Tapahtui kerran Tanskassa

Vuoden 2011 marraskuussa 10-vuotias tyttö raiskattiin Gullestrupissa, joka sijaitsee lähellä keskijyllantilaista Herningin kaupunkia. Tyttö oli kaverinsa kanssa leikkimässä paikallisessa leikkipuistossa, kun Ahmed Omar Mohammed -niminen 17-vuotias somalinuorukainen raiskasi hänet ja yritti vielä raiskata hänen 9-vuotiaan kaverinsa.

Nyky-Euroopassa moinen ei valitettavasti ole harvinaista, vaikka kyseinen tapaus on uhrin nuoren iän takia harvinaisen törkeä. Tapaukseen liittyy asioita, jotka kertovat nuorten muslimimiesten sopeutumisesta länsimaiseen yhteiskuntaan sekä oikeusjärjestelmän toiminnasta, kun se käsittelee törkeitä väkivaltarikoksia.

Kuka Ahmed Mohammed

Aloitetaan tekijästä. Ennen rikoksiaan Ahmed Mohammed kävi koraanikoulua, jota hänen setänsä pakotti käymään. Hän kuitenkin karkasi sieltä veljensä kanssa, mikä sai sedän sulkemaan hänet lukkojen taakse useaksi päiväksi ilman ruokaa ja juomaa. Ahmed Mohammed oli veljineen lähetetty ns. ”uudelleenkoulutusmatkalle” Somaliaan, mikä on tavallista, jos nuorukainen on oppinut liikaa vääräuskoisten tavoille.

Lopulta Ahmed Mohammed sai uuden mahdollisuuden ja hän värväytyi lapsisotilaaksi. Hän osallistui tehtäviin, joissa käytettiin väkivaltaa kristittyjä ja islamin sääntöihin välinpitämättömästi suhtautuvia muslimeita kohtaan. Tehtäviin kuului silpomisia ja talojen polttamista. Ahmed vietti Somaliassa viitisen kuukautta joulukuusta 2010 toukokuuhun 2011.

Oikeudessa Ahmed Mohammed myös kertoi, että hänen äitinsä halusi pojalleen kovan islamilaisen kasvatuksen. Kokemustensa perusteella hän selitti, että 10-vuotiaan tytön raiskauksessa oli kyse avunhuudosta.

Käräjäoikeus totesi Ahmed Mohammedin syylliseksi raiskaukseen ja tuomitsi hänet kuudeksi vuodeksi vankilaan. Lisäksi hänet tuomittiin karkotettavaksi Somaliaan, koska hän ei ollut Tanskan kansalainen. Tuomio noudatti yleistä pohjoismaista oikeuskäytäntöä eli oli suhteellisen lyhyt. Lisäksi syyllinen luultavasti istuisi tuomiostaan puolet eli pääsisi vapaaksi kolmen vuoden kuluttua. Karkotus Somaliaan taas tekee tuomiosta kovan tai ainakin sellaisen, jonka sopii tanskalaisten oikeustajuun.

Hovioikeus

Viborgissa toimiva ”Vestre Landsret”, joka suurin piirtein vastaa Suomen hovioikeutta, kumosi alkuperäisen karkotuspäätöksen ja teki siitä ehdollisen. Jos Ahmed Mohammed ei tee rikoksia tuomion päättymistä seuraavan kahden vuoden aikana, hän saa jäädä Tanskaan. Päätös syntyi äänestyksessä, jossa neljä kuudesta tuomarista äänesti karkotuksen kumoamisen puolesta ja kaksi vastaan.

Tanskalainen iltapäivälehti BT kertoo tuomion taustoista jonkin verran. Neljä karkotuspäätöstä vastaan äänestänyttä tuomaria katsoivat, että karkotuspäätös on liian rankka, koska tuomitulla on ”siteitä Tanskaan”. Hän on käynyt koulua Tanskassa, suorittanut peruskoulun päättökokeen ja puhuu hyvin maan kieltä. Lisäksi karkotuspäätös todennäköisesti kumottaisiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Tuomio herätti Tanskassa kiivasta keskustelua. Entinen Tanskan konservatiivien kansanedustaja Naser Khader piti karkotuspäätösen kumoamista vääränä ja sanoi uskovansa, että tekijä tekee saman uudelleen. Lisäksi hän kysyi:

”Olemme täysin naiiveja, jos päästämme hänet tällä tavalla. Asia on erittäin vakava. Kyseessä on alaikäisen raiskaus ja jos siitä ei karkoteta, niin mistä?”

”Kyse on myös signaalin antamisesta muille. Jos maahanmuuttajat jotakin pelkäävät, se on karkotus. Olen kuullut ihmisten puhuvan, että he istuvat mieluummin 30 vuotta tanskalaisessa vankilassa kuin joutuvat karkotettavaksi. Ainoa asia, jota he pelkäävät, on karkotus.”

Ahmed Mohammedin aikaisempi uhri, 18-vuotias Desiree Klein, jonka hän yritti raiskata kuukautta ennen Gullestrupin tapahtumia, kertoi myös mielipiteensä tuomiosta julkisuuteen. Desireen äiti Karina Klein kertoo, kuinka hänen tyttärensä koulumenestys heikkeni ja hänen mielenterveytensä järkkyi. Äidin mukaan tytär on myös harkinnut itsemurhaa.

Karina Kleinilta löytyy vain rajoitetusti sympatiaa Ahmed Mohammedille, joka kertoi oikeudessa Al-Qaeda -menneisyydestään:

”Toisaalta säälin häntä mutta se ei anna hänelle oikeutta tehdä tällaisia asioita. Muutkin ihmiset ovat kokeneet mielipuolisia asioita, mutta he eivät silti raiskaa toisten ihmisten lapsia.”

"Ihmisoikeudet"

90-luvun lopulla ja erityisesti vuoden 2000 jälkeen perus- ja ihmisoikeudet ovat nousseet oikeudenkäytössä merkittävään asemaan. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta ihmisoikeuksia sovelletaan valikoivasti. Niiden avulla Ahmed Mohammedin kaltaiset törkeisiin rikoksiin syyllistyneet selviävät pienillä tuomioilla, kun taas rikoksen uhrit jäävät yleensä oman onnensa nojaan.

Vastaavasti sama oikeusjärjestelmä tuomitsee ihmisiä ”sananvapausrikoksista” varsin kevyin perustein. Nämäkin tuomiot jaetaan käyttämällä perusteluna ihmisoikeuksia, joista nauttivat tietyt poliittisen eliitin mielestä erityistä suojelua tarvitsevat vähemmistöryhmät.

Pohjoismaisessa ja yleisemmin eurooppalaisessa oikeudenkäytössä kansalaisen oikeustajulla ei enää ole juurikaan merkitystä. Ahmed Mohammedin tuomio Viborgin hovioikeudessa oli varmasti lain mukainen, ja alkuperäinen karkotuspäätös olisi luultavasti kumottu EIT:ssä. Kysyä kuitenkin sopii, voidaanko oikeudenkäyttö jättää omahyväisen ihmisoikeuspapiston harteille vai pitäisikö kenties ottaa askelia toiseen suuntaan. Yhdysvalloissa Ahmed Mohammed olisi todennäköisesti saanut 30-40 vuoden tuomion ja hänet olisi taatusti karkotettu.

Yle sortuu taas propagandaan

Edellisessä kirjoituksessani käsitellyn sotamies Lee Rigbyn julman murhan jälkimainingeissa verorahoitteinen Yleisradio on myös käsitellyt tapausta uutislähetyksessään (6:22 alkaen). Yle ei olisi Yle, jos se käsittelisi asiaa puolueettomasti ja pyrkisi välittämään yleisölleen tietoa.

Uutispätkässä pääteemana on sosiaalisessa mediassa lisääntynyt ”islamofobia” ja muslimeihin kohdistuneet viharikokset. Näitä selittämään on kutsuttu keskustavasemmistolaisen Demos-ajatushautomon tutkija Jamie Bartlett. Lisäksi haastatellaan poltetun islamilaisen keskuksen naispuolista kävijää.

Kamera kohdistetaan tämän artikkelin kuvituksena olevaan United Against Fascism -järjestön propagandajulisteeseen, jossa on Anders Breivikin ja EDL-järjestön johtaja Tommy Robinsonin kasvot. Teksti kertoo: ”Eri kasvot, sama viha”.

Kamera käy myös ”uskontojen välisessä tukitilaisuudessa” paikallisessa baptistiseurakunnassa. Salin seinät ovat täynnä UAF:n Breivik-julisteita, mikä kertoo tilaisuuden poliittisesta luonteesta. Julisteet myös kertovat, että EDL:n jäseniltä on tilaisuuteen pääsy kielletty. Yle muistaa myös kertoa brittiläisen yhteiskunnan ennätyksellisestä suvaitsevaisuudesta, vaikka maa on monia muita Euroopan maita useammin muslimien väkivallantekojen kohteena.

Mitä Yle ei kerro?

