Kaasuputkimies - ei mikään valtiomies

Näin voi luonnehtia Suomen ex-pääministeri Paavo Lipposta, joka aktiivipoliitikon uran jälkeen on siirtynyt ”konsultiksi” hyödyntämään uransa aikana luotuja ”yhteiskuntasuhteita”. Konsultintoimessaan Lipponen edistää saksalais-venäläisen kaasuputkiyhtiö Nordstreamin palkkaamana ympäristölupien käsittelyä Suomessa.

Venäläiset eivät suinkaan palkanneet Lipposta vaan entiset puoluetoverit Saksassa. Entinen Saksan liittokansleri Gerhard Schröder ryhtyi poliittisen uransa jälkeen edistämään venäläistä energiabisnestä, ja nyt hän on rekrytoinut palvelukseensa Suomen ex-pääministerin.

Schröder itse muistetaan erityisesti Irakin sodan vastustamisestaan, jonka yhteydessä hän käytti hyväkseen saksalaisten amerikkalaisvastaisia asenteita ja loi yhdessä Jacques Chiracin ja Vladimir Putinin kanssa Moskova-Berliini-Pariisi –akselin, jonka tarkoituksena oli torpedoida Yhdysvaltojen Irakin sotaretki. Ilmeisesti tässä yhteydessä hän loi tarvittavat suhteet Venäjän presidentti Vladimir Putiniin, ja ne poikivat myöhemmin uuden työpaikan. Asiat eivät menneet hullummin Schröderin kannalta, vaikka saksalaisten etua tuskin palvelee lisääntyvä riippuvuus venäläisestä energiasta.

SAK:n pääministeri

Paavo Lipponen valittiin SDP:n puheenjohtajaksi kakkosketjusta, kun puolueen mediapuheenjohtaja Ulf Sundqvistin taloussotkut paljastuivat ja Sundqvist joutui jättämään tehtävänsä. Ensimmäisissä tv-väittelyissä puheenjohtajana Lipponen esiintyi surkeasti ja hänen heikko ulosantinsa ja asioiden hallintansa kävi selväksi tv-katsojille.

Puheenjohtajasta huolimatta SDP otti vuoden 1995 eduskuntavaaleissa murskavoiton (28,25 prosenttia äänistä) ja Lipposesta tuli pääministeri. Vaalivoitostaan Lipponen saa kiittää sekä entisen pääministeri Esko Ahon laman jäljiltä heikentynyttä kansansuosiota että työmarkkinajärjestö SAK:ta, joka pysyi Lipposen rinnalla tämän puoluejohtajauran loppuun saakka.

Lipposen pääministerikauden saavutuksina mainitaan talouden eurokuntoon saattaminen ja Suomen johtaminen Nokia-vetoiseen nousukauteen, jonka aikana laman muistot haihtuivat. Poliittisesti Lipponen ei tehnyt mitään uudistuksia, vaan palautti kolmikannan ja keskitetyt tuloratkaisut kunniaan. SAK:n avulla valtaan päässyt ja vallassa pysynyt pääministeri ei oikein voinut muutakaan kuin ottaa kunnian talouskasvusta, joka oli todellisuudessa alkanut ennen hänen pääministerikauttaan.

Lipponen hävisi vaalit vasta vuonna 2003, jolloin Keskusta voitti vaalit tuoreen puheenjohtajansa Anneli Jäätteenmäen johdolla. Jäätteenmäestä tuli Suomen ensimmäinen naispääministeri, mutta hänen uransa tuhoutui Irak-skandaaliin, jossa hän toi julkisuuteen presidentin neuvonantaja Martti Manniselta saatuja asiakirjoja. Jäätteenmäki korvattiin nopeasti Matti Vanhasella, minkä jälkeen Lipponen vetäytyi eduskunnan puhemieheksi, koska joutuminen sivurooliin hänen inhoamansa Keskustan johtamassa hallituksessa olisi ollut kokeneelle pääministerille liikaa.

Lipposen sosiaalidemokratia

Paavo Lipponen edusti näennäisesti oikeistososialidemokratiaa, mutta hän ei pystynyt uudistamaan omaa puoluettaan vaan teki siitä SAK-vetoisesta ay-liikkeestä riippuvaisen aatteellisesti tyhjän puolueen. Toisin kuin brittiläinen kollegansas Tony Blair, joka uudisti vanhakantaisen puolueensa kasvot ja voitti useat vaalit peräkkäin, Lipposella ei ollut näkemystä, mihin sosiaalidemokratian pitäisi tulevaisuudessa suunnata.

Hintana SAK:n tuesta Lipponen tuki kolmikantaa ja keskitettyjä tuloratkaisuja, joista luovuttiin vasta Lipposen jätettyä aktiivipolitiikan. Lipposen seuraaja Eero Heinäluoma oli SAK:n mies, mutta hänen karismansa ei enää kantanut vuoden 2007 vaaleissa, ja SAK:n hyllytetty vaalimainos herätti lähinnä negatiivista huomiota vanhakantaisella vastakkainasettelullaan. SDP:n uskottavuus työläisten puolustajana oli karissut Lipposen aikana, koska Lipposen poliittinen linja jatkoi laman aikana aloitettua tiukkaa valtiontalouden linjaa SDP:n kannattajakunnan toivoman jakopolitiikan asemesta.

SDP Lipposen jälkeen

On vaikea kuvitella puoluetta, jolla olisi ikääntyneempi kannattajakunta, vähemmän annettavaa tulevaisuudelle ja enemmän menetettävää, kuin Lipposen jälkeinen SDP. Uusi puheenjohtaja Jutta Urpilainen on osoittautunut kevyen sarjan poliitikoksi, joka yrittää kosiskella kannattajia halpahintaisella vasemmistopopulismilla. Esitys päivähoitomaksujen poistamisesta naurettiin ulos yhteen ääneen, ja ex-puheenjohtaja Lipposen tuki Urpilaiselle on kaasuputkiuutisen jälkeen lähinnä rasite.

Lipposen pääministerikauden äpärälapsena voidaan pitää Tarja Halosen valintaa Suomen presidentiksi. Avoimesti vasemmistolainen ex-ulkoministeri edusti kaikkea sitä, mitä Lipponen ei ollut, eli perinteistä aatteellista sosiaalidemokratiaa, josta tosin aika oli ajanut ohi jo 20 vuotta aiemmin. Halonen valittiin presidentiksi kahteen otteeseen SAK:n avoimella ja Lipposen puolittain vastentahtoisella tuella.

Lipponen ja Halonen kuitenkin kohtaavat jälleen kaasuputken rakentamisen yhteydessä. Kaasuputki on mitä suurimmassa määrin ulkopoliittinen hanke, ja suuri turvallisuusriski Suomelle ja kaikille Itämeren rantavaltioille. Kaasuputken vetäminen Suomenlahden pohjalle tarkoittaa ilman muuta Venäjän lisääntyvää kiinnostusta Suomen ja Viron väliselle merialueelle. Lipposen tehtävänä on vähätellä tätä tosiseikkaa ja edistää kaasuputken ympäristöluvan käsittelyä valtionhallinnossa.

Lipposen ja Halosen linjan luonnollisena seurauksena voidaan myös pitää Suomen ”NATO-optiota”, joka ei todellisuudessa ole mikään optio vaan osoitus päättämättömyydestä. Georgian kriisi lyhentää ikävällä tavalla NATO-option juoksuaikaa ja tekee Lipposen roolista kaasuputkimiehenä maanpetturuuteen rinnastettavaa toimintaa, jossa haisee korruptio.

Samaan aikaan SDP:n kannatus jatkaa laskuaan gallupeissa, koska puolueeseen pettynyt peruskannattajakunta vuotaa Perussuomalaisin ja nuoret valitsevat mieluummin Vihreät kuin ukkoutuneen SDP:n. Lipposen jättämä perintö on nopeasti osoittautumassa tyhjäksi, ja puolueen ainoaksi edunvalvojaksi jää pikkumaisesti omista valtaoikeuksistaan kiinnipitävä Halonen, jonka omat tulevaisuudennäkymät neljä vuotta eteenpäin viittaavat enemmän kissanristiäisiin ja päätöksenteon jarruttamiseen kuin todellisiin poliittisiin linjanvetoihihn.

Ruotsalaista illmanismia

Mika Illman ei ole ryhtynyt Suomen johtavaksi mielipidevainoojaksi omasta aloitteestaan. Jo väitöskirjassaan Hets mot Folkrupp hän linjasi sananvapauden rajat omalla tavallaan:

”Demokraattisessa maassa hallitusta ja sen harjoittamaa politiikkaa tulee voida arvostella voimakkaastikin ja ulkomaalaispolitiikka on yksi sen osa. Jos siihen sisältyy samalla ulkomaalaisten arvostelu, sekin on hyväksyttävä, jos sitä ei ääneen lausuta.”

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että harjoitetun maahanmuuttopolitiikan tulosten arviointi on kiellettyä, koska ulkomaalaisten sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan kertoo politiikan onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Se tarkoittaa myös, että maahanmuuttajaryhmien välisiä eroja työllisyys- ja rikostilastoissa ei voi käsitellä, koska tämä voidaan tulkita ulkomaalaisten arvosteluksi ja täten rasismiksi.

Illmanismi ei kuitenkaan perustu Mika Illmanin väitöskirjaan, vaan YK:n rasisminvastaiseen sopimukseen vuodelta 1965, jonka Suomi ratifioi heinäkuussa 1970. Sopimuksen neljännessä artiklassa todetaan seuraavaa:

(b) Shall declare illegal and prohibit organizations, and also organized and all other propaganda activities, which promote and incite racial discrimination, and shall recognize participation in such organizations or activities as an offence punishable by law;

Eli kaikki järjestöt ja propagandatoimet, jotka edistävät rotusyrjintää, ovat kiellettyjä kuten myös tällaisiin organisaatioihin kuuluminen ja niiden toiminta.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, kyseinen sopimus on oman aikansa tuote eikä se sellaisenaan sido allekirjoittaneita. Suomessa ja Ruotsissa rasistinen kiihotus ja muu vastaava toiminta käsitellään maan lakien mukaan. Rasisminvastainen sopimus ei siis ole mikään Suomen tai Ruotsin lain yläpuolella oleva laki, vaan pelkkä kokoelma hyviä aikomuksia, joihin allekirjoittajavaltiot ovat sitoutuneet.

Rasismi kiellettävä

Vasta viime vuosina, kun moderniin vasemmistoliberalismiin kuuluva täydellisen syrjimättömyyden periaate on noussut ylimmäksi moraalinormiksi, vanhoja YK:n sopimuksia on alettu ottaa kirjaimellisesti. Aftonbladetin debattiartikkelissa Ruotsin YK-yhdistyksen jäsen ja sosiaalidemokraattien kansanedustaja Alexander Gabelic kirjoittaa:

”..hallituksen on kiellettävä rasistiset organisaatiot ja niiden propaganda.”

Luonnollisesti tässä vaiheessa eteen tulee kysymys, millä perusteella organisaatio luokitellaan rasistiseksi. Oheisessa Svenska Dagbladetin artikkelissa Gabelic vastaa kysymykseen seuraavasti:

”Jos Ruotsi haluaa noudattaa sopimusta, silloin on kehitettävät tavat todistaa rasismi. Meillä ei ole olemassa ehdottomia tapoja tähän eikä meillä ole ehdottomia tapoja siihen, miten todistamisen tulisi tapahtua. Asia olisi toteutettava siten, että se ankkuroitaisiin osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa.”

Eli määritelmää rasistisesta organisaatiosta ei ole olemassakaan, mikä jättää toisaalta Gabelicin kaltaisille ihmisoikeusfundamentalisteille tilaa omalle propagandalleen että pakottaa maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikkaan kriittisesti suhtautuvat ihmiset ja organisaatiot elämään epävarmuudessa.

Ruotsindemokraatit kiellettävä

Falkblick-blogissa on kaivettu esiin Ruotsin YK-komitean raportti, jossa on esitetty kiellettäväksi aiottuja järjestöjä. Raportissa sanotaan mm. seuraavaa:

”Hankkiakseen uskottavuutta julkisessa elämässä useat natsistiset ja rasistiset järjestöt ovat ottaneet käyttöön poliittisia ohjelmia, jotka muistuttavat perinteisten puolueiden vastaavia. Ne luovat poliittisia puolueita, värväävät jäseniä ja saavat taloudellista tukea poliittisilla kampanjoilla, sanomalehdillä ja verkkokaupalla.

”Ruotsin suurin rasistinen organisaatio on Ruotsindemokraattien puolue. Puolueen perustivat henkilöt, jotka aiemmin toimivat aktiivisesti natsiliikkeessä ja jotka nyttemmin tekevät kaikkensa karistaakseen aiemmat yhteytensä ja näyttääkseen valtavirran poliitikoilta.”

Ruotsindemokraatit, jotka viimeisimmissä mielipidemittauksissa ovat saaneet jopa 5,5 prosentin kannatuksen, eivät siis ole muuta kuin entisiä natseja, jotka ovat naamioineet itsensä demokraateiksi. Ruotsista löytyy toki ruotsindemokraatteja kiihkeämpiä äärioikeistolaisia järjestöjä kuten Kansallisdemokraatit (Nationaldemokraterna), NSF (Nationalsocialistiska Fronten) ja SMR (Svenska Motsståndsrörelsen) . YK-komitean raportti rinnastaa ruotsindemokraatit näihin järjestöihin.

