaissa, joilla on kolonialistinen tausta. Nykyinen tilanne Ruotsissa muistuttaa näiden maiden tilannetta, mutta koska Ruotsi tuli myöhään mukaan globaaliin todellisuuteen, sen pitäisi olla opetukseksi muille samalla tavalla, kuin Ruotsilla on opittavaa muilta.

Monikulttuurinen käsitesekasotku

Media, poliitikot ja yliopistoihmiset ovat omalta osaltaan vaikuttaneet siihen, että sanojen etnisyys, rotu, kulttuuri, monikultturismi ja pluralismi merkitys on hämärtynyt. Emme lupaa luoda yleisesti hyväksyttyä järjestystä tuolle sekasotkulle. Voimme tosin paljastaa, miten näitä termejä käytetään hämärtämistarkoituksessa.

Ennen kuin syvennymme käsitteisiin, haluamme alleviivata, että käytämme käsitettä identiteetti kuvaamaan identifioitumista, joka on aktiivinen prosessi ennemmin kuin passiivinen lopputulema. Kulttuuri-identiteetissä on kyse joko identiteetin määrittäjän itsensä tai muiden osapuolten sosiaalisesta käytännöstä. Molemmissa tapauksissa käytäntö muodostuu tiettyjen yhteisten piirteiden joukosta, joka esiintyy tai on todennettavissa ihmisryhmässä ja joka soveltuu luokitteluun. Identiteetistä voi tulla objektiivinen ja jopa institutionalisoitu kirjoittamalla se lakiin ja käyttämällä kiinteitä poliittisia luokituksia. Tällaisesta on kyse sukupuolikategorioiden, ikäryhmien ja etnisten kategorioiden tai ”rotujen” kohdalla. Jos näin käy, identiteetistä voi tulla passiivinen ilmiö siinä mielessä, että se jää puolinaiseksi tai julkilausutuksi mielipiteeksi. Tällaisten luokitusten aktiivinen käyttö päivittäisessä elämässä ja poliittisessa päätöksenteossa osoittaa, missä määrin ne ovat riippuvaisia käyttötavastaan. Identiteettiä ei siis voi määrittää biologiseksi tai muuttumattomaksi tosiasiaksi. Identiteetti voi passivoitua, kadota ja nousta jälleen esiin. Sen voi jopa luoda, mutta sitä ei voi luoda ex nihilo eli täysin tyhjästä. Se on rakentunut myös ulkoa päin ihmisryhmien yhteisistä ominaisuuksista ja jaetuista kokemuksista joko itse koettuina tai muiden kokemina.

Etnisyys on kollektiivinen identiteetti, josta puhutaan paljon yhteiskuntatieteissä. Se perustuu joukkoon yhteisiä piirteitä, joiden tavallisesti katsotaan liittyvän populaation kulttuuriin, kuten kieleen, historialliseen alkuperään, ”verisiteisiin” tai muihin yhteisiin ominaisuuksiin, joita voidaan pitää populaatiolle erityisinä. Etnisyys ei ole sama asia kuin kulttuuri, joka on paljon laajempi ilmiö. Kulttuuri liittyy tiettyihin piirteisiin ihmispopulaation elämäntavoissa mukaan luettuna sen erityiset aineelliset ja älylliset tuotokset. Identiteetti on valikoima suuremmasta erityispiirteiden joukosta. Kyseessä on tapa tunnistaa kollektiivi eikä se ole sama asia kuin kuvata koko heidän elämäntapansa. Koska tällaiset luokitukset ovat poliittisia valintoja, identifiointia voidaan pitää jonkinlaisena kulttuuripolitiikkana.

Termiä rotu käytetään pääasiassa Yhdysvalloissa, vaikka termi rasismi on levinnyt laajalle läntiseen maailmaan. Emme käsittele termin käyttöä historiallisessa perspektiivissä vaan keskitymme siihen, miten sitä käytetään tämän päivän maailmassa. Rotu biologisena käsitteenä ei sovellu ihmispopulaatioihin. Ihmisrotuja ei ole biologisessa mielessä olemassakaan. Luonnollisesti tilastollisia perinnöllisiä (fenotyyppisia) eroja on maailman ihmispopulaatioiden välillä. On myös esimerkkejä geneettisesti eristyneistä ja tilastollisesti merkitsevistä perinnöllisten ominaisuuksien joukoista, mutta näitä ei pidä sekoittaa rotuihin. Ihonväriä, silmän muotoa, hiustyyppiä, ruumiinrakennetta ja vastaavia käytettiin aiemmin rotuluokittelussa, mutta biologit ovat jo hylänneet tuontyyppiset luokittelut, koska ne eivät ole relevantteja yleisesti voimassaolevia (holistisia) kategorioita. Rotua on myös käytetty sosiaalisena terminä sekoitettuna yhteen biologisen merkityksensä kanssa. Vaikka termin biologinen merkitys on kyseenalaistettu, rodun olemassaolo sosiaalisena terminä ei muutu. Myöhemmin rotua on käytetty jonkinlaisena kulttuurillisena identiteettinä, jota ulkoisesti fenotyypiltään tai stereotyypiltään samanlaiset tai fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan samankaltaiset ihmiset luokitellaan kansaksi. Kannattaa huomata, että rotua ei millään selkeällä tavalla yhdistetty biologiaan ennen 1800-luvun lopun ”tieteellistä rasismia”. Tällä tavoin rotu voi viitata mihin tahansa etniseen tai kansalliseen ryhmään. Aiemmin ranskalaiset, saksalaiset ja italialaiset olivat yhtä lailla rotuja kuin mustalaiset ja juutalaiset.
Koska nykyisin näin ei enää ajatella, moderni etnisyys on tullut rodun tilalle. Vanhempi rotukäsite piti sisällään niin fenotyypin kuin käyttäytymisen, kielen, taiteen ja kirjallisuuden. Rotu tarkoittaa nykyisin jonkinlaista etnisyyttä, jossa yhteisten ominaisuuksien kuvitellaan perustuvan biologiaan. Tässä tulee esiin mielenkiintoinen looginen yhteys etnisyyden ja rodun välillä. Jos etninen identiteetti ilmenee järjestelmällisenä sisäsiittoisuutena, kyseisen populaation voidaan katsoa tulevan lisääntyvässä määrin biologisesti identtiseksi. Käsitys ”verisiteestä” on tämän vahvan etnisyyden ideologinen ilmaus. Tämä etnisyys sopii hyvin tiettyyn rotukäsitteeseen. Kirjailijat Omi ja Winant ovat usein kuvanneet Yhdysvaltoja roduista rakennetuksi konstruktioksi, koska rotuihin perustuva luokittelu muodostaa yhteiskunnan perusrakenteen. Tätä luokittelua käytetään niin juridisessa ja perustuslaillisessa yhteydessä kuin myös arkipäiväisessä puhekielessä.

Sitä vastoin termiä rasismi käytetään laajemmassa merkityksessä, mutta tiettyjä yhteisiä piirteitä löytyy. Rajoitetuimmassa merkityksessään rasismi tarkoittaa toimenpiteitä, jotka kohdistetaan yksilöihin sen takia, että he kuuluvat tiettyyn kulttuurillisesti määritettyyn etniseen ryhmään. Sillä tarkoitetaan sekä etnisesti että puhtaan rodullisesti määritettyjä ryhmiä. Yleisemmin rasismia käytetään kuvaamaan asenteita tai käsityksiä, joiden mukaan tiettyjä ryhmiä ei pelkästään nähdä luokittelun tekijään nähden erilaisina, vaan heitä myös pidetään alempiarvoisina ja muutoin negatiivisilla ominaisuuksilla varustettuina. On toinen asia kuvata eroavaisuuksia kuin järjestää eroavaisuudet hierarkisesti.

Todellisissa keskusteluissa yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien kesken on keskitytty kahdenlaisiin erottaviin tekijöihin. Ensimmäinen, joka mainittiin yllä, koskaa biologista ja kulttuurillista rasismia. Jotkut kirjoittajat ovat esittäneet, että uusi rasismi on kulttuurillista eikä biologista. Ihmisten tapoja, uskontoa ja sukupuolisuhteita pidetään yhteensopimattomina omiin verrattuna, jos ne ovat liian erilaisia. Niitä ei pidetä biologisesti määritettyinä vaan tietyille populaatioille tyypillisinä tapoina. Täten voidaan todeta, että aiemmat fenotyyppisiin piirteisiin perustuvat luokitukset on vain korvattu kulttuuriin liittyvillä luokituksilla. Mutta kuten aiemmin selitimme, tämä on virheellinen erotteleva tekijä, koska kaikki rasistiset asenteet ovat kulttuurillisia. Tämä käy selkeästi ilmi, kun todetaan, että väitetyt biologiset ominaisuudet ovat aina sidoksissa kultuurillisiin erityispiirteisiin. X-ryhmän jäsenet eivät ainoastaan ole rumia ja tyhmiä, vaan he ovat myös rikollisia. Erotuksena kulttuurirasisti voi myöntää, että tietyt ominaispiirteet ovat muutettavissa, sillä ne ovat pelkästään opittuja tapoja, kun taas oikeasti biologisia ominaisuuksia voi muuttaa vain biologisesti. Erottelu on harhaanjohtava, koska rasismissa tavallisesti kaikenlaiset ominaisuudet yhdistetään. Ihmiset ovat uskomattoman kekseliäitä löytämään erottavia ominaisuuksia muista ihmisistä, jopa fenotyyppisia. Tyypillistä ranskalaista voitiin 1800-luvulla kuvata sekä fyysisin että kulttuurillisin termein.

