Vuonna 1994 Suomen tasavallan presidentti valittiin ensimmäistä kertaa suoralla kansanvaalilla. RKP:n ehdokas Elisabeth Rehn selvisi toiselle kierrokselle saatuaan 22 prosenttia annetuista äänistä ja olisi voinut jopa voittaa, jos Martti ja Eeva Ahtisaari eivät olisi esiintyneet niin hyvin Timo Koivusalon ja Joel Hallikaisen juontamassa Tuttu Juttu show'ssa.
Toisella kierroksella Rehn sai melkein 1,5 miljoonaa ääntä, mikä ei lopulta riittänyt. Rehn oli ennen vaaleja toiminut puolustusministerinä, ja siinä toimessa hänen sydämellinen persoonallisuutensa valloitti suomalaiset. Näin kevyen sarjan poliitikkona pidetystä Rehnistä tuli RKP:n presidenttiehdokas.
Kun palataan vuoteen 2011, ylivoimainen enemmistö suomenkielisistä vastustaa ruotsin kielen pakollisuutta kouluissa. Perussuomalaiset saavutti valtavan vaalivoiton ja 19 prosenttia äänistä eduskuntavaaleissa. Puolueen riveissä on useita näkyvästi pakkoruotsia vastustaneita poliitikkoja. Hufvudstadsbladetin toimittajat valittavat ruotsalaisissa sanomalehdissä, että ruotsia ei enää uskalla julkisesti puhua. Miten tähän on tultu?
Tassarna bort från Sibbo
Ruotsin kieli on pääkaupunkiseudulla ja lähikunnissa joutunut väistymään muuttoliikkeen tieltä. Aiemmat ruotsinkieliset enemmistöt ovat murtuneet Espoossa, Vantaalla, Kirkkonummella ja Siuntiossa. Helsingin itäpuolella sijaitseva Sipoon kunta onnistui sinnittelemään ruotsinkielisenä aina vuoteen 2003, jolloin suomesta tuli kunnan virallinen enemmistökieli.
Sipoon kunta pyrki säilyttämään maaseutumaisen luonteensa (=ruotsinkielinen enemmistö) mutta joutui lopulta taipumaan. Kunnan lounaisosat kiinnostivat rakennusmaata havittelevaa Helsingin kaupunkia, johon liitettiin Valtioneuvoston päätöksellä noin 30 neliökilometrin suuruinen alue Sipoon kunnasta.
Sipoon asukkaat käynnistivät tämän seurauksena näyttävän Tassarna bort från Sibbo –kampanjan, joka pysytteli Hufvudstadsbladetin ykkösuutisena useita kuukausia. Ruotsinkielinen media teki maa-alueiden liitoksesta kielikysymyksen mutta epäonnistui. Vuosikymmentä aikaisemmin moinen tunkeutuminen ruotsinkielisten reviirille olisi tuomittu epäonnistumaan.
Sipoon kunta tosin saa syyttää tapahtuneesta itseään. Yritykset säilyttää ”maaseutumainen olemus” eivät voineet pitkällä tähtäimellä kestää pääkaupunkiseudulle kohdistuvaa muuttopainetta. Jokainen Helsingistä itään matkustanut huomasi, että kaupunki loppui kuin seinään Helsingin itärajalla Mellunmäessä eikä moinen tilanne voinut jatkua loputtomiin.
Karlebybeslutet
RKP:n ja ruotsinkielisen median tapa tehdä tavanomaisista poliittisista päätöksistä kielikysymys näkyy selkeästi ns. Kokkola-päätöksessä. Hallituksen aluehallintouudistuksessa ei kuitenkaan puhuttu Kokkolasta tai sen ruotsinkielisestä vähemmistöstä. Tarkoituksena oli poistaa lääninhallinnot ja jakaa aluehallinnot uudelleen.
Keskipohjanmaan maakunta olisi uudistuksen myötä siirtynyt Oulussa sijaitsevan Pohjois-Suomen aluehallintoviraston alaisuuteen. Uudistuksesta tuli kuitenkin kielipoliittinen kysymys, kun kävi ilmi, että kaksikielisen Kokkolan kaupungin ruotsinkieliset asukkaat joutuisivat jatkossa hoitamaan asiansa Oulussa.
Uudistuksen veturina toimineen tuolloisen hallinto- ja kuntaministeri Mari Kiviniemen vakuuttelut siitä, että Oulussa sijaitsevan Pohjois-Suomen aluehallintoviraston työntekijöitä koulutettaisiin ruotsin kielessä eivät riittäneet. Kokkolan ruotsinkieliset nousivat kapinaan RKP:n ja paikallisten sanomalehtien Vasabladetin ja Österbottens Tidningin lietsomina.
Tilanne ratkesi lopulta RKP:n kannalta suotuisasti, kun eduskunnan perustuslakivaliokunta ja oikeuskansleri Jaakko Jonkka päättivät, että hallituksen on valittava vaihtoehto, jossa ruotsinkielisten perustuslailliset oikeudet toteutuvat parhaiten, eli käytännössä pidettävä Kokkola Vaasan alaisuudessa.
Päätös oli takaisku Keskustalle, joka oli investoinut poliittista pääomaansa aluehallintouudistukseen. Elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen totesi Hbl:n mukaan:
”Olen kannattanut pakkoruotsia, mutta tämän tapauksen seurauksena kantani on muuttunut.”
