Älä anna Grinchin pilata joulua

Muhammadin seuraaja, tunisialainen Anis Amri pilasi monen berliiniläisen joulun ajamalla kuorma-autolla väkijoukkoon. Amria ei saatu kiinni Berliinissä, mutta Italian Milanossa kaksi poliisia pysäytti hänet. Amri ehti vetää aseensa esiin, huutaa ”Allahu Akbar” ja ampua toista poliisia. Tämän työpari kuitenkin ampui terroristin ja niin Amri ainakin luuli pääsevänsä suoraan paratiisiin tapaamaan 72 neitsyttä.

Prinssi Charles on Britannian tuleva kuningas. Hän on tullut aiemmin tunnetuksi suurena islamin ystävänä. Perinteisesti Britannian valtionpäämies on samalla Anglikaanisen kirkon pää ja tunnettu ”uskonnon puolustajana” (Defender of the Faith). Tämä titteli kuninkaalla on ollut aina Henrik VIII:n päivistä alkaen.

Koska Britanniassa yhä useampi maan asukas tunnustaa jotakin muuta uskontoa kuin kristinuskoa, prinssi Charles ajatteli, että kuninkaan titteliä uskonnon puolustajana tulisi muuttaa. Prinssi ehdotti aluksi ”uskontojen puolustajaa” (Defender of the Faiths), mikä aiheutti kuohuntaa Anglikaanisen kirkon sisällä. Kompromissina syntyi ehdotus ”uskon puolustaja” (Defender of Faith).

Tämä keskustelu kuninkaan arvonimestä käytiin kahdeksan vuotta sitten. Prinssi Charles kuitenkin halusi tänä jouluna erikseen muistuttaa brittejä Muhammadista. Tuleva kuningas sanoi Thought for the Day -radio-ohjelmassa seuraavaa:

”Tavallisesti ajattelemme jouluna Herraamme Jeesus Kristusta. Jos kuitenkin tänä vuonna muistelisimme sitä, miten jouluevankeliumissa kerrotaan, kuinka pyhä perhe joutuu pakenemaan väkivaltaista vainoa. Samalla voisimme myös muistella, kun profeetta Muhammad muutti Mekasta Medinaan. Hän etsi itselleen ja seuraajilleen vapautta harjoittaa uskontoaan.”

”Mitä tahansa uskonnolista polkua me seuraammekaan, päämäärä on yhteinen – arvostaa ja kunnioittaa toista ihmistä ja hyväksyä hänen oikeutensa elää ja tarjota rauhanomainen vastineensa Jumalan rakkaudelle.”

Prinssi Charlesin toive uskontojen rauhanomaisesta rinnakkainelosta olisi liikuttava, jos eläisimme fantasiamaailmassa. Valitettavasti todellisessa maailmassa ihmiset joutuvat edelleenkin pakenemaan uskonnollista vainoa, johon suurimmaksi osaksi syyllistyvät islamin profeetta Muhammadin tämän päivän seuraajat. Kristinusko on siksi katoamassa sen syntysijoilta Lähi-idästä.

Sen sijaan, että muistelemme kristittyjä satoja vuosia vainonneen ja alistaneen uskonnon perustajaa, meidän tulisi muistella niitä, jotka ovat ns. arabikevään jälkeisissä levottomuuksissa surmattu vain sen takia, että he tunnustavat jotakin muuta kuin islaminuskoa. Joulunpyhistä yksi on jo tällainen. Tapaninpäivää vietetään ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen sekä kaikkien muiden uskonsa takia kuolleiden marttyyrien takia.

Monet muslimit pitävät Berliinissä kuorma-autolla väkijoukkoon ajanutta Anis Amria marttyyrina. Kristitylle Amri on vain murhaaja. Islamin pyhissä kirjoituksissa sille, joka tappaa ja kuolee taistelussa Allahin puolesta, on luvattu varma paikka paratiisissa. Lehtikirjoitusten mukaan Amri ei ollut erityisen harras muslimi. Hän oli rikollinen ja joi viinaa. Kuitenkin heti surmatöidensä jälkeen hän meni berliiniläiseen salafistimoskeijaan rukoilemaan.

Prinssi Charles muistutti Muhammadin ja hänen seuraajiensa muutosta Medinaan. Sen sijaan hän ei muistuttanut siitä, mitä tapahtui Medinassa asuville juutalaisheimoille sen jälkeen, kun Muhammadin seuraajat olivat asettuneet sinne asumaan. Muhammadin seuraajat ovat sen jälkeen noudattaneet perustajansa oppia ja pyrkineet alistamaan toisuskoiset islamin vallan alle. Jos Charles olisi muistuttanut myöhemmistä tapahtumista Medinassa, hän tuskin olisi saanut ymmärrystä fantasialleen uskontojen yhteisistä arvoista.

Meidän ei tarvitse jouluna muistella Muhammadia, koska hänellä ei ole mitään tekemistä joulun ja sen sanoman kanssa. Eikä meidän kannata pilata jouluamme ajatuksilla islamin profeetasta ja hänen seuraajistaan. Kuvituksena on Bosch Fawstinin piirtämä karikatyyri prinssi Charlesista, joka muistuttaa etäisesti Grinch-elokuvassa joulun varastanutta hahmoa. Älkää antako Muhammadin varastaa joulua.

