Gazan konflikti - vanhaa ja vähän uuttakin

Olen toistaiseksi vältellyt kirjoittelua Gazan konfliktista, koska se toistaa niin monelta osin vanhaa kaavaa. Lisäksi monet olennaiset asiat on jo kerrottu Kumitontun blogissa.

Sodan kaava

Niin kauan, kun Hamas hallitsee Gazan kaistaletta, tulee nähdyn kaltaisia konflikteja. Homma alkaa yleensä rakettitulen kiihtymisellä siinä vaiheessa, kun Hamas on saanut varastonsa täyteen. Tarkoituksena on provosoida Israel hyökkäämään ja sen jälkeen käyttää hyväksi kansainvälistä mediahuomiota, jotta Israel saataisiin esitettyä mahdollisimman huonossa valossa.

Kansainvälinen media on kuuliaisesti toiminut odotetulla tavalla eli korostanut palestiinalaisten kärsimyksiä ja julkaissut Hamasin edustajien väitteet totuutena. Israel on yrittänyt todistaa, että Hamas piiloutuu siviilien sekaan ja laukoo rakettejaan asutuksen keskeltä. Tämä viesti on mennyt huonommin läpi, vaikka kaikki konfliktia seuraavat tietävät tämän.

Jossain vaiheessa, kun Hamas on ampunut suurimman osan raketeistaan ja Israel tuhonnut Hamasin salakuljetustunnelit, sota päättyy tulitaukoon toistuakseen taas muutaman vuoden päästä uudestaan.

Onko mikään muuttunut?

On silti väärin sanoa, että mikään ei olisi muuttunut. Itse asiassa koko Lähi-itä Israelin ympärillä on muuttunut. Egyptissä käytiin läpi arabikevääksi kutsuttu tapahtumasarja, joka johti ensin Muslimiveljeskunnan valtaannousuun ja sen jälkeen järjestön kukistumiseen ja paluuseen vanhaan.

Syyriassa on edelleen käynnissä yli 100 000 kuolonuhria vaatinut sisällissota, joka on levinnyt jo Irakin puolelle. Siellä ISIS-järjestön julmuudet ovat toki herättäneet huomiota mutta ei läheskään yhtä suurta kuin Israelin hyökkäys Gazaan. ISIS-järjestön riveissä on nähty jopa ”suomalaisia” taistelijoita.

Euroopassa Israelia vastaan suunnatut mielenosoitukset ovat myös muuttuneet. Enää niitä eivät dominoi palestiinalaishuiveihin pukeutuneet vasemmistolaiset vaan muslimit, jotka avoimesti huutavat juutalaisvastaisia iskulauseitaan. Niiden kaltaisia on viimeksi kuultu Euroopassa 1930-luvulla.

Uutta on myös Yhdysvaltojen vaikutusvallan romahdus Lähi-idässä. Yhdysvallat sitoutui voimakkaasti arabikevääseen ja sen seurauksena valtaan nousseeseen Muslimiveljeskuntaan. Tämän kukistuttua Egyptin nykyhallinto ei suhtaudu Yhdysvaltoihin erityisen lämpimästi. Syyriassa Yhdysvallat ensin uhkasi puuttua tilanteeseen, kun siellä oli käytetty kaasuasetta siviilejä vastaan, mutta sittemmin perui uhkauksensa.

Myös Israelin johto on nähnyt, että Yhdysvaltojen nykyjohto on pelkkää puhetta vailla tekoja. Israel voi toimia huomattavasti vapaammin kuin George W. Bushin presidenttikaudella Israelin ja Hizbollahin välisessä konfliktissa.

Gazaa hallitseva Hamas on joutunut etsimään uusia tukijoita Iranista, kun sen emojärjestö Muslimiveljeskunta on heikentynyt eikä Egyptin hallinto suhtaudu siihen erityisen myötämielisesti kuten eivät monet muutkaan arabimaat. Jopa palestiinalaisten uskollisimman tukijan Saudi-Arabian kuningas Abdullah yllätti lausunnollaan, jossa ei lainkaan tuomittu Israelia tai syytetty sitä konfliktista.

Israelin kannalta nöyryyttävintä on ollut havaita, että Hamas on vuosien kuluessa kaivanut useita tunneleita, jotka ulottuvat Israelin puolelle. Näitä tunneleita on konfliktin aikana käytetty sotilaallisiin iskuihin ja kidnappauksiin. Hämmästyttävintä tunneleissa oli se, että ne oli rakennettu erittäin laadukkaasti, sähköistetty ja varustettu ruokatarvikkeilla, joiden avulla taistelijat voivat tarvittaessa viettää tunneleissa useita kuukausia. Yksi näistä tunneleista löydettiin viime vuoden lokakuussa ja siihen on käytetty israelilaisarvioiden mukaan 10 miljoonaa dollaria ja 800 tonnia betonia.

Sortomytologiaa

Jyrki Virolainen viittasi blogikirjoituksessaan Tuomo Melasuohon, joka luonnehti Suomen suhtautumista Gazan konfliktiin naiiviksi. Hän näyttää ensin vaativan realistisempaa suhtautumista nykyisen naiivin tasapuolisuuden asemesta:

”Kanta näyttää muuttuvan pikkuhiljaa tiukemmaksi suhteessa kriisiin ja sen osapuoliin. Se on mielestäni hyvä asia. Tällä tarkoitan sitä, että täällä on ollut miltei naiivi lähestymistapa, tasapainoinen ja puolueeton. Mielestäni ei voi olla tasapuolista asennetta, jos toinen on miehittäjä ja toinen miehitetty.”

Lihavoitu kohta paljastaa, mistä tuulee, eikä tämä tule yllätyksenä kenellekään Melasuon kommentointia pitkään seuranneelle.

Vasemmistolaiselle, joita löytyy akateemisista instituutioista ja mediasta, pelkästään se, että Israel on vauras, menestynyt ja sotilaallisesti voimakas valtio riittää julistamaan sen syylliseksi. Sillä, että Hamas aloitti konfliktin ampumalla raketteja Israeliin ja rikkoo jokaisella rakettipommituksellaan ihmisoikeuksia, ei ole merkitystä. Vasemmistolaisen mielestä ”sorron uhri” ei koskaan ole vastuussa teoistaan, ei vaikka ”sorron uhri” tietoisesti kaivaisi verta nenästään, kuten Hamas tekee.

Israelin syyllisyys todistetaan uhrien määrällä. Hamasin raketit eivät tapa yhtä paljon ihmisiä kuin Israelin teknisesti edistyneemmät ja tehokkaammat aseet. Tämä johtuu suurelta osin Israelin kyvystä ja halusta suojella omaa siviiliväestöään. Hamas puolestaan käyttää siviilejä sekä omien taistelijoidensa suojana että mediassa keräämään sympatiaa. Historian kuluessa sympatiaa on kerjätty jopa suoranaisilla lavastuksilla, joita Israel-myönteisissä piireissä on totuttu kutsumaan nimellä ”Pallywood”.

Kaikkein kuvottavin kolumni tulee kuitenkin Hannu Reimen kynästä. Reime on vanhan liiton vasemmistolainen, joka käyttää todistajanaan norjalaista aatetoveriaan Mads Gilbertiä. Norjalaislääkäri toteaa Reimen mukaan:

”Pommien raatelemia ihmisiä Gazassa hoitava norjalainen lääkäri Mads Gilbert sanoi puhelinhaastattelussa pari viikkoa sitten, että kiireellisin hoitotoimenpide tällä hetkellä on pakottaa Israel lopettamaan pommittaminen ja Gazan saarto. Seitsemän saartovuoden aikana Israel on tehnyt kaikkensa tappaakseen Gazan asukkaita ja tehdäkseen heidän elämänsä niin kurjaksi kuin mahdollista...”

Gazan saarto on kansainvälisen oikeuden mukainen ja sille löytyy selkeät Israelin turvallisuuteen liittyvät perustelut. Ilman saartoa Hamas kykenisi hankkimaan nykyistä voimakkaampaa aseistusta ja näin muodostaisi suuremman uhan Israelin siviiliväestölle. Gilbert myös valehtelee, kun hän sanoo Israelin ”tekevän kaikkensa tappaakseen Gazan asukkaita”. Jos näin olisi oikeasti, Gazasta tuskin jäisi jäljelle muuta kuin pelkkä kivikasa.

Reime on joko naiivi tai hän valehtelee tietoisesti, kun hän sanoo seuraavaa:

”...palestiinalaiset eivät repressiosta ja sorrosta huolimatta sittenkään ole alistuneet ja luopuneet kansallisesta tavoitteestaan, joka on miehityksen päättyminen ja itsenäinen Palestiinan valtio.”

Israelin kannalta ongelmana on se, että Hamasin tavoitteena on palestiinalaisvaltio ilman Israelia. Järjestö julistaa avoimesti peruskirjassaan tavoittelevansa Israelin tuhoamista. Juutalaiskansan historiallinen kokemus osoittaa, että tällaisia uhkauksia ei kannata sivuuttaa olankohautuksella.

Reime syyttää israelilaisia myös rasismista, kuinkas muuten:

”Vuosikymmenien miehitys ja palestiinalaisen sorto on kiihottanut yleisen mielipiteen Israelissa lähes uskomattomaan arabivastaiseen hysteriaan ja rasismiin. Mielipidetiedustelujen mukaan yli 90 prosenttia maan juutalaisesta enemmistöstä kannattaa Gazan pommittamista.”

Hamasin raketeilla ei ilmeisesti ole mitään yhteyttä sen kanssa, että yleinen mielipide Israelissa tukee sotatoimia.

Onneksi rasismi sentään ei ole hepreaa puhuvien geneettinen erityispiirre. Muutoin Reime istuisi oikeudessa vastaamassa syytteeseen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Reimeen juttuja ei pidä ottaa turhan vakavasti. Hänelle konflikti tarjoaa säännöllisin väliajoin tilaisuuden esiintyä moraalin mestarina ja julkaista uudelleen samat vanhat mielipiteet värikkäällä retoriikalla höystettynä ja tietenkin veronmaksajan kustannuksella.

Tanskan ääni

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat rahoitti kahta radiokanavaa Radio Free Europe ja Voice of America, jotka lähettivät rautaesiripun taakse radio-ohjelmia ja kertoivat läntisen näkemyksen maailman tapahtumista.

Monille pelkästään kommunistipuolueen propagandististen tiedonvälityksen varassa eläville nämä kanavat tarjosivat ikkunan ulkomaailmaan sekä mahdollisuuden saada uutisia ilman kommunistista sensuuria. Lopulta Radio Free Europen maine kasvoi Venäjällä niin, että sitä pidettiin luotettavimpana uutisvälittäjänä. Tästä syystä Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB häiritsi radiokanavan lähetyksiä enemmän tai vähemmän aktiivisesti koko kylmän sodan ajan.

