Nuoriso mellakoi Göteborgissa

Ylen ja muiden ruotsalaisista tiedotusvälineistä tietonsa ammentavien suomalaismedioiden mukaan nuoriso mellakoi Göteborgissa valokuvien levittämisen vuoksi. Göteborgissa sijaitsevan Plusgymnasiet-lukion oppilas oli julkaissut valokuvia Instagram-palvelussa ja kommentoinut valokuvissa esiintyviä henkilöitä mm. nimittelemällä heitä huoriksi.

Levittäjän henkilöllisyys paljastui lopulta, mikä johti satojen ”nuorten” saapumiseen lukion porteille. Yle myös muistaa kertoa, että poliisi kuulee valokuvia levittänyttä henkilöä. Yle antaa epäsuorasti ymmärtää, että tyttöön kohdistuva tutkinta on tässä olennaista eikä mellakoitsijoiden kiinnisaanti ja rankaisu.

Yle ei sen sijaan kerro, että mellakoitsijat pahoinpitelivät nuoren tytön. Tämä paljastuu oheiselta kännykkäkameralla kuvatulta videolta. Ketään ei myöskään yllätä, että Yle muiden valtamedioiden tavoin jättää mainitsematta sen, että mellakoitsijat ovat enimmäkseen Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta tulleita maahanmuuttajia tai näiden jälkeläisiä.

Lukijan on pakko lukea rivien välistä, että mellakoitsijat eivät ole kantaruotsalaisia. Ensinnäkin kantaruotsalaiset eivät reagoi vastaavan kaltaisiin tapahtumiin mellakoimalla vaan tekemällä rikosilmoituksen. Toiseksi nähdyn kaltainen käyttäytyminen on tyypillistä kunnia/häpeä-kulttuurin edustajille, joita taas löytyy runsaasti islamilaisista maista. Sanasta ”nuoriso” on myös tullut eufenismi, jonka lukijat yleensä osaavat mielessään yhdistää nuoreen muslimimieheen tai Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulleeseen maahanmuuttajaan.

Epäonnistunut yhteiskuntakokeilu

Miksi vastuullinen media pyrkii peittelemään tosiasioita? Ylen toiminnasta säädetään erikseen laissa, jossa määrätään Ylen tehtäväksi ”tukea suvaitsevaisuutta ja edistää monikulttuurisuutta”. Ylen toimittajat tulkitsevat lakia niin, että tosiasioita voidaan tarvittaessa pimittää tämän pykälän nimissä, jos tosiasioiden julkaisu saattaisi aiheuttaa kielteisiä asenteita monikulttuurisuutta kohtaan.

Internet-aikana moinen hienostelu vaikuttaa naurettavalta, koska kuka tahansa tietokoneen käyttäjä voi melko pienellä vaivalla selvittää, millaisista mellakoitsijasta kulloinkin on kyse. Kuitenkin osa ihmisistä aina uskoo ainakin osan neuvostotyylisestä uutisoinnista eikä ymmärrä lukea rivien välistä löytyvää tietoa.

Ruotsi on lisäksi erikoistapaus, koska siellä tiedot maahanmuuttajien osallisuudesta tapahtumiin peitetään yleensä sataprosenttisen tehokkaasti. Jos tietolähteenä käytetään ruotsalaismediaa, voi olla varma, että maahanmuuttajien osallisuudesta ikäviin tapahtumiin ei ”muisteta” mainita.

Ruotsi on maa, jossa monikulttuurinen yhteiskuntakokeilu on paljon pitemmällä kuin Suomessa, eikä sen itsetuhoista luonnetta ja ilmiselvää epäonnistumista ole helppo peitellä edes vastuullisessa mediassa. Ruotsin valtapuolueiden poliitikot ylistävät kilvan monikulttuuria ja sen siunauksellisuutta eivätkä suostu julkisesti myöntämään epäonnistumisia. Sen sijaan valtaeliitti parjaa ainoaa monikulttuurista yhteiskuntaa vastustavaa puoluetta yhteen ääneen.

Tässä suhteessa monikulttuurinen yhteiskunta muistuttaa ikävällä tavalla 90-luvun alussa Euroopasta kadonnutta reaalisosialismia. Senkään kielteisiä piirteitä ei saanut arvostella julkisesti ns. sosialistisissa maissa. Suomessakin liian kovaääninen arvostelu johti syytöksiin ”neuvostovastaisuudesta”.