Yle kertoo Pohjois-Lontoossa sijaitsevan islamilaisen ”sisäoppilaitoksen” tuhopoltosta. Rakennuksen seinässä oli graffiti, jossa luki kirjainyhdistelmä EDL. Koska syyllisiä ei vielä ole saatu kiinni, Yle ei voi suoraan syyttää EDL-järjestöä viharikoksesta. Sen sijaan UAF:n propagandajuliste pitää huolen siitä, että katsojan mielikuvissa EDL, Breivik ja islamilaisen kulttuurikeskuksen tuhopoltto liittyvät toisiinsa. Vähintäänkin EDL ”luo viharikoksille otollista ilmapiiriä”, kuten tutkija Bartlett asiantuntevan oloisesti toteaa.

Todellisuudessa huonossa kunnossa olleen kulttuurikeskuksen tuhopolton motiiveista ei ole mitään tietoa. Toistaiseksi poliisi ei ole esittänyt mitään todisteita, että kyseessä olisi viharikos. Mitään todisteita ei myöskään ole siitä, että Ylen mainostama graffiti ja tuhopoltto ylipäänsä liittyvät toisiinsa. EDL-järjestön osallisuudesta tapaukseen ei ole myöskään esitetty näyttöä.

Vaikka työväenluokkainen tausta kuuluu EDL:n johtohenkilöiden puheesta, he tuskin ovat niin typeriä, että menisivät polttamaan moskeijan. Järjestö saa Lee Rigbyn murhan jälkeen sympatiaa paremmin ilman moisia tekoja.

Omilla kotisivuillaan EDL sanoo selväsanaisesti seuraavaa:

”Emme hyväksy hyökkäyksiä moskeijoihin tai minkään uskonnon harjoittamiseen tarkoitettuihin paikkoihin. Vastustamme yksiselitteisesti tällaisia hyökkäyksiä.”

Niin mutta kun EDL luo iskuille otollista ilmapiiriä. Kokonaan käsittelemättä jää islamilaisen radikalismin osuus ja julkisuudessa paljon esillä olleet tapaukset, joissa enimmäkseen pakistanilaisperäiset muslimit ovat värvänneet nuoria syrjäytyneitä valkoihoisia tyttöjä prostituoiduiksi. Britanniassa on toiminut useita tällaisia ”aasialaisten” pyörittämiä paritusrinkejä. Jos ”islamofobinen vihapuhe” on Britanniassa lisääntynyt, kuten tutkija väittää, Lontoon rituaalimurha ja alaikäisten paritustapaukset vaikuttavat varmasti enemmän kuin kuviteltu EDL:n luoma ilmapiiri.

Yle ei luonnollisesti kerro mitään Breivik-propagandajulisteen julkaisseesta järjestöstä ja sen toiminnasta. Jos järjestö väittää vastustavansa ”fasismia”, tämä ei tarkoita, että järjestö taistelisi hyvän puolesta pahaa vastaan. Monesti fasismia vastustavat järjestöt käyttävät mielenosoituksissa pahempaa väkivaltaa kuin ne ”fasistiset” järjestöt, joita he väittävät vastustavansa.

UAF-järjestössä on toiminut varapuheenjohtajana henkilö nimeltä Azad Ali. Hän työskenteli Britannian valtiovarainministeriössä ja toimi samalla valtion virkamiesten islamilaisen järjestön puheenjohtajana. Vuonna 2009 hän siteerasi kotisivullaan islamilaistaistelijaa, joka puolusteli brittisotilaiden tappamista Irakissa:

”Jos näkisin brittiläisen tai amerikkalaisen sotilaan univormussa Irakissa, tappaisin hänet, koska se on velvollisuuteni.”

”Jos taas näkisin saman sotilaan Jordaniassa, en koskisi häneen. Irakissa hän on taistelija ja miehittäjä, täällä hän ei ole sitä. Kunnioitan tätä pääasiallisena uskontoni ohjeena jihadia varten.”

Valtiovarainministeriö tutki Azad Alin toimia mutta hänet todettiin syyttömäksi. Britanniassa valtion virkamiesten poliittista toimintaa on rajoitettu omilla määräyksillä, joita vastaan hänen ei katsottu rikkoneen.

Ali esiintyy omissa blogiteksteissään varovaisin sanankääntein, mutta hän siteeraa kuitenkin amerikkalaisten Jemenissä tappamaa Anwar Al-Awlakia ja kutsuu tätä ”yhdeksi suosikkioppineistaan”.

UAF edustaa poliittisesti äärivasemmistoa. Se on poliittisesti lähellä Sosialistista Työväenpuoluetta ja sen puheenjohtajana ja Azad Alin lähimpänä esimiehenä toimii Lontoon entinen pormestari ”Puna-Ken” Livingstone.

Missä on Ylen sympatia murhattua brittisotilasta kohtaan?

Yle käsittelee islamia ja muslimeita silkkihansikkain, mikä tarkoittaa, että alkuperäinen brutaali murha jää sivuosaan, kun muslimeista tehdään uhreja ja kamera kohdistetaan Breivik-julisteeseen. Todellisuudessa yksikään muslimi ei ole kuollut Ylen mainostamissa muslimeihin kohdistuneissa viharikoksissa.

Kaiki muslimit eivät toisaalta pidä Lee Rigbyn murhaa oikeutettuna. Jotkut voivat jopa tuntea sympatiaa häntä kohtaan, mikä tosin osoittautui kahdelle muslimimiehelle vaaralliseksi, kun he kertoivat mielipiteensä sudanilaissyntyiselle Ziko Sullimanille. Tämä suivaantui ja puukotti ystäviään. Oikeudessa Sulliman ilmoitti tarvitsevansa arabian kielen tulkkia, koska hän ei osannut riittävästi englantia.

Muslimit ovat myös kykeneviä viharikoksiin toisiaan kohtaan eivätkä tarvitse tässä toiminnassa apua valkoihoisilta rasisteilta. Tämä kävi ilmi, kun somalimies puukotti moskeijassa poliisia ja kolmea rukoilemassa ollutta muslimia muutama päivä sitten. Miehille oli syntynyt erimielisyyksiä rukouksen suorittamistavasta.

Suomen yleisradio siis hyökkää helpon kohteen kimppuun ja jättää vaikeammat asiat käsittelemättä. Tätä kutsutaan yleisön palveluksi, josta jokaisen kansalaisen on pakko maksaa Yle-veroa. Tässä Yle tosin ei ole brittiviranomaisia huonompi. Nämä kun pidättävät mieluummin rumia puhuvan 85-vuotiaan mummon viharikoksesta moskeijan edessä, kuin puuttuvat siihen todelliseen ekstremismiin ja sen aatteellisiin juuriin.

Sitä saa mitä tilaa

Viime viikon tapahtumien perusteella otsikon lause pätee yhtä hyvin Britanniaan kuin Ruotsiin. Kumpikin maa maksaa hallitsemattoman maahanmuuttopolitiikkansa seurauksista mellakoina ja terrori-iskuina.

Ruotsin tapahtumia on jo käsitelty muualla selkeästi ja analyyttisesti, joten en puutu niihin. Totean vain, että Ruotsin kokoinen maa ei pitkällä tähtäimellä kestä 50 000 turvapaikanhakijaa vuodessa. Lähiömellakat tarvitsivat vain sopivan sytykkeen, ja sellaiseksi kelpasi tällä kertaa poliisin surmaama 68-vuotias mieshenkilö Husbyn lähiöstä.

Teurastus Etelä-Lontoossa

Michael Adebolajo -niminen nigerialaistaustainen muslimi murhasi brittisotilas Lee Rigbyn Lontoon Woolwichissa viime viikon keskiviikkona. Teko luokiteltiin terrori-iskuksi, vaikka uhreja oli ”vain” yksi.

Vaikka tapahtuma oli terrori-iskuna vaatimaton, teon raakalaismainen luonne ja tekijän patsastelu videolla tekivät siitä äärimmäisen vastenmielisen. Adebolajo katkaisi uhrinsa pään lihakirveellä ja kertoi videolla:

”Kaikkivaltiaan Allahin nimeen vannomme, että emme lopeta taistelua, ennen kuin jätätte meidät rauhaan.”

Useimpien mediayhtiöiden sivulta tuo yllä oleva lause oli poistettu, ja niissä kerrottiin vain siitä, kuinka tekijä valitti, että naiset joutuivat katselemaan hänen tekoaan. Teon islamilaista luonnetta ei voinut enää peitellä sen jälkeen, kun kävi ilmi, että Adebolajo oli liittynyt vuonna 2003 Al Mujahiroun -järjestöön. Samassa järjestössä vaikutti Suomessakin käväissyt Anjem Choudary, joka tosin ei ollut kuullut miehestä kahteen vuoteen.

Vuonna 2010 Adebolajo pidätettiin yhdessä viiden muun miehen kanssa Kenian ja Somalian rajalla. Miesten tarkoituksena oli ollut liittyä Somaliassa taistelevan Al-Shabaab -järjestön riveihin. Tässä vaiheessa myös Britannian tiedustelupalvelu MI5 kiinnostui miehestä ja yritti värvätä hänestä ilmiantajan. Tekijä oli siis jo viranomaisten tiedossa, joten turvallisuusviranomaiset tulevat varmasti saamaan arvostelua osakseen.

