keskiviikkona, toukokuuta 24, 2006

Suomen virallinen islamin selittäjä

Kirjoitus sisältää kirja-arvostelun teoksesta Islamin käsikirja sekä muuta kommenttia Jaakko Hämeen-Anttilan toiminnasta.

Jaakko Hämeen-Anttilan kasvot ja pehmeä ääni tulivat suomalaisille televisionkatsojille tutuksi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen aikana. Hämeen-Anttila selitti näennäisen vakuuttavasti, että terrori-iskujen takana oli radikaali islam mutta muslimien valtaenemmistö on rauhallista väkeä eikä islam itse asiassa hyväksy nähdyn kaltaisia tekoja.

Hämeen-Anttila kuuluu television ns. päivystäviin dosentteihin eli yliopiston tutkijoihin, jotka päivätyönsä ohella toimivat mediassa lausuntoautomaatteina niissä aiheissa, joihin toimittajien oma asiantuntemus ei riitä (ja tällaisia aiheita on paljon). Hämeen-Anttila osoittautui paremmaksi kommentaattoriksi kuin toinen Lähi-idän ”asiantuntija”, kehitysmaatutkija Pentti Multanen. Jossain vaiheessa Ylessäkin ymmärrettiin, että Multasen kaltainen stalinistireliikki ei sovi televisioon, ja näin Hämeen-Anttilasta tuli Suomen virallinen islamin selittäjä.

Islamin historia

Jaakko Hämeen-Anttila on Helsingin Yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori. Näin ollen hän varmasti tietää, miten islam on syntynyt, miten sen oppi on kehittynyt nykyiseen muotoonsa ja millaisia erilaisia variaatioita islam pitää sisällään.

Vuonna 2004 julkaistussa kirjassaan Islamin käsikirja Hämeen-Anttila pyrkii tarjoamaan perustiedot islamista maallikolle, jonka tiedot islamin opeista perustuvat joko median tietoihin tai lukion uskonnonopetukseen. Tästä näkökulmasta kirja on erittäin onnistunut, sillä islamin synty, sen keskeiset opit ja nykypäivän tapahtumat on kuvattu selkeästi ja helppotajuisesti.

Kirjan johdannossa Hämeen-Anttila sanoo pyrkivänsä laajentamaan median tarjoamaa, valtaosin kielteistä kuvaa islamista. Vaikka osa toimittajista on hänen mukaansa perehtynyt aiheeseen, perehtyminen on jäänyt puolitiehen, ja Hämeen-Anttila pyrkii islamin historian kautta laajentamaan median antamaa kuvaa.

Kirjan ensimmäisessä osassa Hämeen-Anttila kuvaa islamin syntyhistorian eli perusasiat profeetta Muhammadin toiminnasta ja siitä, miten oppi kehittyi profeetan kuoleman jälkeen. Muhammad aloitti toimintansa Arabian niemimaalla Mekan kaupungissa, ja siirtyi myöhemmin Medinaan, jossa hänen asemansa kasvoi lopulta sellaisiin mittasuhteisiin, että hän pystyi palaamaan Mekkaan ja syrjäyttämään siellä aiemmin palvotut epäjumalat. Mekasta tuli lopulta islamin keskeinen kaupunki, eli poliittisesti Muhammad pelasi korttinsa oikein.

Myös eroja kristinuskon perustajan Jeesukseen kuvaillaan. Siinä missä Jeesus keskittyi pelastussanomaan ja hengellisiin asioihin, Muhammad otti kantaa myös yhteiskunnallisiin ja ihmisten arkipäiväisiin asioihin.

Hämeen-Anttila jättää kuitenkin kertomatta, millainen henkilökuva Muhammadista piirtyy hänen toimintansa perusteella siten, kun se on kuvattu Hadith-kirjoituksissa. Muhammadin sotatoimiin viitataan vain ohimennen eikä kerrota, että Muhammadin menestys perustui pitkälti sotilaalliseen menestykseen. Muhammad ei arkaillut käyttää väkivaltaa toisin kuin kristinuskon perustaja Jeesus Nasaretilainen.