Nykyistä poliittisesti korrektia mediaa pitää tulkita samalla tavalla kuin NKP:n äänenkannattaja Pravdaa aikanaan eli lukea rivien välistä ja suodattaa pois propaganda. Moni ei enää viitsi nähdä moista vaivaa vaan lopettaa mieluummin lehtitilauksensa ja Ylen ajankohtaisohjelmien katselun.

Salolainen ei ymmärrä

Ns. Salolainen-gate nousi otsikoihin, kun Tundra Tabloids julkaisi Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolaisen lausunnon Lähi-idän rauhanprosessin esteistä:

“Yhdysvaltojen on vaikea ottaa neutraalimpaa kantaa tässä Israel-Palestiina-asiassa, koska heillä on niin vaikutusvaltainen juutalaisväestö, jolla on sekä rahat että media käsissä. Yhdysvaltain hallinto ei ole oikein uskaltanut lähteä sisäpoliittisista syistä tekemään riittävästi tämän asian kanssa. Tämä on surkea totuus Yhdysvaltojen politiikasta”

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Salolainen selittelee tökeröä lausuntoaan edelleen ja tekeytyy uhriksi vertaamalla lausuntonsa saamaa huomiota Neuvostoliiton aikaan. En lähde tässä analysoimaan, oliko lausunto luonteeltaan antisemitistinen, koska se oli niin selkeästi sitä.

Henkilökohtaisesti yllättävintä oli se, että Salolainen puhui suoraan juutalaisista eikä ”siionisteista”, jota nimeä esimerkiksi Kansallinen Vastarinta -liikkeen sivuilla julkaistuissa entisen Ku Klux Klanin suurlohikäärme David Duken kirjoituksissa käytetään juutalaisista puhuttaessa.

Toinen ei niinkään yllättävä seikka oli tapa, jolla valtamedian toimittajat kuten Salolaisen mainitsema Pekka ”Psycho” Mykkänen sekä television päivystävät dosentit (Mika Aaltola ja Jaakko Hämeen-Anttila) suhtautuivat lausuntoon. Heidän mukaansa Salolainen oli ”osunut maalin tuntumaan” tai oli oleellisilta osin oikeassa.

Salolaisen uhriutumisen valheellisuus tulee tällä perusteella selväksi. Neuvostoaikana suomalainen media olisi ristiinnaulinnut sellaisen, joka olisi tohtinut epäillä Suomen ja Neuvostoliiton ystävällismielisten suhteiden ja YYA-sopimuksen välttämättömyyttä. Salolainen sai osakseen päänsilittelyä suomalaiselta valtamedialta, ja osa nettikommentaattoreistakin hyökkäsi viestintuojan eli Tundra Tabloids -sivuston ylläpitäjän kimppuun, vaikka Tundra Tabloids siteerasi Salolaisen lausuntoa asianmukaisesti toisin kuin suomalaisella valtamedia silloin, kun kyseessä on jokin Perussuomalaisiin liittyvä taho.

Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija Jussi Jalonen myöntää kyllä Salolaisen lausunnon tökeryyden mutta ymmärtää Salolaisen käytöstä, koska ”vanhemmat suomalaiset kansanedustajat ovat kömpelöä väkeä”. Tundra Tabloidsin ylläpitäjää hän ei kirjoituksessaan säästele, koska henkilökohtaiset hyökkäykset tuntuvat häneltä tulevan luonnostaan. Eräs turkulainen iirin kielen asiantuntija hyökkäsi myös viestintuojan kimppuun hänelle niin tyypillisessä maanisessa vuodatuksessaan, joka ei ansaitse enempää kommentointia.

Lausunto ei pidä paikkaansa

Salolaisen jälkikäteinen selittely ihmetyttää myös sen takia, että se on analyysina niin luokaton, vaikka sitä tulkitsisi hyväntahtoisesti Israel-lobbyn vaikutusvallan päivittelynä. Ensinnäkään Yhdysvaltojen myötämielinen suhtautuminen liittolaiseensa ei johdu mistään juutalaisten hämähäkinseittimäisestä vaikutusvallasta vaan siitä, että kansalaiset suhtautuvat mielipidetutkimusten mukaan myötämielisesti Israeliin.

Juutalaisvastaisiin salaliittoteorioihin uskova selittää tämän juutalaisten omistaman median manipulointina. Joku toinen selittää asian ”hihhulikortilla” eli uskovaisten ”irrationaalisella” sympatialla Israelia kohtaan.

Toisaalta voi ajatella, että vahvasti vapauden ja demokratian ihanteisiin sitoutuneet amerikkalaiset tuntevat luonnostaan sympatiaa toista demokratiaa kohtaan, jota ympäröivät sille vihamieliset valtiolliset ja ei-valtiolliset toimijat. Sympatiat Palestiinalaishallintoa kohtaan ovat melko alhaiset, mikä kertoo, että amerikkalaiset eivät luota palestiinalaisten rauhantahtoon.

