Sosialismin viehätys

Loman aikana en käytä tietokonetta, joten tännekään ei ole tullut kirjoiteltua. Yleensä loman jälkeen olen kirjoittanut jostakin omasta mielestäni merkittävästä tapahtumasta. Mielestäni mikään yksittäinen uutinen ei tällä kertaa noussut muiden yläpuolelle, joten on pakko keksiä jotakin muuta.

Vallankumous Tanskaan

Tanskan viimeisissä valtiopäivävaaleissa vasemmisto voitti pitkästä aikaa. Poikkeuksellista vasemmiston voitossa oli se, että valtapuolue sosiaalidemokraatit menetti ääniä 0,5 prosenttia. Sen sijaan äärivasemmisto kasvatti suhteellista ääniosuuttaan eli Radikale Venstre (Radikaali vasemmisto) ja Enhedslisten (Yhtenäisyyslista) voittivat.

Näistä jälkimmäinen nousi Tanskassa otsikoihin, kun Enhedslistenin ryhmäpuheenjohtaja Per Clausen pohdiskeli Berlingske Tidenden haastattelussa vallankumouksen mahdollisuutta Tanskassa. Clausenin mukaan vallankumous tulee Tanskaan 20 vuoden kuluttua. Clausen totesi:

"Talous voi Tanskassa romahtaa, jolloin ihmisille valkenee, että poliitikoilta puuttuu oikeutus johtaa maata. En tunne ketään Enhedslistenin jäsentä, joka ei uskoisi vallankumoukseen."

Toinen puolueen johtoryhmän jäsen Hans Jørgen Vad puolestaan sanoi, että vallankumous tapahtuu yleislakon kautta eikä siitä äänestetä. Hänen mukaansa vallankumous on lähtökohtaisesti väkivallaton.

Vallankumous tarkoittaisi käytännössä, että valtio ottaa pankit hallintaansa, arvopaperipörssi lakkautetaan, työntekijät ottavat yritykset hallintaansa ja sotaväki lakkautetaan. Puolueen johtoryhmän jäsen Kathrine Toft Mikkelsen puolestaan sanoo, että puolueen saadessa 90 kansanedustajaa se lakkauttaisi sotaväen ja poliisin lainsäädännön kautta samoin kuin tuotantovälineiden yksityisomistuksen. Toft Mikkelsen toteaa:

"Luonnollisesti ihmiset saisivat omistaa oman hammasharjan."

Toft Mikkelsenin mielestä monet toimialat pitäisi lakkauttaa. Esimerkiksi mainosalaa hän pitää tarpeettomana. Kun Berlingske-sanomalehti kysyi, ovatko hänen mielipiteensä radikaaleja, Toft Mikkelsen vastasi:

"Jos on radikaalia toivoa yhteiskuntaa, jossa kukaan ei sairastu työstä, kukaan ei tule ökyrikkaaksi tai lähetetyksi sotaan ja jossa ihmiset ja ympäristö ovat etusijalla, silloin olen radikaali."

Enhedslisten oli ennen vallankumouspuheita tehdyissä mielipidemittauksissa saanut jopa 12 prosentin kannatuksen. Vaaleissa puoluetta kannatti 6,7 prosenttia äänestäneistä.

Vallankumouspuheet herättivät tanskalaismediassa suuren kohun, jolloin puolueen keulakuvan Johanne Schmidt-Nielsenin oli pakko ottaa etäisyyttä vallankumousta havitteleviin johtoryhmän jäseniin. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, ja valtaosalle tanskalaisista puolue näyttäytyy sekavana kokoelmana vanhoja kommunisteja ja hörhövasemmistolaisia.

Vallankumoushaaveet myös kertovat, että kommunismi ei ole kuollut Länsi-Euroopassa vaan elää ja voi hyvin. Itäisen Keski-Euroopan entisissä sosialistimaissa tiedetään, miltä kommunismin todellisuus näyttää, joten vallankumousta toivova ei siellä saisi ymmärrystä osakseen.

Neuvostoliiton vakooja

Toinen kohu-uutinen liittyy Tanskan kansallismuseon entiseen johtajaan Olaf Olseniin, joka tunnusti toimittaneensa tietoja 500 tanskalaisesta taiteilijasta ja tiedemiehestä Neuvostoliiton suurlähetystöön. 75 nimeen oli liitetty lyhyt elämäkerta ja kuvaus siitä, miten kyseinen henkilö suhtautuu Neuvostoliittoon. Myös tunnetun ydinfyysikko Niels Bohrin tiedot päätyivät Neuvostoliiton sotilastiedustelun käsiin.

Kööpenhaminan yliopistossa työskentelevän historioitsija Regin Schmidtin mukaan Olsenin välittämiä tietoja olisi luultavasti käytetty puhdistusten toteuttamiseen, jos Tanska olisi joutunut neuvostoblokin joukkojen miehittämäksi. Tällöin listan nimistä osa olisi teloitettu ja osa joutunut vankileirille.

Olsenia ei koskaan rangaistu maanpetoksesta, koska Tanskan tiedustelupalvelu PET käytti häntä tiedonantajanaan. Olsen itse tunnusti tekonsa eikä hän aikanaan pitänyt toimintaansa maanpetoksellisena. Hän sanoo:

"Nykyisin kadun tekojani enkä enää tekisi samoin. Silloin olin kuitenkin nuori, iloinen ja naiivi kommunisti."

Lehtien yleisönosastoissa Olsen sai osakseen yllättävän paljon ymmärrystä. Vain harva tuomitsi teon yksiselitteisesti ja ennemminkin paheksuttiin sitä, että asiasta tehtiin mediassa niin suuri numero.

Kommunismin kannattamista ei pidetä länsimaissa yleisesti minään pahana asiana. Ei edes silloin, kun poliittiset mielipiteet tuovat mieleen Pol Potin Kamputshean tai kun vaikutusvaltainen henkilö on nuorena palvellut stalinistista Neuvostoliittoa. Julkinen tuomio olisi huomattavasti ankarampi, jos kyseiset henkilöt ihannoisivat Hitleriä tai olisivat työskennelleet Natsi-Saksan hyväksi.

Historia on osoittanut internationalistisen punaisen version sosialismista vähintään yhtä tuhoisaksi ja tappavaksi voimaksi kuin aiheesta häpäisty kansallinen versio. Tästä huolimatta kommunisteja pidetään edelleen hyvää tarkoittavina, vähän naiiveina idealisteina eikä vaarallisina hulluina, jotka valtaan päästyään tuhoavat maansa. Kommunismia ei lännessä ole häpäisty vaan entiset Neuvostoliiton palvelijat ja järjestelmän ihailijat ovat rauhassa saaneet jatkaa työtään. Näin yhä uudet nuoret sukupolvet, joilla ei ole omakohtaista kokemusta sosialismin todellisuudesta, omaksuvat aatteen ja pitävät sitä hengissä.

Konsernivierailu

Kävimme tutustumiskäynnillä Tuurinperä-konsernissa ja keskustelimme pääjohtaja Tuurin kanssa liiketoimintayhteistyöstä. Keskustelut käytiin rakentavassa hengessä. Vaikka varsinaisia päätöksiä ei tehty, liiketoiminnallinen yhteistyö tuskin päättyy tähän.

Tuurinperä-konsernin vahvuusalueisiin kuuluu yhtenä osana ihmisoikeusteollisuus. Tällä osa-alueella edellytykset yhteistyön syventämiselle vaikuttavat parhaimmilta.

