Janssonin kiusausta

Bloggaaja ja libertaristi Markus Janssonista tuli viimeisin Mika Illmanin sananvapauden vastaisen ristiretken uhri. Tuntemattomaksi jäänyt henkilö ilmiantoi Janssonin tästä kirjoituksesta. Kyseinen henkilö oli myös kannellut Janssonista tämän työnantajalle ja Valviraan. Kirjoitus on laadittu helmikuussa 2011, joten tekstin sisällön ovat jou useimmat unohtaneet.

Husbybadetin tapahtumat

Itse kirjoitin aikanaan samasta aiheesta otsikolla ”Seikkailukylpylä”. Joukko vastaanottokeskukseen majoittuneita ”yksin saapuneita pakolaislapsia” (ensamkommande flyktinbarn, kuten ruotsalainen byrokraattinen termi kuuluu) oli ahdistellut seksuaalisesti alaikäisiä lapsia Husbybadetin kylpylässä.

Ensimmäiset tiedot tapahtumista kertoivat, että pakolaislapsoset olisivat raiskanneet lapsia. Tämä ehdittiin kuitenkin estää, joten lapsukaisia epäiltiin ainoastaan sukupuolisesta häirinnästä (sexuellt ofredande).

Tapahtuma olisi jäänyt korkeintaan pikku-uutiseksi ruotsalaismediassa, ellei joukko ulkoisesti uusnatseja muistuttavia nuoria miehiä olisi käynyt heittelemässä kananmunia vastaanottokeskuksen ikkunoihin. Tällöin tunnetusti epärehellinen ruotsalaismedia sai tilaisuuden tehdä pakolaislapsista uhreja Husbybadetin tapahtumista huolimatta.

Ilman Illmania nämäkin tapahtumat olisivat vain hämäriä muistoja, mutta kiitos innokkaan apulaisvaltakunnansyyttäjän ne nousevat uudestaan nettijulkisuuteen. Tapahtuu ns. Streisand-efekti, eli sensuuri paradoksaalisesti lisää sen kohteena olevan kirjoituksen näkyvyyttä. Syyttäjä myös vaatii tekstien poistamista ”yleisön saatavilta”. Tämäkään ei onnistu, vaan teksti jää internetiin ikuisiksi ajoiksi.

Janssonin kirjoitus

Itse kirjoitus on selkeästi kirjoitettu kiihtyneessä mielentilassa ja aggressiiviseen sävyyn, mikä ei ole Janssonille mitenkään epätavallista. Kirjoituksesta ei käy helposti ilmi, mikä nimenomainen asia siinä on kiihottamista kansanryhmää vastaan ja kiihotetaanko ylipäänsä kansanryhmää vastaan vai pelkästään niitä lasten seksuaaliseen ahdisteluun syyllistyneitä pakolaislapsia vastaan. Vasta oikeudenkäynnissä selviää, mitkä lauseet irrotetaan taas asiayhteydestä tuomion perusteeksi.

Jansson kirjoittaa, että islam on pedofiiliuskonto. Kun muistelee, että eräs tietty kansanedustaja on saanut vastaavanlaisesta lausumasta tuomion oikeudessa, Janssonin tuomiota voi pitää läpihuutojuttuna. Useimmat tämän blogin lukijat tietävät, että islamin profeetta Muhammad meni naimisiin 6-vuotiaan Aishan kanssa ja avioliitto saavutti täyttymyksensä, kun Aisha oli 9-vuotias. Tämä käy selville islamilaisesta perimätiedosta. Lisäksi sukupuolista kiinnostusta esimurrosikäisiin kuvataan termillä pedofilia.

Lauseen ei kuitenkaan tarvitse olla epätosi ollakseen loukkaava illmanilaisessa mielessä. Islamilaisissa yhteiskunnissa ei suhtauduta yksiselitteisen kielteisesti lapsivaimoihin vielä nykyisinkään. Profeetta Muhammad on muslimien esikuva, ja hänen käytöksensä jäljittely on hyveellistä toimintaa. Suomeen on kuitenkin muodostunut suurelta osin Illmanin ansiosta oikeuskäytäntö, jossa näitä asioita ei saa ääneen lausua, koska muslimit voivat siitä loukkaantua. Jos eivät loukkaannu, joku loukkaantuu heidän puolestaan.

On kuitenkin todettava, että Janssonin närkästys oli oikeutettua. Paperinsa hukanneiden ja alaikäisiksi turvapaikanhakijoiksi ilmoittautuneiden käytös oli törkeää ja barbaarista. Lasten häpeämätön seksuaalinen ahdistelu herättää useimmissa ihmisissä inhoa, ja Jansson ei omassa kirjoituksessaan tätä peitellyt.

Helsingin Sanomien moraaliposeeraus

Sattumalta samoihin aikoihin Janssonin syytteen kanssa julkistettiin avoin kirje Britannian pääministeri David Cameronille. Siinä Helsingin Sanomat, Dagens Nyheter, norjalainen Aftenposten ja tanskalainen Politiken ilmaisevat huolensa Guardian-sanomalehden toimittajien kohtelusta. Kirjeessä sanotaan:

”Vapaa media on avoimen keskustelun kannalta elintärkeä. Keskusteluun kuuluu, että media voi paljastaa tietoja, jotka saattavat olla hallitusten tai tiedustelutoiminnan näkökulmasta epämieluisia.”

Kirje laadittiin sen jälkeen, kun Guardianin toimittaja Glenn Greenwaldin kumppania David Mirandaa kuulusteltiin useita tunteja Heathrow'n lentokentällä. Lisäksi brittiviranomaiset kävivät Guardianin toimituksessa valvomassa, että Edward Snowdenin vuotamia tietoja sisältävät kovalevyt tuhottiin. Toimenpide tehtiin terrorisminvastaisen lainsäädännön perusteella.

Suhtautuminen tietovuotaja Edward Snowdeniin on kaksijakoista. Monet vasemmistolaiset pitävät häntä sankarina, kun hän paljastaa Yhdysvaltojen sähköisen tiedustelun yksityiskohtia julkisuuteen. Yhdysvalloissa häntä taas pidetään etenkin konservatiivien keskuudessa maanpetturina, jonka ansiosta Yhdysvaltojen viholliset pystyvät jatkossa helpommin suojautumaan valvonnalta. Lisäksi Snowdenille turvaa antaneet Kiina ja Venäjä eivät ole tunnettuja avoimuudestaan ja lehdistönvapaudestaan. Snowdenin tiedot auttavat näitä maita suojautumaan Yhdysvaltojen tiedustelulta, ja vahingoittavat näin Yhdysvaltojen kansallista etua.

Snowdenin paljastuksissa ei siis ole kyse yksinomaan hyväntahtoisesta vuotamisesta, vaan tietojen joutuminen vääriin käsiin voi aiheuttaa merkittävää vahinkoa Yhdysvalloille ja sen liittolaisille. Sitä paitsi kaikki tiesivät jo ennalta, että turvallisuusvirasto NSA kuuntelee Yhdysvaltojen rajojen yli kulkevaa tietoliikennettä. Tämä ei ole mikään uutinen eivätkä yksityiskohdat vakoilun teknisestä toteutuksesta tuo itse asiaan mitään oleellista uutta.

Hesarin ja muiden vasemmistolehtien vetoomus Guardianin puolesta osoittaa myös tekopyhyyttä. Missä oli Hesari silloin, kun Jyllands Posten julkaisu Muhammad-pilakuvansa? Hesari kieltäytyi julkaisemasta kuvia eikä ole myöhemminkään niitä julkaissut. Moraalista tukea Jyllands Postenille on jaettu niukasti, ja ennemminkin on puhuttu ”vastuullisesta sananvapaudesta”. Tämä ei jostain syystä päde Snowdenin paljastusten kohdalla, jossa puheelle vastuullisuudesta olisi enemmän perustetta.

Hesari ja sananvapaus

Hesaria ei todellisuudessa kiinnosta sananvapaus lainkaan, vaan se haluaa esiintyä moraalisesti erinomaisena toimijana ja poseerata kansainväliselle yleisölle. Mika Illmanin toiminnasta HS:n sivuilla ei ole sanottu yhtään kriittistä sanaa. Tavallisten ihmisten sananvapaus on Hesarille yhdentekevää tai jopa vastustamisen arvoista, koska tavallisten ihmisten nettikirjoitukset eivät ole ”vastuullista journalismia” kuten journalismin periaatteiden mukaan toimitetut julkaisut.

Lopuksi on hyvä pohtia, miten illmanismilla oikeasti hillitään netissä raivoavaa vihaa, jota valtamedia mielellään paisuttelee. Epäilen, että illmanismi on tässä asiassa tehoton työkalu. Illman itse on pelkkä suvaitsevaiston likaisen työn tekijä, jonka syytteillä saadaan toisaalta osoitettua nettirasismin olemassaolo ja toisaalta tarjottua tilaa valtamedian ja itseään suvaitsevaisina pitävien moraaliposeeraukselle. Janssonin tapauksessa syyte tuli yli kaksi vuotta kirjoituksen jälkeen, ja syytetahti vaikuttaa ylipäänsä melko harvalta, kun ajattelee edistyksellisten hehkuttamaa nettivihan suurta määrää. Todellisuudessa tarkoituksena lienee vain tylyttää ja kiusata ihmisiä ja näyttää, kenellä tässä maassa on valta. Markus Janssonkin oli jo käytännössä lopettanut bloggaamisen, kun tieto syytteestä tuli, eli hänen kannaltaan kyse on pelkästä kiusanteosta.

