Auringonlaskun ala

Katselin Yle Fem -kanavalta keskusteluohjelmaa Suunvuoro (Muntur), jossa joukko ruotsinsuomalaisia mediavaikuttajia keskusteli ajankohtaisista aiheista. Vieraaksi oli kutsuttu Aftonbladetin päätoimittaja Jan Helin, joka on aiemmin urallaan toimittanut ahvenanmaalaista paikallislehteä.

Journalistien keskinäinen keskustelu on vain harvoin mielenkiintoista ulkopuoliselle. Suunvuoro-ohjelmassa pääsi tavallinen katsoja seuraamaan, miten ruotsalaismedian toimintatavat leviävät Suomeen. Ne tulevat suomenruotsalaisen median kautta ja lännen oppi selittää ainakin osittain Hufvudstadsbladetin harrastaman negatiivisen kirjoittelun Perussuomalaisista.

”Rehellinen” Jan Helin

Aftonbladetin päätoimittaja Helin pääsi ohjelmassa helpolla, sillä muut vieraat olivat vieraskoreita eivätkä asettaneet kyseenalaiseksi ruotsalaismedian yhden puolueen yksisilmäiseen demonisointiin keskittynyttä mediakulttuuria. Omahyväisen ja falskin Helinin annettiin myös valehdella ilman, että kukaan esitti eriävää mielipidettä.

Helin esiintyi rohkeana sananvapautta kannattavana journalistina, koska hän oli vuonna 2009 julkaissut Ruotsidemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkessonin mielipidekirjoituksen lehdessään. Tämän blogin lukijat voivat muistaa, että Helinin edustama sanomalehti ei kyennyt julkaisemaan kirjoitusta sellaisenaan, vaan otsikkoa piti vääristellä, jotta se kuulostaisi ”muukalaisvihamieliseltä”.

Åkesson kirjoitti otsikolla ”Islam – suurin uhka sitten toisen maailmansodan”. Aftonbladet oli Helinin siunaamana vaihtanut otsikkoon sanan ”islam” tilalle ”muslimit”. Tällaista journalistista rehellisyyttä Helin edustaa.

Helin selitteli ”rohkeuttaan” ohjelmassa seuraavasti:

”Minun tehtäväni ei ole varmistaa, että puolue saa mahdollisimman vähän ääniä.”

Tässäkin Helin oli epärehellinen. Ennen viime valtiopäivävaaleja Aftonbladet järjesti ”Vi gillar olika” (Tykkäämme toisenlaisista) -nimisen kampanjan, joka oli suunnattu Ruotsidemokraatteja vastaan. Lisäksi lehti kieltäytyi julkaisemasta Ruotsidemokraattien vaalimainoksia, mihin sillä on tietysti täysi oikeus. Helin puhuu yhtä ja tekee toista.

Helin myös peräänkuulutti Ruotsidemokraattien ”arvoperustaa”. Helinin kaltaiset tuntuvat ajattelevan, että vähän pintaa raaputtamalla Ruotsidemokraattien takaa löytyy oikeata rasismia ja natsismin ihailua. Puolueen varhaishistoriasta tällaisia henkilöitä todistettavasti löytyy, mutta Åkessonin johdolla puolue on puhdistettu ja  natsihenkiset ovat siirtyneet muihin puolueisiin ja järjestöihin.

Kännykkävideo

Median toiminnasta huolimatta Ruotsidemokraattien kannatus on jatkanut kasvuaan gallupeissa. Juuri sopivasti sen jälkeen, kun puolueen gallup-kannatus oli noussut yli kymmenen prosentin, Expressen julkaisi sivuillaan kaksi vuotta vanhan videon, jossa selvästi humaltunut Ruotsidemokraattien kansanedustaja Erik Almqvist nimittelee hänelle huutelevaa henkilöä epäasiallisilla ilmauksilla.