Profeetan kunnian suojelijat ja kunniakansalaiset

Korkein oikeus on äskettäin liittynyt siihen joukkoon, jonka mielestä islamin profeetta Muhammadin kunniaa pitää Suomessa suojella. Olen jo aiemmin käsitellyt kysymyksen profeetta Muhammadin lapsivaimo Aishasta ja tavasta, jolla se vielä nykyäänkin oikeuttaa avioitumisen alaikäisen nuoren tytön kanssa, joten ei siitä sen enempää.

Islamin pelko

Islamin arvostelu johtaa yleensä syytöksiin ”islamofobiasta”. Tuon uudissanan yksi tarkoitus on tehdä muslimeista uhreja ja suojata heitä ja heidän edustamaansa ideologiaa arvostelulta. Muslimit eivät keksineet uhriutumista itse vaan jäljittelivät tässä muita sorretuiksi itseään kokeneita kansanryhmiä kuten naisia ja homoja.

Islamofobia on sanana ongelmallinen, koska fobia tarkoittaa irrationaalista pelkoa. Syytösten tarkoittamassa islamofobiassa ei kuitenkaan ole kyse tästä vaan sen tunnustamisesta, että islamin lisääntynyt vaikutusvalta yhteiskunnassa on haitallista ja uhkaa niitä arvoja ja asioita, joita länsimaissa on perinteisesti pidetty tärkeinä. Yksi näistä asioista on sananvapaus.

Korkein oikeus on juuri osoittanut käytännössä, että islamin vaikutusvalta yhteiskunnassa on kasvanut ja että se johtaa sananvapauden kaventumiseen. Vaikka voidaan väittää, että islaminuskoiset ovat keskimäärin herkkiä loukkaantumaan, jos heidän uskonnostaan puhutaan negatiivisessa asiayhteydessä, pelkästään tämä ei selitä tarvetta suojella islamin pyhinä pitämiä asioita suomalaisessa oikeudenkäytössä.

Tarvitaan myös väkivallan uhka, jota ei myönnetä ja josta ei puhuta. Islamin arvostelu herättää vihaisia ja väkivaltaisia reaktioita, jotka eivät ainoastaan kohdistu arvostelijaan itseensä vaan myös arvostelijan kotimaahan ja sen instituutioihin.. Esimerkiksi Tanskassa, josta alkuperäiset Jyllands Postenin Muhammad-pilakuvat ovat peräisin, on esiintynyt useita terrori-iskun yrityksiä, jotka onneksi eivät ole johtaneet ihmisuhreihin. Äskettäin neljä muslimimiestä tuomittiin terrori-iskun suunnittelusta juuri Jyllands Posten -lehteä vastaan.

Kun Suomen valtio rankaisee islamin pyhien asioiden loukkaamisesta, se ei pyri suojelemaan muslimeita vihalta vaan itseään islamin nimissä harjoitetulta väkivallalta. On helpompi ampua ikävistä asioista kertova viestintuoja kuin puuttua islamilaisen väkivallan uhkaan. On helpompi teeskennellä, että väkivalta johtuu ”vihapuheesta”, kuin tunnustaa, että monikulttuurin nimissä suojellun vähemmistön ja sen harjoittaman uskonnon äärimmäinen suvaitsemattomuus on se todellinen uhka.

Hurskastelua

Kansanedustaja Jussi Halla-ahon tuomio on jo kirvoittanut hurskastelevia puheenvuoroja. Rikosoikeuden professori Terttu Utriainen on yhtenä ensimmäisistä kannattamassa sensuuria.

Kun meillä on Utriaisen kaltaisia asiantuntijoita, ei kannata ihmetellä, miksi valtio sääntelee kansalaisvapauksia täysin estottomasti. Utriainen toteaa Aamulehden mukaan:

”Utriainen toteaa, että EU:ssa arvokriteereinä ovat muun muassa kansalaisten yhdenvertaisuus ja monikulttuurisuus. Euroopan ihmisoikeussopimuksella suojellaan näitä arvoja.”

Kaikki totalitaristiset ideologiat peittävät todellisen luonteensa kauniilta kuulostavan sanahelinän taakse. Poliittisesti korrekti monikulttuuri-ideologia ei tässä suhteessa poikkea edeltäjistään. Mielipiteidensä vuoksi rangaistut ovat kaikissa totalitarismeissa rikkoneet ”kansaa vastaan”. Irvokkainta tässä kaikessa on se, että ihmisiä rangaistaan mielipiteiden takia ihmisoikeuksien nimissä. Sen, että mielipiteitä punnitaan tuomioistuimissa, pitäisi jo itsessään herättää huolta. Näin ei tietysti ole, vaan kiihottamislakeja löytyy kaikista Euroopan Unionin maista.

Aamulehti siteeraa edelleen Utriaista:

”Hän huomauttaa, että kyse on myös sivistyneestä käyttäytymisestä ja muiden ihmisten ihmisoikeuksien ottamisesta huomioon. Jos käytös menee täysin yli, asiaa voidaan joutua punnitsemaan rikosoikeuden näkökulmasta. ”

Sivistyneen käyttäytymisen rajat ovat tilanteesta riippuvaisia ja tulkinnanvaraisia. Lukutaitoiselle Halla-ahon kirjoituksen tarkoitus kyllä avautuu, mikäli sitä ei tahallaan halua ymmärtää väärin. Faktoihin perustuvasta mielipiteestä ei pitäisi rangaista missään olosuhteissa paitsi totalitarismissa, jossa ideologia on tärkeämpi kuin totuus. Tyypillisesti yhteisöt määrittävät itse sivistyneen käytöksen rajat eikä siihen tarvita tuomioistuinta avuksi.

Lontoossa mielenosoituksessa on todistettavasti kannettu kylttejä, joissa lukee: ”Behead those who insult islam” eli katkaiskaa päät niiltä, jotka loukkaavat islamia. Olisi mielenkiintoista tietää, miten sivistyneenä Terttu Utriainen pitää kehotusta katkaista pää islamia loukkaavilta, koska kauemmaksi sivistyksestä ja lähemmäksi täydellistä barbariaa on vaikea päästä.

Suvaitsevaisessa ajattelussa se, että joku kantaa moista kylttiä, ei kuitenkaan ole mikään ongelma. Sellainen syntyy vasta, jos joku valkoihoinen islamofobi kertoo, että kylttiä on kannettu ja että kyltin kantaja oli muslimi. Tällöin valkoihoinen islamofobi syyllistyy vihapuheeseen, joka on ongelmana paljon suurempi kuin mielenosoittajan kyltin sisältö.

Kunniakansalaiset

Somaliasta Suomeen muuttaneiden työllisyydestä liikkuu erilaista tietoa. Tilastokeskuksen sivuilta löytyy tietoa vuosien 1991 ja 2001 välisenä aikana Suomeen muuttaneiden somaleiden työllisyydestä. Näiden tilastojen mukaan 54 prosenttia tuona aikana muuttaneista somaleista on työttömänä. Tilasto ei kerro myöhemmin tulleiden somalien työllistymisestä, mutta voidaan olettaa, että työllisyysaste ei heillä ainakaan ole parempi.

Tosiasioihin perustuen voidaan todeta, että somalit elävät Suomessa enimmäkseen veronmaksajan rahoilla. Suomesta löytyy varmasti ihmisiä, joiden mielestä somalit ovat enimmäkseen veronmaksajan rahoilla loisivia sosiaalipummeja. He hyödyntävät suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää ja ovat täällä lähinnä anteliaan sosiaaliturvan takia.