Ruotsalaisten taliban-feministien hutilaukaus

Ruotsi on feminismin luvattu maa. Kyseinen ideologia on lyönyt itsensä läpi ylhäältä alaspäin jo ennen poliittista korrektiutta. Nykyisin miestä, joka ei tunnustaudu julkisesti feministiksi, pidetään epäilyttävänä.

Ruotsissa on jopa feministinen puolue Feministiskt Initiativ, jonka perusti entinen Vasemmistopuolueen puheenjohtaja Gudrun Schyman. Vaaleissa puolueen menestys on jäänyt vaatimattomaksi, mutta tämä ei hidasta julkisuustemppujen järjestämistä.

Mistä kaikki alkoi?

Ruotsalaismediassa nousi kohu, kun raskaana oleva musliminainen pahoinpideltiin Farstassa eteläisessä Tukholmassa. Tapahtumaa epäiltiin viharikokseksi, kun poliisin edustaja Klas Jensgård arveli pahoinpitelyyn syyksi naisen pukeutumisen huntuun.

Mitään todisteita viharikoksesta ei naisen sanan lisäksi ilmaantunut. Tästä huolimatta joukko musliminaisia julkaisi Aftonbladetissa kirjoituksen, jossa väitettiin musliminaisten joutuvan verbaalisten ja fyysisten hyökkäysten kohteeksi. Lisäksi allekirjoittajat haastoivat kaikki ”kanssasiskot” pitämään päähuivia 19. elokuuta.

Feministinen puolue päätti osallistua haasteeseen ja niinpä puolueen aktiivit pukeutuivat islamilaiseen päähuiviin.

Olen usein ihmetellyt feministien vaikenemista, kun tulee puhe musliminaisen oikeuksista. Onneksi löytyi sentään yksi musliminaisen oikeus, jota länsimainen feministi on valmis puolustamaan, eli oikeus pitää hijabia. Varmuudella voi sanoa, että vastaavaa kohua ei olisi syntynyt, jos yksittäinen musliminainen olisi pahoinpidelty sen takia, että hän ei pidä päähuivia.

Otan tähän yhden esimerkin ruotsalaiseen kohdistuneesta viharikoksesta, jota ei revitellä valtamediassa ja joka ei anna aihetta julkisuustempuille. Oskarshamnissa kolme ulkomaalaistaustaista nuorta miestä pahoinpiteli 23-vuotiaan ruotsalaistytön. Pojat olivat kysyneet tytöltä, onko tämä ruotsalainen. Myönteisen vastauksen saatuaan he totesivat:

”Tervetuloa Ruotsiin. Tämä on nyt meidän maamme, ei sinun.”

Ruotsalaiset feministit vaikenevat maahanmuuttajataustaisten miesten ruotsalaisnaisiin kohdistamasta väkivallasta. Sitä ei ole virallisesti olemassa ja ne, jotka moisesta puhuvat ovat muukalaisvihamielisiä ja Ruotsidemokraattien sympatiseeraajia.

Kritiikkiä huivitempaukselle

Kaikki naiset eivät suinkaan innostuneet hijab-tempauksesta. Iranilaistaustainen dokumenttiohjaaja Nahid Persson Sarvestani sanoi:

”Kyseessä on naisten alistaminen. Miehet ovat luoneet hijabin naisten kontrollointia varten.”

Hän on närkästynyt Farstassa pahoinpidellyn naisen synnyttämästä kohusta ja jatkaa:

”Minusta hunnun pitäminen ei ole normaalia. Olen vihainen, kun vapaaksi väitetty ruotsalainen nainen pukeutuu huntuun.”

Kun Sarvestanille kerrottiin, että on olemassa naisia, jotka haluavat pitää huntua, hän vastasi:

”Haluavatko he todella? Vai tahtooko ympäristö heidän pitävän sitä?”

Sarvestanin iranilainen tausta suojelee häntä rasismisyytöksiltä. Hijabin käyttöä arvosteleva kantaruotsalainen ei niiltä Ruotsissa välttyisi. Ruotsalainen media ei koskaan kirjoittaisi, että huntu on islamismin lippu tai hunnusta poliittisena keihäänkärkenä.

Mitä oikeasti tapahtui?

Farstassa mitä ilmeisimmin tapahtui pahoinpitely. Tekijäksi ei ole paljastunut kantaruotsalainen kuulapää eikä tekijää ylipäänsä ole saatu kiinni. Ruotsin radion puheohjelmaan soitti Aliksi itsensä esitellyt mieshenkilö, joka sanoi asuvansa samalla alueella kuin pahoinpidelty nainen. Hän myös kertoi oman näkemyksensä tapahtumien kulusta.

Alin mukaan mitään pahoinpitelyä ei tapahtunut, vaan nainen palasi kotiin liian myöhään eli noin klo 23 aikaan illalla. Naisen aviomies ei tästä pitänyt vaan iski naisen pään autoa vasten. Naisen pahoinpitelijä oli siis oma aviomies. Ali myös muistutti, että alueella asuu pelkästään maahanmuuttajia.

Tietysti Alin puheet voivat olla yhtä lailla keksittyjä kuin naisen omat väitteet viharikoksesta. Tätä me emme luultavasti koskaan tiedä. Jos Ali puhuu totta, hijab-tempaukseen osallistuneet naiset ovat haukkuneet väärää puuta ja näin munanneet itsensä. Hijab-kampanjasta tulisi tällöin samanlainen pannukakku kuin Päivi Lipposen aikanaan masinoimasta pitseriakaustista, jossa tamperelaispitserian tuhopolttoa epäiltiin aluksi viharikokseksi. Myöhemmin osoittautui, että pitserian omistajat olivat itse sytyttäneet ravintolan tuleen vakuutusrahojen toivossa.

Edit: Ylen ruotsinkielinen radiotoimitus on liittynyt mukaan huivihörhöilyyn.  Toimituksen mukaan tarkoituksena ei ole ottaa kantaa huivin puolesta tai sitä vastaan. Sen sijaan tavoitteena on

"herättää keskustelua ja kiinnittää huomiota siihen, että rasistisia viharikoksia tapahtuu. Pitämällä huivia toimitus osoittaa solidaarisuutta niitä miehiä ja naisia kohtaan, jotka joutuvat viharikosten kohteeksi uskontonsa tai vaatetuksensa takia ottamatta kantaa siihen, käytetäänkö huivia vapaaehtoisesti vai ei."

Islamin nimissä vaan ei sittenkään

Kun islamilainen terrori-isku tapahtuu, valtamedia ja itseään suvaitsevaisina ja/tai avarakatseisina pitävät ihmiset kieltäytyvät näkemästä iskun motiivia ja pyrkivät etsimään sille vaihtoehtoisia selityksiä. Minulle ei ole vielä selvinnyt, onko ihmetys aitoa vai poliittisen korrektiuden mukaista käytöstä.

Nidal Hasan

Vuonna 2009 Nidal Hasan -niminen sotilaspsykiatri surmasi 13 ihmistä ja haavoitti 23:a. Hän avasi tulen täydessä odotushuoneessa ja huusi muslimien taisteluhuudon: ”Allahu akbar”. Tästä huolimatta hänen tekoaan ei koskaan luokiteltu terrorismiksi eikä häntä myöskään syytetty terrorismista sotilastuomioistuimessa vaan 13 murhasta 23 murhayrityksestä.

Kirjoitin Hasanista vajaa neljä vuotta sitten blogikirjoituksen, jossa kävin läpi hänen Powerpoint-esitystä vuodelta 2007. Käsittelin myös artikkelia, jossa käännynnäismuslimi väitti Nidal Hasanin vääristelleen islamia.

Vaikka Nidal Hasanin teko vaikuttaa jokaisen järkevän ihmisen mielestä terrorismilta, presidentti Barack Obaman hallinto on eri mieltä. Yhdysvaltain puolustusministeriö kutsuu tekoja ”työpaikkaväkivallaksi”. Iskusta selvinneiden kannalta asialla on merkitystä. Jos kyseessä olisi terroriteko, iskussa loukkaantuneet sotilaat saisivat samanlaista korvausta kuin sotatilanteessa haavoittuneet. Todettakoon, että Nidal Hasan itse on nauttinut täyttä palkkaa odottaessaan oikeudenkäyntiä.

Pelkät taloudelliset näkökohdat eivät kuitenkaan selitä ”työpaikkaväkivalta” -luokituksen käyttöä. Nidal Hasan on muslimi ja palveli Yhdysvaltojen asevoimissa. On poliittisesti tärkeää näyttää, että asevoimat on ”monimuotoinen” organisaatio. Tätä kuvaa ei työpaikkaväkivalta saa himmentää.

Jo vuonna 2009 esitettiin kysymyksiä siitä, miksi Nidal Hasanin toimiin ei puututtu aikaisemmin. Liittovaltion poliisi FBI tiesi Hasanin yhteydenpidosta tunnetun terroristi Anwar al-Awlakin kanssa. Hasanin kollegat Fort Hoodissa panivat myös merkille miehen oudon käytöksen. Hasan pyrki käännyttämään kollegoitaan ja potilaitaan islamiin, ja pelkästään miehen Powerpoint-esityksen olisi pitänyt saada hälytyskellot soimaan.

Mitään ei kuitenkaan tehty syistä, joita voimme vain arvailla. Mark Steyn päätyi MacLeans-viikkolehden artikkelissaan johtopäätökseen, jonka mukaan poliittinen korrektius johti Fort Hoodin joukkomurhaan. Sen sijaan, että Hasan olisi siirretty sivuun tehtävistään, hänet ylennettiin majuriksi ja siirrettiin Fort Hoodin tukikohtaan.