Äskettäin Palestiinalaishallinto sai YK:ssa tarkkailijan aseman. Vastatoimena tälle Israelin hallitus ilmoitti rakentavansa lisää siirtokuntia Jerusalemin lähistölle. Jos uskoo YK:n pääsihteeri Ban Ki Moonia tai suomalaisen valtamedian analyyseja, tämä teko tuhosi rauhanprosessin ja paljon puhutun kahden valtion ratkaisun.

Brittiläinen kommentaattori Douglas Murray sanoo kirjoituksessaan, että ongelmana ei ole Israel vaan neuvottelujen toinen osapuoli, joka ei ole yhtään lähempänä tosiasioiden tunnustamista, kuin se oli seitsemän vuosikymmentä sitten. Palestiinalainen osapuoli ei ole kelvollinen neuvottelukumppani, koska se on sisäisesti jakautunut ja Palestiinalaishallinnon johtajan Mahmoud Abbasin mandaatti omiltaan on kyseenalainen.

On perusteltua syytä epäillä, hyväksyvätkö palestiinalaiset Israelin olemassaolon. Gazaa hallitseva Hamas ei hyväksy vaan haluaa tuhota Israelin. Palestiinalaishallinnollekin kahden valtion ratkaisu lienee vain askel kohti Israelin lopullista tuhoamista.

Salolainen väitti lisäksi, että amerikkalainen sisäpolitiikka estää kahden valtion ratkaisun toteuttamisen. Jos Salolainen katsoisi yhtään historiaan, hän ymmärtäisi, että Yhdysvallat on useaan otteeseen yrittänyt saada rauhaa aikaiseksi. Camp Davidin rauhansopimuksessa Egyptin kanssa Israel luopui Siinain niemimaasta. Oslon rauhansopimuksen rauhantekijät palkittiin Nobelilla mutta lopullinen rauhansopimus jäi tekemättä, koska Palestiinalaishallinto ei sitä halunnut. Hamasin kiihdyttämä terrorismi viimeistään vesitti hankkeen. Tosin vainoharhaisimmat selittävät Hamasinkin Israelin luomukseksi ja osoitukseksi juutalaisten oveluudesta.

Salolaisen lausunto ja hänen käytöksensä eivät anna hyvää kuvaa veteraanipoliitikosta ja -diplomaatista eikä etenkään hänen kyvystään analysoida kansainvälispoliittisia kysymyksiä. Ilmiselvän töppäyksen selittely ja uhriksi tekeytyminen viimeistelevät kuvan miehestä, joka ei koskaan ymmärrä toimineensa väärin.

Auringonlaskun ala

Katselin Yle Fem -kanavalta keskusteluohjelmaa Suunvuoro (Muntur), jossa joukko ruotsinsuomalaisia mediavaikuttajia keskusteli ajankohtaisista aiheista. Vieraaksi oli kutsuttu Aftonbladetin päätoimittaja Jan Helin, joka on aiemmin urallaan toimittanut ahvenanmaalaista paikallislehteä.

Journalistien keskinäinen keskustelu on vain harvoin mielenkiintoista ulkopuoliselle. Suunvuoro-ohjelmassa pääsi tavallinen katsoja seuraamaan, miten ruotsalaismedian toimintatavat leviävät Suomeen. Ne tulevat suomenruotsalaisen median kautta ja lännen oppi selittää ainakin osittain Hufvudstadsbladetin harrastaman negatiivisen kirjoittelun Perussuomalaisista.

”Rehellinen” Jan Helin

Aftonbladetin päätoimittaja Helin pääsi ohjelmassa helpolla, sillä muut vieraat olivat vieraskoreita eivätkä asettaneet kyseenalaiseksi ruotsalaismedian yhden puolueen yksisilmäiseen demonisointiin keskittynyttä mediakulttuuria. Omahyväisen ja falskin Helinin annettiin myös valehdella ilman, että kukaan esitti eriävää mielipidettä.

Helin esiintyi rohkeana sananvapautta kannattavana journalistina, koska hän oli vuonna 2009 julkaissut Ruotsidemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkessonin mielipidekirjoituksen lehdessään. Tämän blogin lukijat voivat muistaa, että Helinin edustama sanomalehti ei kyennyt julkaisemaan kirjoitusta sellaisenaan, vaan otsikkoa piti vääristellä, jotta se kuulostaisi ”muukalaisvihamieliseltä”.

Åkesson kirjoitti otsikolla ”Islam – suurin uhka sitten toisen maailmansodan”. Aftonbladet oli Helinin siunaamana vaihtanut otsikkoon sanan ”islam” tilalle ”muslimit”. Tällaista journalistista rehellisyyttä Helin edustaa.

Helin selitteli ”rohkeuttaan” ohjelmassa seuraavasti:

”Minun tehtäväni ei ole varmistaa, että puolue saa mahdollisimman vähän ääniä.”

Tässäkin Helin oli epärehellinen. Ennen viime valtiopäivävaaleja Aftonbladet järjesti ”Vi gillar olika” (Tykkäämme toisenlaisista) -nimisen kampanjan, joka oli suunnattu Ruotsidemokraatteja vastaan. Lisäksi lehti kieltäytyi julkaisemasta Ruotsidemokraattien vaalimainoksia, mihin sillä on tietysti täysi oikeus. Helin puhuu yhtä ja tekee toista.

Helin myös peräänkuulutti Ruotsidemokraattien ”arvoperustaa”. Helinin kaltaiset tuntuvat ajattelevan, että vähän pintaa raaputtamalla Ruotsidemokraattien takaa löytyy oikeata rasismia ja natsismin ihailua. Puolueen varhaishistoriasta tällaisia henkilöitä todistettavasti löytyy, mutta Åkessonin johdolla puolue on puhdistettu ja  natsihenkiset ovat siirtyneet muihin puolueisiin ja järjestöihin.

Kännykkävideo

Median toiminnasta huolimatta Ruotsidemokraattien kannatus on jatkanut kasvuaan gallupeissa. Juuri sopivasti sen jälkeen, kun puolueen gallup-kannatus oli noussut yli kymmenen prosentin, Expressen julkaisi sivuillaan kaksi vuotta vanhan videon, jossa selvästi humaltunut Ruotsidemokraattien kansanedustaja Erik Almqvist nimittelee hänelle huutelevaa henkilöä epäasiallisilla ilmauksilla.

Media luuli tässä vaiheessa, että Almqvistin käytös todistaisi lehtien lukijoille, millaisia Ruotsidemokraatit todellisuudessa ovat. Vaikka puheenjohtaja Åkesson erotti Almqvistin välittömästi kaikista puolueen luottamustehtävistä, skandaalia puitiin lehdissä ja televisiossa usean päivän ajan. Mediavaikuttajien pettymys oli suuri, kun Ruotsidemokraatit sai heti seuraavassa mielipidetiedustelussa yli 10 prosentin kannatuksen. Kysely tehtiin kännykkävideon julkaisun jälkeen.

Nähdyn perusteella suomenruotsalaisen mediaväen ei kannata ottaa oppia Ruotsista siinä, miten ei-toivotun puolueen kannatusta vähennetään.

Yle Fem -ohjelmasta välittyi kuva tiedonvälityksen ammattilaisista, jotka eivät pyrkineet kuvaamaan todellisuutta objektiivisesti. Enemmänkin valiteltiin epäonnistumista jytkyn torjunnassa, kun media juoksi Soinin perässä ja unohti kertoa, että Perussuomalaisten joukossa on ”aitoja vastajihadisteja”, kuten Marianne Lyden jaksoi muistuttaa.

Kun yleisö ymmärtää, että tiedon välittäjät eivät todellisuudessa välitä tietoa vaan propagandaa, toimittajat menettävät yleisön luottamuksen. Tämä näkyy sekä tilaajamäärien laskuna että toimittajan ammatin arvostuksen katoamisena. Ruotsissa toimittajiin luotetaan suurin piirtein yhtä paljon kuin käytettyjen autojen kauppiaisiin. He myös edustavat huonosti kansaa, sillä ruotsalaistoimittajien keskuudessa Ympäristö- ja Vasemmistopuolueita kannatetaan suhteettoman paljon.

Torakkavertaus

Ruotsissa saavutettiin jonkinlainen journalistinen pohjakosketus, kun Östersundissa ilmestyvä pieni sosiaalidemokraattinen Länstidning julkaisi Ida Nilsingin kirjoituksen ”Ruotsidemokraattien maailmassa kaikki ovat potentiaalisesti arvottomia”. Nuoren vasemmistolaisen toimittajan kirjoitus itsessään on täynnä klisheitä ”kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta”. Eli jos arvostelet pakolaisten vastaanoton kustannuksia, olet ruotsidemokraatti etkä kannata kaikkien ihmisten samanarvoisuutta.

