tiistaina, toukokuuta 28, 2013

Sitä saa mitä tilaa

Viime viikon tapahtumien perusteella otsikon lause pätee yhtä hyvin Britanniaan kuin Ruotsiin. Kumpikin maa maksaa hallitsemattoman maahanmuuttopolitiikkansa seurauksista mellakoina ja terrori-iskuina.

Ruotsin tapahtumia on jo käsitelty muualla selkeästi ja analyyttisesti, joten en puutu niihin. Totean vain, että Ruotsin kokoinen maa ei pitkällä tähtäimellä kestä 50 000 turvapaikanhakijaa vuodessa. Lähiömellakat tarvitsivat vain sopivan sytykkeen, ja sellaiseksi kelpasi tällä kertaa poliisin surmaama 68-vuotias mieshenkilö Husbyn lähiöstä.

Teurastus Etelä-Lontoossa

Michael Adebolajo -niminen nigerialaistaustainen muslimi murhasi brittisotilas Lee Rigbyn Lontoon Woolwichissa viime viikon keskiviikkona. Teko luokiteltiin terrori-iskuksi, vaikka uhreja oli ”vain” yksi.

Vaikka tapahtuma oli terrori-iskuna vaatimaton, teon raakalaismainen luonne ja tekijän patsastelu videolla tekivät siitä äärimmäisen vastenmielisen. Adebolajo katkaisi uhrinsa pään lihakirveellä ja kertoi videolla:

”Kaikkivaltiaan Allahin nimeen vannomme, että emme lopeta taistelua, ennen kuin jätätte meidät rauhaan.”

Useimpien mediayhtiöiden sivulta tuo yllä oleva lause oli poistettu, ja niissä kerrottiin vain siitä, kuinka tekijä valitti, että naiset joutuivat katselemaan hänen tekoaan. Teon islamilaista luonnetta ei voinut enää peitellä sen jälkeen, kun kävi ilmi, että Adebolajo oli liittynyt vuonna 2003 Al Mujahiroun -järjestöön. Samassa järjestössä vaikutti Suomessakin käväissyt Anjem Choudary, joka tosin ei ollut kuullut miehestä kahteen vuoteen.

Vuonna 2010 Adebolajo pidätettiin yhdessä viiden muun miehen kanssa Kenian ja Somalian rajalla. Miesten tarkoituksena oli ollut liittyä Somaliassa taistelevan Al-Shabaab -järjestön riveihin. Tässä vaiheessa myös Britannian tiedustelupalvelu MI5 kiinnostui miehestä ja yritti värvätä hänestä ilmiantajan. Tekijä oli siis jo viranomaisten tiedossa, joten turvallisuusviranomaiset tulevat varmasti saamaan arvostelua osakseen.

Adebolajo ei ole syntyjään muslimi vaan hänen vanhempansa olivat kristittyjä. Adebolajo kuitenkin kapinoi nuorena, sotkeutui rikollisuuteen ja kääntyi myöhemmin islamiin.

Virallinen Britannia reagoi

Nähdyn kaltaisissa iskuissa Britannian valtiojohto ja media reagoivat jo tutuksi käyneellä tavalla. Terrorismi ja ”ekstremismi” tuomittiin, mutta teolla ei ollut virallisesti mitään tekemistä islamin kanssa. Pääministeri David Cameron sanoi lausunnossaan:

”Tämä ei ollut vain hyökkäys Britanniaa ja meidän brittiläistä elämäntapaamme vastaan.”

”Siinä petettiin myös islam ja muslimiyhteisöt, jotka antavat paljon maallemme.”

”Islamissa ei ole mitään, joka oikeuttaa tämän kauhean teon.”

Kyynikko sanoisi, että muslimiyhteisöt myös ottavat paljon. Luonnollisesti Cameron puhui muunneltua totuutta sitaatin viimeisessä lauseessa, sillä islamista löytyy paljonkin tekoa puoltavaa aineistoa. Cameron vain ei tiedä siitä tai teeskentelee tietämätöntä. Tekijä itse ainakin oli vakuuttunut tekonsa islamilaisesta oikeutuksesta puolustuksellisena toimenpiteenä.