Nidal Hasanin oikeudenkäynti alkoi 6. elokuuta. Samalla Fort Hoodin uhrit nostivat kanteen liittovaltiota vastaan. Kanteessa he väittävät, että ”jihadistisotilaan” annettiin nousta urallaan ilman kontrollia poliittisen korrektiuden takia. Uhrit vaativat liittovaltiolta yhteensä 750 miljoonan dollarin korvauksia joukkomurhaan johtaneista laiminlyönneistä.

Oikeudenkäynnin avauspuheenvuorossaan Hasan totesi:

”Me mujahedinit olemme epätäydellisiä muslimeja, jotka yrittävät perustaa täydellisen uskonnon korkeimman Jumalan maahan.”

Brittiläinen BBC editoi Hasanin lausuntoa seuraavasti:

”Me epätäydelliset muslimit yritämme perustaa täydellisen uskonnon.”

Tsarnajevin veljekset

Kun Tamerlan ja Dzokhar Tsarnajev räjäyttivät pomminsa Bostonin maratonilla, valtamedia toivoi, että tekijät olisivat äärioikeistolaisia. Siksi spekuloinneissa viitattiin Timothy McVeighiin ja iskun ajankohdan symboliseen merkitykseen amerikkalaisille.

Tekijöiden paljastuttua alkoi spekulointi iskun motiiveista. Oikeaan ideologiaan vihkiytymättömälle isku vaikutti selkeästi islamilaiselta jihadismilta. Tamerlan Tsarnajev sopeutui huonosti Yhdysvaltoihin, kiinnostui islamista ja omaksui radikaaleja näkemyksiä. Terroristina hän on tyyppiesimerkki lännessä radikalisoituneesta muslimista.

Tänä päivänävaihtoehtoisia selityksiä ei enää etsitä, ja valtamediakaan ei enää suuremmin ihmettele, kuinka suloinen poika räjäytti pommin.

Brittiläinen BBC löysi kuitenkin lisämotiiveja teolle. Uutisen mukaan Tamerlan Tsarnajevilla oli ”äärioikeistolaista kirjallisuutta”. BBC:n mukaan:

”Tähän asti Tsarnajevin veljeksiä on pidetty pelkkinä radikaaleina jihadisteina.”

Lisäksi BBC epäili Tsarnajevien uskon aitoutta. Veljesten Cambridgessa sijaitsevan kotimoskeijan puhemies Nicola Mossalemin mukaan Tamerlan rukoili moskeijassa vain satunnaisesti. Mossalem kuvasi häntä ”vihaiseksi nuoreksi mieheksi, joka tarttui islamiin”.

Artikkelillaan BBC pyrki herättämään mielenkiintoa Bostonin terrori-iskua käsittelevää Panorama-dokumenttia kohtaan. Siinä veljesten ”äärioikeistolainen kirjallisuus” sai kokonaista 20 sekuntia ohjelma-aikaa.

Millaista kirjallisuutta veljeksillä sitten oli hallussaan? Biased BBC -blogi on selvittänyt Panorama-dokumentissa esitettyjen artikkeleiden alkuperän. Ne ovat peräisin American Free Press -nimiseltä sivustolta, joka on selkeästi antisemitistinen ja keskittyy artikkeleissaan syyttämään juutalaisia melkein kaikesta pahasta maailmassa.

Vaikka American Free Press on antisemitistinen, se suhtautuu muslimien huoliin ymmärtäväisesti. Eräässä artikkelissa lehti syyttää Israelille myönteistä propagandaa Anders Breivikin murhatöistä. Artikkelin mukaan eurooppalaisten pitäisi pelätä juutalaisia, ei muslimeja. AFP:n edustajia on myös esiintynyt Iranin valtion propagandakanava Press TV:n lähetyksissä.

Sen, että jihadistilla on hallussan juutalaisten salaliittoteorioita esittelevää aineistoa, ei pitäisi yllättää ketään. Juutalaisiin kohdistuvat salaliittoteoriat ovat Lähi-idässä ja laajemmin muslimien keskuudessa tavanomaisia ja tukevat islamin omiin kirjoituksiin sisältyvää juutalaisvastaista perinnettä.

BBC ei kuitenkaan halua antaa tällaista kuvaa vaan pyrkii vierittämään syyllisyyttä Tsarnajevin veljesten teosta Yhdysvaltojen ”äärioikeistolle” ja vähättelemään jihadistista motiivia. Näin siitä huolimatta, että Tamerlan Tsarnajev halusi omistaa elämänsä jihadille (И жизнь свою джихаду посвяти), kuten eräässä hänen kuuntelemassaan laulussa sanottiin.

Hbl, Malmö ja juutalaiset

Hufvudstadsbladet puuttui pääkirjoitussivuillaan Ruotsin Malmössa esiintyvään antisemitismiin otsikolla ”Meidän on opittava historiasta”. Artikkelissa toimittaja Jens Berg näyttää, että kyllä Suomessakin osataan, varsinkin Ankkalammikossa.

Useimmat tämän blogin lukijat tietävät, että juutalaisiin kohdistuvista viharikoksista vastaavat enimmäkseen Malmön muslimimaahanmuuttajat. Tämä asia ei helposti käy ilmi Jens Bergin kirjoituksesta. Sen sijaan hän keskittyy eurooppalaiseen antisemitismiin ja antaa epäsuorasti ymmärtää, että rasismilla ja äärioikeiston nousulla olisi jotakin tekemistä viharikosten kanssa.

Jens Berg kirjoittaa:

”Juutalaisvihalla on pitkä, yleensä uskonnollissävyinen historia, mutta niin sanottu moderni antisemitismi, joka ilmaantui 1800-luvulla, pohjautui käsitykseen, että juutalaiset kahmivat itselleen suhteettoman paljon poliittista ja taloudellista valtaa. Tämä on edelleen toistuva myytti nykypäivän valkoisen vallan liikkeissä.”

…

”Ei ole mitenkään yllättävää, että juuri Malmöstä on tullut rasismin pahamaineinen keskus. Maahanmuutto on suurta, työttömyys kasvaa ja sosiaalinen eriarvoisuus kasvaa. Ruotsidemokraateilla on jo vahva jalansija Skoonessa ja mielipidemittaukset ennustavat esiinmarssin jatkuvan.”

Ainoastaan yhdestä lauseesta voi päätellä, että muutkin kuin äärioikeistolaiset rasistit ehkä mahdollisesti saattavat olla syyllisiä:

”Myös Lähi-idän pitkällinen konflikti ruokkii jatkuvasti vanhoja ennakkoluuloja.”

Tässäkin ruokitaan Bergin mielestä vanhoja ennakkoluuloja, ei siis niitä, joita muslimimaahanmuuttajat tuovat vanhasta kotimaastaan.

Suvaitsevaisena ja avarakatseisena ihmisenä Berg joko valehtelee tietoisesti, yrittää harhauttaa lukijaa tai toimii vain poliittisesti korrektin vakaumuksensa mukaisesti. Lukijalle hänen kirjoituksensa ei kuitenkaan tarjoa mitään osviittaa siitä, mistä Malmön antisemitismi voisi johtua.

Berg ei myöskään mainitse kertaakaan sanoja muslimi tai islam. Niin ei vain saa tehdä, jos haluaa säilyttää kuvan itsestään suvaitsevaisena ja avarakatseisena ihmisenä.

Sosialismisimulaattori

En aikanaan ehtinyt käydä Berliinissä ennen muurin murtumista. Kun kaupungissa käy nykyisin, entistä Itä-Saksaa ja muurin muistoa voi etsiä museoista ja kirjoista. Tavallisen DDR-kansalaisen arkipäivää voi käydä katselemassa DDR-museossa. Sieltä löytyy niin Trabant-auto kuin tyypillinen DDR-kansalaisen olohuone.

Mikä DDR?

DDR perustettiin Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle neljä vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen vuonna 1949. 40 vuoden olemassaolonsa aikana DDR:stä tuli ehkä maailmanhistorian tehokkain kontrolliyhteiskunta, jossa joka 50 kansalainen työskenteli valtion turvallisuudesta vastaavan ministeriön ilmiantajana.

Itse olen kasvanut kylmän sodan aikana ja muistan vielä Berliinin muurin murtumisen hyvin. Nuoremman sukupolven voi olla vaikea ymmärtää, millaista oli elää kahteen blokkiin jakautuneessa Euroopassa ja millainen oli Rautaesiripun takainen todellisuus.

DDR-museo yrittää välittää kuvaa DDR:n todellisuudesta pienoismalleilla, autenttisilla esineillä, multimediaesityksillä ja rekonstruoiduilla tiloilla kuten Stasin vankisellillä tai edellä mainitulla olohuoneella. Tarkoituksena on näyttää, että DDR ei ollut pelkkä Stasi vaan siellä ihmiset pystyivät sosialistisen ankeuden asettamissa rajoissa elämään jotakuinkin normaalia elämää, jos he eivät pyrkineet vastustamaan valtiota.

Valtion oleellinen luonne käy kuitenkin ilmi tämän kirjoituksen kuvituksesta, joka tulee DDR-museon kävijälle vastaan heti ensimmäisenä. Siinä on pienoismalli Berliinin muurista, jonka länsipuolella ihmiset elävät normaalia elämää aivan muurin vieressä. Itäpuolella taas näkyy ihmisistä tyhjä alue ja siinä vartiotorni. Takana häämöttää aita.

Viralliselta nimeltään Berliinin muuri oli ”fasismin vastainen suojamuuri”. Todellisuudessa sen ainoa tehtävä oli pitää DDR-kansalaiset muurin sisäpuolella, minkä pienoismalli kertoo hyvin. Ihmiset olivat DDR:ssä konkreettisesti valtion omaisuutta toisin kuin sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa, jossa valtio kyllä huolehtii ja holhoaa mutta ei sentään aktiivisesti tunkeudu ihmisten yksityiselämään.

