Parisuhteista, Pride-kulkueesta ja muusta

Ennen kuin häivyn blogimaailmasta pariksi viikoksi, kirjoitan vielä pride-kulkueen ja siihen tehdyn iskun herättämästä moraalisesta patsastelusta sekä siitä, miten suvaitsevainen eliitti naamioi erilaiset hankkeet kielipielillä toisenlaisiksi.

Pääministeri Mari Kiviniemi tuomitsi Kainuun Sanomissa pride-kulkueeseen tehdyn iskun ja ihmetteli samalla Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsäsen lausuntoja.

”En edes löydä sanoja, kun minun on niin vaikea ymmärtää Räsäsen ajattelutapaa. Että hän yrittää löytää hyväksyttävää syytä iskulle.”

Räsänen kieltämättä asetti sanansa taitamattomasti, kun hän ryhtyi pohdiskelemaan seuraavaa:

”Voiko Pride-kulkuetta vastaan tehdyn typerän hyökkäyksen tulkita myös vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle?”

Räsänen ei kuitenkaan pitänyt hyökkäystä hyväksyttävänä vaan pohdiskeli iskun taustalla vaikuttavia tekijöitä. Tosin nykypäivän keskusteluilmapiirissa tuollainen pohdiskelu herättää epäilyksiä pohdiskelijan motiiveista. Siksi Kiviniemen oli niin helppo nostaa itsensä Räsästä korkeammalle moraaliselle tasolle lyttäämällä tämän.

Sukupuolineutraali avioliitto

Räsäsen puolue puolustaa ponnekkaasti perinteisiä perhearvoja ja vastustaa ”sukupuolineutraalia avioliittoa”. Räsänen ei kuitenkaan ollut tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen, että Pride-iskun kommentointi ja perhearvot olisi kannattanut pitää erillään.

”Sukupuolineutraalin avioliiton” käsitteellä ja Pride-iskulla ei nimittäin ole juurikaan tekemistä keskenään. Kyseinen sanahirviö on luotu Oikeusministeriön hanketta, jossa homojen ja lesbojen rekisteröidyt parisuhteet nostetaan juridisesti samanarvoisiksi oikean miehen ja naisen välisen avioliiton kanssa.

Koska lesbopari ei keskenään voi yksin hankkia lasta, perheen perustamiseen tarvitaan aina kolmas osapuoli eli mies. Jos lesboparin toiselle puolikkaalle annetaan oikeus adoptoida toisen osapuolen synnyttämä lapsi, on olemassa riski, että lapsen siittäneen miehen oikeuksia loukataan. Lisäksi miehen rooli lapsen kasvattamisessa mitätöidään, koska lapsi kasvaa ilman isää.

Kristillisdemokraatit ymmärtävät mainiosti, että avioliitossa on kyse miehen ja naisen välisestä sopimuksesta. Eduskunnan käsittelyyn tuli toinenkin hanke eli ns. ”avoerolaki”, jossa avosuhteessa elävien oikeudet toisten omaisuuteen asetetaan samankaltaisiksi avioliiton kanssa.

Avosuhteessa pariskunta ei ole viitsinyt tai halunnut virallistaa suhdetta. Jos suhde venyy, pariskunnalle saattaa kertyä paljonkin yhteistä omaisuutta, jonka jakamisesta erotilanteessa ei ole sovittu. ”Avoerolain” tarkoituksena lienee selkiyttää omaisuuden jakoa riitatilanteessa.

Käytännössä sekä ”sukupuolineutraalin avioliiton” että ”avoerolain” taustalla vaikuttaa eniten feministinen ideologia, jonka myötävaikutuksella avioliitosta on vuosien saatossa tehty miehelle erittäin epäedullinen ja riskialtis sijoitus. Epäonnistuneen avioliiton myötä omaisuus menee jakoon, ja lasten huoltajuus jää pääsääntöisesti naiselle. ”Avoerolain” myötä omaisuus menee jakoon myös avosuhteen ajaessa karille. Puhtaasti rationaaliselta pohjalta miehen ei ole järkeä sitoutua mihinkään sellaiseen parisuhteeseen, jossa puolisoilla on yhteistä omaisuutta.

