Herra Heinämäki taas kerran

Eilinen Ylen Pressiklubi alkoi juontajan tekohauskalla lausumalla, että ensimmäistä kertaa keski-ikäiset miehet kiinnostuvat lastenohjelmista. Lausuma voisi olla nokkela, jos sillä olisi edes etäisesti tekemistä todellisuuden kanssa. Kyse ei nimittäin ole tästä vaan postmodernin identiteettipolitiikan aktiivisesta vastustamisesta.

Lisäksi tekohauska lause halventaa niitä perheenisiä, jotka ovat hoitaneet lapsiaan ja katsoneet lastenohjelmia heidän kanssaan. Jos perheenisillä olisi uhripääomaa, lehdet olisivat täynnä asiaa koskevia kohuotsikoita. Perheenisää ei kannattaisi halveksia. Lapset, jotka kasvavat perheessä, jossa on isä, menestyvät tilastollisesti paremmin elämässään kuin yksinhuoltajien lapset. Toisaalta miesten ja miehisten ominaisuuksien halventaminen on valtamediassa niin tavanomaista, että siitä suuttumiseen on turha polttaa liikaa ruutia.

Joskus itseään fiksuna pitävät vasemman laidan kulkijat naureskelevat nuivan puolen valituksille kulttuurimarxismista. Mitään sellaista ei muka ole olemassa. Herra Heinämäki -lastenohjelman sensurointi identiteettipoliittisin perustein kertoo, mitä kulttuurimarxismi eli moderni vasemmistolaisuus tarkoittaa käytännössä.

Identiteettipolitiikan mädättämä Yleisradio

Yleisradion reaktio sen saamaan arvosteluun kertoo vastaansanomattomasti, että vasemmistolainen identiteettipolitiikka toimii sisäänrakennettuna yhtiön organisaatiossa. Ensiksi Yle etsi jostain ”aidon” intiaanin selittämään asioita. Oulussa asuva Anthony Rice-Perttunen sai ilman kritiikkiä mystifioida sulkapäähineen käyttöä ja esiintyä asiantuntijana:

” Asiaa on niin vaikea yksinkertaistaa. On hyvin helppoa kertoa, miksi kannattaa käyttää turvavyötä autossa, mutta kun kysymys on kulttuurisesta omimisesta, puhutaan eri maailmankatsomuksista.”

Yllättäen Rice-Perttunen rinnastaa ”heinämäkigaten” Muhammad-pilakuviin, joihin liittyvä taustatieto on häneltä hieman kadoksissa:

” Perttusen mielestä kristillisen Euroopan oli jo silloin vaikea ymmärtää, miksi teko oli loukkaava.”

Islamin opissa on kuvakielto, mutta käytännössä sitä ei aina ole noudatettu eikä kaikissa suuntauksissa ylipäänsä noudateta. Toisaalta voi myös sanoa, että esimerkiksi Charlie Hebdon toimitukseen tehty terrori-isku on perusteltavissa islamin profeetan esimerkillä. Muhammad itse tapatti arvostelijoitaan kuten esimerkiksi Asma Bint Marwanin.

Perttuselle voi sanoa, että ensisijaisesti pilakuvakriisissä oli kyse ihan muusta kuin kristillisen Euroopan puutteellisesta ymmärryksestä. Toisaalta Rice-Perttusta ei haastateltu asiantuntemuksen takia vaan siksi, että hänen väitetään olevan syntyperäinen intiaani ja hänen mielipiteensä painaa enemmän nimenomaan tästä syystä.

Yle myös jatkoi sensuuripäätöksen selittelyä ja perusteli sen – kuinkas muuten – postmodernilla identiteettipolitiikalla:

” Pohjimmiltaan koko tässä kohussa näyttää olevan kysymys siitä, että monille meistä valtaväestöön kuuluvista on vaikeaa ymmärtää sitä, että alkuperäiskansoja ja muita vähemmistöjä kuvaavat stereotypiat eivät enää ole tätä päivää, varsinkaan lastenohjelmissa.”

Edistyksellisen tunnistaa siitä, että juuri hänen edustamansa moraali on ”tätä päivää” ja super-eettistä. Silmän lumeeksi siteerataan myös pehmotieteellistä tutkimusta, jossa suositeltiin kaiken intiaaneihin liittyvän stereotyyppisen kuvaston poistamista kouluista.

Tästä myös nähdään, että identiteettipolitiikka on puhtaasti tuontitavaraa, jonka sylttytehdas löytyy amerikkalaisten yliopistojen kampuksilta. Yle vain soveltaa tätä amerikkalaista hullutusta suomalaiseen ympäristöön. Pohjat Twitterissäkin töräytellyt Sami Koivisto vetää tällä lauseella:

”Kuvittele, että olet saamelainen lapsi ja menet naamiaisiin. Siellä on toinen, ei-saamelainen lapsi, pyhäpuvussa, jonka luulit kuuluvan sinulle. Hän esittää televisiossa näkemäänsä karikatyyriä sinusta. Miltä sinusta tuntuu?”