Adebolajo ei ole syntyjään muslimi vaan hänen vanhempansa olivat kristittyjä. Adebolajo kuitenkin kapinoi nuorena, sotkeutui rikollisuuteen ja kääntyi myöhemmin islamiin.

Virallinen Britannia reagoi

Nähdyn kaltaisissa iskuissa Britannian valtiojohto ja media reagoivat jo tutuksi käyneellä tavalla. Terrorismi ja ”ekstremismi” tuomittiin, mutta teolla ei ollut virallisesti mitään tekemistä islamin kanssa. Pääministeri David Cameron sanoi lausunnossaan:

”Tämä ei ollut vain hyökkäys Britanniaa ja meidän brittiläistä elämäntapaamme vastaan.”

”Siinä petettiin myös islam ja muslimiyhteisöt, jotka antavat paljon maallemme.”

”Islamissa ei ole mitään, joka oikeuttaa tämän kauhean teon.”

Kyynikko sanoisi, että muslimiyhteisöt myös ottavat paljon. Luonnollisesti Cameron puhui muunneltua totuutta sitaatin viimeisessä lauseessa, sillä islamista löytyy paljonkin tekoa puoltavaa aineistoa. Cameron vain ei tiedä siitä tai teeskentelee tietämätöntä. Tekijä itse ainakin oli vakuuttunut tekonsa islamilaisesta oikeutuksesta puolustuksellisena toimenpiteenä.

Median kommentaattoreista Työväenpuoluetta edustava Dan Hodges ei löytänyt teosta mitään järkeä:

”Minusta eilinen Woolwichin barbaarinen terrorihyökkäys oli kirjaimellisesti järjetön. Missään tapahtuneessa ei ollut järkeä.”

Koko blogipostaus kertoo vain Hodgesin hämmennyksestä ja kyvyttömyydestä ymmärtää tekoa. Mies puhui ”meidän (=muslimit) maista” Kaakkois-Lontoon murteella. Hodges tuntuu olettavan, että aksentti tekee terroristista englantilaisen, vaikka hän selkeästi kokee muslimit omaksi yhteisökseen.

Terrori-isku toi julkisuuteen myös mediassa yleisesti halveksitun English Defence League -järjestön, jonka toiminnassa oli tätä ennen havaittavissa hiipumisen merkkejä. Sen puheenjohtaja Tommy Robinson sanoi asian selkokielellä:

”Tulevalle sukupolvelle opetetaan kouluissa, että islam on rauhan uskonto. Se ei ole sitä eikä ole koskaan ollut. Se, mitä näimme tänään, on islamia.”

Muissa median kommenteissa kehotettiin malttiin ja varoiteltiin ylireagoinnista. Tosin brittien ehkä kannattaisi vaihteeksi reagoida, koska maa on sietänyt radikaaleilta islamisteilta jo aika paljon ja katsoi mm. sormien läpi heidän toimintaansa läpi 90-luvun. Vasta 9/11-terrori-isku ja Lontoon pommitukset vuonna 2005 saivat poliisin ja tiedusteluviranomaiset ottamaan radikaalin islamin tosissaan. Silti media ja poliittinen johto käsittelevät islamia silkkihansikkain ja kieltävät edelleen islamin ja terrorismin välisen yhteyden.

Mitä seuraavaksi?

Voi olla, että Woolwichin tapahtumat unohtuvat pian. Toisaalta on myös muunlaisia merkkejä. Viranomaiset ovat ilmeisesti ottamassa tiukemman linjan islamilaisia vihasaarnaajia kohtaan. Heidän esiintymisensä televisiossa saatetaan kieltää. Britannian sisäministeri Theresa May uhkasi uudella lainsäädännöllä, jos internetin videopalvelut eivät muutoin poista ekstremististä videoaineistoa palvelustaan.

Vastaavaa on Britanniassa nähty viimeksi vuonna 1988, jolloin Margaret Thatcherin hallitus kielsi IRA:n poliittisen siiven Sinn Feinin edustajilta televisioesiintymiset. Kiellon jälkeen Sinn Feinin puheenjohtaja Gerry Adamsin lausunnot kuultiin vain näyttelijän lukemina.

Lisäksi tapahtumat kadulla etenevät omalla logiikallaan. Äskettäin Lontoossa sijaitsevia sotamuistomerkkejä töhrittiin kirjoittamalla niihin sana islam isoilla kirjaimilla. English Defence League -järjestö esitti oman protestinsa samalla, kun lontoolaiset muistelivat terrori-iskussa kuollutta Lee Rigbyä.

Media luonnollisesti närkästyi asiasta ja otsikoi näyttävästi, kuinka ”kaljaa ryystävä EDL” käyttää Rigbyn kuolemaa hyväkseen ja järjestää vastenmielisen protestin. Noin tuhat EDL:n jäsentä marssi Trafalgarin aukiolta Downing Streetille pääministerin virka-asunnon läheisyyteen. Mukana oli myös vastamielensoittajia United Against Fascism -järjestöstä.

Aiempien terrori-iskujen yhteydessä pelätty vastareaktio näyttää myös toteutuneen. Grimsbyn moskeijaan tehtiin polttopulloisku samaan aikaan, kun sisällä oli ihmisiä. Joukossa oli myös lapsia.

Poliisi on myös ehtinyt keskittyä tärkeisiin asioihin. Kaksi nuorta miestä sai syytteen, kun he olivat lähettäneet Twitter-palveluun ”pahantahtoisia kommentteja”, jotka olivat luonteeltaan rasistisia tai uskonnonvastaisia. Sananvapaus onkin Britanniassa jouduttu uhraamaan ”yhteisöjen välisen koheesion” nimissä, kun hallitus pyrkii pitämään kasvavan tyytymättömyyden aisoissa. Yksi ”brittiläinen arvo” on jo siirtynyt historiaan.

Britannian hallitus saa mitä tilaa. Vuosikymmeniä kestänyt passiivisuus radikaalin islamin edessä ja kaunopuheiset lausunnot muslimiyhteisöstä ja sen panoksesta Britannialle eivät välttämättä enää riitä pitämään yllä rauhaa yhteisöjen välillä.

Joukkotuho ja sen hyödyntäminen

Rami Leskinen kirjoittaa Sarastus-lehdessä historiapolitiikan tekemisestä menneisyyden haamuilla. Pitkä artikkeli alkaa lupaavasti, kun se käsittelee juutalaisten joukkotuhon käyttöä poliittisessa propagandassa. Valitettavasti se myös menee johtopäätöksissään liian pitkälle, kun siinä aletaan pohtia, ketkä hyödyntävät joukkotuhon muistoa ja miksi.

Moni on huomannut Ylen kanavilla jatkuvasti pyörivät natsidokumentit, joiden takaa voi perustellusti etsiä vaikuttamispyrkimyksiä. Leskinen on myös oikeassa siinä, että joukkotuhoa käytetään nationalismin torjuntaan myös muualla kuin Saksassa, jossa Vergangenheitsbewältigung eli menneisyyden hallinta alkujaan kehitettiin toisen maailmansodan jälkeen.

Sen sijaan Leskinen nostaa joukkotuhon jalustalle ja menee selkeästi liian pitkälle seuraavassa lauseessaan:

”Länsimaiden syyllisyyden ytimessä on holokausti ja tähän syyllisyyteen perustuu pitkälti sen kannattama sodan jälkeinen liberaali ja suvaitsevainen etiikka.”

Vaikka Leskinen sivuaakin muita syyllisyyttä pönkittäviä aiheita kuten siirtomaavaltaa, hän nostaa juutalaisten joukkotuhon syyllisyyden keskiöön. Tässä hän mielestäni sekoittaa joukkotuhon propagandan välineenä ja itsetuhoisen suvaitsevaisuuden todelliset syyt keskenään. Tästä syystä hän päätyykin kirjoituksen loppupuolella siteeraamaan Kevin MacDonaldin kiistanalaisia ja mielestäni aiheesta antisemitistisiksi salaliittoteorioiksi leimattuja käsityksiä juutalaisten tavoitteesta heikentää länsimaisten yhteiskuntien kantaväestön itsetuntoa ja valta-asemaa.

Miksi holokausti myy?

Leskinen myös ottaa esimerkkejä viihdeteollisuudesta, kun hän kuvaa ”holokaustiteollisuutta”. Hän ei kuitenkaan pysähdy pohtimaan, miksi juutalaisten joukkotuho toimii niin hyvin ja miksi siihen liittyviä elokuvia ja tv-sarjoja edelleen katsotaan innokkaasti.

Tapahtumana juutalaisten joukkotuho edustaa vaikeasti ymmärrettävää inhimillistä pahuutta, joka toteutettiin teollisesti ja perusteellisesti. Kun jotakin sen kaltaista tapahtuu, ihmiset haluavat ymmärtää, miksi näin kävi ja miten vastaavalta vältyttäisiin jatkossa. Pahuus myös kiehtoo, mikä näkyy holokaustielokuvien lisäksi myös rikoselokuvien ja –kirjallisuuden suosiossa.Holokaustiviihteen suosiota ei voi selittää pelkästään poliittisilla vaikuttamispyrkimyksillä.