Myös islamin myöhempi historia saa osansa. Arabien imperiumin laajenemin ja ns. kukoistuskausi kuvataan, kuten myös se, miten mongolien valloitus tuhosi valtakunnan. Historiankuvauksessa Hämeen-Anttila keskittyy islamin varhaishistoriaan ja siirtyy sen jälkeen melko suoraan moderniin aikaan ja siihen, miten islamilainen maailma kohtasi teollistuneen lännen. Sen sijaan historiallisesti katsoen varsin pitkä ottomaanien kausi jää vähälle huomiolle kuten myös islamin vaikutus Intian niemimaalla.

Islamin oppi

Islamin käsikirjan toisessa osassa käsitellään islamin opin keskeiset käsitteet ja tätä osaa voi hyvällä syyllä pitää kirjan onnistuneimpana. Koraanin tulkinta on lähes mahdotonta, jos tukena ei ole profeetan esimerkkiä eli sunnaa, joka on kuvattu hadith-kirjoituksissa. Hadithin avulla Koraanin opetukset saavat historiallisen kontekstinsa, ja islamin valtasuuntaus sunnalaisuus perustuukin Koraanin ja Hadithin teksteihin.

Islamin oppi sisältää myös tavan käsitellä Koraanin ristiriitaisuuksia. Tätä tapaa kutsutaan nimellä nasqh eli abrogaatio, jossa kronologisesti myöhäisempi Koraanin jae kumoaa aikaisemman sen kanssa ristiriidassa olevan. Hämeen-Anttilan kirjassa mainitaan abrogaation käsite, mutta sitä ei selvennetä tarpeeksi eikä lukijalle käy selväksi, että esimerkiksi Koraanin väkivaltaiset vääräuskoisten tappamiseen kehottavat miekkavärssyt kuuluvat kronologisesti myöhäisempiin kuin Muhammadin varhaisen Mekan kauden suurat. Koraanin suurat eivät ole kronologisessa järjestyksessä, vaan ne on lajiteltu suuran pituuden mukaan. Koraania lukevalle Hämeen-Anttila antaa ohjeen lukea suurat pituusjärjestyksessä eli käytännössä lopusta alkuun.

Naisten asemasta islamissa todetaan harvinaisen selväsanaisesti, että mies on perheen pää. Samalla kuitenkin Hämeen-Anttila sanoo, että eräät negatiiviset piirteet, kuten naisten ympärileikkaus tai kunniamurhat eivät sellaisenaan liity islamiin vaan alueelliseen heimokulttuuriin. Lisäksi kerrotaan, että naisen alisteinen asema ei ole islamin yksinoikeus, vaan myös ympäröivissä kulttuureissa käytäntö oli samanlainen. Tämänkaltaista tekstiä lukiessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että kirjoittaja pyrkii puolustelemaan islamin käytäntöjä.

Hämeen-Anttila on useissa yhteyksissä pyrkinyt korostamaan, että islamilainen maailma ei ole mikään monoliitti, vaan uskonnon soveltaminen vaihtelee alueellisesti. Itäisen Aasian islam ei ole sama asia kuin Pohjois-Afrikan islam. Islamin pääsuuntausten sunnalaisuuden ja 12-shialaisuuden lisäksi Hämeen-Anttila mainitsee mystisyyteen taipuvaisen suufilaisuuden. Jos näistä asioista haluaa tietää enemmän, kannattaa lukea Hämeen-Anttilan varhaisempi teos Islamin monimuotoisuus.

Erikoistapaukset

Kirjansa kolmannessa osiossa Hämeen-Anttilan pätevyyden rajat tulevat vastaan. Hänen tietonsa islamin opista ja syntyhistoriasta ovat ilmiselvästi erinomaiset, kun taas maailmanpoliittisessa analyysissä hän on harrastelija ja yliopistomaailmassa vakiintuneen marxilaisen maailmanselityksen vanki.

Hän erottaa poliittisen ja uskonnollisen länsimaalaiselle tyypillisellä tavalla ja unohtaa islamin kokonaisvaltaisen luonteen. Islamilaisten maiden taloudellisen takapajuisuuden hän selittää melko ykskantaan johtuvan maailmankaupan Yhdysvaltoja suosivasta luonteesta. Hän ei siis päädy samaan johtopäätökseen kuin Kemal Atatürk, jonka mukaan modernisointi edellyttää islamin kesyttämistä.

