HS:n päätoimittaja sananvapauden asialla

Kun Suomen Sisu julkaisi Jyllands Postenin Muhammad-pilakuvat omalla kotisivullaan, tapauksesta käynnistyi syyteharkinta. Tuolloin järjestön toimissa mukanaolleet joutuivat huomaamaan, että yksikään virallinen tai muuten arvovaltainen taho ei puolustanut kuvien julkaisua tai niiden julkaisijaa. Suomen Sisu jäi tilanteessa yksin mutta selvisi onneksi ilman oikeudenkäyntiä.

Tämän kirjoituksen kuvituksena oleva kuva ei ole merkittävä siksi, että tuhannet muslimit mellakoivat sen takia kaduilla ja hyökkäsivät suurlähetystöihin. Sillä on merkitystä, koska se kertoo ikäviä asioita länsimaisesta yhteiskunnasta ja sen eliitin haluttomuudesta seistä yhteiskunnan perusarvojen takana ja toisaalta halukkuudesta alistua väkivallan ja uhkailun edessä.

Pentikäinen hurskastelee

Tähän päivään mennessä yksikään suomalaisen valtamedian edustaja ei ole julkaissut Jyllands Postenin alkuperäisiä Muhammad-pilakuvia. Sen sijaan hurskastelua ”vastuullisesta” sananvapaudesta on nähty ja kuultu sitäkin enemmän. Helsingin Totuuden päätoimittaja Mikael Pentikäinen ei tee tässä suhteessa poikkeusta, kun hän kysyy kolumnissaan: ”Onko kuva hengen arvoinen?”

Pentikäinen palaa Jyllands Postenin pilakuviin ja viittaa keskusteluunsa tanskalaiskollegan kanssa:

”Kysyin vastikään tanskalaiselta kollegalta, julkaisisiko Jyllands-Posten pilakuvat nyt, kun se tietää, mitä kaikkea niiden julkaisemisesta voi seurata.”

”Vastaus oli selvä: ei. ”Yksikään pilakuva ei ole ihmiselämän arvoinen”, hän perusteli.”

”Prosessi on opettanut, miten tärkeää on pohtia toisen pyhää ja sen kokemista, uskonnollisia tunteita ja välttää niiden tarkoituksellista loukkaamista.”

Tuon perusteella Pentikäinen kuuluu niihin, jotka mielellään ruokkivat krokotiiliä siinä toivossa, että tulisi itse viimeisenä syödyksi. Kuten viimeisimmän Muhammad-elokuvan tapauksessa, myös Jyllands Postenin pilakuvamellakoita lietsottiin tietoisesti. Tanskalainen imaami Abu Laban lisäsi mukaan myös muutamia Jyllands Postenissa julkaisemattomia otoksia, joista osa ei edes kuvannut profeettaa.

Muhammad-elokuva

Muslimien viattomuus -elokuvan traileri esitettiin 8. syyskuuta Egyptin salafistien Al Nas -tv-kanavalla, jossa kanavan juontaja arvosteli filmin tapaa kuvata Muhammadin elämää. Muutama päivä myöhemmin mellakointi ja hyökkäykset Yhdysvaltojen edustustoja vastaan alkoivat.

Salafisteille elokuva tarjosi tilaisuuden voimannäytölle. Salafistinen uskonoppinut Ahmad Fouad Ashoush kutsui filmin tekijöitä sotaisiksi vääräuskoisiksi ja julkaisi fatwan, jossa hän kehotti Euroopan ja Yhdysvaltojen muslimeja tappamaan elokuvan ohjaajan, tuottajan ja ylipäänsä kaikki, jotka olivat tekemisissä elokuvan kanssa.

Katarissa asuva egyptiläinen uskonoppinut Yusuf Qaradawi puolestaan esiintyi maltillisemmin ja tuomitsi elokuvan takia järjestetyt väkivaltaisuudet. Toisaalta hän myös vaati amerikkalaisia muslimeita käynnistämään oikeustoimet islamia loukkaavia tahoja kohtaan ja vaati islamilaisten maiden järjestöä OIC:ta käyttämään oikeudellisia keinoja islamia ja sen profeettaa loukanneita vastaan.