Aivan yhtä hyvin perustein voidaan sanoa, että Suomeen muuttavien somalien valmiudet sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan ovat erittäin heikot. Usein jopa lukutaito puuttuu muista valmiuksista puhumattakaan. Suomalaisen sosiaaliturvan tarjoama elintaso ylittää merkittävästi vanhan kotimaan tai pakolaisleirin vastaavan. Siksi sosiaaliturvan varassa elämistä ei kannata ihmetellä eikä siitä pidä syyttää somaleita itseään.

Sananlaskun mukaan ei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Antelias sosiaaliturva sinänsä muodostaa vetovoimatekijän. Lisäksi se passivoi niin maahanmuuttajia kuin kantaväestöäkin. Miksi mennä töihin, jos uuninpankolla makailu tuottaa saman taloudellisen lopputuloksen vähemmällä vaivalla?

Myös maassa pitkään oleskelleet somalit työllistyvät huonosti, joten on paikallaan kysyä, kannattaako Suomeen tuoda somaleita elelemään sosiaaliturvalla ja kuormittamaan ennestäänkin velkarahalla pyörivää julkista taloutta.

Yksiselitteinen vastaus on tietysti, että ei kannata. Tähän johtopäätökseen voidaan päätyä, kun asioista keskustellaan vapaasti ja somalien sopeutumisongelmat tunnustetaan. Koko lystin kustantavalla veronmaksajalla on oikeus ihmetellä, mitä somalit oikeastaan tekevät täällä, kuten Tanskan Kansanpuoluetta edustava Søren Espersen tekee.

Somalien itsensä passiivisuutta voi perustellusti arvostella, kuten Ayaan Hirsi Ali kirjoissaan tekee. Hirsi Ali itse osaa arvostaa koulutusta, jonka hän on Hollannissa saanut, ja mahdollisuuksia, joita tämä koulutus on hänelle suonut. Suomen julkisessa keskustelussa aktiivisten somalien joukosta löytyy valitettavan paljon niitä, jotka keskittyvät valittamiseen rasismista eivätkä tunnusta, että syytä tukiriippuvuuteen ja heikkoon työllistymiseen voisi joskus etsiä myös peiliin katsomalla.

Suomen oikeuslaitos haluaa kuitenkin kriminalisoida keskustelun ja suosii hyssyttelyä, jossa ainoa sallittu selitys somalien heikolle sopeutumiselle ja tukiriippuvuudelle on kantaväestön rasismi ja että ongelma ratkeaa kasvattamalla ”kotouttamiseen” käytettävää rahamäärää. On tärkeämpää rangaista niitä, jotka kertovat keisarin puuttuvista vaatteista, kuin katsoa totuutta silmiin.

Lapsellista puhetta islam-kritiikistä

Olen jonkin aikaa miettinyt kirjoittavani kirjoitussarjan, jossa käsittelisin syitä islam-kritiikille. Sopivaa tilaisuutta ei ole toistaiseksi tullut.

Äskettäin törmäsin kirjoitukseen, jossa väitetään, että islam-kriitikot ovat ääri-islamistien sätkynukkeja ja elävät näiden kanssa symbiottisessa suhteessa. Väite on todella lapsellinen ja alkujaan lähtöisin Husein Muhammedilta. Tällä kertaa esittäjänä on kuitenkin vihreä diplomi-insinööri Touko Apajalahti.

Käyn sitten aikanaan kirjoitussarjassani läpi asiat, jotka ovat nykyiseen tilanteeseen johtaneet. Lyhyesti voi sanoa, että ns. vastajihadismi on täysin luonnollinen vastareaktio aggressiiviselle islamistiselle politiikalle ja poliittisen islamin nousulle. Jos joku sanoo haluavansa tuhota sinut ja sen mitä pidät arvokkaana, asiaan voi suhtautua monella tavalla. Yksi vaihtoehto on olettaa, että sanoja on tosissaan ja että hänen edustamallaan käsityksellä on riittävästi kannatusta uhatakseen niitä asioita, joita pidät arvokkaina ja puolustamisen arvoisena.

Islam-kritiikin motiivit

Apajalahti näkee islam-kritiikin motiivit varsin kyynisesti:

”myös viestin välittäjä hyötyy luodessaan islam-kammoista ilmapiiriä ja saadessaan tätä kautta blogikommentteja, facebook-tykkääjiä, äänestäjiä ja lopulta valtaa. Suhde ääri-islamistin ja islam-kriitikon välillä on siis myös symbioottinen.”

Kaiken takana on siis halu tuoda itseään esille ja pyrkiä valtaan. Ilkeästi voisi sanoa, että kirjoittaja peilaa omia motiivejaan vastapuolelle. Hän kuvittelee, että ne toiset haluavat samaa kuin hän itse.

Kirjoituksen kommenttiosastolla Oula Lintula esittää yhden perinteiseen länsimaiseen vapauskäsitykseen liittyvän motiivin islam-kritiikille. Tämä on sinänsä ymmärrettävä ja oikeutettu peruste suhtautua islamilaiseen lakiin ja islamilaiseen ideologiaan sisältyvään ylivaltapyrkimykseen.

Yksi tunnetuimmista islam-kriitikoista, hollantilainen poliitikko Geert Wildersin taas vastustaa islamilaista ideologiaa, jota hänen mielestään ei tulisi rinnastaa kristinuskoon tai juutalaisuuteen vaan muihin totalitaristisiin ideologioihin kuten kommunismiin ja fasismiin. Wilders erottaa ideologian ja ihmiset tunnustaen, että on olemassa maltillisia muslimeja mutta ei maltillista islamia.

Jotakin toista taas inhottavat eräät islamilaiseen kulttuuriin liittyvät vastenmieliset tavat kuten kunniamurhat, naisten sukuelinten silpomiset ja brutaalit rangaistukset, joita kaikkein eniten islamin vaikutuksen alla olevissa yhteiskunnissa harjoitetaan.

Islam-kritiikin kritiikki

Islam-kriitikkoja arvostellaan eniten siitä, että he näkevät islamin samalla tavalla kuin Osama bin Laden ja unohtavat maltilliset muslimit kuten Zuhdi Jasserin tai Suomessa Husein Muhammedin.

Useimmat islam-kriitikot ovat kuitenkin tutustuneet Koraaniin ja islamin profeetta Muhammadin elämään. Ei ole islam-kriitikoiden vika, että niistä muotoutuva kuva on lähempänä Osama bin Ladenin tulkintaa kuin Zuhdi Jasserin. Jos lisäksi mietitään kehitystä islamilaisissa maissa, maltillisuus on siellä arabikevään innostuksen jälkeen laskussa ja sharia-laki nousussa.

Touko Apajalahden kirjoituksessa esitetään resepti oikealle islam-kritiikille:

”Todellista islam-kritiikkiä olisi asettaa fundamentalistien asema muslimien keskuudessa kyseenalaiseksi. Millä oikeudella he julistavat oman tulkintansa oikeaksi? Tässä paras keino on tukea ja nostaa esiin maltillisen ja sekulaarin islamin ääniä - muutos kun syntyy helpommin sisältä päin kuin ulkoa annettuna. Heillä myös on usein youtuben faanaatikkovideoista ja jenkkien kristillisiltä tv-kanavilta hankittua tietoa parempi asiantuntemus kritiikin esittämiseen.”