Iranin tilanteesta kertova osuus on jo tätä kirjoitettaessa vanhentunut, sillä vuonna 2004 Mahmoud Ahmadinejad ei vielä ollut Iranin presidentti eikä Iranin ydinohjelma ollut noussut kansainväliseen tietoisuuteen. Tästä huolimatta hänen kuvauksensa Iranin islamilaisesta tasavallasta vaikuttaa siloitellulta, ja Ajatollah Khomeinin johdolla syntyneen teokratian väkivaltaiset piirteet sivuutetaan lähes ilman mainintoja. Iranin ja Irakin sodalle uhrataan sen sijaan palstamillimetrejä ja erityisesti moititaan Yhdysvaltain roolia kyseisessä konfliktissa.

Irakin nykytilanne sen sijaan Hämeen-Anttilalla on kohtuullisesti hanskassa, eli maan etninen ja uskonnollinen hajanaisuus tuodaan esiin, kuten myös uskonnollisten johtajien, etupäässä suurajatolla Al-Sistanin merkittävä rooli. Yhdysvaltojen roolia nyky-Irakissa ei ole kuvattu yksinomaan negatiivisessa sävyssä, ja tämän olen tulkinnut johtuvan Hämeen-Anttilan viehtymyksestä shialaiseen versioon islamista.

Perinteistä islamin puolustelijoiden näkemystä edustaa sen sijaan jihadia koskeva luku, jossa jihadin merkitystä islamin opissa vähätellään ja sen soveltamiselle esitetään joukko rajoituksia. Ilmeisen tarkoituksellisesti Hämeen-Anttila unohtaa jihadin merkityksen islaminuskon leviämisessä. Vaikka Hämeen-Anttila ei hyväksykään käsitystä, että islamia levitettiin ”miekkalähetyksellä”, hän ei voi kiistää, etteikö islamin leviäminen johtunut arabien valloitusretkistä.

Profeetta Muhammadin esimerkin mukaisesti vääräuskoisille annettiin vaihtoehtoina joko kääntyä islamiin, maksaa suojelurahaa eli jizyaa tai kuolla. Useat valitsivat keskimmäisen vaihtoehdon, mikä tarkoitti alistumista toisen luokan kansalaiseksi muslimien vallan alla eli ns. dhimmin asemaan. Islamilaiset hallitsijat eivät aina aktiivisesti pyrkineet käännyttämään dhimmejä islamiin, koska tämä olisi monesti merkinnyt tuottoisan jizya-veron menetystä.

Hämeen-Anttila kommentoi myös kulttuurien konfliktia, jonka Samuel Huntington toi kirjassaan esiin. Valitettavasti Hämeen-Anttila ei ole ymmärtänyt kirjan keskeistä sanomaa eli länsimaalaisten taipumusta kieltää oma kulttuurillinen omaleimaisuutensa ja universalisoida omat arvonsa (eli ihmisoikeudet ja demokratian). Huntington ei lisäksi syyllistänyt islamia uskontona muslimien aiheuttamien konfliktien pääasiallisena aiheuttajana, vaan katsoi, että islamilaisen maailman hajanaisuus ja voimakas väestönkasvu pääasiassa saavat aikaan konfliktit islamilaisen kulttuurin ja muiden kulttuurien välillä.

Johtopäätös

Hämeen-Anttilan teos on parhaimmillaan silloin, kun kerrotaan islamin opista ja siitä, miten se on syntynyt. Hämeen-Anttilan rajallisuus islamin analysoijana tulee kuitenkin ilmi, kun hän yrittää yhdistää islamia ja nykyaikaa. Hänen poliittisesti korrekti kulttuurirelativistinen asennoitumisensa islamiin ja tarkoitushakuinen yhteisten piirteiden hakeminen vaikeuttaa itse asiassa islamin ymmärtämistä.