” Kysymys on alkuperäiskansaan kuuluvan ihmisen identiteetin, historian ja tunteiden kunnioittamisesta. Sille keskustelulle on Suomessa nyt selkeästi tilausta, asiapohjalta. Itsekkyydestä kumpuava viha on jo nähty. On aidon dialogin aika.”

Edes saamelaisten kaltainen pieni vähemmistö ei ole mielipiteiltään ja asenteiltaan niin homogeeninen, että tuohon Koiviston esittämään mielikuvitusleikkiin voisi vastata mitenkään yksiselitteisesti. Tämä on nähty myös ”heinämäkigatessa”, jonka aikana monet saamelaiset ovat sanoutuneet irti Saamelaisnuoret ry:n varapuheenjohtaja Petra Laitin näkemyksistä. Koiviston ajatusleikkiin voi vastata, että on mahdollista, että joku saamelainen lapsi ei pidä siitä, että ei-saamelainen pitää saamelaista pyhäpukua. Entä sitten? Tästä ei automaattisesti seuraa, että ei-saamelaisilta tulisi kieltää saamelaisen pyhäpuvun käyttö tai että ei-saamelaisista ei saisi julkaista kuvia saamelaisasussa. Yleisradion siteeraamaa tutkimusta voi perustellusti epäillä poliittisesti värittyneeksi kuten monia muitakin pehmeiden tieteiden tutkimuksia eli ennakkoasenne on vaikuttanut lopputulokseen.

Identiteettipolitiikan harjoittajat katsovat olevansa eettisesti korkeatasoisia ja jopa moraalisesti tavallista ihmistä parempia. Siksi nimenomaan he voivat päättää, mikä on muille ihmisille sopivaa ja mikä ei. Kyseessä on pohjimmiltaan uskonnollinen vakaumus, jonka postmoderni vasemmistolainen esittää eettisesti korkeatasoisena ja ”tähän päivään” kuuluvana asiana. Dialogi ei ole mahdollista, koska Sami Koiviston kaltainen ei kykene arvioimaan omaa ideologiaansa kriittisesti.

Tästä syystä keskustelu identiteettipolitiikan siunauksellisuuteen uskovien kanssa on samanlaista kuin keskustelu skientologien tai Jehovan todistajien kanssa. Ainoa ero on, että Jehovan todistaja ei käy kukkarollasi mutta vasemmistolainen identiteettipolitiikan harjoittaja toteuttaa vakaumustaan veronmaksajalta pakolla otetuilla rahoilla ja yrittää pakottaa kaikki oman vakaumuksensa taakse. Kannattamista ei toki edellytetä mutta turpa on hyvä pitää kiinni.

”Suvakkinäkökulma”

Apu-lehden sivuilla julkaistiin kirjoitus, jossa turhautuneen oloinen ”suvakki” eli ”hyvä ihminen” ihmettelee, miksi hänen näkemyksiään ei kuunnella. Erityisesti häntä tuntui harmittavan termi ”puolestaloukkaantuja”, jolla kuvataan jonkin vähemmistöryhmän kuvaamisesta närkästyneitä ihmisiä, jotka eivät kuulu kyseiseen vähemmistöryhmään. Petra Laiti on hyvä esimerkki tällaisesta.

Kirjoittajan mukaan kyse on ongelmasta huomauttamisesta eikä loukkaantumisesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Kyllähän tämä pitää paikkansa. Toisaalta se, joka on oikeasti yllättynyt Ylen reaktiosta Petra Laitin ”puolestaloukkaantumiseen” tai huomautukseen tai miten vain, valehtelee. Mitä enemmän lukee Ylen kommentteja asiaan, sitä varmempi voi olla siitä, että Yleisradiossa identiteettipolitiikan kumartelu jatkuu tulevaisuudessakin ja luultavasti pahenee.

Apu-lehden kirjoittaja valaisee lopussa osuvasti suvaitsevaisten ajattelutapaa:

” Oikeasti ainoa syyllinen rasismiin, naisvihaan ja kaikkeen muuhun altavastaajaryhmiin kohdistuvaan sortoon ja syrjintään on sortoa harjoittava. Syrjintää voivat vähätellä vain ihmiset, jotka eivät joko kohtaa sitä itse tai kykene empatiaan. Vastavuoroisesti siihen yleensä tuppaavat puuttumaan ihmiset, jotka osaavat asettua muiden asemaan joko mielikuvituksen tai kokemuksen avustamana.”

Sortomytologia liittyy olennaisena osana vasemmistolaiseen identiteettipolitiikkaan. Valitettavasti tämä ei tarkoita niitä oikeita sortajia vaan pelkkä vaalea ihonväri riittää pääsemään sortajien kastiin. Postmoderni vasemmistolainen korruptoi käsitteitä tekemällä niistä venyviä. Sama pätee sorron harjoittamiseen. Jos haluat varmasti sortaa, ota itsestäsi kuva intiaanipäähine päässä ja julkaise se.

