Pelon unioni

Ylen uutisissa kerrottiin, kuinka Hollannin vaaleissa EU-myönteiset voimat saivat suurvoiton. Erityisesti iloittiin Geert Wildersin Vapauspuolueen (PVV) vaalitappiosta. Uutisoinnin sävy oli voitonriemuinen. Syytä olikin, sillä vaalit olivat suuri voitto EU-myönteiselle poliittiselle eliitille, jota veroluonteisella maksulla rahoitettu Yleisradio ilmeisesti kannattaa täysin rinnoin.

Wildersin tappion syyt

Wildersin tappion syitä ei kannata kaukaa etsiä ja ne löytyvät liian aggressiivisesta retoriikasta ja liian radikaalista politiikasta. Wilders kampanjoi EU-vastaisella ohjelmalla, jossa vaadittiin Hollannin eroa eurosta ja koko Euroopan Unionista. Wilders ei kuitenkaan onnistunut esittämään uskottavaa eroamissuunnitelmaa eikä kertomaan äänestäjille, mitä ero käytännössä tarkoittaisi.

Hollannissa äänestäjät valitsivat äärilaitojen asemesta poliittisen keskustan, ja näin keskustaoikeistolainen Liberaalipuolue (VVD) ja keskustavasemmistolainen Työväenpuolue (PvdA) voittivat eniten paikkoja. Wildersin puolueen lisäksi myös Hollannin vihreät hävisivät ja menettivät seitsemän kymmenestä paikastaan.

EU Referendum -sivuston Richard North kirjoittaa PVV:n tappiosta:

”Wildersin epäonnistumisessa on jonkin verran yhtymäkohtia Britannian Itsenäisyyspuolueeseen (UKIP), jota myös johtaa voimakastahtoinen ja mahtipontinen henkilö, Nigel Farage. Se luottaa johtajansa agressiiviseen retoriikkaan, sen politiikasta puuttuu syvyys ja se on toistuvasti epäonnistunut esittämään uskottavaa vaihtoehtoa EU-jäsenyydelle, joka edustaa kuitenkin realismia eikä toiveajattelua.”

North myös kysyy, kannattaako euroskeptisen liikkeen pyrkiä vaikuttamaan vaalien kautta. Tämä voi olla totta Britannian kaksipuoluejärjestelmässä ja ehkä Suomessakin, koska Perussuomalaisten jytkyn jälkeen tänne kasattiin hallitus, jossa suurin porvaripuolue istuu samassa hallituksessa koko vasemmiston kanssa.

Entä Suomessa?

Wildersin tappiosta kannattaa Suomessakin ottaa opiksi. Jos Perussuomalaisten menestys lepää liikaa Timo Soinin hauskojen sutkausten varassa eikä puolue määritä itselleen uskottavaa hallituksen politiikalle vaihtoehtoista linjaa, jytky sulaa nopeasti käsiin. ”Vanhat puolueet” ovat viime aikoina omassa retoriikassaan muistuttaneet Soinia toistuvasti, että tämä ei esitä vaihtoehtoja vaan pelkästään arvostelee.

Perussuomalaisten kannattaisi kuunnella, mitä valtiosihteeri Raimo Sailas sanoo. Poliittinen eliitti ja virkamiesjohtajat tietävät kyllä, että Kreikan ja Italian kaltaisten maiden mukanaolo eurossa on huono asia yhteisvaluutalle. He myös tietävät, että tulevassa perussopimuksessa euroalueen liittovaltiokehitystä todennäköisesti kiihdytetään, mikä vähentää Suomen suvereniteettia merkittävästi. On vaarana, että uudessa, tiiviimmässä ydinunionissa Suomi joutuu kylmästi alistumaan isompien päätöksiin ja maksamaan, jos muut sanovat niin.

Suomen jäsenyys yhteisvaluutassa on jo osoittautunut yhdeksi sodanjälkeisen historian suurimmista poliittisista virheistä. Suomettumisen kaudella politiikkaan tullut pöyhkeä ja ylimielinen pääministeri Paavo Lipponen halusi aikanaan viedä Suomen EU:n ytimeen ja samalla mahdollisimman kauas Venäjän vaikutuspiiristä. Tästä päätöksestä, johon toki osallistui myös nykyinen presidentti Sauli Niinisto, maksetaan nyt kovaa hintaa.

Pelko pitää eurossa

Olen melko varma, että moni hallituspuolueen poliitikko olisi salaa mielissään, jos Suomi olisi Ruotsin tavoin euroalueen ulkopuolella ja näin välttyisi osallistumasta pelastuspaketteihin. Ruotsin ei myöskään tarvitse odottaa uutta perussopimusta, jota markkinoidaan tällä hetkellä ”pankkiunionina”, pelonsekaisin tuntein.

Nämä samat poliitikot tietävät myös, että Suomen yksipuolinen lähtö eurosta saattaisi aiheuttaa ketjureaktion, jonka seurauksena koko yhteisvaluutta romahtaisi, kun markkinat menettäisivät lopullisesti luottamuksensa siihen. Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle tällainen riski on liian suuri otettavaksi. Käytännössä ainostaan Saksa pystyisi lähtemään yksin eurosta, jolloin myös muut maat uskaltaisivat tehdä saman. Osa poliitikoista tietää, että elämä euron ulkopuolella olisi helpompaa, mutta eurosta irtautumisen seurauksia pelätään. Lisäksi moni on investoinut koko uransa ja poliittisen pääomansa Euroopan Unioniin ja sen jatkumiseen eikä uskalla ajatella muunlaista tulevaisuutta.

Perussuomalaiset voisivat kertoa äänestäjille, että euro toimii juuri niin, kuin aikanaan tiedettiin. Varoituksista valuutta-alueen heterogeenisuuden aiheuttamista ongelmista ei yksinkertaisesti piitattu. Yhteisvaluutan lanseeraamisella ei ollut taloudellista tarkoitusta vaan poliittinen. Sillä pyrittiin edistämään Euroopan integraatiota kohti horisontissa häämöttävää ylikansallista supervaltiota ja se oli vain yksi pienistä Monnet'n menetelmän mukaisista askelista, joilla edetään kohti tätä päämäärää.

Todellisuudesta irtautunut EU:n komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso uskalsi eilen sanoa tavoitteen ääneen ja vaati vastenmielisessä puheessaan ”kansallisvaltioiden liittovaltiota”. Suomalaisen äänestäjän kannattaisi huomata, että kansallisvaltioiden liittovaltiossa meitä johtaisivat samanlaiset harmaat keskinkertaisuudet kuin entinen maolainen kommunisti Barroso ja että suomalaisella äänestäjällä ei olisi mitään mahdollisuutta vaihtaa heitä.

Demokratia ei Euroopan tasolla toimi, koska Euroopalla ei ole yhteistä kansaa eikä näin myöskään yhteistä poliittista keskustelua, johon kaikkien maiden kansalaiset voisivat osallistua. Euroopan tason demokratia olisi väistämättä ylhäältä ohjattua ja pakotettua.

Useimmat monikansalliset valtiot hajoavat joko rauhanomaisesti kuten Tshekkoslovakia tai väkivaltaisesti kuten Jugoslavia. Eurooppaa ei voi hallita keskusjohtoisesti ilman pakkovaltaa, jota sitäkin on yritetty perustaa, viimeksi itävaltalaissyntyisen korpraalin toimesta.