Tämä lähestymistapa olisi ihan hyvä, jos se ei olisi niin epärealistinen. Länsimaisella islam-kriitikolla ei ole mitään vaikutusvaltaa siihen, miten kehitys muslimien keskuudessa etenee. Itse asiassa tukemalla maltillisen ja sekulaarin islamin ääniä, näistä tehdään ”siionistien kätyreitä” ja lännen sätkynukkeja. Länsimaiden kansalaiset ja hallitukset eivät pysty merkittävästi vaikuttamaan islamilaisen maailman sisäiseen kehitykseen maltillisten eduksi. Arabikevään jälkeinen islamismin nousu osoittaa tämän selkeästi ja kertoo lännen vaikutusvallan vähäisyydestä.

Sen lisäksi monet ”maltillisen islamin äänet”, joita lännessä on tuettu ovat jälkikäteen osoittautuneet puhdasoppisen islamilaisiksi. Hyvänä esimerkkinä voi mainita edesmenneen imaami Khodr Chehabin, joka suomalaismediassa kertoi enemmän tai vähemmän suoraan haluavansa Suomen muslimeille sharia-lakia. Kaikki islamin nimissä puhuvat eivät ole typeriä vaan osaavat muotoilla sanottavansa siten, että se ei herätä avointa vastustusta länsimaisessa kuulijassa.

Vielä opittavaa

Apajalahti myös törkeästi aliarvioi ja mitätöi sen asiantuntemuksen, johon islamin arvostelu pohjautuu, mikä ei ole mitenkään harvinaista. Samalla hän kuitenkin itse osoittaa perehtymättömyytensä asiaan tai ei ainakaan osoita minkäänlaista muuta perustetta arvostelulleen kuin tarpeen mollata islam-kriitikkoja.

Koska maltilliset ovat heikoilla ja länsimaiden vaikutusvalta liki olematonta, kannattaa mieluummin keskittyä omien yhteiskuntien suojeluun islamin negatiiviselta vaikutukselta kuin toivoa maltillisten tai sekulaarien muslimien voittoa, jota ei välttämättä koskaan nähdä.

Touko Apajalahden ura islam-kriitikkojen arvostelijana on vasta alussa. Hänen kirjoituksensa kommenttiosastolla esiintyy kuitenkin Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija Jussi Jalonen, joka jälleen kerran kiinnittää huomiota kokonaisuuden kannalta vähämerkityksisiin yksityiskohtiin, ja taitavasti mutta manipulatiivisesti kirjoittava Anis Harran.

Jalosen seuraava sitaatti kertoo mielestäni enemmän kirjoittajasta itsestään kuin arvostelun kohteesta:

”Kyseessä on pseudonyymiä "Mikko Mäkinen" käyttävän tärähtäneen pässinpään blogi. Siinä kohtaa, kun kirjoittaja erikseen korostaa olevansa "realistinen analyytikko", niin pitäisi kellojen soittaa että teksti on täyttä paskaa.”

Jalosen tv:ssä esittämä ”analyysi” vastajihadismista oli kyllä sitä itseään ja nauratti pitkään. Se, että hänen analyysinsa otetaan vakavasti ja niitä siteerataan jopa kirjoissa, ei taas naurata. Nyt hän on näköjään siirtynyt vihjailuista suoriin hyökkäyksiin. Jos Apajalahti ottaa oppia kokeneemmista islam-kriitikkojen kriitikoista kuten Jalosesta, hän pääsee vielä pitkälle, ehkä jopa telkkariin.

Näillä ei ole mitään tekemistä islamin kanssa

Syyrialaisessa Al-Houlan kaupungissa murhattiin kymmeniä lapsia ilmeisesti panssarivaunusta ammutun kranaattikeskityksen seurauksena. Presidentti Bashar Assadin hallintoa syytetään tapahtuneesta mutta hallinto kiistää vastuun. Hyvin harva uskoo kiistämisen vilpittömyyteen.

Tapahtuneesta levisi julkisuuteen varsin pöyristyttävä video (ei sovi herkille ihmisille), jolla joukko Allahu akbar -lausetta toistavia miehiä näyttää kuolleiden lasten ruumiita videokameralle, ikään kuin nämä olisivat pelkkiä lihanpaloja. Ehkä miehet vain surevat lasten kuolemaa kulttuurinsa mukaisella tavalla. Toisaalta silpoutuneiden ruumiiden esittely edustaa sellaista barbarismia, jonka kanssa haluaisi olla mahdollisimman vähän tekemisissä.

Yhdysvalloissa puolustusvoimien komentaja, kenraali Martin Dempsey vihjasi, että julmuudet voivat johtaa sotilaalliseen välintuloon. Mikäli Yhdysvallat hyökkäisi Syyriaan tarkoituksenaan syöstä Assadin hallinto vallasta, on mahdollista, että videolla esiintyneiden henkilöiden edustama ryhmä nousee valtaan. Itse kukin voi kuvitella, mitä tämän jälkeen tapahtuu Bashar Assadin hallintoa palvelleille tai Syyrian uskonnollisille vähemmistöille.

Yhdysvaltojen kannalta Syyrialla on kuitenkin valtapoliittista merkitystä, koska maa on Iranin liittolainen. Iranilla on meneillään ydinohjelma, jonka tulosten leviäminen Syyriaan aiheuttaisi epävakautta ennestään räjähdysherkällä alueella. Venäjä ja Kiina vastustavat väliintuloa Syyriassa, mikä tarkoittaa, että YK:n tukea väliintulolle ei kannata odottaa. Assadin hallinnon järjestämät verilöylyt tosin voivat muuttaa tilanteen, koska Assadin hallinnon tukeminen muuttuu poliittisesti aiempaa kalliimmaksi.

Ehkä demokratia auttaisi

Yhdysvaltojen edellinen presidentti George W. Bush uskoi demokratiaan. Ongelmat ratkeaisivat, jos muslimit saisivat itse valita johtajansa. Bushin johtaman sotaretken seurauksena vaalit järjestettiin Irakissa ja Afganistanissa.

Ns. arabikevään seurauksena autoritaariset hallinnot kumottiin Tunisiassa, Libyassa ja Egyptissä. Vaalien seurauksena poliittinen islam ja sen tärkein edustaja Muslimiveljeskunta on vahvistanut asemiaan. On todennäköistä, että sen edustaja valitaan Egyptin seuraavaksi presidentiksi. Tätä ennen Muslimiveljeskunta sai Egyptin parlamenttivaaleissa eniten ääniä mutta ei saanut ehdotonta enemmistöä. Mediassa kovin hehkutetut Tahrir-aukion Facebook-vallankumoukselliset jäivät nuolemaan näppejään.

Parlamentti on aloittanut työnsä ja on mm. pohdiskellut naisten sallitun avioliittoiän alentamista 14 vuoteen. Toisessa lakiehdotuksessa ehdotettiin, että aviomies saisi olla sukupuoliyhteydessä kuolleen vaimonsa ruumiin kanssa ja jättää näin sille jäähyväiset.

Näyttää todellakin siltä, että demokraattisesti valitut päättäjät keskittyvät kansalaisten keskuudessa eniten huolta aiheuttaviin asioihin. Naisten oikeuteen käydä koulua ja työskennellä ei sentään vielä ole puututtu.

Taksikuskien pedofiilirinki

Britanniassa joukko Rochdalen kaupungissa työskenteleviä taksinkuljettajia tuomittiin alaikäisten sukupuolisesta hyväksikäytöstä vankeustuomioihin. Miehet olivat vuosien 2008 ja 2010 välisenä aikana houkutelleet nuorimmillaan 13-vuotiaita tyttöjä tarjoamalla näille alkoholia. Tämän jälkeen miehet olivat sukupuoliyhteydessä heidän kanssaan ja parittivat heitä Manchesterin seudulla asuville asiakkailleen.