Toivotan kaikille blogin seuraajille hyvää ja onnellista joulua.

Ei saa antaa pelolle valtaa

Veronmaksajan rahoittama Yleisradio haluaa sekin kertoa katselijoilleen terrorismista. Tavoitteena on ilmeisesti rauhoitella pelkoja, ainakin tämän Ylen aamu-tv:ssä esitetyn keskustelun perusteella. Valtamediassa asiat on terrori-iskun jälkeen tapana esittää niin, että terrorismin pelko on se suuri ongelma, jota vastaan pitää taistella. Ne ihmiset, jotka terrori-iskun jälkeen jatkavat normaalia jouluun valmistautumista, kuvataan rohkeina eli sellaisina, jotka eivät anna ”pelolle valtaa”.

Sisäministeriön kehittämispäällikkö Tarja Mankkinen on aiemmin tullut tutuksi siitä, että hän ajoi voimakkaasti terapiaa Syyriasta palaaville jihadisteille. Tämä itsessään kertoo, että kansalaisella on syytä pelkoon, koska sisäisestä turvallisuudesta vastaavan ministeriön virkamies ei ota turvallisuusuhkia vakavasti vaan vaikuttaa olevan täysin sekaisin. Virkamiehelle eli Mankkiselle jihadistien hyvinvointi on tärkeämpi asia kuin suomalaisten turvallisuus.

Terveessä yhteiskunnassa ulkomaisella sotatoimialueella taistelleita kohdeltaisiin turvallisuusriskeinä. Heitä ei päästettäisi maahan, jos he ovat ulkomaiden kansalaisia. Heidät otettaisiin turvasäilöön, jos he olisivat maan kansalaisia, koska on olemassa mahdollisuus, että he ryhtyvät Suomessa valmistelemaan terroritekoja.

Ylen aamu-tv:n keskustelua oli rasittavaa seurata, koska liberaalia latteutta seurasi toinen samanlainen. Huomio kiinnittyy tunteisiin ja retoriikkaan, joka lietsoo tunteita, ei tosiasioihin eikä syihin, miksi Ahmed tappaa kuorma-autolla. Ainoastaan Teemu ”Punahilkka” Tammikko puhui jotakuinkin järkeviä globaalista jihadismista. Mankkinen keskittyi vihapuheeseen ja islamistien myötäjuoksija Karin Creutz lässytti niitä näitä.

Mankkinen totesi:

”Meillä on hyvin asiat. Tulevaisuudessakin mitä enemmän pelkäämme sitä suurempi tilaisuus tulee ihmiselle, joka haluaa lisätä sitä pelkoa.”

Pelko on siis keskeinen ongelma eikä se, että Ahmed tappaa kuorma-autolla viattomia siviilejä. Ei saa kysyä, miksi tällaisia ahmedeja sikiää muslimien keskuudesta ja nimenomaan Saksassa. Eräs tutkija ihmetteli, miksi terroristit iskevät juuri Saksassa, vaikka maalla ei ole ”rasitteita” esimerkiksi Muhammad-pilakuvien muodossa. Tähän ihmettelyyn sisältyy ääneen lausumaton oletus, että olemalla kiltti muslimeille ja välttämällä loukkaamasta muslimien herkkiä uskonnollisia tunteita säästytään terrori-iskuilta.

Kaikille muille paitsi virkamiehille, poliittisen eliitin edustajille ja valtamedialle on selvää, että lepyttelemällä muslimeja viestitään heikkoudesta ja rohkaistaan muslimeja esittämään yhä röyhkeämpiä vaatimuksia kuten esimerkiksi islamilaisen sharia-lain käyttöönottoa. Vaatimuksiin suostuminen ei edistä muslimien integroitumista vaan voimistaa erillisyhteisöjen kehittymistä ja sitä kautta radikalisoitumista. Islam on lähtökohtaisesti vihamielinen toisia uskontoja ja toisten uskontojen harjoittajia kohtaan. Islam on ylivaltaideologia, joka pyrkii tuhoamaan länsimaisen demokratian ja korvaamaan sen sharia-lakiin perustuvalla yhteiskunnalla.

Mankkisen puheita kuunnellessa ja lausuntoja lukiessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että islamilainen terrorismi ja poliittinen islam ylipäänsä ei ole mikään ongelma itsessään. Se on ongelma siksi, että vääränlaiset poliitikot voivat hyödyntää muslimien radikalismia ja ”lietsoa pelkoa”. Tämä taas lisää vastakkainasettelua eli hienommin polarisaatiota. Todellinen ongelma ovat siis ne poliitikot, jotka pyrkivät itse valtaan, syrjäyttämään liberaalin poliittisen eliitin ja korvaamalla näiden itsetuhoisen politiikan terveeseen järkeen ja kansalliseen etuun pohjautuvalla ajattelulla.