Toinen tässä yhteydessä relevantimpi erotteleva tekijä on universaali rasismi ja differentielli rasismi (Wieviorka). Edellinen tarkoittaa klassista maailman populaatioiden erottelua kiinteisiin järjestettyihin luokkiin. Tämä oli tavanomaista siirtomaa-aikana. Jälkimmäinen ei välttämättä perustu järjestysluokitukseen vaan ennemminkin oman populaation sisäisten erojen kieltämiseen. Kyseessä on tietynlaisen etnosentrismin ilmaus, toive ylläpitää tietynlaista sosiaali- ja kulttuurielämän tilaa. Se ilmenee muukalaisuuden pelkona. Usein käytetään termiä muukalaisviha, joka ei oikeastaan ole sama asia kuin rasismi. Muukalaisvihamielisyydessä ei ole kyse ”toiseuden” ominaisuuksista, vaan siihen sisältyy toive elää rauhassa ja ne ”toiset” ovat erilaisia ja yhteensopimattomia ”meidän” kanssa. ”Universaali rasismi” on inklusiivista, sillä se sisällyttää muut populaatiot yhteen sfääriin, yleensä imperiumiin. ”Differentielli rasismi” on puolestaan poissulkevaa eikä hyväksy ”toisen” olemassaoloa omassa sfäärissä.

Essentialismi, rasismi ja kansallisvaltio

Yksi älyllisessä keskustelussa eniten esiintyvä termi on ”essentialismi”. Essentialismi on käsitys, jonka mukaan tietyn sosiaalisen kategorian jäsenet ovat identtisiä tai riittävän samanlaisia, jotta heidät voidaan luokitella ”samaan porukkaan”. Käyttöalueillaan essentialismi muistuttaa käsitettä stereotypia. ”Kaikki arabit ovat muslimeja, joiden mielestä naisten pitää pysyä kotona ja mennä naimisiin oman ryhmän edustajien kanssa.” Taipumus tehdä x:stä y on essentialismin ydin ja sitä arvostelevat vihamielisesti ne, jotka eivät mielestään jaa niitä tapoja ja uskomuksia, joita heihin liitetään. Totta kai maailmassa on paljon ihmisiä, jotka omaksuvat modernin eurooppalaisen kulttuurin ja aina kustakin kulttuurista löytyy jossain määrin yksilöllistä valinnanvaraa ja jopa kyseenalaistamista. Antropologit ovat usein muistuttaneet valtavista variaatioista yksittäisen kulttuurin sisällä.

Samanaikaisesti essentialismin kritiikkiin sisältyy poliittinen ylireaktio, joka on johtanut siihen, että yksittäisestä etnisestä tai kulttuurillisesta ryhmästä ei saa sanoa sanaakaan. Tällaisille ihmisille, joista monet työskentelevät korkeassa asemassa ja ovat vastuussa vallitsevan maailmankuvan tuottamisesta, essentialismi on rasismin perusta. Mikä tahansa, joka haisee kollektiiviselle luonnehdinnalle, on tietyissä piireissä rasismia. Näissä piireissä käytetään usein ilmauksia keski-ikäisistä valkoisista miessovinisteista, jotka ovat vähintään yhtä essentialistisia. Samaan aikaan kun muita ryhmiä suojellaan essentialisoinnilta, ”valkoisesta Euroopasta” on tullut essentialistinen stereotyyppi.

On myös olemassa käsitys, jonka mukaan essentialismin ja nationalismin välillä on yhteys, ja usein ajatellaan, että nationalismi on ongelman alku ja juuri. Kansallisvaltioita pidetään tehokkaina ”essentialisointikoneina”, jotka pyrkivät assimiloimalla muuntamaan ihmisryhmät tiettyyn kulttuurilliseen muottiin. Vaikka kansallisvaltiot ovat toimineet sosialisointikoneina, se ei ole tarkoittanut mitään täydellistä kloonausprosessia. Moni kansalliseen kulttuuriin liittyvä asia on seurausta monimutkaisesta vuorovaikutuksesta. Kuitenkin kansallisvaltiot ovat aina pyrkineet luomaan yhteisen julkisen tilan, joka perustuu yhteiseen käsitykseen poliittisesta kentästä, yhteiseen kieleen ja yhteisiin moraalisiin arvoihin. Epäilemättä tähän tilanteeseen kuuluu homogenisointiprosessi, joka koskee julkista tilaa ja liittyy yhteisen poliittisen kulttuurin rakentamiseen, vaikka prosessi onkin vain osittainen.

Pluralismi ja monikultturismi

Pluralismi-termillä on pitkä historia. Sitä käytettiin 1900-luvun alussa ja sen teki tunnetuksi siirtomaakonsultti ja teoreetikko J.S. Furnivall. Hän käytti termiä kuvaamaan siirtomaiden monietnistä rakennetta, joka tarkoitti, että siirtomaaeliitti hallitsi plantaaseihin ja raaka-ainevarojen hyödyntämiseen perustuvaa talouselämää. Eri sektorit hyödynsivät työvoimaa, paikallista ja paikalle tuotua, joka alkujaan oli etnisesti heterogeeninen mutta jonka etninen identiteetti säilytettiin asuttamalla eri ryhmät omiin asuntoenklaaveihinsa, jotka puolestaan toimivat siirtomaavallan alaisina miniyhteiskuntina ja joiden jäsenet tapasivat toisensa vain markkinapaikalla.

Furnivall kirjoittaa: ”Tämä on ’medleyn’ syvin olemus, sillä ihmiset tapaavat sekoittumatta. Kukin ryhmä säilyttää uskontonsa, kulttuurinsa, kielensä, ajatuksensa ja elämäntapansa. He tapaavat yksilöinä mutta vain kauppapaikalla, jossa he ostavat ja myyvät. Yhteiskunta on pluralistinen siinä mielessä, että eri ryhmät elävät vierekkäin, omissa oloissaan, saman poliittisen yksikön sisällä. Jopa talouselämässä vallitsee rotulinjojen mukainen työnjako.”

Kulttuurillinen ja etninen pluralismi oli polttava kysymys Yhdysvalloissa vuosien1880 ja 1920 välisenä aikana, kun valtaisa siirtolaisuus kaikkialta Euroopasta ja Venäjältä muutti maan etnisen jakauman. Monet niistä kysymyksistä, joista tänään keskustellaan, olivat silloin vahvasti esillä. Silloin ehdotettiin kulttuurillista pluralismia, maan jakamista etnisten ryhmien itsehallinnollisiin alueisiin ja ehdotettiin maltillista integraatiota ja voimakkaampaa assimilaatiota. Kaksi vuosikymmentä kestäneen debatin, muukalaisvastaisuuden ja konfliktin jälkeen assimilaatiosta tuli 1920-luvulla virallinen politiikka. Kun maahanmuutto oli voimakkaimmillaan, maahanmuuttajat muodostivat melkein 15 prosenttia väestöstä. Yhdysvallat kuitenkin oli jo maahanmuuttajien maa ja maahanmuuttajat muodostivat kasvavan teollisuuden työvoimatarpeen pääasiallisen lähteen.

Termillä ”monikultturismi” on monimutkainen historia. Yhdysvalloissa se muodostaa jatkon aiemmalle kulttuurien monimuotoisuuteen perustuvalle politiikalle. Käsite koskee tilannetta, jossa vähemmistöt säilyttävät merkittävän osan kulttuuristaan samanaikaisesti, kun he integroituvat amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja ovat lojaaleja amerikkalaiselle unelmalle ja poliittiselle kulttuurille. Maahanmuuttajavähemmistöjen historiaa Yhdysvalloissa on tutkittu paljon. Yleisen käsityksen mukaan yhteys emämaahan heikkeni tasaisesti 1900-luvun aikana. Sen jälkeen on rakentunut identiteetti etnisenä vähemmistönä. Etusijalle on sen jälkeen tullut taloudellinen ja lopulta kulttuurillinen integraatio. Tämän seurauksena on syntynyt niin kutsuttu ”symbolinen identiteetti” eli etnisyys, jolta on viety käytännön sisältö ja joka lähinnä koostuu tietyistä rituaaleista ja ryhmäidentiteetin juhlistamisesta. Näiden havaintojen perusteella 1950- ja 1960-luvuilla vedettiin johtopäätös, että etnisyyden käsite katoaisi kokonaan länsimaisista yhteiskunnista.