OIC:n pitkän tähtäimen tavoitteena on kieltää uskontojen (käytännössä vain islamin) arvostelu kaikissa maailman maissa. Islamilaiset maat eivät koskaan ole hyväksyneet YK:n ihmisoikeuksien julistusta vaan ovat julkaisseet oman Kairon julistuksensa, jossa ihmisoikeudet hyväksytään, kunhan ne eivät ole ristiriidassa sharia-lain kanssa.

Pentikäinen hurskastelee lisää

Palataan lopuksi vielä Mikael Pentikäiseen. Hän toteaa omasta lehdestään ja sen käyttäytymisestä Tanskan Muhammad-pilakuvakriisissä:

”HS puolustaa voimakkaasti sananvapautta ja tuomitsee kaikki sen loukkaamiset ja väkivallalla uhkaamiset. Olemme kuitenkin lähteneet siitä, että sananvapauteen liittyy vastuu.”

”Kun tiedämme kuvien loukkaavan ja myös tunnistamme niihin liittyvät riskit, emme ole halunneet kuvia julkaista.”

HS:n näytöt sananvapauden puolustamisessa ovat valitettavasti heikot. Suomettumisen aikana lehti pimitti tietoja presidentti Urho Kekkosen terveydentilasta. Se ei myöskään kertonut, miten laajalti suomalaiset poliitikot pitivät yhteyttä Tehtaankadun KGB-edustajiin. On myös syytä epäillä, että lehti ei kertonut totuutta Neuvostoliiton yhteiskunnallisista oloista vaan pyrki esittämään niistä kaunistellun kuvan.

Tämä oli 70-luvun ”vastuullista” sananvapautta. Kun Pentikäinen tunnistaa ”pilakuviin liittyvät riskit”, hän tunnustaa pelkäävänsä. Tämä ei ole väärin. Sen sijaan hurskastelu vastuullisella sananvapaudella on.

HS ei myöskään ole millään tavalla osoittanut moraalista tukea niille sanomalehdille, jotka ovat saaneet kärsiä islamilaiselta taholta tulevasta väkivallasta ja sillä uhkailusta. Se ei myöskään ole tukenut Suomessa ”sananvapausrikoksista” tuomittuja vaan pyrkinyt pilkkaamaan ja halventamaan heitä sekä vääristelemään heidän sanomisiaan.

Helsingin Sanomat ei päätoimittajansa johdolla puolusta sananvapautta vaan vastustaa sitä. Mikael Pentikäinen kannattaa sensuuria, kuten voi päätellä hänen omasta vastauksestaan HS Raadin kysymykseen:

”Olisin kallistunut tukemaan näkemystä, jonka mukaan Googlen olisi pitänyt poistaa kohuvideo Youtubesta.”

”Miksi? Minulle Youtube on media, jonka sisällöstä sen omistajan pitää kantaa jotain vastuuta. Kyse ei ole sensuurista vaan sananvapauteen kuuluvan vastuun kantamisesta.”

Tässä näkyy hurskastelun lisäksi valtamedian edustajalle tyypillinen luddiittimainen asenne internetiä kohtaan. Valtamedia kannattaa sensuuria, koska sensuurin ansiosta valtamedian oma asema paranee suhteessa internetin vapaaseen tiedonvälitykseen ja mielipiteenvaihtoon.

Pentikäinen lisäksi valehtelee, kun hän syyttää Googlea vastuun pakoilusta. Todellisuudessa Google sensuroi Muhammad-filmin useiden islamilaisten maiden katsojilta. Yhtiötä myös arvosteltiin alistumisesta sensuuriin eikä pelkästään kiitelty "vastuullisuudesta". Google toimii lähes kaikissa maailman maissa ja joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan viranomaisten sensuurivaatimusten ja vapaan tiedonvälityksen välillä toisin kuin Pietikäinen ja hänen lehtensä, joka sensuroi vapaaehtoisesti itse itseään.