Hän ei myöskään rehellisesti kerro islamin ja kristinuskon merkittävimpiä eroja. Kristinuskon ydin eli pelastussanoma perustuu armoon. Jumala rakasti ihmiskuntaa niin paljon, että antoi poikansa eli Jeesuksen kuolla ihmisten syntien tähden. Jumala ei edellytä ihmisiltä tekoja tai lain noudattamista, vaan uskoa pelastussanomaan.

Islamin pelastussanoma puolestaan perustuu yksinomaan lain noudattamiseen ja tekoihin. Tässä mielessä islam muistuttaa enemmän juutalaisuutta, joka sekin on lakiuskonto mutta aikojen kuluessa vesittynyt paljon laimeammaksi kuin harjoittajalleen varsin armoton islam. Lisäksi islamista puuttuu ns. kultainen sääntö eli käsky rakastaa ihmisiä sellaisena, kuin he ovat. Islamin säännöt ovat täysin erilaiset, kun puhutaan muslimien keskinäisestä suhteesta verrattuna muslimien suhtautumiseen ei-muslimeihin. Islam on armoton vääräuskoisia kohtaan, vaikka näennäisesti kristityt ja juutalaiset ovat erityisasemassa.

Islamin ja kristinuskon yhteiset piirteet ovat lähes yksinomaan pinnallisia. Profeetta Muhammad ja myöhemmät islamin opin muokkaajat lainasivat varsin vapaamielisesti osia juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Islamin kirjoituksista käy kuitenkin ilmi, että kyseisen uskonnon perustajat eivät ymmärtäneet kummankaan lähdeuskonnon todellista luonnetta.

Korostaessaan islamilaisen ja läntisen maailman yhtäläisyyksiä Hämeen-Anttila lisäksi unohtaa keskeisiä islamilaista ja läntistä maailmaa erottavat tekijöitä, jotka johtuvat länsimaiden myöhemmästä kehityksestä. Renessanssin ja valistusajan myötä kristinuskon merkitys väheni ja rationaalinen ajattelu valtasi alaa. Kristinusko luopui valta-asemastaan vastentahtoisesti mutta mukautui lopulta muuttuneeseen tilanteeseen ja kehittyi nykyiseen muotoonsa, joka poikkeaa merkittävästi islamista ja sen eri suuntauksista. Länsimaista kulttuuria sellaisena, kuin me sen nykyisin tunnemme, ei ollut olemassakaan aikana, kun islamilainen uskontulkinta vakiintui nykyiseen muotoonsa.

Hämeen-Anttilan missio

Hämeen-Anttila on tutkimuskohteestaan innostunut ja selkeäsanainen tutkija, joka osaa lisäksi kertoa tavalliselle ihmiselle omasta tutkimuskohteestaan. Tässä mielessä hänen merkityksensä islamin popularisoijana on merkittävä. Jokaisen suomalaisen, joka haluaa ymmärtää maailman tapahtumien taustoja, kannattaa lukea Hämeen-Anttilan teoksia. Islamin käsikirja antaa hyvän yleiskuvan maailman toiseksi levinneimmästä uskonnosta.

Hämeen-Anttila sortuu useimpien länsimaisten islamintutkijoiden tapaan islamin puolusteluun eli hän pyrkii esittämään asiat tutkimuskohteensa kannalta suotuisassa valossa. Tästä syystä hänen kirjojensa lisäksi kannattaa myös perehtyä islamiin kriittisesti suhtautuviin kirjoittajiin, joista useat ovat entisiä muslimeja. Hämeen-Anttila ei ole nähnyt islamia sisältä päin toisin kuin uskostaan henkensä kaupalla luopuneet ex-muslimit.

torstaina, toukokuuta 04, 2006

Islamin kesyttäjä

Kun Yhdysvaltojen demokratiaprojektit Irakissa ja Afganistanissa ovat osoittautumassa monilta osin epäonnistuneiksi, kannattaa ottaa historiasta esimerkki miehestä, joka on ainoana maailmassa onnistunut kesyttämään islamin ja tekemään siitä ”vain” uskonnon.