Tästä syystä 1970-luvun puolivälissä järkytyttiin, kun havaittiin koko prosessin kulkeneen vastakkaiseen suuntaan. Tuona ajanjaksona ja siitä lähtien monikulttuurinen politiikka tuli vedenjakajalle, kun vähemmistöt alkoivat yhä enemmän vaatia omien erityispiirteidensä kunnioitusta eri asioissa. Kehitys alkoi Yhdysvalloissa mutta jatkui Euroopassa. Termiä monikultturismi käytettiin kuvaamaan uutta väkivaltaista hyökkäystä yhtenäistä kansallista identiteettiä ja siihen liittyvää assimilaatioprosessia vastaan. Tästä saivat alkunsa ”mustaa valtaa” ja myöhemmin ”punaista valtaa” ajavat liikkeet. Vastaavista liikkeistä tuli tavanomaisia 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla. Vaikka monikultturismi ei ollut käsitteenä johdonmukainen, siihen kuului ilmiöitä, jotka liittyivät vähemmistökysymyksiin, esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksiin, vähemmistöjen tukemiseen ja kielenkäyttöön, joka lisäisi vähemmistöjen kunnioitusta. Tämä kehitys tuli näkyville yliopistojen kampuksilla. Ilmiö oli kuitenkin laajempi ja vaikutti julkiseen ympäristöön ja muutti sitä merkittävässä määrin. Tavoitteeksi asetettiin kulttuurillinen pluralismi ja politiikka, joka tunnusti oikeuden olla erilainen, vaikka valkoihoisen eurooppalaisen miehen edustama erilaisuus muodostikin poikkeuksen säännöstä.
Tietyissä maissa, kuten Kanadassa ja Australiassa termiä monikultturismi käytettiin kuvaaman politiikkaa, jolla pyrittiin hallitsemaan kulttuurillista monimuotoisuutta, joka oli syntynyt siirtomaa-ajan joukkomaahanmuuton seurauksena. Molemmissa tapauksissa maan väestöryhmiä käsiteltiin kokoelmana etnisiä vähemmistöjä. Tämäntyyppisellä tietoisella politiikalla pyrittiin muodostamaan monietninen yhteiskunta ja hallitsemaan sitä. Kyse on kuitenkin paljon enemmästä kuin kulttuuriin liittyvistä esineistä tai tuotoksista, ruokaresepteistä tai kirjallisista teksteistä saman yhteiskunnan sisällä. Monet median ja yliopistomaailman eliittiin kuuluvat sekoittavat keskenään kulttuurilliset ja sosiaaliset vaikutukset ja redusoivat näin etnisyyden pelkästään ruokaresepteiksi, ravintoloiksi tai vastaaviksi.

Tässä yhteydessä on korostettävä, että monikultturistisen politiikan ja Ruotsin kaltaisen hyvinvointi-ideaaliin perustuvan kansallisvaltion ylläpitämisen välillä on selkeä ristiriita. Näin on, koska kansallisilla ”hyvinvointikapitalistisilla” kulttuureilla on eroistaan huolimatta perustavaa laatua olevia yhtäläisyyksiä, jotka koskevat yhteistyötä, lojaalisuutta ja yhteisesti sovittuja tavoitteita. Kyse ei ole pelkästään yksilönvapaudesta ja joukosta oikeuksia vaan yhteisiin kokemuksiin ja tavoitteisiin perustuvasta pitkän tähtäimen hyvinvointiprojektista.

Ruotsalaisen ongelman globaalit puitteet

Se, mitä Ruotsissa on tapahtunut, ei ole mitenkään ainutlaatuinen ilmiö. Vastaavia tendenssejä löytyy Euroopasta, Yhdysvalloista ja jälkikolonialistisista siirtolaismaista. Trendit ovat globaaleja, mutta ne ilmenevät eri tavalla yksittäisissä maissa poliittisen kulttuurin eroista johtuen. Valtioiden kansallinen hajoaminen ja monikultturismi kulkevat käsi kädessä. Eurooppalaisen hyvinvointivaltion rappiosta on keskusteltu jo vuosia. Tämän rappion ja monikultturistisen politiikan välinen suhde on moniulotteinen, vaikka ne osuvat samalle ajanjaksolle. Muutos työperäisestä maahanmuutosta ns. ”pakolaismaahanmuuttoon” osui samaan aikaan kasvavien maailmalla esiintyneiden levottomuuksien kanssa. 1980-luvulta eteenpäin kylmän sodan vastakkainasettelu lakkasi, mutta sisäisten konfliktien määrä kasvoi merkittävästi. Suurin osa nykypäivän aseellisista konflikteista on valtioiden sisäisiä eikä valtioiden välisiä.

Lännessä on havaittavissa yleinen valtiontalouden heikkeneminen. Se on johtanut varovaiseen politiikkaan ja merkittäviin leikkauksiin julkisissa palveluissa. Merkittäviä muutoksia on tapahtunut sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa Reaganin ja Thatcherin politiikan tuloksena. Nämä muutokset ovat päällisin puolin ideologisia, mutta todellisuudessa ne ovat reaktio valtiontalouden todelliseen heikkenemiseen. Ruotsissa politiikkaa muutettiin aivan samalla tavalla siitä tosiasiasta huolimatta, että maata johti sosiaalidemokraattinen hallitus. Englannissa New Labour jatkoi ja jopa laajensi politiikkaa, jonka Thatcherin hallinto aloitti. Sosiaalinen osa alkoi hävitä sosiaalidemokratiasta ja liberalismista tuli uusi ohjelma. On tärkeää huomata, että poliittisten ohjelmien välillä on merkittäviä yhtäläisyyksiä. ”Uudet Demokraatit” Yhdysvalloissa, ”Kolmas tie” Britanniassa ja ”Uusi keskusta” Saksassa ilmaisevat samanlaisia strategioita. Niiden ajattelutavat ovat yhteiset ja ne ajavat samanlaista politiikkaa.

Tätä voisi kutsua tavaksi peittää ”rakennesopeutuksella” todellinen taloudellinen alamäki. Hyvinvointivaltio on yhä olemassa, vaikka sitä on koverrettu sisältä päin jo vuosikymmenen ajan. Valtion omistamia yrityksiä on yksityistetty kaikkialla läntisessä maailmassa eikä vähiten heikentyneen valtiontalouden paikkaamiseksi. Talous kasvoi voimakkaasti ainakin 80-luvulla, vaikka kupla sittemmin puhkesi. Kasvu perustui ensisijaisesti halpoihin luottoihin ja rahamarkkinoiden kasvuun. Uudessa kansainvälisessä taloudessa rahamarkkinatapahtumat ylittävät arvoltaan tavaroiden ja palveluiden kaupan, ja maailmanmarkkinoilla käydään kauppaa aina lapsista valtionvelkaan. Vuodesta 1980 rahavarallisuus on OECD-maissa kasvanut kolme kertaa nopeammin kuin bruttokansantuotteet. Valuuttakauppa on kasvanut 70-luvun alun 15 miljardista dollarista 1,3 biljoonaan dollariin 90-luvun loppuun mennessä. Tämän kehityksen avulla markkinat ovat vapautuneet valtion kontrollista, mutta kysymys on monimutkaisempi, koska hallitukset ovat olleet pääosassa tämän muutoksen toteuttamisessa ja pelisääntöjen luomisessa. Globalisaatiossa on pitkälti kyse siitä, että rahamarkkina-aktiviteetit ovat kasvaneet suhteessa reaalitalouteen. Tuotanto on yhä enemmän muuttanut aiemmin taloudellisesti periferisille alueille, ja rahamarkkinat ovat keskittyneet läntisiin finanssikeskuksiin. Osake-, kiinteistö ja myöhemmin myös viihdemarkkinoiden kasvuun on liittynyt reaalitulojen lasku yhteiskunnan alimmilla portailla ja vaurauden lisääntyminen sen ylimmillä tasoilla. Nouseva ginivakion arvo niissä maissa, joissa hyvinvointivaltiota on leikattu eniten, on yksi merkki tästä kehityksestä. Samalla, kun valtiot ovat osoittautuneet kyvyttömiksi ylläpitämään hyvinvointijärjestelmää, ne alkavat vetäytyä. Alkuperäisväestön oikeudet Yhdysvalloissa ja monikulttuuri-ideologian ilmaantuminen kuuluvat tähän prosessiin. Jos vahvaa valtiota voidaan tarkastella assimilaatioautomaattina, jota talouskasvu ylläpitää ja jolla on kyky ottaa sisäänsä uusia ihmisiä, on luonnollista, että talouden taantuessa kulttuurierot ja niihin liittyvät oikeudet otetaan uudelleen käsiteltäväksi.