Leskinen ottaa esille myös ns. ”Salolainen-gaten” esimerkkinä joukkotuhon hyödyntämisessä, vaikka Salolaisen lausetta voi perustellusti pitää antisemitistisenä salaliittoteoriana ja kehnona poliittisena analyysina samanaikaisesti. Leskinen moitti Wiesenthal-keskuksen reaktiota ja tuntui pitävän juutalaisten reaktioita antisemitistisiin ilmauksiin osoituksina yliherkkyydestä.

Toisaalta hän ei yritä ymmärtää yliherkkyyden syitä, eli sitä, että joukkotuho oikeasti tapahtui ja siinä murhattiin miljoonittain juutalaisia. Tuon mittaluokan tapahtuma vaikuttaa voimakkaasti siitä kärsineeseen kansakuntaan ja tapahtumasta tekee länsimaille merkittävän se, että se tapahtui länsimaassa ja sen toteuttajana oli länsimainen valtio. Siksi Kambodzhan kuoleman kentät tai Ruandan kansanmurha eivät vaikuta niin voimakkaasti. Neuvostoliiton gulag kaikessa järkyttävyydessään kärsii dokumentaarisen aineiston puutteesta. Vankileirien saaristosta ei ole paljon filmimateriaalia eikä edes valokuvia näytettäväksi. Sama ongelma koskee myös Ukrainan kulakkivainoja eli ”Holodomoria”.

Monikulttuuri juutalaisten syytäkö?

Kirjoituksensa neljännessä osassa Leskinen kuvaa, kuinka Yhdysvaltojen juutalaiset kannattavat omissa kotimaissaan monikulttuuripolitiikkaa samanaikaisesti, kun he kannattavat Israelin itsekästä juutalaisuuteen perustuvaa nationalismia. Joidenkin kirjoituksen videolinkkien perusteella voi jopa päätellä, että Leskisen mielestä diversiteetin palvonta ja itsetuhoinen monikulttuuripolitiikka ovat juutalaisten syytä.

Leskisen siteeraama Kevin MacDonald ainakin on sitä mieltä, että organisoitunut juutalaisyhteisö on ollut tärkein yksittäinen ryhmä, joka on suosinut rajoittamatonta maahanmuuttoa Yhdysvaltoihin. Lisäksi juutalaisyhteisö edistää MacDonaldin mukaan ”omia koettuja etujaan”, vaikka ne olisivat ristiriidassa muiden amerikkalaisten etujen kanssa.

Keskittyessään juutalaisiin Leskinen tekee ei-juutalaisista monikulttuurin kannattajista pelkkiä marionettejä, jotka ovat älykkäiden ja varakkaiden juutalaisten ohjailtavissa. Kevin MacDonald pitää myös amerikkalaista uuskonservatismia, jonka edustajia oli paljon George W. Bushin hallinnossa, pohjimmiltaan juutalaisen poliittisen aktivismin ilmentymänä. MacDonaldin mukaan ideologian ei-juutalaiset edustajat kuten Jean Kirkpatrick ja Donald Rumsfeld ovat käyttökelpoisia ei-juutalaisten värväämisessä ideologian kannattajiksi, mutta eivät uhkaa sen juutalaista perusluonnetta ja sitoutumista juutalaisten intresseihin.

Leskisen kirjoitus keskittyy liikaa juutalaisten joukkotuhon merkitykseen länsimaisen itsetunnon heikentäjänä ja unohtaa sitä edeltäneet historialliset tapahtumat kuten ensimmäisen maailmansodan, jota voi hyvällä syyllä pitää maailmanhistorian tuhoisimpana ja turhimpana nuorten miesten teurastuksena. Monien kansainvälisten instituutioiden kuten YK:n ja EU:n juuret ovat Flanderin juoksuhaudoissa eikä Auschwitzin kaasukammioissa. YK:n edeltäjä Kansainliitto perustettiin 1918, ja sen tarkoituksena oli estää tulevat sodat. Järjestö epäonnistui työssään tunnetuin seurauksin.

Ensimmäinen maailmansota johti myös pasifismin nousuun ja vasemmiston puolella kehitykseen pois väkivaltaiseen vallankumoukseen pohjautuvasta ajattelusta kohti kulttuuriin vaikuttamista. Kun neuvostomallinen sosialismi menetti viehätyksensä Stalinin hirmutöiden paljastumisen jälkeen, tämä vasemmiston kehityssuunta sai lisää tilaa, puhkesi kukkaansa 1960-luvun lopulla ja jatkuu edelleen.

On ironista ja samalla perin juurin virheellistä päätyä samaan johtopäätökseen kuin viiksekäs itävaltalainen, jonka mielestä bolshevismi oli juutalaisten syytä. Se, että eliitti pitää maltillistakin kansallismielisyyttä natsismiin verrattavana pahuutena, on traagista ja tuhoisaa länsimaille. On yhtä traagista, jos tästä syytetään taas kerran juutalaisia.

Vääränlaista terrorismia

Kun tiedot Bostonin maratonin maalialueelle kohdistuneesta pommi-iskusta levisivät, mediassa alkoi spekulointi iskun motiiveista ja mahdollisista tekijöistä. Varsin pian selvisi, että tekijän haluttaisiin mieluiten olevan valkoihoinen mies, teekutsuliikkeen jäsen ja tietysti kova rasisti.

Toiveet muuttuivat toiveajatteluksi, kun demokraattien kongressiedustaja William Keating Massachusettsista arveli tekijän motiivina olleen veropäivän. 15. huhtikuuta Yhdysvalloissa päivä, jolloin ihmiset tekevät veroilmoituksen liittovaltiolle. Päivään liittyi myös muuta symboliikkaa, sillä Timothy McVeigh teki pommi-iskun Oklahoma Cityssä samalla viikolla. 15. huhtikuuta on myös Patrioottien päivä, jolloin Massachusettsin osavaltiossa muistellaan Lexingtonin ja Concordin taisteluita Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa.

Mediassa päiviin liittyvää symboliikkaa hehkutettiin tarkoituksena osoittaa, että tekijä olisi luultavasti valkoihoinen mies. Mitään konkreettisia todisteita ei luonnollisesti esitetty.

”Voi kunpa pommittaja ei olisi muslimi”

Libanonissa asuva vapaa toimittaja Anna Kokko kirjoitti blogiinsa kirjoituksen ”Voi kunpa Bostonin pommittaja ei olisi muslimi”. Kokon mukaan hänen muslimiystävänsä pelkää kasvavaa rasismia, jos tekijäksi paljastuu muslimiryhmittymä.

Kokko toteaa myös:

”...valtavasti palstatilaa saaneet jihadistien iskut ovat saaneet monet meistä liittämään islamin automaattisesti terrorismiin. Samalla on unohtunut, että poliittiset ja uskonnolliset ääriryhmät ovat kautta historian yrittäneet ajaa päämääriään väkivaltaisin keinoin, kaikkialla maailmassa.”

Tässä näkyy modernin liberaalin ajattelun ydin. Islamia ei saa liittää terrorismiin, koska muutkin kuin muslimit ovat tehneet terrori-iskuja. Näin ei saa tehdä, vaikka terroristit itse kertovat motiivikseen pyhän sodan eli jihadin. Siksi selitys islamilaiselle terrorille pitää aina etsiä muualta kuin hänen edustamastaan ideologiasta.

Toisaalta kun Anders Breivik teki pommi-iskunsa ja murhatyönsä, media ja suvaitsevaisto teki kaikkensa, että Breivikin teko tahrisi kaikki islamia arvostelleet tahot. Allekirjoittanutkin on saanut tästä oman pienen osansa, ja Breivikin tekoja hyödynnetään edelleen mustamaalaustarkoituksiin mediassa ja akateemisessa maailmassa. Se, mikä pätee muslimeihin, ei päde valkoisiin miehiin.

Kokko ei ole toiveissaan yksin. Amerikkalainen ideologialtaan vasemmistolainen verkkolehti Salon, julkaisi David Sirotan kirjoituksen, jossa tämä toivoi tekijän olevan valkoihoinen amerikkalainen. Sirotan kirjoitus on tyypillistä postmodernia valtapositioiden ja niihin liittyvän diskurssin analyysiä.

Sirota siteeraa kirjailija Tim Wisea, joka on sanonut:

”Valkoinen etuoikeus tarkoittaa, että pommittajan ollessa valkoinen kukaan ei profiloi edustamaasi ryhmää terroristeiksi, kohdista ryhmään erityistoimia tai uhkaa karkotuksella iskun seurauksena.”

Sirotan mukaan Bostonin pommittajan identiteetti ei ole mikään pieni yksityiskohta vaan se määrittää, miten valtio, poliittinen järjestelmä ja yhteiskunta reagoi tapahtuneeseen. Valkoihoista iskijää pidetään ”yksinäisenä sutena” ja itse iskua yksittäistapauksena. Islamilaiset terroristit taas nähdään mieluummin ideologian ja uskontonsa edustajina sekä osana laajempaa salaliittoa.