Museokäynnin jälkeen voi pistäytyä syömään ”aitoon” DDR-ravintola Domklauseen, joka oli olemassa jo DDR-aikana. Ruokalistalla on pyritty aitouteen, sillä kaikkia listalla olevia ruokalajeja ei ole saatavilla. Itsekin Neuvostoliitossa käyneenä muistan, että ravintolassa ei pitänyt tilata listalta vaan kysyä tarjoilijalta, mitä ruokalajeja on saatavilla.

Itse valitsin listalta jägerschnitzelin eli metsästäjänleikkeen. Kyseessä ei kuitenkaan ollut se normaali versio, jossa leivitetty porsaanleike tarjoillaan kermaisen sienikastikkeen kera. DDR:ssä oli pulaa lihasta ja se korvattiin usein makkaralla. Jägerschnitzelin DDR-versiossa tarjoillaan leivitetty jahtimakkaran viipale kierremakaroneilla ja tomaattikastikkeella. Museossa oli myynnissä myös DDR-keittokirja, ja itse kukin voi valmistaa metsästäjänleikkeen DDR-version oheisen reseptin avulla.

Stasiland

DDR-museon ja -ravintolan perusteella totesin itse, että sosialismia ei voi simuloida. Sen voi kyllä kaupallistaa mutta toden tuntua ei sosialismisimulaattoriin saa, vaikka tekisi multimediaesityksen DDR:n tunnetusti vilpillisistä vaaleista, joissa kansa aina äänesti 95-prosenttisesti Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen johtamaa kansanrintamaa.

Museokäynnin perusteella DDR vaikutti osittain pelkältä vitsiltä eikä totalitaristiselta vankilalta. Käynti Stasi-museossa jäi toiseen kertaan, joten ostin noin kymmenen vuotta sitten julkaistun kirjan nimeltä Stasiland. Sen kirjoittaja, australialainen Anna Funder edustaa omaa ikäluokkaani ja on kirjaansa varten haastatellut DDR:ssä eläneitä ihmisiä sekä vainottuja että vainoojia.

Funder kyllästyi lännessä kasvaneiden saksalaisten journalistikollegojensa yliolkaiseen suhtautumiseen entisen DDR:n asukkaisiin ja päätti selvittää itse, millaisia tarinoita edesmennen valtion historiaan kätkeytyy. Haastattelujen perusteella syntyi kirja, jota lukee kuin fiktiivistä romaania mutta joka samalla avaa näkymän elämään vuonna 1990 kadonneessa valtiossa. Kirjasta saatava kuva on monella tapaa todentuntuisempi ja elävämpi kuin DDR-kitschiä esittelevän DDR-museon versio.

Uhrien osalta kirja kertoo totalitarismiin kuuluvasta valtiollisesta poliisista, jolla mikään kansalaisen elämään liittyvä ei ole pyhää. Se kertoo, miten Stasi manipuloi uhrejaan psykologisesti ja murtaa heidät kuulusteluissa uuvuttamalla eli vähentämällä unen määrää. Se myös kuvasi Stasin uhreiksi joutuneiden inhimillisiä kärsimyksiä. Onnekkaimmat toisinajattelijat ostettiin länteen, eli työläisten ja talonpoinkien valtio kävi kansalaisillaan ihmiskauppaa. Näin valtio myös vähensi tyytymättömyyttä maan sisällä.

Monet kirjassa esiintyneistä järjestelmän kätyreistä eivät osoittaneet minkäänlaista katumusta. Osa perusteli tekonsa sillä, että he vain noudattivat lakia. Kaikkein kiihkeimmät järjestelmän palvelijat eivät olleet luopuneet kommunistisesta vakaumuksestaan. Eräs tällainen henkilö oli Karl-Eduard von Schnitzler, joka toimitti DDR:n television propagandaohjelmaa nimelttä Der Schwarze Kanal (Musta kanava). Sattumoisin DDR-museon olohuoneen televisiossa pyöri tämä ohjelma, vaikka se ei ollut erityisen suosittu DDR:n asukkaiden keskuudessa.

Läntisen Saksan tv-ohjelmat näkyivät suurimmassa osassa DDR:n aluetta, joten DDR:n hallinnon oli pakko jotenkin vastata niissä esitettyihin puolueen virallisen totuuden vastaisiin väitteisiin. Ohjelmien häirintä ei ollut teknisesti toteutettavissa, koska häirintä olisi näkynyt myös länsipuolella ja olisi johtanut vastatoimiin Saksan liittotasavallan taholta.

Der Schwarze Kanal sijoitettiin maanantai-iltaan yleensä jonkin suositun ohjelman jälkeen tai sitä ennen. Ohjelmassa Schnitzler kommentoi yleensä jotakin läntisessä tv-ohjelmassa käsiteltyä aihetta ja esitti sen DDR:n hallinnon kannalta parhain päin. Ohjelmaa esitettiin maaliskuusta 1960 aina muurin murtumiseen saakka. Viimeinen lähetys nähtiin 30. lokakuuta 1989, ja rajat avautuivat 9. marraskuuta.

Kirjassa Schnitzleristä piirtyy öykkärimäinen kuva ihmisestä, joka kieltäytyy myöntämästä olleensa väärässä ja palvelleensa julmaa yhteiskuntakokeilua. Sen verran hän myöntyy, että valtion ei olisi kannattanut valehdella niin paljon tuotantoennätyksistä ja erilaisista saavutuksista, kun jokainen näki, että raportit eivät pitäneet yhtä todellisuuden kanssa.

Ostalgia

Nykyisin monet kapitalismiin pettyneet entisen DDR:n asukkaat eivät enää näe DDR-aikaa pelkästään negatiivisessa valossa vaan muistelevat kaiholla DDR:n täystyöllisyyttä ja tasa-arvoa. Ostalgia näkyy DDR-ravintolassa mutta myös kaupoissa, joissa on edelleen myynnissä DDR:n aikaisia tuotemerkkejä kuten Rotkäppchen-kuohuviiniä tai Vita-kolaa.

Berliini on myös täynnä Ampelman-myymälöitä ja Trabantiin liittyvää rihkamaa myyviä kauppoja. Näin sosialistinen yhteiskuntakokeilu on tuotteistettu ja tullut olennaiseksi osaksi yhdistyneen Saksan pääkaupungin katukuvaa.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua, kun DDR:ssä asuneet ja eläneet ovat kuolleet, itse DDR jää luultavasti vain alaviitteeksi Saksan historiassa. 40 vuotta on kuitenkin historiallisesti lyhyt aika.

DDR:n tarina kannattaa kuitenkin muistaa, koska utopistiset yhteiskunnalliset kokeilut ja yritykset perustaa paratiisi maan päälle tuskin loppuvat reaalisosialismiin. Yhteistä tällaisille kokeilulle on se, että ne tarvitsevat väkivaltaa tai sen uhkaa toteutuakseen. Valhe on utopioiden käyttövoima siinä vaiheessa, kun kokeilu on objektiivisesti katsottuna epäonnistunut, koska siinä taas kerran pyrittiin saavuttamattomissa olevaan ihanteeseen inhimillisistä rajoituksista piittaamatta.

Loppuun laitan vielä videolinkkejä DDR-aiheisiin videoihin. Lipsi-tanssi kehitettiin DDR:ssä länsimaisen hapatuksen vastapainoksi. Se katosi kuvasta muutaman vuoden jälkeen.

Klaus Renft Combo oli DDR:n suosituimpia underground-yhtyeitä (video). Se lakkautettiin virallisesti vuonna 1975, kun kulttuuriministeriö ei suostunut uusimaan sen lisenssiä. Yhtyeen levyt katosivat kaupoista yhdessä yössä. Yhtyeen perustaja Klaus Jentsch kuoli vuonna 2006 mutta yhtye toimii edelleen.

Pätkiä Der Schwarze Kanal -ohjelmista löytyy myös.

Lomahuomioita

Vietän kesäloman yleensä impivaaralaisten sosiaalisten konstruktioiden parissa tai sitten käyn tutkimusmatkoilla Impivaaran ulkopuolella. Mukaan tarttuu aina jotakin kirjoittamisen arvoista, vaikka päätarkoitus onkin irrottautua arjesta aitosuomalaisen topeliaanisen sepitteen avulla.

Maan viisaus

Kesällä Kokkolassa järjestettiin nuorison parissa työskenteleville eurooppalaisille tarkoitettu Wisdom of the earth -kurssi, jota vetivät itävaltalainen Leo Kaserer ja kanadalainen mohawk-intiaani, professori Michael Lickers.

Keskipohjanmaa -sanomalehti siteerasi Lickersiä, joka kertoi kurssin tavoitteista:

”Teemme ryhmän kanssa aistiharjoituksia ulkona, jotta osallistujat tuntisivat yhteyden luontoon. Tavoitteena on, että he oppisivat omien kokeustensa kautta ymmärtämään luontoa ja omaa paikkaansa sen keskellä.”

Pintapuolisesti katsottuna tuo vaikuttaa New age -henkiseltä kvasiuskonnolliselta hömpältä. Käytännössä kurssille osallistujat ovat viettäneet joka päivä yhden tunnin valitsemassaan paikassa yksin ja puhumatta. Lisäksi jokainen nuori vietti kokonaisen vuorokauden yksin Kokkolan ulkopuolella sijaitsevalla Trutklippanin saarella.

Lickers filosofoi lisäksi kurssin tarkoitusta:

”Kaikki elävä on yhteydessä toisiinsa, ja jopa hyttysillä on tarkoituksensa, vaikka ne ovatkin meitä välillä ulkona häirinneet.”