Nykyinen länsimaihin kohdistuva maahanmuutto tapahtuu aikana, jolloin tulevaisuudennäkymät ovat heikot ja sosiaalinen liikkuvuus vähäistä. Tämä puolestaan on seurausta lisääntyneestä epäjärjestyksestä, joka puolestaan seuraa samasta heikkoihin valtioihin ja lisääntyviin levottomuuksiin johtavasta globaalista prosessista. Luonnollisesti on olemassa erilaisia tapoja hallita kehitystä. Vaikka voimakasta assimilaatiopolitiikkaa ylläpitäneen Ranskan ja monikultturismia harjoittaneiden Ruotsin ja Britannian välillä on huomattavia eroja, kehityksessä on selkeitä yhteisiä linjoja. Vaikka Ruotsissa monikulttuurisuutta on ohjattu ylhäältä päin, on huomattava, että tämä tapahtuu koko läntistä maailmaa koskevan ideologisen siirtymän puitteissa. Monikulttuurinen politiikka tarkoittaa kokonaisten yhteiskuntasektorien suuntaamista kohti monikulttuurisuutta. Monikulttuurisuus ei siis ole pelkästään seurausta hallituksen toimenpiteistä. Samaan aikaan, kun valtion kyky assimiloida heikkeni 70-luvun puolivälissä, voidaan erottaa syvempi prosessi, jonka seurauksena kansallisvaltion identiteetti heikkeni ja monikulttuuripolitiikka nousi esiin.

Jos palataan ”kolmannen tien” politiikkaan, voidaan väittää, että valtiossa, joissa tällaista politiikkaa on harjoitettu, myös monikulttuuri-ideologia on otettu käyttöön. Tietyissä tämän kirjan kappaleissa kuvataan yksityiskohtaisesti, mitä tapahtuu, kun monikultturismista tulee valtion virallinen oppi. Tässä muutoksessa on oma logiikkansa, jota voi seurata useissa Euroopan maissa. Ranskassa, jossa ylläpidetään valistuksen ihanteiden mukaisesti maallista kansallisvaltiota eli homogeenista yhteiskuntaa tasa-arvoisine kansalaisineen, Juillardin ja Joffrinin kaltaiset tutkijat kertovat epäluottamuksesta eliittejä kohtaan ja vasemmistosta, josta on tullut moraalinen ja kulttuurillinen vasemmisto poliittisen asemesta. Tämä vasemmisto on korvannut työväenaatteen monikulttuurisuudella vasemmiston ideologisena pääelementtinä.

Ranskalaiset älyköt ovat asiasta eri mieltä ja kiivas väittely on kestänyt jo muutamia vuosia. Ruotsissa sitä vastoin poliittinen luokka, joksi sitä nykyisin kutsutaan, on mennyt paljon pitemmälle ja jättänyt taakseen sekä tasa-arvon että kansakunnan. Ruotsia dominoiva ideologia, josta on tehty kaikkialle ulottuva vahvojen vaientamis- ja painostusmekanismien avulla, on totalitaristinen.ideologia, jossa eliitti on ottanut etäisyyttä kansallisvaltiosta. Jäljelle jäänyt poliittinen eliitti hallitsee yhdessä kulttuurieliitin kanssa etnistä moninaisuutta, jota jatkuvasti täydennetään uusilla maahanmuuttajilla. Valitettavasti ruotsalaisiksi kutsuttua etnistä ryhmää pidetään kansallismielisinä ja tämän seurauksena rasisteina. Avointa ja asiallista keskustelua ei ole sallittu ja vain vähän huomiota on kiinnitetty tähän ongelmaan, jonka seurauksena valitsijoiden ja valittujen suhde on muuttunut. Kaikken tarmokkaimmin on sen sijaan etsitty valtion vihollisia, joihin määritelmän mukaisesti kuuluvat kaikki valtion virallisen monikulttuuri-ideologian vastustajat.

Useimmat asiat, joita käsitellään seuraavissa luvuissa, löytyvät myös muista eurooppalaisista yhteiskunnista, mutta asiat on yhdistelty ja järjestelty eri tavalla Ruotsissa kuin muualla. Ruotsin tilanne on hämmästyttävä sen radikaalin luonteen takia. Ruotsi on pudonnut hyvinvointiliigassa yhdestä maailman rikkaimmasta maasta taulukon jälkipuoliskolle. Solidaarinen asenne on saanut lyhyessä ajassa antaa tietä luottokorttiskandaaleille ja sosiaaliselle polarisoitumiselle. Lisäksi maata on tietoisesti muutettu etnisesti homogeenisesta maahanmuuttajayhteiskunnaksi, joka prosenttilukujen perusteella muistuttaa Yhdysvaltoja. Sosiaalisesta homogeenisuudesta on siirrytty äärimmäiseen sosiaaliseen segregaatioon.

Näiden perusteellisten muutosten analysoinnista on paljon opittavaa, koska muutokset ovat selkeämpiä ja pitkälle menevämpiä kuin esimerkit vastaavista tendensseistä muualla. Mutta ensiksi muutoksia täytyy tarkastella tosissaan eikä yrittää vähätellä tai selitellä niitä paniikinlietsojien tarinoiksi. Vain pari vuotta sitten, kun toimme esille nämä trendit, meitä syytettiin heti paniikin lietsomisesta. Monia näistä ongelmista, kuten maan taloudellista taantumista, maahanmuuttajien marginalisoitumista ja etnistä konfliktia, käsitellään toki nykyisin avoimemmin kuin ennen, mutta edelleenkään ei ole ymmärretty, miten ongelma on syntynyt. Ei ole väliä, onko kyseessä taantuma vai katastrofi. Epämukavia asioita kielletään jatkuvasti. Sen sijaan niitä kutsutaan edistysaskeleiksi, usein jopa kehitykseksi. Eliitit yrittävät muuttaa globalisaation, joukkomaahanmuuton ja monikulttuurisuuden luonnollisiksi prosesseiksi, joista meidän pitää olla kiitollisia ja joihin meidän on sopeuduttava. Heidän mukaansa näin pidetään yhteiskunta ajan tasalla.

Moniarvoisuus ja nollatoleranssi

Kun luin tämän valtioneuvoston tiedotteen, löysin uuden ajatuspoliisin vähemmistövaltuutettu Mikko ”Lakupaperi” Puumalaisen ja valtionsyyttäjä Mika ”Sensuuri” Illmanin seuraksi. Hän on sisäministeriön kansliapäällikkö Ritva ”Nollatoleranssi” Viljanen.

Tyypillisen suvaitsevaisen virkamiehen tavoin Viljanen määrittelee ongelman väärin, jolloin myös hänen esittämänsä ratkaisu on väärä. Aiemmassa kirjoituksessani Yhteiskunta puumalaistuu pohdin vähän arvomaailmaa, josta tällainen ajattelu tai lähinnä ajattelun puute on peräisin.

Hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma korostaa monikulttuurisuuden ja syrjimättömyyden periaatteen toteutumista. Näistä jälkimmäinen periaate eli täydellinen syrjimättömyys on Viljasen ja monen muun suvaitsevaisen harhakuvitelmien taustalla.

Suvaitsevainen ihminen pitää kulttuureja samanarvoisina eikä mikään kulttuuri voi olla toista parempi. Käytännössä eri kulttuureja edustavat ihmiset eivät keskimäärin menesty yhteiskunnassa yhtä hyvin. Esimerkiksi Suomessa romanivähemmistöön kuuluvat ihmiset kärsivät työttömyydestä ja syyllistyvät valtaväestöä useammin rikoksiin. Näin on siitä huolimatta, että romanivähemmistön edustajilla on täsmälleen samat kansalaisoikeudet kuin valtaväestöön kuuluvilla suomalaisilla.

Koska suvaitsevainen ihminen pitää kaikkia kulttuureja lähtökohtaisesti samanarvoisina, romanivähemmistön heikko menestys yhteiskunnassa ei voi johtua romanivähemmistöstä itsestään. Sen on pakko johtua syrjinnästä, jota romanivähemmistön edustajat joutuvat kokemaan jokapäiväisessä elämässään.

On siis paremmin menestyvän valtaväestön syy, että romanivähemmistön edustajat kärsivät valtaväestöä useammin työttömyydestä ja syrjäytymisestä. Tällöin luonnollinen ratkaisu on pyrkiä poistamaan syrjintä valtion toimenpiteillä ja tarvittaessa pakkokeinoilla.