Ruotsissa yksikään valtiopäiväpuolue ei arvostele julkisesti harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa. Vain Ruotsindemokraatit arvostelevat ja saavat tästä syystä rasisti- ja natsisyytöksiä niskaansa. Ruotsissa posti on kieltäytynyt jakamasta ruotsindemokraattien puoluelehteä. Syynä tähän oli se, että puoluelehdessä julkaistiin kuvia taiteilija Lars Vilksin liikenneympyräkoirista, joille oli piirretty islamin profeetta Muhammadin pää.

Lisäksi puolueen jäsenten ammatinharjoittamista on vaikeutettu. Esimerkiksi Ruotsin Israelin suurlähetystössä työskennellyt Kent Ekeroth sai potkut työstään, kun hänen esimiehensä sai tietää Ekerothin kannattavan ruotsindemokraatteja. Ekeroth tosin sai äskettäin 30 000 kruunun korvaukset potkuistaan.

Sosiaalidemokraattien kansanedustaja haluaisi siis kieltää ruotsindemokraatit puolueena. Eurooppalaisesta näkökulmasta tässä ei ole mitään tavatonta. Belgian korkein oikeus kielsi maahanmuuttovastaisen ja Flanderin itsenäisyyttä kannattavan Vlaams Blok –puolueen marraskuussa 2004. Puolue perustettiin myöhemmin uudelleen nimellä Vlaams Belang (Flanderin etu) ja se on Flanderin alueparlamentin suurin ryhmittymä.

Ruotsin poliittista tilannetta arvioitaessa Gabelicin tavoitteista paistaa poliittinen tarkoitushakuisuus. Ruotsindemokraatit voittavat kannattajia erityisesti Etelä-Ruotsissa, jossa maahanmuuttopolitiikan epäonnistumiset näkyvät kaikkein selvimmin. Nämä kannattajat ovat usein entisiä sosiaalidemokraatteja, jotka kokevat tuleensa petetyiksi ja joiden asuinalueet ovat muuttuneet maahanmuuttajagetoiksi.

Viime kuukausina ruotsindemokraatit ovat kuitenkin päässeet melkein salonkikelpoisiksi, sillä puolueen puheenjohtaja Jimmie Åkesson on esiintynyt televisioväittelyissä valtiopäiväpuolueiden edustajien kanssa. Väittelyistä käy toki ilmi selkeä ennakkoasenne puoluetta kohtaan, mutta Åkessonin puheenvuoroista ei löydy selkeitä näyttöjä rasismista. Åkesson haluaa lopettaa massamaahanmuuton (massinvandring) ja perustelee väitteensä maahanmuuton aiheuttamilla kustannuksilla, joista puhuminen on edelleen tabu Ruotsissa. Åkessonin väittelyt löytyvät Youtubesta (esim. sosiaalidemokraatien Mona Sahlinia vastaan).

Ruotsindemokraatteja on syytetty ulkomaalaisvihamielisyydestä, äärioikeistolaisuudesta, rasistisuudesta, ”epädemokraattisuudesta” ja ”epädemokraattisesta ihmiskuvasta”. Kuitenkin ne, jotka haluavat kieltää puolueen tai sulkea siltä tien julkisuuteen, edustavat itse suurempaa epädemokratiaa, kuin mihin puolue itse koskaan pystyisi. Valtapuolueet tekevät omahyväisellä moralismillaan ruotsindemokraateista marttyyreja ja näin lisäävät puolueen kannatusta.

Koska Suomessa?

Suomessa ei vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpään sanoin ole organisoitua rasistista liikettä, ja yritykset luoda sellainen ovat epäonnistuneet. Ongelmana ovat ainoastaan internetissä kirjoittavat nettirasistit, joiden toimintaan entinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen puuttui kovalla kädellä ja joita koskevat jutut ovat edelleen oikeusjärjestelmän käsiteltävänä.

Mika Illman siis toimii etuajassa ehkäistäkseen omasta mielestään haitallisen nettirasismin nousun, jota hän jopa mainosti Ylen uutislähetyksessä. Perusteluina olivat Puumalaisen tekemät tutkintapyynnöt ja niistä nostetut syytteet, jotka Illman itse laati ja vei oikeuteen.

Suomessa siis organisaatioiden ja poliittisten puolueiden kieltäminen ei edusta tätä päivää vaan kuviteltavissa olevaa tulevaisuutta, johon viranomaiset ovat jo varautuneet. Nähtäväksi jää, kielletäänkö ensimmäisenä Suomen Sisu, Abdullah Tammen islamilainen puolue, Perussuomalaiset vai Olavi Mäenpään Sinivalkoiset.

Uskontojenvälistä dialogia suomalaiseen tyyliin

Monet pitävät uskontojenvälistä vuoropuhelua lääkkeenä läntisen ja islamilaisen maailman välisten väärinkäsitysten ehkäisyyn. Suomen lähetysseuran tuottama elokuva Kohtaamisia vuodelta 2003 valottaa vähän, mistä uskontojenvälisessä vuoropuhelussa on kysymys. Pintapuolisella katselulla elokuvasta tuli vähän samanlainen vaikutelma kuin suomalaisdelegaatioiden matkoista Neuvostoliittoon YYA-aikana. Isännät esittivät asiat parhain päin ja valehtelivat tarvittaessa suomalaisvieraiden nyökytellessä tyytyväisinä.

Edward Saidin vaikutus

Aivan aluksi elokuvassa kerrataan kristittyjen historiaa Syyriassa. Luonnollisesti islamin alistamien uskontojen kohtaloa muslimivallan aikana ei käsitellä mitenkään erityisemmin, vaan todetaan vain kristinuskolla olevan pitkä historia alueella. Samalla tavalla kuin Neuvostoliiton ystävyysmatkoilla uskontojenväliseen dialogiin kuuluu olennaisena osana ikävien kysymysten välttäminen. Arabian niemimaan luostarit olivat ystävyyden ja yhteisyyden paikkoja muslimeille 1400 vuotta sitten. Elokuvassa ei kuitenkaan kysytä, mitä Arabian niemimaan luostareille tapahtui ja miksi niitä ei nykypäivänä enää ole olemassa.

Seuraavaksi puheenvuoro annetaan pakistanilaiselle yliopiston opettajalle, joka kertoo suomalaisen ystävänsä sanoista seuraavasti:

”Hän kasvoi Suomessa ilmapiirissä, jossa muslimin pelko ja viha imettiin jo äidinmaidossa. Se ei ollut tietoista. En usko, että Suomessa kukaan opettaa vihaamaan ketään. Se johtuu yhteentörmäyksestämme 150 vuotta sitten. Silloin Eurooppa oli siirtomaavalta. Sitä se ei enää ole, mutta samat asenteet elävät yhä.”

En tiedä kenen kanssa nainen on keskustellut, mutta hänen ajatuksensa ovat kuin suoraan Edward Saidin surullisenkuuluisasta ja paljon vahinkoa aikaansaaneesta kirjasta Orientalismi, joka selittää eurooppalaisten kolonialististen asenteiden vaikuttaneen kuvaan itämaista ja islamista. Islam on siis edustanut toiseutta. Jo edesmenneen Saidin kirjan teesit on revitty palasiksi moneen kertaan, ja viimeksi Ibn Warraq osoitti Orientalismi-kirjan onttouden omassa teoksessaan ”Defending the West – A critique of Edward Said’s Orientalism”.

Saidin ajatuksille löytyi kuitenkin kaikupohjaa Lähi-idässä, jossa alueen poliittiset ja yhteiskunnalliset ongelmat voitiin sysätä länsimaisen siirtomaaisännän piikkiin ja näin välttää ottamasta itse vastuuta omista virheistään. Ibn Warraq osoitti kuitenkin, että eurooppalaisten asenteet itämaita kohtaan olivat huomattavasti monisyisempiä kuin Saidin yksipuolinen karikatyyri antoi ymmärtää.

Elokuvan varsinainen ongelma liittyy muslimioppineiden puheenvuoroihin, jotka tuntuvat edustavan kovasti sympaattista näkemystä. Syyrialainen uskontotieteiden tohtori Muhammad Al-Habash puhuu elokuvassa kauniisti ja kuulostaa juuri sellaiselta, kuin me haluaisimme muslimioppineen kuulostavan.

”Uskontomme mukaan kaikille on annettava vapaus uskonnon alueella. Koraani kutsuu meitä ymmärtämään, että maailmankaikkeus on perhe. Me kuulumme yhdelle Jumalalle. Jumala on yksi, mutta hänellä on monta nimeä. Todellisuus on yksi, mutta sillä on monta muotoa. Ei voi olla muslimi ilman uskoa Jeesukseen Kristukseen Jumalan profeettana ja sanansaattajana, Jumalan henkenä ja sanana. Hän tulee takaisin ennen loppua ja ohjaa jalot ihmiset hyvyyteen. "

"..."

”Kolminaisuus ja ykseys: on eroja, mutta ei olennaisia eroja. Vain sillä on merkitystä, kuka pyrkii pahaan ja kuka hyvään, kuka työskentelee ihmiskunnan hyväksi ja kuka vahingoittaa sitä.”

Al-Habashin näkemykset eivät edusta muslimien valtavirtaa, vaan häntä voi pitää uudistusmielisenä. Silti hänen esittämänsä ajatukset voisi asettaa kyseenalaiseksi esimerkiksi kysymällä, mitä käytännössä tarkoittaa vapaus uskonnon alueella. Tarkoittaako se, että myös muslimi saa halutessaan kääntyä kristityksi tai luopua kokonaan uskonnosta? Syyriassa tämä ei ole mahdotonta, ja tässä suhteessa tilanne on parempi kuin esimerkiksi naapurimaa Jordaniassa, vaikka Syyriassakaan ei siedetä avointa lähetystyötä, vaan valtio pyrkii varjelemaan uskontojen välisiä suhteita ja puuttuu tarvittaessa käännytykseen uskontojen välisen rauhan säilyttämiseksi.

Israelin kohdalla Al-Habash ei kuitenkaan osoita erityistä maltillisuutta, kuten oheisesta jutusta voi päätellä. MEMRI:n kääntämistä Al-Habashin puheista käy ilmi, että Syyrian parlamentin jäsen puhuu omilleen islamilaisittain puhdasoppisemmin kuin suomalaisille vierailleen.

Radikaalit ja maltilliset

Videon toisen osan alussa puhutaan fundamentalismista, ja kuvassa näytetään Newsweekin artikkelia ”Amerikan sielun puolesta”. Tarkoituksena on luonnollisesti vihjata, että fundamentalismi ei ole islamin yksinoikeus, vaan myös kristittyjen joukosta löytyy kiihkoilijoita. Tämä poliittisesti korrekti näkemys on mielestäni elokuvan vastenmielisintä antia.

Al-Habash esittää vielä oman käsityksensä islamin suuntauksista, joista toinen on radikaali ja toinen maltillinen. Hän lisäksi sanoo:

”Korostan: radikaalilla tulkinnalla ei ole perusteita islamissa.”

Mikä on se radikaali tulkinta, jolle ei löydy perusteita? Tämä jää katsojalle kertomatta.

”On hyvin vähän ihmisiä, jotka kehottavat tappamaan toisia ihmisiä.”

Paljonko sellaisia tarvitaan, jotta se olisi ongelma? Al-Habashin puheen jälkeen kuvaan tulee Hizbollahin keltainen lippu. Toimittaja Jouko Marttinen selvittää sen jälkeen lyhyesti ääri-islamilaisen ideologian sisällön ja kertoo, kuinka rauhaa rakastavan enemmistön islam on vaarassa tulla kaapatuksi. Tässä hän toistaa jo tuttua harhakäsitystä, jonka mukaan radikaalit jotenkin vääristelisivät islamia, vaikka todellisuudessa heidän tulkintansa on sopusoinnussa islaminuskon päälähteiden Koraanin, Hadithin ja Siran kanssa. Maltillisella tulkinnalla on puolestaan enemmän ongelmia todistaa olevansa ”oikeaa islamia”.

Elokuvan viimeisellä kolmanneksella kannattaa seurata Koraanin lauseita, jotka vilahtelevat Al-Habashin takana. Yksi niistä kuuluu:

”Niillä, jotka ovat uskottomia, eivät totisesti heidän rikkautensa eivätkä heidän lapsensa vähääkään hyödytä Jumalan edessä; he joutuvat tulen omiksi ja pysyvät siinä iankaikkisesti.”

Luonnollisesti kristityt ja juutalaiset lasketaan uskottomiksi. Elokuvan tekijöiltä voisi kysyä myös, miksi taustalla näytetään amerikkalaisia sotilaita silloin, kun puhutaan fundamentalisteista. Presidentti Ahtisaari päästetään myös luennoimaan mystisistä ”fundamentalisteista”, joita hänen mukaansa löytyy joka maasta.

Islam Euroopassa

Toimittaja Marttinen siteeraa vielä Tariq Ramadania, tuota pehmeää islamistia, jota niin monet edistykselliset kuuntelevat innokkaasti. Marttinen kertoo:

”Ramadan kutsuttiin tutkijaksi Indianan Notre Damen yliopistoon, mutta hän ei saanut viisumia työpaikalleen, koska hän on turvallisuusriski Amerikalle.”