Muslimien viattomuus

En ajatellut kirjoittaa viimeisimmistä islamilaisen maailman levottomuuksista, koska blogisti Mikko Mäkinen sanoi asiasta jo lähes kaiken olennaisen. Kyse on pitkälti islamilaisen maailman sisäisestä valtataistelusta salafistien ja Muslimiveljeskunnan välillä. Lännellä on levottomuuksissa lähinnä nyrkkeilysäkin rooli eikä länsi voi omalla toiminnallaan juurikaan parantaa tilannetta.

Hätäiset muslimien lepyttely-yritykset vain kertovat islamisteille lännen heikkoudesta ja haluttomuudesta puolustaa omia arvojaan. Länsi voi myös ampua itseään jalkaan suostumalla vaatimuksiin ”islamofobian” kriminalisoinnista.

Suurlähettilään murha

Libyan Benghazissa murhattu suurlähettiläs Christopher Stevens oli ammattidiplomaatti, joka vietti elämänsä aikana paljon aikaa arabimaailmassa. John F. Kennedyn perustaman Peace Corps -vapaaehtoisjärjestön riveissä Stevens opetti englantia marokkolaisille lapsille ja auttoi palestiinalaisia Itä-Jerusalemin konsulaatissa.

Libyaan Stevens tuli ensimmäisten joukossa rahtilaivalla, kun taistelut diktaattori Muammar Gaddafin syrjäyttämiseksi olivat vielä käynnissä. Stevens toimi yhteyshenkilönä Benghazin kapinallisten ja Obaman hallinnon välillä, ja tästä hänet palkittiin suurlähettilään pestillä.

Yhdysvallat ja suuri osa länsimaista oli mukana tukemassa Libyan kapinallisia ja syrjäyttämässä Itä-Libyassa vihattua Gaddafia. Stevens liikkui kapinallisten joukossa luontevasti, mutta hänen toimenkuvansa muuttui Gaddafin syrjäytämisen jälkeen, jolloin Yhdysvaltojen hallinto alkoi keskittyä maan rauhoittamiseen. Tällöin Stevens lakkasi olemasta hyödyllinen Gaddafin syrjäyttäneille jihadisteille, ja hänestä tuli maalitaulu.

Tapa, jolla Stevensin tappajat häpäisivät tämän ruumiin, muistuttaa eversti Gaddafin kuolemaa edeltäviä tapahtumia ja kertoo länsimaalaiselle käsittämättömästä barbarismista. Itse isku oli mitä luultavimmin ennalta suunniteltu eikä sillä välttämättä ollut mitään tekemistä ”Innocence of Muslims” -elokuvan kanssa.

Egyptissä oli nimittäin suunniteltu iskua Yhdysvaltojen Kairon suurlähetystöön jo muutama päivä ennen levottomuuksia. Tarkoituksena oli vaatia Yhdysvaltoja vapauttamaan vuoden 1993 World Trade Centeriin tehdystä pommi-iskusta tuomittu ”sokea sheikki” Omar Abdel-Rahman.

Yhdysvaltojen hallinto reagoi

Hyökkäysten jälkeen Yhdysvaltojen ulkoministeri Hillary Clinton lausui, että islamin profeetta Muhammadin elämää kuvaava amatöörifilmi oli iljettävä ja tuomittava. Hän kutsui sitä häikäilemättömäksi yritykseksi loukata ihmisiä heidän uskontonsa takia. Samalla Clinton toki puolusti sananvapautta sanomalla, että Yhdysvallat ei estä amerikkalaisia ilmaisemasta mielipiteitään, vaikka ne olisivat kuinka vastenmielisiä tahansa.

Yhdysvaltojen Kairon suurlähetystö meni tuomitsemisessaan esimiestään pitemmälle. Lähetystö tuomitsi ”harhautuneiden yksilöiden” yritykset loukata muslimien uskonnollisia tunteita ja sanoi, että filmi edusti sananvapauden väärinkäyttöä.