RKP onnistui kieliaktivismillaan kumoamaan hallituksen ”Kokkola-päätöksen”, joka oli paikallisesti iso asia mutta valtakunnallisesti vain vaivoin ylitti uutiskynnyksen. RKP:n menestys oli kuitenkin Pyrrhoksen voitto, koska se näytti konkreettisesti, miten turha asia pakkoruotsi on käytännössä. Oululaisten valtion virkamiesten ei kannata edes yrittää parantaa ruotsintaitoaan, koska siihen ei kuitenkaan luoteta. Voitto Kokkola-kysymyksessä oli RKP:lle jalkapallotermeillä oma maali.
Astrid Thors
Vaikka suomenruotsalaiset tuskin poikkeavat arvoiltaan ja asenteiltaan merkittävästi suomenkielisistä, RKP on puolueena valinnut tietoisesti arvoliberaalin linjan, jota se myös markkinoi avoimesti viime eduskuntavaaleissa. Tällä linjalla luultavasti tavoitellaan hallituskelpoisuutta kaikissa mahdollisissa tilanteissa vaalituloksesta riippumatta.
Tämä linja ei välttämättä vastaa puolueen äänestäjien enemmistön toiveita, mutta äänestäjillä ei ole muuta vaihtoehtoa niin kauan, kun RKP esiintyy ruotsin kielen aseman puolustajana yksinoikeudella. Vaaleista toiseen RKP kerää 60 – 70 prosenttia suomenruotsalaisten äänistä.
Viime hallituksessa RKP sai maahanmuutto- ja eurooppaministerin salkun, johon istutettiin helsinkiläinen Astrid Thors. Hyvin nopeasti Thorsin avoimien ovien maahanmuuttopolitiikka herätti vastustusta etenkin internetissä. Huonosti suomea puhuvan Thorsin julkiset esiintymiset saivat lisäksi aikaan lähinnä myötähäpeää.
RKP ei koskaan irtisanoutunut Thorsin linjasta suoraan, mutta Jörn Donnerin valinta eduskuntavaaliehdokkaaksi voidaan tulkita sellaiseksi. Kahdesta syövästä toipunut 78-vuotias kulttuuripersoona värvättiin Thorsin vaalipiiriin. Lopulta vain muutama sata ääntä erotti Donnerin eduskuntapaikasta.
Thors on henkilönä täydellinen Elisabeth Rehnin vastakohta. Ylimielisesti esiintyvä ja huonosti suomea puhuva Thors muistuttaa enemmän Julmia Juonista (Cruella DeVil) kuin Muumimammaa. Thorsin ministerikausi huipentui uuteen ulkomaalaislakiin, jossa humanitaarisen suojelun takia myönnettävän oleskeluluvan ehtoja helpotettiin merkittävästi. Astrid Thors on RKP:n toinen oma maali viime hallituskauden aikana.
Kaksikielisyyden ongelma
Valtaosa suomenkielisistä hyväksyy ruotsinkielisten kansalaisten oikeudet saada julkisia palveluita omalla kielellään. Tähän yksimielisyys valitettavasti päättyy. Erimielisyydet alkavat suhtautumisesta Suomen valtion luonteeseen. Ruotsinkieliset korostavat kaksikielisyyttä ja maan kahta virallista kieltä, kun taas suomenkielisille suomenruotsalaiset edustavat kielivähemmistöä, jonka kieltä enemmistölle ei pitäisi pakolla opettaa.
Tämä näkökulmaero ei pääse julkiseen keskusteluun, koska valtapuolueiden poliitikot ovat suhtautuneet kielikysymykseen varsin maltillisesti eivätkä ole aktiivisesti haastaneet RKP:n näkökantoja. Suomenruotsalaisilla on lisäksi ollut todellisia ystäviä suomenkielisellä puolella kuten entinen pääministeri, Freudenthal-mitalisti Paavo Lipponen. Tosin Lipposen jälkeen yhtä aitoja suomenruotsalaisuuden ystäviä ei ole löytynyt. Huonosti ruotsia puhuneen Matti Vanhasen ensimmäisellä hallituskaudella ruotsin kielen pakollisuus ylioppilaskirjoituksissa poistettiin.
Kun Perussuomalaiset saivat viime vaaleissa suurvoiton, tämä tulkittiin RKP-aktiivien keskuudessa vakavaksi uhaksi ruotsin kielen asemalle. Tämä selittää RKP-aktiivin, professori Jan Sundbergin natsivertaukset, ja Hbl-journalistien avautumiset ruotsalaisessa valtamediassa.
Toisaalta RKP tarvitsee kielitaistelua oman asemansa säilyttämiseen. Jos kielikysymys ei jatkuvasti olisi pinnalla Suomen ruotsinkielisessä mediassa, RKP:n äänestäjät voisivat kenties harkita muitakin vaihtoehtoja. On täysin selvää, että suomenruotsalaiset eivät yksimielisesti jaa Astrid Thorsin maahanmuuttokantoja. Kuitenkin kynnys jättää oma puolue nousee korkeaksi, jos ruotsin kielen asema pysyy suomenruotsalaisten tärkeimpänä poliittisena kysymyksenä.