Poliisin arvion mukaan jopa 47 tyttöä kuului paritusrinkiin, mutta vain viisi uhreista suostui todistamaan. Lähes kaikki miehet edustivat Britannian pakistanilaisperäistä väestöä, kun taas uhrit olivat valkoihoisia.

Poliisin mukaan uhreja ei kuitenkaan valittu näiden vaalean ihonvärin takia vaan siksi, koska he olivat suojattomia ja saatavilla. Monet tytöistä olivat kotoaan karanneita tai sosiaaliviranomaisten huostaanottamia ja he saivat miehiltä haluamaansa huomiota, kunnes heille tarjottiin juotavaa, heidät raiskattiin ja heitä kuljetettiin pitkin Pohjois-Englantia.

Moni voi ihmetellä, miten järjestäytynyt paritusrinki voi toimia kahden vuoden ajan ilman, että poliisi puuttuu asiaan. Entinen Työväenpuolueen kansanedustaja Ann Cryer sanoi sen, mitä monet ajattelevat. Viranomaiset eivät puuttuneet toimintaan, koska he pelkäsivät leimautuvansa rasisteiksi.

Työväenpuolueen kansanedustaja Martin Vaz puolestaan maalaili uhkakuvia siitä, kuinka taksinkuljettajien pakistanilaistaustan korostaminen antaa ammuksia äärioikeistolle. Hyväntekeväisyysjärjestö Barnardo'sin entinen puheenjohtaja Martin Narey taas sanoi, että ”aasialaiset” (poliittisesti korrekti eufenismi pakistanilaiselle) ovat selkeästi yliedustettuina nähdyn kaltaisissa rikoksissa.

Konservatiiviministeri, paronitar Sayeed Warsi myönsi, että ”pieni vähemmistö” pakistanilaismiehistä pitää valkoihoisia tyttöjä ”vapaana riistana”. Warsin ei kuitenkaan tarvitse pelätä leimautumista rasistiksi, äärioikeistolaiseksi tai islamofobiksi, koska hän on nainen ja taustaltaan pakistanilainen muslimi. Warsin lausunto antaa kuitenkin ymmärtää, että uhrien rodulla saattoi olla merkitystä.

Islamofobiaa

Näillä kuvaamillani irrallisilla tapahtumilla ei siis ole tekemistä islamin kanssa. Jos väittäisin näin olevan, syyllistyisin islamofobiaan ja kannattaisin samaa islaminvastaista ideologiaa kuin Norjan joukkomurhaaja Anders Breivik.

Norjalainen vastajihadismin ekspertti Øyvind Strømmen kirjoitti vajaa vuosi sitten seuraavaa:

”On tärkeää, että viranomaiset ja tiedustelupalvelut ymmärtävät paremmin, mikä todellisuudessa yhdistää internetissä toimivien vastajihadistien sanat ja ajatukset todelliseen väkivaltaan, jota ne ovat inspiroineet.”

On siis jotakin vielä vaarallisempaa kuin tässä kirjoituksessa kuvatut yksittäistapaukset. Islamia ja muslimeja ei saa yhdistää muslimien harjoittamaan ja/tai islamin nimissä harjoitettuun väkivaltaan. Breivik radikalisoitui Strømmenin mukaan internetissä lukemalla vastajihadistien ajatuksia.

Strömmen nimesi Fjordmanin ”vastajihadismin profeetaksi” Verdens Gang -lehdelle kirjoittamassaan kolumnissa:

”Fjordman on auttanut rakentamaan terroristien aatemaailmaa. Hän on luonut perustan terrorismin infrastruktuurille. Peder Jensen Ålesundista on vastajihadismin Sayyid Qutb. Hän on ideologi, joka työnsi terroristit pimeään ja vihantäyteiseen maailmaan.”

Strømmen on myös kirjoittanut kirjan, joka sai myönteiset arvostelut Norjan yleisradioyhtiö NRK:n nettisivuilla. Itse sanon kuitenkin, että Strømmen on pelkkä opportunisti, joka vain käytti hyväkseen hänelle tarjoutuneen tilaisuuden nousta julkisuuteen. Suomestakin löytyi vajaa vuosi sitten opportunisteja, mutta heidän menestyksensä on jäänyt rajalliseksi, koska Breivik ei ollut suomalainen.

Vastuullinen media ampuu omaan jalkaansa

Iltalehti uutisoi Helsingin Malminkartanossa tapahtuneesta 15-vuotiaan tytön raiskauksesta viime keskiviikkona. Lehti kertoo:

” Kaksi kouluikäistä poikaa raiskasi tytön metsikössä. Tieto tapauksesta levisi poikien rehentelyn vuoksi useiden muiden koululaisten tietoon.”

” 15-vuotias tyttö oli ollut Kannelmäen kirkossa konfirmaatioharjoituksessa, josta hän lähti kävellen kotiinsa.”

”Ystävä oli mukana. Matkan varrella tytöt kohtasivat sattumalta kaksi ikäistään poikaa. Nämä tunnistivat 15-vuotiaan ja huutelivat häntä nimellä. 15-vuotias ei isokokoisia nuorukaisia tuntenut muuta kuin Facebook-kuvista. Heillä oli nimittäin yhteisiä ystäviä.”

Näin siis valtamedia kertoo tapahtumista omaan tyyliinsä. Internet tietää tapauksesta enemmänkin. Tekijöiden nimet, osoitteet, sosiaaliturvatunnukset ja kuvakaappaus asian tiimoilta käydystä Facebook-keskustelusta ovat myös saatavilla. Myös oikeudenkäyntipöytäkirja, jossa tuomittujen nimet ja tapahtumien kulku käyvät ilmi, löytyy netistä, ja siinä kerrotaan, että raiskauksen tekijät olivat palaamassa koraanikoulusta. Syystä, jonka useimmat tietävät, rippikoulu oli maininnan arvoinen seikka mutta koraanikoulu ei.

Median toimintatapa

Tiedotusvälineet eivät kerro rikoksen tekijöiden etnisestä taustasta erityisesti silloin, kun tekijät kuuluvat ns. ”varsinaisiin” maahanmuuttajiin. Tässä ei ole mitään uutta, koska tähän on jo vuosien varrella totuttu. Joskus menneisyydessä toimittaja saattoi livauttaa uutiseen tiedon, että tekijällä oli päällään pussihousut tai että tapahtuma liittyi sukujen välisiin riitoihin. Useimmat tiesivät tästä, mihin ihmisryhmään tekijä kuului.

Samalla tavalla raiskausuutisesta voi päätellä, että tekijät olivat suurella todennäköisyydellä ”varsinaisia” maahanmuuttajia. Malminkartanon tapauksessa ratkaisevaa oli tekijöiden lukumäärä. Jossain muussa uutisessa erityisesti Suomen ulkopuolella tekijän taustan voi päätellä tapahtumapaikasta, jos se sattuu olemaan varsinaisten maahanmuuttajien kansoittama lähiö tai kaupunginosa.

Päättely tehdään siis ennakkoluulojen perusteella. Koska meidät on aivopesty opetettu ajattelemaan, että ennakkoluulot ovat pahasta, tällainen päättely itsessään on osoitus rasismista. Todellisuudessa ihminen kuitenkin tarvitsee ennakkoluuloja, koska ne suojelevat häntä mahdolliselta vaaralta.