Obaman hallinnon toimet eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Hallinnon edustajat yrittivät saada Youtube-videopalvelua poistamaan filmin trailerin, koska ”se rikkoi palvelun ehtoja”. Youtube on kuitenkin toistaiseksi kieltäytynyt poistamasta videota, mutta estänyt sen näkyvyyden Egyptissä ja Libyassa.

Obaman hallinto on jo tehnyt filmin poistamiseksi kaiken, jonka se voi tehdä lain puitteissa. Tämä ei kuitenkaan ole lopettanut protesteja, jotka ovat levinneet kaikkialle islamilaiseen maailmaan sekä myös Eurooppaan. Myös maltillisempien islamistien on ollut pakko ottaa kantaa asiaan. Artikkelissa ”Islamofobia tulisi tunnustaa rikokseksi ihmisyyttä vastaan” Turkin pääministeri Recep Tayip Erdogan sanoi:

”Ajatuksen- ja uskonnonvapaus loppuu siinä, missä toisen alkaa. Voit kertoa mitä tahansa omista ajatuksistasi ja uskomuksistasi, mutta raja tulee vastaan, kun ollaan toisten vapauksien kohdalla.”

Erdoganin mukaan Turkki aikoo olla esimerkkinä muulle maailmalle jumalanpilkan ja loukkaavien sanontojen kieltämisessä lainsäädännöllä. Erdoganin kannattaisi varmaankin soittaa Illmanin Mikalle ja pyytää neuvoja.

Harhainen ulkopolitiikka kohtaa todellisuuden

En tiedä, kuinka kauan Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikka on perustunut virheellisille kuvitelmille islamilaisen maailman todellisuudesta. Jo Obaman edeltäjä George W. Bushin aikana Al-Qaedan terroristeja kuvattiin ”pieneksi vähemmistöksi, joka on kaapannut rauhanomaisen uskonnon hallintaansa”. Afganistaniin ja Irakiin vietiin demokratiaa asevoimin ja kuviteltiin, että tilanne rauhoittuu, kun ihmiset pääsevät äänestämään. Näin ei ole käynyt, ja Afganistanissa odotetaan vain, milloin NATO kyllästyy, lähtee pois ja jättää maan oman onnensa nojaan. Lännen kouluttamat afganistanilaispoliisit ammuskelevat nykyisin liittouman sotilaita.

Toisin kuin Bushin hallinto kuvitteli, poliittinen islam on tällä hetkellä voimakkain suuntaus kaikissa arabikevään ”vapauttamissa” maissa, kuten mm. Egyptin ja Tunisian vaalituloksista voi päätellä. Vaalivoittajat näissä maissa jakavat saman tavoitteen kuin Al-Qaeda, mutta eivät välttämättä ole valmiita käyttämään yhtä radikaaleja keinoja sen saavuttamiseen.

Vain kaikkein optimistisimmat uskovat, että Syyriassa mahdollinen Assadin jälkeinen hallinto edustaisi jotakin parempaa kuin, mitä Egyptissä, Tunisiassa ja Libyassa on nähty. Assadin tappio tarkoittaisi melko suurella todennäköisyydellä Syyrian joutumista Muslimiveljeskunnan hallintaan.

Libyassa länsi tuki kapinallisia välittämättä siitä, mitä he edustivat ja mitä he olivat aikaisemmin tehneet. Libyalaiset muodostivat väkilukuun nähden suurimman ryhmän Irakissa Yhdysvaltoja vastaan taistelleista ulkomaalaisista jihadisteista. Ne samat miehet, jotka raahasivat suurlähettiläs Stevensin ruumista pitkin Benghazia, olivat luultavasti olleet mukana räjäyttelemässä tienvarsipommeja Irakissa.