Vapaata tiedonvälitystä ruotsalaisille

Edellä mainittujen radiokanavien sekä Ruotsin yksipuolisen ja poliittisesti korrektin median inspiroimana tanskalainen Mikael Jalving aloitti Danmarks Röst (Tanskan ääni) -keskusteluohjelman toimittamisen Radio24Syv -radiokanavalla. Ohjelmaa lähetetään Tanskasta ruotsin kielellä ja sitä on jonkin verran mainostettu Juutinrauman itäpuolella.

Jalving itse on kirjoittanut paljon Ruotsiin liittyvistä asioista ja häneltä ilmestyi muutama vuosi sitten kirja Absolut Sverige – matka hiljaisuuden maahan. Jalvingin radio-ohjelma käsittelee pitkälti samoja aiheita kuin tuo kirja eli ruotsalaisen julkisen keskustelun tabuaiheita, joista maahanmuutto on yksi tärkeimmistä.

Kuuntelin itse 1.7. lähetetyn ohjelman, jossa ruotsalais-israelilainen Ilan Sade keskusteli uudesta kirjastaan ja ruotsalaisesta keskustelukulttuurista. Mukana oli myös journalisti ja kirjailija Gunnar Sandelin, joka on kirjoittanut yhdessä professori Karl-Olof Arnstbergin kanssa kaksiosaisen kirjan Invandring och Mörkläggning (Maahanmuutto ja salailu).

Ohjelmassa käsiteltiin ruotsalaista keskustelukulttuuria ja todettiin, että Ruotsi on muiden Pohjoismaiden tavoin konsensusyhteiskunta. Erona muihin maihin on se, että Ruotsissa konsensuskulttuuri on mennyt paljon pitemmälle kuin muualla ja johtanut sellaiseen yksituumaisuuteen, joka ei siedä poikkipuolisia mielipiteitä. Väärän mielipiteen ilmaissut lynkataan julkisesti. Jos hän ei ymmärrä katua, hänet suljetaan pysyvästi ”pahojen ihmisten puolelle”.

Ilan Sade arveli, että ruotsalaisen konsensuskulttuurin juuret ovat kyläyhteisössä, jossa jo päätettyyn asiaan sitouduttiin eikä asiaa sen jälkeen saanut asettaa kyseenalaiseksi. Toiseksi tärkeäksi tekijäksi nähtiin jo 1930-luvulta alkanut kansankoti, jolle oli vielä alkuaikoina aitoa tarvetta mutta joka myöhemmin muuttui valtioideologiaksi, kun se oli jo vienyt läpi alkuperäiset tavoitteensa.

Köyhyyttä löytyi Ruotsin rajojen ulkopuolelta ja niinpä Ruotsin kansalliseksi ideaksi muodostui pyrkimys ”humanitaariseksi suurvallaksi”. Kristinusko oli joitakin vuosikymmeniä sitten vielä vahvaa tavallisen kansan keskuudessa. Tämän uskon hiivuttua se korvautui uskolla valtioon.

Ilan Sade myös totesi, että ruotsalaisten kansallinen identiteetti ei ole niinkään sidoksissa ruotsalaiseen kulttuurin vaan käsitykseen ruotsalaisista moderneina ja rationaalisina ihmisinä. Siksi monet muodikkaat uudet ideat lyövät heti läpi Ruotsissa, joka toimii eräänlaisena yhteiskunnallisten kokeilujen laboratoriona.

Yhtenä esimerkkinä sairaasta keskustelukulttuurista esitettiin Expressen-lehden julkaisema nimilista ”vihasivustoille” kirjoittaneista ihmisistä. Tämä lista oli ostettu äärivasemmistolaiselta Researchgruppenilta, joka oli taas saanut sen käyttämällä hyväksi Disqus-keskustelujärjestelmän tietoturvapuutetta. Expressen nosti anonyymina kirjoittaneet tavalliset ihmiset häpeäpaaluun koko kansan nähtäväksi.

Keskustelijat eivät löytäneet mitään kovin vakuuttavaa lääkettä ruotsalaisen keskustelukulttuurin vapauttamiseksi. Sandelin siteerasi kirjailijatoveriaan Arnstbergia, jonka mielestä arvovaltaisen elinkeinoelämän edustajan ja tunnetun journalistin tulisi avautua ja sanoa, että nyt on menty liian pitkälle väärään suuntaan. Itse epäilen vahvasti, että moista koskaan tapahtuu tai että sillä olisi haluttua vaikutusta. Postmoderni tapa nähdä väärinajattelijat pahoina ihmisinä tai psyykkisesti häiriintyneinä on liian syvään juurtunut ruotsalaiseen poliittiseen korrektiuteen.

Mitä tulee itse ohjelmaan, keskustelua oli mielenkiintoista seurata, vaikka asia ja aiheet olivat minulle ennestään tuttuja. Toimittajana Jalving on utelias, kyselee paljon ja antaa vieraidensa vastata. Hänen egonsa ei ole liian suuri radioaalloille eikä hän harrasta moralisointia, mikä on tapana ruotsalaisissa ja myös suomalaisissa valtamedioissa.

Reaktioita ohjelmaan

Otetaan ensin positiivinen reaktio. Merit Wager kirjoittaa blogissaan:

”Eniten minuun vaikutti juontajan äänensävy, joka poikkesi ruotsalaisten juontajien ikävästä ja vihamielisestä sävystä. Lukuun ottamatta vaikeasti määritettävää käsitettä ”poliittinen korrektius”, ohjelmassa ei ollut lainkaan poliittista oikealinjaisuutta ja sormenheristelyä. Sävy ja ilmapiiri poikkesivat täysin vastaavasta ruotsalaisesta ohjelmasta (aiheesta riippumatta). Juontaja Mikael Jalving kunnioitti osallistujia ja oli aidosti utelias, mitä harvoin kokee ruotsalaisessa radio-ohjelmassa (kuten myös suomalaisessa tai suomenruotsalaisessa). Hän antoi Gunnar Sandelinin esittää asiansa eikä keskeyttänyt koko ajan epärehellisellä ja töksähtelevällä tavalla, kuten ruotsalaiset journalistit ja juontajat usein tekevät (koska he mieluummin kuuntelevat omaa ääntään). Mikael Jalving oli myös monista ruotsalaisista kollegoistaan poiketen perehtynyt käsiteltävään asiaan.”

En ole tuosta eri mieltä. Aftonbladetin kulttuurisivuilla Malin Krutmeijer suhtautuu lehtensä linjan mukaisesti varsin epäilevästi Jalvingin pyrkimyksiin:

”Koko ajatus perustuu mielettömälle oletukselle, jonka mukaan valtavirrasta poikkeavat mielipiteet ovat juuri tästä syystä enemmän tosia. Fakta ja analyysi? Ei, me vain heitämme noidan veteen ja odotamme, kelluuko hän. Hyvää yötä.”

Ruotsin valtiollisen radion kanavilla Sydsvenskanin poliittisen toimituksen päällikkö, taustaltaan suomenruotsalainen Heidi Avellan sai esittää oman mielipiteensä. Avellanilla on kokemusta Tanskasta ja hän on kirjoittanut mm. vasemmistolaiseen Politiken-sanomalehteen. Avellaan myrkyttää ensiksi kaivon, eli leimaa Radio24Syv-kanavan tyylin provosoivaksi. Lisäksi Jalving toistaa Avellanin mukaan samoja aiheita eli maahanmuuttoa ja islamia ja väittää, että Ruotsissa muka ei keskustella asioista. Tämä on Avellanin mukaan täysin väärin, näistä asioistahan keskustellaan koko ajan. Hän myös kuvaili ruotsalaisen ja tanskalaisen keskustelukulttuurin eroja. Ruotsissa ollaan mukavia, kun taas Tanskassa käytetään suuria sanoja, provosoidaan ja pyritään vaikuttamaan tunteisiin.

Avellan kuvaili myös Tanskan kansanpuolueen nousua, joka toisin kuin Ruotsissa sai myös muut puolueet tarttumaan keskusteluun maahanmuutosta. Avellanin mielestä 2000-luvulla Tanskassa keskusteluilmapiiri koveni ja muuttui maahanmuuttajalle epämiellyttäväksi.

Lopussa Avellan paljastaa ylimielisyytensä:

”Hieman leikillään voi sanoa, että siellä on eräänlainen pikkuveliasenne. Halutaan tökkiä isompaa.”

Tanska on valtiona Ruotsia vanhempi eli Ruotsi on tässä se pikkuveli. Tämän Avellan unohtaa, kuten myös taustoittaa tanskalaista islam-keskustelua, joka perustuu sekä Muhammad-pilakuvakriisiin että sitä seuranneisiin terroriuhkiin.

Avellan edustaa tässä Ruotsin valtamediaa ja sen asennetta, joka ei yllätä. Mieluiten valtamedia olisi vaiennut Jalvingin ohjelman kuoliaaksi mutta mainostamisen ja internet-julkisuuden takia asiaa oli pakko kommentoida. Se tehtiin tutulla tavalla eli mitätöimällä ohjelman peruslähtökohta. Ruotsissa ei oikeasti ole tabuja maahanmuuttokeskustelussa eikä muussakaan vaan kaikesta keskustellaan. Olen samaa mieltä, että kaikesta keskustellaan. Keskustelun rajat vain on valtamediassa asetettu niin kapeiksi, että niiden sisälle ei kovin montaa erilaista mielipidettä mahdu. Jos joku eksyy rajojen ulkopuolelle, hänet häpäistään ja suljetaan keskustelun ulkopuolelle.

Väitteet Jalvingin provosoinnista voidaan myös jättää omaan arvoonsa. Ainakin itse ohjelmassa hän käyttäytyy asiallisesti ja antaa vieraiden sanoa sanottavansa.

Ylpeydestä ja ennakkoluulosta

Helsinki Pride -tapahtumaa edelsi Pride-viikko, jota hehkutettiin veronmaksajan rahoittaman Ylen kanavilla lakkaamatta. Sattumoisin kansalaisaloite avioliittolain muuttamisesta eteni valiokuntakäsittelyyn. Kaikkien suvaitsevaisten pettymykseksi Lakivaliokunta äänesti lain hylkäämisen puolesta.

Ylen uutisjutuissa avioliittolain muutoksesta käytettiin yleisesti propagandatermiä ”tasa-arvoinen avioliittolaki” ja oltiin kovasti huolissaan suvaitsevaisuudesta Suomessa. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan hyväksy samaa sukupuolta olevien parisuhdetta tasavertaiseksi miehen ja naisen välisen avioliiton kanssa. Veronmaksajan rahoittaman Ylen nettisivuilla toimittaja Eero Mäntymaa pohdiskeli, mistä vastustus mahtaa johtua.

Liberaali hybris

Mäntymaa rinnasti hänen oman ”pelkonsa” pumpulia kohtaan ja päätteli, että homoliittojen vastustus perustuu samanlaiseen irrationaaliseen inhoon kahden miehen tai kahden naisen välistä seksiä kohtaan. Tälle inholleen vastustajat sitten keksivät jälkikäteen järkevältä kuulostavia selityksiä.

