Kun Radovan Karadzic vangittiin ja saatetaan Haagin sotarikostuomioistuimeen tuomittavaksi, lehdistössä kerrataan taas Bosnian sodan tapahtumia kuten Omarskan vankileiriä, Sarajevossa siviilejä ampuneita tarkka-ampujia ja Srebrenican joukkomurhaa. Sodan synty ja motiivit ovat kuitenkin mediaa seuraavalle jääneet epäselviksi, koska mediassa keskityttiin aikanaan ymmärrettävästi joukkomurhien kauhisteluun. Luonnollisesti joukkomurhiin syyllistynyttä serbiosapuolta pidettiin pääsyyllisenä sotaan ja sitä seuranneisiin tapahtumiin.
Historioitsija ja journalisti Srdja Trifkovic (serbisyntyinen amerikkalainen) kirjoitti Karadzicin kiinnijäämisen yhteydessä oheisen artikkelin, jossa hän valottaa sotaan johtanutta kehitystä. Itse muistan aikanaan ihmetelleni, miten valtio, jossa ihmiset puhuvat suurin piirtein samaa kieltä, voi olla niin jakautunut. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että serbit olivat turkkilaisvallan alle jääneitä ortodokseja, kroaatit Itävalta-Unkarin alaisuudessa eläneitä katolisia ja muslimit eli ”bosniakit” taas islamiin kääntyneitä serbejä ja kroaatteja.
Koska serbit olivat eläneet vuosisatoja Ottomaanien valtakunnassa, he ymmärsivät, mistä islamissa oli todellisuudessa kysymys. Nimenomaan siksi heidän oli aikanaan vaikea elää Alija Izetbegovicin kaltaisen henkilön johtamassa Bosnia ja Hertsegovinassa. Tuoreessa muistissa olivat myös kroaattien Ustasha-järjestön natsien kanssa harjoittama terrori ja joukkomurhat Toisen maailmansodan aikana.
Bosnian itsenäistyminen
Jugoslavia alkoi natista liitoksissaan 1990-luvun alussa. Slovenia ja Kroatia irtautuivat Jugoslaviasta kesällä 1991. Ongelmaksi muodosti Bosnia ja Hertsegovinan osatasavalta, jossa ei ollut selkeää kansallista enemmistöä eikä ”bosnialaista” kansakuntaa. Muslimit muodostivat 43 prosentin väestöosuudellaan suurimman kansanryhmän. Kaikista kuudesta Jugoslavian osatasavallasta Bosnian itsenäistyminen tulisi olemaan ongelmallisin.
Alku ei osoittautunut erityisen vaikeaksi. Vaalit pidettiin ja äänet jakautuivat pääsääntöisesti etnisten rajojen mukaan. Kansalliskokouksen 240 paikasta muslimien SDA (Demokraattisen Toiminnan Puolue) otti 86, serbien SDS (Serbien Demokraattinen Puolue) 72 ja kroaattien HDZ (Kroaattien Demokraattinen Unioni) 44. Kolme suurinta puoluetta saivat yhdessä 80 prosenttia kaikista äänistä.
Kolme suurinta puoluetta sopivat vallan jakamisesta, ja Bosnian muslimien johtaja Alija Izetbegovicista tuli kiertävän presidentinviran ensimmäinen haltija. Kolmen etnispohjaisen valtapuolueen yhteistyö toimi alkukuukaudet hyvin, koska kaikkia yhdisti halu päästä irti vanhasta titolaisesta pakkopaidasta. Lisäksi kaikki valtapuolueet halusivat luoda uudelleen etnispohjaiset identiteetit ja sanoutua irti modernista synteettisestä yhteisestä identiteetistä.
Ali
ja IzetbegovicMediaa pintapuolisesti seuraavalle tuli 90-luvulla vaikutelma, että nimenomaan serbit olivat radikaaleja nationalisteja (mitä heistä osa varmasti olikin) ja muslimit kannattivat monietnistä Bosnia ja Hertsegovinaa. Tämän myytin Trifkovic haluaa murtaa.