Obaman hallinnon harhaisuus poikkeaa Bushin hallinnon vastaavasta vain siinä, että islamistien voitto vaaleissa on nyt hyvä asia, jota kannattaa tukea. Benghazin tapahtumat ja levottomuudet islamilaisessa maailmassa ovat ajaneet Obaman hallinnon ulkopolitiikan karille. Presidentinvaalit ovat lähellä ja Obama näyttää heikolta presidentiltä vähän samaan tapaan kuin Jimmy Carter ennen vuoden 1980 presidentinvaaleja.

Obaman hallinto on leikkinyt tulella, kun se on tukenut arabidiktaattoreiden kaatamista. Se ei ole ymmärtänyt, millaisia voimia pinnan alta vapautuu ja millaista jälkeä nämä voimat pahimmillaan saavat aikaan.

Kuitenkin pahinta, mitä länsi voi tehdä, on alkaa syyttämään sananvapautta tapahtuneesta ja hyväksyä islamistien vaatimukset sananvapauden rajoittamisesta länsimaissa. Barbaarisen väkivallan ja uhkailun edessä ei pidä taipua, koska uhkailijat saavat tästä lisää pontta uusille vaatimuksille. Länsimainen vääräuskoinen ei voi koskaan kumartaa islamilaisen suvaitsemattomuuden edessä riittävän syvään, jotta fanaattiset kiihkoilijat olisivat tyytyväisiä.

Pelon unioni

Ylen uutisissa kerrottiin, kuinka Hollannin vaaleissa EU-myönteiset voimat saivat suurvoiton. Erityisesti iloittiin Geert Wildersin Vapauspuolueen (PVV) vaalitappiosta. Uutisoinnin sävy oli voitonriemuinen. Syytä olikin, sillä vaalit olivat suuri voitto EU-myönteiselle poliittiselle eliitille, jota veroluonteisella maksulla rahoitettu Yleisradio ilmeisesti kannattaa täysin rinnoin.

Wildersin tappion syyt

Wildersin tappion syitä ei kannata kaukaa etsiä ja ne löytyvät liian aggressiivisesta retoriikasta ja liian radikaalista politiikasta. Wilders kampanjoi EU-vastaisella ohjelmalla, jossa vaadittiin Hollannin eroa eurosta ja koko Euroopan Unionista. Wilders ei kuitenkaan onnistunut esittämään uskottavaa eroamissuunnitelmaa eikä kertomaan äänestäjille, mitä ero käytännössä tarkoittaisi.

Hollannissa äänestäjät valitsivat äärilaitojen asemesta poliittisen keskustan, ja näin keskustaoikeistolainen Liberaalipuolue (VVD) ja keskustavasemmistolainen Työväenpuolue (PvdA) voittivat eniten paikkoja. Wildersin puolueen lisäksi myös Hollannin vihreät hävisivät ja menettivät seitsemän kymmenestä paikastaan.

EU Referendum -sivuston Richard North kirjoittaa PVV:n tappiosta:

”Wildersin epäonnistumisessa on jonkin verran yhtymäkohtia Britannian Itsenäisyyspuolueeseen (UKIP), jota myös johtaa voimakastahtoinen ja mahtipontinen henkilö, Nigel Farage. Se luottaa johtajansa agressiiviseen retoriikkaan, sen politiikasta puuttuu syvyys ja se on toistuvasti epäonnistunut esittämään uskottavaa vaihtoehtoa EU-jäsenyydelle, joka edustaa kuitenkin realismia eikä toiveajattelua.”

North myös kysyy, kannattaako euroskeptisen liikkeen pyrkiä vaikuttamaan vaalien kautta. Tämä voi olla totta Britannian kaksipuoluejärjestelmässä ja ehkä Suomessakin, koska Perussuomalaisten jytkyn jälkeen tänne kasattiin hallitus, jossa suurin porvaripuolue istuu samassa hallituksessa koko vasemmiston kanssa.

Entä Suomessa?

Wildersin tappiosta kannattaa Suomessakin ottaa opiksi. Jos Perussuomalaisten menestys lepää liikaa Timo Soinin hauskojen sutkausten varassa eikä puolue määritä itselleen uskottavaa hallituksen politiikalle vaihtoehtoista linjaa, jytky sulaa nopeasti käsiin. ”Vanhat puolueet” ovat viime aikoina omassa retoriikassaan muistuttaneet Soinia toistuvasti, että tämä ei esitä vaihtoehtoja vaan pelkästään arvostelee.