Kyse on modernin Turkin perustaja Mustafa Kemal Atatürkista ja hänen toimistaan, joilla Turkista luotiin länsimaisen mallin mukainen kansallisvaltio tai ainakin melkein. Vaikka Atatürkin toimet eivät kauttaaltaan onnistuneet, ne olivat aikanaan erittäin radikaaleja ja niiden antama malli voisi palvella myös muita islamilaisia maita, joiden kansat elävät repressiivisten diktatuurien alistamina.

Turkkilaisten isä

Mustafa Kemal syntyi Ottomaanien valtakunnan Selanikissa eli nykyisessä Kreikan Thessalonikissa. Hänellä on sotilaustausta ja hän palveli ottomaanien armeijassa useissa paikoissa. Ensimmäisessä maailmansodassa hän palveli everstinä Gallipolin taistelussa 1915, ja esti ympärysvaltojen joukkoja valtaamasta Dardanelleja ja Bosporin salmea.

Akselivaltojen puolella sotinut Turkki joutui sodan jälkeen ympärysvaltojen valvontaan. Tätä seuranneen Kreikan ja Turkin sodan jälkeen Atatürkista tuli Turkin presidentti 23. lokakuuta vuonna 1923.

Ottomaanien valtakunta oli perustaltaan islamilainen ja lähtökohdiltaan universalistinen. Muslimit pitivät Ottomaanien valtakuntaa uudelleensyntyneenä islamilaisena imperiumina, jonka aiempi arabialainen versio tuhotui mongolien invaasiossa. Ottomaanien valtakunnassa ihmisiä ei luokiteltu etnisen taustan tai kielen mukaan, vaan tärkein erottava tekijä oli uskonto.

Atatürk näki, että hänen on rakennettava vastaperustetulle Turkin tasavallalle uudenlainen kansallinen identiteetti, joka ei perustu islamille. Atatürkin tavoitteena oli rakentaa Turkista moderni, teollistunut ja perustaltaan maallinen kansallisvaltio. Tämän vuoksi islamin asema Turkin yhteiskunnassa piti määrittää uudelleen.

Atatürkin uudistukset olivat erittäin radikaaleja aikanaan ja ne olisivat sitä vielä tänäkin päivänä, jos ne toteutettaisiin jossakin Lähi-idän muslimivaltiossa. Atatürkin ensimmäinen toimi oli kalifaatin lakkauttaminen. Kalifilla tarkoitetaan henkilöä, joka toimii profeetta Muhammedin seuraajana eli islamin johtajana.

Lisää seurasi, kun Atatürk lakkautti kristillisiä munkkeja vastaavat dervissiveljeskunnat. Myös naurettavuuksiin mentiin, kun perinteinen turkkilainen päähine fetsi kiellettiin. Turkkilaisen miehen länsimaista pukeutumista rohkaistiin, kuten myös naisten luopumista hunnusta.

Turkin lainsäädäntö rakennettiin Sveitsin mallin mukaan ja uusi lainsäädäntö kielsi moniavioisuuden ja mahdollisti siviilivihkimisen. Arabialainen kirjaimisto korvattiin latinalaisella ja turkin kieltä uudistettiin poistamalla sieltä arabialaisia vaikutteita.

Vuonna 1934 naiset saivat äänioikeuden, mikä oli edistyksellisempää kuin monen länsimaan käytäntö tuona aikana. Laki sukunimistä astui myös voimaan ja Mustafa Kemalista tuli Kemal Atatürk, Turkin isä.

Atatürk pyrki edistämään Turkin esi-islamilaisen historian tutkimusta, jonka tavoitteena oli vahvistaa, että Turkilla oli rikas ja elinvoimainen kulttuuri ennen seldzhukkien ja ottomaanien valtakausia. Atatürk lisäksi korosti turkkilaisen kansantaiteen merkitystä osoituksena turkkilaisesta luovuudesta.

Atatürkin uudistukset olivat shokki perinteisiä islamilaisia arvoja kannattaville, mutta islamin poissulkeminen kaikesta poliittisesta elämästä ärsytti vanhoillisia kaikkein eniten. Uskonnolliset koulut madrassat lakkautettiin ja sharia-laki lopetettiin, mikä aiheutti vastalauseita, mutta Atatürk ei antanut periksi tuumaakaan.

Mikä meni pieleen?