”The Talk”

Trayvon Martinin tapaus Floridassa on nostanut rotukysymykset esille amerikkalaisessa mediassa. Mustien lapsilleen pitämiä puheita amerikkalaisesta yhteiskunnasta on julkaistu useissa lehdissä (esim. tämä). Puheissa varoitetaan, että pelkkä musta ihonväri saattaa tehdä kenestä tahansa tummaihoisesta epäilyttävän joissakin olosuhteissa.

Konservatiivikolumnisti John Derbyshire julkaisi oman versionsa ei-mustille tarkoitetusta puheesta. Siinä hän kertoo omille lapsilleen, mitä heidän pitää tietää Yhdysvaltojen mustasta väestönosasta.

Erityisesti puheen kymmenennen kohdan poliittisen korrektiuden periaatteet sisäistänyt henkilö ymmärtää varmuudella rasistiseksi. Siinä Derbyshire kertoo tilastoihin perustuvan terveen järjen käytöstä, kun ollaan tekemisissä Yhdysvaltojen mustan väestönosan kanssa, eli hän opettaa lapsilleen ennakkoluuloja, jotka saattavat hänen mielestään pelastaa lasten hengen.

Derbyshire kehottaa lapsiaan välttämään suuria mustien joukkoja, pysymään poissa mustien asuttamista kaupunginosista ja olemaan muuttamatta kaupunkiin, jonka johdossa on mustia poliitikkoja. Hän myös väittää, että mustien osuus työpaikoilla on positiivisen syrjinnän takia suurempi erityisesti kognitiivisesti vaativissa tehtävissä, kuin se olisi ilman ”affirmative actionia”.

Hän myös kehottaa hankkimaan ystäviä yhteiskuntaan hyvin sopeutuneiden mustien joukosta, koska ystävyydestä saa iloa elämään ja koska mustat ystävät suojelevat mahdollisesti uran tuhoavilta rasismisyytöksiltä.

Derbyshiren teksti muistuttaa paikoin Mikko Ellilän kirjoitusta Yhteiskunta koostuu ihmisistä, josta tekijä tuomittiin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Derbyshirelle kirjoitus toi potkut valtavirran konservatiivisesta National Review Online –verkkolehdestä.

Derbyshire on älykäs ja kokenut kirjoittaja eikä hän voinut olla tietämättä, mitä kirjoituksesta todennäköisesti seuraa. Poliittisen korrektiuden pelisääntöjen rikkominen tuhoaa lähes väistämättä kenen tahansa korkean tai vähän matalamman profiilin julkisuuden henkilön uran Yhdysvalloissa. Luultavasti monet ei-mustat amerikkalaisvanhemmat kuitenkin varoittavat lapsiaan vähän samaan tapaan kuin Derbyshire teki kirjoituksessaan. Se ei ole kaunista tai ylevää, mutta maailma ei ole aina kaunis sekään.

Median vastuu

Malminkartanon tapaus antaa aihetta vastaavaan keskusteluun myös monissa helsinkiläisperheissä. Tätä varten vanhemmat tarvitsevat tietoa ennakkoluuloihin perustuvien varoitustensa tueksi.  Medialla on siksi vastuu raportoida tapahtumista ja kertoa rikoksiin syyllistyneiden taustasta jotakin. Nimiä ei tarvitse mainita kuin törkeissä rikoksissa. Malminkartanon tapaus oli mielestäni törkeä, mutta tekijät olivat toisaalta alaikäisiä, joten heidän nimensä voi perustellusti jättää pois uutisesta.

Media ei kuitenkaan palvele kansalaisia tässä asiassa vaan keskittyy moraaliposeeraukseen. Esimerkiksi Uusi Suomi –verkkolehden päätoimittaja Markku Huusko arvostelee blogikirjoituksessaan niitä, jotka julkaisivat Malminkartanon raiskaajien henkilötietoja internetissä. Hän myös myöntää avoimesti valtamediassa vallitsevan itsesensuurin:

” Vastuulliset tiedotusvälineet eivät mainitse etnistä taustaa tällaisissa uutisissa. Myöskään nimiä ei näissä tapauksissa tuoda esiin, koska tekijät olivat tekohetkellä alaikäisiä ja vankeustuomio ei ollut ehdoton eli yli kaksi vuotta. Iltalehti toimi uutisoinnissaan tässä vastuullisesti. Sen sijaan oikeuden päätöksen ja törkyviestien nettilevittelijät eivät.”

Oikeuden päätös on julkista tietoa ja kuka tahansa voi tilata sellaisen yhdellä puhelinsoitolla. Koska media jättää tarkoituksella kertomatta asioita, monet ovat Malminkartanon tapauksessa tilanneet oikeuden päätöksen.  Joku on myös julkaissut sen sellaisenaan. Tällainen käytös voi olla jonkun mielestä tuomittavaa, mutta se on toisaalta johdonmukainen seuraus valtamedian itsesensuurista.

Internet on olemassa ja sieltä saa tietoa, jota valtamedia ei kerro. Valtamedian edustajien mielestä tällainen on pahasta. Sen sijaan, että Huusko keskittyisi lukijoidensa palvelemiseen, hän aikoo pakottaa kommentoijat käyttämään omaa nimeään:

” Nimimerkkien salliminen Uudessa Suomessa päättyy kesään mennessä samalla kun palvelua muutenkin uudistetaan. Feikkiepäilyjen kohdalla pyydämme kirjoittajaa vahvistamaan henkilöllisyytensä ja jos näin ei tapahdu, käyttäjätunnus suljetaan.”

Huusko siis haluaa salata törkeisiin rikoksiin tuomittujen henkilöllisyyden ja etnisen taustan, mutta pakottaa palvelunsa käyttäjät kertomaan oman nimensä.  Hommaforumin nimimerkki Thinkingmind oli kysynyt Huuskolta seuraavaa:

” Onko tämä nyt ymmärrettävä niin, että mielestäsi blogaajilla ja nettikommentoijilla ei pidä olla anonymiteettiä, mutta joukkoraiskaajilla pitää?”

Medialle on toisaalta suuri uutinen, kun kansanedustaja Teuvo Hakkarainen julkaisee tekijöiden nimet omalla Facebook-seinällään.

Pitäytymällä itsesensuurissa valtamedian edustajat voivat esiintyä moraalisesti erinomaisina ja vastuullisina toimijoina. Pitkällä tähtäimellä uskottavuus on kuitenkin koetuksella. Ruotsissa Avpixlat-sivusto on jo pitkään julkaissut rikoksista tuomittujen nimiä, kuvia ja sosiaaliturvatunnuksia silloin, kun valtamedia jättää nimet julkaisematta ja valkopikselöi tekijöiden kuvat silloin, kun nämä ovat ”varsinaisia” maahanmuuttajia. Sivusto ilmoittaa julkaisevansa ”retusoimattoman kuvan” tapahtumista eikä sivustolle todennäköisesti olisi kysyntää, jos valtamedia pitäytyisi asiallisessa tiedonvälityksessä eikä keskittyisi oman moraalisen erinomaisuutensa esittelyyn. Korkealle moraalille ei todellisuudessa löydy katetta, ja itsesensuuri puolestaan tarjoaa käyttövoimaa oikeille rasisteille, vaikka sensurointi tehtäisiin vilpittömin mielin.

Hihafarssin arvoton loppunäytös

Helena Erosen hihamerkkikirjoituksesta alkanut mediakohu muuttui farssiksi siinä vaiheessa, kun dosentti Johan Bäckman ilmestyi kuvaan mukaan. Bäckman levitti tarinaa Venäjän lehdistöön ja lopulta jupakan aloittaja Turun Sanomat -sanomalehti ja ”kohudosentti” seisoivat yhteisrintamassa ainakin Turun Sanomien mukaan:

”Johan Bäckmanilla on ollut jo vuosia poikkeuksellinen asema välimiehenä, joka on avittanut naapurimaan seuraamisessa sekä Suomen että Venäjän tiedotusvälineitä.”