Missään vaiheessa Ylen aamu-tv:n keskustelu ei sivunnut sitä tosiasiaa, että Saksa on liittokansleri Angela Merkelin johdolla päästänyt lyhyen ajan sisällä maahan yli miljoona muslimia maailman väkivaltaisimmista ja huonoimmin toimivista yhteiskunnista. Vasta valittu Yhdysvaltojen presidentti lausui marraskuussa seuraavaa:

”Ennen ajattelin, että Angela Merkel on suuri johtaja, mutta se, mitä hän on tehnyt Saksassa on järjetöntä.”

Merkelin järjettömällä teolla Trump tarkoitti yli miljoonan ihmisen päästämistä maahan vuoden sisällä. Terveessä demokratiassa Merkelin katastrofaalinen virhe johtaisi hallituksen vaihtumiseen. Näin ei kuitenkaan välttämättä käy. Siteeraan tutkija Kimmo Eloa:

”Saksa on tehnyt menneisyytensä takia hyvin paljon työtä sen eteen, että suvaitsevaisuus ja kulttuurien kohtaaminen on arkipäivää.”

Toisin sanoen Saksassa natsimenneisyys määrittää myös nykyisyyden ja vaikeuttaa mielipuolisen maahanmuuttopolitiikan arvostelua, eli on hyvin epätodennäköistä, että esimerkiksi Vaihtoehto Saksalle -puolue syrjäyttäisi Merkelin seuraavissa vaaleissa. Puoluetta on gallupeissa kannattanut 12 - 14 prosenttia vastanneista, mikä Saksan mittapuulla erittäin suuri kannatus.

Terrorismin todellisten syiden tunnustaminen kuitenkin tarkoittaisi liberaalien toteemien kaatamista eli sen tunnustamista, että monikulttuurinen yhteiskunta on kokeiluna epäonnistunut ja tulisi siksi hylätä. Huomio kiinnitetään oireeseen eli terrorismiin eikä alkusyyhyn eli laajamittaiseen muslimien maahanmuuttoon ja muslimien keskuudessa voimistuneeseen poliittisen islamin kannatukseen.

Liberaalin politiikan valheellisuus on käynyt selväksi yhä useammalle ja tämä myös uskalletaan sanoa ääneen. Mankkinen toteaa:

”Olisi tärkeää, että vihapuhe sosiaalisessa mediassa saataisiin kuriin. Mitä enemmän meillä on vihapuhetta ja ihmisten jakamista ryhmiin, sitä enemmän se luo pohjaa väkivaltaiselle radikalisoitumiselle.”

Todellisuudessa sosiaalinen media toimii varaventtiilinä kansalaisten tyytymättömyydelle ja sen tukkimisella voi olla arvaamattomat seuraukset. Mankkisen asemassa en lähtisi kokeilemaan moista. Toisaalta Mankkisen kaltaiset harvoin saavat aikaiseksi muuta kuin puhetta. Sosiaalista mediaa ei voi tukahduttaa ilman, että turvaudutaan samanlaisiin toimiin kuin esimerkiksi Kiinassa.

Kansalaisten tyytymättömyyttä voi pitää oikeutettuna, koska liberaalin poliittisen eliitin toimet ovat johtaneet hallitsemattomaan maahanmuuttoon ja sitä kautta turvattomuuden lisääntymiseen. Schengenin sopimus ja EU:n sisärajoista luopuminen tarkoitti, että rajavalvonta siirtyy EU:n vastuulle. On ilmiselvää, että EU ei ole tätä vastuuta pystynyt kantamaan.

Kaarnalaivurin kostoretki

Kun Riku Rantala esitteli Ylen aamu-tv:ssä turvapaikanhakijoiden ideoimia ja tekemiä tuotteita, videosta tuli nopeasti yleinen naurunaihe. Jopa kaikkialle ehtivä espanjalaismies ehti kommentoimaan kaarnaveneinnovaatiota.

Internetissä asioille voidaan nauraa suurella joukolla mutta yleensä nauru ei kestä kovin pitkään. Jos Riku Rantala olisi pysynyt hiljaa, vähän ajan päästä olisi löytynyt uusi asia naurettavaksi, kuten nyt esimerkiksi Mikael Jungnerin päätön esitys suomen kielen amputoimisesta ja lopulta lakkauttamisesta.

Rantala kuitenkin päätti toisin. Hän julkaisi Helsingin Sanomien matkailusivulla kolumnin otsikolla ”Nimetön vihapuhe tekee Suomesta Neuvostoliiton”. Kolumni ei millään tavalla liittynyt matkailuun, jos ensimmäistä kappaletta ei lasketa. Tarkoituksena oli hyökätä niitä vastaan, jotka olivat internetissä kertoneet kaarnalaivaprojektista. Erityishuomion kohteeksi otettiin asianajaja, jonka väitetään julkaisevan uutissatiiria Päivän byrokraatti -sivustolla. Rantala kutsui sivustoa erheellisesti ”valhemediaksi”.

Rantalan kirjoituksessa esitetään poskettomiä väitteitä jo otsikossa. Lisäksi hän sanoo:

”Täällä Suomessa valitettavasti vaikuttaa siltä, että sosiaalinen media on ennen kaikkea vaara sananvapaudelle.”

