Medialla sanotaan olevan valtaa ja siksi sitä kutsutaan joskus neljänneksi valtiomahdiksi. Media poikkeaa vallan osalta muista valtiomahdeista, koska medialla ei varsinaisesti ole vastuuta. Jos selkeästi valheellinen väite leviää julkisuuteen, median on teoriassa oikaistava valheellinen väite. Käytännössä valhe kuitenkin jää usein elämään, koska media ei mielellään myönnä virheitään. Jos myöntääkin, se tehdään huomaamattomasti parilla rivillä lehden sisäsivuilla.
Huuskon selittelyt
Uusi Suomi –verkkolehden päätoimittaja Markku Huusko yritti ensin vältellä vastuutaan tapahtuneesta. Otsikolla Asiaton on asiatonta Huusko perusteli päätöstään poistaa teksti, koska kirjoitus ”meni hyvän maun tuolle puolen”. Sitä, millä tavalla teksti meni hyvän manun tuolle puolen, Huusko ei kertonut. Huusko perusteli tekoaan samalla tavalla kuin aina ennenkin, eli hän ei perustellut päätöstään mitenkään vaan vetäytyi ”sääntöjen” taakse. Se, mitä ”sääntöjen” kohtaa Eronen rikkoi, jäi ainakin minulle epäselväksi.
Huuskon vastuu asiassa on merkittävä, koska hän poisti tekstin eikä tuonut sitä uudelleen näkyviin sen jälkeen, kun Turun Sanomat oli julkaissut selkeästi pahansuopaisen ja valheellisen kirjoituksen nimimerkillä (vai pitäisikö sanoa tavaramerkillä) Turun Sanomat. Huuskon päätös jätti Erosen puolustuskyvyttömäksi ja suuren yleisön valtamediassa kulovalkean lailla levinneen selkeästi valheellisen uutisen varaan.
Onneksi Uusi Suomi on kehittämässä verkkopalveluaan. Huuskon mukaan:
”Uusi Suomi uudistaa palveluaan parhaillaan ja ottaa ensi kuussa entistä suuremman harppauksen kohti omalla nimellä käytävää asiakeskustelua myös uutispuolella.”
Tässä näkyy Huuskon ja median vääristyneet prioriteetit. Sen sijaan, että oikeasti panostettaisiin sisällön laatuun ja sen kehittämiseen, keskitytään toivottomaan taisteluun nimimerkkikirjoittamista vastaan. Totuuden puolustamisesta valhetta vastaan on valtamediassa turha haaveilla, koska valheet tuovat enemmän klikkauksia ja sitä kautta rahaa.
Lisää selittelyjä
Uusi Suomi –verkkopalvelun lukijat eivät kommenttien perusteella vaikuttaneet erityisen tyytyväisiltä. Linkitän tähän Vilhelm Junnilan kommentin, jossa hän mm. sanoo:
"Mistä minä tiedän onko tämä päätoimittaja Huuskon kirjoittama puheenvuoro poliittista satiiria? Jos se on totisinta totta niin olen kyllä niin sanotusti huolestunut ja järkyttynyt.”
Tätä ennen nimimerkki J. Gagarin oli asettanut kyseenalaiseksi Huuskon ”sääntötulkinnan”:
” Älä esitä sukupuoleen, ikään, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyviä asiattomia viestejä."
"US:n säännöistä ainoastaan tuo pykälä jollain tavoin sivuaa tätä tuomiota. Mutta kun Helenan blogissa oli tasapuolisesti "ehdotettu" niitä hihamerkkejä kaikille mahdollisille etnisille ryhmille ja jopa ammatinharjoittajille, niin siinä ei nimenomaisesti mollattu mitään tiettyä ryhmää edes satiirisesti enempää kuin jotain toista."
"Mutta tietysti toimituksella on oikeus tulkita omia sääntöjään.”
Huuskon piti siis kirjoittaa uusi selittelykirjoitus, jossa hän kertoo, miten hän kokee sen toimittajana. Huusko antaa jonkin verran periksi ja tunnustaa, että tapahtunut ei ollut kunniaksi kenellekään:
”... Helena Erosen ”hihamerkkikirjoituksen” leviäminen suomalaisessa mediassa ei jää historiaan journalismin ammattilaisten kunniakkaimpana suorituksena. Ei itse blogitekstikään tosin ole kunniaksi kirjoittajalleen.”
Missään vaiheessa Huusko ei tunnusta omaa vastuutaan asiassa. Se, onko Erosen alkuperäinen blogiteksti hyvä vai huono, on mielipidekysymys. Huusko ei halunnut antaa lukijoille mahdollisuutta muodostaa omaa mielipidettään, koska hän poisti alkuperäisen kirjoituksen eikä asettanut sitä uudelleen näkyville.
Omat puukottivat selkään
Helena Eronen on suosittu kirjoittaja Uuden Suomen blogipalvelussa, mutta poliittisena toimijana häntä ei parhaalla tahdollakaan voi pitää merkittävänä. Eduskunta-avustajana toimiminen on työtä eikä mikään poliittinen luottamustehtävä. Luultavasti Eronen itsekin koki asian näin, koska hänen kirjoituksensa pysyivät saman tyylisinä senkin jälkeen, kun hän aloitti työnsä kansanedustaja James Hirvisaaren avustajana.