Perussuomalaisten kannattaisi kuunnella, mitä valtiosihteeri Raimo Sailas sanoo. Poliittinen eliitti ja virkamiesjohtajat tietävät kyllä, että Kreikan ja Italian kaltaisten maiden mukanaolo eurossa on huono asia yhteisvaluutalle. He myös tietävät, että tulevassa perussopimuksessa euroalueen liittovaltiokehitystä todennäköisesti kiihdytetään, mikä vähentää Suomen suvereniteettia merkittävästi. On vaarana, että uudessa, tiiviimmässä ydinunionissa Suomi joutuu kylmästi alistumaan isompien päätöksiin ja maksamaan, jos muut sanovat niin.

Suomen jäsenyys yhteisvaluutassa on jo osoittautunut yhdeksi sodanjälkeisen historian suurimmista poliittisista virheistä. Suomettumisen kaudella politiikkaan tullut pöyhkeä ja ylimielinen pääministeri Paavo Lipponen halusi aikanaan viedä Suomen EU:n ytimeen ja samalla mahdollisimman kauas Venäjän vaikutuspiiristä. Tästä päätöksestä, johon toki osallistui myös nykyinen presidentti Sauli Niinisto, maksetaan nyt kovaa hintaa.

Pelko pitää eurossa

Olen melko varma, että moni hallituspuolueen poliitikko olisi salaa mielissään, jos Suomi olisi Ruotsin tavoin euroalueen ulkopuolella ja näin välttyisi osallistumasta pelastuspaketteihin. Ruotsin ei myöskään tarvitse odottaa uutta perussopimusta, jota markkinoidaan tällä hetkellä ”pankkiunionina”, pelonsekaisin tuntein.

Nämä samat poliitikot tietävät myös, että Suomen yksipuolinen lähtö eurosta saattaisi aiheuttaa ketjureaktion, jonka seurauksena koko yhteisvaluutta romahtaisi, kun markkinat menettäisivät lopullisesti luottamuksensa siihen. Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle tällainen riski on liian suuri otettavaksi. Käytännössä ainostaan Saksa pystyisi lähtemään yksin eurosta, jolloin myös muut maat uskaltaisivat tehdä saman. Osa poliitikoista tietää, että elämä euron ulkopuolella olisi helpompaa, mutta eurosta irtautumisen seurauksia pelätään. Lisäksi moni on investoinut koko uransa ja poliittisen pääomansa Euroopan Unioniin ja sen jatkumiseen eikä uskalla ajatella muunlaista tulevaisuutta.

Perussuomalaiset voisivat kertoa äänestäjille, että euro toimii juuri niin, kuin aikanaan tiedettiin. Varoituksista valuutta-alueen heterogeenisuuden aiheuttamista ongelmista ei yksinkertaisesti piitattu. Yhteisvaluutan lanseeraamisella ei ollut taloudellista tarkoitusta vaan poliittinen. Sillä pyrittiin edistämään Euroopan integraatiota kohti horisontissa häämöttävää ylikansallista supervaltiota ja se oli vain yksi pienistä Monnet'n menetelmän mukaisista askelista, joilla edetään kohti tätä päämäärää.

Todellisuudesta irtautunut EU:n komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso uskalsi eilen sanoa tavoitteen ääneen ja vaati vastenmielisessä puheessaan ”kansallisvaltioiden liittovaltiota”. Suomalaisen äänestäjän kannattaisi huomata, että kansallisvaltioiden liittovaltiossa meitä johtaisivat samanlaiset harmaat keskinkertaisuudet kuin entinen maolainen kommunisti Barroso ja että suomalaisella äänestäjällä ei olisi mitään mahdollisuutta vaihtaa heitä.

