Auringonlaskun ala

Katselin Yle Fem -kanavalta keskusteluohjelmaa Suunvuoro (Muntur), jossa joukko ruotsinsuomalaisia mediavaikuttajia keskusteli ajankohtaisista aiheista. Vieraaksi oli kutsuttu Aftonbladetin päätoimittaja Jan Helin, joka on aiemmin urallaan toimittanut ahvenanmaalaista paikallislehteä.

Journalistien keskinäinen keskustelu on vain harvoin mielenkiintoista ulkopuoliselle. Suunvuoro-ohjelmassa pääsi tavallinen katsoja seuraamaan, miten ruotsalaismedian toimintatavat leviävät Suomeen. Ne tulevat suomenruotsalaisen median kautta ja lännen oppi selittää ainakin osittain Hufvudstadsbladetin harrastaman negatiivisen kirjoittelun Perussuomalaisista.

”Rehellinen” Jan Helin

Aftonbladetin päätoimittaja Helin pääsi ohjelmassa helpolla, sillä muut vieraat olivat vieraskoreita eivätkä asettaneet kyseenalaiseksi ruotsalaismedian yhden puolueen yksisilmäiseen demonisointiin keskittynyttä mediakulttuuria. Omahyväisen ja falskin Helinin annettiin myös valehdella ilman, että kukaan esitti eriävää mielipidettä.

Helin esiintyi rohkeana sananvapautta kannattavana journalistina, koska hän oli vuonna 2009 julkaissut Ruotsidemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkessonin mielipidekirjoituksen lehdessään. Tämän blogin lukijat voivat muistaa, että Helinin edustama sanomalehti ei kyennyt julkaisemaan kirjoitusta sellaisenaan, vaan otsikkoa piti vääristellä, jotta se kuulostaisi ”muukalaisvihamieliseltä”.

Åkesson kirjoitti otsikolla ”Islam – suurin uhka sitten toisen maailmansodan”. Aftonbladet oli Helinin siunaamana vaihtanut otsikkoon sanan ”islam” tilalle ”muslimit”. Tällaista journalistista rehellisyyttä Helin edustaa.

Helin selitteli ”rohkeuttaan” ohjelmassa seuraavasti:

”Minun tehtäväni ei ole varmistaa, että puolue saa mahdollisimman vähän ääniä.”

Tässäkin Helin oli epärehellinen. Ennen viime valtiopäivävaaleja Aftonbladet järjesti ”Vi gillar olika” (Tykkäämme toisenlaisista) -nimisen kampanjan, joka oli suunnattu Ruotsidemokraatteja vastaan. Lisäksi lehti kieltäytyi julkaisemasta Ruotsidemokraattien vaalimainoksia, mihin sillä on tietysti täysi oikeus. Helin puhuu yhtä ja tekee toista.

Helin myös peräänkuulutti Ruotsidemokraattien ”arvoperustaa”. Helinin kaltaiset tuntuvat ajattelevan, että vähän pintaa raaputtamalla Ruotsidemokraattien takaa löytyy oikeata rasismia ja natsismin ihailua. Puolueen varhaishistoriasta tällaisia henkilöitä todistettavasti löytyy, mutta Åkessonin johdolla puolue on puhdistettu ja  natsihenkiset ovat siirtyneet muihin puolueisiin ja järjestöihin.

Kännykkävideo

Median toiminnasta huolimatta Ruotsidemokraattien kannatus on jatkanut kasvuaan gallupeissa. Juuri sopivasti sen jälkeen, kun puolueen gallup-kannatus oli noussut yli kymmenen prosentin, Expressen julkaisi sivuillaan kaksi vuotta vanhan videon, jossa selvästi humaltunut Ruotsidemokraattien kansanedustaja Erik Almqvist nimittelee hänelle huutelevaa henkilöä epäasiallisilla ilmauksilla.

Media luuli tässä vaiheessa, että Almqvistin käytös todistaisi lehtien lukijoille, millaisia Ruotsidemokraatit todellisuudessa ovat. Vaikka puheenjohtaja Åkesson erotti Almqvistin välittömästi kaikista puolueen luottamustehtävistä, skandaalia puitiin lehdissä ja televisiossa usean päivän ajan. Mediavaikuttajien pettymys oli suuri, kun Ruotsidemokraatit sai heti seuraavassa mielipidetiedustelussa yli 10 prosentin kannatuksen. Kysely tehtiin kännykkävideon julkaisun jälkeen.

Nähdyn perusteella suomenruotsalaisen mediaväen ei kannata ottaa oppia Ruotsista siinä, miten ei-toivotun puolueen kannatusta vähennetään.

Yle Fem -ohjelmasta välittyi kuva tiedonvälityksen ammattilaisista, jotka eivät pyrkineet kuvaamaan todellisuutta objektiivisesti. Enemmänkin valiteltiin epäonnistumista jytkyn torjunnassa, kun media juoksi Soinin perässä ja unohti kertoa, että Perussuomalaisten joukossa on ”aitoja vastajihadisteja”, kuten Marianne Lyden jaksoi muistuttaa.