Todellisuudessa valtamedia yhdessä suvaitsevaisten poliitikkojen ja EU-byrokraattien kanssa on tekemässä Euroopan Unionista uutta Neuvostoliittoa, kun he ryhtyvät kahlitsemaan sosiaalisen median jättejä käyttämällä abstraktia ”vihapuhetta” tekosyynä. Sosiaalinen media lisää sananvapautta tarjoamalla muitakin vaihtoehtoja kuin perinteiset valtamedian instanssit.

Valtamedia taas puolustaa sananvapautta vain, jos kyseessä on valtamedian ja sen toimittajien oma sananvapaus. Tavallisen kansalaisen sananvapaudella ei ole merkitystä etenkään, jos sananvapauden käyttäjän maailmankatsomus ei satu sopimaan yhteen toimittajien oman maailmankatsomuksen kanssa. Ideologisesti samanmielisten sananvapautta puolustetaan silloin, kun nämä ovat saaneet osakseen arvostelua sosiaalisessa mediassa tai vaihtoehtomediassa. Tällöin sananvapautta rajoittaa yleensä vihapuhe. Päättömyksiä julkisuudessa puhuvat voivat myös saada vihaista sähköpostia, jota taas käytetään perusteena uhriutumiselle ja pyrkimykselle rajoittaa väärämielisten sananvapautta.

Nimimerkkikirjoittajat ajojahdin kohteena

Helsingin Sanomilla oli sen verran häveliäisyyttä, että se ei kehdannut julkaista Rantalan mainitseman asianajajan nimeä. Vastaavaa ei löytynyt EU-komissaari Jyrki Kataisen avustaja Juho Romakkaniemeltä, joka ei Twitter-tilinsä perusteella vaikuta penaalin terävimmältä kynältä. Tämä ei tosin yllätä, koska hänen esimiehensä oli ehkä Suomen kaikkien aikojen huonoin pääministeri, mahdollisesti myös kallein. Ehkä siksi Katainen adjutantteineen päätyikin korkeaan EU-virkaan kuten niin monet epäonnistuneet tai epäsuosioon joutuneet poliitikot.

Romakkaniemi mainitsi Twitterissä asianajotoimiston ja siellä työskentelevän asianajan nimen. Kyseessä ei ole julkisuuden henkilö eikä nimellä sinänsä ole merkitystä. Sen sijaan sillä on, mitä Rantalan ja Romakkaniemen käytös kertoo heistä itsestään ja muuttuneesta mediailmastosta.

Perinteisesti toimittajat, poliitikot ja julkisuuden henkilöt ovat torjuneet nimimerkillä esitetyn mielipiteen joko kieltäytymällä keskustelemasta nimimerkkikirjoittajien kanssa tai uhoamalla Rantalan tavoin, että nimimerkillä on velvollisuus vastata sanoistaan. Omalla nimellään esiintyvät julkisuudessa toimivat henkilöt kokevat, että heillä ei ole velvollisuutta keskustella nimimerkin kanssa etenkään, jos kyseinen nimimerkki on arvostellut julkisuudessa toimivan henkilön puheita. Tämä on sinänsä ymmärrettävä mutta ei läheskään aina paras mahdollinen toimintatapa. Nimimerkin takanakin on yleensä ihminen, joka osaa tunnistaa tylyyden ja ylimielisyyden.

Rantala ja Romakkaniemi puolestaan todistavat käytöksellään, miksi tavallisen ihmisen ei kannata esiintyä internetissä omalla nimellään. Valitettavasti elämme sellaisessa yhteiskunnassa, jossa oman todellisen mielipiteen ilmaisu voi johtaa vaikeuksiin kuten esimerkiksi työpaikan menetykseen. Siinä missä Romakkaniemellä ja Rantalalla on julkisuudessa puolustajansa, tavallisella ihmisellä ei välttämättä ole ketään. Harrastuksena ylläpidettävän blogin tai nettisivuston takia ei kannata hankkia itselleen tai perheelleen vaikeuksia. Aina on olemassa riski, että sivustosta tulee liian suosittu tai väärät ihmiset kiinnittävät siihen huomiota.

Miesaktivisti Henry Laasanen on muistaakseni joskus sanonut, että tavallisen ihmisen ei kannata esiintyä julkisuudessa omalla nimellään, mikäli hän ei työnsä puolesta ole velvollinen siihen, tarvitse julkisuutta tai ole pyrkimässä julkiseen luottamustehtävään. Muuten julkisuus on turha riski.

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä tulee valtion harjoittama mielipidevaino eli vaara joutua syytetyksi kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta. Nimellisen kirjoittajan riski joutua syytetyksi on paljon suurempi kuin nimimerkkikirjoittajan, joka sekin saadaan leivättömän pöydään ääreen, jos teksti on tarpeeksi räväkkää. Tavalliselle ihmiselle saatu sakko ei ole läheskään yhtä suuri rangaistus kuin itse prosessi kuulusteluineen ja oikeudenkäynteineen ja kaiken lisäksi syytteestä, jota vastaan on käytännössä mahdoton puolustautua. Totuus ei nimittäin ole mikään puolustus silloin, kun pykälää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tulkitaan.