Analyysi vastustajien motiiveista oli tietysti lapsellinen ja köykäinen eikä mikään onnistunut oivallus vastustuksen perusteista. Sen sijaan Mäntymaa onnistui kertomaan enemmän omasta viiteryhmästään eli moderneista liberaaleista ja heidän tavastaan käsitellä vastakkaisia mielipiteitä.

Kommunismissa järjestelmä sulki mielisairaalaan osan niistä, jotka eivät hyväksyneet marxismi-leninismiä. Moderni liberaali ei tee näin, mutta sen sijaan harrastaa kömpelöä keittiöpsykologiaa, jolla poliittiset vastustajat saadaan näyttämään jonkinlaisilta foobikoilta tai muuten vaan tyhmiltä ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä modernin liberalismin (joka siis on tasa-arvoideologia) hienoutta.

Mäntymaa kommentoi kansanedustajien puheita avioliittolain muutoksesta käydyssä keskustelussa. Hänen mielestäään lain vastustajien olisi pitänyt rehellisesti tunnustaa ennakkoluulonsa:

”Miksei voi sanoa ”homojen seksi ja rakkaus on ällöä”? Miksei voi sanoa ”kaksi isää tai kaksi äitiä on ällöä”? Miksei voi sanoa, että ”Kansalainen, varo! Homous voi tarttua”?”

Mäntymaa käyttää klassista olkiukkoargumentointia, kun hän yrittää kuvata homoliittojen vastustajien mielipiteitä.

Sitten Mäntymaa siteeraa kansanedustajia. Kristillisdemokraattien kansanedustaja Peter Östman sanoi:

”Avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio.”

Tähän Mäntymaa möläytti:

”Eikö vanhan instituutiomallin mukaan vaimo ole miehen omaisuutta? Miksei kukaan vaali tätä perinnettä?”

Tähän tekisi mieli sanoa, että Mäntymaan kaltaisten modernien liberaalien suosima maahanmuuttopolitiikka tuottaa maahan ihmisiä, joiden mielestä nainen on aina miehen omaisuutta. Enempää ei oikeastaan viitsisi olkiukkoja pöyhiä.

Avioliitto on instituutio mutta mikä on sen tarkoitus? Tätä Mäntymaa ei edes yritä pohtia. Modernille liberaalille avioliittoinstituutio on ainoastaan ”syrjivä”, jos ei ole tarpeeksi inklusiivinen eli salli myös samaa sukupuolta olevien naimisiinmenoa. Instituution tarkoituksella ei ole niin väliä.

Avioliittoinstituution tarkoitus on turvata elämän jatkuvuus eli tarjota kasvuympäristö lapsille. Elämän jatkuvuuden turvaamiseen tarvitaan miestä ja naista. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei millään tavalla edistä elämän jatkuvuutta. Espoolainen Heikki K. Auvinen kirjoittaa:

”Kun avioliittoa tarkastellaan eettisistä lähtökohdista (elämän monimuotoisuuden ja jatkuvuuden turvaaminen), voidaan kriittisesti kysyä mikä on tasavertaisen avioliittolain vaikutus elämän jatkuvuuteen. On selvää, että samaa sukupuolta olevien kesken solmittu avioliitto ei tue sitä. Joten ne asiat, joita sillä halutaan saavuttaa, on toteutettava muuta normistoa muuttamalla.”

Tasa-arvoisen avioliittolain puolesta propagoivalla sivustolla esitettiin muutamia epäkohtia, joita nykyiseen lainsäädäntöön sisältyy. Nämä ongelmat ovat sellaisia, että ne voidaan hoitaa muulla tavoin kuin rinnastamalla samaa sukupuolta olevien rekisteröity parisuhde avioliittoon.

Homoliittojen ehkä suurin kysymys on adoptio-oikeus. Nykyisin homovanhemmat joutuvat adoptoimaan lapsen erikseen eivät parina. Adoptioissa on tosin kyse paljon muustakin kuin homoliitoista eikä niitä koskevia päätöksiä pitäisi tehdä siten, että täydellinen homojen syrjimättömyyden periaate toteutuisi mahdollisimman hyvin vaan lapsen edun mukaisesti. Lisäksi kolmantena osapuolena voi olla vielä lapsen biologinen isä, jos lesbopari adoptoi pariskunnan toisen osapuolen lapsen.

Pride-kulkueet nykyajan rauhanmarsseina

Heikki K. Auvinen vertaa Pride-kulkueita 70- ja 80-luvulta tuttuihin rauhanmarsseihin. Ne olivat leimallisesti poliittisen vasemmiston tapahtumia, joissa oltiin rauhan puolesta ja (lännen) aseita vastaan. Kuviteltiin, että ydinaseet hävittämällä maailma muuttuisi rauhallisemmaksi paikaksi. Näin ei tietystikään ole käynyt.

Nykyisin Pride-kulkueisiin osallistuu paljon myös heteroita. Heistä suurin osa kuuluu poliittiseen vasemmistoon, johon tässä lasken myös Vihreät. Kulkue on poliitikolle tilaisuus poseerata ja kertoa, että hän on hyvän asian puolella eli hyvä ihminen.

Voidaan kuitenkin kysyä, miten paljon Pride-kulkueiden kaltaiset tapahtumat oikeasti edistävät suvaitsevaisuutta tai seksuaalivähemmistöjen asiaa. Entä jos vähemmistöjä edustavat aktivistit menevät liian pitkälle? Monen mielestä jo nyt homoasiaa käsitellään kohtuuttoman paljon valtamediassa. Yhteiskunnassa on muitakin ongelmia kuin marginaaliryhmän mittasuhteiltaan mitättömät ongelmat. Vähempikin koohottaminen riittäisi.

Maailmassa on maita, joissa sukupuolivähemmistöillä on oikeasti pahoja ongelmia. Näiden ratkaisussa tasa-arvoisesta avioliittolaista ei ole mitään apua.

Lopuksi palaan vielä Mäntymaan pumpulivertaukseen. Moderni liberalismi on länsimaisen pumpulissa kasvaneen ihmisen ideologia, jota todellisuus ei paljon häiritse. Homoliitoista kohkaaminen on pakonomaista ideologiaan perustuvaa edistyksellisyyttä, ei todellisten ongelmien ratkaisua. Kommunismin tavoin modernissa liberalismissa ihminen on ensin kasvatettava ideologiaan sopivaksi, ennen kuin ihanneyhteiskunta voi toteutua. Jos kasvatus joidenkin kohdalla epäonnistuu, heidät voi aina diagnosoida sairaiksi.

Valkoisia norsuja, korruptiota ja orjatyövoimaa

Jalkapallon MM-kisat alkavat torstaina Brasiliassa. Kisat ovat vuosi vuodelta paisuneet ja vaativat valtavia investointeja infrastruktuuriin. Nämä investoinnit tehdään vain kisoja varten eikä mammuttimaisille stadioneille välttämättä löydy järkevää käyttöä kisojen jälkeen.

Valkoiset norsut

Valkoisella norsulla tarkoitetaan näennäisen arvokasta mutta todellisuudessa vain kuluja aiheuttavaa kohdetta. Nykyisin ne ovat usein suurisuuntaisia rakennusprojekteja, jotka näyttävät hyvältä suunnittelupöydällä mutta osoittautuvat käytännössä turhiksi ja kalliiksi pitää yllä. Brasiliassa osa MM-kisojen stadioneista osoittautuu luultavasti MM-kisojen jälkeen valkoisiksi norsuiksi.

Brasilian työväenpuolueen johtama hallitus halusi järjestää kisat 12 paikkakunnalla, osin poliittisista syistä miellyttääkseen alueellisia valtapoliitikkoja. Yksi näistä stadioneista on Mato Grosson maakunnan pääkaupungissa Cuiabassa sijaitseva Arena Pantanal, jonka kustannukset nousivat lopulta 257 miljoonaan dollariin (190 miljoonaa euroa). Monien paikallisten asukkaiden mielestä rahat olisi voitu käyttää paremminkin mm. terveydenhuollon parantamiseen.

Amazonasin viidakossa sijaitsevaan Manausiin rakennettu 44 500 katsojan stadion tuskin täyttyy kisojen jälkeen paikallisen aladivisioonaseuran otteluissa, joihin riitti koko vuoden 2009 aikana katsojia vähemmän kuin stadionin kapasiteetti. Siksi stadionin käyttötarkoitukseksi kisojen jälkeen onkin ehdotettu vankien käsittelykeskusta.

Trooppisista rämeiköistään tunnetulla Pantanalin alueella puolestaan arvellaan olevan piilevää tarvetta kongressikeskukselle, mikä kuulostaa äkkiseltään toiveajattelulta. Paikallishallinot miettivätkin kuumeisesti eri puolilla Brasiliaa, mistä löytää järkevää käyttöä satojen miljoonien investoinnille.

Ruskeat kirjekuoret

Brasilia on kuitenkin jalkapallomaa ja varmasti ansaitsee kisat. Samaa ei välttämättä voi sanoa tulevista kisaisännistä Venäjästä (2018) tai Qatarista (2022). Erityisesti Qatarin kisojen valintaprosessiin liittyvistä epäselvyyksistä on puhuttu mediassa jo useita kuukausia.

Kuin luin aikanaan Andrew Jenningsin vuonna 1992 ilmestyneen kirjan Lord of the Rings, joka kertoi Juan Antonia Samaranchin johtamasta Kansainvälisestä olympiakomiteasta ymmärsin, että kaikki kansainväliset urheilujärjestöt ja ylipäänsä yksi maa, yksi ääni -periaatteella toimivat kansainväliset järjestöt ovat korruptoituneita. Sponsoreilta tuleva raha löytää tiensä järjestön johtavien toimihenkilöiden taskuihin. Lisäksi kisojen valintaprosessissa voittaja tarvitsee tuekseen ”mustan kassan”, jolla lahjotaan kisahankkeen tueksi pienten ja köyhien maiden urheilujärjestöjen edustajia.

Brasilian kisojen järjestelyoikeudet omistaa kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA ja sitä taas johtaa 77-vuotias sveitsiläinen Sepp Blatter. Guardian-lehti kirjoitti noin vuosi sitten Blatterista artikkelin, jossa lehti kutsuu miestä FIFA:n suureksi selviytyjäksi. Tittelin Blatter on ansainnut säilyttämällä paikkansa samalla, kun järjestö on ryvettynyt korruptioskandaalien pyörteissä.

Jo vuonna 1998, kun brasilialainen Joao Havelange johti järjestöä, Blatter oli toiminut FIFA:n palveluksessa 23 vuotta ja näistä 17 Havelangen oikeana kätenä järjestön pääsihteerinä. Blatterista tuli ykkösmies vuonna 1998 ja on sen jälkeen selviytynyt syrjäyttämisyrityksestä ja lukuisista korruptioväitteistä. Havelangen maine sen sijaan ryvettyi nopeasti hänen väistymisensä jälkeen.

Blatter on myös erikoistunut möläyttelyyn. Vuonna 2004 hän kertoi mielipiteensä naisten jalkapallosta. Hänen mukaansa naispelaajien tulisi pelata tiukemmissa shortseissa ja heidän pelipaitojensa kaula-aukkojen tulisi olla syvempiä, jotta miespuoliset katsojat löytäisivät tiensä otteluihin.