Media luuli tässä vaiheessa, että Almqvistin käytös todistaisi lehtien lukijoille, millaisia Ruotsidemokraatit todellisuudessa ovat. Vaikka puheenjohtaja Åkesson erotti Almqvistin välittömästi kaikista puolueen luottamustehtävistä, skandaalia puitiin lehdissä ja televisiossa usean päivän ajan. Mediavaikuttajien pettymys oli suuri, kun Ruotsidemokraatit sai heti seuraavassa mielipidetiedustelussa yli 10 prosentin kannatuksen. Kysely tehtiin kännykkävideon julkaisun jälkeen.

Nähdyn perusteella suomenruotsalaisen mediaväen ei kannata ottaa oppia Ruotsista siinä, miten ei-toivotun puolueen kannatusta vähennetään.

Yle Fem -ohjelmasta välittyi kuva tiedonvälityksen ammattilaisista, jotka eivät pyrkineet kuvaamaan todellisuutta objektiivisesti. Enemmänkin valiteltiin epäonnistumista jytkyn torjunnassa, kun media juoksi Soinin perässä ja unohti kertoa, että Perussuomalaisten joukossa on ”aitoja vastajihadisteja”, kuten Marianne Lyden jaksoi muistuttaa.

Kun yleisö ymmärtää, että tiedon välittäjät eivät todellisuudessa välitä tietoa vaan propagandaa, toimittajat menettävät yleisön luottamuksen. Tämä näkyy sekä tilaajamäärien laskuna että toimittajan ammatin arvostuksen katoamisena. Ruotsissa toimittajiin luotetaan suurin piirtein yhtä paljon kuin käytettyjen autojen kauppiaisiin. He myös edustavat huonosti kansaa, sillä ruotsalaistoimittajien keskuudessa Ympäristö- ja Vasemmistopuolueita kannatetaan suhteettoman paljon.

Torakkavertaus

Ruotsissa saavutettiin jonkinlainen journalistinen pohjakosketus, kun Östersundissa ilmestyvä pieni sosiaalidemokraattinen Länstidning julkaisi Ida Nilsingin kirjoituksen ”Ruotsidemokraattien maailmassa kaikki ovat potentiaalisesti arvottomia”. Nuoren vasemmistolaisen toimittajan kirjoitus itsessään on täynnä klisheitä ”kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta”. Eli jos arvostelet pakolaisten vastaanoton kustannuksia, olet ruotsidemokraatti etkä kannata kaikkien ihmisten samanarvoisuutta.

Nilsingin kirjoitusta höysti varsin vaikuttava pilapiirros, johon oli piirretty Jimmie Åkessonin päällä varustettu torakka ja tuholaistorjuja, jonka myrkkytankissa oli muiden eduskuntapuolueiden tunnukset. Kuva voisi professori Jan Sundbergin sanoin olla suoraan ”Völkische Beobachterin sivuilta”, sillä käytetty symboliikka herättää varsin voimakkaita mielleyhtymiä.

Kuvan voi ymmärtää siten, että Ruotsidemokraatit tulee hävittää keinoja kaihtamatta. Toisaalta sitä voi tulkita myös kuvauksena Ruotsin poliittisesta todellisuudesta, jossa kaikki puolueet yhteisrintamassa pyrkivät keinoja kaihtamatta torjumaan Ruotsidemokraattien uhkaa. Kuvasta kuitenkin puuttuvat Ruotsin tärkeimpien mediatalojen logot, jotka ilman muuta kuuluisivat myrkkytankkiin puoluetunnusten rinnalle.

Turun Sanomat iskee taas

Suomessa tilanne ei ole oleellisesti parempi. Median itsesäätelyelin Julkisen sanan neuvosto julkaisi langettavan päätöksen Iltalehden pääkirjoituksesta, jossa kansanedustaja Jussi Halla-ahoa sanottiin ”Breivikin oppi-isäksi”. Väite on todistettavasti valheellinen ja mustamaalaustarkoitus ilmeinen mutta mediaa se ei estä ja tuskin edes merkittävästi hidastaa.