Riku Rantala esittää kirjoituksensa lopuksi retorisen kysymyksen:

”Voiko joku kertoa edes yhden esimerkin, miten internetin nimetön puskista ampuminen, solvaukset, vihapuhe ja valheet muka edistävät sananvapautta Suomessa?”

Kysymys on itsessään täysin päätön, jos ajattelee sananvapautta laajasti eli kansalaisen luonnollisena perusoikeutena eikä lakitekstillä voimakkaasti rajoitettuna valtion myöntämänä oikeutena, kuten Suomessa usein ajatellaan. Huonokin puhe edustaa sananvapautta ja ratkaisu sananvapauden ongelmiin on lisää puhetta eikä vaientamista, johon Rantala kirjoituksellaan pyrkii.

Rantala joutui naurunalaiseksi, sai itkupotkuraivarin ja lähti kostoretkelle kirjoituksensa asianajajaa vastaan. Näin tekemällä hän ei suinkaan palauttanut kunniaansa vaan menetti sen. Rantala olisi pärjännyt paremmin, jos hän olisi pitänyt suunsa kiinni ja antanut ajan kulua. Myöhemmin kaarnalaivaepisodille olisi voinut kysyttäessä naurahtaa huvittuneesti.

Yhdensuuntaistettu media

Yhdysvalloissa Donald Trumpin valinta presidentiksi vastoin koko amerikkalaisen valtamedian tahtoa kertoo median muuttuneista voimasuhteista. Valtamedia tai ”perinteinen media” ei enää toiminut kuninkaantekijänä kuten vielä kahdeksan vuotta sitten, jolloin mediahype nosti kokemattoman Barack Obaman presidentiksi.

Yhä useammat ihmiset näkevät, miten valtamedia jättää asioita kertomatta tai vääristelee uutisia. Esitetyt mielipiteet edustavat yksipuolisesti punavihreää näkemystä. Eläkkeellä oleva Ilkan entinen päätoimittaja Kari Hokkanen kuvasi Suomenmaassa Suomea ”yhdensuuntaistuneen median” maaksi ja kertoi, miksi näin on tapahtunut. Hokkasen mukaan:

”Kohtalokasta oli maakuntalehtien väheneminen ja jäljelle jääneiden omaleimaisuuden hiipuminen. Kehä 3:n sisällä syntyvä "ainoa oikea mielipide" kattaa nyt koko maan.”

Aikanaan Hokkasen päätoimittama Ilkka edusti kepulaista maakuntalehteä puhtaimmillaan, ja sen erotti sisältönsä puolesta ”etelän metiasta”. Hokkanen itse oli Keskustan sisällä vaikutusvaltainen kuninkaantekijä. Nykyisin Ilkka ei enää erotu millään tavalla muista valtamedian edustajista.

Yhdensuuntaistetun median uskottavuus horjuu Hokkasen mukaan helposti. Käytännössä sitä horjuttaa sekä sosiaalinen media että vaihtoehtomedia, jota valtamediassa johdonmukaisesti nimitellään valemediaksi.

Euroopassa taistelu vaikutusvallasta on vielä käymättä. Poliitikot tosin varautuvat jo siihen yrittämällä kahlita sosiaalista mediaa vaatimuksilla ”valeuutisten” ja ”vihapuheen” nopeasta poistamisesta. Henki on kuitenkin jo päässyt pullosta eikä sitä saada sinne takaisin, mikäli poliittiset päättäjät eivät oikeasti luo Eurostoliitosta Neuvostoliittoa. Siinä vaiheessa nimimerkkikirjoittajan paljastuminen tarkoittaa menolippua vankileirien saaristoon.

Vapauttava totuus

Johanneksen evankeliumissa (8:32) sanotaan, että totuus tekee teistä vapaita. Totuudella Jeesus tarkoitti, että hän on taivaasta ja tullut kuolemaan häntä alempana olevien ihmisten puolesta. Ne, jotka uskovat tähän totuuteen, vapautuvat synnin orjuudesta.

Lausetta voidaan tulkita myös maallisemmalta perustalta. On parempi olla suora ja rehellinen, koska maton alle lakaistut ikävät asiat jäävät vaivaamaan ja vaikuttavat meihin negatiivisesti. Valheen paljastuminen voi lopulta olla vapauttava kokemus.

Nykymaailmassa on kuitenkin helppoa elää valheessa ja uskoa oman ideologian kertomiin lupauksiin paremmasta maailmasta. Yhteiskunta suorastaan kannustaa siihen. Kun joku kertoo ideologian kannalta epämiellyttävän totuuden, häntä ei palkita siitä vaan häntä nimitellään ja hänet demonisoidaan. Epämiellyttävien totuuksien kertominen on nykymaailmassa vihapuhetta.

Suomi menetti liittyessään Euroopan Unioniin suuren osan itsenäisyydestään. Menetykset ovat jatkuneet jäsenyyden aikana eikä meillä enää ole edes valtaa päättää siitä, keitä maahamme saa muuttaa asumaan meidän kustannuksellamme. Euroopan Unioniin liittyi myös lupaus paremmasta eli taloudellisesta vauraudesta ja suojasta ikiaikaista vihollista Venäjää vastaan. Tässä vaiheessa näyttää selvältä, että unioni ei tarjoa meille kumpaakaan. Jos kerron totuuden, että Suomi oli itsenäisempi Venäjän keisarikunnan autonomisena osana, olen Venäjän trolli ja palvelen Venäjän etua.

