Ukrainan tulevaisuus

Mielipiteen muodostaminen Ukrainan tilanteesta on vaikeaa siksi, koska liian monella taholla tuntuu olevan jonkinlainen agenda asian suhteen. Luin Tshekin ex-presidentti Vaclav Klausin ja hänen avustajansa Jiri Weiglin kirjoittaman analyysin tilanteesta Lubos Motlin blogista. Jos kyseisessä kirjoituksessa jokin agenda on, se on varovaisuus.

Klausin ja Weiglin näkemykset

Ukrainan valtiosta hän sanoo seuraavaa:

”Nykymuodossaan Ukraina on suurelta osin keinotekoinen yksikkö, joka on itsenäinen ainoastaan 20 vuotta sitten tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen ansiosta.”

Nykyisen Ukrainan rajat muodostuivat Toisen maailmansodan tuloksena. Neuvostotasavaltaan liitettiin aiemmin Puolalle kuuluneita alueita, jotka eivät koskaan aiemmin olleet Venäjän yhteydessä. Näiden alueiden kulttuuri ja historia poikkeaa suuresti maan itäosien vastaavasta. Lisäksi Krimin niemimaa, joka ei koskaan ole kuulunut Ukrainaan, liitettiin Ukrainan Neuvostotasavaltaan Nikita Hrustshevin käskystä vuonna 1954. Krimin niemimaalla sekä Ukrainan itä- ja eteläosissa on alueita, jotka ovat olleet pitempään kiinteässä yhteydessä Venäjään.

Valtiona Ukraina ei ole itsenäisyytensä aikana oikein toiminut kunnolla. Klaus ja Weigl toteavat:

”Maan tietynlainen keinotekoisuus ja asukkaiden epäyhtenäinen näkemys sen tulevaisuudesta ja kehityksestä ovat halvaannuttaneet maan poliittisen elämän heti alusta alkaen."

"...Tilanteeseen ovat myös vaikuttaneet negatiivisesti maan huonosti toteutettu muutos, kommunismin perintö ja viimeisen 20 vuoden taloudellinen ja poliittinen kaaos.”

Tässä tilanteessa monet ovat Klausin ja Weiglin mukaan alkaneet ajatella, että maan tulevaisuus olisi joko idässä tai lännessä ja että tästä voitaisiin kilpailla lännen ja Venäjän kesken. Tämä käsitys kuitenkin sivuuttaa todellisuuden, sillä ristipaineet johtavat maan konfliktiin, josta voi seurata vain kärsimystä.

Siksi he toivovat malttia:

”Jotta Ukraina säilyisi itsenäisenä mutta toimivana ja vaurastuvana valtiona nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa, sekä maan poliitikoilta että heidän kumppaneiltaan vaaditaan kykyä pidättyväisyyteen ja poliittista taitoa. Valitettavasti olemme todistaneet kaikkien osapuolten toimivan täsmälleen päinvastoin.”

Klausin ja Weiglin mielestä länneltä ei löydy riittävästi poliittista tahtoa eikä kykyä, jotta se pystyisi integroimaan Ukrainan kokonaisuudessaan länteen. Tästä syystä on vastuutonta rohkaista Länsi-Ukrainan radikaalien toiveita ja kuvitelmia. Jos ukrainalaiset pakotetaan valitsemaan idän ja lännen välillä, maa hajoaa. Klausin ja Weiglin mukaan hajoamisprosessi on jo käynnistynyt ja enemmistö kriisin osapuolista on tämän sisäistänyt.

Janukovitsh

Ukrainan talous on surkeassa kunnossa ja maa tarvitsee selviytyäkseen 25 miljardin tukipaketin välittömästi. Tällä hetkellä kateissa oleva Presidentti Viktor Janukovitshin hallinto keskittyi lähinnä presidentin ja tämän lähipiirin taskujen täyttämiseen. Nepotismi ja korruptio riivasivat.

Janukovitshin tärkein rahoittaja, Ukrainan rikkain mies Rinat Akhmetov lopulta suostui sopimukseen opposition kanssa. Ehkä ukrainalaisemigranttien mielenosoitus oligarkin Lontoon asunnolla tehosi paremmin kuin Kiovan protestit. Lontoossa Akhmetovia kehotettiin luopumaan Janukovitshin tukemisesta. Janukovitshin aikana Ukraina oli ottanut aimo askelia kohti venäläistyylistä ”vallan vertikaalia”, vaikka aivan naapurimaa Valkovenäjän Aleksandr Lukashenkon tasolle ei vielä ylletykään.

Janukovitsh ylitti demokraattisen valtion päämiehelle sopivan rajan siinä vaiheessa, kun mielenosoittajia alettiin ampua kovilla rakennusten katoilta. Toisaalta Janukovitshin kaatumisen jälkeisen Ukrainan väliaikaishallinnon kommandopipoihin pukeutuneet epäviralliset turvamiehet eivät ole omiaan herättämään luottamusta uuden hallinnon kykyyn pitää maa tasapainossa.

Länsimielisen opposition puolelta löytyy nyrkkeilijä Vitali Klitshkon ja ex-pääministeri Julia Timoshenkon lisäksi myös radikaalimpia aineksia. Näihin kuuluu kansallismielinen Svoboda-puolue, jonka johtajana toimii Oleh Tiagnibok. Svobodaa on syytetty rasismin ja juutalaisvastaisuuden lisäksi kiistanalaisten kansallisten hahmojen kuten Stepan Banderan kunnioittamisesta. Banderan hahmo ei herätä maan venäläismielisten keskuudessa samanlaisia ylpeydentuntoja kuin Länsi-Ukrainassa.

Svoboda toimii kuitenkin jo nykyisin Ukrainan parlamentissa ja kuuluu opposition pääpuolueisiin. Sitä vaarallisempi ryhmittymä on mielenosoituksiin osallistunut Dmytro Jaroshin johtama militantti ”Oikea sektori” -ryhmittymä. Juuri sen jäsenet osallistuivat Euromaidan-mielenosoituksiin kommandopipoihin pukeutuneina.

Noin 2000 - 3000 jäsenestä koostuva Oikea sektori sanoutuu irti Svoboda-puolueesta, koska tämä on järjestön mielestä liian liberaali ja konformistinen. Jäsenet ovat nuoria venäjänkielisiä miehiä, jotka ovat aiemmin toimineet Kiovan Dynamon jalkapallojoukkueen kannattajina. Juuri tämän ryhmän ansiosta mielenosoitukset muuttuivat väkivaltaisiksi.

Todettakoon, että Oikea Sektori suhtautuu vihamielisesti niin Venäjän nykyhallintoon kuin Euroopan Unioniin, jota se pitää Euroopan kansojen sortajana. Ryhmä on pieni, mutta nykyisen kaltaisessa epämääräisessä tilanteessa Oikean sektorin kaltaiset pienet militantit ryhmät voivat vaikuttaa ratkaisevasti kriisin lopputulokseen, yleensä negatiivisella tavalla.

Tulevaisuuden uhkakuvat

Ukrainan talouteen liittyvistä asioista ja spekulointeja maan tulevaisuudesta voi lukea täältä. EU ja IMF eivät suinkaan tarjoa edullista kauppasopimusta vaan talouden matokuuria, joka varmuudella kurjistaisi väestön elinoloja. Luultavasti ex-presidentti Janukovitsh hylkäsi EU:n tarjouksen tästä syystä.

Kuten Klaus ja Weigl totesivat, länneltä ei ole tulossa sellaista taloudellista eikä poliittista tukea, jolla Ukraina saataisiin integroitua länteen. Tämä pettymys voi johtaa täsmälleen päinvastaiseen tulokseen, kuin mitä länsi tavoittelee.

Ukrainan hajotessa maan taloudellisesti vauraampi itäosa irtautuisi ja ajautuisi Venäjän yhteyteen. Jäljelle jäisi maatalousvaltainen länsiosa, jolle voisi riittävän taloudellisen tuen puutteessa käydä samoin kuin Moldovalle, joka oli Neuvostoliiton aikana yksi vauraimmista neuvostotasavalloista. Moldova on nykyisin Euroopan köyhin maa, ja sen työikäisestä väestöstä neljäsosa on muuttanut ulkomaille.

Pahin skenaario on luonnollisesti taloudellinen romahdus, sitä seuraava kaaos ja sisällissota. Vielä ei tällaisessa tilanteessa olla. Ukrainan talous on vahvasti kytköksissä Venäjään ja muihin entisiin neuvostotasavaltoihin. Vaikka Venäjää pitäisi kuinka pahantahtoisena toimijana, edes sen etuihin ei kuulu naapurimaan ajautuminen anarkiaan.

Ehkä Ukraina toimisi nykyisellä alueellaan parhaiten liittovaltiona, jossa alueilla olisi laaja autonomia. Keskitetty parlamentarismi tai presidentin valta ei välttämättä toimi jakautuneessa maassa, koska maan johto edustaisi väistämättä jompaa kumpaa puolta ja toinen puoli asukkaista olisi jatkuvasti tyytymätön.

Valtamedia ja homoseksuaalisuus

Vasemmistoliberaalissa yhteiskunnassa valtamedia on ottanut kirkon paikan ylimpänä moraalinvartijana. Parhaiten tämä näkyy uutisissa, jotka valtamedia nostaa esille, ja yleisessä niiden ihmisten paheksumisessa, jotka eivät osoita tarpeeksi suurta innostusta valtamedian suosikkivähemmistöjä kohtaan.

Homous ja Sotshin kisat

Muutaman päivän kuluttua avataan talviolympialaiset Venäjän Sotshissa. Jos seuraa valtamedian uutisia, luulee helposti, että homous on tärkein asia kisoissa. Venäjän uusi homoseksuaalisen propagandan kieltävä laki on kuin kivi toimittajan kengässä. Siitä pitää kirjoittaa koko ajan ja katsoa koko kisoja tämän lain kautta. Todellisuudessa homoseksualismi ei ole kisojen tärkein asia, mutta se on keskeinen osa valtamedian agendaa, jossa vähemmistöistä tehdään muita hyveellisempiä pelkästään sen takia, että he ovat vähemmistöjä.

Valtamedia ei jännitä, kuinka monta mitalia Suomi saa kisoista tai miten Suomen jääkiekkomaajoukkue pärjää. Sitä kiinnostaa, miten paljon urheilijat protestoivat Venäjän homolakia vastaan. Kun Saksan joukkueen värikäs kisa-asu julkistettiin, sen värityksessä nähtiin heti protesti Venäjän homolakeja vastaan. Helsingin Sanomat kirjoitti:

”Monet saksalaiset ovat tulkinneet kuitenkin sateenkaarta muistuttavat asut poliittiseksi kannanotoksi.”

Nämä monet saksalaiset ovat tietysti HS:n toimittajien saksalaisia kollegoita, joita yhdistää se, että he ovat omasta mielestään suvaitsevaisia ja avarakatseisia. Toimittajien protesteilla tuskin on mitään vaikutusta Venäjän sisäpolitiikkaan eikä hallinnon sosiaalikonservatiiviseen linjaan. Tämä ei luultavasti ole tarkoituskaan, vaan tavoitteena on enemmänkin pitää yllä poliittista oikeaoppisuutta kotimaassa.

Homous ja julkisuus

Äskettäin uimari Ari-Pekka Liukkonen, josta en itse ole koskaan ennen tätä kuullutkaan, tuli ulos kaapista ja valtamedia reagoi ”moniäänisesti”. Liukkosen ulostuloa ylistettiin pääkirjoituksissa kautta maan ( esim. Savon Sanomat). Liukkosen ulostuloa pidettiin rohkeana ja sille hymisteltiin yleisesti, koska näin haluttiin mainostaa omaa suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta.

Kun Kokoomuksen kansanedustaja ja entinen jääkiekkoilija Sinuhe Wallinheimo selitti, miksi avoin homoseksuaalisuus voi olla ongelmallista joukkueurheilussa, häntä vastassa oli paheksumismyrsky. ”Kansanedustajan homokommentit hämmentävät”, kertoo Uusi Suomi. Keskisuomalainen puolestaan toteaa, että Wallinheimon homokommentista nousi häly. Satu Hassi puolestaan saarnaa, että ihmisen on voitava elää omana itsenään, peittelemättä seksuaalista suuntautumistaan.

Luonnollisesti häly nostettiin ja sen takana oli valtamedia sekä sitä säestävät itseään suvaitsevaisina ja avarakatseisina pitävät poliitikot. Media nostatti moraalipaniikin eikä edes yrittänyt miettiä, että Wallinheimon lausunto kertoo asiat jääkiekkoilijan näkökulmasta ja siten, kuin asiat todellisuudessa ovat. Hän ei ottanut moraalista kantaa ja kertonut, miten asioiden pitäisi olla.

Ryhmän paine kävi Wallinheimolle liian voimakkaaksi ja hän joutui pyytämään lausuntoaan julkisesti anteeksi. Näin käy kaikille, jotka uskaltavat esittää poliittisesta oikeaoppisuudesta poikkeavia näkemyksiä tai pohdiskelemaan asioita jostakin muusta kuin hurmahenkisen suvaitsevaisesta näkökulmasta. Anteeksipyynnöstään huolimatta Wallinheimon homokommentit varjostavat jatkossakin hänen poliittista uraansa. Lisäksi vasemmistolaiset saivat taas yhden syyn pitää jääkiekkoilijoita idiootteina. En yllättyisi, jos media vielä vaatisi Wallinheimoa eroamaan toimestaan jääkiekkoilijoiden pelaajayhdistyksessä.

Homous ja muut vähemmistöt

Toisen vähemmistön edustaja voi esittää jyrkkiä käsityksiä homoseksuaalisuudesta, kuten Mellunmäen imaami Abbas Bahmanpour teki, kun hän totesi homoseksuaalisuuden olevan kiellettyä ja että sharia määrää siitä kuolemanrangaistuksen. Valtamedia vaikeni asiasta, ja ainoastaan Perussuomalaiset yrittivät nostaa imaamin puheet valokeilaan.

Imaami Bahmanpour on muslimi ja edustaa homoseksuaalien tavoin vähemmistöä. Jostain syystä imaami Bahmanpouria ei nostettu valtamediassa tikun nokkaan eikä häneltä vaadittu julkista nöyrtymistä vasemmistoliberaalin ortodoksian edessä. Perussuomalaiset yrittivät jonkin aikaa pitää imaamin puheita esillä, mutta aihe unohdettiin pian ja valtamediassa varmasti oikein mielellään.

Valtamedian reaktio Imaami Bahmanpourin puheisiin poikkeisi täysin tavasta, jolla Sinuhe Wallinheimoa kohdeltiin. Imaami kertoi islamin dogmaattisen ja jyrkän kielteisen suhtautumisen homoseksuaalisuuteen ja sen, mikä rangaistus siitä seuraa islamilaisen sharia-lain mukaan.

Wallinheimo taas pohdiskeli, miten homoseksuaalin kannattaisi käyttäytyä jääkiekkojoukkueessa. Hän ei mitenkään paheksunut tai pitänyt kielteisenä sitä, että homot pelaavat jääkiekkoa. Hän vain totesi, että vastustaja pyrkii pelissä käyttämään kaikkia keinoja horjuttaakseen joukkueen itseluottamusta ja avoimesti homoseksuaalinen pelaaja on yksi keino tähän.

Valtamedia ei juurikaan paheksunut imaamin puheita vaan vaikeni niistä. Sinuhe Wallinheimon puheista taas pöyristyttiin oikein porukalla.

Moraalipaniikeista ja paheksuvista pääkirjoituksista tietysti seuraa, että jatkossa julkisuuden henkilöt pitävät käsityksensä homoseksuaalisuudesta, sen syistä ja vaikutuksista omana tietonaan ja turvautuvat poliittisesti oikeaoppiseen liturgiaan. Sen sijaan tarpeeksi eksoottisen vähemmistön edustaja voi rauhassa sanoa ihan mitä tahansa homoseksuaaleista ilman pelkoa julkisesta lynkkauksesta.

Kyse ei ole siitä, mitä sanotaan, vaan mihin viiteryhmään puhuja kuuluu. Valkoihoinen heteromies on rasisti, sovinisti ja kolonialisti, jos hän erehtyy puhumaan asioista rehellisesti. Sen sijaan partasuinen imaami voi sanoa homoseksuaalisuudesta ihan mitä tahansa ilman pelkoa julkisesta tuomiosta. Sen sijaan ne, jotka kiinnittävät huomiota imaamin homopuheisiin, voidaan hyvällä omatunnolla tuomita rasisteiksi, fasisteiksi ja ulkomaalaisvihamielisiksi. Homoseksuaaleilla ihmisinä ei ole valtamedialle kuin välinearvoa, jonka avulla pidetään yllä liberaalia hegemoniaa julkisessa keskustelussa.