Atatürkin uudistukset olivat erittäin radikaaleja ja herättivät siksi voimakasta vastarintaa. Kurdialueella noustiin kapinaan kalifaatin lakkauttamisen ja islamin aseman heikentämisen takia. Nämä kapinat kuitenkin kukistettiin sotilaallisella voimalla ja Turkin armeijasta tulikin Atatürkin kuoleman jälkeen maallisen hallinnon viimeinen takaaja.

Atatürkin uudistukset olivat pohjimmiltaan ristiriidassa islamin opetusten kanssa, mikä tuskin on kenellekään islamia tuntevalle epäselvää. Koska uudistukset tapahtuivat pakottamalla ylhäältä alaspäin, ne eivät tukeneet riittävästi moniarvoiselle yhteiskunnalle välttämätöntä kansalaisyhteiskunnan kehitystä. Itse asiassa epäluulo vapaata kansalaistoimintaa kohtaan on yksi Turkin valtion ominaispiirre, koska vapaa kansalaistoiminta voisi johtaa separatististen ja islamististen ajatusten leviämiseen.

Atatürk määritteli Turkin kansallisen identiteetin ahtaasti, eli kristityt armenialaiset ja kreikkalaiset, joita vielä Ottomaanien valtakunnan aikana asui runsaasti nykyisen Turkin alueella, eivät siihen mahtuneet. Lukutaidottomat kurdit sen sijaan kuviteltiin voivan sulauttaa osaksi turkkilaista identiteettiä. Näistä tekijöistä muodostuukin kaksi modernin Turkin keskeistä ongelmaa.

Ensimmäinen ongelma näkyy selkeimmin 1900-luvn alussa tapahtuneessa armenialaisten kansanmurhassa, josta tosin Atatürkin perustama moderni Turkin valtio ei ole suoranaisesti vastuussa. Armenian kansanmurhasta vastasi sen sijaan nuorturkkilaisten nimellä tunnettu järjestö, joka kapinoi Ottomaanien valtakunnan silloista sulttania Abdul Hamid toista vastaan.

Nuorturkkilaiset olivat kansallismielisiä turkkilaisia, jotka loivat perustan Atatürkin vallankumoukselle. Heidän tavoitteensa olivat monelta osin kunnioitettavia, mutta heidän näkemyksensä mukaan valtio eikä kansan tahto määritteli sen, miten sosiaalinen ja poliittinen muutos saavutetaan. Nuorturkkilaisten ajatus valtion keskeisestä roolista loi pohjan myös Atatürkin vallankumouksellisille uudistuksille.

Nuorturkkilaiset pääsivät valtaan Ottomaanien valtakunnassa ensimmäisen maailmansodan aikana ja he murhasivat tulkinnasta riippuen satoja tuhansia tai miljoona armenialaista. Armenian kansanmurhasta kiistellään edelleenkin eikä virallinen Turkki tunnusta tapahtunutta kansanmurhaksi, vaan sanoo kuolemien johtuneen kansanryhmien välisistä kiistoista.

Kurdit ovat toinen häiritsevä tekijä Atatürkin turkkilaisessa identiteetissä. Kurdit puhuvat toki turkinsukuista kieltä, mutta Ankaran keskushallinnolle oli erittäin vaikeaa tunnustaa kurdeja omaksi etniseksi ryhmäksi. Kurdin kieltä ei saanut puhua eikä sitä saanut opettaa, ja lisäksi kurdeja kutsuttiin pitkään ”vuoristoturkkilaisiksi”. Kurdien tunnetuimman kapinaliikkeen Kurdistanin työväenpuolueen eli PKK:n kapina Kaakkois-Turkissa jatkuu edelleenkin.

Kesyyntyikö islam?

Kemalismi ja Atatürkin uudistukset eivät täysin onnistuneet poistamaan islamin vaikutusta poliittiseen elämään, vaan islamistiset virtaukset jatkoivat elämäänsä tukahduttamisyrityksistä huolimatta. Islamilainen puolue onnistuikin lopulta vuonna 1996 pääsemään vallankahvaan, kun Necmettin Erbakanin johtama Hyvinvointipuolue (Refah Partisi) nousi hallituksen johtoon. Erbakan ryhtyikin parantamaan Turkin suhteita islamilaisiin maihin, mikä aiheutti negatiivisia reaktioita kemalismin perintöä valvovassa Turkin armeijassa. Erbakan joutui väistymään vuonna 1997 armeijan painostuksen takia, ja häneltä kiellettiin poliittinen toiminta. Samalla Hyvinvointipuolueen toiminta poliittisena puolueena kiellettiin.