Ramadanin yhteydet radikaaleihin islamisteihin ovat hyvin dokumentoituja ja Yhdysvallat eväsi viisumin siksi, että hän oli rahoittanut hyväntekeväisyysjärjestöä, joka tukee Hamasia. Ramadania on myös syytetty siitä, että hän puhuu länsimaiselle yleisölle yhtä ja ”kotiyleisölle” toista. Ramadanin kaksinaisesta luonteesta on jopa kirjoitettu kirja ”Brother Tariq: The doublespeak of Tariq Ramadan”

En usko uskontojen välisen dialogin tuottavan mitään merkittäviä tuloksia. Toisaalta se aiheuttaa myös vahinkoa ainoastaan, jos päättäjät ja tavalliset ihmiset luottavat siihen. Kun dialogia käydään, on syytä pitää mielessä, että toinen osapuoli ei välttämättä ole liikkeellä vilpittömin mielin, tai ainakin islam rajoittaa merkittävästi sitä, miten pitkälle muslimi voi ymmärtämisessään mennä.

Islam ei ole mikään mysteeri, vaan siihen voi perehtyä ilman dialogia itsekseen lukemalla kirjoja ja etsimällä tietoa internetistä. Kun lukee islamin usein järkyttäviä opetuksia, kannattaa ajatella, että suuri osa muslimeista ei joko tunne niitä tai välitä niistä. Toisaalta ne, jotka ottavat opetukset kirjaimellisesti, eivät välttämättä tahdo mitään hyvää länsimaiselle ihmiselle ja yhteiskunnalle.

Rehellinen näkemys islamin ja kristinuskon yhteydestä sekä dialogin ongelmista löytyy Risto Soramiehen kirjoittamasta ja Teologisen instituutin julkaisemasta kirjasta Islam ja evankeliumi, joka on kokonaisuudessaan luettavissa täällä. Uskon ja ajattelun puolesta –blogissa on kuusi kyseiseen kirjaan liittyvää kirjoitusta (1, 2, 3, 4, 5 ja 6), joista kirjan keskeiset kohdat käyvät ilmi.

Erityisesti kannattaa mainita viimeinen eli kuudes osa, jossa Vesa Ollilainen tiivistää kirjan keskeiset kohdat.

Juutalaiset ovat apinoita ja kristityt sikoja

Näin opetetaan lontoolaisessa Kuningas Fahdin mukaan nimetyssä opinahjossa, jossa opiskelee noin 600 koululaista. Seuraavassa vuodelta 2007 peräisin olevassa BBC:n Newsnight-ohjelman pätkässä kuvaillaan, mitä Kuningas Fahdin akatemian oppikirjat sisältävät

BBC:n toimittajan närkästykseen ei voi oikein suhtautua vakavasti. Hän selvästikin kuvittelee oppikirjojen sisältävän jotain muuta kuin aitoa ja oikeaa islamia. Kuitenkin tarina siitä, miten Allah muutti sapattia rikkoneet juutalaiset apinoiksi ja sioiksi kuuluu islamin opetuksiin samoin kuin käsitys väärien uskontojen edustajia kuten juutalaisia ja kristittyjä odottavasta helvetin tulesta.

Islamista ei saa länsimaiselle liberaalille salonkikelpoista rauhan ja rakkauden uskontoa halattavaksi muutoin kuin poistamalla islamin pyhät kirjoitukset ja profeetta Muhammadin esimerkki ja korvaamalla ne jotain universaalia ihmisten välistä rakkautta korostavalla New Age –hömpällä.

Islam Online –sivustolta voi käydä lukemassa, mistä tarinassa apinoista ja sioista on kyse. Tarina ei ole vailla merkitystä erityisesti palestiinalaisalueilla, joissa juutalaisvastaiselle propagandalle on kysyntää. Oheisessa saudiarabialaisen Iqraa-televisiokanavan välähdyksessä näytetään, miten oppia juutalaisten luonteesta iskostetaan nuorelle sukupolvelle.

Ritva Viljasen syrjättäminen epäonnistuu

Kun ensimmäisen kerran näin uutisen, jossa kerrottiin hallituksen kaavailevan sisäministeriön kansliapäälliköksi Ilkka Laitista, pidin tätä miehen toimintaa tuntematta erittäin positiivisena asiana. Laitinen on aiemmin toiminut EU:n rajaturvallisuusviraston päällikkönä, joten hänen muodollisesta pätevyydestään virkaan ei pitäisi olla epäselvyyttä.

Viran nykyinen haltija Ritva Viljanen on lisäksi osoittautunut pahimman luokan monikultturistiksi, ja hänen prioriteettinsa sisäisen turvallisuuden osalta vaikuttavat ulkopuolisesta käsittämättömiltä. Itsekin kirjoitin taannoin Ritva ”Nollatoleranssi” Viljasesta. Blogisti Octavius on puolestaan koonnut Viljasen lausunnoista kavalkadin, josta seuraavassa muutamia parhaita paloja:

• Esimerkiksi rasistinen vitsi, manne-vitsi, on vain rasismia, ei mitään muuta.
• Suomi tarvitsee maahanmuuttoa, sillä ulkomaalaisten osuus on vain kaksi prosenttia väestöstä, mikä on koko Euroopan pienin.
• Turvapaikanhakijat ovat keskimäärin 20-29 -vuotiaita nuoria miehiä. Siinä on hyvää, nuorta, oppimiskykyistä työvoimaa.
• Suomessa edelleen vähiten Euroopan unionin alueella ulkomaalaisia.

Kun Ritva Viljasen lausuntoja etsii Googlella, kovin suureen optimismiin Suomen sisäisen turvallisuuden tasosta ei kannata tuudittautua. Viljasen ja hänen kaltaistensa Demla-aktivistien mielestä Suomen turvallisuutta eivät niinkään uhkaa rajan takaa tulevat rikolliset, vaan vaimoaan hakkaavat miehet, ihmiskauppiaat (lue parittajat) ja rasistit, joiden uhkaa ”arjen turvallisuudelle” ei mitenkään voi aliarvioida. Mikko Ellilä oli Uusi Viesti –blogissaan etsinyt ensimmäisen vastaan osuneen Viljasen lausunnon.

Media tekee puoluepolitiikkaa

Minulla ei ole illuusioita virkaan pätevimmäksi todetusta Ilkka Laitisesta. Kuitenkin on syytä olettaa, että hänen prioriteettinsa poikkeaisivat jonkin verran Ritva Viljasen vastaavista, koska hän on taustaltaan rajaturvallisuuteen keskittynyt kenraali.

Media tekee tietysti nimityksestä puoluepolitiikkaa varsinkin, kun presidentti Tarja Halonen hylkäsi hallituksen esityksen ensimmäisellä kerralla. Tämä tarkoittaa käytännössä, että toisella kerralla Halonen voi nimittää kenet tahansa päteväksi todetun hakijan, ja Ritva Viljanen tulee tässä tapauksessa valituksi toiselle kaudelle. Halosen aiemmissa hallituksen esityksistä poikkeava nimityskäytäntö eli hallituspuolueiden yksimielisyys siis heitetään romukoppaan.

Hallituspuolueiden ja erityisesti Kokoomuksen suunnalta nähdään kannanottoja, joissa arvostellaan presidentin valtaoikeuksia sisäpolitiikkaan kuuluvissa asioissa. Nämä kannanotot olisivat jääneet esittämättä, mikäli presidentti itse edustaisi keskusta-oikeistolaista ideologiaa. Presidentillä on kuitenkin sisäpoliittistia ”piilovaltaa”, johon tulee kiinnittää huomiota.

Tarja Halonen on arvomaailmaltaan Suomen johtava monikultturisti ja vähemmistöjen puolustaja. Sopivalla nimityspolitiikalla hän voi luoda Suomen virkakoneistoon itselleen uskollisen ”varjohallituksen”, jonka kautta hän voi ajaa omaa hallituksen politiikasta riippumatonta linjaa. Ritva Viljanen on oikeustieteiden kandidaatti, ja Tarja Halonen on itse myös SAK:n entinen lakimies. Halosen Demla-taustasta minulla ei ole tietoa kuten ei myöskään Viljasen, mutta tuskin on täysin merkityksetöntä, että myös maahanmuuttoon ja vähemmistöihin liittyvät asiat kuuluvat nykyisin Sisäministeriön toimialaan.

Tarja Halosta ei kuitenkaan kannata arvostella, koska meneillään on Halosen toinen kausi. Halosta markkinoitiin aikanaan ”koko kansan presidenttinä”. Tämä kuva on viimeistään toisella kaudella osoittautunut epäuskottavaksi, koska Halonen osallistui vuoden 1918 sodan juhlavuonna pelkästään punaisen osapulen tilaisuuksiin ja jätti Vapaussodan juhlallisuudet kokonaan väliin. Halosen ei enää tarvitse kilpailla pääsystä kolmannelle kaudelle, joten hän voi näyttää todellisen värinsä ilman paineita.

Mediassa on keskitytty Viljasen sukupuoleen ja puoluepoliittiseen sitoutuneisuuteen (sd). Tällä ei kuitenkaan ole viime kädessä merkitystä, vaan tärkeämpää on se, että Viljanen noudattaa Halosen linjaa maahanmuutossa ja ”sisäisen turvallisuuden kysymyksissä”. Syrjinnän vastustaminen ja ihmiskaupan torjuminen nousevat sitä kautta tärkeämmiksi kuin rajojen valvonta ja rikollisuuden torjunta.

Viljanen on siis paljastunut Halosen varjohallituksen jäseneksi, mikä tarkoittaa, että hän ei jatkossakaan erityisen innokkaasti pyri toteuttamaan porvarihallituksen työperäiseen maahanmuuttoon perustuvaa politiikkaa. Miksi pitäisikään, sillä 20 – 29 –vuotiaissa miespuolisissa turvapaikanhakijoissa meillä on oppimiskykyinen ja ehtymätön työvoimareservi.

Muita Halosen varjohallitukseen kuuluvia ei tarvitse etsiä suurennuslasilla. Viljasen alaisuudessa toimiva Vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää edustaa samaa ideologiaa, kuten myös Ulkoministeriön lähetystöneuvos Kirsti Westphalen. Heidän taustavoimanaan häärii apulaisvaltakunnansyyttäjä, Demla-taustainen Mika Illman, joka yhdessä tovereidensa kanssa on onnistunut ujuttamaan rasistisen kiihotuksen osaksi Sisäisen turvallisuuden ohjelmaa. Demla-aktivistit eivät pyri edistämään Suomen kansallista turvallisuutta vaan taistelemaan omia haamuvihollisiaan vastaan ja varmistamaan, että heidän edustamansa arvomaailma on yhtä kuin Suomen virallinen politiikka.

Kaikki päänkatkojat eivät ole muslimeja

Viime viikkoina lehdissä on näkynyt uutisia raaoista rikoksista, joissa uhri on surmattu erityisen julmalla tavalla ja hänen päänsä on surman jälkeen katkaistu. Amerikkalaisessa Stop All Monsters –blogissa puhuttiin jopa kansainvälisestä päidenkatkaisuviikosta.

Pään katkominen terrorikeinona nousi kansainväliseen tietoisuuteen, kun Abu Musab Al-Zarqawin johtama Irakin Al-Qaeda julkaisi joukon päänkatkomisvideoita. Itse en ole pystynyt katsomaan ainuttakaan, vaikka internetistä kaikki ovat tietysti löydettävissä. Zarqawin toimien myötä monille syntyi käsitys, että päidenkatkaisijat ovat yleensä muslimeja.

On toinenkin syy yhdistää päiden katkaisu nimenomaan islamiin. Profeetta Muhammad saapui Mekasta Yathribiin (Medina) vuonna 622, jolloin siellä asui kolme juutalaista heimoa. Näistä yksi oli Banu Qurayza. Juoksuhaudan taistelun jälkeen Banu Qurayzan jäseniä syytettiin petoksesta ja heimon miespuolisilta jäseniltä katkaistiin pää ja naiset sekä lapset orjuutettiin.

Kolme tapausta

Kolmella ”päidenkatkaisuviikon” karmealla tapauksella ei uutisraporttien mukaan ole mitään yhteyttä islamiin. Ensimmäinen tapaus sattui Kanadassa Greyhound-bussissa lähellä Winnipegiä, kun kiinalaissyntyinen matkustaja puukotti vierustoveriaan toistaiseksi tuntemattomasta syystä ja katkaisi surman jälkeen uhriltaan pään. Lawrence Auster väittää, että kiinalaissyntyinen Hui-kansaan kuuluva murhaaja olisi muslimi, mutta hänen lähteensä ovat sen verran epämääräisiä, että niiden perusteella on mahdotonta tehdä lopullisia johtopäätöksiä.

Toinen tapaus tulee Brasiliasta, jossa mieshenkilö katkaisi 20-vuotiaan englantilaisen tyttöystävänsä pään ja kuvasi teon kännykkäkamerallaan. Tapausta kommentoinut poliisi kertoi: ”Osa valokuvista näytti samalta kuin Talibanin vastaavat, joissa katkaistu pää asetetaan ruumiin päälle.”

Kolmas ja viimeisin päidenkatkaisu tehtiin Kreikassa Santorinin paratiisisaarella, jossa 31-vuotias kreikkalainen mies katkaisi 25-vuotiaan naispuolisen opettajan pään ja kantoi sitä pitkin katuja, ennen kuin poliisi pysäytti miehen ampumalla.