Sisäministeri Paula Risikko muistutti vähän aikaa sitten vihapuheesta. Tällä hän viittasi epäsuorasti Imatralla äskettäin tapahtuneeseen kolmoissurmaan:

”Meillä on paljon vihapuhetta, netissä varsinkin tälläkin hetkellä pahoinpidellään ihmisiä. Ne on tuomittavia asioita. Jotenkin tuntuu, että virtuaalimaailmassa voi tehdä mitä vaan ja niin ei todellaan ole.”

Luonnollisesti ministerillä ei ollut väitteidensä tueksi mitään konkreettista näyttöä. Virtuaalimaailmassa voidaan joskus sanoa pahasti, mutta siellä ei ainakaan toistaiseksi pahoinpidellä ihmisiä.

Todelliset väkivallanteot tapahtuvat edelleen reaalimaailmassa. Esimerkiksi Imatran tapauksessa epäilty tappaja oli syyllistynyt aiemmin törkeään väkivaltarikokseeen mutta oli Suomen oikeusjärjestelmän lepsuuden takia vapaalla jalalla. Mieleltään epävakaa tappaja päästettiin vapaaksi pillerireseptin kanssa, ja tulokset nähtiin ravintola Vuoksenvahdin ulkopuolella.

Kun ministeri rinnastaa näppäimistöltä kirjoitetun tekstin konkreettiseen väkivallantekoon, hän puhuu muunneltua totuutta eli vääristelee tarkoituksellisesti. Jos ministeri olisi rehellinen, hän myöntäisi, että näppäimistön takaa kirjoitettu vihapuhe pitää joskus sisällään totuuden siemenen, jota ministerinkin kannattaisi kuunnella eikä vain uhkailla tyytymättömiä kansalaisia voimatoimilla.

Totuutta vastustavat kuitenkin eniten ne, joiden oma ura on rakennettu valheen varaan. Siksi totuus pitää tukahduttaa ja totuudenpuhujat leimata vihapuhujiksi tai Venäjän asiamiehiksi.

Tänään Helsingissä järjestetään 612-soihtukulkue, joka lähtee Töölöntorilta ja päättyy Hietaniemen hautausmaalle. Vasemmistolaiset anarkistit hyökkäsivät vuosi sitten tätä kulkuetta vastaan, mutta poliisin mittavat turvatoimet estivät anarkistien aikeet. Myös tänä vuonna kulkueeseen osallistujat sekä mellakkapoliisit joutuvat varautumaan levottomuuksiin.

Vasemmistoanarkistit pitävät hyökkäystä moraalisesti oikeutettuna, koska kulkueeseen osallistuu natseja. Perustelu pitää paikkansa, koska Suomen Vastarintaliikkeen edustajat ovat ilmoittaneet osallistuvansa kulkueeseen. Ylivoimainen valtaosa kulkueeseen osallistuvista ei kuitenkaan ole natseja, mutta tällä ei ole väkivaltavasemmistolle merkitystä.

Ministerin tai poliitikon on helppo tuomita ”äärioikeistolainen väkivalta” mutta vasemmiston paremman väkivallan tuomitseminen tuntuu olevan paljon vaikeampaa. Ne, jotka ovat osallistuneet Rajat kiinni- tai Suomi ensin -mielenosoituksiin, tietävät, että niissä ainoa väkivallan uhka tulee vasemmistolaisilta vastamielenosoittajilta. Ilman poliisin turvatoimia uhka todennäköisesti muuttuisi konkreettiseksi väkivallaksi.

Jos ministeri Risikko olisi itselleen rehellinen, hän ymmärtäisi olevansa vasemmistoanarkistien kanssa samalla puolella. Hän ei ehkä hyväksy näiden toimintatapoja, mutta asiallisesti hänen näkemyksensä ovat lähempänä vapaata maahanmuuttoa kannattavien anarkistien vastaavia kuin maahanmuuton rajoittamista puoltavien kansallismielisten suomalaisten. Tämän jokainen tunnistaa siitä, että vasemmistolaisten tai itseään suvaitsevaisina pitävien vihapuhe ei saa osakseen samanlaista tuomiota kuin suomalaisten kansallismielisten puheet.

Kun Risikko perusti ”poliittisen poliisin” eli ”Polpon” nimittämällä 50 poliisia vihapuheen torjuntaan, hän ei tehnyt sitä vasemmistoanarkistien takia vaan niiden suomalaisten, jotka vastustavat laajamittaista maahanmuuttoa Lähi-idästä ja Afrikasta. Tätä ministeri ei kuitenkaan sano suoraan, koska hänelle on poliittisesti helpompaa piiloutua epämääräisen vihapuhekäsitteen taakse. Ministeri harjoittaa tavallisiin kansalaisiin kohdistuvaa mielipidevainoa, mutta sitä ei voi sanoa suoraan.