Trifkovicin mukaan muslimien SDA oli kolmesta valtapuolueesta ehkä kaikkein radikaalein. Lännessä syntyi vaikutelma, että Izetbegovicin linja edusti ”monikulttuuria” eikä islamismia. Todellisuudessa serbiosapuoli ei syystä luottanut Izetbegovicin vilpittömyyteen toisin kuin länsi ja erityisesti Yhdysvallat. Lännessä media esitti asian niin, että serbien SDS pelotteli Bosnian serbejä liioitelluilla ja todentamattomilla väitteillä SDA:n ideologian ja politiikan militantin islamistisesta luonteesta.
Alija Izetbegovic oli kuitenkin sharia-lain puolestapuhuja kauan ennen, kuin ensimmäistä laukausta oli ammuttu. Nuorena miehenä Izetbegovic kuului Nuorten Muslimien (Mladi Musulmani) organisaatioon Hänen järjestöänsä inspiroi Jerusalemin suurmufti Haj Amin Al-Husseini, joka kiersi natsien miehittämää Eurooppaa saarnaamassa muslimeille, että heidän ja Kolmannen Valtakunnan yhteiset intressit vaativat jokaisen nuoren muslimin sitoutumista yhteiseen rintamaan.
Vuoteen 1970 mennessä Izetbegovicin ideat olivat kypsyneet ja hän julkaisi islamilaisen julistuksensa, jossa hän mm. totesi:
”Islamilaisen liikkeen on voitava ja otettava valta heti, kun se on moraalisesti ja lukumääräisesti tarpeeksi suuri ei ainoastaan tuhoamaan ei-islamilaisen vallan vaan myös perustamaan uuden islamilaisen valtion. Islaminusko ja ei-islamilaiset sosiaaliset ja poliittiset instituutiot eivät voi elää rauhassa yhdessä.”
Nykyajan islamististen liikkeiden tavoitteisiin verrattuna lausunnossa ei ole mitään ihmeellistä, Vanhassa Jugoslaviassa Izetbegovic joutui kuitenkin pamflettinsa takia vankilaan vuonna 1983. Serbien kannalta lausunto vahvisti epäilyt siitä, että Izetbegovic halusi tehdä Bosnia ja Hertsegovinasta islamilaisen valtion.
Izetbegovicin länsimaisten arvojen halveksunta käy myös ilmi seuraavasta Turkkia koskevasta lausunnosta:
”Islamilainen Turkki hallitsi aikanaan maailmaa. Turkki eurooppalaisten kopiona edustaa kolmannen luokan maata, jonka kaltaisia löytyy maailmasta ainakin sata.”
Käytännön politiikassa Izetbegovic yritti edistää bosnialaista (eli muslimien) kansallismielisyyttä ja yhdistää kapeasti määritetyn bosniakki-identiteetin kuvitteelliseen ylikansalliseen Bosniaan. Tällä hän asettui vastustamaan kahta perinteisesti kristittyä yhteisöä serbejä ja kroaatteja, joiden väitettiin olevan uskollisia toisen Belgradille ja toisen Zagrebille. Izetbegovic yritti samanaikaisesti olla sekä nationalisti että islamisti, mikä oli ristiriitaista, koska bosniakki-identiteetti määrittyi käytännössä uskonnon (=islam) perusteella.
Tie sotaan
Varsinainen itsenäistyminen oli kuitenkin vielä edessä. Serbit halusivat kansanäänestystä koko Jugoslavian tasolla liittovaltion säilyttämisestä. Izetbegovicin kannalta moinen kuitenkin todennäköisesti olisi johtanut Bosnian säilymiseen Jugoslavian osana, joten hän pyrki erottamaan Bosnian liittovaltiosta ennen äänestystä käyttäen tekosyynä Kroatian itsenäistymistä. Näin toimiessaan Izetbegovic tiesi ottavansa riskin sodan syttymisestä. Helmikuussa 1991 hän sanoi:
”Uhraisin rauhan itsenäisen Bosnia ja Hertsegovinan puolesta, mutta rauhan takia en uhraisi suvereenia Bosnia ja Hertsegovinaa.”