Kanadassa tehty murha vaikuttaisi etukäteen uskottavimmin muslimin tekemältä, koska kesäkuussa 2006 Kanadassa paljastui terrorisuunnitelma, jossa yksi tekijöistä suunnitteli tunkeutuvansa Kanadan parlamenttiin ja katkaisevansa pään Kanadan pääministeriltä. Pidätyksen jälkeen viranomaiset kertoivat, että tekijät ”edustivat laajoja yhteiskuntakerroksia” (broad strata of society). Luonnollisesti iskun suunnittelijoiden muslimitaustan merkitystä yritettiin vähätellä.

Poliittisesti korrekti media

Suomessa valtamedia jättää yleensä kertomatta väkivaltarikollisten etnisen tai uskonnollisen taustan. Tästä on olemassa Julkisen sanan neuvoston ohjeistus, jonka mukaan rikoksesta epäillyn etninen tausta voidaan ilmoittaa, jos se on uutisen olennaisen sisällön kannalta tarpeellista. Viisas journalisti todennäköisesti jättää etnisen taustan varmuuden vuoksi mainitsematta, jos epäilty edustaa jotakin etnistä tai uskonnollista vähemmistöä. Jos taas epäilty kuuluu kantaväestöön, etnisen taustan voi huoletta mainita.

Samaa käytäntöä noudatetaan muuallakin läntisessä maailmassa eli tässä mielessä suomalainen media ei poikkea muista positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan. Erityisesti silloin, jos teko on omiaan herättämään epäilyksiä islamilaisesta terrorismista, media raportoi kieli keskellä suuta ja välttelee islamin ja terrorismin yhdistämistä toisiinsa. On paljon helpompaa kertoa epäillyn kärsivän mielenterveysongelmista kuin sanoa hänen olevan muslimi.

Päidenkatkomistapauksista on mahdotonta sanoa, ovatko tekijät muslimeita vai eivät. Nimien perusteella yksikään edellä mainittujen kolmen murhan tekijöistä ei ole muslimi. Se, että islamin osuutta epäillään, johtuu sekä islamilaisten terroristien aiemmista teoista että poliittisesti korrektista mediasta, joka suorastaan pakottaa lukemaan rivien välistä, kuten entisessä Neuvostoliitossa oli tapana. Tiedotusvälineiden linja siis on omiaan herättämään epäluuloja sekä uutisointia että muslimeja kohtaan, mikä tuskin on ollut tarkoitus, kun hienoja journalistin ohjeita on laadittu.

Nuorisopullistuma 2/2

Ensimmäisessä osassa kerroin professori Gunnar Heinsohnista ja hänen nuorisopullistumaa (Youth bulge) koskevasta teoriastaan. Seuraavaksi käsittelen Heinsohnin ajatuksia Euroopasta ja sen tulevaisuudesta. Ennen tätä kuitenkin tarkastelen Heinsohnin ajatuksia ideologioista ja niiden vaikutuksista, jotka poikkeavat jonkin verran tässä blogissa esitetyista ajatuksista, joiden mukaan islam sisältää poliittisen ulottuvuuden ja ylivaltapyrkimyksen.

Ideologia luodaan tilanteen mukaan

Heinsohn kuului itse vuoden 1968 radikaaleihin, ja tuolloin Euroopassa elettiin opiskelija-radikalismin aikaa, joka Suomessa huipentui taistolaisuuteen. 60- ja 70-lukujen radikalismi on myös selitettävissä nuorisopullistuman kautta. Suomessakin opiskelija-aktivismi alkoi 60-luvulla ja hiipui 70-luvun lopulla, kun Suomen nuorisopullistuma eli sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat tulivat kolmekymppisiksi.

Heinsohnin käsityksen mukaan nuoriso luo itse oman ideologiansa siinä hetkessä, jota eletään:

”Kun aika on kypsä, uudet uskonnolliset pamfletit kirjoitetaan siinä hetkessä saman tien. Pyhistä kirjoista kuten Koraanista, Raamatusta, Kommunistisesta Manifestista jne. poimitaan tarkoitukseen sopivat osat. Väkivaltaa tullaan käyttämään ja sille tarvitaan oikeutus, koska olet hyvä ihminen. Mutta kun nuorisopullistuma katoaa, miljoonina kappaleina jaetut kirjat eivät käy kaupaksi edes divareissa. Kaikki tietävät niiden olevan täyttä roskaa.”

..

”Liike ei synny vääristä ajatuksista. Päinvastoin liike luo väärät ajatukset. Islam ei luo islamismia vaan nuoret muslimit luovat.”

Häviäjien luokka

Maahanmuutto on yksi tapa päästä eroon nuorisopullistumasta. Heinsohnin mukaan tämä ei kuitenkaan ratkaise joidenkin islamilaisten maiden nuoriso-ongelmaa. Euroopan maat ovat poikkeuksetta ikääntyviä kansakuntia, jotka kilpailevat toistensa resursseista ja yrittävät houkutella lahjakkaita ihmisiä naapurimaista.

Ne eivät kuitenkaan etsi lahjakkuutta Afrikasta tai islamilaisista maista, koska näiden koulutustaso ei riitä tuottamaan tarpeeksi kyvykkäitä ihmisiä innovaatiosta elävien yhteiskuntien tarpeisiin. Afrikan ja islamilaisten maiden ihmisistä ei ole hyötyä eurooppalaisissa yhteiskunnissa.

Heinsohn arvostelee eurooppalaista hyvinvointivaltiota:

”Länsimaissa meillä on sosiaaliturva, jota kantaväestö tuskin käyttää. Toisaalta maassa asuu maahanmuuttajia, jonka naispuolinen väestönosa ei pysty kilpailemaan työmarkkinoilla. Tanskalaisille tai saksalaisille naisille sosiaaliturva on liian alhainen ollakseen houkutteleva. Maahanmuuttajille tilanne on toinen. Englannissa, Ranskassa ja Saksassa maahanmuuttajanaiset tekevät huonosti palkattuja töitä, joita he täydentävät sosiaaliturvalla.”

...

”Mutta pojilla ei ole tällaista vaihtoehtoa. He kasvavat yhteiskunnan alimmalla tasolla ilman älyllisiä kykyjä parantaa sosiaalista asemaansa. Nimenomaan nämä pojat polttivat Pariisin ja osia Bremenistä.”

...

”Heistä tulee nuoria miehiä, jotka uskovat, että heitä sorretaan islaminuskon takia, mutta todellisuudessa hyvinvointivaltio itsessään luo tämän häviäjien luokan.”

Heinsohn pitää anglosaksisissa maissa kuten Yhdysvalloissa ja Kanadassa harjoitettua valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa parempana. Esimerkiksi Kanadassa 98:lla sadasta maahanmuuttajasta on paremmat ammatilliset valmiudet kuin kantaväestöllä. Sen sijaan Euroopassa pelätään valintojen tekemistä, koska sellainen voitaisiin tulkita rasismiksi. Anglosaksisissa maissa haetaan laatua, kun taas Euroopassa määrä on tärkein.

”Viides kylä”

Heinsohn käyttää vertausta ”viides kylä” kuvaamaan Euroopan tilannetta. Esimerkkinä käytetään Saksan Brandenburgin ja Mecklenburgin osavaltioita, jotka ovat joutuneet kokemaan väestön vähenemisen. Neljän kylää tyhjenee, kun niiden väestö muuttaa viidenteen kylään. Tämä ei kuitenkaan lisää viidennen kylän syntyvyyttä lainkaan. Vähän ajan päästä viidennessä kylässä asuu vain vanhoja ihmisiä eikä riittävästi nuoria, jotka maksaisivat heidän eläkkeensä.

Heinsohn heittäytyy ennustajaksi, kun hän sanoo 40 valtion Bretagnesta Vladivostokiin kärsivän tästä ilmiöstä. Joitakin valtioista tulee ”viidensiä kyliä”, ja ne saavat näin lisäaikaa, kun taas toiset valtiot tyhjentyvät aktiiviväestöstä. Heinsohnin mielestä kaikki slaavilaiset valtiot menettävät aktiiviväestönsä kuten myös Baltian maat ja Balkanin valtiot. Skandinaviasta, Iberian niemimaasta, Englannista ja Irlannista tulee ”viidensiä kyliä”, mutta muu osa Euroopasta ei selviä.

Pitkällä tähtäimellä on erittäin vaikea motivoida ammattitaitoista nuorta väestöä elättämään kasvava vanheneva väestönosa ja toimeton, sosiaalituilla elävä kolmannesta maailmasta kotoisin oleva maahanmuuttajaväestö. Koska vaihtoehtoja on tarjolla, nuori aktiiviväestö jättää vanhenevan Euroopan ja muuttaa Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan tai Uuteen Seelantiin. Tämä kuulostaa aivan Mark Steynilta, ja on syytä epäillä, että Heinsohnin ajatukset ovat vaikuttaneet Steynin kirjan sisältöön.

Mikä ratkaisuksi?

Ensimmäisenä ajatuksena tulee mieleen lisätä syntyvyyttä esimerkiksi maksamalla lapsia synnyttäville perheille selvää rahaa. Heinsohn ei kuitenkaan usko, että raha motivoisi ketään muita paitsi niitä, joilla ei ole koulutusta ja jotka muutenkin elävät yhteiskunnan tuilla. Raha ei ratkaise vaan pahentaa tilannetta. Myöskään pakkokeinot eivät toimi, koska eurooppalaiset eivät sellaisia hyväksy.

Ratkaisuna on siis houkutella nuorta ja ammattitaitoista väkeä sieltä, missä sitä on saatavilla. Esimerkkinä Heinsohn mainitsee Kiinan. Ongelmana vain on se, että kiinalaiset eivät halua maksaa ikääntyvien eurooppalaisten eläkkeitä vaan suuntaavat mieluummin esimerkiksi Kanadaan, jossa asuu tätä nykyä kolme miljoonaa kiinalaisperäistä siirtolaista.

Eurooppalaisten on siis uudistettava hyvinvointivaltiomalliaan siten, että työssä käyvät ihmiset saavat pitää aiempaa suuremman osan tuloistaan. Näin myös Eurooppa houkuttelisi aktiivista ja parhaassa iässä olevaa ammattitaitoista työvoimaa. Hyvinvointivaltio ja siihen liittyvä korkea verotus on siis hylättävä. Esimerkiksi Australiassa lapsiperheet saavat pienen verohelpotuksen eivätkä lainkaan sosiaalitukia, mutta työssä käyvät saavat pitää itse 80 prosenttia palkastaan.

Myös sosiaalitukia voidaan uudistaa, jos poliittista tahtoa löytyy. Esimerkkinä Heinsohn mainitsee Bill Clintonin, joka presidentinvaalikampanjassaan lupasi lopettaa sosiaalituet sellaisina, kuin ne siihen asti oli tunnettu. Yhdysvalloissa suuri määrä lapsia kasvoi yksinhuoltajaperheissä, jotka elivät sosiaalituilla. Useimmat näistä perheistä olivat mustia, joten mikä tahansa uudistus johtaisi varmasti syytöksiin rasismista.

Kongressin demokraatit ja republikaanit kuitenkin onnistuivat säätämään lain, jossa sosiaalituet säädettiin määräaikaisiksi, vain viisi vuotta kestäviksi. Laki säädettiin vuonna 1996 ja astui voimaan vuoden 1997 alussa. Lakia arvosteltiin paljon ja osa Clintonin hallinnon työntekijöistä protestoi sitä marssimalla ulos. Käytännössä sosiaalituista riippuvaisen väestönosan osuus laski 12 miljoonasta neljään miljoonaan, mikä teki uudistuksesta ehkä maailmanhistorian menestyksekkäimmän.

Heinsohn toteaa:

”Euroopassa vastaavasta uudistuksesta ei ole edes alettu keskustella.”

Työperäinen maahanmuutto

Suomen hallitus on ottanut ohjelmaansa mukaan työperäisen maahanmuuton edistämisen. Jos kyse on oikeasti työperäisestä maahanmuutosta, tämä osoittaa, että Suomessa suhtaudutaan vakavasti tulevaisuudessa odottaviin huoltosuhdeongelmiin. Pelkkä maahanmuuton lisääminen ei kuitenkaan riitä, mikäli muille ongelmille kuten eläkejärjestelmälle tai korkealle verotukselle ei tehdä mitään.

Suomi joutuu tulevaisuudessa kilpailemaan muiden maiden kanssa ammattitaitoisesta työvoimasta. On kuitenkin epärealistista olettaa, että Suomi olisi potentiaalisen ammattitaitoisen maahanmuuttajan silmissä ykkösvaihtoehto. Tällä hetkellä Suomi houkuttelee muiden Euroopan maiden tavoin enimmäkseen ihmisiä, joille riittää elämä sosiaaliturvan varassa. Suomessa ei ole myöskään aitoa kysyntää ammattitaidottomalle halpatyövoimalle.

Suomen on siis uudistettava sosiaaliturvaa ja alennettava verotusta, jotta oikeanlaiset maahanmuuttajat löytäisivät tiensä tänne eivätkä katoaisi muualle. Väitän myös, että verotuksen alentaminen myös lisää syntyvyyttä kantaväestössä ja tekee lapsen hankkimisesta helpompaa. Samalla Suomen pitäisi estää vääränlaisten maahanmuuttajien tulo maahan. Tämä on nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä helpommin sanottu kuin tehty, vaikka syrjintä rajalla on kaikista syrjinnän muodoista kaikkein humaanein.

P.S. Saksaa osaavat voivat katsella Gurnar Heinsohnin ajatuksia Amadelio-videoblogista.

Lisäys: Oheisessa blogitekstissä näkee, millainen demografinen katastrofi Gunnar Heinsohnin kotimaata Saksaa odottaa.