Vuonna 2011 qatarilainen Mohammed bin Hammam yritti syrjäyttää Blatterin FIFA:n puheenjohtajan paikalta, mutta yritys kaatui korruptioväitteisiin, joiden mukaan Hammam olisi tarjonnut Karibian jalkapalloliittojen edustajille ruskeita kirjekuoria vastineeksi äänistä. Tuolloin kuninkaantekijänä hääri Keski- ja Pohjoisamerikan liitto Concacafin trinidadilainen puheenjohtaja Jack Warner, joka myöhemmin erosi tehtävästään, kuin FIFA alkoi tutkia hänen tekemisiään Mohammed bin Hammamin Blatterin syrjäyttämisyrityksessä. Bin Hammamilta kiellettiin myöhemmin kaikki jalkapalloon liittyvä toiminta.

Kuitenkin Blatter itse on selvinnyt vahingoittumattomana tästä kaikesta. Qatarin kisoihin liittyvät ongelmat ja epäselvyydet saattavat kuitenkin koitua hänelle kohtalokkaaksi.

Orjatyövoimaa

Sen lisäksi, että Qatarin kisahankkeeseen liittyi epätavallisen paljon lahjontaa, Qatar ei ole mitenkään tunnettu jalkapallomaana ja siltä puuttuvat perinteet täysin. Qatar on tyypillinen Persianlahden öljyvaltio, jossa valtaosa asukkaista on muualta tulleita siirtotyöläisiä.

Qatar on ongelmallinen myös sään osalta. MM-kisat pelataan normaalisti kesäkuukausina, jolloin Qatarissa lämpötila voi päiväsaikaan nousta pahimmillaan 50 asteeseen, mikä vaarantaisi pelaajien terveyden. Alkuperäinen suunnitelma oli rakentaa stadioneista ilmastoituja. Kun tästä ajatuksesta luovuttiin, kisat pitää käytännössä pelata talvikuukausina, jolloin eurooppalaiset pääsarjat ja Mestareiden liiga normaalisti pelataan. Lopullista päätöstä asiasta ei kuitenkaan ole tehty.

Myös alkoholiin liittyy ongelmia islamilaista sharia-lakia noudattavassa Qatarissa, vaikka kisaisännät ovat luvanneet luoda kannattajille erityisiä alueita, joissa alkoholin nauttiminen on sallittua. Israelin mahdollinen selviytyminen kisoihin ei sekään kisajärjestäjien mukaan aiheuta ongelmia, vaikka Qatar ei koskaan ole tunnustanut Israelin valtiota.

Kaikkein pahin ongelma liittyy kuitenkin siirtotyöläisiin, joiden oloihin ihmisoikeusjärjestöt ovat kiinnittäneet huomiota. Työntekijöitä palkataan ns. kafala-järjestelmän kautta. Sitä käytetään yleisesti, kun Lähi-idän maihin palkataan rakennusalan työntekijöitä tai kotipalvelijoita.

Järjestelmä on yleisesti käytössä Persianlahden öljyvaltioissa, Libanonissa ja Jordaniassa. Siinä vaaditaan jokaiselle ammattitaidottomalle työntekijälle paikallinen sponsori, yleensä työnantaja, joka vastaa työntekijöiden viisumeista ja oikeudellisesta asemasta. Työntekijällä ei ole mahdollisuuksia irtisanoutua kesken sopimuskauden. Qatarissa sponsoriltaan karannut työntekijä tulkitaan rikolliseksi. Käytännössä tämä on johtanut usein törkeään hyväksikäyttöön, kun työnantaja pidättää siivun työntekijän palkasta, takavarikoi työntekijöiden passit eikä aina päästä heitä poistumaan maasta. Ihmisoikeusjärjestöt ovat painostaneet Qataria poistamaan kafala-järjestelmän mutta toistaiseksi ilman tulosta.

Guardian-lehti kirjoitti siirtotyöläisten tilanteesta artikkelin, jossa kerrottiin siirtotyöläisten suuresta kuolleisuudesta rakennustyömailla. Nepalilaisen Pravasi Nepali Coordination Committee -järjestön ja Intian suurlähetystön tekemän tutkimuksen mukaan yli 500 intialaista siirtotyöläistä on menehtynyt tammikuun 2012 jälkeen ja yli 380 nepalilaista on kuollut vuosina 2012 ja 2013.

Yleisimmiksi kuolinsyiksi on kirjattu sydänkohtaus, auto-onnettomuus tai työtapaturma. Ihmisoikeusjärjestöt epäilevät, että sydänkohtaukset johtuvat suureksi osaksi liiallisesta työnteosta kuumissa olosuhteissa. Auto-onnettomuuksiksi kirjattujen kuolemien syynä on puolestaan usein puutteelliset työturvallisuusolosuhteet.

Uutiset stadionin rakennustyömailla kuolleista työntekijöistä ovat herättäneet jopa FIFA:n, joka on kulissien takana painostanut vuoden 2022 kisaisäntää parantamaan työntekijöiden oloja. Julkisesti FIFA on pitänyt matalaa profiilia eikä järjestönä ole halunnut leimautua ihmisoikeusjärjestöksi.

Lahjusepäilyt, ilmasto ja rakennustyöntekijöiden huono kohtelu ovat poikineet mielipidekirjoituksissa vaatimuksia siirtää MM-kisat pois Qatarista. ESPN-televisiokanavan dokumenttiohjelman mukaan MM-kisojen järjestäminen niemimaalla voi aiheuttaa 4000 rakennustyöläisen kuoleman.

Sepp Blatter on kuitenkin erittäin närkästynyt Qatarin kisoihin liittyvistä korruptioväitteistä, jopa niin närkästynyt, että hän kutsuu väitteiden esittäjiä rasisteiksi. 77-vuotias sveitsiläinen ei ehkä ole kaikkein uskottavin rasistikortin käyttäjä, mutta näköjään mikä tahansa on tälle miehelle mahdollista. FIFA päättää vuosien 2018 ja 2022 kisahankkeiden kohtalosta Brasilian kisojen jälkeen syys- tai lokakuussa. Raha saattaa sillä välillä vaihtaa omistajaa, mikäli kisojen suuret sponsorit eivät käytä omaa vaikutusvaltaansa ja pane rahahanoja kiinni.

Uuniluukkujen kolahtelua

Eurovaalit käytiin vähän aikaa sitten. Median ja analyytikkojen keskuudessa huomio kiinnittyi ”äärioikeiston” menestykseen, ja erityisesti Ranskan Kansallisen rintaman vaalivoittoon. Politiittinen analyytikko ja historiantutkija Jussi Jalonen kommentoi Pispalan haulitornistaan:

”FN on yhä edelleen aito äärioikeistopuolue, eikä Marine le Penin dédiabolisation-politiikka ole onnistunut pesemään puoluetta puhtaaksi muukalaisvihasta.”

Jalonen ei kuitenkaan ehdi Markku Jokisipilän arvostelultaan analysoimaan, miksi ”äärioikeistoa” kannatti neljännes Ranskan äänioikeutetuista:

”...ovat huolissaan siitä, että neljäsosa äänioikeuttaan käyttäneistä ranskalaisista on pitänyt tätä vaihtoehtoa peräti poliittisen tukensa arvoisena. Taustalla on epäilemättä osin myös äänestäjäkunnan keskuudessa vallitseva monisyisempi pettymys. Mutta se, että nimenomaan äärioikeistopuolue on kyennyt valjastamaan nämä tuntemukset oman menestyksensä välikappaleiksi, on tosiaan paha päivä maanosalle.”

Jokisipilä oli moittinut ”äärioikeisto”-kortin käyttäjiä uusmoralismista ja siitähän puheessa ”äärioikeistosta”, ”rasismista” ja ”muukalaisvihasta” on lähinnä kyse. Jalonen ottaa nämä asiat annettuina eikä vaivaudu miettimään, mitkä asiat valtapuolueiden politiikassa saavat monet äänestäjät turvautumaan Kansallisen Rintaman kaltaisiin puolueisiin. Median, akateemikoiden ja poliittisen eliitin ylimielinen moralismi, jota Jalonen itsekin edustaa, on osa ongelmaa. Piiloutuminen merkityksettömiksi leimakirveiksi muuttuneiden käsitteiden kuten ”äärioikeisto” ja ”rasismi” taakse auttaa jättämään huomiotta ne todelliset ongelmat, joista ”äärioikeiston” kannatus kumpuaa.

Euroopassa on vaarallista olla juutalainen

Jalonen ei ole ainoa, joka on huolissaan äärioikeistosta. Vasemmistolaisen Guardian-lehden blogisti Michele Hanson kirjoittaa oikeiston noususta ja siitä, kuinka hän on alkanut huolestua asiasta. Hanson on juutalainen ja on kiinnittänyt huomiota EU-parlamenttiin selvinneisiin puolueisiin kuten brittiläiseen UKIP-puolueeseen. Aiemmin Hansonilla ei omien sanojensa mukaan ole joutunut kärsimään juutalaisuudestaan, mutta nyt on syytä huoleen.

Hanson mainitsee kirjoituksessaan ammuskelun Brysselin juutalaismuseossa, joka johti neljän ihmisen kuolemaan. Kirjoituksessaan hän antaa epäsuorasti ymmärtää, että EU-parlamenttivaalien tuloksella olisi jotakin tekemistä asian kanssa.

Olen samaa mieltä Hansonin kanssa siitä, että Euroopan juutalaisilla on syytä huoleen. Juutalaisviha on maanosassamme korkeimmalla tasolla 70 vuoteen. Syyt ovat kuitenkin aivan toisaalla kuin siellä, mistä Hanson niitä etsii.

Amerikkalainen konservatiivikolumnisti Mark Steyn kirjoittaa sivuillaan eurooppalaisten kyvyttömyydestä tunnustaa epämiellyttävä totuus:

”Uudessa Eutopiassa ei ole tilaa rehelliselle ja avoimelle juutalaisyhteisölle eikä edes juutalaiselle museolle.”

Euroopan ”äärioikeiston” johtajista ainakin hollantilaisen Vapauspuolueen johtaja Geert Wilders on tunnettu islam-vastaisuutensa lisäksi myönteisestä suhtautumisestaan Israeliin ja juutalaisiin yleensä. Ukip:n Nigel Farage taas ei ole sanonut asiasta juuri mitään. Itse asiassa juutalaisvastaisuutta löytää helpommin vasemmistosta kuin ”äärioikeistosta”. Vasemmisto vain kutsuu sitä antisiionismiksi, joka asettaa kyseenalaiseksi juutalaisten oikeuden omaan valtioon.

Norjassa kiihkeä monikulttuurin kannattaja ja kansallisvaltioiden tuhon apostoli Thomas Hylland Eriksen kirjoitti Aftenposten -lehteen myrkyllisen ja moralisoivan artikkelin ”Israelin sielu on vaarassa”. Siinä Hylland Eriksen mm. kutsuu Israelia apartheid-valtioksi sekä rinnastaa holokaustin ja palestiinalaisten Nakban (= Israelin valtion synty) toisiinsa.