Helena Erosen satiirisesta hihamerkkikirjoituksesta noussut kohu todisti, että suomalaismediasta puuttuu sekä lähde- että itsekritiikki. Selkeästi tahallaan väärin ymmärretystä kirjoituksesta tehtiin kohuotsikkoja, joissa annettiin ymmärtää, että kansanedustaja James Hirvisaaren silloinen avustaja oikeasti kannattaa hihamerkkejä eri kansallisuuksille.

Turun Sanomat ilmoitti 26.11., että uusi kansallismielinen Suomidemokraatit-niminen yhdistys perustettiin. Lisäksi lehti tiesi kertoa seuraavaa:

”Puolueen perustamista on suunniteltu Facebook-ryhmässä, johon on liittynyt oma-aloitteisesti useita Perussuomalaisten luottamushenkilöitä sekä tunnettuja rikollisjärjestöjen ja skinhead-liikkeen jäseniä.”

”Suomidemokraattien perustamista suunnittelevaan ryhmään ovat liittyneet oma-aloitteisesti muun muassa kansanedustaja James Hirvisaari, Kotkan Perussuomalaisten puheenjohtaja Freddy Van Wonterghem, Kemin Perussuomalaisten puheenjohtaja Harri Tauriainen, Kangasalan kunnanvaltuutettu Jani Viinikainen ja Salon varavaltuutettu Jani Salomaa.”

Juttu kuulostaa hyvältä, mutta se ei pidä paikkaansa. Henkilöt eivät olleet liittyneet Facebook-ryhmään vaan heidät olisi siihen liitetty. Toimittaja on luultavasti myös keksinyt yhteydet skinhead-liikkeeseen ja rikollisjärjestöihin omasta päästään. Alkuperäistä juttua ei löydy enää Turun Sanomien sivuilta, mutta kuvakaappaus löytyy täältä.

Yksi journalistin tunnusmerkeistä on täydellinen kyvyttömyys rehelliseen itsekritiikkiin. Valheellista itsekritiikkiä osataan kyllä esittää esimerkiksi Yle Fem -kanavan Suunvuoro-ohjelmassa, jossa mietittiin, mitä tehtiin väärin, kun Perussuomalaiset saivat jytkynsä.

Iltalehden sivuilta voi käydä lukemassa, miten päätoimittaja Kari Kivelä yrittää selitellä Breivik-vertaustaan. Journalisti ei tee virheitä eikä ole koskaan väärässä.

Lapsilisiä ja moraalista paheksuntaa

Kokoomusnuorten varapuheenjohtaja Saul Schubakin ajattelematon Facebook-kommentti käynnisti mediassa moraalisen paheksunnan, ja monilla oli kiire irtisanoutua hänen mielipiteistään. Tämä moraalisen närkästyksen vyöry muistuttaa monella tavalla aiemmin julkisuudessa nähtyjä rasismikohuja, ja jälleen kerran nähtiin, miten keskustelu hyvinvointivaltion ongelmista estetään ja tyrmätään heti alkuunsa.

Hyvinvointivaltion ongelmat

Perusongelma on tietysti se, että veronmaksajan rahoille on olemassa rajoittamaton määrä hyviä käyttökohteita, mutta rahaa on rajallinen määrä käytettävissä.

Yhteiskunnassa, jossa yli 40 prosenttia kaikesta rahasta kiertää julkisen sektorin kautta, järjestelmä ja sitä ylläpitävät rakenteet ovat todella suuria. Järjestelmä ei kestä, jos maksajien suhteellinen osuus laskee liikaa suhteessa etujen saajiin. Kun järjestelmä on pystyssä, sen sisällä toimivat varmistavat olemassaolonsa eli budjettirahoituksen liioittelemalla oman alansa ongelmia.

Hyvinvointivaltioon sisältyy kannustimia, jotka edistävät vastuutonta käyttäytymistä. Hyvinvointivaltio eristää ihmisen omien päätösten negatiivisista seurauksista. Tämä on näkynyt julkisuudessa kerrotuista tarinoista, joissa kaksi aikuista on löytänyt toisensa ja toinen aikuisista hylkää oman teini-ikäisen lapsensa uuden onnen tähden.