Nuorisopullistuma – Osa 1/2

Vuonna 2003 saksalainen Bremenin yliopiston sosiologi Gunnar Heinsohn kirjoitti kirjan ”Söhne und Weltmacht: Terror im Aufstieg und Fall der Nationen” (Pojat ja maailmanvalta: Terrori kansakuntien nousussa ja tuhossa), jossa hän käsitteli yhteiskunnan väestörakenteen ja väkivaltaisuuden välistä yhteyttä. Heinsohnin määritelmän mukaan nuorisopullistuma (youth bulge) syntyy, jos yhteiskunnassa enemmän kuin 30 prosenttia miespuolisesta väestöstä koostuu 15 – 29 –vuotiaista nuorukaisista. Kyseinen käsite ei ole Heinsohnin itsensä keksimä, vaan se lanseerattiin Ranskassa jo 1970-luvulla.

Nuoret miehet ja väkivalta

Oheisessa tanskalaisen Lars Hedegaardin tekemässä haastattelussa on kuvattu Heinsohnin pääteesit. Tällä hetkellä osa islamilaisista maista kuten Irak, Afganistan ja palestiinalaisalueet kärsii nuorisopullistumasta, kun taas kaikissa Euroopan maissa syntyvyys on niin alhainen (alle 2,1 lasta per nainen), että väestö vähenee ilman maahanmuuttoa. Jos Yhdysvaltojen johtaman ”Halukkaiden koalition” jäsenet tuntisivat Heinsohnin tutkimukset, ne eivät olisi jättäneet joukkoja Irakin ja Afganistanin kaltaisiin maihin eivätkä harkitsisi interventiota Sudanin Darfurin alueelle. Länsimaiden poliitikot myös luopuisivat ajatuksesta, että syy terrori-iskuihin Pohjois-Afrikasta Filippiineille ulottuvalla vyöhykkeellä löytyy Israelin ja palestiinalaisten konfliktista.

Vastoin vallitsevaa poliittista konsensusta taloudellinen ja humanitaarinen apu ei Heinsohnin mukaan auta estämään sotia, sosiaalisia levottomuuksia, terroria ja väkivaltaa. Päinvastoin ne saattavat joissakin tapauksissa käynnistää väkivallan. Näin on siksi, että nälkää näkevät ihmiset eivät taistele vaan ainoastaan kärsivät. Jos sen sijaan nuorisopullistumasta kärsivän yhteiskunnan nuorille miehille annetaan ruokaa ja jonkin verran koulutusta, jolloin läheskään kaikki eivät saa omasta mielestään ansaitsemaansa asemaa ja arvostusta, tästä voi seurata väkivaltaisuuksia.

Heinsohn väittää, että 80 prosenttia maailmanhistoriasta on selitettävissä kansakunnilla, joissa väestössä on ollut liikaa levottomia nuoria miehiä. Aiheutuvat ongelmat voivat olla monenlaisia, kuten rikollisuuden lisääntymistä, vallankaappausyrityksiä, vallankumouksia, mellakoita ja sisällissotia. Silloin tällöin nuoret miehet syyllistyvät kansanmurhaan varmistaakseen itselleen asemat, jotka kuuluivat tapetuille ihmisille. Lopuksi on vielä olemassa sota, jolla valloitetaan uusia alueita, tuhotaan alkuperäisväestö ja korvataan se omalla väestöllä.

Mark Steyn mainitsi kirjassaan America Alone Gazan kaistaleen mediaani-iän. Oheisen CIA World Factbookin taulukon mukaan miespuolisen väestön mediaani-ikä on 16,2 vuotta, kun se esimerkiksi Suomessa on 40,2. Mediaani tarkoittaa, että puolet väestöstä on kyseisen ajan alapuolella ja puolet yläpuolella. Taulukosta voi itse kukin katsoa miespuolisen väestön mediaani-iän maailman levottomimmissa maissa kuten Irakissa (20,1), Afganistanissa (17,6), Somaliassa (17,4) ja Sudanissa (18,7). Sen sijaan rauhallisemmissa muslimimaissa kuten Iranissa (26,2), Tunisiassa (28,2) ja Turkissa (28,8) syntyvyyskin on jo kääntynyt laskuun eikä nuorisopullistumasta ole pelkoa.

Samuel Huntington ennusti paljon siteeratussa ja väärinymmärretyssä kirjassaan Clash of Civilizations, että monien islamilaisten maiden levottomuudet vähenevät, kun niiden väestörakenne alkaa muistuttaa länsieurooppalaista. Tähän tosin menee aikaa vielä kymmeniä vuosia.

Demografinen antautuminen

Heinsohn lanseraa vielä toisen käsitteen, jota hän kutsuu nimellä demografinen antautuminen (demographic capitulation). Tällainen tilanne syntyy, kun yhteiskunnassa on sataa 40-44 –vuotiasta kohden ja alle 80 0-4 –vuotiasta. Saksassa tämä suhde on 100/50, kun taas Gazan kaistaleella vastaava luku on 100/464.

Jos esimerkiksi tanskalaiset olisivat lisääntyneet samalla tavalla kuin ihmiset Gazassa, jossa väkiluku nousi 240 000:sta 1,4 miljoonaan vuosien 1950 ja 2006 välillä, Tanskassa asuisi 25 miljoonaa ihmistä. Todellisuudessa Tanskan väestö kasvoi tuona aikana 4,3 miljoonasta 5,5 miljoonaan.

Rauhanprosessi epärealistinen

Heinsohn ei suhtaudu optimistisesti rauhanmahdollisuuksiin Lähi-idässä, vaan pitää Israelin ja palestiinalaisten vuonna 1991 alkanutta rauhanprosessia virheenä, koska siinä ei otettu huomioon palestiinalaisten väestöräjähdystä. Rauhansopimukseen olisi pitänyt kirjata ehto, jonka mukaan kansainvälinen yhteisö lopettaisi väestönkasvun tukemisen sopimuksen voimaantulon yhteydessä.

Kaiken lisäksi Yhdysvallat, EU ja erityisesti Skandinavian maat kustantavat palestiinalaisten valtavan lapsituotannon. Heinsohnin mielestä tällainen tuki on lopetettava ja palestiinalaisten on alettava maksaa omien lastensa elatus tietyn ajanhetken jälkeen. Vaikka meneillään olevissa rauhanneuvotteluissa saataisiinkin aikaan sopimus osapuolten välillä, palestiinalaisten nuorten miesten joukosta löytyy riittävästi niitä, jotka varmistavat, ettei sopimuksesta tule pysyvää.

jatkuu…

Eilispäivän jihad-uutisia Hesarissa

Helsingin Sanomien eli Totuuden toimittaja eli penaali Jessika Aro on löytänyt ääri-islamilaista propagandaa internetistä. Jutusta on vaikea päätellä, arvostellaanko siinä itse propagandaa vai sen levittämiseen käytettyä keinoa (internet).

Se, että internetissa julkaistaan paljon ääri-islamilaista propagandaa, ei ole mikään uutinen. Siksi vähän ihmettelen, miksi tuollaista palstan täytettä on pitänyt julkaista.

Internet taas syntipukkina

Jutussa käytetty asiantuntija teologian tohtori ja islam-tutkija Ari Hukarin sanoja mukaillen Jessika kirjoittaa:

”Propagandasivustojen tarkoitus on Hukarin mukaan levittää ääri-ideologiaa ja rekrytoida liikkeisiin uusia jäseniä eri puolilta maailmaa. Ilmiö on vaarallinen, koska propaganda voi toimia polttoaineena terrori-iskuille.”

Tuosta lauseesta vain täysin asioihin perehtymätön saa itselleen jotakin uutta informaatiota.

Hukari toteaa lisäksi:

”Propagandan tarkoitus on synnyttää kohdeyleisössään uskoa, rohkeutta ja fanatismia. Lisäksi se tuottaa länsivastaisia asenteita, joita voi olla vaikea purkaa"

Kuulostaa, ikään kuin länsivastaiset asenteet olisivat jotakin uutta ja pelkästään islamistisen propagandan aikaansaannos. Näinhän ei ole vaan islamin vihamielisyys uskottomia kohtaan on 1400 vuotta vanha asia, jonka tueksi ei tarvitse käyttää internetiä. Internet on vain yksi tapa levittää sanomaa.

Seuraava lause menee jo parodian puolelle:

”Sivustoilla julkaistaan esimerkiksi liikkeen johtohahmojen ajatuksia tai videonpätkiä puhujista, jotka ujuttavat tavallisen islamilaisen puheenparren ja Koraani-siteerausten sekaan väkivaltaa lietsovia viestejä.”

Tavallinen islamilainen puheenparsi ei ilmeisesti sisällä väkivaltaa lietsovia viestejä. Koraanin sisällöstä merkittävä osa keskittyy uskottomien parjaamiseen ja graafisiin kuvauksiin heitä helvetissä kohtaavista kärsimyksistä. Eivätkä islamististen liikkeiden johtajat keksi ajatuksiaan itse, vaan johtavat ne suoraan joko Koraanista tai profeetta Muhammadin esimerkistä.

Helsingin Sanomien ulkomaansivuilta löytyy myös esimerkki siitä, kuinka Hamas-järjestö värvää uusia marttyyreja otsikolla ”Marttyyreita värvätään innokkaasti Youtubessa.” Ilmeisesti ilman Youtubea Hamas-järjestö ei pystyisi värväämään uusia taistelijoita, vaikka Hamasilla on oma sille myötämielinen Al-Aqsa –televisiokanavansa. Valistuneimmat lukijat muistavat Al-Aqsa –kanavan lastenohjelmat ja niiden sankarit Assud-pupun ja kovasti Mikki Hiirtä muistuttavan Farfour-hiiren.

Myös Al-Aqsan moskeija esitetään muslimien kolmanneksi pyhimpänä paikkana. Käsitys elää edelleen, vaikka todellisuudessa Jerusalemilla ei ole islamin historiassa ollut mitään erityistä sijaa eikä Jerusalemia edes mainita Koraanissa. Al-Aqsa tarkoittaa kauimmaista paikkaa ja se viittaa profeetta Muhammadin öiseen matkaan, jossa hän nousi paratiisiin tapaamaan muita profeettoja kauimmaisesta moskeijasta. Jerusalemin Al-Aqsa –moskeija rakennettiin vastaa 600-luvun lopulla, ja Jerusalem valloitettiin vasta Muhammadin kuoleman jälkeen.

Youtube-jutun lopuksi esitetään taas ne tavanomaiset selitykset terrorismille:

”Tavalliset muslimit pitävät Hukarin mukaan propagandavideoita vastenmielisinä ja islaminuskoa loukkaavina.”

"Ne kuitenkin vetoavat moneen ahdistuksessa ja tuskassa elävään nuoreen", Hukari sanoo.

Hukari vihjaa, että propagandavideot olisivat islamin vastaisia. Tällä kertaa viitataan kuitenkin ”tavalliseen” muslimiin eikä maltilliseen ja annetaan ymmärtää, että terrorismi sikiää tuskasta ja ahdistuksesta eikä fanaattisesta vihasta, joka perustuu islamin opetuksiin.

Mitä juttu jättää kertomatta

Helsingin Sanomien raportointi noudattaa jo tutuksi tullutta paha väkivaltainen ääriliike vs. maltillinen hiljainen enemmistö –mantraa, jolla väkivaltaisesta islamilaisesta radikalismista tehdään marginaali-ilmiö. Lisäksi nimenomaan väkivaltaiseen jihadiin kehottavat liikkeet ovat pahin ongelma eikä islamin aikaansaama henkinen takapajuisuus ja pyhä viha toisuskoisia kohtaan. Länsivastaisuuden syy vieritetään propagandan syyksi eikä islamististen järjestöjen ideologista perustaa vaivauduta selvittämään.

Internet ei ole ainoa eikä läheskään tärkein islamistisen propagandan levittämiskanava. Ne, jotka ovat seuranneet Memrin (Middle East Media Research Institute) sivuilta islamilaisten maiden tv-kanavilta poimittuja ja englanniksi tekstitettyjä lähetyksiä, tietävät tämän.

Esimerkiksi katarilainen Al-Jazeera –kanava järjesti Israelin vapauttamalle Hizbollah-taistelija Samir Kuntarille syntymäpäiväjuhlat suorassa tv-lähetyksessä. Kuntar tuomittiin Israelissa neljään elinkautiseen tuomioon, kun hänen johtamansa joukkio yritti tammikuussa 1980 kidnapata israelilaisen perheen, jonka kaksi jäsentä Kuntar tuomioistuimen päätöksen mukaan tappoi. Kuntar itse väitti perheen kuolleen tulitaistelussa Israelin armeijan kanssa.

Todistajien mukaan Kuntar ensin ampui perheen isä Dannyn lähietäisyydeltä ja murskasi tämän nelivuotiaan tyttären kallon kiväärinperällä. Kuntar sai Libanonissa Hizbollahin hallitsemilla alueilla sankarin vastaanoton ja hän vannoi jatkavansa sotaa siionisteja vastaan.

Toisessa videossa Hamasin lastenohjelmien sankari Assud-pupu on joutunut Saatanan houkutusten uhriksi ja ohjelman lapsikatsojat tuomitsevat hänen kätensä katkaistavaksi. Internetin ansiosta myös länsimaalaiset voivat nykyisin nähdä, mitä Lähi-idän ihmisille televisiossa tarjotaan ilman suomalaismedian valikoivaa tiedottamista.