Nykyisin yhä useammat naiset hankkivat lapsen ”yksin” eli tarkoituksella kasvattavat lapsen ilman, että samassa taloudessa asuisi miespuolista kumppania. Tämä ei olisi mahdollista, mikäli veronmaksaja ei kompensoisi puuttuvaa elättäjää. Mies siis maksaa joka tapauksessa.

Arvoliberalismi ei ainoa syy

Kristillisdemokraatit eivät siis ole täysin sisäistäneet kaikkia niitä tekijöitä, jotka kaivavat maata avioliiton alta. On kuitenkin yksi avioliittotyyppi, johon lainsäädäntö soveltuu mainiosti. Tämä on ns. ”lukumääräneutraali avioliitto”, jossa yksi mies pitää useita puolisoita ja maksattaa ”yksinhuoltajapuolisoiden” kustannukset veronmaksajalla. Ruotsin vihreät ovat jo esittäneet ”lukumääräneutraalin avioliiton” virallistamista ja on vain ajan kysymys, milloin vastaava esitys nähdään Suomessa.

En siis jaa Räsäsen ja kristillisdemokraattien käsitystä arvoliberalismista varsinaisena ongelmana. Kyse ei ole arvoliberalismista vaan postmodernista egalitarismista, jossa syrjittyjen ryhmien asemaa parannetaan heikentämällä syrjivien ryhmien asemaa, jolloin ”todellinen” tasa-arvo toteutuu. Valkoinen heteromies joutuu tässä pelissä ainoastaan maksajan rooliin, koska hän ei kuulu mihinkään syrjittyyn ryhmään.

Minusta mikään ilmiö yksinään ei riitä selittämään avioliittoinstituution romuttumista. Varma olen ainoastaan siitä, että poliitikot ja virkamiehet typeryyttään pahentavat ongelmia kontrolloinnin tarpeellaan ja säätämällä lakeja, jotka tekevät tilanteen paljon alkuperäistä pahemmaksi.

Eliitin sota kansaa vastaan

Snaphanen-blogin sunnuntaikronikan kirjoittaja Julia Caesar kertoi viimeisimmässään ruotsalaisten puolueiden perinteisestä Almedal-viikosta, jonka aikana poliittisten puolueiden aktiivit kokoontuvat Gotlannin Visbyn kaupunkiin esittelemään omia ajatuksiaan. Caesar piti Almedal-viikkoa oikeutetusti poliittisena sirkuksena, joka palveli lähinnä poliitikkoja ja mediaa.

Caesarin kirjoituksen oleellisin asia liittyy kuitenkin poliitikoihin ja siihen, millaisia ihmisiä päätyy poliitikoiksi. Politiikasta on tullut ammatti muiden joukossa, mistä todistavat eri poliittisten puolueiden puheenjohtajat, jotka eivät ole tehneet päivääkään rehellistä työtä vaan luoneet uransa yksinomaan politiittisessa toiminnassa.

Samanaikaisesti poliittisten toimijoiden palkat ovat nousseet huimasti suhteessa tavalliseen palkansaajaan. Euroopan Unioni on lisäksi tarjonnut uusia uramahdollisuuksia. Poliittinen eliitti on etääntynyt valitsijoistaan ja kokee toiset poliitikot, jopa ideologisesti vastakkaista laitaa edustavat, läheisemmiksi kuin omat äänestäjät.

Caesarin kirjoituksessa viitataan Anders Isakssonin kirjaan ”Den Politiska Adeln”, jossa kirjoittaja kuvaa erillisen luokan eli poliittisen aatelin syntyä. Kuten vanha aatelisto poliittinen lehti luo itselleen uusia etuisuuksia ilman rajoituksia välittämättä tavallisen kansan mielipiteestä.

Johtavat poliitikot ovat nykyisin luoneet uransa yksinomaan politiikassa. Suomessa kolmen suurimman puolueen puheenjohtajista yksikään ei ole tehnyt ”rehellistä työtä”, jos SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilaisen (toisen polven demaripoliitikko) opettajansijaisuuksia ei sellaiseksi lasketa. Poliitikot elävät ja tekevät työtänsä toisten poliitikkojen ja virkamiesten kanssa, jolloin kosketus tavallisen kansalaisen elämään jää vähäiseksi.