Hyvinvointivaltio luo oikeuksia tyhjästä. Tätä kuvaa hyvin Ylen toimittajan A-studiossa Saul Schubakille esittämä kysymys: ”Eikö köyhillä ole oikeus lisääntyä?” Hyvinvointivaltion luomille positiivisille oikeuksille on tyypillistä, että jollekin toiselle syntyy pakko kustantaa nämä oikeudet. Hyvinvointivaltio, jota nimimerkki Kumitonttu kutsuu ”liberaaliksi fascismiksi”, perustuu tasa-arvoideologiaan, jossa ihmisille pyritään takaamaan tasa-arvoinen oikeus toteuttaa mielihalujaan. Siksi köyhillekin tarvitaan oikeus lisääntyä, jos se sattuu heitä huvittamaan.

Kiellettyä on sen sijaan sanoa, että jotkut ihmiset eivät sovi vanhemmiksi eikä heidän pitäisi hankkia lapsia. On myös väärin todeta, että vanhempien pitäisi itse elättää jälkikasvunsa. Vanhemmuus ei ole mikään oikeus vaan lahja, johon sisältyy joukko velvollisuuksia.

Vasemmistopersu

Auralainen Torsti Äärelä kommentoi pitkästä aikaa politiikkaa ja tunnustautuu vasemmistopersuksi. Minulle on välillä epäselvää, mitä vasemmistopersu tai ”kristillissosiaalisuus” Perussuomalaisten yhteydessä tarkoittaa.

Jos haluaisin tulkita vasemmistopersulaisuutta pahantahtoisesti, sanoisin, että vasemmistopersu kannattaa sosiaalidemokratiaa ja suurta julkista sektoria. Vasemmistopersu kannattaa yli 40 prosentin kokonaisveroastetta ja sitä, että hyvinvointivaltion rahoittamiseen otetaan uutta velkaa 8 miljardia euroa vuodessa.

En halua tulkita Äärelää noin yksioikoisesti. Hän kuitenkin ampuu kirjoituksessaan pahasti ohi usean eri maalin:

”Monikulttuurisuus-kritiikin taustalla on vieraantuminen omasta perinteestä. Islam-vihan taustalla on se, että omaa kristillistä perinnettä ei enää mielletä järkeväksi.”

Olen itsekin lukenut tarpeeksi uusateistien islam-kritiikkiä, jotta voin allekirjoittaa ainakin osan tuosta. Vaatimukset ympärileikkauksien kieltämisestä ja tunnustuksellisen uskonnonopetuksen lopettamisesta edustavat ainakin jossain määrin ”sekulaaria fundamentalismia” eli pyrkimystä rajata aggressiivisen islamin (ja sen mukana minkä tahansa muunkin uskonnon) toimintamahdollisuuksia ja näin turvata sekularismin asema. Toisaalta Äärelä unohtaa islamin omat perinteet eli sharia-lain ja pyrkimyksen alistaa muut uskonnot valtansa alle.

Monikulttuuri- ja islam-kritiikki johtuvat suurelta osin valtiovallan ja myös kirkon liioitellusta suvaitsevaisuudesta ja pyrkimyksestä vähätellä vieraan kulttuurin ikäviä piirteitä. Kirkon piiristä löytyy islamin ymmärtäjiä, erityisesti Pääkaupunkiseudulta, mutta on myös niitä, jotka suhtautuvat realistisesti islamiin. Kirkon oma ”notkean moderni” (Äärelän termi) osasto on lisäksi tehnyt parhaansa hämärtääkseen kristinuskon opetuksia ja pyrkinyt muokkaamaan kirkon opit paremmin yhteensopiviksi vasemmistoliberaalin suvaitsevaisuuden, ympäristöideologian ja hyvinvointivaltion kanssa.