Ihmisoikeusfundamentalistin kynästä

Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalta löytyvät usein ne eniten verenpainetta nostattavat kirjoitukset. Tämä Juhani Kortteisen mielipidekirjoitus ei kuulu niihin, mutta siinä esitetyt asenteet ja käsitykset edustavat erinomaisen hyvin poliittista korrektiutta ja sen perustana olevaa oppia eli täydellisen syrjimättömyyden periaatetta.

Perinteinen länsimainen käsitys ihmisoikeuksista perustuu yksilön oikeuksille ja vapauksille. Moderni vasemmistoliberalismi on kuitenkin laajentanut ihmisoikeudet koskemaan ihmisryhmiä kuten etnisiä, uskonnollisia ja sukupuolivähemmistöjä. Koska eri ihmisryhmät menestyvät yhteiskunnassa eri tavalla, näille eroille täytyy olla jokin syy. Vasemmistoliberaalini dogman mukaan syy on aina ja kaikkialla ”syrjintä”.

Kerjäläisongelman syy

Kortteinen kirjoittaa Suomessakin katukuvaan ilmestyneistä romanikerjäläisistä. Annetaan Kortteisen puhua:

” Ilmiön taustalla on romanien syrjintä ja kurjat elinolot heidän lähtömaissaan.”

Aivan varmasti on. Lisäksi ilmiön taustalla on EU:n laajentuminen uusiin jäsenmaihin, jotka ovat taloudellisesti ja sosiaalisesti vanhoja jäsenmaita takapajuisempia (Romania ja Bulgaria) ja joissa järjestäytyneen rikollisuuden asema on vahva. Suomi olisi voinut asettaa siirtymäajän näiden maiden kohdalla, kuten se teki edellisen EU:n itälaajentumisen yhteydessä. Tämä olisi tosin vain siirtänyt ongelman ilmenemistä täällä.

Romanian romanien huono asema on seurausta useiden vuosisatojen historiallisesta kehityksestä, jonka seurauksena romaniväestön asema on muodostunut sellaiseksi kuin se on. Suomella ja suomalaisilla ei tässä kehityksessä ole osaa eikä arpaa. Suomalaiset eivät ole kollektiivisesti ”syrjineet” Romanian romaneja.

Kortteinen tykittää edelleen

” Vaikka syrjinnän ilmenemismuodot ja vakavuusaste vaihtelevat, sen ytimessä on ihmisen sulkeminen kaikille yhtäläisesti kuuluvan ihmisyyden ulkopuolelle hänen alkuperänsä perusteella.”

Oikeastaan tuossa kiteytyy vasemmistoliberaali dogma pölhöimmillään. Syrjinnässä tiettyyn ryhmään kuuluva ihminen suljetaan ”ihmisyyden” ulkopuolelle. Tämähän ei varmasti pidä paikkaansa. Tuskin kukaan pitää esimerkiksi Helsingin kaduilla kerjääviä Romanian romaneja jonkun muun kuin ihmislajin edustajina.

Ihminen oppii kokemuksesta. Jos tiettyyn ihmisryhmään kuuluvat ihmiset käyttäytyvät toistuvasti tietyllä tavalla negatiivisesti, ihminen yleistää tämän käyttäytymisen muihin saman ihmisryhmän edustajiin. Kyseessä on täysin normaali inhimillinen ominaisuus, josta Kortteisen kaltaiset ihmisoikeusfundamentalistit ovat tehneet modernin yhteiskunnan suurimman synnin ja kaikkien ongelmien alkulähteen.

Poistuuko syrjintä lainsäädännöllä?

Kortteinen löytää ongelmaan ratkaisun EU:sta:

” Syrjinnän aiheuttamat ongelmat ulottuvat valtioiden rajojen yli, ja edellyttävät siten valtioiden yhteisiä toimia, joihin Euroopan unioni tarjoaa hyvät mahdollisuudet.”

Jos ajatellaan Romanian romaneja, ongelmat ovat levinneet valtoiden rajojen yli nimenomaan EU:n ansiosta. EU ja sen mukana tuleva vapaa liikkuvuus on siis yksi ongelman tärkeimmistä aiheuttajista. Kun jokin byrokraattinen organisaatio ensin aiheuttaa ongelman ja sitten ratkaisee sen, on keksitty ikiliikkuja, joka ainakin työllistää ongelman ratkaisulle omistautuneita byrokraatteja. Muutenkin on syytä suhtautua epäillen EU:n kaltaisen jäykän ja päättämättömän organisaation kykyyn ratkaista periaatteessa Romanian sisäistä ongelmaa.

Kortteinen luonnehtii ongelmaa:

” Asuminen, työn ja toimeentulon saanti sekä palveluiden ja koulutuksen yhtäläinen saatavuus ovat jokaisen ihmisen hyvinvoinnille keskeisiä asioita. Juuri näihin kysymyksiin keskittyvät myös vakavimmat syrjintäongelmat.”

ja esittää ratkaisuksi syrjintälainsäädännön uudistamista:

” Parhaillaan yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolainsäädännön kokonaisuudistusta pohtiva toimikunta on suurien haasteiden edessä: kuinka parantaa lainsäädäntöä ja yhdenmukaistaa oikeussuojakeinoja niin, että niistä olisi todellista apua syrjityille?”

Koska ”syrjintä” on ongelmien perimmäinen syy, ”syrjintä” pitää poistaa. Parhaiten tämä tapahtuu lainsäädännön avulla eli pakotetaan ”syrjintää” harjoittavat tahot lopettamaan ”syrjintä”.

Suomessa on olemassa Syrjintälautakunta, jonne kuka tahansa syrjintää kokenut voi valittaa kohtelustaan. Syrjintälautakunta soveltaa käännettyä todistustaakkaa eli syrjinnästä valittanut on oletusarvoisesti oikeassa ja syrjintää harjoittaneen on erikseen osoitettava, että syrjintää ei ole tapahtunut.

Syrjintäajatteluun kuitenkin sisältyy olettamus, että vähemmistöryhmien ongelmat johtuvat nimenomaan syrjinnästä. Vähemmistöryhmän edustajille tyypillisillä tavoilla ja asenteilla ei ole mitään vaikutusta eikä voikaan olla, koska dogmi sanoo niin. Muutoin syrjityn ryhmän jäsenet olisivat ihmisarvoltaan alempia.

Tavat, asenteet ja arvot tulevat kulttuurin mukana eli ne ovat opittuja, eivät periytyviä. Tosin ne ovat syntyneet vuosisatojen kuluessa, ja niiden muuttaminen voi olla vaikeaa. Toiset tavat, asenteet ja arvot lisäksi johtavat taloudellisesti ja sosiaalisesti parempaan lopputulokseen kuin toiset. Jos kulttuuriin liittyy voimakas koulutuksen ja työnteon arvostus, kulttuurin edustaja todennäköisesti menestyy modernissa yhteiskunnassa paremmin kuin sellaisen kulttuurin edustaja, joka ei pidä työntekoa ja opiskelua yhtä suuressa arvossa.

En väitä, etteikö oikeaa syrjintää esiintyisi. Aivan varmasti esiintyy. Arvostelen vain dogmaattista lähestymistapaa vähemmistöjen kohtaamien ongelmien ratkaisussa. Käytännössä se johtaa valtaväestön jatkuvaan syyllistämiseen rasismista ja ksenofobiasta, mutta ei todellisuudessa paranna vähemmistöryhmien menestysmahdollisuuksia, koska lähestymistapaan ei sisälly tavoitetta muuttaa vähemmistöryhmälle tyypillisiä negatiivisia käyttäytymismalleja, jotka haittaavat sen menestystä yhteiskunnassa. Sen sijaan dogmaattiseen lähestymistapa korostaa vähemmistöjen erityisominaisuuksia täysin kritiikittömästi. Näin tehdään, koska Kortteisen mukaan:

” Moninaisuus on voimavara niin yrityksille kuin yhteiskunnallekin. Syrjintä tulee taloudellisilta ja muiltakin kustannuksiltaan yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin yhtäläisiin oikeuksiin ja mahdollisuuksiin perustuva moninaisuus.”

Tuo lause kuulostaa kauniilta, mutta käsitys ei perustu tosiasioihin vaan tunteeseen. Dogmiin kuuluu, että moninaisuus vain on niin hienoa eikä sitä tarvitse perustella. Syrjintä tulee aivan varmasti kalliiksi etenkin, jos sen käsittelyyn valjastetaan kallis ihmisoikeusbyrokratia, joka tuppaa löytämään syrjintää kaikista mahdollisista paikoista. Ex-vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen löysi syrjintää jopa lakupaperin kääreistä.

Ihmisoikeusfundamentalismilla ei siis ratkaista ”syrjintäongelmia” tai paranneta vähemmistöjen menestysmahdollisuuksia yhteiskunnassa. Sen sijaan ihmisoikeusfundamentalistit muodostavat itse ihmisoikeusongelman, kun he kiihkeässä syrjinnänmetsästyksessään alkavat polkea kansalaisten perusoikeuksia. Tämä on nähty mm. Kanadan ihmisoikeuskomissioiden tapauksessa ja myös Suomessa ex-vähemmistövaltuutettu Puumalaisen toiminnassa.

Hyvässä tarkoituksessa luotu ihmisoikeuslainsäädäntö tarjoaa myös mahdollisuuksia häikäilemättömään hyväksikäyttöön. Lännessä radikaalit islamistit käyttävät ihmisoikeuslainsäädäntöä hyväkseen tukkiakseen suut islamin arvostelijoilta. Ihmisoikeusbyrokratian kehitystä ei pidä kenenkään kansalaisen varauksetta tukea, vaikka "yhdenvertaisuus" kuinka korkealla sijalla ihmisten arvoasteikossa olisikin. Syytä on myös kyseenalaistaa se "yhdenvertaisuus", jota ihmisoikeusfundamentalistit meille yrittävät tarjota.

Edit 25.7.2008: Korjattu kirjoituksessa esiintyneitä virheitä.

Sotarikollinen tuomiolle

Kun Radovan Karadzic vangittiin ja saatetaan Haagin sotarikostuomioistuimeen tuomittavaksi, lehdistössä kerrataan taas Bosnian sodan tapahtumia kuten Omarskan vankileiriä, Sarajevossa siviilejä ampuneita tarkka-ampujia ja Srebrenican joukkomurhaa. Sodan synty ja motiivit ovat kuitenkin mediaa seuraavalle jääneet epäselviksi, koska mediassa keskityttiin aikanaan ymmärrettävästi joukkomurhien kauhisteluun. Luonnollisesti joukkomurhiin syyllistynyttä serbiosapuolta pidettiin pääsyyllisenä sotaan ja sitä seuranneisiin tapahtumiin.

Historioitsija ja journalisti Srdja Trifkovic (serbisyntyinen amerikkalainen) kirjoitti Karadzicin kiinnijäämisen yhteydessä oheisen artikkelin, jossa hän valottaa sotaan johtanutta kehitystä. Itse muistan aikanaan ihmetelleni, miten valtio, jossa ihmiset puhuvat suurin piirtein samaa kieltä, voi olla niin jakautunut. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että serbit olivat turkkilaisvallan alle jääneitä ortodokseja, kroaatit Itävalta-Unkarin alaisuudessa eläneitä katolisia ja muslimit eli ”bosniakit” taas islamiin kääntyneitä serbejä ja kroaatteja.

Koska serbit olivat eläneet vuosisatoja Ottomaanien valtakunnassa, he ymmärsivät, mistä islamissa oli todellisuudessa kysymys. Nimenomaan siksi heidän oli aikanaan vaikea elää Alija Izetbegovicin kaltaisen henkilön johtamassa Bosnia ja Hertsegovinassa. Tuoreessa muistissa olivat myös kroaattien Ustasha-järjestön natsien kanssa harjoittama terrori ja joukkomurhat Toisen maailmansodan aikana.

Bosnian itsenäistyminen

Jugoslavia alkoi natista liitoksissaan 1990-luvun alussa. Slovenia ja Kroatia irtautuivat Jugoslaviasta kesällä 1991. Ongelmaksi muodosti Bosnia ja Hertsegovinan osatasavalta, jossa ei ollut selkeää kansallista enemmistöä eikä ”bosnialaista” kansakuntaa. Muslimit muodostivat 43 prosentin väestöosuudellaan suurimman kansanryhmän. Kaikista kuudesta Jugoslavian osatasavallasta Bosnian itsenäistyminen tulisi olemaan ongelmallisin.

Alku ei osoittautunut erityisen vaikeaksi. Vaalit pidettiin ja äänet jakautuivat pääsääntöisesti etnisten rajojen mukaan. Kansalliskokouksen 240 paikasta muslimien SDA (Demokraattisen Toiminnan Puolue) otti 86, serbien SDS (Serbien Demokraattinen Puolue) 72 ja kroaattien HDZ (Kroaattien Demokraattinen Unioni) 44. Kolme suurinta puoluetta saivat yhdessä 80 prosenttia kaikista äänistä.

Kolme suurinta puoluetta sopivat vallan jakamisesta, ja Bosnian muslimien johtaja Alija Izetbegovicista tuli kiertävän presidentinviran ensimmäinen haltija. Kolmen etnispohjaisen valtapuolueen yhteistyö toimi alkukuukaudet hyvin, koska kaikkia yhdisti halu päästä irti vanhasta titolaisesta pakkopaidasta. Lisäksi kaikki valtapuolueet halusivat luoda uudelleen etnispohjaiset identiteetit ja sanoutua irti modernista synteettisestä yhteisestä identiteetistä.