”Ranskalainen” terroristi

Vasemmisto ja ”äärioikeisto” eivät kuitenkaan ole niitä, jotka Euroopassa murhaavat juutalaisia siksi, koska nämä ovat juutalaisia, vaan asialla ovat täysin muut tahot. Ranskan Toulousessa Mohammed Merah -niminen terroristi murhasi juutalaisia siksi, että nämä olivat juutalaisia. Tätä ennen jotkut median kommentaattorit ehtivät toivoa hänestä Ranskan Breivikiä.

Kun Ranskan poliisi pidätti 29-vuotiaan ranskalaisen Brysselin museoiskusta, moni median kommentaattori luultavasti toivoi, että mies olisi kiihkeä Kansallisen Rintaman kannattaja. Näin ei luultavasti ollut, sillä mies oli viettänyt vuoden taistelemassa Syyriassa ja hänellä oli yhteyksiä radikaaleihin jihadisteihin.

Epäilty Mehdi Nemmouche tunnusti tekonsa. Hän on todellakin Ranskan kansalainen mutta Ranskan Kansallisen Rintaman kanssa hänellä tuskin on mitään tekemistä.

Vasemmisto, media ja akateemikot eivät kuitenkaan halua nähdä, mistä Euroopassa löytyy se todellinen suvaitsemattomuus ja murhanhimo. Heille Euroopan kasvava muslimiväestö edustaa syrjittyä väestönosaa, jonka keskuudessa leviävä islamilainen kiihkoilu vain kertoo syrjinnästä ja heidän elämässään olevista epäkohdista. Niistä syytetään kantaväestöä ja näiden väitettyä rasismia eikä vaihtoehtoisia selityksiä edes yritetä etsiä.

Sen sijaan ”äärioikeiston” kohdalla kannatuksen syyt löytyvät aina ”muukalaispelosta” tai ahdasmielisestä impivaaralaisuudesta eli kaikesta siitä, mistä edistyksellinen suvaitsevaisto itse katsoo olevansa vapaa. Jos tämä ei riitä, otetaan mukaan taloudellinen epävarmuus, syrjäytyminen ja työttömyys, joihin ”populistien” väitetään tarjoavan helppoja ratkaisuja.

Mikä sitten on suvaitsevaisten ratkaisu ”äärioikeiston” ongelmaan? Fiksuimmat suvaitsevaiset ymmärtävät, että vanhojen jäärien päihin ei uppoa banaali ja omahyväinen puhe kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta, suvaitsevaisuudesta ja monikulttuurisuuden ihanuudesta. Nuorempiin sen sijaan voi yrittää vaikuttaa.

Siksi Ruotsin valtio käyttää viisi miljoonaa kruunua tukemaan koululaisten matkoja Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin. Päätös syntyi Euroopan äärioikeiston menestyksen inspiroimana. Kansanpuoluetta edustava demokratiaministeri Birgitta Ohlsson totesi:

”Meidän on toimittava usealla eri rintamalla. Olen vakuuttunut, että nuorten on ymmärrettävä, mitä tapahtuu, kun viha voittaa demokratian.”

Suomessa veronmaksajan rahoittama Yleisradio on tehnyt samaa jo pitkään. Ei mene viikkoakaan ilman natseista kertovaa dokumenttia.

Juutalaisten joukkotuho ei kuitenkaan ole ainoa historiallinen tapahtuma, josta kannattaisi ottaa oppia. Tänä vuonna tulee täyteen 25 vuotta Berliinin muurin murtumisesta, jota voidaan pitää kommunismin ajan päättymisen symbolina, vaikka Neuvostoliitto elikin vielä pari vuotta tapahtuman jälkeen. Ehkä kommunismista ja sen aiheuttamista kymmenistä miljoonista ihmisuhreista kannattaisi ottaa jotakin opiksi, mutta tätä ei koululaisille haluta kertoa ainakaan Ylen kanavilla.

Islamin veriset rajat

Edesmennyt Samuel Huntington lanseerasi termin ”islamin veriset rajat”. Hänen klassikkokirjassaan sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä sanotaan, että ilman näitä verisiä rajoja maailma olisi melko rauhallinen paikka. Huntington sanoi:

”Islamin rajat ovat veriset kuten sen sisäosatkin. Lännen pääasiallinen ongelma ei ole islamilainen fundamentalismi vaan islam itse, erilainen sivilisaatio, jonka asukkaat ovat vakuuttuneita kulttuurinsa ylivertaisuudesta ja tuntevat pakkomielteistä alemmuuden tunnetta omasta voimattomuudestaan.”

Boko Haram

Islamin veriset rajat tulivat äskettäin esille uutisissa, kun nigerialainen Boko Haram -järjestö kidnappasi satoja koulutyttöjä ja uhkasi myydä heidät (seksi)orjiksi. Sattumoisin Nigerian väestöstä noin puolet ovat muslimeja ja loput kristittyjä ja animisteja. Islamin rajat kulkevat siis Nigerian sisällä.

Paitsi että kyse ei ole islamista vaan jostain muusta ainakin, jos kuuntelemme länsimaisia asiantuntijoita. Torstaina 8.5. Ylen Ykkösaamussa Afrikka-tutkija Risto Marjomaa kertoi, että uskonnolla ei ole mitään tekemistä Boko Haramin tekojen kanssa. Perusteluna hän käytti Ugandassa toiminutta Herran vapautusarmeijaa, joka pyrki luomaan kristillisen valtion.

Marjomaa myös muistutti, että vangitut koulutytöt olivat enimmäkseen muslimeja. Tällä hän yritti vähätellä tekojen islamilaista perustaa. Joidenkin lähteiden mukaan koulutytöt olisivat enimmäkseen kristittyjä, ja muslimitytöt olisi vapautettu tai he olisivat paenneet.

Maallikon mielestä kuulosti siltä, kuin Marjomaa olisi yrittänyt sovittaa Nigerian konfliktia perinteiseen marxilaiseen sapluunaan, jossa konfliktin syyt voidaan viime kädessä johtaa taloudelliseen eriarvoisuuteen. Islamilaista perinnettä, oppia pyhästä sodasta ja Koraanin suuraa, jossa Allah antaa luvan käyttää hyväksi sotasaaliina saatuja naisia, hän ei maininnut.

Jopa poliittisesti korrekti BBC puhuu ”muinaisesta islamilaisesta uskomuksesta”, jonka mukaan sodassa vangitut naiset ovat ”sotasaalista”. Siksi Marjomaan puheita on syytä ihmetellä varsinkin, kun Boko Haram on osa globaalia islamilaista jihadismia, jonka hedelmistä nautitaan kaikkialla siellä, missä muslimit ovat kosketuksissa ei-muslimien kanssa.

Islamin välttely konfliktin selittäjänä ei ole suomalaisten Afrikka-tutkijoiden yksinoikeus. Kiinassa maan länsiosissa paikallinen uiguuriväestö on reagoinut väkivaltaisesti han-kiinalaisten työläisten muuttoon Xinjiangin maakuntaan. Reutersin uutisessa mainitaan kyllä islamistiset militantit ja uiguuriseparatistit mutta konfliktin syyt selitetään taloudellisen eriarvoisuuden kautta ja annetaan ymmärtää, että Kiinan valtio on vastuussa konfliktista. Taannoin Kiinassa tapahtui veitsihyökkäys, jossa kuoli 29 ihmistä ja haavoittui 143. Kiinan viranomaiset syyttivät tapahtuneesta uiguuriseparatisteja. Islamin veriset rajat kulkevat myös Kiinan valtion sisällä.

#BringBackOurGirls

Boko Haramin yli 200:n tytön kaappaus ja uhkaus myydä heidät orjiksi oli kuitenkin tekona sen verran törkeä, että liberaalin länsimaalaisen oli pakko reagoida siihen jollain tavalla. Liberaali länsimaalainen teki, minkä parhaiten osaa, eli perustaa #BringBackOurGirls -hashtagin Twitteriin ja kutsuu ihmisiä osallistumaan kampanjaan.

Boko Haramin taistelijoista ei saa vaikutelmaa, että he käyttäisivät innokkaasti sosiaalista mediaa, joten heihin kampanjalla ei liene minkäänlaista vaikutusta. Mitä tulee maailman päättäjiin, kampanjalle on jo antanut kasvonsa maailman mahtavimman miehen eli Yhdysvaltojen presidentti Barack Obaman vaimo Michelle, joka on jo poseerannut #BringBackOurGirls -kyltti kädessään.

Moraalista närkästystään ovat ilmaisseet niin Yhdysvaltojen YK-lähettiläs Samantha Power kuin brittiläinen toimittaja Piers Morgan, joka twiittasi:

”Menkää ja pelastakaa ne tyttöraukat ja vangitkaa se virnuileva barbaari.”

Virnuilevalla barbaarilla Morgan tarkoittaa Boko Haramin johtaja Abu Bakar Shekauta, joka toi islamiin ”vapaaehtoisesti” kääntyneet tytöt kameran eteen ja ilmoitti vaativansa omien taistelijoidensa vapauttamista vastineeksi tytöistä.

Liberaalin moraalinen närkästys esiintyy aina vaatimuksena, että jonkun, yleensä valtion, pitäisi tehdä jotakin. Todellisuudessa kovin monella maailman valtiolla ei ole erikoisjoukkoja, jotka pystyisivät vapauttamaan panttivangit tapattamatta heitä. Yksi näistä erikoisjoukoista on Michelle Obaman aviomiehen komennossa. Moraaliseen närkästykseen tosin kuuluu ainoastaan, että närkästys pitää tuoda esille ja mieluiten mahdollisimman näyttävästi. Ratkaisu itse ongelmaan ei sen rinnalla ole tärkeä.

Tarvittaessa esimerkkiä voi ottaa vaikkapa elokuvasta Tears of the Sun. Siinä Bruce Willis matkustaa Nigeriaan vapauttamaan amerikkalaista lääkäriä Nigerian viidakosta. Todellisessa elämässä kaikki ei käy kuin elokuvissa, joten meidän on tyytyminen Twitter-vaikuttajien moraaliseen närkästykseen.

Kaikkein pahinta on kuitenkin se, että barbarismin todellista luonnetta ei saa sanoa suoraan. Tässä suhteessa ennen oli kaikki paremmin. Kun Winston Churchill kuvaili kirjassaan The River War kokemuksiaan brittiarmeijan sotilaana Sudanissa, hän luonnehti ”muhamettilaisuuden” luonnetta islam-kriittisillä sivustoilla usein lainatulla muhammettilaisuuden kirouksia käsittelevällä lauseellaan.

Churchillin mukaan muhamettilaisessa laissa jokainen nainen on jonkun miehen omaisuutta joko lapsena, vaimona tai jalkavaimona. Tämä taas tarkoittaa, että orjuus ei lopu maailmasta, ennen kuin islamin usko on lakannut vaikuttamasta ihmisten mieliin.