Kansliapäällikkö Viljanen toteaakin tomerasti:

Tavoitteena on nollatoleranssi rasismin ja etniseen alkuperään perustuvan syrjinnän ehkäisyssä.

Jos nämä paremmin tietävät virkamiehet joskus vaivautuisivat määrittelemään käyttämänsä epämääräiset termit tarkemmin, joku voisi vahingossa ymmärtää heidän tekstiään. Toisaalta ei välttämättä ole tarkoituskaan, että tavallinen rahvas ymmärtää, mitä virkamieseliitti tekee, koska tällöin voisi herätä ikäviä kysymyksiä.

Mitä nollatoleranssi on käytännössä?

Verkosta löytyy toinenkin dokumentti, jossa tuota nollatoleranssia on jonkin verran selvennetty. Seuraavasta politiikkalinjauksesta ja siihen liittyvistä toimenpide-ehdotuksista pitäisi käydä ilmi, mitä nollatoleranssi tarkoittaa käytännössä:

Politiikkalinjaus: Asetetaan tavoitteeksi ”nollatoleranssi” rasismin ja etniseen
alkuperään perustuvan syrjinnän ehkäisyssä. Kaikki viranomaiset sekä työmarkkina- ja kansalaisjärjestöt omaksuvat päättäväisen asenteen alkuperästä riippumattoman tosiasiallisen yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi.

Valtio siis käskee kansalaisjärjestöjä omaksumaan päättäväisen asenteen alkuperästä riippumattoman tosiasiallisen yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi. Tällaiset kansalaisjärjestöt eivät ole mitään kansalaisjärjestöjä vaan valtion jatkeita.

Yritän arvata, mitä toimenpide-ehdotukset pitävät sisällään.

Toimenpiteet:
• Madalletaan kynnystä puuttua alkuperään perustuvaan syrjintään ja rasismiin.
Erityisesti poliisi- ja oikeusviranomaisten mahdollisuuksia puuttua rasistisesti motivoituneeseen rikollisuuteen vahvistetaan lisäämällä koulutusta ja tiedottamista.

Kuten tiedämme, rasistinen motiivi on erittäin vaikea todistaa. Jotta rasistinen motiivi rikokselle voitaisiin aukottomasti todentaa, pitäisi pystyä lukemaan rikoksentekijän ajatuksia. Tietysti lakien tulkintaa voidaan muuttaa siten, että tavanomaiset rikokset tulkitaan rasistisesti motivoituneiksi, jos uhri sattuu edustamaan vähemmistöryhmää ja rikoksentekijä on esimerkiksi nimitellyt vähemmistön edustajaa.

• Kehitetään syrjinnän ja rasismin uhreiksi joutuneiden tuki- ja
neuvontapalveluja.

Eli autetaan todellisen tai kuvitellun syrjinnän kohteita hakemaan korvauksia.

• Viranomaisten, erityisesti opetus-, sosiaali- ja terveys- sekä muiden peruspalvelujen tuottamisesta vastaavien viranomaisten, tulee sekä valtakunnallisella että paikallistasolla luoda hyvät käytännöt rasismin ja syrjinnän ehkäisemiseksi sekä siihen puuttumiseksi. Niiden tulee myös varmistaa, että samat periaatteet koskevat niiden hankkimia ostopalveluita. Tämä linjaus tulee sisällyttää myös peruspalvelusuunnitelmiin.

Tämä on puhdasta virkamiesjargonia, josta en saa selvyyttä.

• Valtionavustuksia myöntävät viranomaiset varmistavat, että avustettavien järjestöjen toiminta on omiaan tukemaan suvaitsevaisuutta.

Kaikkien valtionapua hakevien järjestöjen on syytä lisätä maininta monikulttuurisuuden toteuttamisesta omaan valtionapuhakemukseensa.

• Puututaan aiempaa tehokkaammin kiihottamiseen kansanryhmää vastaan.

Tästä asiasta on jo näyttöjä käytännössä eikä siitä sen enempää.

• Selvitetään yhdenvertaisuuslain vaikutukset ja mahdolliset ongelmakohdat ja valmistellaan tarvittavat esitykset lainmuutoksiksi.

Tuleeko ”positiivinen syrjintä” mukaan lakiin?

• Ulotetaan yhdenvertaisuussuunnitelmien laatimisvelvoite myös viranomaisen toimintaan työnantajana. Velvoite yhdenvertaisuussuunnitteluun ulotetaan koskemaan myös suurimpia yrityksiä.

Eli lisätään turhaa byrokratiaa suuryrityksissä, valtion laitoksissa ja kunnissa. Kustannukset tulevat yritysten ja veronmaksajan maksettaviksi.

• Seurataan syrjimättömyys- ja yhdenvertaisuuslainsäädäntöä koskevan tiedottamisen onnistumista.

Hyvinhän se näyttää Viljasen Ritvalta onnistuvan.

• Kannustetaan tiedotusvälineitä vastuulliseen tiedonvälitykseen maahanmuutosta ja eri väestöryhmien välisistä suhteista. Myös viranomaisten tulee tiedottaa vastuullisesti.

Sana vastuullinen herättää epäluuloja, koska siihen sisältyy ajatus siitä, että totuuden kertominen olisi joissakin tapauksissa vastuutonta. Suomalainen media sensuroi rikosuutisista tekijän etnisen ja uskonnollisen taustan jo nykyisellään varsin hyvin, vaikka Ruotsin tapaiseen aukottomaan itsesensuuriin on vielä matkaa. Vastuullinen tiedonvälitys on pelkästään hienompi nimi sensuurille. Mitään erityistä kannustusta ei mielestäni tarvita, ja sisäministeriön taholta tuleva kannustus voidaan tulkita kehotukseksi itsesensuuriin.

• Työministeriö laatii yhteistyössä muiden viranomaisten ja toimijoiden kanssa monivuotisen tiedotus- ja koulutusstrategian tietoisuuden lisäämiseksi yhdenvertaisuuslaista.

Eli lisätään monikulttuuripropagandan määrää entisestään, ikään kuin sitä nyt jo ei olisi tarpeeksi.

Politiikkalinjauksen ja siihen liittyvien toimenpide-ehdotusten perusteella käsite ”nollatoleranssi” on tyhjä iskusana, joka ei tarkoita politiikkalinjauksessa yhtään mitään. Se vain kuulostaa hyvältä ja näyttää hyvältä tiedotteessa. Tyypillistä glossokratiaa siis.

Mikä on oikea ongelma?

Ritva Viljanen määrittelee yksiselitteisesti syrjinnän suurimmaksi ongelmaksi. Jos tarkastellaan esimerkinomaisesti romanivähemmistöä, syrjinnän poistaminen avaa romanivähemmistölle tien kohti menestystä. Kukaan tervejärkinen ei usko tuollaiseen.

Ongelma pitäisikin määritellä toisin. Ongelmana on se, että romanivähemmistön edustajat ovat valtaväestöä useammin työttömiä ja rikollisia. Romanivähemmistön syrjäytyminen maksaa veronmaksajalle valtavat määrät rahaa ja maksaa vielä enemmän, jos Viljanen ja kumppanit saavat lisää rahaa taistella syrjintää vastaan.

Avain tilanteen paranemiseen löytyy romanivähemmistöstä itsestään. Tämän ovat huomanneet eräät romanivähemmistön edustajat, kuten esimerkiksi laulaja Rainer Friman. Valitettavasti kaikki romanivähemmistön edustajat eivät ole suhtautuneet Rainer Frimanin kannanottoihin myötämielisesti, vaan hän on saanut jopa tappouhkauksia.

Rainer Frimanin kaltaiset ymmärtävät, että romanien tilanne ei parane syyttämällä kaikista ongelmista valtaväestöä. Romaneissa itsessäänkin on vikaa.

Mitä on moniarvoisuus?

Palataan takaisin kansliapäällikkö Viljaseen. Alussa esitetty tiedote oli ilmeisesti lyhennelmä Viljasen puheesta. Nollatoleranssin lisäksi Viljasen puheessa esiintyy toinenkin nollakäsite: moniarvoisuus. Viljanen kuvaa sisäministeriön visiota seuraavasti:

Suomi on Euroopan turvallisin ja moniarvoisin maa, jonka kansainvälistä kilpailukykyä tukevat aktiivinen maahanmuuttopolitiikka sekä jokaisen kokemus yhdenvertaisuuteen perustuvasta ja turvallisesta yhteiskunnasta.

