Nuoriso mellakoi Göteborgissa

Ylen ja muiden ruotsalaisista tiedotusvälineistä tietonsa ammentavien suomalaismedioiden mukaan nuoriso mellakoi Göteborgissa valokuvien levittämisen vuoksi. Göteborgissa sijaitsevan Plusgymnasiet-lukion oppilas oli julkaissut valokuvia Instagram-palvelussa ja kommentoinut valokuvissa esiintyviä henkilöitä mm. nimittelemällä heitä huoriksi.

Levittäjän henkilöllisyys paljastui lopulta, mikä johti satojen ”nuorten” saapumiseen lukion porteille. Yle myös muistaa kertoa, että poliisi kuulee valokuvia levittänyttä henkilöä. Yle antaa epäsuorasti ymmärtää, että tyttöön kohdistuva tutkinta on tässä olennaista eikä mellakoitsijoiden kiinnisaanti ja rankaisu.

Yle ei sen sijaan kerro, että mellakoitsijat pahoinpitelivät nuoren tytön. Tämä paljastuu oheiselta kännykkäkameralla kuvatulta videolta. Ketään ei myöskään yllätä, että Yle muiden valtamedioiden tavoin jättää mainitsematta sen, että mellakoitsijat ovat enimmäkseen Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta tulleita maahanmuuttajia tai näiden jälkeläisiä.

Lukijan on pakko lukea rivien välistä, että mellakoitsijat eivät ole kantaruotsalaisia. Ensinnäkin kantaruotsalaiset eivät reagoi vastaavan kaltaisiin tapahtumiin mellakoimalla vaan tekemällä rikosilmoituksen. Toiseksi nähdyn kaltainen käyttäytyminen on tyypillistä kunnia/häpeä-kulttuurin edustajille, joita taas löytyy runsaasti islamilaisista maista. Sanasta ”nuoriso” on myös tullut eufenismi, jonka lukijat yleensä osaavat mielessään yhdistää nuoreen muslimimieheen tai Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulleeseen maahanmuuttajaan.

Epäonnistunut yhteiskuntakokeilu

Miksi vastuullinen media pyrkii peittelemään tosiasioita? Ylen toiminnasta säädetään erikseen laissa, jossa määrätään Ylen tehtäväksi ”tukea suvaitsevaisuutta ja edistää monikulttuurisuutta”. Ylen toimittajat tulkitsevat lakia niin, että tosiasioita voidaan tarvittaessa pimittää tämän pykälän nimissä, jos tosiasioiden julkaisu saattaisi aiheuttaa kielteisiä asenteita monikulttuurisuutta kohtaan.

Internet-aikana moinen hienostelu vaikuttaa naurettavalta, koska kuka tahansa tietokoneen käyttäjä voi melko pienellä vaivalla selvittää, millaisista mellakoitsijasta kulloinkin on kyse. Kuitenkin osa ihmisistä aina uskoo ainakin osan neuvostotyylisestä uutisoinnista eikä ymmärrä lukea rivien välistä löytyvää tietoa.

Ruotsi on lisäksi erikoistapaus, koska siellä tiedot maahanmuuttajien osallisuudesta tapahtumiin peitetään yleensä sataprosenttisen tehokkaasti. Jos tietolähteenä käytetään ruotsalaismediaa, voi olla varma, että maahanmuuttajien osallisuudesta ikäviin tapahtumiin ei ”muisteta” mainita.

Ruotsi on maa, jossa monikulttuurinen yhteiskuntakokeilu on paljon pitemmällä kuin Suomessa, eikä sen itsetuhoista luonnetta ja ilmiselvää epäonnistumista ole helppo peitellä edes vastuullisessa mediassa. Ruotsin valtapuolueiden poliitikot ylistävät kilvan monikulttuuria ja sen siunauksellisuutta eivätkä suostu julkisesti myöntämään epäonnistumisia. Sen sijaan valtaeliitti parjaa ainoaa monikulttuurista yhteiskuntaa vastustavaa puoluetta yhteen ääneen.

Tässä suhteessa monikulttuurinen yhteiskunta muistuttaa ikävällä tavalla 90-luvun alussa Euroopasta kadonnutta reaalisosialismia. Senkään kielteisiä piirteitä ei saanut arvostella julkisesti ns. sosialistisissa maissa. Suomessakin liian kovaääninen arvostelu johti syytöksiin ”neuvostovastaisuudesta”.

Nykyistä poliittisesti korrektia mediaa pitää tulkita samalla tavalla kuin NKP:n äänenkannattaja Pravdaa aikanaan eli lukea rivien välistä ja suodattaa pois propaganda. Moni ei enää viitsi nähdä moista vaivaa vaan lopettaa mieluummin lehtitilauksensa ja Ylen ajankohtaisohjelmien katselun.

Salolainen ei ymmärrä

Ns. Salolainen-gate nousi otsikoihin, kun Tundra Tabloids julkaisi Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolaisen lausunnon Lähi-idän rauhanprosessin esteistä:

“Yhdysvaltojen on vaikea ottaa neutraalimpaa kantaa tässä Israel-Palestiina-asiassa, koska heillä on niin vaikutusvaltainen juutalaisväestö, jolla on sekä rahat että media käsissä. Yhdysvaltain hallinto ei ole oikein uskaltanut lähteä sisäpoliittisista syistä tekemään riittävästi tämän asian kanssa. Tämä on surkea totuus Yhdysvaltojen politiikasta”

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Salolainen selittelee tökeröä lausuntoaan edelleen ja tekeytyy uhriksi vertaamalla lausuntonsa saamaa huomiota Neuvostoliiton aikaan. En lähde tässä analysoimaan, oliko lausunto luonteeltaan antisemitistinen, koska se oli niin selkeästi sitä.

Henkilökohtaisesti yllättävintä oli se, että Salolainen puhui suoraan juutalaisista eikä ”siionisteista”, jota nimeä esimerkiksi Kansallinen Vastarinta -liikkeen sivuilla julkaistuissa entisen Ku Klux Klanin suurlohikäärme David Duken kirjoituksissa käytetään juutalaisista puhuttaessa.

Toinen ei niinkään yllättävä seikka oli tapa, jolla valtamedian toimittajat kuten Salolaisen mainitsema Pekka ”Psycho” Mykkänen sekä television päivystävät dosentit (Mika Aaltola ja Jaakko Hämeen-Anttila) suhtautuivat lausuntoon. Heidän mukaansa Salolainen oli ”osunut maalin tuntumaan” tai oli oleellisilta osin oikeassa.

Salolaisen uhriutumisen valheellisuus tulee tällä perusteella selväksi. Neuvostoaikana suomalainen media olisi ristiinnaulinnut sellaisen, joka olisi tohtinut epäillä Suomen ja Neuvostoliiton ystävällismielisten suhteiden ja YYA-sopimuksen välttämättömyyttä. Salolainen sai osakseen päänsilittelyä suomalaiselta valtamedialta, ja osa nettikommentaattoreistakin hyökkäsi viestintuojan eli Tundra Tabloids -sivuston ylläpitäjän kimppuun, vaikka Tundra Tabloids siteerasi Salolaisen lausuntoa asianmukaisesti toisin kuin suomalaisella valtamedia silloin, kun kyseessä on jokin Perussuomalaisiin liittyvä taho.

Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija Jussi Jalonen myöntää kyllä Salolaisen lausunnon tökeryyden mutta ymmärtää Salolaisen käytöstä, koska ”vanhemmat suomalaiset kansanedustajat ovat kömpelöä väkeä”. Tundra Tabloidsin ylläpitäjää hän ei kirjoituksessaan säästele, koska henkilökohtaiset hyökkäykset tuntuvat häneltä tulevan luonnostaan. Eräs turkulainen iirin kielen asiantuntija hyökkäsi myös viestintuojan kimppuun hänelle niin tyypillisessä maanisessa vuodatuksessaan, joka ei ansaitse enempää kommentointia.