Brittiläinen eurovaaliehdokas Paul Weston pidätettiin, kun hän luki ääneen Churchillin kirjan muhamettilaisuutta käsittelevää kappaletta. Hän luultavasti saa syytteen jostakin nykyisille länsimaille tyypillisestä orwellilaisesta ajatusrikoksesta. Weston olisi välttänyt vaikeudet viranomaisten kanssa, jos hän olisi kiltisti ilmaissut moraalisen närkästyksensä somessa #BringBackOurGirls -hashtagilla sen sijaan, että siteeraa jotakin kauan sitten elänyttä rasistia ja kolonialistia.

Usarin blogien round-up

Tässä lyhyessä ja pinnallisessa kirjoituksessa käsittelen kaiken, mitä Uusi Suomi -verkkolehden blogeissa on käsittelemättä.

Sieltä löytyy aina mainio Jiri Nieminen kuten myös aina sekopäinen Jaana Paju. Oma suosikkini on kuitenkin Lars-Erik Wilskman, jonka kanssa en ole juuri mistään samaa mieltä mutta joka aina käyttäytyy herrasmiehen tavoin.

Ennen pidin Hemmo Koskiniemeä perusrehtinä perussuomalaisena. En pidä enää, koska hän paljastui putinistiksi. Hänen asemansa on perinyt Seppo Leskinen.

Wilskmanin ase on hillity charmi, kun taas hänen hengenheimolaisensa Seppo-Juha Pietikäinen valehtelee kuin Münchausen, puolueen edun takia tietenkin. Pidän enemmän Lars-Erikistä, koska Seppo-Juhan tyylittömyys häiritsee.

Reija ja Jorma Härkösen mainitsen vain nimeltä, koska he eivät enempää ansaitse.

Venäjän verkossa 2

Venäläisistä tiedotusvälineistä Komsomolskaja Pravda on yksi vähiten objektiivisimmista, joten sieltä on välillä kiva kurkistaa, millaista kuvaa ajankohtaisista tapahtumista lehti tarjoilee venäläiselle kotiyleisölle.

Suomalais-ugrilaista terroria

Lehden toimittaja, Baltian toimituksen päällikkö Igor Teterin (Tetjorin) on närkästynyt siitä, että Viron turvallisuuspoliisi raportoi vuosittain henkilöistä ja organisaatioista, jotka ovat poliittisesti epäluotettavia ja mahdollisesti uhkaavat Viron itsenäisyyttä. Suurin osa näistä henkilöistä on tavalla tai toisella kytköksissä Venäjään. Myös Igorin oma nimi löytyy listalta.

Ikään kuin osoittaakseen raportin yksipuolisuuden Teterin julkaisee uhkauskirjeen, joka on saapunut postitse Suomesta juuri Viron turvallisuuspoliisin raportin julkaisupäivänä. Lehdistötiedotteen muotoon kirjoitettu kirje on laadittu kömpelöllä englannin kielellä ja se vaikuttaa pintapuolisesti huonolta pilalta. Tämä ei estä Teteriniä ottamasta sitä tosissaan.

Kirjeessä varoitetaan ulkovenäläisiä iskuista ja kerskaillaan, kuinka ”solut” ovat onnistuneet eliminoimaan 14 venäläistä kohdetta seitsemässä kuukaudessa. Kirjeen on allekirjoittanut neljä ryhmittymää, jotka ovat kaikki ainakin minulle ennestään täysin tuntemattomia: Venäläisten tappamiseen sitoutuneet suomalaisugrilaiset, Yhdennentoista ryhmä, Laszlon sotilaat ja Vapaa Pohjoinen -liike.

Teterinin jutun tarkoituksensa on tietysti saada venäläisen kotiyleisön mielikuvitus liikkeelle. Suomalaisugrilaiset terroristit uhkaavat ulkomailla asuvia venäläisiä. Näin presidentti Vladimir Putinin politiikka Ukrainassa näyttää taas oikeutetulta ja ymmärrettävältä. Se, että kirje on luultavasti joko pila tai ”antifasistisen” sylttytehtaan tuotantoa, ei välttämättä avaudu tavanomaiselle Komsomolskaja Pravdan lukijalle.

Suomalaiset asiantuntijoina

Suomalainen sotilashenkilö, lippueamiraali Georgij Alafuzoff, joka nykyisin toimii EU:n sotilastiedustelun päällikkönä, saa puolestaan todistaa, että Itä-Ukrainassa paikalliset ihmiset ovat ottaneet aloitteen omiin käsiinsä.

Kompravdan käsitys perustuu Ylen uutiseen, jossa Alafuzoff arvioi, että Itä-Ukrainassa ei ole suuria määriä venäläisiä sotilaita. Kompravda tosin antaa ymmärtää, että Alafuzoff kiistäisi kokonaan joidenkin läntisten poliitikkojen väitteet venäläisten erikoisjoukkojen mukanaolosta. Todellisuudessa Alafuzoff sanoi:

”Itä-Ukrainassa ei ole suuria määriä venäläisiä sotilaita tai ihmisiä. Mutta on selvää, että vapaaehtosia, itse aloitteita ottavia venäläisiä on alueella varmasti. He ovat huolissaan kansalaisistaan, venäjää äidinkielenään puhuvista ihmisistä. En usko kuitenkaan, että sotilaallisesti Venäjä olisi vielä tällä hetkellä voimakkaasti sinne asemoitunut.”

Tämä tietysti pitää paikkansa, sillä samanlaisia ”pieniä vihreitä miehiä” kuljettaneita venäläisiä sotilasajoneuvoja ei ole näkynyt kuten Krimin valtauksessa. Alafuzoff ei viisaana miehenä sulje pois venäläisten osallisuutta tapahtumiin, mutta tämä jää Komsomolskaja Pravdan lukijoille kertomatta, koska tapahtumien paikallisuutta halutaan korostaa.

Alafuzoffin haastattelu Ylellä oli tarkoitettu suomalaisille mutta se osoittautui yllättävän käyttökelpoiseksi myös venäläiselle tiedotusvälineelle.

Myös Ylen toimittaja Marja Manninen pääsi lehden sivuille. Toimittaja Manninen vahvisti Kompravdan mukaan, että useimmat aktivistit ovat tavallisia itäukrainalaisia eivätkä siis Venäjän tukemia provokaattoreita.

Venäjä-ilta

Katsoin myös Ylen Venäjä-iltaa juuri sen verran, kuin kestin katsoa hörhöjen ja ammattipropagandistien päällehuutelua. Ohjelmasta tuli Dosentti B.:n oma show, jossa tämä nykyajan Moskovan Tiltu esitteli 70-luvun vähemmistökommunisteilta tuttua retoriikkaa. Nyt tiedämme, että Ukrainaa hallitsee ”fasistinen juntta” tai ainakin tällaista kuvaa tarjoillaan mielellään venäläiselle yleisölle. Totuus on hieman moniulotteisempi mutta se ei dosenttia haittaa. Tapansa mukaan hän oli liukas kuin ankerias ja vältteli vastaamasta suoriin kysymyksiin.

Pääsipä perussuomalaisten kansanedustaja Reijo Tossavainenkin kuulemaan EU-kriittiseksi tarkoitetun lausuntonsa taas uudelleen dosentin suusta ja vielä suorassa lähetyksessä. Tossavaisen puheiden käsittelystä Suomen ja Venäjän mediassa kirjoitin jokin aika sitten.

Sotatilanteessa tai siihen valmistauduttaessa totuus on ensimmäinen uhri, kun propagandamylly alkaa tosissaan jauhaa.

Suomettuminen ei koskaan päättynyt - osa 2

Kirjoitin itse vuonna 2008, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan, että suomettuminen ei koskaan päättynyt. Suomen ulkopolitiikassa ei koskaan varsinaisesti tehty irtiottoa länteen vaan kylmän sodan aikaiset kahleet pidättelivät 1990-luvun alussa suomettumisen aikana kasvanutta Suomen poliittista johtoa.

Suomi ei 90-luvun alussa Venäjän heikkouden hetkellä uskaltanut liittyä läntiseen puolustusliitto NATO:on. Sen sijaan Suomi liittyi Euroopan Unioniin, koska länteen teki mieli, mutta uskallus ei riittänyt kokonaan sitoutua läntiseen turvallisuusyhteistyöhön. Suomettumisen kahle roikkui yhä jalassa.

Tosiasioiden tunnustaminen

J.K. Paasikiven suusta on ilmeisesti lähtöisin sanonta: ”Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.” Tämä lause on unohtunut Suomen poliittiselta johdolta, jos nykyiset johtajat sitä koskaan ovat edes osanneet.

Suomen ulkopolitiikka Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ajoi karille vuonna 2008, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Kun Venäjä anasti Krimin niemimaan Ukrainalta näyttävällä mutta läpinäkyvän valheellisella kansanäänestyksellä, tämä tosiasia valkeni myös kaikkein kovakorvaisimmille.

Suomettumisen aikana suomalaiset pettivät itseään ja luulivat, että pelkkä taitava ulkopolitiikka säästi Suomen sovjetisoinnilta. Ei ärsytetty Neuvostoliittoa vaan pyrittiin pitämään ystävälliset välit suureen naapurimaahan. Suomettumisen aikana unohdettiin, että Neuvostoliitolla oli kylmässä sodassa vastapuoli eli Yhdysvaltojen johtama läntinen liittouma. Jos Neuvostoliitto olisi sovjetisoinut Suomen, Ruotsi olisi luultavasti siltä istumalta liittynyt NATO:n jäseneksi.

Jäsenyys Euroopan Unionissa ja yhteisvaluutta eurossa perusteltiin aikanaan suurelta osin turvallisuuspoliittisilla argumenteilla. Näitä samoja argumentteja käytettiin myös eurokriisin aikana, jolloin Suomen valtio tuki Kreikkaa ja muita taloutensa huonoon kuntoon saattaneita euromaita.

Krimin tapahtumat ovat paljastaneet kansalaisille sen, että EU on pelkkä paperitiikeri silloin, kun vastapuoli on riittävän häikäilemätön eikä epäröi turvautua sotilaalliseen voimaan. EU tekee päätöksiä verkkaisesti. Kun päätöksiä tulee, ne ovat usein Suomen kannalta huonoja ja Suomen vaikutusmahdollisuudet niiden sisältöön ovat rajalliset. EU ei tuo turvaa mutta pakottaa sitoutumaan yhteisen ulkopolitiikan nimissä tehtyihin päätöksiin. Suomella ei enää ole itsenäistä Venäjän politiikkaa, vaan EU sanelee sen reunaehdot.

Sitten on se kansainvälinen oikeus, johon monet pienet maat pyrkivät panemaan toivonsa. Todellisuudessa mitään kansainvälistä oikeutta ei ole olemassakaan, jos sen takana ei ole riittävästi sotilaallista ja taloudellista voimaa. Osa maista sopeutuu mielellään kansainväliseen oikeuteen ja sen sääntöihin, osa taas on mukana vain, jos se toimii heidän etujensa mukaan, ja on valmis rikkomaan sääntöjä, jos siitä saatavat hyödyt ylittävät haitat. Venäjä on tällainen maa.