Serbeille tämä tarkoitti sodanjulistusta. Toukokuussa Izetbegovic meni vielä pitemmälle sanomalla, että sotaa ei todennäköisesti voi välttää, koska kansakunnan on valtion luomiseksi kestettävä tämä jonkinlaisena kohtalona.
Helmikuun 29. päivänä 1992 itsenäisyydestä järjestettiin Bosnia ja Hertsegovinan sisällä kansanäänestys, jota serbit boikotoivat. 62 prosenttia äänestäneistä (enimmäkseen muslimeja ja kroaatteja) kannatti itsenäisyyttä, mikä ei riittänyt perustuslaine edellyttämään 2/3 enemmistöön. Tuloksesta huolimatta Izetbegovicin hallitus julisti Bosnian itsenäiseksi 3.3.1992.
Viimeisenä yrityksenä välttää sota Portugalin ulkoministeri Jose Cutileiro järjesti erityiskokouksen Lissabonissa, johon kolme yhteisöjen johtajaa Izetbegovic, Radovan Karadzic ja kroaattien Mate Boban osallistuivat. EU:n välittäjät suostuttelivat johtajat hyväksymään esityksen yhtenäisestä valtiosta, joka olisi jaettu etnisiin alueisiin tai ”kantoneihin” Sveitsin malliin. Läpimurto oli mahdollinen, koska Bosnian serbeille itsenäisyys ei sinänsä ollut ongelma, kunhan Bosnian muslimit luopuisivat tavoitteestaan luoda keskitetty, yhtenäinen Bosnia.
Izetbegovic näytti hyväksyvän tämän, koska parempaa sopimusta ei ollut tarjolla. Näin syntyi ns. Lissabonin sopimus (jota ei pidä sekoittaa Irlannin hylkäämään EU-sopimukseen). Tässä vaiheessa tarinaan tulee kuitenkin mukaan Trifkovicin varsinainen konna, Yhdysvaltojen viimeinen Jugoslavian suurlähettiläs Warren Zimmermann. Tämä lensi Belgradista Sarajevoon kertomaan Izetbegovicille, että Yhdysvallat ei tue Cutileiron suunnitelmaa. Zimmermannin mielestä kyseessä oli ”serbien vallananastus”.
Jälkikäteen Yhdysvaltojen ulkoministeriö myönsi, että Yhdysvaltojen politiikkana oli rohkaista Izetbegovicia hylkäämään jakosuunnitelma. Tästä eteenpäin Izetbegovicilla ei ollut motiivia ottaa EU:n johtamia neuvotteluja vakavasti.
Trifkovicin mukaan Yhdysvaltojen toiminta on selitettävissä reaalipolitiikan kautta. Jos eurooppalaiset olisivat saaneet tahtonsa läpi, Bosniasta olisi tullut monietninen liittovaltio Sveitsin tapaan. Amerikkalaisten päätöksentekoon kuitenkin vaikuttivat myös muut tekijät, kuten saudit ja muut muslimit, uuskonservatiivit, turkkilaiset, ”maailmankylän” rakentajat ja russofobit.
Jälkikäteen vuonna 1995 Portugalin ulkoministeri Cutileiro päivitteli, että Bosnian kysymys olisi voitu ratkaista aiemmin. Hän totesi myös, että syy ei ollut yksin Izetbegovicin, koska ulkomaalaiset välittäjät rohkaisivat häntä luopumaan sopimuksesta. Jälkiviisaana voi todeta Cutileiron olleen ainakin osittain oikeassa, sillä sodan päättänyt Daytonin rauhansopimus jakoi Bosnian etnisiin alueisiin eikä valtiosta tullut keskitettyä, kuten Izetbegovic ja Zimmermann toivoivat.
Radovan Karadzic
Trifkovic ei mitenkään yritä puolustella Bosnian serbien johtaja Radovan Karadzicin toimia. Hänen mukaansa Karadzic on mitä ilmeisimmin sotarikollinen ja ansaitsee tuomionsa. Jugoslavian sotaa varten varta vasten perustetun Haagin kansainvälisen sotarikostuomioistuimen puolueettomuuden hän sen sijaan asettaa kyseenalaiseksi.