Sirotan kaltaiset keskittyvät liikaa ”diskurssiin” ja unohtavat kokonaan reaalimaailman tapahtumat. Siksi he kieltäytyvät näkemästä, että islamilaisen terrorin takana on oikeasti islamin pyhiin kirjoituksiin pohjautuva ideologia, jonka mukaan vääräuskoisia vastaan on taisteltava, kunnes koko maailma on islamin alaisuudessa. Tätä ideologiaa kutsutaan islamismiksi, jotta se erotettaisiin varsinaisesta islamin uskosta. Todellisuudessa raja islamin ja islamismin välillä ei ole lainkaan yksiselitteinen.

Myös ”etuoikeutettuja valkoihoisia” terroristeja motivoi usein ideologia. Tosin näillä ideologioilla ei yleensä ole niin suurta kannatusta valkoihoisten keskuudessa, kuin islamismilla muslimimaailmassa. Siksi lännestä on vaikea löytää väkijoukkoja tai edes yksittäisiä ihmisiä, jotka osoittaisivat suosiotaan Timothy McVeighin ja Anders Breivikin teoille.

Sen sijaan esimerkiksi Lähi-idässä Hamas ja Hizbollah juhlivat Bostonin terrori-iskua. Gazassa Hamasin edustajat jakoivat ohikulkijoille makeisia, ja järjestöjen edustajat juhlivat tapahtumaa tanssimalla kaduilla. Samanlaisia reaktioita nähtiin myös 9/11-terrori-iskujen jälkeen, mutta niistä ei juurikaan raportoitu länsimaisessa mediassa.

Kuinkas sitten kävikään

FBI ja Bostonin poliisi saivat lopulta selville, että maratonreitille reppunsa jättäneet terroristit olivat kaksi tsetsheenitaustaista veljestä Dzhokhar ja Tamerlan. Molemmat olivat muslimeita.

Suomalaismedian ensimmäisissä otsikoissa he olivat kuitenkin ”venäläisveljeksiä”. He olivat toki asuneet Venäjän alueella ja olivat ainakin olleet Venäjän kansalaisia. Nimitys venäläisveljekset tosin loukkaa venäläisiä, koska jokainen venäläinen tunnistaa Tsarnajevin veljekset tshetsheeneiksi tai ainakin ”kaukasialaisiksi”.

Pelkästään Tamerlan Tsarnayevin Youtube-tiliä vilkaisemalla voi päätellä yhtä ja toista iskujen mahdollisista motiiveista. Washington Post on käynyt läpi tilin sisällön ja selvittänyt, millaisia videoita nuori Tamerlan tykkäsi katsoa. Terrorismiin liitetyt videot on enimmäkseen poistettu ja jäljellä on uskonnollisia linkkejä, jotka viittaavat radikaaliin islamiin.

Mukana oli myös Australiassa asuvan libanonilaistaustaisen Feiz Mohammadin video. Ne, jotka ovat katsoneet Channel Fourin dokumentin Undercover Mosque, muistavat Feiz Muhammadin yhtenä dokumentissa esiintyneenä saarnaajana.

Nyt kävi sitten niin, että terroristit osoittautuivat vääränlaisiksi eli muslimeiksi Anna Kokon, Bobby Sirotan ja heidän kaltaistensa länsimaisten liberaalien suureksi pettymykseksi. Siksi nyt on aika keksiä vaihtoehtoisia selityksiä, joilla suljetaan uskonnollinen vakaumus pois motiivien joukossa.

Ainakaan syrjäytymistä ei kannata esitellä motiivina. David Horowitz kirjoittaa Frontpage Magazine -sivustolla:

”Bostonin tappajia kohdeltiin Yhdysvalloissa paremmin kuin melkein kaikkia muita paitsi eliittiin kuuluvia amerikkalaisia, jotka rakastavat omaa maataan. Heille annettiin stipendejä. He pääsivät parhaimpiin valmistaviin oppilaitoksiin. He asuivat Cambridgessa ympäristössä, jossa islamilaisen terrorin arvostelijoita pidetään islamofobeina ja jossa heitä itseään pidetään erityistä huomiota ja huolenpitoa tarvitsevana vähemmistönä.”

Toisessa artikkelissa Bruce Thornton kommentoi sekulaaria materialismia ja siihen liittyvää ylimielisyyttä seuraavasti:

”Se on alentanut uskonnon pelkäksi elämäntapavalinnaksi, yleensä hyväntahtoiseksi paitsi silloin, kun on kyse aseita heiluttelevista, naisia vihaavista, homofobisista evankelisista kristyistä tai rasistisista, maata hamuavista siionistijuutalaisista.”

Uskonnollinen vakaumus terroriteon motiivina ei siis sovi länsimaisen liberaalin maailmankuvaan, jossa kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia ja mielellään tanssivat keskenään kumbayaa leirinuotiolla.

Iskujen jälkinäytös mediassa on vielä käynnissä. Odotettavissa on lisää Mika Aaltolan sisällöltään tyhjää analyysipuhetta täyttämässä ohjelma-aikaa. Tekijöiden motiiveja ihmetellään. Miten noin suloinen poika saattoi tehdä tuollaisen teon? Toivotaan, että terroriteko ei aiheuta muslimeihin kohdistuvia vastareaktiota jne. Anna Kokkokin pelkäsi rasismin lisääntymistä jo ennen tekijöiden selviämistä.

A-studiossa esitettiin myös yksi näkökulma, jolla huomio saadaan kiinnittymään pois Bostonin iskun tekijöistä. Siinä päiviteltiin Bostonin iskun saamaa suurta medianäkyvyyttä ja verrattiin sitä Irakissa tapahtuneen pommi-iskujen sarjan olemattomaan mediahuomioon. Oman moraalisen erinomaisuuden esittelyn lisäksi tarkoituksena on saada katsojat tuntemaan syyllisyyttä kiinnostuksesta Bostonin iskuja ja niiden selvittelyä kohtaan. Johtopäätöksenä syytettiin amerikkalaisia mediayhtiöitä, koska eihän Yleisradiossa koskaan ole mitään vikaa.

Alppilan tapahtumista

Olen tapani mukaan tässäkin asiassa myöhässä, eli ehdin vasta nyt kommentoida Alppilan tapahtumia. Teen sen lyhyesti, koska lähes kaikki olennainen on asiasta jo sanottu muualla.

Videon perusteella on mahdotonta saada kattavaa kokonaiskuvaa opettaja Antti Korhosen työsuhteen purkamiseen johtaneesta tapahtumasta (Youtube, HS video kohdasta 0:25). Videolla näkyy, kuinka Korhonen poistaa uhmakkaasti käyttäytyvän oppilaan koulun ruokalasta voimakeinoja käyttäen.

Vaikka Korhonen olisi tuossa rikkonutkin virkavelvollisuuttaan eli toimenpiteet olisivat tilanteeseen nähden kohtuuttomia (mitä ne eivät mielestäni ole), työsuhteen purkaminen on olosuhteisiin nähden ylimitoitettu rangaistus. Koulun nyt jo entinen rehtori Sari Aarniokoski puukotti alaistaan selkään ja pakeni paikalta Kauniaisten opetuspäällikön virkaan. Aarniokosken seuraaja allekirjoitti muodollisesti työsuhteen purkamisen tuntematta tapahtumia.

Antti Korhosen haastattelussa mies itse kertoo tapahtumat omasta näkökulmastaan. Korhonen oli valittanut perehdytyksen puutetta työsuhteen alkuvaiheessa luottamusmiehelle. Hän epäilee, että ex-rehtori Aarniokoski olisi kostoksi purkanut työsuhteen. Tämä ei välttämättä pidä paikkansa tai ole koko totuus.

Hyvä sisko -verkosto

Hätäinen ja melko todennäköisesti oikeudessa laittomaksi todettava työsuhteen purku herättää epäilyksiä, että tapahtumien takaa saattaisi löytyä muutakin kuin huonot henkilösuhteet opettajan ja rehtorin välillä.

Korhonen kertoo haastattelussa (ääni ja kuva eivät ole synkronissa), että ruokalasta poistettu oppilas olisi soittanut välittömästi äidilleen, joka saapuikin nopeasti paikan päälle. Oppilaan äiti on aiemmin työskennellyt Mannerheimin Lastensuojeluliitossa ja Ihmisoikeusliitossa. Ilmeisesti erään Alppilan yläasteella toteutetun projektin yhteydessä hän olisi tehnyt yhteistyötä rehtori Aarniokosken kanssa.

Oppilaan äiti on elänyt monikulttuurisessa avioliitossa turkkilaismiehen kanssa. Hän on kirjoittanut pro gradu -työnsä suomalais-turkkilaisten avioliittojen viestintäongelmista. Lisäksi hän on esiintynyt julkisuudessa kunniaväkivallan asiantuntijana. Kunnallisvaaleissa hän on ollut Kokoomuksen ehdokkaana Helsingissä. Hänen miehensä taas on tuomittu useista pahoinpitelyistä ja törkeistä lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista vankeuteen.