Suomen poliittinen johto on luottanut liikaa talouteen ja keskinäiseen taloudelliseen riippuvuuteen. On uskottu, että kaikki maat ymmärtävät taloudellisten siteiden merkityksen eivätkä siksi pyri häiriköimään ja keikuttamaan venettä. Ei ole haluttu uskoa, että jotkut maat ajattelevat geopoliittisten intressiensä ja oman arvovaltansa olevan tärkeämpiä kuin taloussuhteet. Tähän kohtaan sopii hyvin sitaatti Paasikiven kirjeestä ministeri Steinhardtille:

”Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu.”

Venäjä on otettu mukaan ”kansainväliseen yhteisöön” ja uskottu, että näin siitä tulee vastuullinen kansainvälisen yhteisön jäsen. Näin ei ole tapahtunut, koska Venäjän luonnetta imperiumina ei ole haluttu ymmärtää. Venäjää ei ole kuunneltu silloin, kun se on huolissaan NATO:n laajenemisesta sen lähialueille. Venäjän toimissa sen ”lähiulkomaissa” on haluttu nähdä vain Putinin hallinnon pyrkimyksiä kerätä sisäpoliittisia pisteitä eikä tavoitetta kasvattaa omaa arvovaltaa ja luoda lännestä riippumaton maailmanpoliittinen voimatekijä.

NATO-optio

Mutta onhan Suomella ollut käytössään NATO-optio, eli Suomi voi milloin tahansa halutessaan liittyä puolustusliiton jäseneksi. Ässä on pidetty hihassa ja kuviteltu, että kortin arvo pysyy ajan myötä samana. Todellisuudessa olisi pitänyt puhua ”NATO-ikkunasta” eli ajanjaksosta, jolloin NATO:n ovet ovat auki. Ikkuna kuvaa myös aikaa, jolloin Venäjä on riittävän heikko, jotta se pystyisi vastustamaan Suomen jäsenyyttä.

Jimmy Carterin hallinnon turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski ehdotti Ukrainalle ”Suomi-optiota” eli Suomea roolimalliksi Ukrainalle. Samanlaisen ajatuksen esitti myös toinen kylmän sodan ulkopolitiikan veteraani Henry Kissinger.

Nämä lausunnot eivät suoraan koske Suomea, mutta rivien välistä voi lukea, että Suomi ei välttämättä ole enää niin tervetullut liittouman jäseneksi kuin joskus aiemmin. On myös mahdollista ja jopa todennäköistä, että Suomen NATO-jäsenyys johtaisi vastatoimiin Venäjän taholta. Venäjän asevoimien komentaja, kenraali Nikolai Makarov kävi pari vuotta sitten varoittamassa Suomea ”liiasta veljeilystä NATO:n kanssa”. Vaikka Suomi hyväksyttäisiinkin jäseneksi, jäsenyyden hinta voi muodostua Suomelle kalliiksi.

Ulkopoliittisen toimintaympäristön muutokset ovat nostaneet esille myös perinteisiä suomettumisen ajan ääniä. Entinen ulkoministeri, presidenttiehdokas ja Keskustan kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen vaati blogissaan Suomelle omaa ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa. Miehen menneisyyden perusteella tiedetään, että tämä linja muistuttaisi kovasti suomettumisen ajan ulkopoliittista linjaa.

Johtopäätös

Suomen ulkopoliittinen linja sosialidemokraatteja edustavien presidenttien aikana on johtanut Suomen nykyiseen tilanteeseen, jossa Suomen ulkopoliittiset vaihtoehdot ovat vähentyneet verrattuna 1990-luvun alun tilanteeseen. Presidenttejä ja pitkäaikaista ulkoministeriä Erkki Tuomiojaa ei voi toki yksin syyttää tapahtuneesta. Ainoa selkeästi NATO-myönteinen puolue Kokoomus on yksin ollut liian heikko ajamaan jäsenyyttä samalla, kun SDP on edistänyt monenkeskistä internationalismia ja Keskusta on elänyt menneisyydessä.

Siksi Suomi on nyt ajautumassa samaan asemaan, joka sillä oli kylmän sodan aikana. Venäjän kanssa täytyy olla koko ajan varpaillaan, jotta mitättömästä kiistasta ei tulisi maiden välistä kriisiä. Näitä kriisejä lietsoo Venäjän mediassa kotimainen dosentti B., jonka räikeän propagandistiset kuvaukset Suomen todellisuudesta leviävät Venäjän mediassa nopeammin ja tehokkaammin kuin virallisen Suomen yritykset kertoa asioiden todellinen laita.

Jos Suomi ajautuu Venäjän syliin, näitä kiistoja tulee lisää ja ne muuttuvat vakavammiksi. Ne johtavat siihen, että naapurin vaikutus Suomen sisäpolitiikassa kasvaa, vaikka varsinaiseen kotiryssäjärjestelmään ei heti mentäisikään. Kysymys onkin, kummasta on Suomelle vähemmän haittaa: NATO-jäsenyydestä vai ajautumisesta Venäjän syliin. Jos ei tehdä mitään, jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu.

Ukrainan tulevaisuus

Mielipiteen muodostaminen Ukrainan tilanteesta on vaikeaa siksi, koska liian monella taholla tuntuu olevan jonkinlainen agenda asian suhteen. Luin Tshekin ex-presidentti Vaclav Klausin ja hänen avustajansa Jiri Weiglin kirjoittaman analyysin tilanteesta Lubos Motlin blogista. Jos kyseisessä kirjoituksessa jokin agenda on, se on varovaisuus.

Klausin ja Weiglin näkemykset

Ukrainan valtiosta hän sanoo seuraavaa:

”Nykymuodossaan Ukraina on suurelta osin keinotekoinen yksikkö, joka on itsenäinen ainoastaan 20 vuotta sitten tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen ansiosta.”

Nykyisen Ukrainan rajat muodostuivat Toisen maailmansodan tuloksena. Neuvostotasavaltaan liitettiin aiemmin Puolalle kuuluneita alueita, jotka eivät koskaan aiemmin olleet Venäjän yhteydessä. Näiden alueiden kulttuuri ja historia poikkeaa suuresti maan itäosien vastaavasta. Lisäksi Krimin niemimaa, joka ei koskaan ole kuulunut Ukrainaan, liitettiin Ukrainan Neuvostotasavaltaan Nikita Hrustshevin käskystä vuonna 1954. Krimin niemimaalla sekä Ukrainan itä- ja eteläosissa on alueita, jotka ovat olleet pitempään kiinteässä yhteydessä Venäjään.

Valtiona Ukraina ei ole itsenäisyytensä aikana oikein toiminut kunnolla. Klaus ja Weigl toteavat:

”Maan tietynlainen keinotekoisuus ja asukkaiden epäyhtenäinen näkemys sen tulevaisuudesta ja kehityksestä ovat halvaannuttaneet maan poliittisen elämän heti alusta alkaen."

"...Tilanteeseen ovat myös vaikuttaneet negatiivisesti maan huonosti toteutettu muutos, kommunismin perintö ja viimeisen 20 vuoden taloudellinen ja poliittinen kaaos.”

Tässä tilanteessa monet ovat Klausin ja Weiglin mukaan alkaneet ajatella, että maan tulevaisuus olisi joko idässä tai lännessä ja että tästä voitaisiin kilpailla lännen ja Venäjän kesken. Tämä käsitys kuitenkin sivuuttaa todellisuuden, sillä ristipaineet johtavat maan konfliktiin, josta voi seurata vain kärsimystä.

Siksi he toivovat malttia:

”Jotta Ukraina säilyisi itsenäisenä mutta toimivana ja vaurastuvana valtiona nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa, sekä maan poliitikoilta että heidän kumppaneiltaan vaaditaan kykyä pidättyväisyyteen ja poliittista taitoa. Valitettavasti olemme todistaneet kaikkien osapuolten toimivan täsmälleen päinvastoin.”

Klausin ja Weiglin mielestä länneltä ei löydy riittävästi poliittista tahtoa eikä kykyä, jotta se pystyisi integroimaan Ukrainan kokonaisuudessaan länteen. Tästä syystä on vastuutonta rohkaista Länsi-Ukrainan radikaalien toiveita ja kuvitelmia. Jos ukrainalaiset pakotetaan valitsemaan idän ja lännen välillä, maa hajoaa. Klausin ja Weiglin mukaan hajoamisprosessi on jo käynnistynyt ja enemmistö kriisin osapuolista on tämän sisäistänyt.

Janukovitsh

Ukrainan talous on surkeassa kunnossa ja maa tarvitsee selviytyäkseen 25 miljardin tukipaketin välittömästi. Tällä hetkellä kateissa oleva Presidentti Viktor Janukovitshin hallinto keskittyi lähinnä presidentin ja tämän lähipiirin taskujen täyttämiseen. Nepotismi ja korruptio riivasivat.

Janukovitshin tärkein rahoittaja, Ukrainan rikkain mies Rinat Akhmetov lopulta suostui sopimukseen opposition kanssa. Ehkä ukrainalaisemigranttien mielenosoitus oligarkin Lontoon asunnolla tehosi paremmin kuin Kiovan protestit. Lontoossa Akhmetovia kehotettiin luopumaan Janukovitshin tukemisesta. Janukovitshin aikana Ukraina oli ottanut aimo askelia kohti venäläistyylistä ”vallan vertikaalia”, vaikka aivan naapurimaa Valkovenäjän Aleksandr Lukashenkon tasolle ei vielä ylletykään.

Janukovitsh ylitti demokraattisen valtion päämiehelle sopivan rajan siinä vaiheessa, kun mielenosoittajia alettiin ampua kovilla rakennusten katoilta. Toisaalta Janukovitshin kaatumisen jälkeisen Ukrainan väliaikaishallinnon kommandopipoihin pukeutuneet epäviralliset turvamiehet eivät ole omiaan herättämään luottamusta uuden hallinnon kykyyn pitää maa tasapainossa.

Länsimielisen opposition puolelta löytyy nyrkkeilijä Vitali Klitshkon ja ex-pääministeri Julia Timoshenkon lisäksi myös radikaalimpia aineksia. Näihin kuuluu kansallismielinen Svoboda-puolue, jonka johtajana toimii Oleh Tiagnibok. Svobodaa on syytetty rasismin ja juutalaisvastaisuuden lisäksi kiistanalaisten kansallisten hahmojen kuten Stepan Banderan kunnioittamisesta. Banderan hahmo ei herätä maan venäläismielisten keskuudessa samanlaisia ylpeydentuntoja kuin Länsi-Ukrainassa.

Svoboda toimii kuitenkin jo nykyisin Ukrainan parlamentissa ja kuuluu opposition pääpuolueisiin. Sitä vaarallisempi ryhmittymä on mielenosoituksiin osallistunut Dmytro Jaroshin johtama militantti ”Oikea sektori” -ryhmittymä. Juuri sen jäsenet osallistuivat Euromaidan-mielenosoituksiin kommandopipoihin pukeutuneina.