Ministerit ja muut poliitikot eivät kykene myöntämään, että laajamittainen maahanmuutto Lähi-idästä ja Afrikasta on Suomelle vahingollista ja pitkään jatkuessaan tuhoisaa. Maahanmuuttoon liittyvistä riskeistä varoittavat puhuvat totta, mikä onkin tärkein syy pyrkiä vaientamaan heidät. Tämä ei kuitenkaan onnistu, mikäli ministerit ja poliitikot eivät ole valmiita pystyttämään vankileirejä väärinajattelijoille. Totuus tulee kuitenkin aina esiin ja sen tukahduttaminen on pitkällä tähtäimellä vain viivytystaistelua.

Islam ja nykyaika

Muutama päivä sitten luin Gates of Vienna -sivustolta saksalaisen Anabel Schunken kirjoittaman artikkelin ”Modernisaation häviäjiäkö? Kyse on islamista, hölmö”. Artikkeli on alun perin julkaistu saksankielisellä Tichys Einblick -sivustolla.

Artikkeli puhutteli eritysesti siksi, että kirjoittaja on turhautunut paljolti samoihin asioihin kuin itsekin eli poliittisten päättäjien osaamattomuuteen ja kyvyttömyyteen nähdä todellisia ongelmia lillukanvarsien takaa.

Meitä voiman pimeän puolen kulkijoita nimitellään usein häviäjiksi, vihaajiksi tai pelon ohjaamiksi. Anabel Schunke oli kiinnittänyt huomiota poliitikkojen tapaan kutsua mahdollisia äänestäjiään ”modernisaation häviäjiksi” eli sellaisiksi, joita poliitikkojen täytyy auttaa tulemaan mukaan osaksi kehitystä.

Schunke ei näe itseään sellaisena:

”En ole modernisaation häviäjä. En ole taloudellisesti riippuvainen enkä hämmentynyt digitalisaatiosta tai vain raivoissani laajakaistayhteyden puutteesta. En arvostele islamia ja hallituksen turvapaikkapolitiikkaa, koska olen typerä tai en ole koskaan tavannut vieraasta kulttuurista tulevaa ihmistä. Itse asiassa olen nuori, digitaalisesti kykenevä ja minulla on maahanmuuttajataustaisia ystäviä. Olen kaikkea sitä, joka hallituksen mukaan on islam-kritiikkiä vastaan ja suosii vasemmistolaisuutta ja monikulttuuria. Olen lopen kyllästynyt kuuntelemaan omassa kuplassaan eläviä ihmisiä, jotka kertovat, että asia ei ole näin. Ihmiset, jotka ylimielisyyttään tai vielä enemmän ymmärtämättömyyttään ovat kyvyttömiä vuosienkin jälkeen näkemään, mikä ihmisiä oikeasti huolestuttaa eikä huolella ole mitään tekemistä sen kanssa, että joku pelkäisi jonkun lukutaidottoman afgaanin vievän hänen työnsä.”

Schunken mukaan islam-kriitikkojen kuvailu modernisaation häviäjiksi on groteskia ja valistuksen ihanteiden pettämistä, koska tällöin keskiaikainen uskonto ja kulttuuri kuvataan nykyaikaiseksi. Vastaavaa ei hänen mukaansa olisi voinut kuvitella muutama vuosikymmen takaperin. Islamista Schunke ei pidä, koska se on hänen mielestään typerää eikä islamissa ole mitään positiivista omaan hänen omaan kulttuuriinsa verrattuna. Hänen mukaansa muslimien hallitsematon maahantulo ei ole moderniuden merkki. Sitä taas olisi se, jos saksalaisilla olisi rohkeutta seurata järkeään ja hylätä tällainen askel kohti takapajuisuutta.

Väkivaltaisen radikalisaation vastainen työ laajenee

Kuplassa eletään Suomessakin. Sain vähän aika sitten linkin Radio Dei -kanavalla esitettyyn radio-ohjelmaan nimeltä ”Rauhanrakentajat”. Juontaja Anssi Almgrenin vieraana oli Kirkon Ulkomaanavun Shoulder to Shoulder -hankkeen vetäjä Stiven Naatus ja saman järjestön Reach out -hankkeen projektikoordinaattori Habiba Ali.

Järjestönä Kirkon Ulkomaanapu on tyypillinen ei-valtiollinen toimija (NGO), joka kuitenkin saa ylivoimaisen valtaosan rahoituksestaan julkisista varoista joko suomalaiselta veronmaksajalta valtion tai seurakuntien kautta tai kansainvälisistä lähteistä eli käytännössä Euroopan Unionilta. Järjestö kuuluu ns. kolmanteen sektoriin eli ”kerjäämisen ammattilaisiin”, kuten Matti Viren kirjoituksessaan kutsui julkisen sektorin aluskasvillisuutta, joka työllistää verorahoilla Naatuksen ja Habiba Alin kaltaisia.