Lakimies Tiina Nystén edusti alaikäisiä lapsia turkkilaismiehen oikeudenkäynnissä. Hän on myös tällä hetkellä luokasta poistetun oppilaan asianajaja. Hän on Kauniaisten Suomenkielisen opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan jäsen RKP:n mandaatilla. Sattumalta Alppilan yläasteen entinen rehtori Sari Aarniokoski palkattiin Kauniaisiin opetuspäälliköksi sen jälkeen, kun hän oli eronnut rehtorin virasta.

Alppilan yläaste on ollut monikulttuurisen samanaikaisopetuksen pilottikoulu, joka on käytännössä tarkoittanut tavallisten oppilaiden ja ”erityistuen tarvitsijoiden” yhtäaikaista opiskelua siten, että luokassa on samanaikaisesti kaksi opettajaa (aineopettaja ja erityisopettaja). Ex-rehtori Aarniokoski oli merkittävässä roolissa, kun projektiin haettiin pilottikoulua.

Verkostoon kuuluu myös Helsingin kaupungin opetuspäällikkö Marjo Kyllönen, joka oli mukana A-studion Stream-ohjelmassa perustelemassa, miksi Antti Korhosen työsuhteen purkaminen oli oikea toimenpide. Nettitietojen mukaan Kyllösen oma opetuskokemus rajoittuu kahteen vuoteen ala-asteen opettajana.

Sitten on vielä Helsingin opetustoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen, joka hänkin on kommentoinut Korhosen potkuja ja pitänyt niitä asianmukaisina. Viljanen on entinen Sisäministeriön kansliapäällikkö, jonka presidentti Tarja Halonen aikanaan nimitti toiselle kaudelle vastoin silloisen Matti Vanhasen johtaman hallituksen tahtoa. Viljanen on tullut tunnetuksi monikulttuurin puolestapuhujana. Viljasen kommentointi ansaitsee erityishuomiota:

”Opettaja viskaa oppilaan portaikkoon eikä jää seuraamaan eikä huolehtimaan siitä, että miten oppilaalle kävi. Näin ei meillä Helsingin koulujen opettajat toimi. Tämä antaa väärän kuvan Helsingin koulujen opettajista. Koulurauhatilanne on Helsingissä yleislaadultaan varsin hyvä sekä opetustoimi ja opetus korkealaatuista.”

”Opettaja käy häneen fyysisesti kiinni kahteen kertaan ilman, että paikalla olleiden todistajien mukaan poika on ollut millään tavalla uhkaava, väkivaltainen tai aiheuttanut kenellekään vaaraa.”

Videot ja Korhosen oma kertomus ovat jonkin verran keskenään ristiriidassa. Viljanen liioittelee tarkoitushakuisesti tapahtunutta ja puheista käy myös ilmi, että tuntuma käytännön opetustyöhön puuttuu kokonaan.

Virheen peittely

Ex-rehtori Aarniokoski teki Alppilan tapahtumista ilmoituksen poliisille. Aluksi poliisi ei löytänyt oppilaan poistamisesta ruokalasta mitään rikokseen viittaavaa. Sen jälkeen apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske otti tapauksen itselleen. Poliisi on sen jälkeen tutkinut edelleen tapahtumia. Aikanaan asia etenee syyteharkintaan.

Mihin Kalsketta tarvitaan, jos kerran esitutkintaviranomainen ei nähnyt tapauksessa mitään rikokseen viittaavaa? Virallinen perustelu on asian saama julkisuus. Todellisesta perustelusta ei voi olla varma, mutta epäilyksiä voi esittää ja esitänkin sellaisen.

Suomalaisessa virkakoneistossa vallitsee periaate, jossa virhettä ei koskaan tunnusteta. Virallisesti viranomainen ei erehdy. Jos viranomainen jostakin käsittämättömästä syystä on väärässä, hän osoittaa silti hallintoalamaisille olleensa oikeassa. Tähän viimeiseen tarvitaan Kalsketta ja hänen kaltaisiaan.

Kalskeen tehtävänä on saada aikaan syyte. Suomalaisessa oikeusjärjestelmässä syytteen käsittely vie pitkään, joskus useita vuosia. Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta useita huomautuksia oikeustapausten pitkistä käsittelyajoista.

Tuomiota ei välttämättä tarvitse tulla, vaikka viranomaisten kannalta olisi kaikkein parasta, jos Antti Korhonen saisi minkä tahansa, vaikka kuinka lievän tuomion. Jos Korhonen todetaan syyttömäksi hovioikeudessa tai Korkeimmassa oikeudessa, prosessi on jo kestänyt kauan ja asia on julkisuudessa jo unohdettu. Oikeusprosessin tarkoitus on pitkittää asian juridista käsittelyä, ja mahdollinen tuomio lähinnä tarjoaisi viranomaisille tervetulleen perusteen Korhosen työsuhteen purkamiselle.

Korhonen vie työsuhteen purkamisen varmuudella Hallinto-oikeuteen, mikäli Opetuslautakunta ei 7.5.2013 pidettävässä kokouksessaan päätä palauttaa Korhosen työsuhdetta. Mahdollisessa oikeusprosessissa Korhonen on vahvoilla. En ole juristi, joten en tiedä miten hallinto-oikeudessa käy, jos Kalske saa Korhoselle syytteen aikaiseksi ja syyte menee alimmassa oikeusasteessa läpi.

Helsinkin kaupungin Opetusvirasto on myös laatinut dokumentin, jossa se selostaa oman näkemyksensä Alppilan yläasteen tapahtumista. Siinä selkeästi liioitellaan oppilaan kärsimyksiä:

”Sanaharkka jatkui vielä ruokalan oven edessä, jonka päätteeksi opettaja työnsi rinnuksista voimalla oppilas A:n ulos ruokalasta portaikkoon. Opettaja ei jäänyt seuraamaan, miten oppilaalle kävi, vaan poistui takaisin ruokalaan.”

Videolta näkee selvästi, että oppilas itse kiipeää portaita ylös ja jatkaa huuteluaan opettajalle. Opettaja palaa tämän jälkeen takaisin ruokalaan. Oppilaalle ei tapahtuneesta voinut millään syntyä fyysisiä vammoja. Tämä ei Opetusvirastoa haittaa:

”Opettaja vaaransi tilanteessa oppilas A:n turvallisuuden käymällä oppilaaseen kiinni kahdesti, jossa toisella kertaa hän työnsi oppilaan kohti portaikkoa aiheuttaen vakavan vaaran oppilaan terveydelle ja hänen psyykkiselle turvallisuudelleen.”

Jälkimmäisessä sitaatissa liioitellaan selkeästi. Mitään vakavaa vaaraa ei ollut, koska portaikko vei ylöspäin. Oppilas lisäksi itse pakeni portaikkoon, kuten videolta näkyi. Henkinen pipi taisi olla se suurin vamma, ja sen voimakkuutta on ulkopuolisen vaikea arvioida.

Opetusviraston dokumentin ei ole tarkoituskaan kuvata todellisia tapahtumia, vaan antaa ulkopuolisille kuva, että viranomaiset ovat toimineet oikein. Sen tarkoituksena on suojella rehtori Aarniokoskea, opetuspäällikkö Kyllöstä ja viime kädessä apulaiskaupunginjohtaja Viljasta.

Tapahtumien laajempi merkitys

Lienee selvää, että Korhosen erottaminen heikentää opettajien mahdollisuuksia puuttua häiriökäyttäytymiseen. Oppilaat osaavat jatkossa vedota ”oikeuksiinsa” ja uhkailla opettajia oikeustoimilla, jos heitä vastaan käytetään voimakeinoja. Pahimmillaan tämä antaa häiriköille vapaat kädet terrorisoida muiden oppilaiden opiskelua.

Viranomaiset haluavat lisäksi antaa julkisuuteen kuvan, että työrauhaongelmia ei ole ja opetustoimi ja opetus Viljasen sanoin ”korkealaatuista”. Tähän kiiltokuvaan eivät voimakeinot häiritsevästi käyttäytyvien oppilaiden poistamiseksi sovi. Siksi Korhonen pitää uhrata opetustoimesta vastaavien johtajien edun nimissä.

Toinen pyhä lehmä eli monikulttuuri liittyy myös asiaan. Julkisuuteen ei voida antaa kuvaa, että maahanmuuttajaoppilaiden suuri määrä aiheuttaisi järjestyshäiriöitä tai että maahanmuuttajataustaiset syyllistyisivät muita useammin häiriökäyttäytymiseen. Vaikka näin tapahtuisi todellisuudessa, sitä ei saa myöntää.

Liberaaliin ideologiaan kuuluu myös inklusiivisuus. Jos häiriöitä aiheuttavat oppilaat eristetään tarkkailuluokille, se ”leimaa” heitä. Siksi heitä pitää sijoittaa tavallisten oppilaiden joukkoon, ja Alppilan pilottiprojektissa tähän nimenomaan pyrittiin. Opetustoimen kannalta on tärkeää, että tämä projekti ei näyttäydy julkisuudessa koulun työrauhan kannalta tuhoisana.