Demokratia ei Euroopan tasolla toimi, koska Euroopalla ei ole yhteistä kansaa eikä näin myöskään yhteistä poliittista keskustelua, johon kaikkien maiden kansalaiset voisivat osallistua. Euroopan tason demokratia olisi väistämättä ylhäältä ohjattua ja pakotettua.

Useimmat monikansalliset valtiot hajoavat joko rauhanomaisesti kuten Tshekkoslovakia tai väkivaltaisesti kuten Jugoslavia. Eurooppaa ei voi hallita keskusjohtoisesti ilman pakkovaltaa, jota sitäkin on yritetty perustaa, viimeksi itävaltalaissyntyisen korpraalin toimesta.

9/11-ajatuksia vuonna 2012

Olen pyrkinyt vuosittain kirjoittamaan jotakin Yhdysvaltoihin tehdyn terrori-iskun vuosipäivänä. Vaikka mitään mullistavaa uutta asiasta ei oikein voi sanoa, aina on hyvä aika tilannekatsaukselle.

Sota terrorismia vai Al-Qaedaa vastaan

George W. Bush aloitti iskujen jälkeen sodan terrorismia vastaan. Hänen seuraajansa Barack Obaman aikana terrorisminvastaisen sodan käsite on häivytetty ja on yhä enemmän epäselvää, taisteleeko Yhdysvallat ketään vastaan vai ei. Sotilaat ovat joka tapauksessa edelleen Afganistanissa edistämässä lännen ja islamilaisen maailman välistä yhteisymmärrystä.

Jos Yhdysvalloilla oli heti iskujen jälkeen suuri tarve todistaa, että islam on rauhanomainen uskonto, jonka ääriryhmät ovat kaapanneet hallintaansa, Obaman aikana on tässä suhteessa menty paljon pitemmälle. Ns. arabikevään ansiosta Muslimiveljeskunta on noussut merkittävimmäksi poliittiseksi voimaksi Egyptissä, Tunisiassa ja Libyassa, jossa länsi jopa tuki diktaattori Muammar Gaddafia vastaan taistelleita entisiä Al-Qaeda-taistelijoita.

Sama on toistumassa Syyriassa, jossa kieltämättä vastenmielinen diktaattori Bashar Al-Assad on joutunut sisällissotaan ”Vapaan Syyrian Armeijaa” vastaan. On täysin mahdollista, että tällä armeijalla on ainakin näennäisesti puhtaat jauhot pussissaan, mutta on aivan yhtä mahdollista, että kyseisen armeijan voitto johtaa Syyriassa islamistien valtaannousuun, kristittyihin ja alaviitteihin kohdistuviin vainoihin ja kristittyjen joukkopakoon. Näinhän kävi jo Irakissa, jonne Yhdysvallat toi demokratian asevoimilla.

Siinä missä George W. Bush edes yritti määritellä Yhdysvaltojen vihollisen islamilaiseksi fasismiksi, hänen seuraajansa ei tällaista edes teeskentele. Kairon puheessaan hän ylisti Al-Azharia islamilaisen oppineisuuden majakaksi ja Egyptin edistyksen lähteeksi. Hän myös sanoi, että hänellä on Yhdysvaltojen presidenttinä velvollisuus vastustaa negatiivisia stereotypioita islamista, missä niitä sitten ilmaantuukin.

Obaman puhe osoitti hänen olevan Yhdysvaltojen kaikkien aikojen islam-myönteisin presidentti, mitä ei hänen taustaansa nähden voi pitää yllättävänä. Hänen kaudellaan Lähi-itä on demokratisoitunut, mikä käytännössä tarkoittaa, että vaalit on pidetty ja islamistit ovat voittaneet. Nähtäväksi jää, millainen demokratia tästä seuraa. Algeriassa ainakin päti sanonta: ”Yksi mies, yksi ääni, yksi kerta”. Islamistit lupasivat valtaan päästyään lakkauttaa demokratian, mikä johti vajaa 200 000 ihmisen hengen vaatineeseen sisällissotaan.