Alija Izetbegovic

ja IzetbegovicMediaa pintapuolisesti seuraavalle tuli 90-luvulla vaikutelma, että nimenomaan serbit olivat radikaaleja nationalisteja (mitä heistä osa varmasti olikin) ja muslimit kannattivat monietnistä Bosnia ja Hertsegovinaa. Tämän myytin Trifkovic haluaa murtaa.

Trifkovicin mukaan muslimien SDA oli kolmesta valtapuolueesta ehkä kaikkein radikaalein. Lännessä syntyi vaikutelma, että Izetbegovicin linja edusti ”monikulttuuria” eikä islamismia. Todellisuudessa serbiosapuoli ei syystä luottanut Izetbegovicin vilpittömyyteen toisin kuin länsi ja erityisesti Yhdysvallat. Lännessä media esitti asian niin, että serbien SDS pelotteli Bosnian serbejä liioitelluilla ja todentamattomilla väitteillä SDA:n ideologian ja politiikan militantin islamistisesta luonteesta.

Alija Izetbegovic oli kuitenkin sharia-lain puolestapuhuja kauan ennen, kuin ensimmäistä laukausta oli ammuttu. Nuorena miehenä Izetbegovic kuului Nuorten Muslimien (Mladi Musulmani) organisaatioon Hänen järjestöänsä inspiroi Jerusalemin suurmufti Haj Amin Al-Husseini, joka kiersi natsien miehittämää Eurooppaa saarnaamassa muslimeille, että heidän ja Kolmannen Valtakunnan yhteiset intressit vaativat jokaisen nuoren muslimin sitoutumista yhteiseen rintamaan.

Vuoteen 1970 mennessä Izetbegovicin ideat olivat kypsyneet ja hän julkaisi islamilaisen julistuksensa, jossa hän mm. totesi:

”Islamilaisen liikkeen on voitava ja otettava valta heti, kun se on moraalisesti ja lukumääräisesti tarpeeksi suuri ei ainoastaan tuhoamaan ei-islamilaisen vallan vaan myös perustamaan uuden islamilaisen valtion. Islaminusko ja ei-islamilaiset sosiaaliset ja poliittiset instituutiot eivät voi elää rauhassa yhdessä.”

Nykyajan islamististen liikkeiden tavoitteisiin verrattuna lausunnossa ei ole mitään ihmeellistä, Vanhassa Jugoslaviassa Izetbegovic joutui kuitenkin pamflettinsa takia vankilaan vuonna 1983. Serbien kannalta lausunto vahvisti epäilyt siitä, että Izetbegovic halusi tehdä Bosnia ja Hertsegovinasta islamilaisen valtion.

Izetbegovicin länsimaisten arvojen halveksunta käy myös ilmi seuraavasta Turkkia koskevasta lausunnosta:

”Islamilainen Turkki hallitsi aikanaan maailmaa. Turkki eurooppalaisten kopiona edustaa kolmannen luokan maata, jonka kaltaisia löytyy maailmasta ainakin sata.”

Käytännön politiikassa Izetbegovic yritti edistää bosnialaista (eli muslimien) kansallismielisyyttä ja yhdistää kapeasti määritetyn bosniakki-identiteetin kuvitteelliseen ylikansalliseen Bosniaan. Tällä hän asettui vastustamaan kahta perinteisesti kristittyä yhteisöä serbejä ja kroaatteja, joiden väitettiin olevan uskollisia toisen Belgradille ja toisen Zagrebille. Izetbegovic yritti samanaikaisesti olla sekä nationalisti että islamisti, mikä oli ristiriitaista, koska bosniakki-identiteetti määrittyi käytännössä uskonnon (=islam) perusteella.

Tie sotaan

Varsinainen itsenäistyminen oli kuitenkin vielä edessä. Serbit halusivat kansanäänestystä koko Jugoslavian tasolla liittovaltion säilyttämisestä. Izetbegovicin kannalta moinen kuitenkin todennäköisesti olisi johtanut Bosnian säilymiseen Jugoslavian osana, joten hän pyrki erottamaan Bosnian liittovaltiosta ennen äänestystä käyttäen tekosyynä Kroatian itsenäistymistä. Näin toimiessaan Izetbegovic tiesi ottavansa riskin sodan syttymisestä. Helmikuussa 1991 hän sanoi:

”Uhraisin rauhan itsenäisen Bosnia ja Hertsegovinan puolesta, mutta rauhan takia en uhraisi suvereenia Bosnia ja Hertsegovinaa.”

Serbeille tämä tarkoitti sodanjulistusta. Toukokuussa Izetbegovic meni vielä pitemmälle sanomalla, että sotaa ei todennäköisesti voi välttää, koska kansakunnan on valtion luomiseksi kestettävä tämä jonkinlaisena kohtalona.

Helmikuun 29. päivänä 1992 itsenäisyydestä järjestettiin Bosnia ja Hertsegovinan sisällä kansanäänestys, jota serbit boikotoivat. 62 prosenttia äänestäneistä (enimmäkseen muslimeja ja kroaatteja) kannatti itsenäisyyttä, mikä ei riittänyt perustuslaine edellyttämään 2/3 enemmistöön. Tuloksesta huolimatta Izetbegovicin hallitus julisti Bosnian itsenäiseksi 3.3.1992.

Viimeisenä yrityksenä välttää sota Portugalin ulkoministeri Jose Cutileiro järjesti erityiskokouksen Lissabonissa, johon kolme yhteisöjen johtajaa Izetbegovic, Radovan Karadzic ja kroaattien Mate Boban osallistuivat. EU:n välittäjät suostuttelivat johtajat hyväksymään esityksen yhtenäisestä valtiosta, joka olisi jaettu etnisiin alueisiin tai ”kantoneihin” Sveitsin malliin. Läpimurto oli mahdollinen, koska Bosnian serbeille itsenäisyys ei sinänsä ollut ongelma, kunhan Bosnian muslimit luopuisivat tavoitteestaan luoda keskitetty, yhtenäinen Bosnia.

Izetbegovic näytti hyväksyvän tämän, koska parempaa sopimusta ei ollut tarjolla. Näin syntyi ns. Lissabonin sopimus (jota ei pidä sekoittaa Irlannin hylkäämään EU-sopimukseen). Tässä vaiheessa tarinaan tulee kuitenkin mukaan Trifkovicin varsinainen konna, Yhdysvaltojen viimeinen Jugoslavian suurlähettiläs Warren Zimmermann. Tämä lensi Belgradista Sarajevoon kertomaan Izetbegovicille, että Yhdysvallat ei tue Cutileiron suunnitelmaa. Zimmermannin mielestä kyseessä oli ”serbien vallananastus”.

Jälkikäteen Yhdysvaltojen ulkoministeriö myönsi, että Yhdysvaltojen politiikkana oli rohkaista Izetbegovicia hylkäämään jakosuunnitelma. Tästä eteenpäin Izetbegovicilla ei ollut motiivia ottaa EU:n johtamia neuvotteluja vakavasti.

Trifkovicin mukaan Yhdysvaltojen toiminta on selitettävissä reaalipolitiikan kautta. Jos eurooppalaiset olisivat saaneet tahtonsa läpi, Bosniasta olisi tullut monietninen liittovaltio Sveitsin tapaan. Amerikkalaisten päätöksentekoon kuitenkin vaikuttivat myös muut tekijät, kuten saudit ja muut muslimit, uuskonservatiivit, turkkilaiset, ”maailmankylän” rakentajat ja russofobit.

Jälkikäteen vuonna 1995 Portugalin ulkoministeri Cutileiro päivitteli, että Bosnian kysymys olisi voitu ratkaista aiemmin. Hän totesi myös, että syy ei ollut yksin Izetbegovicin, koska ulkomaalaiset välittäjät rohkaisivat häntä luopumaan sopimuksesta. Jälkiviisaana voi todeta Cutileiron olleen ainakin osittain oikeassa, sillä sodan päättänyt Daytonin rauhansopimus jakoi Bosnian etnisiin alueisiin eikä valtiosta tullut keskitettyä, kuten Izetbegovic ja Zimmermann toivoivat.

Radovan Karadzic

Trifkovic ei mitenkään yritä puolustella Bosnian serbien johtaja Radovan Karadzicin toimia. Hänen mukaansa Karadzic on mitä ilmeisimmin sotarikollinen ja ansaitsee tuomionsa. Jugoslavian sotaa varten varta vasten perustetun Haagin kansainvälisen sotarikostuomioistuimen puolueettomuuden hän sen sijaan asettaa kyseenalaiseksi.

Bosnian serbien toimien selittämiseen ei tarvita mitään ennakolta suunniteltua kansanmurhaa. Sen sijaan toimet olivat tulosta sodasta ja sen seurauksista. Haagin tuomioistuimen tarkoituksena ei ole Trifkovicin käsityksen mukaan selvittää totuutta vaan rankaista serbejä ”voittajan oikeudella” länsimaisen uuden maailmanjärjestyksen legitimoimiseksi.

Serbien epäilystä sotarikostuomioistuimen puolueettomuudesta lisää myös muslimien sodanaikaisen komentaja Nasir Oricin vapauttaminen syytteistä, vaikka miehen alaisuudessa väitetään tapetun tuhansia serbisiviilejä.

Karadzic siis tuomitaan syylliseksi, mutta tuomion seurauksena Serbia tuskin pääsee lähemmäksi EU-jäsenyyttä, jota Serbian presidentti Boris Tadic ajaa. Serbian EU-jäsenyyden tiellä on ainakin kaksi estettä. Ensinnäkin Serbian on hyväksyttävä Kosovon itsenäisyys ja luovuttava aluevaatimuksista alueen suhteen. Toiseksi EU:n Serbiaan vihamielisesti suhtautuvat jäsenet todennäköisesti vaativat jäsenyyden toteutumiseksi toisen sotarikollisen kenraali Ratko Mladicin vangitsemista.

Tämän jutun tarkoituksena ei ole puolustella Radovan Karadzicia, Bosnian serbejä tai ketään muutakaan. On myös todettava, että siteeratun artikkelin kirjoittaja Srdja Trifkovicia voi hänen taustansa takia pitää puolueellisena, vaikka kyseessä on vakavasti otettava historioitsija. Serbien sotarikoksia ei voi eikä pidä selittää parhain päin, mutta Bosnian sodan (ja myös sitä seuranneen Kosovon sodan) syitä pitää pystyä tarkastelemaan myös muista näkökulmista kuin serbien silmittömästä pahuudesta. Srdja Trifkovic ei syytä Alija Izetbegovicia sodasta, vaan esittää hänen toimineen omista lähtökohdistaan, Yhdysvaltojen toimien rohkaisemana. Samaa ovat sanoneet myös Johns Hopkins –yliopiston emeritusprofessori Robert W. Tucker ja Coloradon yliopiston professori David C. Hendrickson, jotka pitävät todennäköisenä, että Zimmermann tuhosi Lissabonin sopimuksen.

Valehtelemisen taito

Poliitikkoja on sanottu valehtelijoiksi. Voi olla, että he ovatkin sellaisia. Maailmasta löytyy kuitenkin muitakin valehtelijoita, joten ainakin minulle herää kysymys, millaiset valehtelijat päätyvät poliitikoiksi.

Tony Blair ylistää islamia

Britannian entinen pääministeri Tony Blair luonnehti Foreign Affairs –lehdessä tammi-helmikuussa 2007 islamia seuraavin sanankääntein

"Minulle hämmästyttävin asia Koraanissa on sen edistyksellisyys. Kirjoitan asiasta nöyrästi toisen uskontokunnan jäsenenä. Ulkopuolisena Koraani vaikuttaa uudistusmieliseltä kirjalta, joka yrittää palauttaa juutalaisuuden ja kristinuskon juurilleen vähän samalla tavalla, kuin kristillisen kirkon uudistajat yrittivät tehdä vuosisatoja myöhemmin. Koraani on inklusiivinen. Se huokuu tiedettä ja tietoa ja kammoaa taikauskoa. Se on käytännönläheinen ja paljon edellä aikaansa asenteissaan avioliittoon, naisiin ja hallintoon.

Sen johdolla islamin leviäminen aiemmin kristittyjen ja pakanoiden maille oli häikäisevää. Vuosisatojen ajan islam perusti imperiumin ja johti maailmaa keksinnöissä, taiteessa ja kulttuurissa. Suvaitsevaisuuden lipunkantajat löytyivät varhaiskeskiajalla todennäköisemmin muslimien kuin kristittyjen mailta."

Kirjoitus kuulostaa mairealta ja ylenpalttisen kohteliaalta. Toki lainaus on irrotettu asiayhteydestään. Blair käsitteli puheessaan myös islamilaisia ääriliikkeitä kuten Muslimiveljeskuntaa ja esitti oman käsityksensä islamilaisen radikalismin syistä.

Kuitenkin yllä siteeratut kaksi kappaletta kertovat paljon niin Tony Blairista kuin vallitsevista länsimaisista arvoista. Olen nähnyt televisiosta Tony Blairin puheita ja ne ovat säännönmukaisesti olleet vakuuttavia ja saaneet uskomaan puhujan rehellisyyteen. Blair on pystynyt perustelemaan parlamentille ja äänestäjilleen Irakin sodan kaltaisia epäsuosittuja toimenpiteitä ja voittanut kolmet vaalit peräkkäin.