Mitä tarkoittaa, että Suomi on Euroopan moniarvoisin maa? Pluralismi tarkoittaa käsitteenä tätä. Minä olen aina luullut, että Suomi on nykyisellään moniarvoinen yhteiskunta. Ehkä meillä sittenkin on vielä matkaa Euroopan huipulle, ja Viljasen nollatoleranssilla pääsemme sinne.
Valitettavasti monet Viljasen ehdottamat toimenpiteet eivät edusta moniarvoisuutta vaan totalitarismia. Minä olen aina luullut, että totalitarismi on eri asia kuin moniarvoisuus ja että moniarvoisuus toteutuu parhaiten vapaassa yhteiskunnassa.

BBC:n maine vaakalaudalla

Kunnianarvoisa tiedonvälittäjä BBC on joutunut viime viikoina ryöpytykseen suurelta osin omaa syytään. Kyse ei ole pelkästään uutisvälityksen puolueettomuudesta, vaan myös BBC:n muussa ohjelmatuotannossa on ilmennyt epäselvyyksiä ja suoranaisia väärinkäytöksiä.

Kuningatarta kohdeltu väärin

Kuningatar on brittiläisyyden ehkä tärkein symboli ja kuningatarinstituutiota kunnioitetaan laajalti tavallisen kansan keskuudessa. BBC tai oikeammin sanoen yhtiölle alihankintaa tekevä tuotantoyhtiö RDF teki kuningattaresta dokumentin. Siinä mm. käsiteltiin kuningattaren valokuvaustilaisuutta, jossa kuningatar poseerasi valokuvaaja Annie Leibovitzin edessä. Lopputuloksesta tuli tämännäköinen.

Kohu syntyi, kun tuotantoyhtiö teki dokumentista trailerin, jossa kuningatar ikään kuin ryntää kiukustuneena valokuvaustilaisuudesta pois. Tämä olisi sinänsä ollut raportoimisen väärti asia, mikäli näin olisi oikeasti käynyt. Jälkikäteen kävi ilmi, että tapahtumien järjestystä oli manipuloitu ja todellisuudessa kuningatar oli ”kiukkukohtauksessa” vasta menossa valokuvattavaksi.

Lehdistö luonnollisesti reposteli tapahtuneella ja BBC:n johto joutui selittelemään ja pyytelemään anteeksi tapahtunutta. Ilmeisesti yhtiö ei ollut tarkistanut, mitä tuotantoyhtiö RDF oli traileriinsa sisällyttänyt. Näin ainakin kävi virallisen selityksen mukaan. Viimeisimmän tiedon mukaan kuningatar vaatii nyt dokumentin hyllyttämistä, mikä on tapahtuneen jälkeen ymmärrettävää.

Toisaalta on lupa kysyä, mitä tapahtunut osoittaa BBC:n kunnioituksesta Britannian kansallisia instituutioita kohtaan. Muutakin näyttöä BBC:n maailmankuvasta nimittäin riittää.

Puhelinäänestyksiä manipuloitu

Kuningatarkohu ei ollut ehtinyt laantua, kun kävi ilmi, että BBC:n puhelintietokilpailuissa voittajat eivät suinkaan tulleet lähetykseen soittaneiden katsojien keskuudessa, vaan joissakin tapauksissa tuotantoyhtiö valitsi voittajan. Katsojille kuitenkin uskoteltiin, että kyseessä oli rehellinen kilpailu.

Väärinkäytökset tulivat ilmi Blue Peter –lastenohjelmassa, mutta myöhemmin selvisi, että voittajia on manipuloitu myös muissa ohjelmissa. Blue Peter –ohjelmassa tuotantotiimi suostutteli lapsen esiintymään kilpailun voittajana, ja tästä BBC sai 50 000 punnan sakon tv-toimintaa valvovalta Ofcomilta. Kaiken kaikkiaan manipuloiduiksi paljastuneita puhelintietokilpailuja on ollut yhteensä kuusi. Tapahtunut on törkeää siihen nähden, että puhelinäänestyksiin soittavat katsojat maksavat puheluistaan kallista minuuttihintaa.

BBC on suomalaisen Yleisradion tavoin lupamaksuilla rahoitettu, joten ilmiselvät väärinkäytökset nakertavat sen uskottavuutta ja kyseenalaistavat lupamaksun perimisperusteet. Vaikka väärinkäytöksiä laajalti paheksutaankin, pelkästään ne eivät ole syy vieroksua BBC:n olemassaoloa.

Mitä on BBC:n puolueellisuus?

BBC:n olemassaolon oikeutusta tarkasteltaessa ei pidä tyytyä kuningattaren kohteluun tai puhelinäänestysten manipulointiin. Sen sijaan tulee tarkastella BBC:n uutis- ja ajankohtaisohjelmia ja niissä ilmenevää ajatus- ja asennemaailmaa. Tämä tiivistyy parhaiten BBC:n poliittista toimitusta vuodesta 2000 vuoteen 2005 johtaneen Andrew Marrin lausuntoon Daily Mail –lehdessä lokakuussa 2006. Marrin mukaan

BBC ei ole puolueeton eikä neutraali. Se on julkisesti rahoitettu, urbaani organisaatio, jossa työskentelee epätavallisen paljon nuoria, etnisiä vähemmistöjä ja homoseksuaaleja. Se on puolueellinen liberaaliin suuntaan, ei niinkään puoluepoliittisesti kuin kulttuurillisesti.

Sama asia käy hyvin ilmi entisen BBC-tuottaja Sir Antony Jayn pamfletista, jossa hän kuvaa, miten hänen sukupolvensa muokkasi BBC:n ajatusmaailmaa. Sir Antony Jay on parhaiten tunnettu suosittujen Kyllä herra ministeri- ja Kyllä herra pääministeri –sarjojen toisena käsikirjoittajana.

Antony Jayn mukaan BBC vastusti hänen 60-luvun alussa alkaneen uransa aikana teollisuutta, kapitalismia, mainostamista, myyntiä, liikevoittoa, isänmaallisuutta, monarkiaa, imperiumia, poliisia, asevoimia, ydinpommia ja auktoriteetteja eli kaikkea, joka teki maailmasta vapaamman, turvallisemman ja vauraamman.

Kyse oli sukupolveen liittyvästä ilmiöstä, joka ei yksin rajoittunut BBC:n toimntaan. Samoja näkemyksiä esittivät sekä muut mediayhtiöt, kustannustoiminnassa mukana olleet ihmiset, Englannin kirkko ja koulutuksesta vastaavat viranomaiset. Joskus näkemykset kävivät yksiin tavallisen kansan mielipiteiden kanssa, mutta useimmiten näin ei käynyt.

1940- ja 1950-luvuilla yhteiskunta oli nykyistä autoritaarisempi ja konformistisempi. On mahdotonta kiistää, että Jayn ja kumppaneiden journalismi olisi ollut mukana edesauttamassa asenteiden vapautumista esimerkiksi homoseksuaalisuutta kohtaan. Tilanne kuitenkin muuttui yhteiskunnan muutoksen edistyessä. BBC jatkoi samalla linjallaan, vaikka maailma ympärillä muuttui. Nykyisin BBC:n edustamasta liberaalista näkemyksestä on tullut osa valtavirtaa, ja koska BBC on julkisesti rahoitettu yhtiö, vastakkaiset näkemykset eivät saa samalla tavalla tilaa julkisessa keskustelussa.

Jay myös selittää, miten liberaalit näkemykset sisäistettiin organisaatiossa. Hänen mukaansa ryhmän paine tavallaan pakotti hyväksymään tietyt arvot ja asenteet. Lisäksi henkilökunta oli enimmäkseen rekrytoitu humanististen tieteiden harjoittajista, joiden tietämys talouden ja yhteiskunnan lainalaisuuksista oli rajallinen.

Luonnollisesti poliittiset konservatiivit ovat aina suhtautuneet epäluuloisesti BBC:n toimintaan. Mielipiteiltään konservatiivi jännityskirjailija Frederick Forsyth sanoi Sunday Express –lehdessä, että BBC:tä johtavat henkilöt halveksivat Britanniaa.

Israel ja BBC

Olen aiemmin käsitellyt BBC:n raportointia Israelin ja palestiinalaisten konfliktista artikkelissa Britannian kruununjalokivi. Oikeistolainen honestreporting.com analysoi BBC:n raportointia kyseisestä konfliktista ja totesi, että yhtiön raportointia leimaa ”hienostunut puolueellisuus” (subtle bias).

Jutussa on analysoitu BBC:n raportointia kuuden kuukauden ajalta ja siinä todetaan mm. seuraavaa:

16 prosenttia palestinalaisten väkivaltaa käsittelevistä artikkeleista nimesi hyökkääjän. Sen sijaan 60 prosenttia Israelin operaatioita käsittelevistä artikkeleista syytti suoraan Israelia.