Viimeisenä asiana voisi mainita Helsingin houkuttelevuuden asuinpaikkana. Jos työssä käyvät lapsiperheet pakenevat ympäryskuntiin, kuten monet niistä usein tekevät ennen lasten kouluikää, Helsingin koulut täyttyvät maahanmuuttajaoppilaista ja vähävaraisten kantaväestön edustajien jälkikasvusta. Siksi Helsingin koulutoimen imagoa ei saa pilata, ja siksi monikulttuurin pitää olla juuri niin ihanaa, kuin millaiseksi se Viljasen kaltaisten korulaiseissa kuvataan.

Rautarouvan muistolle

Päätin sittenkin kirjoittaa edesmenneelle Margaret Thatcherille jonkinlaisen muistokirjoituksen tapaisen. Onhan kyse sentään ehkä merkittävimmästä eurooppalaisesta poliittisesta johtajasta II maailmansodan jälkeen.

Vasemmistolle Thatcherin nimi on kirosana, ja moni vasemmistolainen haluaa ateismistaan huolimatta uskoa, että Thatcher joutuu kuolemansa jälkeen helvettiin. Thatcherin harjoittama markkinoiden vapauttamiseen tähtäävä politiikka on muodostunut vasemmiston silmissä kirosanaksi nimeltä uusliberalismi.

1970-luku ja entinen imperiumi

Britannia oli 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hiipuva entinen imperiumi, joka oli menettänyt uskon itseensä. Kuten monissa muissa Euroopan maissa valtion rooli taloudessa oli merkittävä, verotus korkea ja inflaatio laukkasi. Ay-liikkeen asema oli vahva ja sen johtajilla oli vapaa pääsy Downing Street 10:een nauttimaan olutta ja voileipiä, joita hallitus tarjoili heille siinä toivossa, että ay-liike jättäisi lakot väliin.

Vuonna 1976 maa joutui anomaan lainaa Kansainväliseltä valuuttarahastolta, kun inflaatio aiheutti painetta puntaa kohtaan. Parlamentissa väiteltiin budjettivajeen kaventamisesta leikkauksilla ja veronkorotuksilla. Harold Wilsonin johtama Työväenpuolueen hallitus erosi, kun puolueen vasemmistosiipi kaatoi budjetin.

IMF-lainan edellytyksenä olivat budjettileikkaukset, joita Wilsonin seuraaja James Callaghan ryhtyi toteuttamaan. IMF:n kanssa saavutetun sovun jälkeen korot laskivat ja punnan arvo nousi. Kriisin myötä Britannian talouspolitiikan painopiste muuttui täystyöllisyyden ja korkean sosiaaliturvan tavoittelusta inflaation torjuntaan ja julkisten menojen pitämiseen kurissa.

Tyytymättömyyden talvi

Sanonta tyytymättömyyden talvi (Winter of Discontent) tulee William Shakespearen näytelmä Rikhard III:n avauspuheenvuorosta. Britit tuntevat sen kuitenkin paremmin poikkeuksellisen kylmästä talvesta 1978-79, lakoista ja siitä, mitä nämä yhdessä saivat aikaiseksi.

Callaghanin johtama hallitus oli asettanut viiden prosentin rajan julkisen sektorin palkankorotuksille tarkoituksenaan pitää budjettivaje aisoissa. Britannian ammattiliittojen keskusjärjestö TUC kuitenkin hylkäsi kokouksessaan hallituksen asettaman rajan ja vaativat kollektiivisia työehtosopimuksia.

Tammikuussa 1979 ”Britannian AKT” eli kuorma-autonkuljettajien liitto TWGU aloitti lakon. Autojen polttoaineen jakelu loppui ja monet bensa-asemat joutuivat sulkemaan ovensa. Lakkolaiset lisäksi pyrkivät estämään lakkoon kuulumattomien yritysten toimintaa lakkovahtien avulla.

Kun monet yksityisen sektorin liitot tekivät uuden sopimuksen työnantajan kanssa, julkisen sektorin liitot huolestuivat palkkojen jäämisestä jälkeen. Rautatieläiset ja sairaanhoitajat aloittivat lakkonsa. 22. tammikuuta 1979 oli suurin Britanniassa nähty lakkopäivä sitten vuoden 1926 yleislakon.

Talven pahamaineisimmaksi lakoksi muodostui haudankaivajien lakko Liverpoolissa. Kun arkkuja alkoi kertyä, Liverpoolin kaupunginvaltuusto vuokrasi niitä varten tyhjän tehtaan. Tuolloin lehdistössä spekuloitiin paljon, mitä ruumiille tapahtuisi, jos lakko kestää pitkään. Onneksi lakko kuitenkin päättyi kahdessa viikossa eikä ruumiita tarvinnut haudata merelle, kuten Liverpoolin kaupungin terveystarkastaja tohtori Duncan Dolton ehdotti.

Jätehuollon lakot puolestaan aiheuttivat roskien kertymistä kaduille ja puistoihin. Westminsterin valtuusto kasasi keräämättömät roskat turistien suosimalle Leicester Squarelle, mikä toi rotat paikan päälle.

Poliittisesti tyytymättömyyden talvi kaatui Callaghanin hallituksen päälle. Liitot lakkolivat, vaikka Callaghan oli tullut tunnetuksi ay-liikkeen miehenä. Vielä kesällä 1978 Työväenpuolueen suosio gallupeissa oli nousussa ja näytti, että se voittaisi seuraavat vaalit. Callaghan kuitenkin kieltäytyi järjestämästä vaaleja vuoden 1978 aikana, mikä osoittautui hänen pääministeriuransa kannalta kohtalokkaaksi virheeksi.

Samanaikaisesti vasta valittu konservatiivien puheenjohtaja Margaret Thatcher hyödynsi lakkoaallon taitavasti. Kesken kuorma-auton kuljettajien lakon hän ehdotti rajoituksia ammattiyhdistysliikkeen toimintaan. Valtaan päästyään hän toteutti rajoitukset, joista tärkein oli vaatimus järjestää jäsenäänestys lakon aloittamisesta.

Thatcher voitti vaalit ja seuraavien vuonna 1983 järjestettyjen vaalien aikaan lakkojen määrä oli pienimmillään 30 vuoteen. Thatcherin valtaannousu lopetti Britanniassa ns. sodanjälkeisen konsensuksen, joka perustui hyvinvointivaltioon ja keynesiläiseen talouspolitiikkaan.

Thatcherin valtakauden jälkeen paluuta entiseen ei ollut. Työväenpuolue voitti seuraavan kerran vaalit vasta vuonna 1997, kun Tony Blairin johtama Labour kukisti John Majorin konservatiivit. Tuossa vaiheessa Työväenpuolue oli siirtynyt konservatiivien linjoille ja suosi alhaista julkista kulutusta, alhaisia veroja ja julkisomisteisten yritysten yksityistämistä. Ammattiliittojen asema Britanniassa ei koskaan palannut entiselleen.

Myöhemmät vaiheet

Thatcheriä on syytetty köyhien jättämisestä heitteille, Britannian teollisuuden romahduttamisesta ja työväenluokan tuhoamisesta. Toki monet hänen toimenpiteensä olivat radikaaleja eivätkä monet perinteiset konservatiivitkaan pitäneet niistä.

Thatcherin politiikkaa kuitenkin kopioitiin muissa Euroopan maissa, myös Suomessa, jossa rahamarkkinat vapautettiin vuonna 1987. Suomessakin monia valtion laitoksia yhtiöitettiin ja yksityistettiin.

Kaikki yksityistämiset eivät suinkaan olleet mitään menestystarinoita Thatcherin Britanniassa. Närää ovat herättäneet erityisesti rautatieyhtiöiden ja vesilaitosten yksityistämiset. Vanha julkinen monopoli on korvattu yksityisellä, joka nostaa hintoja ja laiminlyö investoinnit infrastruktuuriin.

Britannian ay-liikekin kukistui vasta Thatcherin toisella pääministerikaudella vuosien 1984-85 hiilikaivoslakon jälkeen. Tuo lakko henkilöityi Thatcherin ja kaivostyöläisten liiton puheenjohtaja Arthur Scargillin väliseksi kaksintaisteluksi, joka päättyi Thatcherin tyrmäysvoittoon. Lakko kuitenkin jakoi kansakuntaa eikä siitä selvitty ilman väkivaltaa. Kolme lakkovahtia kuoli epäilyttävissä olosuhteissa.

Thatcher ja Euroopan Unioni

Monet nuoremmat saattavat muistaa Thatcherin kovana euroskeptikkona. Tämä kuva ei kuitenkaan pidä täysin yhtä todellisuuden kanssa. Kun Britannia liittyi 70-luvun alussa Euroopan talousyhteisö EEC:n jäseneksi Thatcher oli mukana kampanjoimassa jäsenyyden puolesta yhdessä konservatiivipääministeri Edward Heathin kanssa. Rautarouva oli kuitenkin jo järkiintynyt lokakuuhun 1990 mennessä, jolloin hän piti kuuluisan ”kolmen ein” puheensa parlamentille.