Blairin sanat on selkeästi suunnattu muslimikuulijoille ja niiden tavoitteena on kertoa, että Irakin ja Afganistanin sotatoimien tavoitteena ei ole taistella islamia vastaan vaan pelkästään tuhota ääriliikkeet, jotka ovat pilanneet muutoin rauhanomaisen uskonnon maineen. Lisäksi Britanniassa Työväenpuolue tarvitsee myös muslimiäänestäjien äänet. Britannian toinen muslimipääri Lordi Ahmed on Työväenpuolueen jäsen ylähuoneessa.

Lisäksi Blair on moderni liberaali, joka ei usko muihin arvoihin kuin täydellisen syrjimättömyyden periaatteeseen. Blair ei liberaalina voi sanoa, että ääriliikkeiden aatemaailma perustuu selkeästi perinteiseen tulkintaan islamista. Hän ei myöskään voi sanoa, että islamilaisen maailman takapajuisuuden syy on islamissa itsessään. On paljon helpompi valehdella, ja valehtelu muuttuu hyväksytyksi, jos sen tekee hyvän asian puolesta. Sellainen kuuluu politiikkaan.

Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että Blairin poliittisen menestyksen salaisuus piilee hänen kyvyssään valehdella vilpittomästi. Kyllä moni varmasti huomaa hänen valehtelevan, mutta hän tekee sen niin hyvin, vakuuttavasti ja vilpittömän näköisesti, että valehteluun ei enää voi suhtautua vihamielisesti kuten ”normaaliin” kusetukseen.

Blairin valehtelu vakuutti jopa Guardianissa kirjoittavan muslimin Ajmal Masroorin, joka viime jouluaatolle päivätyssä artikkelissaan ihmettelee Blairin kääntymistä katoliseen uskoon. Jos Blair puhuu niin ylistävään sävyyn islamista, miksi hän valitsee katolisen uskon? Masroor kysyy aiheellisesti:

”Jos hän oikeasti haluaisi uudistuksia ja hengellisyyttä, hänen tulisi valita islam.”
…

”Blairin mukaan islam ”huokuu tiedettä ja tietoa ja kammoaa taikauskoa”. Olen samaa mieltä, mutta miksi hän on valinnut katolisen uskon, jonka historia on täynnä taikauskoa ja vihamielisyyttä tiedettä kohtaan?”
...

”Jos islam kunnioittaa perhettä ja naisia, miksi hän on valinnut kirkon, joka kieltää pappejansa menemästä naimisiin ja jonka johtohenkilöitä vaivaavat syytteet homoseksuaalisuudesta ja pedofiliasta…”

En usko, että Masroor uskoo Blairin rehellisyyteen sen enempää kuin minäkään. Masroor uskoo islamiin ja tietää Blairin valehtelevan. Itse asiassa Masroor pilkkaa Blairia paremmin, kuin mihin itse ikinä pystyisin.

Jäljittelijä Sarkozy

En olisi ottanut Blairin islam-ylistystä puheeksi, mikäli Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ei olisi luonnehtinut islamia miltei samoin sanankääntein. Sarkozy, joka on ollut itselleni suuri pettymys sekä ulko- että sisäpolitiikassaan, sanoi:

”Islam tarkoittaa edistystä, tiedettä, ylpeyttä ja nykyaikaa.”

Sarkozy puhui Pariisin Louvren taidegallerian islamilaista taidetta käsittelevän näyttelyn yhteydessä. Hänen tarkoituksenaan oli miellyttää saudiarabialaisia vieraitaan eli hän todellisuudessa tuskin on samaa mieltä sanomisiensa kanssa. Hän on kuitenkin Blairin tavoin moderni liberaali, jolle täydellinen syrjimättömyys (ja oma poliittinen etu) ohittaa kaikki muut periaatteet. Poliitikkona Sarkozy on toistaiseksi vain halpakopio Blairista, joka oikeasti uskalsi ajaa omaa politiikkaansa vastustuksesta piittaamatta. Sarkozyn näytöt ovat vielä antamatta, ja on Ranskan kansasta kiinni, tuleeko näyttöpaikkoja enää ensimmäisen kauden jälkeen.

Eurooppa ja islam

Silloin, kun suosittu, tuottelias ja erinomainen blogisti Kemppinen kirjoittaa jostain mielenkiintoisesta asiasta, teksti kannattaa varmuuden vuoksi lukea moneen kertaan, jotta välttyisi äkkinäisiltä johtopäätöksiltä. Tekstin alussa ollaan sanovinaan jotakin, joka loppupuolella kääntyy aivan toiseksi.

Otsikolla Islam ja Pohjoinen ilmestynyt kirjoitussarja (I, II ja III) ei itse asiassa käsittele islamia juuri lainkaan. Enemmänkin siinä käsitellään Euroopan historiaa. Islamille ollaan antavinaan kunniaa erilaisista Eurooppaa hyödyttäneistä keksinnöistä hämeenanttilalaiseen Mare Nostrum –tyyliin. Kuitenkin kirjoituksista välittyy myös kuva siitä, miten islam on laajenemisellaan sysännyt liikkeelle kehityskulkuja, jotka ehkä muuten olisivat jääneet toteutumatta.

Islam ja valloitukset

Kemppinen ei yritä selittää, miten Muhammadista tuli maailmanuskonnon perustaja ja hänen seuraajistaan maailmanvalloittajia. Hämeen-Anttilakaan ei tätä osaa tai halua selittää ainakaan suoraan. Kirjoitussarjan kolmannessa osassa Kemppinen puhuu tyranneista, jotka ”keksivät edistää toinen toistaan kammottavampia päämääriään rupeamalla kannattamaan tuota tai tätä ideologiaa”. Hän ei kuitenkaan listaa Muhammadia tähän porukkaan, vaikka hän on siinä sarjassa yksi maailmanhistorian menestyksekkäimmistä ja vaikutuksiltaan kestävimmistä.

Muhammad ei nimittäin perustanut pelkkää uskontoa vaan hänen perustamastaan uskonnosta kehittyi kokonaisvaltainen uskonnollispoliittinen oppijärjestelmä, joka kattaa kaikki elämänalueet. Muhammadin tärkein oivallus oli jihad, jolla hän legitimoi valloittamisen, ryöstämisen, raiskaamisen ja valloitettujen kansojen alistamisen.

Jihadin ansiosta ryöstäminen, raiskaaminen, tuhoaminen ja alistaminen saivat uskonnollisen siunauksen. Muhammadin aikaan ja vielä paljon myöhemminkin nuo keinot olivat yleisesti käytössä, kun haluttiin laajentaa valtakuntia. Noilla keinoilla levitettiin myös islamia etenkin alkuaikoina, mikä teki uudesta uskonnosta erittäin palkitsevan sen ensimmäisille seuraajille. Allahin puolesta henkensä antanut sai varman paikan paratiisissa. Mitään muuta tapaa varmistaa paikkaa ei ole.

Jihad ei olisi yksinään menestynyt ilman dhimmi-instituutiota, joka antoi mahdollisuuden ns. kirjan kansoille elää islamin vallan alla toisen luokan kansalaisina ja täten säilyttää oma uskontonsa. Dhimmi-instituutio tuotti muslimihallitsijoille verotuloja, minkä ansioista kääntymistä ei islamin ensimmäisinä vuosisatoina erityisemmin rohkaistu tai edes sallittu. Kääntymismahdollisuus kuitenkin takasi instituution kestävyyden. Kurjuudesta oli aina ulospääsy pelkällä shahadan lausumisella.

Islam ei siis pääsääntöisesti harjoittanut miekkalähetystä eli pakkokäännytyksiä, kuten Hämeen-Anttila kirjoissaan toteaa. Jihad ei siis tarkoita islaminuskon levittämistä vaan islamin ylivallan edistämistä kaikilla mahdollisilla, myös rauhanomaisilla, keinoilla. Sillä, tarkoittaako jihad oikeasti sisäistä hengellistä kamppailua vai pyhää sotaa, ei oikeasti ole väliä. Molemmat merkitykset ovat päteviä ja merkitys on riippuvainen tilanteesta.

Islam on siis imperialistinen oppi. Jihad ei lopu, ennen kuin maailmassa palvotaan vain ja ainoastaan Allahia. Blogisti Takkirauta kutsuu islamia ”valloittajameemipleksiksi”. Islamilla menee hyvin, kun se leviää ja laajenee. Pysähtyessään se taantuu. Eurooppalaisten teknologinen ja taloudellinen ylivoima pysäytti islamin etenemisen, mutta islam on viimeisen 50 vuoden aikana tehnyt paluun ja on nykyisin merkittävä poliittinen voimatekijä Euroopassa ja koko maailmassa.

Maailmasta ei ehkä löydy yhtä menestyksellistä imperialistista oppia kuin islam, joka on valloittamisen ja alistamisen lisäksi myös kulttuuri-imperialismia. Kääntyneet kansat pakotetaan unohtamaan oma esi-islaminen historia ja identiteetti ja omaksumaan arabien historia ja identiteetti. Entinen historia edusti jahiliyyaa eli esi-islamilaisen tietämättömyyden aikaa. Aiempi identiteetti ei aina kokonaan korvautunut uudella. Esimerkiksi Iranissa persian kieli säilyi, vaikka omaksuikin vaikutteita arabiasta.

Hämeen-Anttila toteaa kirjoissaan myös, että islamisoituminen kesti vuosisatoja. Näin oli, koska pakkokäännytykset eivät kuuluneet pääasialliseen toimintamalliin. Hidas näivettyminen vie aikansa, ja toisaalta Bernard Lewisin sanoja mukaillen institutionalisoitu toisen luokan kansalaisen asema on joskus parempi vaihtoehto kuin näennäinen tasa-arvo. Intiassa islamisoituminen jäi pahasti kesken, kun britit pilasivat homman intialaisen kulttuurin elpyessä brittivallan aikana ja sen seurauksena.

Eight Ball

Palataan vielä niihin kehityskulkuihin, jotka Euroopassa alkoivat islamin valloitusten seurauksena. Kun islam levisi Välimeren etelärannoille ja Iberian niemimaalle, Euroopan kehityksen painopiste siirtyi pohjoisemmaksi Reinin ja Tonavan rannoille. Balkanilla Bysantin valtakunta toimi vuosisatoja puskurina ja hidasti islamin työntymistä Eurooppaan aina Bysantin kaatumiseen 1492 saakka.

Välimeri menetti asemansa eurooppalaisen kulttuurin sydänmaana ja myös kauppareittinä. Pohjois-Afrikasta toimineet kaapparimerirosvot ryöstivät laivoja ja tekivät ryöstöretkiä Euroopan rannikolle vuosisatojen ajan Tunisista, Algerista, Tripolista ja Salesta käsin. Kaapparimerirosvojen toiminta päättyi lopullisesti vasta vuonna 1830, kun Ranska valloitti Algerian. Kaapparimerirosvojen ansiosta Välimeren rantamaissa asutusta rannikkoalueille ei rohkaistu ennen 1800-lukua.

Kemppisen toinen kasipallo viittaa Bysantin kaatumiseen, joka avasi ottomaaniturkkilaisille tien Kaakkois-Eurooppaan ja uhkasi maanosan ydinalueita. Kemppinen näkee tämän johtaneen uskonnollisen fanatismin kasvuun. Ehkä näinkin mutta uskonpuhdistus johti 30-vuotiseen sotaan, jossa eurooppalaiset suurvallat keskittyivät lähinnä taistelemaan keskenään sen sijaan, että ne olisivat torjuneet kaakosta vyöryviä turkkilaisia.

Kasipallo vaikutti myös löytöretkiin. Ennen tutustumistani islamin historiaan minulle on aina ollut vähän vaikea hahmottaa, miten pitkä ja vaarallinen merireitti Intiaan voisi olla kannattava kaupankäynnin kannalta. Kolumbus halusi löytää lyhyemmän reitin ja loppu on historiaa.

Ei myöskään liene epäilystä, että islam on taas iskemässä kasipalloa eurooppalaiseen pallorykelmään. Tuon kasipallon vaikutuksista on mahdotonta sanoa mitään varmaa ja lopullista. Spekulointi ei kuitenkaan ole kiellettyä, joten esitän lonkalta kolme mahdollista skenaariota:

• Islamin poliittisen vaikutusvallan lisääntyminen johtaa vastareaktioon, jonka seurauksena länsi luopuu universalistisesta utopismistaan ja tunnustaa olevansa vain yksi kulttuuri muiden joukossa. Islamin poliittinen ja taloudellinen merkitys vähenee uusien energialähteiden ja öljyriippuvuuden loppumisen kautta
• Eurooppa islamisoituu vähitellen ja menettää länsimaisen luonteensa. Yhdysvallat eristäytyy omalle mantereelleen. Islamin poliittinen merkitys kasvaa länsimaiden hallitusten myöntyvyyspolitiikan ja kantaväestön lukumääräisen vähenemisen kautta.
• Euroopan ja islamilaisten väliset erot vähenevät ja islamin poliittinen merkitys häviää taustalle islamilaisten maiden vaurastuessa ja liittyessä mukaan länsimaiseen kulutusyhteiskuntaan. Syntyy uusi eurooppalainen islam, joka yhdistää islaminuskon ja eurooppalaiset arvot.

Lukijan päätettäväksi jätän, mikä noista vaihtoehdoista edustaa EU:n poliittisia tavoitteita, mikä on kaikkein epätodennäköisin skenaario ja mitkä vaihtoehdoista perustuvat realismille ja mitkä toiveajattelulle.