Islamilaisen terrorismin jäljittelyä

Mitä tahansa norjalaisen joukkomurhaaja Anders Breivikin motiiveista sanotaankin, hänen toimintatapansa muistuttaa syyskuun 11. päivän terroristien vastaavaa. Breivik pyrki murhaamaan mahdollisimman paljon ihmisiä ja inspiroimaan muita samoin ajattelevia vastaaviin tekoihin.

Breivikin manifestissa moneen kertaan siteerattu nimimerkki Fjordman kirjoittaa viimeisimmässä kirjoituksessaan, kuinka islamilaiset terroristit ovat innoittaneet Breivikiä. Fjordmanin mukaan:

”Tiettyjen Breivikin ns. manifestin osien perusteella on selvää, että Breivik ihaili jihadistiterroristien ”marttyyrioperaatioita” ja halusi jäljitellä heidän toimintatapojaan ja asennettaan, kuten esimerkiksi heidän näkemystään terrorismista poliittisena työkaluna.”

Manifestinsa sivulla 958 Breivik pohdiskelee yhteistyötä jihadistien kanssa:

”Meillä molemmilla on sama tavoite. He haluavat hallita omia maitaan Lähi-idässä ja me haluamme hallita omiamme Länsi-Euroopassa. Tuleva kulttuurikonservatiivinen eurooppalainen hallinto karkottaa muslimit Euroopasta ja eristää islamilaisen maailman. Tämän seurauksena islamistit saavat tarvittavan sytykkeen ottaakseen vallan useissa maissa: Egypti, Saudi-Arabia, Turkki, Jordania, Syyria, Jemen, Oman, Algeria, Marokko ja muutamat muut.”

”Jihadistit tietävät tämän. Islamilainen kalifaatti on eurooppalaisille hyödyllinen vihollinen ja varmistaa Euroopan yhtenäisyyden kristittyjen kulttuurikonservatiivien alaisuudessa.”

Breivik ei kuitenkaan nähnyt, että islamistien valtaannousu tapahtuisi länsimaisten vasemmistolaisten suosionosoitusten saattelemana ja Yhdysvaltojen tuella.

Historiallisesti Breivikin fantasioissa ei ole mitään tavatonta. Eurooppalaisten ristiretket voidaan nähdä islamilaisen jihadin epäonnistuneena ja lyhytkestoisena jäljittelynä. Tulokset jäivät laihoiksi ja väliaikaisiksi, ja toisaalta ristiretkiä voidaan yhä käyttää todisteena länsimaiden vihamielisyydestä islamia kohtaan. Tämän ja islamilaiselta maailmalta saamiemme lahjojen ansiosta meidän tulee yhä tuntea syyllisyyttä ristiretkistä.

Islamilainen valehtelu

Tanskassa vieraili äskettäin pakistanilainen uskonoppinut Muhammad Tahir Ul Qadri. Hän esiintyi tanskalaisen TV2-kanavan haastattelussa ja mm. väitti, että islamilainen sharia-laki ei koske ei-muslimeja.  Lisäksi hän totesi, että hänellä ei ole mitään tekemistä Pakistania 80-luvulla hallinneen Zia Ul-Haqin aikana säädettyjen hudud-lakien kanssa. Oheisella videolla näkyy sekä alkuperäinen TV2:n haastattelu että Ul Qadrin pakistanilaiselle kotiyleisölleen esittämä versio (alkaa 2:55 minuutin kohdalla). Nämä poikkeavat toisistaan kuin yö ja päivä.

Ongelma ei tässä yhteydessä ole se, että Muhammad Tahir Ul Qadri valehtelee niin, että korvat heiluvat. Ongelma on se, että kukaan ei piittaa miehen valehtelusta. Monet lännessä haluavat tietoisesti uskoa valheita ja teeskennellä, että usko valheisiin erottaa heidät islamofobeista. Muhammad Tahir Ul Qadri valehtelee, koska hänen ei tarvitse välittää kiinnijäämisestä. Pelkkä hänen puheidensa osoittaminen valheeksi todistaa islamofobiasta.