Otan tähän vielä yhden Schubakin tapaukseen viittaavan kohdan:

”Arvot ovat koventuneet ja se ei näy enää pelkästään kritiikkinä maahanmuuttajia kohtaan vaan kritiikkinä sosiaalisesti heikoimmassa asemassa olevia kohtaan.”

Schubak on vielä nuori poika ja nuoressa iässä ihminen luulee tietävänsä kaiken tarpeellisen, vaikka ymmärrys ei ole vielä kehittynyt kokemuksen kautta. ”Sosiaalisesti heikommassa asemassa olevien” arvostelu on hyvinvointivaltiossa tabu, koska valtaideologia näkee heidät ensisijaisesti uhreina eikä omista valinnoistaan vastuussa olevina ihmisinä.

Kaikki eivät ole saaneet hyviä eväitä elämää varten, mutta monet ”sosiaalisesti heikommassa asemassa olevat” olisivat voineet tehdä toisenlaisia valintoja, jolloin he eivät ehkä olisi sosiaalisesti niin heikossa asemassa. Uhriutumisesta ja uhristatuksen tavoittelusta on tullut niin yleistä, että ehkä se hyödyttää joitakin, ainakin järjestelmän palvelijoita. Kun olet uhri, et ole vastuussa ja hyvinvointivaltio auttaa.

Agitaattori

Äärelä on monessa mielessä järkevä ja maltillinen kirkonmies, joten ei hänestä sen enempää. Kuuntelen ajoittain radiosta aamuhartautta automatkoilla. Tämän radiolähetyksen parissa olen kuunnellut poliittisia palopuheita, joita on esittänyt Vuosaaren seurakunnan pastori Kai Sadinmaa.

En tuntenut kyseistä henkilöä ennalta, joten palopuheet tulivat yllätyksenä. Mietin, mitä hartausohjelmaa aikanaan kuunnellut isoäitini olisi sanonut, jos hän olisi joutunut kuuntelemaan Sadinmaata. Luultavasti hän ei olisi kauheasti tykännyt.

Wikipedian mukaan Sadinmaa on todennut seuraavaa Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan artikkelissa:

”Jos kirkko haluaa olla Kristuksen kirkko, sen ei tule kiltisti tyytyä hoivaamaan nykypolitiikan uhreja, vaan sen on vaadittava täydellistä suunnanmuutosta. Kirkon on politisoiduttava. Pappien on lopetettava kristityn sisäiseen elämään keskittyvä psykopaapatus ja saarnattava rohkeasti poliittista evankeliumia. Piispojen pitää ottaa voimakkaammin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Jumalanpalveluselämän keskipisteenä on oltava yhteiskunnallinen todellisuus. Seurakuntien tulee tehdä yhteistyötä oikeudenmukaista maailmaa ajavien kansalaisliikkeiden kanssa.”

En tiedä, miten radikaalina Äärelä Sadinmaata pitää. Minusta Schubak on tökeröistä lausunnoistaan huolimatta pohjimmiltaan huolissaan järjestelmän kestävyydestä. Tällainen kuva minulle tuli hänen haastattelustaan A-studiossa. Schubak ymmärtää eri asioiden väliset suhteet huomattavasti paremmin kuin Sadinmaa, joka keskittyy huutamiseen hyvinä pitämiensä poliittisten tavoitteiden puolesta ajattelematta ja ymmärtämättä. Sadinmaa on poliittinen aktivisti papin kaavussa ja haluaa valjastaa kirkon aktivismin välikappaleeksi. Jeesuksella on tässä vain välinearvoa.

Äärelä tekee kirjoituksessaan virheen, kun hän kutsuu Schubakia radikaaliksi. Toki hän on radikaali, jos häntä verrataan Sadinmaahan, joka saa ajatuksilleen palstatilaa valtakunnan päälehdessä ja äänelleen kantavuutta julkisrahoitteisella radiokanavalla. Sadinmaan hulluuden edessä Schubakilla ei ole mitään mahdollisuuksia.