Siksi on hieman surullista lukea hänen anteeksipyyntöjään ja selittelyjään. Hänen kirjoituksensa ei ollut mikään ”överivitsi” vaan tavanomaista satiiria, jossa pilkan kohteena oli tärkeilevä Vähemmistövaltuutetun toimisto.
Joissakin kommenteissa on esitetty, että Perussuomalaisten kannattaisi välttää natseihin viittaavaa kommentointia, koska puolueella on ”vahva natsileima”. Tästä päästään takaisin median ja Perussuomalaisten poliittisten vastustajien harrastamaan natsikortin heilutteluun. Perussuomalaisten natsileima on seurausta mustamaalauksesta, joka alkoi viime eduskuntavaalien jälkeisestä lehdistötilausuudesta, jossa RKP-aktiivi, professori Jan Sundberg vertasi Perussuomalaisten puolueohjelmaa natsien vastaavaan.
Asia on kuitenkin täsmälleen päin vastoin. Natsikortti ei häpäise kohdettaan vaan sen käyttäjän. Lisäksi niitä todellisia natseja eivät ole Perussuomalaiset vaan tekopyhät suvaitsevaisuusfasistit, jotka vaativat ihmisiä tuomiolle mielipiteidensä takia ja haluavat tukkia uuden uljaan monikulttuurisen yhteiskunnan arvostelijoiden suut.
Erosen kannalta omien puukottaminen selkään tuntuu pahalta ja voi lisäksi johtaa työpaikan menetykseen. Onneksi kansanedustaja Hirvisaari on kieltäytynyt erottamasta avustajaansa. Nähtäväksi jää, miten Perussuomalaisten puoluejohto tähän suhtautuu. Puolueen pitäisi jotenkin toipua eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lernerin tekemästä omasta maalista.
Mielipidemonopolin aika ohi
Osa Perussuomalaisten kansanedustajista elää vielä sitä aikaa, jolloin valtamedia kertoi (tai oli kertovinaan) maailman tapahtumista luotettavasti ja puolueettomasti. Näitä aikoja ei todellisuudessa koskaan ole ollut, mutta nykyisin ihmisillä on käytettävissä keinoja varmistaa median esittämä totuus muista lähteistä eikä mielipiteiden uskottavuuteen enää riitä arvovaltaisen sanomalehden tavaramerkki.
Median valta ei perustu totuuden esittämiseen vaan valheen, joka lisäksi leviää nopeasti. Valehtelu, vääristely ja mustamaalaus ovat ainoita asioita, jotka ovat vielä jäljellä valtamedian mielipidemonopolista. Kun valtamedia on tehnyt tehtävänsä syyttäjänä, tuomarina ja teloittajana, se siirtyy seuraavaan kohuun ja jättää epäoikeudenmukaisesti teloitetun oman onnensa nojaan.
4 kommenttia:
"Puolueen pitäisi jotenkin toipua eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lernerin tekemästä omasta maalista."
Tässä olisi tuhannen taalan paikka olla hiljaa ja keskittyä varsinaisiin asioihin. Pitäisi tajuta se yksinkertainen tosiasia, että kaikki muut paitsi perussuomalaiset itse hajottaisivat puolueen eduskuntaryhmän vallan mielellään ja antamaan muiden sanomisille painoarvoa sen mukaan.
Tuota mä mietin, että miksi Huusko ei voi myöntää virhettään. Pelkääkö se rahallisa tappiota? Pelkääkö hän tunnustaa virheensä? Vai se kolmas ja pelottavin: eikö hän mielestään ole tehnyt virhettä?
Jos ensimmäinen, niin Suomessa ei suurista summista puhuta kunnianloukkauksissa. Jos toista, niin se olisi hyvin tyypillistä suomalaiselle liikkeenjohdolle. Jos kolmas, niin toivottavasti tilalle tulisi avarakatseisempi, siis oikeasti suvaitsevampi, päätoimittaja.
"Tuota mä mietin, että miksi Huusko ei voi myöntää virhettään."
Huusko toimii, kuten edustamansa instituution arvovaltaa puolustavan oletetaan toimivan tai kuten johtoasemaan päässyt keskinkertaisuus olettaa, että pitää toimia.
Uusi Suomi tuottaa jo nyt tappiota ja tuottaa jatkossakin. Se pysyy pystyssä niin kauan, kun omistaja niin haluaa.
"Median valta ei perustu totuuden esittämiseen vaan valheen, joka lisäksi leviää nopeasti. Valehtelu, vääristely ja mustamaalaus ovat ainoita asioita, jotka ovat vielä jäljellä valtamedian mielipidemonopolista. Kun valtamedia on tehnyt tehtävänsä syyttäjänä, tuomarina ja teloittajana, se siirtyy seuraavaan kohuun ja jättää epäoikeudenmukaisesti teloitetun oman onnensa nojaan."
Niin totta. Tässä on hyvä muistuttaa, että Mari Kiviniemikin meni tuomitsemaan Erosen kirjoituksen, vaikka myönsi, ettei ole kirjoitusta edes lukenut. Uskoipahan median tekemiin referaatteihin. Eli ei ole enää väliä, jääkö vedätyksestä kiinni, koska sitä vedätystä käytetään joka tapauksessa lopullisena totuutena. Ruokahalu tietysti kasvaa syödessä, joten jäämme odottamaan seuraavaa vedätystä.
Lähetä kommentti