Bosnian serbien toimien selittämiseen ei tarvita mitään ennakolta suunniteltua kansanmurhaa. Sen sijaan toimet olivat tulosta sodasta ja sen seurauksista. Haagin tuomioistuimen tarkoituksena ei ole Trifkovicin käsityksen mukaan selvittää totuutta vaan rankaista serbejä ”voittajan oikeudella” länsimaisen uuden maailmanjärjestyksen legitimoimiseksi.
Serbien epäilystä sotarikostuomioistuimen puolueettomuudesta lisää myös muslimien sodanaikaisen komentaja Nasir Oricin vapauttaminen syytteistä, vaikka miehen alaisuudessa väitetään tapetun tuhansia serbisiviilejä.
Karadzic siis tuomitaan syylliseksi, mutta tuomion seurauksena Serbia tuskin pääsee lähemmäksi EU-jäsenyyttä, jota Serbian presidentti Boris Tadic ajaa. Serbian EU-jäsenyyden tiellä on ainakin kaksi estettä. Ensinnäkin Serbian on hyväksyttävä Kosovon itsenäisyys ja luovuttava aluevaatimuksista alueen suhteen. Toiseksi EU:n Serbiaan vihamielisesti suhtautuvat jäsenet todennäköisesti vaativat jäsenyyden toteutumiseksi toisen sotarikollisen kenraali Ratko Mladicin vangitsemista.
Tämän jutun tarkoituksena ei ole puolustella Radovan Karadzicia, Bosnian serbejä tai ketään muutakaan. On myös todettava, että siteeratun artikkelin kirjoittaja Srdja Trifkovicia voi hänen taustansa takia pitää puolueellisena, vaikka kyseessä on vakavasti otettava historioitsija. Serbien sotarikoksia ei voi eikä pidä selittää parhain päin, mutta Bosnian sodan (ja myös sitä seuranneen Kosovon sodan) syitä pitää pystyä tarkastelemaan myös muista näkökulmista kuin serbien silmittömästä pahuudesta. Srdja Trifkovic ei syytä Alija Izetbegovicia sodasta, vaan esittää hänen toimineen omista lähtökohdistaan, Yhdysvaltojen toimien rohkaisemana. Samaa ovat sanoneet myös Johns Hopkins –yliopiston emeritusprofessori Robert W. Tucker ja Coloradon yliopiston professori David C. Hendrickson, jotka pitävät todennäköisenä, että Zimmermann tuhosi Lissabonin sopimuksen.
7 kommenttia:
Kiitos valaisevasta jutustasi! Olin itsekin ajatellut kirjoittaa jotakin aiheesta, mutta huomasin pian, että taustatietoni olivat liian kevyet – kirjoituksesta olisi tullut ennemminkin pamfletti, kuin analyysi.
Itsekin olin ymmälläni Jugoslavian sotien alkaessa. En muista, että media Suomessa olisi juurikaan käsitellyt konfliktin ymmärtämiseen tarvittavia taustoja. Uutisointi oli ajoittain ”hyvis-pahis” asteella. ”Rauhanuskonnon” osuus tapahtumiin olisi ehkä joka tapauksessa vaiettu kuoliaaksi. Niin tai näin, keskelle Eurooppaa on nyt syntynyt ensimmäinen islamistinen valtio. Jatkoa odotellaan…
Muistan itse uutisoinnista vain vähän. Omarskan vankileirin kuvat järkyttivät samoin kuin raportit Sarajevon tarkka-ampujista. Serbien motiivit jäivät epäselviksi.
Sisällissodat ovat aina äärimmäisen julmia, kuten suomalaiset vuoden 1918 tapahtumien perusteella varmasti ymmärtävät.
Izetbegovicin islamistitaustasta olen toki tiennyt, mutta amerikkalaisten rooliin en ole aiemmin törmännyt, ja pidin sotaa itse asiassa EU:n epäonnistumisena, mitä se ei näköjään ollut.
Bosnian ja Kosovon tapahtumat osoittavat, että amerikkalaisten on turha odottaa kiitollisuutta silloin, kun he tekevät jotakin muslimien puolesta.
Muistan aikanaan kerrotun, kuinka Bosnian muslimit olivat maallistuneita. Tämä todennäköisesti piti enimmäkseen paikkansa. Nykyisin Sarajevon katukuvassa on varmasti enemmän kaapuun pukeutuneita naisia kuin ennen sotaa. Myös saudirahalla rakennettuja moskeijoita löytyy.
Kenenkään vääräuskoisen on turha odottaa kiitollisuutta muslimeilta –jotka aivan vilpittömästi islamin ilmoituksen mukaisesti uskovat, että allahin mielisuosion vuoksi koko muu maailma on heille velkaa. Poliitikot lännessä eivät ymmärrä tätä perusasennetta, joka tekee poliittisen kaupankäynnin muslimien kanssa mahdottomaksi.
Kuriositeettina: eilisessä TV-dokumentissa Hamasin johtaja Ismail Haniyeh vakuutteli rauhantahtoisuuttaan. Hän kertoi olevansa valmis rauhaan Israelin kanssa –jopa 10 vuodeksi, joka voidaan ehkä pidentää jopa 50 vuodeksi. Islamia tuntemattomalle moinen lausunto menee ohi käsittämättömyydessään. Hanieh viittasi Koraanin antamaan mahdollisuuteen solmia väliaikainen rauha uskottomien kanssa, jos se edistää muslimien lopullista voittoa. Muslimien on käytettävä tämä tilapäinen rauha kaikin keinoin sotaan varustautumiseen. Euroopan poliitikot ovat naiiveja kuvitellessaan, että tällaisen neuvotteluosapuolen kanssa voisi päästä mihinkään pysyvään tulokseen.
Tutustuin 80-luvulla serbiin, ja hän ihmetteli sodan aikana, kuinka koko EU on serbien kimpussa, vaikka he eivät sotaa aloittaneet. Muistan edelleen selvästi ihmetelleeni mielessäni, että onpa kummallinen väite muuten täysjärkiseltä ihmiseltä. Aiheeseen ei koskaan syvällisesti paneuduttu, koska minulla oli Totuuden valaisema ylempi tietoisuus hallussani, ja siten olin varmaan aika rasittava keskustelukumppani hänelle tästä(kin) aiheesta. Niinpä tämä kirjoituksesi antoi aivan uuden näkökulman minulle. Taidanpa lähettää anteeksipyynnön näin vuosikymmenien jälkeen silloista (ja varmaan yhä pahenevaa) tyhmyyttäni.
Serbit toki tekivät tässä jutussa mainitut sotarikokset ja syylliset ansaitsevat niistä tuomion.
Bosnian serbit tavoittelivat Jugoslavian säilyttämistä, eivätkä halunneet Bosnian itsenäistyvän. Siksi he halusivat kansanäänestystä koko Jugoslavian tasolla. Muslimit taas halusivat itsenäisen Bosnian, jota olisi johdettu keskitetysti. Tällaisessa Bosniassa muslimit ja kroaatit olisivat yhdessä kurmottaneet serbejä, jolloin on aivan luonnollista, että he eivät sellaiseen suostuisi.
Lopputulos eli Daytonin sopimuksen mukainen jako etnisiin osatasavaltoihin olisi Trifkovicin mukaan ollut saavutettavissa ennen sotaa, jos ulkopuoliset sekaantujat (EU ja Yhdysvallat) olisivat sitä halunneet. Venäjä oli tuolloin niin heikossa hapessa, että sillä ei ollut lopputulokseen mitään vaikutusta.
Balkanin asioissa kaikilla osapuolilla on oma totuutensa, joten ei kannata välttämättä pureksimatta uskoa yhdenkään osapuolen väitteitä syyllisyydestä.
Kirjoitusten taso rupeaa olemaan niin kova, että tämä blogi pitäisi saada vieläkin useampien tietoisuuteen.
Olen samaa mieltä Reiskan kanssa - näitä hyvin kirjoitettuja ja erittäin asialähtöisiä kirjoituksia on ilo lukea.
Kullervo
Lähetä kommentti