Lausunto ei pidä paikkaansa

Salolaisen jälkikäteinen selittely ihmetyttää myös sen takia, että se on analyysina niin luokaton, vaikka sitä tulkitsisi hyväntahtoisesti Israel-lobbyn vaikutusvallan päivittelynä. Ensinnäkään Yhdysvaltojen myötämielinen suhtautuminen liittolaiseensa ei johdu mistään juutalaisten hämähäkinseittimäisestä vaikutusvallasta vaan siitä, että kansalaiset suhtautuvat mielipidetutkimusten mukaan myötämielisesti Israeliin.

Juutalaisvastaisiin salaliittoteorioihin uskova selittää tämän juutalaisten omistaman median manipulointina. Joku toinen selittää asian ”hihhulikortilla” eli uskovaisten ”irrationaalisella” sympatialla Israelia kohtaan.

Toisaalta voi ajatella, että vahvasti vapauden ja demokratian ihanteisiin sitoutuneet amerikkalaiset tuntevat luonnostaan sympatiaa toista demokratiaa kohtaan, jota ympäröivät sille vihamieliset valtiolliset ja ei-valtiolliset toimijat. Sympatiat Palestiinalaishallintoa kohtaan ovat melko alhaiset, mikä kertoo, että amerikkalaiset eivät luota palestiinalaisten rauhantahtoon.

Äskettäin Palestiinalaishallinto sai YK:ssa tarkkailijan aseman. Vastatoimena tälle Israelin hallitus ilmoitti rakentavansa lisää siirtokuntia Jerusalemin lähistölle. Jos uskoo YK:n pääsihteeri Ban Ki Moonia tai suomalaisen valtamedian analyyseja, tämä teko tuhosi rauhanprosessin ja paljon puhutun kahden valtion ratkaisun.

Brittiläinen kommentaattori Douglas Murray sanoo kirjoituksessaan, että ongelmana ei ole Israel vaan neuvottelujen toinen osapuoli, joka ei ole yhtään lähempänä tosiasioiden tunnustamista, kuin se oli seitsemän vuosikymmentä sitten. Palestiinalainen osapuoli ei ole kelvollinen neuvottelukumppani, koska se on sisäisesti jakautunut ja Palestiinalaishallinnon johtajan Mahmoud Abbasin mandaatti omiltaan on kyseenalainen.

On perusteltua syytä epäillä, hyväksyvätkö palestiinalaiset Israelin olemassaolon. Gazaa hallitseva Hamas ei hyväksy vaan haluaa tuhota Israelin. Palestiinalaishallinnollekin kahden valtion ratkaisu lienee vain askel kohti Israelin lopullista tuhoamista.

Salolainen väitti lisäksi, että amerikkalainen sisäpolitiikka estää kahden valtion ratkaisun toteuttamisen. Jos Salolainen katsoisi yhtään historiaan, hän ymmärtäisi, että Yhdysvallat on useaan otteeseen yrittänyt saada rauhaa aikaiseksi. Camp Davidin rauhansopimuksessa Egyptin kanssa Israel luopui Siinain niemimaasta. Oslon rauhansopimuksen rauhantekijät palkittiin Nobelilla mutta lopullinen rauhansopimus jäi tekemättä, koska Palestiinalaishallinto ei sitä halunnut. Hamasin kiihdyttämä terrorismi viimeistään vesitti hankkeen. Tosin vainoharhaisimmat selittävät Hamasinkin Israelin luomukseksi ja osoitukseksi juutalaisten oveluudesta.

Salolaisen lausunto ja hänen käytöksensä eivät anna hyvää kuvaa veteraanipoliitikosta ja -diplomaatista eikä etenkään hänen kyvystään analysoida kansainvälispoliittisia kysymyksiä. Ilmiselvän töppäyksen selittely ja uhriksi tekeytyminen viimeistelevät kuvan miehestä, joka ei koskaan ymmärrä toimineensa väärin.