Thatcherin syrjäyttäminen liittyy myös Euroopan Unioniin ja Maastrichtin sopimukseen, jota Thatcher ei koskaan hyväksynyt. Thatcherin syrjäyttämisen jälkeen hänet korvasi John Major, jonka johtama hallitus allekirjoitti sopimuksen. Tämän jälkeen suhtautuminen Euroopan Unioniin on jakanut konservatiiveja ja johtanut euroskeptisten sirpalepuolueiden perustamiseen.

Thatcherin perintö

Suhtautuminen Thatcheriin on Britanniassa kaksijakoista. Useimmat tunnustavat hänen aikaansaamansa muutoksen ja sen välttämättömyyden, mutta arvostelevat sosiaalista hintaa, joka hänen uudistuksistaan jouduttiin maksamaan.

Thatcher on suosittu myös Yhdysvalloissa, jossa häntä arvostetaan Ronald Reaganin kumppanina kylmän sodan aikana. Hän syvensi Britannian ja Yhdysvaltojen välistä erityissuhdetta, jota myöhemmät pääministerit Major ja Blair jatkoivat.

Poliittinen vasemmisto ei kuitenkaan ole koskaan antanut Thatcherille anteeksi ay-liikkeen kukistamista. Siksi Thatcherin kuolemaa on myös juhlittu Britanniassa vasemmiston tapaan mellakoimalla kadulla.

Thatcheriltä ei aikanaan herunut minkäänlaista sympatiaa Brixtonin mellakoijille. Siksi ei ole yllättävää, että juuri Brixtonissa Rautarouvan kuolema on johtanut anarkiaan kaduilla.

Thatcherin politiikka jakaa jyrkästi mielipiteitä, mutta hänen aikaansaannoksiaan ei kukaan voi kiistää. Myös vasemmiston kannattaisi muistaa tämä, koska Thatcherin valtaannousua ei olisi tapahtunut ilman sosialistisen politiikan aiheuttamaa taloudellista alennustilaa ja militanttia ay-liikettä.

Suomi ja Anjem Choudary

Kirjoitin noin kolme vuotta sitten islamin kansikuvapoika Anjem Choudarysta. Kyseisen herran kohdalla juuri mikään ei ole muuttunut, vaan lakimieheksi koulutettu sosiaaliturvaelätti jatkaa edelleen röyhkeän länsivastaisen propagandan levittämistä.

Choudary vieraili äskettäin Suomessa ja puhui Roihupellon teollisuusalueella sijaitsevassa Cafe Viikki -nimisessä ravintolassa. Choudaryn puheen voi lukea aukikirjoitettuna Junes Lokan blogista. Puheessaan hän uhosi tuttuun tyyliinsä islamin lipun vielä liehuvan Eduskuntatalon yläpuolella.

Merkityksetön mies

Mtv3 kysyi mielipidettä Suomen johtavalta islamin selittäjältä eli Jaakko Hämeen-Anttilalta. Tämän mukaan Choudary edustaa ”extremeä hihhuliporukkaa”, joten hänen puheitaan ei kannata ottaa vakavasti.

”Tällaiset luennoitsijat edustavat vain hyvin pieniä piirejä”, Hämeen-Anttila toteaa.

Tietysti on selvää, että Choudary saa brittimediassa enemmän huomiota, kuin hän edustamiensa järjestöjen jäsenmäärän perusteella ansaitsisi. Choudary pitää julkisuudesta ja pyrkii sinne.

Toisaalta itse kunkin kannattaisi pohtia, miten laajalti Choudaryn ajatuksia esim. kalifaatista kannatetaan muslimien keskuudessa ja mitä eurooppalaisten viranomaisten sallivuus Choudaryn kaltaisia kohtaan kertoo eurooppalaisista yhteiskunnista.

Choudary kehottaa muslimeja käyttämään hyväksi sosiaaliturvaa. Hänen mukaansa he ottavat vastaan jizyan, koska se kuuluu heille. Hän myös sanoi, että rahojen ottaminen ei-muslimeilta on normaalia. Hän myös avoimesti pilkkasi yhdeksästä viiteen työskenteleviä englantilaisia. Choudary perheineen saa sosiaalitukia noin 25 000 puntaa vuodessa.

Hämeen-Anttila vähättelee Choudarya henkilönä ja välttää ottamasta kantaa Choudaryn ajatuksiin sekä niiden kannatukseen. Tämä tuskin yllättää ketään. Choudary sanoo asiat suoraan ja kiertelemättä, toisin kuin monet islamilaiset uskonoppineet, jotka kätkevät todelliset ajatuksensa puhuessaan länsimaiselle yleisölle.

Choudary ei myöskään ole mikään ainutkertainen ilmiö. Britannia ja erityisesti Lontoo on jo parin vuosikymmenen ajan tarjonnut turvasataman radikaaleille islamisteille. Viranomaiset ovat katsoneet kiihotusta sormien läpi ja puuttuneet siihen vain harvoin. Choudaryn varhaisempana versiona voidaan pitää koukkukätistä Abu Hamzaa, joka saarnasi Finsbury Parkin moskeijassa jo kymmenen vuotta sitten. Abu Hamzalle kävi lopulta huonosti. Hänet tuomittiin terrorismirikoksista ja hänet luovutettiin syyskuussa 2012 Yhdysvaltoihin vastaamaan syytteisiin terrorismista.

Anjem Choudaryn perustamia järjestöjä on kielletty, mutta mies itse ei ole joutunut Abu Hamzan tavoin viranomaisten hampaisiin. Choudaryn Suomen vierailun taustalta löytyy joukko suomalaisia kurdeja. Kyseessä olivat ilmeisesti ainakin osittain samat henkilöt, jotka osoittivat mieltään Mullah Krekarin vapauttamiseksi reilu vuosi sitten. Nykyinen Kokoomuksen Turun kaupunginvaltuutettu Mohammed Azizi oli tuolloin yksi mielenosoituksen puuhamiehistä.

HS topakkana

Myös Helsingin Sanomat muistutti, että kaikkea ei tarvitse hyväksyä. Hesari kuitenkin näyttää todellisen karvansa tuossakin pääkirjoituksessa:

”Demokraattisessa maassa vihapuhetta ei tarvitse hyväksyä, tuli se mistä suunnasta tahansa.”

Lehti antaa ymmärtää, että muodikas ”vihapuhe” on se varsinainen ongelma eikä muslimien laajalti kannattama uskonnollispoliittinen liike, joka pyrkii korvaamaan länsimaisen demokratian islamilaiseen sharia-lakiin perustuvalla yhteiskuntamallilla.

Tästä seuraa, että esimerkiksi hollantilaisparlamentaarikko Geert Wildersiltä voitaisiin evätä maananpääsy samalla ”vihapuheperustelulla”. Neljä vuotta sitten Britannia eväsi Wildersiltä maahanpääsyn. Näin maan hallitus sai mahdollisuuden esiintyä muslimien silmissä ”tasapuolisena”. Myös amerikkalainen radiopersoona ja kirjailija Michael Savage sai brittihallitukselta kunnian kuulua henkilöihin, joilta on kielletty pääsy saarelle.

Britannian tuolloinen sisäministeri Jacqui Smith halusi esittää ”täti tiukkaa” ja julkaisi vuoden 2009 toukokuussa listan ei-toivotuista henkilöistä. Listalle kuului mm. venäläisen skinhead-jengin kaksi jäsentä, Ku-Klux Klanin suurvelho ja saksalainen uusnatsi. Tarkoituksena oli ilmeisesti osoittaa, että ketään ei syrjitä eikä radikaaleja islamisteja erikseen yksilöidä.

Eikä heitä Britannia ole vainonnutkaan. Yritykset karkottaa esim. Abu Qatadan kaltaisia terroristiyhteyksistä epäiltyjä ovat säännöllisesti kompastuneet Britannian ihmisoikeuslainsäädäntöön. Näin Qatada perheineen nauttii avokätisistä sosiaalituista Anjem Choudaryn tavoin.

HS:n pääkirjoitus myös ehdottaa tavanomaisia, tehottomiksi todettuja keinoja radikalismin vähentämiseen:

”Kotimaan kannalta avainasemassa on demokraattisten arvojen painottaminen maahanmuuttajien kotouttamiseksi.”

Suomen viranomaiset eivät kuitenkaan kieltäneet Choudaryn maahanpääsyä. Näin viesti ”demokraattisten arvojen” puolesta jäi lähettämättä. Eteläinen naapurimme Viro sen sijaan ei ole tällaisissa asioissa epäröinyt vaan aikanaan kielsi dosentti Johan Bäckmanilta maahanpääsyn Tallinnan satamassa.

Viranomaisten kyvyttömyys ja ennen kaikkea haluttomuus tehdä yhtään mitään radikaalin islamin leviämisen estämiseksi on jo tullut selväksi. Tämä haluttomuus on omiaan lisäämään kansalaisten epäluottamusta viranomaisia kohtaan sekä tietysti epäluuloa islamia ja muslimeja kohtaan. Jälkimmäisen torjuntaan riittää kyllä energiaa, ja tarvittaessa turvaudutaan Mika Illmanin apuun.