Kun yleisö ymmärtää, että tiedon välittäjät eivät todellisuudessa välitä tietoa vaan propagandaa, toimittajat menettävät yleisön luottamuksen. Tämä näkyy sekä tilaajamäärien laskuna että toimittajan ammatin arvostuksen katoamisena. Ruotsissa toimittajiin luotetaan suurin piirtein yhtä paljon kuin käytettyjen autojen kauppiaisiin. He myös edustavat huonosti kansaa, sillä ruotsalaistoimittajien keskuudessa Ympäristö- ja Vasemmistopuolueita kannatetaan suhteettoman paljon.

Torakkavertaus

Ruotsissa saavutettiin jonkinlainen journalistinen pohjakosketus, kun Östersundissa ilmestyvä pieni sosiaalidemokraattinen Länstidning julkaisi Ida Nilsingin kirjoituksen ”Ruotsidemokraattien maailmassa kaikki ovat potentiaalisesti arvottomia”. Nuoren vasemmistolaisen toimittajan kirjoitus itsessään on täynnä klisheitä ”kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta”. Eli jos arvostelet pakolaisten vastaanoton kustannuksia, olet ruotsidemokraatti etkä kannata kaikkien ihmisten samanarvoisuutta.

Nilsingin kirjoitusta höysti varsin vaikuttava pilapiirros, johon oli piirretty Jimmie Åkessonin päällä varustettu torakka ja tuholaistorjuja, jonka myrkkytankissa oli muiden eduskuntapuolueiden tunnukset. Kuva voisi professori Jan Sundbergin sanoin olla suoraan ”Völkische Beobachterin sivuilta”, sillä käytetty symboliikka herättää varsin voimakkaita mielleyhtymiä.

Kuvan voi ymmärtää siten, että Ruotsidemokraatit tulee hävittää keinoja kaihtamatta. Toisaalta sitä voi tulkita myös kuvauksena Ruotsin poliittisesta todellisuudesta, jossa kaikki puolueet yhteisrintamassa pyrkivät keinoja kaihtamatta torjumaan Ruotsidemokraattien uhkaa. Kuvasta kuitenkin puuttuvat Ruotsin tärkeimpien mediatalojen logot, jotka ilman muuta kuuluisivat myrkkytankkiin puoluetunnusten rinnalle.

Turun Sanomat iskee taas

Suomessa tilanne ei ole oleellisesti parempi. Median itsesäätelyelin Julkisen sanan neuvosto julkaisi langettavan päätöksen Iltalehden pääkirjoituksesta, jossa kansanedustaja Jussi Halla-ahoa sanottiin ”Breivikin oppi-isäksi”. Väite on todistettavasti valheellinen ja mustamaalaustarkoitus ilmeinen mutta mediaa se ei estä ja tuskin edes merkittävästi hidastaa.

Helena Erosen satiirisesta hihamerkkikirjoituksesta noussut kohu todisti, että suomalaismediasta puuttuu sekä lähde- että itsekritiikki. Selkeästi tahallaan väärin ymmärretystä kirjoituksesta tehtiin kohuotsikkoja, joissa annettiin ymmärtää, että kansanedustaja James Hirvisaaren silloinen avustaja oikeasti kannattaa hihamerkkejä eri kansallisuuksille.

Turun Sanomat ilmoitti 26.11., että uusi kansallismielinen Suomidemokraatit-niminen yhdistys perustettiin. Lisäksi lehti tiesi kertoa seuraavaa:

”Puolueen perustamista on suunniteltu Facebook-ryhmässä, johon on liittynyt oma-aloitteisesti useita Perussuomalaisten luottamushenkilöitä sekä tunnettuja rikollisjärjestöjen ja skinhead-liikkeen jäseniä.”

”Suomidemokraattien perustamista suunnittelevaan ryhmään ovat liittyneet oma-aloitteisesti muun muassa kansanedustaja James Hirvisaari, Kotkan Perussuomalaisten puheenjohtaja Freddy Van Wonterghem, Kemin Perussuomalaisten puheenjohtaja Harri Tauriainen, Kangasalan kunnanvaltuutettu Jani Viinikainen ja Salon varavaltuutettu Jani Salomaa.”

Juttu kuulostaa hyvältä, mutta se ei pidä paikkaansa. Henkilöt eivät olleet liittyneet Facebook-ryhmään vaan heidät olisi siihen liitetty. Toimittaja on luultavasti myös keksinyt yhteydet skinhead-liikkeeseen ja rikollisjärjestöihin omasta päästään. Alkuperäistä juttua ei löydy enää Turun Sanomien sivuilta, mutta kuvakaappaus löytyy täältä.

Yksi journalistin tunnusmerkeistä on täydellinen kyvyttömyys rehelliseen itsekritiikkiin. Valheellista itsekritiikkiä osataan kyllä esittää esimerkiksi Yle Fem -kanavan Suunvuoro-ohjelmassa, jossa mietittiin, mitä tehtiin väärin, kun Perussuomalaiset saivat jytkynsä.

Iltalehden sivuilta voi käydä lukemassa, miten päätoimittaja Kari Kivelä yrittää selitellä Breivik-vertaustaan. Journalisti ei tee virheitä eikä ole koskaan väärässä.