Median kommentaattoreista Työväenpuoluetta edustava Dan Hodges ei löytänyt teosta mitään järkeä:

”Minusta eilinen Woolwichin barbaarinen terrorihyökkäys oli kirjaimellisesti järjetön. Missään tapahtuneessa ei ollut järkeä.”

Koko blogipostaus kertoo vain Hodgesin hämmennyksestä ja kyvyttömyydestä ymmärtää tekoa. Mies puhui ”meidän (=muslimit) maista” Kaakkois-Lontoon murteella. Hodges tuntuu olettavan, että aksentti tekee terroristista englantilaisen, vaikka hän selkeästi kokee muslimit omaksi yhteisökseen.

Terrori-isku toi julkisuuteen myös mediassa yleisesti halveksitun English Defence League -järjestön, jonka toiminnassa oli tätä ennen havaittavissa hiipumisen merkkejä. Sen puheenjohtaja Tommy Robinson sanoi asian selkokielellä:

”Tulevalle sukupolvelle opetetaan kouluissa, että islam on rauhan uskonto. Se ei ole sitä eikä ole koskaan ollut. Se, mitä näimme tänään, on islamia.”

Muissa median kommenteissa kehotettiin malttiin ja varoiteltiin ylireagoinnista. Tosin brittien ehkä kannattaisi vaihteeksi reagoida, koska maa on sietänyt radikaaleilta islamisteilta jo aika paljon ja katsoi mm. sormien läpi heidän toimintaansa läpi 90-luvun. Vasta 9/11-terrori-isku ja Lontoon pommitukset vuonna 2005 saivat poliisin ja tiedusteluviranomaiset ottamaan radikaalin islamin tosissaan. Silti media ja poliittinen johto käsittelevät islamia silkkihansikkain ja kieltävät edelleen islamin ja terrorismin välisen yhteyden.

Mitä seuraavaksi?

Voi olla, että Woolwichin tapahtumat unohtuvat pian. Toisaalta on myös muunlaisia merkkejä. Viranomaiset ovat ilmeisesti ottamassa tiukemman linjan islamilaisia vihasaarnaajia kohtaan. Heidän esiintymisensä televisiossa saatetaan kieltää. Britannian sisäministeri Theresa May uhkasi uudella lainsäädännöllä, jos internetin videopalvelut eivät muutoin poista ekstremististä videoaineistoa palvelustaan.

Vastaavaa on Britanniassa nähty viimeksi vuonna 1988, jolloin Margaret Thatcherin hallitus kielsi IRA:n poliittisen siiven Sinn Feinin edustajilta televisioesiintymiset. Kiellon jälkeen Sinn Feinin puheenjohtaja Gerry Adamsin lausunnot kuultiin vain näyttelijän lukemina.

Lisäksi tapahtumat kadulla etenevät omalla logiikallaan. Äskettäin Lontoossa sijaitsevia sotamuistomerkkejä töhrittiin kirjoittamalla niihin sana islam isoilla kirjaimilla. English Defence League -järjestö esitti oman protestinsa samalla, kun lontoolaiset muistelivat terrori-iskussa kuollutta Lee Rigbyä.

Media luonnollisesti närkästyi asiasta ja otsikoi näyttävästi, kuinka ”kaljaa ryystävä EDL” käyttää Rigbyn kuolemaa hyväkseen ja järjestää vastenmielisen protestin. Noin tuhat EDL:n jäsentä marssi Trafalgarin aukiolta Downing Streetille pääministerin virka-asunnon läheisyyteen. Mukana oli myös vastamielensoittajia United Against Fascism -järjestöstä.

Aiempien terrori-iskujen yhteydessä pelätty vastareaktio näyttää myös toteutuneen. Grimsbyn moskeijaan tehtiin polttopulloisku samaan aikaan, kun sisällä oli ihmisiä. Joukossa oli myös lapsia.

Poliisi on myös ehtinyt keskittyä tärkeisiin asioihin. Kaksi nuorta miestä sai syytteen, kun he olivat lähettäneet Twitter-palveluun ”pahantahtoisia kommentteja”, jotka olivat luonteeltaan rasistisia tai uskonnonvastaisia. Sananvapaus onkin Britanniassa jouduttu uhraamaan ”yhteisöjen välisen koheesion” nimissä, kun hallitus pyrkii pitämään kasvavan tyytymättömyyden aisoissa. Yksi ”brittiläinen arvo” on jo siirtynyt historiaan.

Britannian hallitus saa mitä tilaa. Vuosikymmeniä kestänyt passiivisuus radikaalin islamin edessä ja kaunopuheiset lausunnot muslimiyhteisöstä ja sen panoksesta Britannialle eivät välttämättä enää riitä pitämään yllä rauhaa yhteisöjen välillä.

torstaina, toukokuuta 09, 2013

Joukkotuho ja sen hyödyntäminen



Rami Leskinen kirjoittaa Sarastus-lehdessä historiapolitiikan tekemisestä menneisyyden haamuilla. Pitkä artikkeli alkaa lupaavasti, kun se käsittelee juutalaisten joukkotuhon käyttöä poliittisessa propagandassa. Valitettavasti se myös menee johtopäätöksissään liian pitkälle, kun siinä aletaan pohtia, ketkä hyödyntävät joukkotuhon muistoa ja miksi.

Moni on huomannut Ylen kanavilla jatkuvasti pyörivät natsidokumentit, joiden takaa voi perustellusti etsiä vaikuttamispyrkimyksiä. Leskinen on myös oikeassa siinä, että joukkotuhoa käytetään nationalismin torjuntaan myös muualla kuin Saksassa, jossa Vergangenheitsbewältigung eli menneisyyden hallinta alkujaan kehitettiin toisen maailmansodan jälkeen.
Sen sijaan Leskinen nostaa joukkotuhon jalustalle ja menee selkeästi liian pitkälle seuraavassa lauseessaan:

”Länsimaiden syyllisyyden ytimessä on holokausti ja tähän syyllisyyteen perustuu pitkälti sen kannattama sodan jälkeinen liberaali ja suvaitsevainen etiikka.”

Vaikka Leskinen sivuaakin muita syyllisyyttä pönkittäviä aiheita kuten siirtomaavaltaa, hän nostaa juutalaisten joukkotuhon syyllisyyden keskiöön. Tässä hän mielestäni sekoittaa joukkotuhon propagandan välineenä ja itsetuhoisen suvaitsevaisuuden todelliset syyt keskenään. Tästä syystä hän päätyykin kirjoituksen loppupuolella siteeraamaan Kevin MacDonaldin kiistanalaisia ja mielestäni aiheesta antisemitistisiksi salaliittoteorioiksi leimattuja käsityksiä juutalaisten tavoitteesta heikentää länsimaisten yhteiskuntien kantaväestön itsetuntoa ja valta-asemaa.

Miksi holokausti myy?

Leskinen myös ottaa esimerkkejä viihdeteollisuudesta, kun hän kuvaa ”holokaustiteollisuutta”. Hän ei kuitenkaan pysähdy pohtimaan, miksi juutalaisten joukkotuho toimii niin hyvin ja miksi siihen liittyviä elokuvia ja tv-sarjoja edelleen katsotaan innokkaasti.

Tapahtumana juutalaisten joukkotuho edustaa vaikeasti ymmärrettävää inhimillistä pahuutta, joka toteutettiin teollisesti ja perusteellisesti. Kun jotakin sen kaltaista tapahtuu, ihmiset haluavat ymmärtää, miksi näin kävi ja miten vastaavalta vältyttäisiin jatkossa. Pahuus myös kiehtoo, mikä näkyy holokaustielokuvien lisäksi myös rikoselokuvien ja –kirjallisuuden suosiossa.Holokaustiviihteen suosiota ei voi selittää pelkästään poliittisilla vaikuttamispyrkimyksillä.

Leskinen ottaa esille myös ns. ”Salolainen-gaten” esimerkkinä joukkotuhon hyödyntämisessä, vaikka Salolaisen lausetta voi perustellusti pitää antisemitistisenä salaliittoteoriana ja kehnona poliittisena analyysina samanaikaisesti. Leskinen moitti Wiesenthal-keskuksen reaktiota ja tuntui pitävän juutalaisten reaktioita antisemitistisiin ilmauksiin osoituksina yliherkkyydestä.