Itse Rauhanrakentajat -ohjelmassa päiviteltiin vihapuhetta, polarisaatiota ja kuplissa elämistä. Lääkkeeksi ehdotettiin keskustelua ja ihmisten saattamista yhteen perinteiseen kumbaya-tyyliin. Muutkin ohjelmassa kuullut termit edustavat poliittisesti korrektia keskustelua kuten ”radikalisoituminen”, ”ekstremismi” ja ”väkivaltainen ekstremismi”, jossa matkustetaan konfliktialueille.

Keskustelijoiden mielestä ”ilmapiiri on kiristynyt” ja ”polarisaatiota” on tapahtunut. Mitään järkevää analyysiä kiristymisen syistä ei esitetty. Myös paljon kuluneita monikulttuurisia klisheitä toisteltiin. Jo Volgan mutkasta tänne on tullut ihmisiä, kun täällä oli ennestään saamelaisia. Puhuttiin karjalaisista ja rinnastettiin heidät viime vuosina tänne muuttaneisiin islaminuskoisiin maahanmuuttajiin. Kaikkiaan tavara oli melko paksua ja itselleni puuduttavaa kuunneltavaa. Vastaavaa tulee nykyisin kaikista valtamedian tuuteista, mikä turhauttaa ja ärsyttää.

Lopulta päästiin radikalisoitumiseen ja kyseltiin, mikä on uskonnon rooli ääriliikkeiden toiminnassa. Tähän Habiba Ali ei oikeastaan osannut sanoa muuta, kuin että uskonto on ymmärretty väärin. Samalla kuuntelijoille ei kerrottu, millä tavalla uskonto on ymmärretty väärin ja mistä tämä väärinymmärrys johtuu. Mainittiin jihadismi, mutta se kuvattiin vain ”kamppailuksi”. Kun aamulla on vaikea mennä töihin, kyse on kamppailusta eli jihadista.

Tällainen lässytys voi jonkun mielestä olla hauskaakin, mutta todellisuudessa se trivialisoi todellisen ongelman eli islamin sisällä vaikuttavan voimakkaan suuntauksen, joka pyrkii levittämään islamin valtaa koko maailmaan. Tämä pyrkimys perustuu islamin keskeisiin opinkappaleisiin ja on sellaisenaan uskonnon ytimessä. Se ns. ”radikalisoituminen” johtuu tämän ideologian vetovoimasta eikä siitä, että vierastaistelijoiksi lähtevät olisivat erityisen syrjäytyneitä. Lässyttäminen ja kevyt vitsailu asian ympärillä eivät lisää tietoa eivätkä ymmärrystä vaan pelkästään edistävät tietämättömyyttä ja todellisuuden kieltämistä.

Radio Dei on leimallisesti kristillinen kanava ja ohjelman juontaja Anssi Almgren toimii Espoon hiippakunnassa kansainvälisen työn asiantuntijana. Almgrenin esiintyminen ja olemus kuvaavat hyvin nykyistä luterilaista valtavirran kristillisyyttä, joka on lähinnä sekoitus vihervasemmistolaista ideologiaa ja postmodernia identiteettipolitiikkaa. Perinteisen kristinuskon kanssa sillä on vain vähän tekemistä. Jeesusta ei ohjelmassa taidettu mainita kertaakaan, vaan siinä uskonnollisuus oli kumbaya-henkistä yhteiseloa ilman ristiriitojen ja erimielisyyden häivää.

Jos ohjelman tekijät oikeasti haluaisivat lisätä kuuntelijoiden ymmärrystä, he eivät olisi nielleet Habiba Alin vitsailua jihadista vaan kysyneet asiasta lisää. Voi olla, että tämä somalinainen ei itse tiedä, että jihadistien ideologia perustuu islamin pyhiin kirjoituksiin ja islamin profeetan antamaan esimerkkiin eikä heidän voi katsoa tulkitsevan niitä väärin vaan perinteisellä ja fundamentalistisella tavalla. Ehkä Habiba Ali tietää asian mutta valehtelee tietoisesti. Kumpi tahansa vaihtoehto on vääräuskoisen kuuntelijan kannalta yhtä huono ja kumpi tahansa vaihtoehto palvelee niitä, jotka ajavat islamin valtaa koko maailmaan.

Samalla tavalla ohjelman juontaja Almgren saattoi olla tietämätön islamista ylivaltaideologiana. Todenäköisempää on kuitenkin se, että hän jollakin tasolla tämän tietää mutta ei kykene myöntämään asiaa itselleen. Voi myös olla, että hän pelkää mainita asiaa, koska mainitsemalla hän leimautuisi rasistiksi, suvaitsemattomaksi ja islamofobiksi.

Islam ei muutu kiltiksi ja harmittomaksi uskontojenvälisellä dialogilla tai teennäisellä kumbaya-lässytyksellä. Jos islam ei joudu koskaan kohtaamaan vastustusta tai arvostelua, sillä ei ole mitään painetta muuttua nykyistä parempaan suuntaan. Sen sijaan hyväntahtoisuuden osoitukset tulkitaan heikkouden merkiksi, mikä taas lisää ei-muslimien puolella painetta sopeutua islamin ikäviinkin piirteisiin. Pitkällä tähtäimellä tämä on tuhoisaa sekä kristinuskolle että länsimaiselle kulttuurille ylipäänsä.