Palestiinalaisten näkemykset saivat enemmän palstatilaa. 19 23:sta artikkelista, jotka käsittelivät ”kadunmiehen” näkökulmaa, antoi puheenvuoron palestiinalaiselle osapuolelle.

Lisäksi uutisoinnissa Israel esitettiin yleensä aktiivisena osapuolena, mikä kävi ilmi otsikoinnista. Israel iski, kun taas palestiinalaisten iskuissa ”ihmisiä kuoli”. Palestiinalaisten käynnistämässä väkivallassa ei yleensä nimetty hyökkääjää. Sen sijaan Israelin käynnistämissä toimissa Israel nimettiin selkeästi hyökkääväksi osapuoleksi.

Analyysin mukaan BBC ei suoranaisesti manipuloi faktoja, vaan raportoinnin hienostunut puolueellisuus on omiaan luomaan virheellisen käsityksen konfliktista. Tuomalla selkeästi ilmi empatian palestiinalaisten kärsimyksiä kohtaan BBC manipuloi julkista keskustelua. Kun ottaa huomioon honestreporting.com –sivuston selkeän Israel-myönteisen taustan, BBC pääsee yllättävän helpolla.

Suomalaiselle lukijalle kannattaa muistuttaa, että BBC:n maine on edelleen luotettava suomalaisten journalistien keskuudessa. Sama kulttuuriliberaali puolueellisuus leimaa myös suomalaisten tiedotusvälineiden uutisointia, erityisesti Yleisradiossa ja Helsingin Sanomissa. Suomalaisen lukijan kuitenkin kannattaa muistaa, että BBC World Service ja BBW World –televisiokanava saavat rahoituksensa Britannian ulkoministeriöstä eivätkä Britannian kansalaisten maksamista lupamaksuvaroista. Valitettavasti uutisointi ja asenne eivät useinkaan poikkea merkittävästi emoyhtiöstä. Samat toimittajat tekevät samoja juttuja samoilla asenteilla varustettuina.

Keskiyön pikajuna 2

Vuonna 1978 valmistunut elokuva Midnight Express, joka Suomessa tunnettiin nimellä Keskiyön pikajuna, herätti aikanaan kohua suorasukaisella kerronnallaan Turkin vankilaoloista. Turkissa monet loukkaantuivat tavasta, jolla heidän maataan elokuvassa kuvattiin. Ehkä elokuva myös vahvisti omalta osaltaan stereotypioita Turkista ja turkkilaisista.

Elokuva palasi mieleen, kun luin Spiegelin sivuilta uutisen, jossa kerrottiin 17-vuotiaasta oikeudenkäyntiä odottelevasta saksalaisopiskelijasta. Marco Weiss oli erehtynyt läheiseen kanssakäymiseen 13-vuotiaan englantilaistytön kanssa Antalyan rantalomakohteessa.

Teinien hyväily vei vankilaan

Tytön äiti oli yllättänyt parin hyväilemästä toisiaan ja ilmoitti asiasta viranomaisille. Marco Weiss väittää ikäistään kypsemmältä näyttäneen tytön valehdelleen iäkseen 15 vuotta. Lisäksi lääketieteellisissä tutkimuksissa todettiin, että tyttö oli edelleen neitsyt, eikä väkivallan käytöstä löytynyt merkkejä.

Turkin viranomaiset lukitsivat 17-vuotiaan saksalaisen Antalyan vankilaan samaan selliin 30 muun rikollisen kanssa. Juomavesi on kelvotonta, ja ihosairaudesta kärsivän Marcon iho on tulehtunut. Muut vangit lisäksi nuivivat häntä, koska vartija on kertonut heille, mistä nuorukaista syytetään.

Jos tämä ei kuulosta riittävän pahalta, kerrottakoon, että saksalaisnuorukaista odottaa pahimmillaan kahdeksan vuoden vankilatuomio. Mikäli tuomari katsoo rikoksen lieväksi, nuorukainen saattaa selvitä kolmen vuoden tuomiolla. Spiegelin uutisen mukaan saksalaisessa tuomioistuimessa nuorukainen selviäisi ilman rangaistusta. Asiasta on myös kehkeytynyt pienimuotoinen diplomaattinen kriisi Saksan ja Turkin välille, sillä Saksan ulkoministeri on vaatinut Marco Weissin vapauttamista.

Tapaus osoittaa omalla tavallaan, miten pitkä matka Turkilla on Euroopan Unionin jäseneksi. Saksalaisen kriminologi Monica Frommelin mukaan joka kolmannella 13-vuotiaalla saksalaistytöllä on seksikokemuksia, eli tapauksessa on kyse normaalista teini-ikäisten kanssakäymisestä. Vanhakantaiseen moraaliin perustuva Turkin lainsäädäntö on kuitenkin toista mieltä. Itse ihmettelen lähinnä tytön vanhempien välinpitämättömyyttä, josta Spiegelin artikkelissakin muistutetaan.

Billy Hayes elokuvassa

Palataan taas alkuperäiseen Keskiyön pikajunaan. Alan Parkerin ohjaama elokuva perustuu amerikkalaisen Billy Hayesin romaaniin, jossa tämä kuvaa kokemuksiaan turkkilaisessa vankilassa ja pakoaan sieltä. Hayes jäi kiinni Istanbulin lentokentällä, kun hän yritti salakuljettaa hashista kotimaahansa Yhdysvaltoihin.

Elokuvassa käsikirjoittaja Oliver Stone on jonkin verran muokannut Hayesin ja William Hofferin alkuperäisteosta. Esimerkiksi pakokohtaus poikkeaa täysin elokuvassa esitetystä. Todellisuudessa Hayes pakeni Istanbulin edustalla sijaitsevalta saarelta, jossa nykyisin majailee ainoana vankina PKK-johtaja Abdullah Öcalan.

Kieltämättä elokuvassa on joukko vastenmielisiä turkkilaishahmoja, kuten Hayesin lipevä lakimies, raakalaismainen vanginvartija Hamidou ja niljakas vasikka Rifki. Turkin oikeuslaitos esitetään elokuvassa korruptoituneena ja mielivaltaisena eikä elokuvasta rehellisesti sanottuna löydy ainuttakaan positiivisesti kuvattua turkkilaista. Toisaalta myöskään Brad Davisin esittämä päähenkilö ei herätä juuri minkäänlaisia sympatioita.

Kuitenkin elokuva on tyypillinen ns. vankilaelokuva, josta tekee poliittisen vain se, että tapahtumat sijoittuvat Turkkiin. Lisäksi turkkilaisten kiihkeä suhtautuminen elokuvaan ja tapaan, jolla se käsittelee turkkilaista yhteiskuntaa, on pitänyt mielenkiintoa sinänsä kelvollista mutta helposti unohdettavaa elokuvaa kohtaan. Monet turkkilaiset epäilevät armenialaisten olevan elokuvan takana ja epäilyille on ilmeisesti jonkin verran syytäkin, sillä armenialainen Kevork Malikyan esittää elokuvassa syyttäjää Hayesin oikeudenkäynnissä.

Billy Hayes nykyisin

Cannesin filmifestivaaleilla turkkilainen mainosmies Alinur Velidedeoglu tapasi oikean Billy Hayesin, joka kertoi haastattelussa ajatuksiaan vankilakokemuksista Turkissa. Hayes valittelee elokuvasovitusta ja erityisesti turkkilaisten yksipuolisen negatiivista kuvausta. Hayes sanoo myös pitävänsä Istanbulista ja haluaisi käydä siellä mutta ei uskalla, koska pelkää monien turkkilaisten syyttävän häntä elokuvan Turkille aiheuttamasta negatiivisesta julkisuudesta. Video löytyy Youtube-sivustolta (osa 1, ja osa 2).

Toivottavasti tuo haastattelu jonkin verran viilentää vihaisten turkkilaisten tunteita. Joka tapauksessa minä en Billy Hayesin housuissa enää palaisi Turkkiin, vaikka Istanbul tuntuisi kuinka houkuttelevalta tahansa.

Lopuksi kerron, että Turkissa järjestetään viikonloppuna parlamenttivaalit. Niistä ei kuitenkaan tällä kertaa enempää.

Lindholmin hutilyönti

Jari Lindholm arvosteli suomalaisen terrorismiasiantuntemuksen tasoa blogikirjoituksessaan 13. heinäkuuta. Lindholmin kirjoituksesta voi todeta, että maailma ei olisi köyhempi, jos kirjoitusta ei olisi ilmestynyt lainkaan.

En ole lukenut kirjoituksessa mainittua haastattelua, mutta esimerkiksi seuraavassa Eversti (evp) Erkki Nordberg pohdiskelee varsin asiallisesti ääri-islamilaista terrorismia. Tuon Lindholmin oman lehden vanhan jutun perusteella en uskaltaisi sanoa Lindholmin tavoin, että Nordbergin käsitykset islamista ovat pelottavan hataria. Itse asiassa Nordberg ilmaisee islamilaisen terrorismin ideologisen taustan ihan kelvollisesti.