Vasemmistolaisen sosialismin ideologia todettiin lännessä epäonnistuneeksi jo 1960-luvulla. Sosialismi perustui luokkasotaan. Nykyisin yhteiskuntaluokat on korvattu sorretuilla vähemmistöillä. Näiden avulla pyritään hyökkäämään sortajia vastaan. ”Heinämäkigate” on osa tätä taistelua. Postmoderni vasemmistolaisuus on hylännyt rationaalisuuden ja korostaa tunteita. Empatia on tärkeä tunne ja siihen pystyvät vain valistuneet ja oikean ideologian omaksuneet vasemmistolaiset. Empatian aitoudella ei ole väliä, vaan tärkeintä on näyttää sitä mahdollisimman paljon. Tällöin on kyse hyvesignaloinnista eli moraaliposeerauksesta. Tunteet ovat tärkeämpiä kuin se, miten hyvin valaistunut henkilö oikeasti ymmärtää vähemmistöä ja sen kulttuuria.

Pohjimmiltaan identiteettipolitiikka perustuu rasismiin. Henkilön syntyperä ratkaisee, miten hänen mielipiteeseensä suhtaudutaan. Esimerkiksi Yle suhtautui Petra Laitin ”huomautukseen” äärimmäisellä vakavuudella mutta kuittasi runsaan vihaisen palautteen ohjelman hyllyttämisestä tympeällä vittuilulla. Pressiklubi-ohjelmassa toimittaja ja ”faktantarkistaja” Johanna Vehkoo suoraan sanoi, että alkuperäiskansojen edustajat kyllä paremmin ymmärtävät tätä kulttuurillisen omimisen problematiikkaa kuin keski-ikäiset valkoiset miehet. Lause olisi varmasti herättänyt negatiivista palautetta, jos keski-ikäisten miesten tilalla olisi käytetty jotakin korkean uhristatuksen ihmisryhmää.

Kulttuurillinen omiminen on käsitteenä mieletön. Eri kulttuureista on kautta maailmanhistorian lainattu asioita, jotka liittyvät teknologiaan, taiteeseen, kuvastoon tai ihan mihin tahansa. Nyt ideologiset kiihkoilijat haluavat muuttaa tätä. Keskustelua kulttuurillisesta omimisesta ei pidä käydä postmodernien vasemmistolaisten ehdoilla, vaikka tätä kovasti peräänkuulutettiin Ylen Pressiklubissa. Sen sijaan pitää keskustella identiteettipolitikointiin liittyvistä ongelmista, joista Herra Heinämäen hyllytys oli yksi oire.

Jos haluaa tiivistetysti todeta, miksi en kuuntele Apu-lehden kirjoittajan kaltaisia, se johtuu heidän edustamansa ideologian kategorisesta hylkäämisestä. En hyväksy identiteettipolitiikan ideologisia lähtökohtia, sen järjenvastaisuutta, älyllistä matalamielisyyttä ja pyrkimystä tukahduttaa inhimillistä luovuutta. En pidä kuvainraastamista ja moraalista puritanismia erityisen tavoiteltavina asioina kuten en myöskään viattoman kuvaston sottaamista rasismileimoilla. Pidän enemmän vapaudesta.

Suru-uutinen

Viikolla tietooni tuli, että tämän blogin pitkäaikainen kommentaattpro Kari oli löydetty kotoaan kuolleena. Tapahtunut muistuttaa meitä kaikkia elämän rajallisuudesta ja siitä, että olemme täällä vain käymässä.

Karin muistoksi sopii tämä nimimerkki Kumitontun kommentti:

" Kari oli erittäin lämminsydäminen ihminen. Hän oli äärettömän viisas eli paljon nähnyt ja kokenut ihminen. Vaikka en kirjoittele blogejani kenellekään erityisesti, rehellisesti sanoen monissa kirjoituksissani näkyy viestejä, joita lähetin Karille.

Keskustelimme usein hänen kanssaan, viimeksi vajaa viikko sitten. Usein, kun en ollut varma, kuinka suhtautua johonkin asiaan, soitin hänelle kysyäkseni hänen mielipidettään. Jos joku asia on varmaa niin se, että Kari toivoisi meidän muistavan häntä hyvällä. Itselleni ei kertaakaan sattunut niin, että olisin loukkaantunut hänen takiaan. Hän jaksoi aina kärsivällisesti selittää ja perustella, miksi moraali on tärkeää.

Kari antoi minulle henkilökohtaisessa elämässäni hyviä neuvoja, joita olen noudattanut ja tästä eteenpäin tulen vielä vahvemmin niitä seuraamaan. Hän oli mies, jollaiseksi haluaisin itse kasvaa.

Suru on valtava. Menetys kuitenkin opettaa entistä enemmän arvostamaan niitä ihmissuhteita, joita jäljellä on. Karilla oli loistava huumorintaju ja hän sanoikin joskus kun kuolemasta puhuttiin, että turha on surra maallista elämää - sillä on väistämättä äärensä."

Toivotan Karin omaisille jaksamista. Toivottavasti teitä lohduttaa tieto, että Karia kaipaavat myös monet, jotka eivät häntä koskaan tämän elämän aikana ehtineet häntä henkilökohtaisesti tapaamaan.

Rauha Karin muistolle. Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen.