Sensuuri loukkaa enemmän kuin sensuurin kohde

Kirjoituksen valokuva on edelleen ajankohtainen. Se ei niinkään symbolisoi mitään islamiin liittyvää vaan enemmänkin länsimaiden antautumista äärimmäisen suvaitsemattomuuden edessä. Kun kuva vuonna 2005 julkaistiin, yksikään suomalainen valtamedia ei julkaissut kuvaa. Ehkä suomalaisen valtamedian taantuminen kohti ”vastuullista mediaa” lähti siitä kunnolla vauhtiin, koska median edustajat eivät tunnustaneet todellista syytä eli pelkoa vaan pönöttivät ”vastuullisuuden” takana. Tuolloin elettiin jo internet-aikaa, joten useimmat suomalaiset ovat kuvan jo nähneet suomalaismedian toiminnasta riippumatta.

Kun Suomen Sisu -järjestö julkaisi kuvat sivuillaan, poliisi järjesti esitutkinnan. Sen asiantuntijalausunnossa professori Jaakko Hämeen-Anttila totesi, että profeetta Muhammad on muslimeille pyhä eli kuva loukkaa muslimeja.

Kun terroristit hyökkäsivät Charlie Hebdo -lehden toimitukseen 7. tammikuuta 2015, he näyttivät, mitä voi tapahtua niille, jotka suhtautuvat epäkunnioittavasti islamin profeettaan. Islamin pyhänä pitämillä asioilla ei voi leikkiä, ja tämä tiedetään jo kaikkialla länsimaissa. Näyttäville ja paljon media-aikaa saaneille ”We are all Charlie” -marsseille osallistuneet Euroopan johtajat eivät aikoneetkaan puolustaa sananvapautta. Sen sijaan ruuvia on jatkuvasti kiristetty ja islamin profeetan pilkkaamisesta tuomitseminen on rutiinia myös suomalaisille tuomioistuimille.

Herra Heinämäki

Nykyvasemmistolaiseen ajatteluun ei yleisesti kuulu sananvapauden kunnioitus. Nykyvasemmisto pyrkii voimaannuttamaan vähemmistöjä ja sitä kautta rajoittamaan enemmistön sanan- ja ilmaisuvapautta. Jos vähemmistön edustaja katsoo jonkin asian loukkaavaksi, enemmistön velvollisuus on silloin olla suvaitsematta kyseistä asiaa.

Frankfurtin koulukuntaan kuulunut filosofi Herbert Marcuse avoimesti liputti väärien mielipiteiden tukahduttamisen puolesta kirjassa ”Critique of Pure Tolerance” julkaistussa teoksessaan. Marcusen mukaan liberaalin demokratian traditioon kuuluva suvaitsevaisuus on aikansa elänyt. Liberaali yhteiskunta perustuu niin hienovaraiseen vallankäyttöön, että enemmistö hyväksyy sen ja jopa haluaa orjuutta. Marcusen mielestä sellaisissa olosuhteissa perinteisesti ymmärretty suvaitsevaisuus palvelee vallankäyttöä ja siksi tarvitaan uudenlaista suvaitsevaisuutta, jossa vasemmistolaisia mielipiteitä suvaitaan ja oikeistolaisia ei. Sananvapaus ei itsessään riitä, koska se sallii virheellisten käsitysten levittämisen. Marcusen mielestä vähemmistön mielipiteille osoitettu suvaitsevaisuus on petosta, koska tällaiset ilmaisut eivät ole tehokkaita. Suvaitsevaisuuden tarkoitus on totuus ja totuus on vallankumouksellisten vähemmistöjen hallussa. Vähemmistöjen tehtävänä on vapauttaa enemmistö ja uudelleenkouluttaa heidät totuuteen. Marcuse väitti, että vallankumouksellisella vähemmistöllä on oikeus tukahduttaa kilpailevat ja vahingolliset mielipiteet.

Kun Marcusen mielipiteitä katsoo, näkee selvästi, millaisesta ajattelusta moderni ”antifasismi” hakee oikeutuksensa. Sen käytännön ilmentymiä ovat tapaukset, joissa vasemmisto häiriköi konservatiivien järjestämiä tapahtumia yliopistojen kampuksilla. Se antaa myös oikeutuksen kirjarovioille, joita Ylen äskettäinen päätös hyllyttää suosittu lastenohjelma Herra Heinämäki edustaa. No, teknisesti ohjelma on edelleen katsottavissa Ylen Elävässä arkistossa.

Päätösteksti kuitenkin edustaa Marcusen ajattelua eli vähemmistö kontrolloi enemmistön sananvapautta. Tässä tapauksessa se vähemmistö taitaa olla kooltaan yhden henkilön kokoinen. Tämä kyseinen Helsingissä asuva citysaamelainen on tehnyt saamelaisstatuksen sisältämän uhripääoman käytöstä lähes ammatin. Hän kunnostautui myös taannoisessa ”Nunnukagatessa”, jossa hän arvosteli kansanedustajan lapinpuvun käyttöä.

Tyhjästä nillittäjiä on ollut aina ja tulee aina olemaan. Yle kuitenkin kumartaa nillittäjiä syvempään kuin olisi tarpeen. Poimin muutaman kohdan Ylen luovista sisällöistä vastaavan johtajan Ville Vilénin lehdistötiedotteesta:

” Ohjelma päätettiin siirtää Pikku Kakkosesta ja Lasten Areenasta Ylen Elävään arkistoon. Siirto tehdään, koska osa katsojista koki perinteiseen alkuperäiskansan asuun puetun, stereotyyppisen hahmon loukkaavaksi. Olemme saaneet tästä palautetta katsojiltamme.”

Tässä vaiheessa voi sanoa, että toisten katsojien palaute on nähtävästi tärkeämpää kuin toisten. Ylen ohjelmista olisi minullakin paljon valittamista mutta valitan ainoastaan Yle-verosta, jota en haluaisi maksaa. Radion puolella on muutama ohjelma, jota jaksan joskus kuunnella mutta Ylen televisio-ohjelmien katselun olen lopettanut kokonaan. En siis enää valita ohjelmien sisällöstä. Ei se sitä paitsi kannata, koska palautteella ei yleensä ole mitään vaikutusta mihinkään.

” Palautteet ja keskustelu kertovat ajan ja ajattelun muutoksesta - ohjelman tekijöillä ei tietenkään ole ollut pienintäkään tarkoitusta loukata ketään.”

Palautteet ja keskustelu kertovat ajan hengestä mutta valitettavasti eivät mitään hyvää. Tekopyhyys, 

 moralismi ja näiden oikeuttama sensuuri kukoistavat nyky-Suomessa. Kyse ei myöskään ole ajattelusta vaan ideologiasta, joka hallitsee kaikissa mediayhtiöissä. Tämä ideologia ei vastaa kansalaisten enemmistön käsityksiä vaan hallitsee lähinnä yliopistojen kampuksilla ja Kallion ja Käpylän punaviherkuplassa.

” Ennen suomalaiset nauroivat Pekalle ja Pätkälle neekereinä tai viihdeohjelman nunnuka-hahmoille. Ei enää, tänä päivänä ymmärrämme, että tämä on rasistista ja loukkaavaa.”

”Tässä on kyse samantyyppisestä asiasta. Meidän pitää olla koko ajan entistä tarkempia ja herkempiä siinä, millaista kuvastoa käytämme, kun kerromme vähemmistöistä. Valtaväestö ei voi sanella sitä, mikä on sopiva tapa esittää vähemmistöjä koskevaa kuvastoa mediassa.”

Lihavoin kohdan, jossa Vilén soveltaa Marcusen ajattelua. Vallankumouksellisen vähemmistön pitää pakottaa enemmistö ajattelemaan oikein. Tässä tapauksessa yksi citysaamelainen loukkaantui intiaanien puolesta ja sai veronmaksajan rahoittaman mediayhtiön matelemaan edessään.

Mitä tulee Yle-johtajan mainitsemiin ohjelmiin, jotkut pitävät niistä ja toiset eivät. Kenenkään ei ole pakko katsoa. Yle kuitenkin tämän päätöksen myötä avaa ovet vähemmistöjen terrorille ja kertoo kaikille selvästi, että toisten mielipiteet ovat tärkeämpiä kuin toisten.

” Historiaa emme halua emmekä voi muuttaa. Oman aikansa arvoja heijastelevat ohjelmat voimme kuitenkin siirtää Elävään arkistoon, josta jokainen voi niitä halutessaan katsella.”

Vilénille sanon, että hänen arvonsa eivät ole meidän ajan arvoja. Ehkä noin 30 vuoden päästä osataan tarkastella tätä aikaa ja todetaan, että sitä leimasi käsittämätön ideologinen mielipuolisuus. 1970-luvulla Yleisradio lähetti suomeksi radio-ohjelmia, jotka olivat käytännössä totalitaristisen Neuvostoliiton propagandaa. Näin naapurissa -ohjelma ei tuolloin edustanut suomalaisten arvoja vaan oli oman aikansa ideologista mielipuolisuutta.

Erilaiset totalitaristiset hallinnot ovat aina pyrkineet kirjoittamaan historiaa uudelleen omien mieltymystensä mukaiseksi. Siihen on tarvittu Ville Vilénin kaltaisia sensoreja. Hänen lausunnostaan saa vaikutelman, että Ville kyllä kirjoittaisi historiankin uusiksi, jos vain voisi.

Sensuurista, jopa poliittisesti korrektista pehmo-DDR -versiosta, jää aina tympeä astian maku. Sensuuri ja sen perustelut ovat aina banaaleja ja edustavat yleensä yhtä inhimillisen typeryyden muotoa eli byrokratiaa. Sensuuri myös loukkaa sekä niitä joita sensuuri koskee eli tässä tapauksessa ohjelman tekijöitä että ketä tahansa, joka osaa ajatella omilla aivoillaan eikä ole ideologisesti yhtä vasemmalla kuin keskiverto veronmaksajan rahoittaman mediayhtiön toimittaja tai johtaja.

Sensuuri myös leimaa osan kulttuuriperintöä poltinmerkillä eli tässä tapauksessa villin lännen tarinat, jotka olivat aikanaan merkittävä osa monien lapsuutta. Kukaan ei enää koske vanhoihin lännenelokuviin Tarzan-elokuvista puhumattaan, koska aina on riski, että tarinan elementeissä on jotakin vähemmistöä loukkaavaa. Polttomerkittyä kulttuuriperintöä voidaan julkisessa keskustelussa käsitellä vain jälkijättöisen moralismin näkökulmasta, kuten on jo tehty Tarzan-elokuvien kohdalla. Poliittinen korrektius köyhdyttää kulttuuria ja tekee siitä mitäänsanomatonta roskaa. Tämä pätee niin lastenohjelmiin, komiikkaan kuin draamaankin.

Kuvituskuvassa on Kurt Westergaardin Jyllands Posteniin aikanaan tekemä piirros. Pommiturbaanin tarkoitus on kuvata sitä, että profeetan elämän ja toiminnan tuloksena syntyi uskonnollinen ideologia, joka oikeuttaa ihmisten tappamisen ideologian edistämiseksi. Asiantuntijamielipiteen mukaan profeetta on pyhä eikä häntä saa pirtää loukkaamatta muslimien tunteita.

Herra Heinämäki -ohjelmassa esiintyvä intiaanihahmo pitää sulkapäähinettä, joka on sekin ilmeisesti tämän citysaamelaisen asiantuntijamielipiteen mukaan intiaaneille pyhä ja loukkaa Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöä. Intiaanien päähineitä myydään avoimesti internetissä ja osa myyjistä edustaa itse alkuperäisväestöä. On täysin käsittämätöntä, että intiaanipäähineen pitäminen olisi muka loukkaavaa.

Vuoden journalistinen teko

Suomessa paikallislehdet saavat vielä toimia melko vapaasti ilman ideologista pakkopaitaa. Ehkä näin on siksi, että niiden juttuja harvoin referoidaan valtakunnallisten medioiden lehdistökatsauksissa. Yksi tällainen vapaasti toimiva lehti on Kokemäen, Harjavallan ja Huittisen kuntien asioita seuraava Kokemäkeläinen. Se julkaisi äskettäin kirjoituksen, jossa asetettiin kyseenalaiseksi MV-lehden ex-päätoimittaja Ilja Janitskinin kohtelu otsikolla ”Maailman onnellisin maa vainoaa toisinajattelijaa”.

Juttua jaettiin sosiaalisessa mediassa ja sen näki myös Yleisradion palkittu journalisti Jessikka Aro, joka väitti Twitterissä Kokemäkeläinen -lehden levittävän MV-lehden salaliittoteorioita tosiasioina. Joku toinen voisi väittää, että Jessikka Aro itse levittää Venäjän informaatiosodasta väitteitä, jotka ovat vaikeasti todennettavissa. Putinin trollista on käytännössä tullut lyömäase, jota käytetään yhtä innokkaasti kuin aiemmin rasistikorttia.

Kokemäkeläinen-lehden juttu on hämmästyttävän kypsästi kirjoitettu, kun ajattelee, että sen kirjoittaja on vasta 17-vuotias. Samaan aikaan valtakunnallisen median palkitut journalistit käyttäytyvät kuin kiukuttelevat teinitytöt joutuessaan arvostelun kohteeksi. Viittaan tällä Lännen median toimittaja Rebekka Härkösen näyttävään sensuurivaatimuksilla höystettyyn uhriutumiseen.

Janitskinin tapaus

Janitskinin eurooppalaisen pidätysmääräyksen takana on suomalaisen valtamedian ja sen toimittajien tekemät rikosilmoitukset, jotka on koottu pituudeltaan näyttäväksi listaksi. Sen avulla Janitskin saatiin lopulta luovutettua Suomeen. Rikokset ovat yksittäisinä varsin vaatimattomia, mutta pitkänä luettelona niillä saadaan aikaan vaikutelma, jossa Ilja Janitskinista muotoutuu suurrikollinen.

Koska valtamedia on rikosilmoitusten takana, sieltä on turha etsiä Janitskiniin ymmärtäväisesti suhtautuvia juttuja. Valtamedian lisäksi Janitskin-jahdilla on todennäköisesti johtavien poliitikkojen tuki takanaan, aivan kuin aikanaan Seppo Lehtoa metsästettäessä. Lehto tuomittiin yli kahden ja puolen ehdottomaan vankeuteen pelkistä internet-kirjoituksistaan. Lehdon pahimmat synnit olivat törkyinen kielenkäyttö ja tuotteliaisuus. Lehdon hampaisiin joutunut virkamies tai poliitikko saattoi Googlella omaa nimeään hakiessaan löytää kymmeniä Lehdon blogeja, joilla tosin ei ollut erityisen paljon lukijoita. Internet on tosin Lehdon ajoista muuttunut, kun sosiaalisen median merkitys on kasvanut.

Mikä sitten oli Janitskinin pahin synti?  Janitskinin MV-lehdessä toki lainattiin valtamedian juttuja selkeästi enemmän kuin olisi ollut hyvän tavan mukaista. Hän oli myös suorapuheinen ja kertoi asiat sellaisenaan ilman ns. ”vastuullisen median” pidäkkeitä. Tämä ei kuitenkaan itsessään olisi riittänyt. MV-lehdestä vain tuli liian suosittu eli sivustolla kävivät myös sellaiset, jotka eivät olisi ystävilleen kehdanneet tunnustaa käyneensä MV-lehden sivuilla.

MV-lehteä yritettiin pysäyttää perinteisillä vasemmiston keinoilla eli pyrkimällä karkottamaan mainostajia MV-lehden sivustolta. Tässä onnistuttiinkin erittäin hyvin. Lehti ei kuitenkaan lakannut ilmestymästä vaan jatkoi toimintaansa. Koska MV-lehteä ei onnistuttu lopettamaan, sen tukahduttamiseksi tarvittiin järeitä oikeustoimia.

Miksi viranomaiset eivät olisi suostuneet tekemään kuulustelua internet-yhteyden kautta, jos tarkoituksena ei olisi ollut tehdä esitutkinnasta ja oikeusprosessista se varsinainen rangaistus? Nythän Janitskin joutuu istumaan tutkintavankeudessa 31.5. saakka ja mahdollisesti paljon pitempään. Vaikka Janitskinin epäiltyjen rikosten lista on pitkä, siinä on mukana kohtia, joille nauravat naurismaan aidatkin. Oikeudelta vaaditaan mielikuvitusta, jos se aikoo saada niistä aikaan pitkän ehdottoman tuomion valtamedian ja poliitikkojen pyyteettömästä tuesta huolimatta.

Valtamedian bisnesmalli mennyttä

Suomalainen valtamedia ei jatkuvasti puhuisi ”valemedioista” ja itsestään ”vastuullisena mediana”, jos sen asema oikeasti olisi vahva. Jatkuvaa propagandaa tarvitaan, koska valtamedia on luultavasti jo menettänyt ainakin kaksi sukupolvea. Nykyisin valtamedia alentuu jakamaan juttujaan sosiaalisessa mediassa, jotta niitä luettaisiin. Mainostuloja tuovaan klikkaukseen tarvitaan näyttäviä otsikoita mutta myös kilpailijoiden häpäisemistä ja eliminointia, kuten MV-lehden tapauksessa.

Häpäisyn sijasta MV-lehti olisi oikeasti ansainnut palkinnon vuoden journalistisesta teosta. Se ei itse keksinyt sitä, että valtamedia systemaattisesti pimittää monikulttuurin varjopuolia ja liioittelee sen hyviä puolia. MV-lehti vain toi asian suuren yleisön tietoisuuteen. Itse kukin saa toki edelleen päättää, uskooko MV-lehden vai valtamedian versioon. Joka tapauksessa MV-lehden ansiosta yhä useampi epäilee valtamedian rehellisyyttä tietyissä aihepiireissä ja epäilee hyvästä syystä.

Janitskin-jahdissa valtamedialla on myös taloudellinen etu pelissä. Sen rinnalla Jessikka Aron ja Rebekka Härkösen kaltaisten kokema vaino on täysin toissijainen asia. Se tuo vain valtamedian härskille oman edun varjelemiselle näennäisen moraalisen oikeutuksen. Janitskinin vapaamielinen tapa lainata valtamedian uutisia ei aiheuttanut taloudellisia menetyksiä mutta uudella bisnesmallilla ilman valtamedian raskasta kustannusrakennetta toimivien kilpailijoiden tulo voisi sellaisen aiheuttaa. 

Kyse on elämästä ja kuolemasta, jonka päässä häämöttää konkurssi tai tukiaisten ruinaaminen valtiolta. Nyt kuitenkin yritetään kilpailijoiden tuhoamista keinoja kaihtamatta. Tämä voi onnistua, koska Suomen valtio tekee likaisen työn valtamedian puolesta eli toimii mediakartellin juoksupoikana.

On oikeastaan ironista, kun Kokemäkeläinen-lehden kirjoitus ilmestyy samalla viikolla, kun koululaiset lukivat radiossa uutisia. Ylen toimittaja toki muisti kysyä koululaisilta, osaavatko he erottaa ”vastuullisen median” valemediasta. Nähtäväksi jää, miten hyvin valistukseksi naamioitu läpinäkyvä propaganda tehoaa.

Yhdysvalloissa 2/3 aikuisväestöstä saa ainakin osan uutisistaan sosiaalisesta mediasta. Tämä kertoo toimialan murroksesta, johon suomalainen valtamedia ei ole sopeutunut. Mitä enemmän valtamedia kehuu itseään ja samalla jättää olennaisia asioita todellisuudesta kertomatta, sitä huonommin sillä menee ja sitä nopeampaa toimialan kuihtuminen ja korvautuminen uusilla toimijoilla on. Suomessa valtamedian paras suoja on pieni kielialue, joka tekee vaihtoehtomedian toiminnan vaikeaksi ilman valtamedian aktiivista sabotointiakin. 

Kokemäkeläisen artikkelin kirjoittaja toimi samoin kuin pikkupoika sadussa keisarin uusista vaatteista. Kirjoittaja sanoi, että Janitskinin tapauksessa kyse on mielipidevainosta eikä oikeudenkäytöstä. Tästä hän ansaitsisi palkinnon moitteiden sijasta. Journalisteilta sitä on tosin turha odottaa eikä palkittu journalisti enää nykypäivänä kerro todellisesta arvostuksesta, koska palkintoja on jaettu Härkösen, Tuomas Murajan ja Saska Saarikosken kaltaisille.

Uhriutujat sensuurin asialla

Aiemmassa kirjoituksessani viittasin Timo Haapalan kolumniin, jossa hän hyökkäsi voimallisesti Perussuomalaisia ja väitti näitä Suomen Venäjä-myönteisimmäksi puolueeksi. Kirjoitus oli ilkeämielinen, missä ei sinänsä ole mitään pahaa, koska kyseessä oli kolumni. Ongelmallista oli sen sijaan tapa, jolla hän siteerasi puheenjohtaja Jussi Halla-ahon lausuntoja.

Kirjoituksen seurauksena Iltasanomat joutui kirjoittamaan oikaisun Haapalan kirjoituksessa esitettyihin väitteisiin. Tämä oli ns. ”vastuulliselta” medialta oikea toimenpide. Jos kirjoittaa ilkeämielisen kirjoituksen, sitaateissa ei silloin saa olla toivomisen varaa. Mitä teki Haapala? Ainakaan tiedossani ei ole, että hän olisi ryhtynyt laajamittaiseen erimielisten blokkaukseen, valitellut vihapuheesta ja syyttänyt Halla-ahoa maalituksesta. Moinen olisi ollut alhaista ja selkärangatonta toimintaa.

Turun Sanomien primadonna

Vain hieman Turussa tapahtuneen Suomen ensimmäisen islamilaisen terrori-iskun jälkeen Turun Sanomien toimittaja Rebekka Härkönen kirjoitti sankaritarinan terroristin puukottamia uhreja auttaneesta afganistanilaisesta turvapaikanhakija Ahmad Hosseinista.

Sinänsä turvapaikanhakijoiden tai maahanmuuttajien tekojen kaunistelussa ja niiden merkityksen paisuttelussa ei ole mitään epätavallista. Suomalainen valtamedia tekee niin jatkuvasti ja asialla ovat yleensä samat asiaan vihkiytyneet epärehelliset journalistit.

Kävi ilmi, että kuva- ja videotodisteet eivät tukeneet Härkösen jutun väitteitä. Hosseini ei kuvien ja videoiden perusteella osallistunut auttamiseen lainkaan, vaikka olikin tapahtumapaikalla. Oikeudenkäynnin aikana julkaistu videoaineisto ei myöskään anna aihetta olettaa, että Hosseini olisi tehnyt mitään merkittävää uhrien auttamiseksi.

Jälkikäteen voi sanoa, että Härkösen ei ehkä olisi kannattanut kirjoittaa moista juttua nimenomaan Turun terrori-iskun yhteydessä. Jossain toisenlaisessa tilanteessa kirjoitus olisi ehkä saanut oman otsikon Hommaforumilla ja muutaman kommentin mutta ei sen enempää. Nyt Suomen ensimmäisen oikean terrori-iskun yhteydessä Härkösen kirjoitus oli äärimmäisen provosoiva.

Härkösen oma reaktio tapahtuneeseen myös vain lisäsi vettä myllyyn. Hän syytti Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-ahoa maalituksesta ja hyökkäsi kaikkien häntä arvostelleiden kimppuun.

Uhriutuminen jatkuu

Toimittajat ovat lojaaleja ensisijaisesti toisille toimittajille. Tämä on hyvin näkynyt siinä, miten auliisti Härkösen uhriutuminen saa palstatilaa valtamediassa. Helsingin Sanomien heikkotasoinen Nyt-liite antoi Härkösen kertoa asiat omalta kannaltaan ilman kyseenalaistamisen häivää. Lehti ei esimerkiksi kerro, että Härkönen omalla reagoinnillaan palautteeseen pahensi tilannettaan.

Helsingin Sanomat antoi vielä muutama päivä sitten Härköselle tilaisuuden valitella ”naisvihaa”:

” En ole tätä ennen kokenut itseäni toimittajana ensisijaisesti naiseksi, enkä ollut tajunnut, että on olemassa näin järkyttävää naisvihaa ilmiönä. Nyt se on pakko myöntää.”

Ulkopuoliselle tulee tunne, että maailmassa todennäköisesti on paljon pahemmin kärsineitä ihmisiä kuin narsistinen toimittaja, jota kollegat haastattelevat. Ainakin palstamillimetrien perusteella Härkösen kärsimys on kansallisesti merkittävä tapahtuma. Tietysti näin ei ole oikeasti. Härkönen on oikeasti keskinkertainen toimittaja ja mitättömyys, josta kenenkään ei tarvitsisi tietää yhtään mitään.

Turun palloseura antoi Härkösen pudottaa avauskiekon playoff-ottelussa Tapparaa vastaan. TPS totesi tiedotteessan:

” Suomi on sananvapauden kärkimaita, mutta viime aikoina useat toimittajat Härkösen ohella ovat kohdanneet vihapuhetta ja jopa henkeen ja terveyteen liittyviä uhkauksia. TPS haluaa eleellään ottaa selkeästi kantaa ja antaa tukensa kaikille toimittajille. On selvää, että kenenkään ei pidä työssään tai vapaa-ajallaan kohdata minkäänlaista uhkailua.”

TPS potki pois tanssitytöt jäähallista. Nyt se ottaa kantaa vihapuhetta vastaan. Ehkä ei kannata ihmetellä, miksi yleisömäärät Turussa ovat jatkuvasti pysyneet alhaisina komeasta hallista ja kohtuullisesta menestyksestä huolimatta. Itse vaihtaisin marisevan toimittajan tanssityttöihin ilman muuta ainakin, jos olisin TPS:n toimitusjohtaja ja kiinnostunut yleisömääristä ja taloudellisesta tuloksesta.

Kaiken lopulta kruunasi päätoimittajien tiedote, joka julkaistiin liki kaikissa alpakkamedian julkaisuissa. Päätoimittajien vaatimuksilla ei ole rajaa:

” Tarvittaessa on oltava rohkeutta muuttaa lainsäädäntöä ja tarkastella uudelleen vallitsevia oikeuskäytäntöjä.”

Jutussa mainittiin Ylen toimittaja Jessikka Aro, joka kieltämättä joutui varsin voimakkaan julkisen ryöpytyksen kohteeksi. Kiusaajien joukossa oli Venäjän asiamiehinä tunnettuja henkilöitä. Näitä oli ärsyttänyt Aron tapa käsitellä venäläistä hybridivaikuttamista. Aro myös leimasi vaihtoehtomedioita valemedioiksi varsin surutta, joten tästä ärsyyntyminen on tietyssä mielessä ymmärrettävää. Aro oli ensimmäinen toimittaja, joka uhriutui näyttävästi ja julkisesti. Jopa New York Times noteerasi Aron.

Palataan päätoimittajien tiedotteeseen:

” Vainoaminen on uhka sananvapaudelle myös Suomessa. Toimittajan on vaikeaa jatkaa yhteiskunnallisen perustehtävänsä eli normaalin työnsä tekemistä parhaalla tavalla. Vainoaminen uhkaa aiheuttaa itsesensuuria.”

Toimittajat ovat yksi heikoimmin rehelliseen itsereflektioon kykenevä ammattiryhmä. Heissä ei ole mitään vikaa ikinä, vaikka toimittaja käyttäisi valtamedian instanssia oman trollaamisensa välikappaleena.

Toimittajat on lisäksi tuotteistettu. Takavuosina jutussa oli yleensä toimittajan nimi ja parhaimmasta tapauksessa suttuinen kuva, josta henkilöä ei olisi tunnistanut, jos tämä olisi kävellyt kadulla vastaan. Toimittaja ei ollut tähti muutamaa yksittäistä uutistenlukijaa lukuun ottamatta.

Nykyisin toimittajan nimen vieressä on usein huomattavan iso valokuva toimittajasta. Toimittajat lisäksi tekevät juttuja toisista toimittajista ja haastattelevat toisia toimittajia omissa ohjelmissaan. Toimittajilla on ikioma tv-ohjelma nimeltään Pressiklubi, jossa toimittajat käsittelevät toimittajille tärkeitä aiheita eli niitä, joista lehdissä paljon kirjoitetaan. Toimittajat ovat ehkä aina olleet vittumaisia mutta nykyisin he ovat monesti myös itsekeskeisiä narsisteja.

Toimittajat ovat sitä mieltä, että heidän sananvapautensa on muiden sananvapautta tärkeämpi ja heihin kohdistuva arvostelu uhkaa sananvapautta. He eivät näe, että heidän liittymisensä ”vihapuheen” vastaiseen ristiretkeen kaventaa tavallisen kansalaisen sananvapautta. Se, että Suomi on sananvapauden kärkimaa, on oikeasti huono vitsi.

Toimittajat käyttäytyvät käsittämättömän ylimielisesti median kuluttajia kohtaan siihen nähden, että kyseessä on taantuva toimiala, joka on menettänyt pääasiallisen tulonlähteensä ja osin myös yleisönsä suurille kansainvälisille sosiaalisen median jättiyrityksille. Sosiaalisessa mediassa alpakkamedia on vain yksi lähde muiden joukossa. Se ei enää kontrolloi keskustelua eikä pääse päättämään, mitkä asiat ovat julkisia ja mistä vaietaan.

Mutta ennen kaikkea toimittajat eivät kestä suoraa kansalaisilta tulevaa palautetta. He haluavat siitä eroon ja tämän tavoitteen toteuttamiseksi he ovat valmiita melkein mihin tahansa. Siksi tarvitaan viranomaistoimia ”vihapuhetta” vastaan, ”faktantarkistusta” ja ”valemedioiden” tuhoamista.

Vielä lopuksi itse kukin voi kuvitella, miltä olisi näyttänyt, jos Timo Haapala olisi käyttäytynyt kuin Rebekka Härkönen. Olisiko kaljuuntuva keski-ikäinen veteraanitoimittaja saanut kollegoiltaan yhtä paljon sympatiaa kuin naisuhriutujat?

Lisäys 11.4. Etsiskelin tätä kolumnia eilen, mutta en löytänyt sopivia hakusanoja. Valehtelematta voin sanoa, että kyseessä on yksi kuvottavimmista kirjoituksista, joita olen ikinä suomalaisessa alpakkamediassa nähnyt. Kolumnin kirjoitustyyli antaa aiheen olettaa, että kirjoittaja haluaa tarkoituksella provosoida ja esittää negatiivisen palautteen jälkeen marttyyria. Rebekka Härkönen on trolli.