Itsekin pääsin näkemään kurssilaisten tanssia tiipiin ympärillä Lickersin rummutuksen ja hoilauksen säestyksellä. Ulkopuoliselle touhu vaikutti lähinnä tahattoman koomiselta. Mieleen tulivat nämä kaksi Suomessa asuvan alkuperäiskansan parodiahahmoa, jotka nyky-Suomessa ovat jo poliittisesti epäkorrekteja ja ”pönkittävät stereotypioita”.

Veronmaksajana olisi mukava tietää, mistä rahat kurssitukseen tulevat. Koska kyseessä on yleiseurooppalainen hanke, rahoitus todennäköisesti tulee Euroopan Unionilta tai joltakin sitä lähellä olevalta järjestöltä. Luultavasti myös valtio ja Kokkolan kaupunki ovat osallistuneet rahoitukseen.

En vastusta Kanadan alkuperäiskansojen yrityksiä pitää yllä omaa kulttuuriaan. Vieroksun sen sijaan tapaa, jolla veronmaksaja rahoittaa ja markkinoi Wisdom of the earth -kurssien kaltaista hölynpölyä. Tosin kurssin osallistujille taisi olla tärkeintä hauskanpito muiden samanikäisten nuorten seurassa.

Googlen avulla löytyy kaksi Wisdom of the earth -sivustoa. Toinen on selkeästi hippihenkinen new age -sivusto. Kanadalaisesta osoitteesta löytyy taas sivusto, joka vaikuttaa samanhenkiseltä kuin Kokkolassa järjestetty kurssi. Siellä ainakin tavoitellaan ”syvää yhteyttä luontoon ja toisiin ihmisiin”.

Ilmastokerettiläisyyttä asiakaslehdessä

Valtamediasta on Suomessa vaikea löytää artikkeleita, joissa suhtaudutaan kriittisesti oppiin ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta. Lomalla käteeni osui energiayhtiö Katternön asiakaslehti, joka on luettavissa pdf-muodossa täältä.

Lehdessä ei ole ainoastaan yhtä vaan useita vallitsevaan ilmasto-oppiin kriittisesti suhtautuvia artikkeleita. Näistä kannattaa mielestäni lukea ainakin kahden teollisuusmiehen Per-Olof Erikssonin ja Stig Gustavsonin mielipiteitä energiapolitiikasta ja erityisesti sen vihreästä ulottuvuudesta.

Toinen mielenkiintoinen artikkeli käsittelee Ylen ja Ilmatieteen laitoksen välistä sopimusta, jossa Yle ja Ilmatieteen laitos sitoutuivat 1.5.2007 alkaen luomaan edellytyksiä ilmastonmuutoksen seurannalle vuosien 2007 ja 2010 välisenä aikana.

Sopimus nousi esille Ylen oman MOT-ohjelman ansioista ja asetettiin esille internetissä sen jälkeen, kun Ilmatieteen laitos oli kieltäytynyt vastaamasta MOT-ohjelman esittämiin kriittisiin kysymyksiin ilmastonmuutoksesta.

Katternön jutussa siteerattiin Ole Norrbackia, jonka mielestä sopimus on ristiriidassa asiallisuudesta ja puolueettomuudesta annettujen yhtiön ohjelmasääntöjen kanssa. Lisäksi juttu arvosteli Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalasta, joka toimii valtion virkamiehenä, edustaa IPCC:tä Suomessa ja toimii lisäksi ympäristöaktivismia edustavan WWF:n hallituksessa.

Yle ei ole ainoa julkisen palvelun yhtiö, joka on luopunut puolueettomuudesta ilmastonmuutosasioissa. Sen esikuva ja isoveli BBC teki samoin. Entisen BBC-toimittaja Peter Sissonsin mukaan BBC järjesti vuonna 2007 seminaarin, jonka seurauksena yhtiö päätti, että todistusaineisto ei enää puolla samanarvoista käsittelyä konsensuksen vastustajille.

Päivi Räsänen

Kesäloma ei jäänyt ilman valtamedian valehtelun ja vääristelyn seurauksena syntynyttä ajojahtia. Kohteena oli median vakioinhokki, sisäministeri Päivi Räsänen, joka joutui median hampaisiin Kansanlähetysseuran vuotuisilla kansanlähetyspäivillä pitämänsä puheen ansiosta.

Puheessa esitetty moraalinen pohdiskelu irrotettiin asiayhteydestä ja siitä revittiin otsikoita viikkotolkulla. Pääkirjoituksissa vaadittiin kiivaasti ministerin eroa ja väitettiin, että Räsäsen puheet karkottavat väkeä kirkosta. Itse olin tapahtumien aikaan valtamedian uutisoinnin varassa. Koska Räsäsen lausunnon asiayhteyttä ja oikeata sitaattia oli vaikea löytää, oli helppo päätellä, että kohu oli tekemällä tehty ja tarkoituksena oli myydä lehtiä muutoin hiljaisena kesäaikana.

Räsäs-kohun seurauksena kirkosta eroavien määrä toki lisääntyi, mutta kysyä sopii, aiheuttiko eropiikin se, mitä Räsänen oikeasti sanoi, vai se, miten valtamedia asian toi julki.

Pohjat veti lopulta Moskeija ja Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola, joka totesi Iltasanomien mukaan:

”Parasta olisi, jos koko puolue lakkaisi olemasta tai että ainakin sitä johtaisi joku muu kuin Räsänen tai että hän edes osaisi pitää suunsa kiinni.”

Lisäksi Simola arvosteli nettikeskustelua, jossa on hänen mukaansa lynkkausmielialan piirteitä. Todellisuudessa valtamedia käynnisti Räsästä vastaan ajojahdin, johon osa nettikeskustelijoista liittyi.

Monen mielestä Simola itse eikä niinkään Räsänen aiheuttaa vahinkoa kirkolle, kun hän pyrkii viemään tilaa konservatiivisilta näkemyksiltä. Valtamedia ja kirkon sisällä toimivat suvaitsevaiset eivät toki suoraan pyri tuhoamaan kirkkoa vaan tekemään siitä itsensä kaltaisen yleishumanistisen toimijan, jossa kirkon perinteiseen sanomaan uskovat on ajettu marginaaliin.

Impivaaralainen sosiaalinen konstruktio

Tämä kuvakin edustaa aitosuomalaisuutta eli topeliaanista sepitettä. Todellisuudessa kuvassa ja siihen liittyvässä viitekehyksessä kuten järvimaisemassa ja Suomen kesässä ei ole mitään erityisesti suomalaista, vaan kaikki on tuotu muualta.

Tapahtui kerran Tanskassa

Vuoden 2011 marraskuussa 10-vuotias tyttö raiskattiin Gullestrupissa, joka sijaitsee lähellä keskijyllantilaista Herningin kaupunkia. Tyttö oli kaverinsa kanssa leikkimässä paikallisessa leikkipuistossa, kun Ahmed Omar Mohammed -niminen 17-vuotias somalinuorukainen raiskasi hänet ja yritti vielä raiskata hänen 9-vuotiaan kaverinsa.

Nyky-Euroopassa moinen ei valitettavasti ole harvinaista, vaikka kyseinen tapaus on uhrin nuoren iän takia harvinaisen törkeä. Tapaukseen liittyy asioita, jotka kertovat nuorten muslimimiesten sopeutumisesta länsimaiseen yhteiskuntaan sekä oikeusjärjestelmän toiminnasta, kun se käsittelee törkeitä väkivaltarikoksia.

Kuka Ahmed Mohammed

Aloitetaan tekijästä. Ennen rikoksiaan Ahmed Mohammed kävi koraanikoulua, jota hänen setänsä pakotti käymään. Hän kuitenkin karkasi sieltä veljensä kanssa, mikä sai sedän sulkemaan hänet lukkojen taakse useaksi päiväksi ilman ruokaa ja juomaa. Ahmed Mohammed oli veljineen lähetetty ns. ”uudelleenkoulutusmatkalle” Somaliaan, mikä on tavallista, jos nuorukainen on oppinut liikaa vääräuskoisten tavoille.

Lopulta Ahmed Mohammed sai uuden mahdollisuuden ja hän värväytyi lapsisotilaaksi. Hän osallistui tehtäviin, joissa käytettiin väkivaltaa kristittyjä ja islamin sääntöihin välinpitämättömästi suhtautuvia muslimeita kohtaan. Tehtäviin kuului silpomisia ja talojen polttamista. Ahmed vietti Somaliassa viitisen kuukautta joulukuusta 2010 toukokuuhun 2011.

Oikeudessa Ahmed Mohammed myös kertoi, että hänen äitinsä halusi pojalleen kovan islamilaisen kasvatuksen. Kokemustensa perusteella hän selitti, että 10-vuotiaan tytön raiskauksessa oli kyse avunhuudosta.

Käräjäoikeus totesi Ahmed Mohammedin syylliseksi raiskaukseen ja tuomitsi hänet kuudeksi vuodeksi vankilaan. Lisäksi hänet tuomittiin karkotettavaksi Somaliaan, koska hän ei ollut Tanskan kansalainen. Tuomio noudatti yleistä pohjoismaista oikeuskäytäntöä eli oli suhteellisen lyhyt. Lisäksi syyllinen luultavasti istuisi tuomiostaan puolet eli pääsisi vapaaksi kolmen vuoden kuluttua. Karkotus Somaliaan taas tekee tuomiosta kovan tai ainakin sellaisen, jonka sopii tanskalaisten oikeustajuun.

Hovioikeus

Viborgissa toimiva ”Vestre Landsret”, joka suurin piirtein vastaa Suomen hovioikeutta, kumosi alkuperäisen karkotuspäätöksen ja teki siitä ehdollisen. Jos Ahmed Mohammed ei tee rikoksia tuomion päättymistä seuraavan kahden vuoden aikana, hän saa jäädä Tanskaan. Päätös syntyi äänestyksessä, jossa neljä kuudesta tuomarista äänesti karkotuksen kumoamisen puolesta ja kaksi vastaan.

Tanskalainen iltapäivälehti BT kertoo tuomion taustoista jonkin verran. Neljä karkotuspäätöstä vastaan äänestänyttä tuomaria katsoivat, että karkotuspäätös on liian rankka, koska tuomitulla on ”siteitä Tanskaan”. Hän on käynyt koulua Tanskassa, suorittanut peruskoulun päättökokeen ja puhuu hyvin maan kieltä. Lisäksi karkotuspäätös todennäköisesti kumottaisiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Tuomio herätti Tanskassa kiivasta keskustelua. Entinen Tanskan konservatiivien kansanedustaja Naser Khader piti karkotuspäätösen kumoamista vääränä ja sanoi uskovansa, että tekijä tekee saman uudelleen. Lisäksi hän kysyi:

”Olemme täysin naiiveja, jos päästämme hänet tällä tavalla. Asia on erittäin vakava. Kyseessä on alaikäisen raiskaus ja jos siitä ei karkoteta, niin mistä?”

”Kyse on myös signaalin antamisesta muille. Jos maahanmuuttajat jotakin pelkäävät, se on karkotus. Olen kuullut ihmisten puhuvan, että he istuvat mieluummin 30 vuotta tanskalaisessa vankilassa kuin joutuvat karkotettavaksi. Ainoa asia, jota he pelkäävät, on karkotus.”

Ahmed Mohammedin aikaisempi uhri, 18-vuotias Desiree Klein, jonka hän yritti raiskata kuukautta ennen Gullestrupin tapahtumia, kertoi myös mielipiteensä tuomiosta julkisuuteen. Desireen äiti Karina Klein kertoo, kuinka hänen tyttärensä koulumenestys heikkeni ja hänen mielenterveytensä järkkyi. Äidin mukaan tytär on myös harkinnut itsemurhaa.

Karina Kleinilta löytyy vain rajoitetusti sympatiaa Ahmed Mohammedille, joka kertoi oikeudessa Al-Qaeda -menneisyydestään:

”Toisaalta säälin häntä mutta se ei anna hänelle oikeutta tehdä tällaisia asioita. Muutkin ihmiset ovat kokeneet mielipuolisia asioita, mutta he eivät silti raiskaa toisten ihmisten lapsia.”

"Ihmisoikeudet"

90-luvun lopulla ja erityisesti vuoden 2000 jälkeen perus- ja ihmisoikeudet ovat nousseet oikeudenkäytössä merkittävään asemaan. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta ihmisoikeuksia sovelletaan valikoivasti. Niiden avulla Ahmed Mohammedin kaltaiset törkeisiin rikoksiin syyllistyneet selviävät pienillä tuomioilla, kun taas rikoksen uhrit jäävät yleensä oman onnensa nojaan.

Vastaavasti sama oikeusjärjestelmä tuomitsee ihmisiä ”sananvapausrikoksista” varsin kevyin perustein. Nämäkin tuomiot jaetaan käyttämällä perusteluna ihmisoikeuksia, joista nauttivat tietyt poliittisen eliitin mielestä erityistä suojelua tarvitsevat vähemmistöryhmät.

Pohjoismaisessa ja yleisemmin eurooppalaisessa oikeudenkäytössä kansalaisen oikeustajulla ei enää ole juurikaan merkitystä. Ahmed Mohammedin tuomio Viborgin hovioikeudessa oli varmasti lain mukainen, ja alkuperäinen karkotuspäätös olisi luultavasti kumottu EIT:ssä. Kysyä kuitenkin sopii, voidaanko oikeudenkäyttö jättää omahyväisen ihmisoikeuspapiston harteille vai pitäisikö kenties ottaa askelia toiseen suuntaan. Yhdysvalloissa Ahmed Mohammed olisi todennäköisesti saanut 30-40 vuoden tuomion ja hänet olisi taatusti karkotettu.

Yle sortuu taas propagandaan

Edellisessä kirjoituksessani käsitellyn sotamies Lee Rigbyn julman murhan jälkimainingeissa verorahoitteinen Yleisradio on myös käsitellyt tapausta uutislähetyksessään (6:22 alkaen). Yle ei olisi Yle, jos se käsittelisi asiaa puolueettomasti ja pyrkisi välittämään yleisölleen tietoa.

Uutispätkässä pääteemana on sosiaalisessa mediassa lisääntynyt ”islamofobia” ja muslimeihin kohdistuneet viharikokset. Näitä selittämään on kutsuttu keskustavasemmistolaisen Demos-ajatushautomon tutkija Jamie Bartlett. Lisäksi haastatellaan poltetun islamilaisen keskuksen naispuolista kävijää.

Kamera kohdistetaan tämän artikkelin kuvituksena olevaan United Against Fascism -järjestön propagandajulisteeseen, jossa on Anders Breivikin ja EDL-järjestön johtaja Tommy Robinsonin kasvot. Teksti kertoo: ”Eri kasvot, sama viha”.

Kamera käy myös ”uskontojen välisessä tukitilaisuudessa” paikallisessa baptistiseurakunnassa. Salin seinät ovat täynnä UAF:n Breivik-julisteita, mikä kertoo tilaisuuden poliittisesta luonteesta. Julisteet myös kertovat, että EDL:n jäseniltä on tilaisuuteen pääsy kielletty. Yle muistaa myös kertoa brittiläisen yhteiskunnan ennätyksellisestä suvaitsevaisuudesta, vaikka maa on monia muita Euroopan maita useammin muslimien väkivallantekojen kohteena.

Mitä Yle ei kerro?

Yle kertoo Pohjois-Lontoossa sijaitsevan islamilaisen ”sisäoppilaitoksen” tuhopoltosta. Rakennuksen seinässä oli graffiti, jossa luki kirjainyhdistelmä EDL. Koska syyllisiä ei vielä ole saatu kiinni, Yle ei voi suoraan syyttää EDL-järjestöä viharikoksesta. Sen sijaan UAF:n propagandajuliste pitää huolen siitä, että katsojan mielikuvissa EDL, Breivik ja islamilaisen kulttuurikeskuksen tuhopoltto liittyvät toisiinsa. Vähintäänkin EDL ”luo viharikoksille otollista ilmapiiriä”, kuten tutkija Bartlett asiantuntevan oloisesti toteaa.

Todellisuudessa huonossa kunnossa olleen kulttuurikeskuksen tuhopolton motiiveista ei ole mitään tietoa. Toistaiseksi poliisi ei ole esittänyt mitään todisteita, että kyseessä olisi viharikos. Mitään todisteita ei myöskään ole siitä, että Ylen mainostama graffiti ja tuhopoltto ylipäänsä liittyvät toisiinsa. EDL-järjestön osallisuudesta tapaukseen ei ole myöskään esitetty näyttöä.

Vaikka työväenluokkainen tausta kuuluu EDL:n johtohenkilöiden puheesta, he tuskin ovat niin typeriä, että menisivät polttamaan moskeijan. Järjestö saa Lee Rigbyn murhan jälkeen sympatiaa paremmin ilman moisia tekoja.

Omilla kotisivuillaan EDL sanoo selväsanaisesti seuraavaa:

”Emme hyväksy hyökkäyksiä moskeijoihin tai minkään uskonnon harjoittamiseen tarkoitettuihin paikkoihin. Vastustamme yksiselitteisesti tällaisia hyökkäyksiä.”

Niin mutta kun EDL luo iskuille otollista ilmapiiriä. Kokonaan käsittelemättä jää islamilaisen radikalismin osuus ja julkisuudessa paljon esillä olleet tapaukset, joissa enimmäkseen pakistanilaisperäiset muslimit ovat värvänneet nuoria syrjäytyneitä valkoihoisia tyttöjä prostituoiduiksi. Britanniassa on toiminut useita tällaisia ”aasialaisten” pyörittämiä paritusrinkejä. Jos ”islamofobinen vihapuhe” on Britanniassa lisääntynyt, kuten tutkija väittää, Lontoon rituaalimurha ja alaikäisten paritustapaukset vaikuttavat varmasti enemmän kuin kuviteltu EDL:n luoma ilmapiiri.

Yle ei luonnollisesti kerro mitään Breivik-propagandajulisteen julkaisseesta järjestöstä ja sen toiminnasta. Jos järjestö väittää vastustavansa ”fasismia”, tämä ei tarkoita, että järjestö taistelisi hyvän puolesta pahaa vastaan. Monesti fasismia vastustavat järjestöt käyttävät mielenosoituksissa pahempaa väkivaltaa kuin ne ”fasistiset” järjestöt, joita he väittävät vastustavansa.

UAF-järjestössä on toiminut varapuheenjohtajana henkilö nimeltä Azad Ali. Hän työskenteli Britannian valtiovarainministeriössä ja toimi samalla valtion virkamiesten islamilaisen järjestön puheenjohtajana. Vuonna 2009 hän siteerasi kotisivullaan islamilaistaistelijaa, joka puolusteli brittisotilaiden tappamista Irakissa:

”Jos näkisin brittiläisen tai amerikkalaisen sotilaan univormussa Irakissa, tappaisin hänet, koska se on velvollisuuteni.”

”Jos taas näkisin saman sotilaan Jordaniassa, en koskisi häneen. Irakissa hän on taistelija ja miehittäjä, täällä hän ei ole sitä. Kunnioitan tätä pääasiallisena uskontoni ohjeena jihadia varten.”

Valtiovarainministeriö tutki Azad Alin toimia mutta hänet todettiin syyttömäksi. Britanniassa valtion virkamiesten poliittista toimintaa on rajoitettu omilla määräyksillä, joita vastaan hänen ei katsottu rikkoneen.

Ali esiintyy omissa blogiteksteissään varovaisin sanankääntein, mutta hän siteeraa kuitenkin amerikkalaisten Jemenissä tappamaa Anwar Al-Awlakia ja kutsuu tätä ”yhdeksi suosikkioppineistaan”.

UAF edustaa poliittisesti äärivasemmistoa. Se on poliittisesti lähellä Sosialistista Työväenpuoluetta ja sen puheenjohtajana ja Azad Alin lähimpänä esimiehenä toimii Lontoon entinen pormestari ”Puna-Ken” Livingstone.

Missä on Ylen sympatia murhattua brittisotilasta kohtaan?

Yle käsittelee islamia ja muslimeita silkkihansikkain, mikä tarkoittaa, että alkuperäinen brutaali murha jää sivuosaan, kun muslimeista tehdään uhreja ja kamera kohdistetaan Breivik-julisteeseen. Todellisuudessa yksikään muslimi ei ole kuollut Ylen mainostamissa muslimeihin kohdistuneissa viharikoksissa.

Kaiki muslimit eivät toisaalta pidä Lee Rigbyn murhaa oikeutettuna. Jotkut voivat jopa tuntea sympatiaa häntä kohtaan, mikä tosin osoittautui kahdelle muslimimiehelle vaaralliseksi, kun he kertoivat mielipiteensä sudanilaissyntyiselle Ziko Sullimanille. Tämä suivaantui ja puukotti ystäviään. Oikeudessa Sulliman ilmoitti tarvitsevansa arabian kielen tulkkia, koska hän ei osannut riittävästi englantia.

Muslimit ovat myös kykeneviä viharikoksiin toisiaan kohtaan eivätkä tarvitse tässä toiminnassa apua valkoihoisilta rasisteilta. Tämä kävi ilmi, kun somalimies puukotti moskeijassa poliisia ja kolmea rukoilemassa ollutta muslimia muutama päivä sitten. Miehille oli syntynyt erimielisyyksiä rukouksen suorittamistavasta.

Suomen yleisradio siis hyökkää helpon kohteen kimppuun ja jättää vaikeammat asiat käsittelemättä. Tätä kutsutaan yleisön palveluksi, josta jokaisen kansalaisen on pakko maksaa Yle-veroa. Tässä Yle tosin ei ole brittiviranomaisia huonompi. Nämä kun pidättävät mieluummin rumia puhuvan 85-vuotiaan mummon viharikoksesta moskeijan edessä, kuin puuttuvat siihen todelliseen ekstremismiin ja sen aatteellisiin juuriin.

Sitä saa mitä tilaa

Viime viikon tapahtumien perusteella otsikon lause pätee yhtä hyvin Britanniaan kuin Ruotsiin. Kumpikin maa maksaa hallitsemattoman maahanmuuttopolitiikkansa seurauksista mellakoina ja terrori-iskuina.

Ruotsin tapahtumia on jo käsitelty muualla selkeästi ja analyyttisesti, joten en puutu niihin. Totean vain, että Ruotsin kokoinen maa ei pitkällä tähtäimellä kestä 50 000 turvapaikanhakijaa vuodessa. Lähiömellakat tarvitsivat vain sopivan sytykkeen, ja sellaiseksi kelpasi tällä kertaa poliisin surmaama 68-vuotias mieshenkilö Husbyn lähiöstä.

Teurastus Etelä-Lontoossa

Michael Adebolajo -niminen nigerialaistaustainen muslimi murhasi brittisotilas Lee Rigbyn Lontoon Woolwichissa viime viikon keskiviikkona. Teko luokiteltiin terrori-iskuksi, vaikka uhreja oli ”vain” yksi.

Vaikka tapahtuma oli terrori-iskuna vaatimaton, teon raakalaismainen luonne ja tekijän patsastelu videolla tekivät siitä äärimmäisen vastenmielisen. Adebolajo katkaisi uhrinsa pään lihakirveellä ja kertoi videolla:

”Kaikkivaltiaan Allahin nimeen vannomme, että emme lopeta taistelua, ennen kuin jätätte meidät rauhaan.”

Useimpien mediayhtiöiden sivulta tuo yllä oleva lause oli poistettu, ja niissä kerrottiin vain siitä, kuinka tekijä valitti, että naiset joutuivat katselemaan hänen tekoaan. Teon islamilaista luonnetta ei voinut enää peitellä sen jälkeen, kun kävi ilmi, että Adebolajo oli liittynyt vuonna 2003 Al Mujahiroun -järjestöön. Samassa järjestössä vaikutti Suomessakin käväissyt Anjem Choudary, joka tosin ei ollut kuullut miehestä kahteen vuoteen.

Vuonna 2010 Adebolajo pidätettiin yhdessä viiden muun miehen kanssa Kenian ja Somalian rajalla. Miesten tarkoituksena oli ollut liittyä Somaliassa taistelevan Al-Shabaab -järjestön riveihin. Tässä vaiheessa myös Britannian tiedustelupalvelu MI5 kiinnostui miehestä ja yritti värvätä hänestä ilmiantajan. Tekijä oli siis jo viranomaisten tiedossa, joten turvallisuusviranomaiset tulevat varmasti saamaan arvostelua osakseen.

Adebolajo ei ole syntyjään muslimi vaan hänen vanhempansa olivat kristittyjä. Adebolajo kuitenkin kapinoi nuorena, sotkeutui rikollisuuteen ja kääntyi myöhemmin islamiin.

Virallinen Britannia reagoi

Nähdyn kaltaisissa iskuissa Britannian valtiojohto ja media reagoivat jo tutuksi käyneellä tavalla. Terrorismi ja ”ekstremismi” tuomittiin, mutta teolla ei ollut virallisesti mitään tekemistä islamin kanssa. Pääministeri David Cameron sanoi lausunnossaan:

”Tämä ei ollut vain hyökkäys Britanniaa ja meidän brittiläistä elämäntapaamme vastaan.”

”Siinä petettiin myös islam ja muslimiyhteisöt, jotka antavat paljon maallemme.”

”Islamissa ei ole mitään, joka oikeuttaa tämän kauhean teon.”

Kyynikko sanoisi, että muslimiyhteisöt myös ottavat paljon. Luonnollisesti Cameron puhui muunneltua totuutta sitaatin viimeisessä lauseessa, sillä islamista löytyy paljonkin tekoa puoltavaa aineistoa. Cameron vain ei tiedä siitä tai teeskentelee tietämätöntä. Tekijä itse ainakin oli vakuuttunut tekonsa islamilaisesta oikeutuksesta puolustuksellisena toimenpiteenä.

Median kommentaattoreista Työväenpuoluetta edustava Dan Hodges ei löytänyt teosta mitään järkeä:

”Minusta eilinen Woolwichin barbaarinen terrorihyökkäys oli kirjaimellisesti järjetön. Missään tapahtuneessa ei ollut järkeä.”

Koko blogipostaus kertoo vain Hodgesin hämmennyksestä ja kyvyttömyydestä ymmärtää tekoa. Mies puhui ”meidän (=muslimit) maista” Kaakkois-Lontoon murteella. Hodges tuntuu olettavan, että aksentti tekee terroristista englantilaisen, vaikka hän selkeästi kokee muslimit omaksi yhteisökseen.

Terrori-isku toi julkisuuteen myös mediassa yleisesti halveksitun English Defence League -järjestön, jonka toiminnassa oli tätä ennen havaittavissa hiipumisen merkkejä. Sen puheenjohtaja Tommy Robinson sanoi asian selkokielellä:

”Tulevalle sukupolvelle opetetaan kouluissa, että islam on rauhan uskonto. Se ei ole sitä eikä ole koskaan ollut. Se, mitä näimme tänään, on islamia.”

Muissa median kommenteissa kehotettiin malttiin ja varoiteltiin ylireagoinnista. Tosin brittien ehkä kannattaisi vaihteeksi reagoida, koska maa on sietänyt radikaaleilta islamisteilta jo aika paljon ja katsoi mm. sormien läpi heidän toimintaansa läpi 90-luvun. Vasta 9/11-terrori-isku ja Lontoon pommitukset vuonna 2005 saivat poliisin ja tiedusteluviranomaiset ottamaan radikaalin islamin tosissaan. Silti media ja poliittinen johto käsittelevät islamia silkkihansikkain ja kieltävät edelleen islamin ja terrorismin välisen yhteyden.

Mitä seuraavaksi?

Voi olla, että Woolwichin tapahtumat unohtuvat pian. Toisaalta on myös muunlaisia merkkejä. Viranomaiset ovat ilmeisesti ottamassa tiukemman linjan islamilaisia vihasaarnaajia kohtaan. Heidän esiintymisensä televisiossa saatetaan kieltää. Britannian sisäministeri Theresa May uhkasi uudella lainsäädännöllä, jos internetin videopalvelut eivät muutoin poista ekstremististä videoaineistoa palvelustaan.

Vastaavaa on Britanniassa nähty viimeksi vuonna 1988, jolloin Margaret Thatcherin hallitus kielsi IRA:n poliittisen siiven Sinn Feinin edustajilta televisioesiintymiset. Kiellon jälkeen Sinn Feinin puheenjohtaja Gerry Adamsin lausunnot kuultiin vain näyttelijän lukemina.

Lisäksi tapahtumat kadulla etenevät omalla logiikallaan. Äskettäin Lontoossa sijaitsevia sotamuistomerkkejä töhrittiin kirjoittamalla niihin sana islam isoilla kirjaimilla. English Defence League -järjestö esitti oman protestinsa samalla, kun lontoolaiset muistelivat terrori-iskussa kuollutta Lee Rigbyä.

Media luonnollisesti närkästyi asiasta ja otsikoi näyttävästi, kuinka ”kaljaa ryystävä EDL” käyttää Rigbyn kuolemaa hyväkseen ja järjestää vastenmielisen protestin. Noin tuhat EDL:n jäsentä marssi Trafalgarin aukiolta Downing Streetille pääministerin virka-asunnon läheisyyteen. Mukana oli myös vastamielensoittajia United Against Fascism -järjestöstä.

Aiempien terrori-iskujen yhteydessä pelätty vastareaktio näyttää myös toteutuneen. Grimsbyn moskeijaan tehtiin polttopulloisku samaan aikaan, kun sisällä oli ihmisiä. Joukossa oli myös lapsia.

Poliisi on myös ehtinyt keskittyä tärkeisiin asioihin. Kaksi nuorta miestä sai syytteen, kun he olivat lähettäneet Twitter-palveluun ”pahantahtoisia kommentteja”, jotka olivat luonteeltaan rasistisia tai uskonnonvastaisia. Sananvapaus onkin Britanniassa jouduttu uhraamaan ”yhteisöjen välisen koheesion” nimissä, kun hallitus pyrkii pitämään kasvavan tyytymättömyyden aisoissa. Yksi ”brittiläinen arvo” on jo siirtynyt historiaan.

Britannian hallitus saa mitä tilaa. Vuosikymmeniä kestänyt passiivisuus radikaalin islamin edessä ja kaunopuheiset lausunnot muslimiyhteisöstä ja sen panoksesta Britannialle eivät välttämättä enää riitä pitämään yllä rauhaa yhteisöjen välillä.

Joukkotuho ja sen hyödyntäminen

Rami Leskinen kirjoittaa Sarastus-lehdessä historiapolitiikan tekemisestä menneisyyden haamuilla. Pitkä artikkeli alkaa lupaavasti, kun se käsittelee juutalaisten joukkotuhon käyttöä poliittisessa propagandassa. Valitettavasti se myös menee johtopäätöksissään liian pitkälle, kun siinä aletaan pohtia, ketkä hyödyntävät joukkotuhon muistoa ja miksi.

Moni on huomannut Ylen kanavilla jatkuvasti pyörivät natsidokumentit, joiden takaa voi perustellusti etsiä vaikuttamispyrkimyksiä. Leskinen on myös oikeassa siinä, että joukkotuhoa käytetään nationalismin torjuntaan myös muualla kuin Saksassa, jossa Vergangenheitsbewältigung eli menneisyyden hallinta alkujaan kehitettiin toisen maailmansodan jälkeen.

Sen sijaan Leskinen nostaa joukkotuhon jalustalle ja menee selkeästi liian pitkälle seuraavassa lauseessaan:

”Länsimaiden syyllisyyden ytimessä on holokausti ja tähän syyllisyyteen perustuu pitkälti sen kannattama sodan jälkeinen liberaali ja suvaitsevainen etiikka.”

Vaikka Leskinen sivuaakin muita syyllisyyttä pönkittäviä aiheita kuten siirtomaavaltaa, hän nostaa juutalaisten joukkotuhon syyllisyyden keskiöön. Tässä hän mielestäni sekoittaa joukkotuhon propagandan välineenä ja itsetuhoisen suvaitsevaisuuden todelliset syyt keskenään. Tästä syystä hän päätyykin kirjoituksen loppupuolella siteeraamaan Kevin MacDonaldin kiistanalaisia ja mielestäni aiheesta antisemitistisiksi salaliittoteorioiksi leimattuja käsityksiä juutalaisten tavoitteesta heikentää länsimaisten yhteiskuntien kantaväestön itsetuntoa ja valta-asemaa.

Miksi holokausti myy?

Leskinen myös ottaa esimerkkejä viihdeteollisuudesta, kun hän kuvaa ”holokaustiteollisuutta”. Hän ei kuitenkaan pysähdy pohtimaan, miksi juutalaisten joukkotuho toimii niin hyvin ja miksi siihen liittyviä elokuvia ja tv-sarjoja edelleen katsotaan innokkaasti.

Tapahtumana juutalaisten joukkotuho edustaa vaikeasti ymmärrettävää inhimillistä pahuutta, joka toteutettiin teollisesti ja perusteellisesti. Kun jotakin sen kaltaista tapahtuu, ihmiset haluavat ymmärtää, miksi näin kävi ja miten vastaavalta vältyttäisiin jatkossa. Pahuus myös kiehtoo, mikä näkyy holokaustielokuvien lisäksi myös rikoselokuvien ja –kirjallisuuden suosiossa.Holokaustiviihteen suosiota ei voi selittää pelkästään poliittisilla vaikuttamispyrkimyksillä.

Leskinen ottaa esille myös ns. ”Salolainen-gaten” esimerkkinä joukkotuhon hyödyntämisessä, vaikka Salolaisen lausetta voi perustellusti pitää antisemitistisenä salaliittoteoriana ja kehnona poliittisena analyysina samanaikaisesti. Leskinen moitti Wiesenthal-keskuksen reaktiota ja tuntui pitävän juutalaisten reaktioita antisemitistisiin ilmauksiin osoituksina yliherkkyydestä.

Toisaalta hän ei yritä ymmärtää yliherkkyyden syitä, eli sitä, että joukkotuho oikeasti tapahtui ja siinä murhattiin miljoonittain juutalaisia. Tuon mittaluokan tapahtuma vaikuttaa voimakkaasti siitä kärsineeseen kansakuntaan ja tapahtumasta tekee länsimaille merkittävän se, että se tapahtui länsimaassa ja sen toteuttajana oli länsimainen valtio. Siksi Kambodzhan kuoleman kentät tai Ruandan kansanmurha eivät vaikuta niin voimakkaasti. Neuvostoliiton gulag kaikessa järkyttävyydessään kärsii dokumentaarisen aineiston puutteesta. Vankileirien saaristosta ei ole paljon filmimateriaalia eikä edes valokuvia näytettäväksi. Sama ongelma koskee myös Ukrainan kulakkivainoja eli ”Holodomoria”.

Monikulttuuri juutalaisten syytäkö?

Kirjoituksensa neljännessä osassa Leskinen kuvaa, kuinka Yhdysvaltojen juutalaiset kannattavat omissa kotimaissaan monikulttuuripolitiikkaa samanaikaisesti, kun he kannattavat Israelin itsekästä juutalaisuuteen perustuvaa nationalismia. Joidenkin kirjoituksen videolinkkien perusteella voi jopa päätellä, että Leskisen mielestä diversiteetin palvonta ja itsetuhoinen monikulttuuripolitiikka ovat juutalaisten syytä.

Leskisen siteeraama Kevin MacDonald ainakin on sitä mieltä, että organisoitunut juutalaisyhteisö on ollut tärkein yksittäinen ryhmä, joka on suosinut rajoittamatonta maahanmuuttoa Yhdysvaltoihin. Lisäksi juutalaisyhteisö edistää MacDonaldin mukaan ”omia koettuja etujaan”, vaikka ne olisivat ristiriidassa muiden amerikkalaisten etujen kanssa.

Keskittyessään juutalaisiin Leskinen tekee ei-juutalaisista monikulttuurin kannattajista pelkkiä marionettejä, jotka ovat älykkäiden ja varakkaiden juutalaisten ohjailtavissa. Kevin MacDonald pitää myös amerikkalaista uuskonservatismia, jonka edustajia oli paljon George W. Bushin hallinnossa, pohjimmiltaan juutalaisen poliittisen aktivismin ilmentymänä. MacDonaldin mukaan ideologian ei-juutalaiset edustajat kuten Jean Kirkpatrick ja Donald Rumsfeld ovat käyttökelpoisia ei-juutalaisten värväämisessä ideologian kannattajiksi, mutta eivät uhkaa sen juutalaista perusluonnetta ja sitoutumista juutalaisten intresseihin.

Leskisen kirjoitus keskittyy liikaa juutalaisten joukkotuhon merkitykseen länsimaisen itsetunnon heikentäjänä ja unohtaa sitä edeltäneet historialliset tapahtumat kuten ensimmäisen maailmansodan, jota voi hyvällä syyllä pitää maailmanhistorian tuhoisimpana ja turhimpana nuorten miesten teurastuksena. Monien kansainvälisten instituutioiden kuten YK:n ja EU:n juuret ovat Flanderin juoksuhaudoissa eikä Auschwitzin kaasukammioissa. YK:n edeltäjä Kansainliitto perustettiin 1918, ja sen tarkoituksena oli estää tulevat sodat. Järjestö epäonnistui työssään tunnetuin seurauksin.

Ensimmäinen maailmansota johti myös pasifismin nousuun ja vasemmiston puolella kehitykseen pois väkivaltaiseen vallankumoukseen pohjautuvasta ajattelusta kohti kulttuuriin vaikuttamista. Kun neuvostomallinen sosialismi menetti viehätyksensä Stalinin hirmutöiden paljastumisen jälkeen, tämä vasemmiston kehityssuunta sai lisää tilaa, puhkesi kukkaansa 1960-luvun lopulla ja jatkuu edelleen.

On ironista ja samalla perin juurin virheellistä päätyä samaan johtopäätökseen kuin viiksekäs itävaltalainen, jonka mielestä bolshevismi oli juutalaisten syytä. Se, että eliitti pitää maltillistakin kansallismielisyyttä natsismiin verrattavana pahuutena, on traagista ja tuhoisaa länsimaille. On yhtä traagista, jos tästä syytetään taas kerran juutalaisia.