Erbakanin väistyessä Turkin islamilainen poliittinen suuntaus ei väistynyt vaan muuntui paremmin kemalistiseen valtioon sopivaksi. Recep Tayip Erdoganin Oikeus- ja kehityspuolue voitti vuoden 2002 parlamenttivaalit, pääsi valtaan ja on tällä hetkellä vastuussa mm. Turkin EU-jäsenneuvotteluista. Erdoganin puolue väittää olevansa samanlainen kuin Euroopan kristillisdemokraatiset puolueet, eli se pyrkii yhdistämään Turkin kemalistisen perinnön ja toisaalta yhteiskunnan islamilaisen perusluonteen. Se, miten tämä todellisuudessa onnistuu, jää vielä nähtäväksi.

Turkki ja EU

Koska Turkki haki EU-jäsenyyttä ja jäsenneuvottelut aloitettiin, on välttämätöntä arvioida, kannattaako Turkkia hyväksyä jäseneksi. Luonnollisesti on olemassa sekä jäsenyyttä puoltavia että sitä kieltäviä tekijöitä.

Turkki houkuttelee, koska sen avulla EU voi todistaa, että se ei ole pelkkä kristittyjen klubi, vaan myös jäsenyysehdot täyttävä islamilainen maa voi päästä jäseneksi. Lisäksi kiehtoo ajatus lännen ja islamilaisen maailman lähentymisestä jäsenyyden myötä, mitä vahvistaa pelko Turkin liukumisesta islamin syliin, jos jäsenyys ei jostain syystä toteutuisikaan.

Nämä ajatukset on kuitenkin helposti todettavissa toiveajatteluksi. Ensinnäkin Turkin maallinen hallinto on ristiriidassa islamin perusoppien kanssa. Atatürkin uudistukset olivat radikaaleja, ja ne on jo aikanaan tuomittu islaminvastaisiksi. Toiseksi Turkki poikkeaa etniseltä rakenteeltaan islaminuskon ”pääkansallisuudesta” eli arabeista. Turkki siis tuskin toimisi kovin menestyksekkäänä roolimallina, vaan pikemminkin etääntyisi muslimimaista EU-jäsenyyden myötä.

Turkin jäsenyys todennäköisesti kuitenkin kaatuu siihen, ettei maa kykene täyttämään jäsenyysehtoja. Ihmisoikeusrikkomukset ovat arkipäivää eikä niitä saada poistettua kosmeettisilla näennäisuudistuksilla. Lisäksi armeijan asema kemalistisen hallinnon takuumiehenä on sellainen, ettei Turkkia voi pitää vakaana demokratiana. Turkki on EU:lle yksinkertaisesti liian suuri riski, mutta on kokonaan toinen asia, ymmärtääkö EU-maiden poliittinen johto tätä ikävää tosiasiaa.

Turkin jäsenyysneuvottelujen epäonnistuminen ei kuitenkaan tarkoita, että Kemal Atatürkin ajatukset olisivat huonoja ja hänen elämäntyönsä olisi mennyt hukkaan. Atatürk ymmärsi, että juuri islam on Turkin kehityksen este, ja hän pyrki aktiivisesti vaikuttamaan, että islamista tulisi ”vain” yksityisesti harjoitettava uskonto eikä uskonto sekaantuisi politiikkaan. Nämä pyrkimykset ovat sinänsä kunnioitettavia, vaikka uudistusten toteutus ei ansaitsisikaan kiitettävää arvosanaa. Turkin ei kuitenkaan kannata pyrkiä eurooppalaiseksi valtioksi, koska se ei sellainen ole. Takapajuisen islamin otteessa riutuvan islamilaisen maailman johtajaksi siitä sen sijaan voisi olla.