Tuo on ehkä kiltein lausunto modernin ajan Moskovan Tiltusta, jonka olen koskaan nähnyt suomalaisessa mediassa, eikä sen kirjoittaminen tainnut olla Turun Sanomien toimittajalle kovin vaikeaa.

Turun Sanomien tavaramerkki ei kolhiintunut

Eräiden arvelujen mukaan Turun Sanomien vääristellyn jutun takana olisi ollut toimittaja Tuomas Muraja, mutta ilmeisesti kirjoittaja on kuitenkin Toni Lehtinen. Tuomas Murajan edesottamuksista kirjoitin viime joulukuussa, jolloin hän tuntui olevan vakuuttunut Suomen Sisu -järjestön fasistisuudesta.

Muraja ei ole parantunut vainoharhoistaan, vaan jatkaa samaan tyyliin Facebook-seinällään. Murajan mielestä Erosen kirjoitus oli ”natsiperformanssi”:

”Erosen kannanotossa kyse ei ollut satiirista vaan natsiperformanssista, jossa huumorin varjolla tuotiin oikeat mielipiteet esille muka vitsin varjolla.”

”...Natsiperformanssin ydin on ajatusleikki, jossa oma aate puetaan vitsiksi, ja esitetään marttyyria, kun jäädään tarkoituksella kiinni oman sanoman levittämisestä.”

En ole aiemmin tiennyt, että toimittajan ammatti edellyttää ajatustenlukutaitoa. Ehkä Tuomas tietää paremmin, mitä Helena Eronen oikeasti tarkoitti, kuin kirjoittaja itse tai Erosen blogin säännölliset lukijat. Kun lukee Murajan Suomen Sisu -salaliittoteorioita, ei enää ihmettele, miksi lehdet kirjoittavat kuten kirjoittavat. Turun Sanomat on nousemassa ”laatulehtenä” Helsingin Totuuden tasolle.

Muraja tuskin lienee toimittajakunnassa mikään poikkeus, vaan nykytoimittajan työ vaatii kykyä ”nähdä asioiden taakse” ja unohtaa, mistä jutussa oikeasti on kyse. Näin syntyvät parhaat otsikot ja myyvimmät jutut.

Myös Turun poliisi antoi tukensa maakunnan ykköslehdelle. Helena Erosen tekemä rikosilmoitus törkeästä kunnianloukkauksesta ei johtanut toimenpiteisiin. Iltalehti siteeraa Turun Sanomia ja toteaa:

”Tutkinnanjohtaja Markku Kukon mukaan asiassa ei ole syytä epäillä rikosta, joten esitutkintaa ei tehdä, Turun Sanomat kertoo.”

”Turun Sanomien mukaan poliisin päätöksessä todetaan myös, että Erosen kirjoitusta voidaan pitää hänen asemansa huomioiden vähintäänkin sopimattomana ja mahdollisesti jopa lainvastaisena.”

Näin on koko ”hihagaten” alkuunpanija saanut synninpäästön vieläpä viranomaiselta. Markku Kukko ei päässyt tutkimaan eikä syyttäjä syyttämään, mutta Eroselle saatiin silti tuomio tavalla, jota ei voi pitää oikeusvaltion periaatteiden mukaisena. ”Trial by media” ja ”drive-by verdict” sanoisivat amerikkalaiset hampurilaismerkki hihassaan. Poliisi liittoutui valtamedian kanssa ja jakoi julkisen tuomion ilman tuomareita ja lautamiehiä, mikä ei ole kunniaksi poliisille.

Bysanttilaista juonittelua

Perussuomalaisten toiminta ”hihagaten” aikana vaikutti epämääräiseltä sekoilulta. Ryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner suorastaan pitkitti kriisiä jakamalla medialle lausuntoja vielä sen jälkeen, kun Turun Sanomien alkuperäisen uutisen valheellisuus oli käynyt jo useimmille selväksi.

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä käsitteli jälleen kerran sisäisiä asioitaan lehtien palstoilla tavalla, joka muistutti Timo Soinin avautumista Pietarin junassa, kun Jussi Halla-aho oli Facebookissa kommentoinut Kreikan tapahtumia.

”Hihagaten” aikana Timo Soinin hiljaisuutta ei voinut olla panematta merkille. Soini tuli esiin vasta, kun ryhmä teki päätöksensä kansanedustaja James Hirvisaaren määräaikaisesta erottamisesta. Kun kansanedustaja Hirvisaari miettii, kenen puukko hänen kyljestään löytyi, se ei välttämättä kuulu ryhmän puheenjohtaja Ruohonen-Lernerille vaan hänen takanaan naruja vetelevälle puheenjohtajalle. Ryhmäpuheenjohtaja ei vaikuta itsenäiseltä toimijalta, vaikka oululainen Kaleva kehui hänen ”valtiomiesmäistä” toimintaansa ”hihagaten” yhteydessä.

Tätä tulkintaa tukee se, että Perussuomalaisten palveluksessa työmies-nimikkeellä työskentelevän Matti Putkosen sähköposti vuodettiin medialle. Putkonen peräsi viestissään Ruohonen-Lerneriltä malttia Erosen erottamisasiassa. Sähköpostin aitoudesta ei ole täyttä varmuutta lehtitietojen perusteella, mutta Putkonen on mitä ilmeisimmin lähettänyt asiaa koskevaa sähköpostia Ruohonen-Lernerille.

Tapahtumien kulun perusteella puheenjohtaja Timo Soini käytti hihamerkkikohua hyväkseen näyttääkseen kaikille kaapin paikan puolueessa. Kansanedustaja Hirvisaari alistui tapahtuneeseen puolueen yhtenäisyyden nimissä, mika kertoo erimielisyyksistä, joita media nähdyn kaltaisilla kohu-uutisilla pyrkii lietsomaan.

Soini ja Ruohonen-Lerner eivät ainakaan allekirjoittaneelta saa hyviä tyylipisteitä. Heidän toimintaansa on ollut vastenmielistä katsoa ulkopuolelta, vaikka Perussuomalaisista luultavasti löytyy myös niitä, jotka taputtavat käsiään puheenjohtajan ja hänen sätkynukkensa jämäkkyydelle.

Mediaa vastaan ei aina kannata taistella, mutta median vietäväksi ei myöskään pidä antautua. Nyt Perussuomalaisten johto osoitti taas kerran heikon kykynsä käsitellä median masinoimia ajojahteja. Toimittajat ovat haistaneet veren, joten nähty kohu tuskin jää viimeiseksi.

Valheen valta

Medialla sanotaan olevan valtaa ja siksi sitä kutsutaan joskus neljänneksi valtiomahdiksi.  Media poikkeaa vallan osalta muista valtiomahdeista, koska medialla ei varsinaisesti ole vastuuta. Jos selkeästi valheellinen väite leviää julkisuuteen, median on teoriassa oikaistava valheellinen väite. Käytännössä valhe kuitenkin jää usein elämään, koska media ei mielellään myönnä virheitään. Jos myöntääkin, se tehdään huomaamattomasti parilla rivillä lehden sisäsivuilla.

Huuskon selittelyt

Uusi Suomi –verkkolehden päätoimittaja Markku Huusko yritti ensin vältellä vastuutaan tapahtuneesta. Otsikolla Asiaton on asiatonta Huusko perusteli päätöstään poistaa teksti, koska kirjoitus ”meni hyvän maun tuolle puolen”.  Sitä, millä tavalla teksti meni hyvän manun tuolle puolen, Huusko ei kertonut. Huusko perusteli tekoaan samalla tavalla kuin aina  ennenkin, eli hän ei perustellut päätöstään mitenkään vaan vetäytyi ”sääntöjen” taakse.  Se, mitä ”sääntöjen” kohtaa Eronen rikkoi, jäi ainakin minulle epäselväksi.

Huuskon vastuu asiassa on merkittävä, koska hän poisti tekstin eikä tuonut sitä uudelleen näkyviin sen jälkeen, kun Turun Sanomat oli julkaissut selkeästi pahansuopaisen ja valheellisen kirjoituksen nimimerkillä (vai pitäisikö sanoa tavaramerkillä) Turun Sanomat. Huuskon päätös jätti Erosen puolustuskyvyttömäksi ja suuren yleisön valtamediassa kulovalkean lailla levinneen selkeästi valheellisen uutisen varaan.

Onneksi Uusi Suomi on kehittämässä verkkopalveluaan. Huuskon mukaan:

”Uusi Suomi uudistaa palveluaan parhaillaan ja ottaa ensi kuussa entistä suuremman harppauksen kohti omalla nimellä käytävää asiakeskustelua myös uutispuolella.”

Tässä näkyy Huuskon ja median vääristyneet prioriteetit. Sen sijaan, että oikeasti panostettaisiin sisällön laatuun ja sen kehittämiseen, keskitytään toivottomaan taisteluun nimimerkkikirjoittamista vastaan. Totuuden puolustamisesta valhetta vastaan on valtamediassa turha haaveilla, koska valheet tuovat enemmän klikkauksia ja sitä kautta rahaa.

Lisää selittelyjä

Uusi Suomi –verkkopalvelun lukijat eivät kommenttien perusteella vaikuttaneet erityisen tyytyväisiltä. Linkitän tähän Vilhelm Junnilan kommentin, jossa hän mm. sanoo:

” Teki mieli ilmoittaa tämä puheenvuoro asiattomana viestinä, mutta arvelin, että siitäkin olisi tullut kirjoitusoikeuksien menetys tai muuta sensurointia.

"Mistä minä tiedän onko tämä päätoimittaja Huuskon kirjoittama puheenvuoro poliittista satiiria? Jos se on totisinta totta niin olen kyllä niin sanotusti huolestunut ja järkyttynyt.”

Tätä ennen nimimerkki J. Gagarin oli asettanut kyseenalaiseksi Huuskon ”sääntötulkinnan”:

” Älä esitä sukupuoleen, ikään, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyviä asiattomia viestejä."

"US:n säännöistä ainoastaan tuo pykälä jollain tavoin sivuaa tätä tuomiota. Mutta kun Helenan blogissa oli tasapuolisesti "ehdotettu" niitä hihamerkkejä kaikille mahdollisille etnisille ryhmille ja jopa ammatinharjoittajille, niin siinä ei nimenomaisesti mollattu mitään tiettyä ryhmää edes satiirisesti enempää kuin jotain toista."

"Mutta tietysti toimituksella on oikeus tulkita omia sääntöjään.”

Huuskon piti siis kirjoittaa uusi selittelykirjoitus, jossa hän kertoo, miten hän kokee sen toimittajana. Huusko antaa jonkin verran periksi ja tunnustaa, että tapahtunut ei ollut kunniaksi kenellekään:

”... Helena Erosen ”hihamerkkikirjoituksen” leviäminen suomalaisessa mediassa ei jää historiaan journalismin ammattilaisten kunniakkaimpana suorituksena. Ei itse blogitekstikään tosin ole kunniaksi kirjoittajalleen.”

Missään vaiheessa Huusko ei tunnusta omaa vastuutaan asiassa. Se, onko Erosen alkuperäinen blogiteksti hyvä vai huono, on mielipidekysymys. Huusko ei halunnut antaa lukijoille mahdollisuutta muodostaa omaa mielipidettään, koska hän poisti alkuperäisen kirjoituksen eikä asettanut sitä uudelleen näkyville.

Omat puukottivat selkään

Helena Eronen on suosittu kirjoittaja Uuden Suomen blogipalvelussa, mutta poliittisena toimijana häntä ei parhaalla tahdollakaan voi pitää merkittävänä. Eduskunta-avustajana toimiminen on työtä eikä mikään poliittinen luottamustehtävä. Luultavasti Eronen itsekin koki asian näin, koska hänen kirjoituksensa pysyivät saman tyylisinä senkin jälkeen, kun hän aloitti työnsä kansanedustaja James Hirvisaaren avustajana.

Siksi on hieman surullista lukea hänen anteeksipyyntöjään ja selittelyjään. Hänen kirjoituksensa ei ollut mikään ”överivitsi” vaan tavanomaista satiiria, jossa pilkan kohteena oli tärkeilevä Vähemmistövaltuutetun toimisto.

Joissakin kommenteissa on esitetty, että Perussuomalaisten kannattaisi välttää natseihin viittaavaa kommentointia, koska puolueella on ”vahva natsileima”. Tästä päästään takaisin median ja Perussuomalaisten poliittisten vastustajien harrastamaan natsikortin heilutteluun. Perussuomalaisten natsileima on seurausta mustamaalauksesta, joka alkoi viime eduskuntavaalien jälkeisestä lehdistötilausuudesta, jossa RKP-aktiivi, professori Jan Sundberg vertasi Perussuomalaisten puolueohjelmaa natsien vastaavaan.

Asia on kuitenkin täsmälleen päin vastoin. Natsikortti ei häpäise kohdettaan vaan sen käyttäjän. Lisäksi niitä todellisia natseja eivät ole Perussuomalaiset vaan tekopyhät suvaitsevaisuusfasistit, jotka vaativat ihmisiä tuomiolle mielipiteidensä takia ja haluavat tukkia uuden uljaan monikulttuurisen yhteiskunnan arvostelijoiden suut.

Erosen kannalta omien puukottaminen selkään tuntuu pahalta ja voi lisäksi johtaa työpaikan menetykseen. Onneksi kansanedustaja Hirvisaari on kieltäytynyt erottamasta avustajaansa. Nähtäväksi jää, miten Perussuomalaisten puoluejohto tähän suhtautuu. Puolueen pitäisi jotenkin toipua eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lernerin tekemästä omasta maalista.

Mielipidemonopolin aika ohi

Osa Perussuomalaisten kansanedustajista elää vielä sitä aikaa, jolloin valtamedia kertoi (tai oli kertovinaan) maailman tapahtumista luotettavasti ja puolueettomasti. Näitä aikoja ei todellisuudessa koskaan ole ollut, mutta nykyisin ihmisillä on käytettävissä keinoja varmistaa median esittämä totuus muista lähteistä eikä mielipiteiden uskottavuuteen enää riitä arvovaltaisen sanomalehden tavaramerkki.

Median valta ei perustu totuuden esittämiseen vaan valheen, joka lisäksi leviää nopeasti. Valehtelu, vääristely ja mustamaalaus ovat ainoita asioita, jotka ovat vielä jäljellä valtamedian mielipidemonopolista. Kun valtamedia on tehnyt tehtävänsä syyttäjänä, tuomarina ja teloittajana, se siirtyy seuraavaan kohuun ja jättää epäoikeudenmukaisesti teloitetun oman onnensa nojaan.