Poliittisen eliitin suojelu kansalta

Meneillään oleva kampanja abstraktia ”vihaa” ja internetin ”vihakirjoituksia” vastaan voidaan nähdä myös poliittisen eliitin yrityksenä suojella itseään kansalaisten taholta tulevalta arvostelulta. Tämän kampanjan operatiivinen johto löytyy Valtakunnansyyttäjävirastosta, jonka toimintaa voi luonnehtia varsin suoraviivaiseksi.

Mika Illman kirjoitti syyttäjälaitoksen tiedotuslehti Akkusatoorissa artikkelin Valtioneuvoston jäseniin, muuhun virkamieskuntaan ja eräisiin vastaaviin tahoihin kohdistuvasta uhkaamisesta. Siinä Illman esittää näkemyksensä siitä, miten esimerkiksi internetissä tai muussa vastaavassa joukkoviestinnässä tapahtuviin uhkailuihin tulisi suhtautua ja minkä tyyppisistä rikoksista tuolloin on kyse.

Orwellilaiseen ”sananvapausrikollisuuteen” erikoistunut Illman viittaa syyttäjille annettuun ohjeistukseen ja sanoo:

”Kannanotossa todetaan, että uhkausten tekijöiden tavoitteena on usein kohdehenkilön saaminen luopumaan tietyn tehtävän toteuttamisesta tai tietyn asian puolesta toimimisesta. Kysymys voi myös olla siitä, että kohdehenkilöä yritetään uhkausten avulla taivutella luopumaan aktiivisesta ja julkisesta esiintymisestä jonkin yhteiskunnallisen tavoitteen puolesta. Tällainen uhkaaminen on siten omiaan vaarantamaan paitsi viranomaismenettelyn riippumattomuutta myös vapaata mielipiteen muodostusta ja sananvapautta.”

On tietysti selvää, että johtavien poliitikkojen ja virkamiesten henkilökohtaisesta turvallisuudesta pitää huolehtia. Maailmasta löytyy rikollisia ja vaarallisia sekopäitä, mutta Illmanin tavoitteena ei ole suojella poliitikkoja heiltä vaan pelotella tavallisia kansalaisia.

Internet on tehnyt julkisen itseilmaisun äärimmäisen helpoksi ja halvaksi. Kynnys kirjoittaa räväkkä mielipide keskustelupalstalle, blogiin tai suoraan sähköpostilla on äärimmäisen pieni. Mielipiteen ilmaisu voi myös olla harkitsematon, sillä tietokoneessa ei ole alkolukkoa eikä suodatinta, joka estäisi ennalta kypsymättömät ja alatyyliset kirjoitukset.

IP-osoitteet ilman oikeuden päätöstä

Kokenut väkivaltarikostutkija Juha Rautaheimo omaa Mtv3-sivuston mukaan jonkin verran suhteellisuudentajua, kun hän ihmettelee poliitikkojen rikosilmoitusherkkyyttä. Kirjoituksista kun on usein etukäteen pääteltävistä, että niiden takana on ”alaikäinen finninaama”. Rautaheimo myös toteaa, että johtavan poliitikon tekemä rikosilmoitus ei mene suoraan ö-mappiin toisin kuin tavallisen ihmisen vastaavasta asiasta tekemä ilmoitus.

Toki Rautaheimo ei olisi poliisi, jos hän ei samassa yhteydessä vaatisi oman työnsä helpottamista. Nykyisin Poliisi joutuu hankkimaan telekuunteluun luvan käräjäoikeudesta, jos uhkausviestin lähettäjän ip-osoite halutaan saada selville. Tämä vie aikaa ja verorahoja, joten Rautaheimo haluaisi Poliisille oikeuden selvittää käyttäjän ip-osoite ilman oikeuden päätöstä.

Rautaheimon huolen voi myös tietyssä mielessä ymmärtää, jos jättää yksilönvapausnäkökulman huomiotta. Mtv3:n jutussa Rautaheimo toteaa:

”Toisaalta tässä poliisi on puun ja kuoren välissä. Valtakunnansyyttäjänvirasto on sanonut, että ne on tutkittava; että tällaista ei saa Suomessa olla.”