Lindholm tuntuu monen muun vasemmistoliberaalin tavoin elävän siinä uskossa, että terrorismi on sama kuin Al-Qaeda. Jos Al-Qaeda tilapäisesti vahvistuu Pakistanin ja Afganistanin heimoalueilla, terrorismin vaara lisääntyy. Tämä käsitys on vähintäänkin yksipuolinen ja sivuuttaa radikaalin islamin ideologian täysin.

Nordberg ja Sayyid Qutb

Nordbergin haastattelussa on Lindholmin mukaan typeriä ja asiantuntemattomia vastauksia. Näistä hän nostaa esille seuraavan:

"Tässä yhteydessä pitää palata egyptiläisen Sayyid Qutbin (1906-66) ideologioihin. Hänhän alkoi pitää amerikkalaista yhteiskuntaa saatanallisena jouduttuaan 1950-luvun vaihteessa Yhdysvalloissa naisen viettelemäksi. Siksi islamistit pitävät yökerhoja synnin ja pahuuden pesäpaikkoina.”

Edellyttäen, että toimittaja on siteerannut Nordbergia oikein, vastauksessa on kieltämättä asiavirheitä, jotka tosin ovat itse asian kannalta merkityksettömiä. Qutb ei joutunut vietellyksi vaan kuvaili amerikkalaista naista seuraavin sanankääntein (oma vapaa käännös):

”Amerikkalainen nainen on tietoinen ruumiinsa viettelykyvystä. Hän tietää sen salaisuuden olevan kasvoissa, ilmeikkäissä silmissä ja janoisissa huulissa. Hän tietää, että viettelyn salaisuus on pyöreissä rinnoissa, täyteläisissä pakaroissa, muodokkaissa reisissä ja siroissa säärissä. Hän näyttää kaiken tämän eikä edes yritä piilottaa sitä.”

Qutb ei itse käynyt yökerhoissa, vaan hänen käsitystään amerikkalaisen naisen viettelykyvystä muovasivat kirkkotanssiaiset Greeleyn pikkukaupungissa Coloradon osavaltiossa. Greeley sijaitsee 160 kilometriä Denveristä pohjoiseen eikä kirkkotanssiaisissa edes tarjottu alkoholia. Qutb on itse kirjoittanut kokemuksistaan Yhdysvalloissa jopa kirjan, josta voi lukea esim. oheisesta artikkelista.

En tiedä, voiko islamistien pakkomiellettä yökerhoihin johtaa suoraviivaisesti Qutbin kokemuksista, kuten Nordbergin haastattelusitaatissa on tehty. Joka tapauksessa juhlivat nuorevat ovat olleet terrori-iskujen kohteena mm. Balin pommituksessa. Lisäksi äskettäin Lontoossa epäonnistunut autopommi-isku olisi kohdistunut nuorison suosimaan Tiger Tiger –yökerhoon. Mistään fantasioista ei ole kyse, vaan islamistiterroristit ovat todistetusti kohdistaneet iskuja yökerhoihin tai yökerhoalueille.

Dhimmi Lindholm

Lindholm lisäksi kutsuu Bernard Lewisia Bushin suosikki-islamologiksi, mikä on asiallisesti oikein, mutta ei anna täyttä kuvaa miehen elämäntyöstä. Hän lisäksi siteeraa Lewisia aiheesta, josta tämä on kirjoittanut suhteellisen vähän eli ei-muslimien kohtelusta islamilaisen vallan alla. Viittaus keskiaikaiseen Eurooppaan on asiaton, koska kukaan ei nykypäivänä enää ole palauttamassa inkvisitiota Eurooppaan. Sen sijaan on runsaasti niitä, jotka haluavat palauttaa dhimmi-instituution.

Lindholm siteeraa Nordbergin haastattelua:

“Kun islamistit valloittivat osan Eurooppaa, kristityt ja muut olivat heille eräänlaisia ali-ihmisiä, dhimmejä. Heille laadittiin säännöt, jollaiset olivat 1940-luvulla voimassa Varsovan ghetossa.”

Tämän perusteella Lindholm päättelee Nordbergin käsitysten islamista olevan hataria. Nordbergin esittämä vertaus on kuitenkin asiallisesti oikein. Muslimit suhtautuivat ja suhtautuvat edelleen ei-muslimeihin lähtökohtaisesti huonompina ihmisinä. Yksi dhimmin tunnusmerkeistä oli muslimeista erottuva pukeutuminen, ja myös tähti Varsovan geton asukkaiden rinnassa voidaan jäljittää islamilaiseen maailmaan. Keltainen rintamerkki sai alkunsa yhdeksännen vuosisadan Bagdadista.

Lindholm yritti siis tuhota Erkki Nordbergin uskottavuuden mutta onnistui ainoastaan löytämään pari merkityksetöntä epätarkkuutta ja teki niistä kohtuuttomia johtopäätöksiä. Lindholm totesi:

”Olen nähnyt al-Qaidan aatteellisista juurista hämmästyttäviä yksinkertaistuksia.”

Minä esitän tässä yhden yksinkertaistuksen lisää. Al-Qaedan ideologiset juuret löytyvät Koraanista, Hadithista ja Sirasta. Tämä ei tietystikään ole koko totuus. Kun tuohon lisätään länsimaiden teknologinen, taloudellinen ja sotilaallinen ylivoima, jonka islamilainen maailma joutui kohtaamaan 1800- ja 1900-luvuilla, päästään jo aika lähelle radikaalin islamin synnyn syitä. Itseään ylivertaisena vuosisatoja pitänyt islamilainen sivilisaatio ei koskaan ole pystynyt hyväksymään omaa sotilaallista voimattomuuttaan.

Erkki Nordbergin kirjaa en ole hommannut, koska yli 40 euron hinta tuntui suolaiselta. Mitä todennäköisimmin tulen kuitenkin vielä tutustumaan hänen teokseensa ja toivon, että hän eläkkeelläkin jaksaa edelleen tutkia ja pohtia islamilaista terrorismia ja sen syitä.

Lisäys 17.7. Nordbergin haastattelua Suomen kuvalehdessä on käsitelty myös Uskonto-blogissa 7.7

2. lisäys 17.7. Jari Lindholm kommentoi tätä kirjoitusta blogissaan. Jätän nimimerkin ja sen käytön perustelematta ja vastaan ainoastaan hänen pääpointtiinsa. Nordberg on aivan varmasti amatööri. Siitä huolimatta uskon hänen pystyvän parempaan analyysiin kuin akateemiset ns. ammattilaiset, jotka yleensä edustavat vasemmistolaista näkökulmaa. Heidän kirjoituksiaan luin kirjasta Tuhat ja yksi askelta, jota lukiessa oli ajoittain vaikea tietää, pitäisikö itkeä vai nauraa. Jos Nordberg pystyy parempaan kuin kyseisessä kirjassa esiintyneet esseistit, eteenpäin on menty.

Siitä olen täysin samaa mieltä Jari Lindholmin kanssa, että ei ole mitään syytä aliarvioida radikaalien islamistien ideologian johdonmukaisuutta. Qutbin ajatukset ovat johdonmukaisia islamin perusopetusten ja islamilaisen perinteen kannalta, vaikka Qutbin tulkinta jahiliyya-käsitteestä tuntuu aika tiukalta. Qutbin ajatukset kolahtavat islamilaisessa kulttuuripiirissä kasvaneelle tai länsimaiseen yhteiskuntaan sopeutumattomalle muslimitaustaiselle toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajalle, mutta länsimaalaiselle ne ovat varmasti tolkuttomia ja vastenmielisiä. Qutbin Milestones eli ”Virstanpylväät” löytyy myös netistä. Tuon perusteella Qutbin ajatuksista löytyy yhtäläisyyksiä sekä fasismin että kommunismin kanssa, vaikka radikaalin islamin opit perustuvat islamin pyhiin kirjoituksiin, profeetan esimerkkiin ja islamilaisiin perinteisiin. Qutbin utopia tosin ei perustu materialistiseen determinismiin, vaan hän halajaa paluuta suurelta osin kuvitteelliseen profeetan ja hänen neljän ensimmäisen seuraajansa aikaiseen puhtaaseen ja oikeaoppiseen islamilaiseen yhteiskuntaan.

Helsingin Sanomat kommentoi 9/11-vuosipäivän yhteydessä radikaalin islamin ideologiaa samalla tavalla aliarvoivaan sävyyn, josta Lindholm syyttää Nordbergia. Kirjoitin tästä aikanaan artikkelin.