Toisaalta hän ei yritä ymmärtää yliherkkyyden syitä, eli sitä, että joukkotuho oikeasti tapahtui ja siinä murhattiin miljoonittain juutalaisia. Tuon mittaluokan tapahtuma vaikuttaa voimakkaasti siitä kärsineeseen kansakuntaan ja tapahtumasta tekee länsimaille merkittävän se, että se tapahtui länsimaassa ja sen toteuttajana oli länsimainen valtio. Siksi Kambodzhan kuoleman kentät tai Ruandan kansanmurha eivät vaikuta niin voimakkaasti. Neuvostoliiton gulag kaikessa järkyttävyydessään kärsii dokumentaarisen aineiston puutteesta. Vankileirien saaristosta ei ole paljon filmimateriaalia eikä edes valokuvia näytettäväksi. Sama ongelma koskee myös Ukrainan kulakkivainoja eli ”Holodomoria”.

Monikulttuuri juutalaisten syytäkö?

Kirjoituksensa neljännessä osassa Leskinen kuvaa, kuinka Yhdysvaltojen juutalaiset kannattavat omissa kotimaissaan monikulttuuripolitiikkaa samanaikaisesti, kun he kannattavat Israelin itsekästä juutalaisuuteen perustuvaa nationalismia. Joidenkin kirjoituksen videolinkkien perusteella voi jopa päätellä, että Leskisen mielestä diversiteetin palvonta ja itsetuhoinen monikulttuuripolitiikka ovat juutalaisten syytä.

Leskisen siteeraama Kevin MacDonald ainakin on sitä mieltä, että organisoitunut juutalaisyhteisö on ollut tärkein yksittäinen ryhmä, joka on suosinut rajoittamatonta maahanmuuttoa Yhdysvaltoihin. Lisäksi juutalaisyhteisö edistää MacDonaldin mukaan ”omia koettuja etujaan”, vaikka ne olisivat ristiriidassa muiden amerikkalaisten etujen kanssa.

Keskittyessään juutalaisiin Leskinen tekee ei-juutalaisista monikulttuurin kannattajista pelkkiä marionettejä, jotka ovat älykkäiden ja varakkaiden juutalaisten ohjailtavissa. Kevin MacDonald pitää myös amerikkalaista uuskonservatismia, jonka edustajia oli paljon George W. Bushin hallinnossa, pohjimmiltaan juutalaisen poliittisen aktivismin ilmentymänä. MacDonaldin mukaan ideologian ei-juutalaiset edustajat kuten Jean Kirkpatrick ja Donald Rumsfeld ovat käyttökelpoisia ei-juutalaisten värväämisessä ideologian kannattajiksi, mutta eivät uhkaa sen juutalaista perusluonnetta ja sitoutumista juutalaisten intresseihin.

Leskisen kirjoitus keskittyy liikaa juutalaisten joukkotuhon merkitykseen länsimaisen itsetunnon heikentäjänä ja unohtaa sitä edeltäneet historialliset tapahtumat kuten ensimmäisen maailmansodan, jota voi hyvällä syyllä pitää maailmanhistorian tuhoisimpana ja turhimpana nuorten miesten teurastuksena. Monien kansainvälisten instituutioiden kuten YK:n ja EU:n juuret ovat Flanderin juoksuhaudoissa eikä Auschwitzin kaasukammioissa. YK:n edeltäjä Kansainliitto perustettiin 1918, ja sen tarkoituksena oli estää tulevat sodat. Järjestö epäonnistui työssään tunnetuin seurauksin.

Ensimmäinen maailmansota johti myös pasifismin nousuun ja vasemmiston puolella kehitykseen pois väkivaltaiseen vallankumoukseen pohjautuvasta ajattelusta kohti kulttuuriin vaikuttamista. Kun neuvostomallinen sosialismi menetti viehätyksensä Stalinin hirmutöiden paljastumisen jälkeen, tämä vasemmiston kehityssuunta sai lisää tilaa, puhkesi kukkaansa 1960-luvun lopulla ja jatkuu edelleen.

On ironista ja samalla perin juurin virheellistä päätyä samaan johtopäätökseen kuin viiksekäs itävaltalainen, jonka mielestä bolshevismi oli juutalaisten syytä. Se, että eliitti pitää maltillistakin kansallismielisyyttä natsismiin verrattavana pahuutena, on traagista ja tuhoisaa länsimaille. On yhtä traagista, jos tästä syytetään taas kerran juutalaisia.