Noin 2000 - 3000 jäsenestä koostuva Oikea sektori sanoutuu irti Svoboda-puolueesta, koska tämä on järjestön mielestä liian liberaali ja konformistinen. Jäsenet ovat nuoria venäjänkielisiä miehiä, jotka ovat aiemmin toimineet Kiovan Dynamon jalkapallojoukkueen kannattajina. Juuri tämän ryhmän ansiosta mielenosoitukset muuttuivat väkivaltaisiksi.

Todettakoon, että Oikea Sektori suhtautuu vihamielisesti niin Venäjän nykyhallintoon kuin Euroopan Unioniin, jota se pitää Euroopan kansojen sortajana. Ryhmä on pieni, mutta nykyisen kaltaisessa epämääräisessä tilanteessa Oikean sektorin kaltaiset pienet militantit ryhmät voivat vaikuttaa ratkaisevasti kriisin lopputulokseen, yleensä negatiivisella tavalla.

Tulevaisuuden uhkakuvat

Ukrainan talouteen liittyvistä asioista ja spekulointeja maan tulevaisuudesta voi lukea täältä. EU ja IMF eivät suinkaan tarjoa edullista kauppasopimusta vaan talouden matokuuria, joka varmuudella kurjistaisi väestön elinoloja. Luultavasti ex-presidentti Janukovitsh hylkäsi EU:n tarjouksen tästä syystä.

Kuten Klaus ja Weigl totesivat, länneltä ei ole tulossa sellaista taloudellista eikä poliittista tukea, jolla Ukraina saataisiin integroitua länteen. Tämä pettymys voi johtaa täsmälleen päinvastaiseen tulokseen, kuin mitä länsi tavoittelee.

Ukrainan hajotessa maan taloudellisesti vauraampi itäosa irtautuisi ja ajautuisi Venäjän yhteyteen. Jäljelle jäisi maatalousvaltainen länsiosa, jolle voisi riittävän taloudellisen tuen puutteessa käydä samoin kuin Moldovalle, joka oli Neuvostoliiton aikana yksi vauraimmista neuvostotasavalloista. Moldova on nykyisin Euroopan köyhin maa, ja sen työikäisestä väestöstä neljäsosa on muuttanut ulkomaille.

Pahin skenaario on luonnollisesti taloudellinen romahdus, sitä seuraava kaaos ja sisällissota. Vielä ei tällaisessa tilanteessa olla. Ukrainan talous on vahvasti kytköksissä Venäjään ja muihin entisiin neuvostotasavaltoihin. Vaikka Venäjää pitäisi kuinka pahantahtoisena toimijana, edes sen etuihin ei kuulu naapurimaan ajautuminen anarkiaan.

Ehkä Ukraina toimisi nykyisellä alueellaan parhaiten liittovaltiona, jossa alueilla olisi laaja autonomia. Keskitetty parlamentarismi tai presidentin valta ei välttämättä toimi jakautuneessa maassa, koska maan johto edustaisi väistämättä jompaa kumpaa puolta ja toinen puoli asukkaista olisi jatkuvasti tyytymätön.

Valtamedia ja homoseksuaalisuus

Vasemmistoliberaalissa yhteiskunnassa valtamedia on ottanut kirkon paikan ylimpänä moraalinvartijana. Parhaiten tämä näkyy uutisissa, jotka valtamedia nostaa esille, ja yleisessä niiden ihmisten paheksumisessa, jotka eivät osoita tarpeeksi suurta innostusta valtamedian suosikkivähemmistöjä kohtaan.

Homous ja Sotshin kisat

Muutaman päivän kuluttua avataan talviolympialaiset Venäjän Sotshissa. Jos seuraa valtamedian uutisia, luulee helposti, että homous on tärkein asia kisoissa. Venäjän uusi homoseksuaalisen propagandan kieltävä laki on kuin kivi toimittajan kengässä. Siitä pitää kirjoittaa koko ajan ja katsoa koko kisoja tämän lain kautta. Todellisuudessa homoseksualismi ei ole kisojen tärkein asia, mutta se on keskeinen osa valtamedian agendaa, jossa vähemmistöistä tehdään muita hyveellisempiä pelkästään sen takia, että he ovat vähemmistöjä.

Valtamedia ei jännitä, kuinka monta mitalia Suomi saa kisoista tai miten Suomen jääkiekkomaajoukkue pärjää. Sitä kiinnostaa, miten paljon urheilijat protestoivat Venäjän homolakia vastaan. Kun Saksan joukkueen värikäs kisa-asu julkistettiin, sen värityksessä nähtiin heti protesti Venäjän homolakeja vastaan. Helsingin Sanomat kirjoitti:

”Monet saksalaiset ovat tulkinneet kuitenkin sateenkaarta muistuttavat asut poliittiseksi kannanotoksi.”

Nämä monet saksalaiset ovat tietysti HS:n toimittajien saksalaisia kollegoita, joita yhdistää se, että he ovat omasta mielestään suvaitsevaisia ja avarakatseisia. Toimittajien protesteilla tuskin on mitään vaikutusta Venäjän sisäpolitiikkaan eikä hallinnon sosiaalikonservatiiviseen linjaan. Tämä ei luultavasti ole tarkoituskaan, vaan tavoitteena on enemmänkin pitää yllä poliittista oikeaoppisuutta kotimaassa.

Homous ja julkisuus

Äskettäin uimari Ari-Pekka Liukkonen, josta en itse ole koskaan ennen tätä kuullutkaan, tuli ulos kaapista ja valtamedia reagoi ”moniäänisesti”. Liukkosen ulostuloa ylistettiin pääkirjoituksissa kautta maan ( esim. Savon Sanomat). Liukkosen ulostuloa pidettiin rohkeana ja sille hymisteltiin yleisesti, koska näin haluttiin mainostaa omaa suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta.

Kun Kokoomuksen kansanedustaja ja entinen jääkiekkoilija Sinuhe Wallinheimo selitti, miksi avoin homoseksuaalisuus voi olla ongelmallista joukkueurheilussa, häntä vastassa oli paheksumismyrsky. ”Kansanedustajan homokommentit hämmentävät”, kertoo Uusi Suomi. Keskisuomalainen puolestaan toteaa, että Wallinheimon homokommentista nousi häly. Satu Hassi puolestaan saarnaa, että ihmisen on voitava elää omana itsenään, peittelemättä seksuaalista suuntautumistaan.

Luonnollisesti häly nostettiin ja sen takana oli valtamedia sekä sitä säestävät itseään suvaitsevaisina ja avarakatseisina pitävät poliitikot. Media nostatti moraalipaniikin eikä edes yrittänyt miettiä, että Wallinheimon lausunto kertoo asiat jääkiekkoilijan näkökulmasta ja siten, kuin asiat todellisuudessa ovat. Hän ei ottanut moraalista kantaa ja kertonut, miten asioiden pitäisi olla.

Ryhmän paine kävi Wallinheimolle liian voimakkaaksi ja hän joutui pyytämään lausuntoaan julkisesti anteeksi. Näin käy kaikille, jotka uskaltavat esittää poliittisesta oikeaoppisuudesta poikkeavia näkemyksiä tai pohdiskelemaan asioita jostakin muusta kuin hurmahenkisen suvaitsevaisesta näkökulmasta. Anteeksipyynnöstään huolimatta Wallinheimon homokommentit varjostavat jatkossakin hänen poliittista uraansa. Lisäksi vasemmistolaiset saivat taas yhden syyn pitää jääkiekkoilijoita idiootteina. En yllättyisi, jos media vielä vaatisi Wallinheimoa eroamaan toimestaan jääkiekkoilijoiden pelaajayhdistyksessä.

Homous ja muut vähemmistöt

Toisen vähemmistön edustaja voi esittää jyrkkiä käsityksiä homoseksuaalisuudesta, kuten Mellunmäen imaami Abbas Bahmanpour teki, kun hän totesi homoseksuaalisuuden olevan kiellettyä ja että sharia määrää siitä kuolemanrangaistuksen. Valtamedia vaikeni asiasta, ja ainoastaan Perussuomalaiset yrittivät nostaa imaamin puheet valokeilaan.

Imaami Bahmanpour on muslimi ja edustaa homoseksuaalien tavoin vähemmistöä. Jostain syystä imaami Bahmanpouria ei nostettu valtamediassa tikun nokkaan eikä häneltä vaadittu julkista nöyrtymistä vasemmistoliberaalin ortodoksian edessä. Perussuomalaiset yrittivät jonkin aikaa pitää imaamin puheita esillä, mutta aihe unohdettiin pian ja valtamediassa varmasti oikein mielellään.

Valtamedian reaktio Imaami Bahmanpourin puheisiin poikkeisi täysin tavasta, jolla Sinuhe Wallinheimoa kohdeltiin. Imaami kertoi islamin dogmaattisen ja jyrkän kielteisen suhtautumisen homoseksuaalisuuteen ja sen, mikä rangaistus siitä seuraa islamilaisen sharia-lain mukaan.

Wallinheimo taas pohdiskeli, miten homoseksuaalin kannattaisi käyttäytyä jääkiekkojoukkueessa. Hän ei mitenkään paheksunut tai pitänyt kielteisenä sitä, että homot pelaavat jääkiekkoa. Hän vain totesi, että vastustaja pyrkii pelissä käyttämään kaikkia keinoja horjuttaakseen joukkueen itseluottamusta ja avoimesti homoseksuaalinen pelaaja on yksi keino tähän.

Valtamedia ei juurikaan paheksunut imaamin puheita vaan vaikeni niistä. Sinuhe Wallinheimon puheista taas pöyristyttiin oikein porukalla.

Moraalipaniikeista ja paheksuvista pääkirjoituksista tietysti seuraa, että jatkossa julkisuuden henkilöt pitävät käsityksensä homoseksuaalisuudesta, sen syistä ja vaikutuksista omana tietonaan ja turvautuvat poliittisesti oikeaoppiseen liturgiaan. Sen sijaan tarpeeksi eksoottisen vähemmistön edustaja voi rauhassa sanoa ihan mitä tahansa homoseksuaaleista ilman pelkoa julkisesta lynkkauksesta.

Kyse ei ole siitä, mitä sanotaan, vaan mihin viiteryhmään puhuja kuuluu. Valkoihoinen heteromies on rasisti, sovinisti ja kolonialisti, jos hän erehtyy puhumaan asioista rehellisesti. Sen sijaan partasuinen imaami voi sanoa homoseksuaalisuudesta ihan mitä tahansa ilman pelkoa julkisesta tuomiosta. Sen sijaan ne, jotka kiinnittävät huomiota imaamin homopuheisiin, voidaan hyvällä omatunnolla tuomita rasisteiksi, fasisteiksi ja ulkomaalaisvihamielisiksi. Homoseksuaaleilla ihmisinä ei ole valtamedialle kuin välinearvoa, jonka avulla pidetään yllä liberaalia hegemoniaa julkisessa keskustelussa.