Poliisi toimii ylemmältä taholta tulevien ohjeiden mukaan, mikä tietysti lisää työtä ja vähentää resursseja tavallisten ihmisten kärsimien rikosten tutkinnalta. Poliisi on se viranomainen, jonka päälle Valtakunnansyyttäjäviraston kiihkoilu internetin puhdistamiseksi kaatuu.

Poliittisen toimintavapauden rajoittaminen

Palataan takaisin Illmanin kirjoitukseen. Siinä kirjoittaja perustelee tarvetta syytteen nostamiseen ”erittäin tärkeällä yleisellä edulla”:

”Kannanoton mukaan vaatimuksen on lähtökohtaisesti katsottava täyttyvän, kun valtioneuvoston jäseneen tai muussa johtavassa asemassa olevaan virkamieheen kohdistetaan tappouhkaus tai muu uhkaus vakavasta väkivallasta. Tätä linjausta perustellaan sillä, että uhkaus saattaa näiden kohdehenkilöiden osalta usein liittyä johonkin heillä asemansa perusteella käsiteltävänä olevaan asiaan, joka on yhteiskunnan kannalta erityisen tärkeä. Kannanoton mukaan myös muuhun virkamieheen kohdistettuna tällainen uhkaus saattaa täyttyä kysymyksessä olevan vaatimuksen yksittäistapauksessa.”

Yleinen etu ei koske ainoastaan johtavia poliitikkoja. Illman jatkaa:

”...myös muilla poliitikoilla, erilaisten aatteellisten ja elinkeinoelämän järjestöjen edustajilla sekä esimerkiksi toimittajilla on erittäin tärkeä tehtävä yhteiskunnallisen mielipiteen muodostuksen, sananvapauden ja demokraattisten päätöksentekoprosessien kannalta. Siksi myös heihin saatetaan kohdistaa nyt käsiteltyä uhkaamista. Kun tällaiseen henkilöön kohdistetun uhkaamisen motiivi selvästi liittyy kohdehenkilön julkiseen ja/tai yhteiskunnalliseen toimintaan, on kannanoton mukaan usein perusteltua katsoa, että erittäin tärkeä yleinen etu vaatii syytteen nostamista. ”

Yleinen etu toteutuisi parhaiten siten, että rikostutkinnan ammattilaiset saisivat arvioida, onko uhkaus varteenotettava vai pelkkä ”nuoren finninaaman” harkitsematon kirjoitus. Illman käsittelee asiaa myös erittäin yksipuolisesta näkökulmasta. Hän ei ota huomioon sitä, että turhanpäiväiset ”nuorten finninaamojen” epäkypsien kirjoitusten tutkinnat syövät aikaa ja taloudellisia resursseja, jotka ovat pois oikeiden rikosten tutkinnasta.

Illmanin kirjoituksessaan käyttämä mahdollinen rikosnimike ”poliittisen toimintavapauden loukkaaminen” vaikuttaa myös paradoksaaliselta. Illman itse ja hänen edustamansa virasto loukkaavat niiden poliittista toimintavapautta, jotka ovat joutuneet hänen nettirasistijahtinsa kohteeksi. Viimeisimpänä uhrina on asikkalalainen kunnanvaltuutettu James Hirvisaari, joka sai syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Illman toteaa, että toimittajilla on erittäin tärkeä tehtävä mielipiteenmuodostuksen, sananvapauden ja demokraattisen päätöksentekoprosessin kannalta. Siksi heidän saamistaan tappouhkauksista tulee nostaa syyte, koska ”erittäin tärkeä yleinen etu” niin vaatii. Internetissä jokainen on kuitenkin toimittaja ja tavallisella kansalaisella on ennemminkin syytä huolestua viranomaisten ja poliitikkojen innokkuudesta kontrolloida internetiä kuin sinne kirjoitetusta roskasta, jota kyllä riittää tongittavaksi. Toisaalta internet tarjoaa niin paljon mahdollisuuksia tiedonhankintaan ja oman ymmärryksen kasvattamiseen, että Mika Illmanin kaltaisten hallittavaksi sitä ei kannata antaa.