Nilsingin kirjoitusta höysti varsin vaikuttava pilapiirros, johon oli piirretty Jimmie Åkessonin päällä varustettu torakka ja tuholaistorjuja, jonka myrkkytankissa oli muiden eduskuntapuolueiden tunnukset. Kuva voisi professori Jan Sundbergin sanoin olla suoraan ”Völkische Beobachterin sivuilta”, sillä käytetty symboliikka herättää varsin voimakkaita mielleyhtymiä.

Kuvan voi ymmärtää siten, että Ruotsidemokraatit tulee hävittää keinoja kaihtamatta. Toisaalta sitä voi tulkita myös kuvauksena Ruotsin poliittisesta todellisuudesta, jossa kaikki puolueet yhteisrintamassa pyrkivät keinoja kaihtamatta torjumaan Ruotsidemokraattien uhkaa. Kuvasta kuitenkin puuttuvat Ruotsin tärkeimpien mediatalojen logot, jotka ilman muuta kuuluisivat myrkkytankkiin puoluetunnusten rinnalle.

Turun Sanomat iskee taas

Suomessa tilanne ei ole oleellisesti parempi. Median itsesäätelyelin Julkisen sanan neuvosto julkaisi langettavan päätöksen Iltalehden pääkirjoituksesta, jossa kansanedustaja Jussi Halla-ahoa sanottiin ”Breivikin oppi-isäksi”. Väite on todistettavasti valheellinen ja mustamaalaustarkoitus ilmeinen mutta mediaa se ei estä ja tuskin edes merkittävästi hidastaa.

Helena Erosen satiirisesta hihamerkkikirjoituksesta noussut kohu todisti, että suomalaismediasta puuttuu sekä lähde- että itsekritiikki. Selkeästi tahallaan väärin ymmärretystä kirjoituksesta tehtiin kohuotsikkoja, joissa annettiin ymmärtää, että kansanedustaja James Hirvisaaren silloinen avustaja oikeasti kannattaa hihamerkkejä eri kansallisuuksille.

Turun Sanomat ilmoitti 26.11., että uusi kansallismielinen Suomidemokraatit-niminen yhdistys perustettiin. Lisäksi lehti tiesi kertoa seuraavaa:

”Puolueen perustamista on suunniteltu Facebook-ryhmässä, johon on liittynyt oma-aloitteisesti useita Perussuomalaisten luottamushenkilöitä sekä tunnettuja rikollisjärjestöjen ja skinhead-liikkeen jäseniä.”

”Suomidemokraattien perustamista suunnittelevaan ryhmään ovat liittyneet oma-aloitteisesti muun muassa kansanedustaja James Hirvisaari, Kotkan Perussuomalaisten puheenjohtaja Freddy Van Wonterghem, Kemin Perussuomalaisten puheenjohtaja Harri Tauriainen, Kangasalan kunnanvaltuutettu Jani Viinikainen ja Salon varavaltuutettu Jani Salomaa.”

Juttu kuulostaa hyvältä, mutta se ei pidä paikkaansa. Henkilöt eivät olleet liittyneet Facebook-ryhmään vaan heidät olisi siihen liitetty. Toimittaja on luultavasti myös keksinyt yhteydet skinhead-liikkeeseen ja rikollisjärjestöihin omasta päästään. Alkuperäistä juttua ei löydy enää Turun Sanomien sivuilta, mutta kuvakaappaus löytyy täältä.

Yksi journalistin tunnusmerkeistä on täydellinen kyvyttömyys rehelliseen itsekritiikkiin. Valheellista itsekritiikkiä osataan kyllä esittää esimerkiksi Yle Fem -kanavan Suunvuoro-ohjelmassa, jossa mietittiin, mitä tehtiin väärin, kun Perussuomalaiset saivat jytkynsä.

Iltalehden sivuilta voi käydä lukemassa, miten päätoimittaja Kari Kivelä yrittää selitellä Breivik-vertaustaan. Journalisti ei tee virheitä eikä ole koskaan väärässä.

Lapsilisiä ja moraalista paheksuntaa

Kokoomusnuorten varapuheenjohtaja Saul Schubakin ajattelematon Facebook-kommentti käynnisti mediassa moraalisen paheksunnan, ja monilla oli kiire irtisanoutua hänen mielipiteistään. Tämä moraalisen närkästyksen vyöry muistuttaa monella tavalla aiemmin julkisuudessa nähtyjä rasismikohuja, ja jälleen kerran nähtiin, miten keskustelu hyvinvointivaltion ongelmista estetään ja tyrmätään heti alkuunsa.

Hyvinvointivaltion ongelmat

Perusongelma on tietysti se, että veronmaksajan rahoille on olemassa rajoittamaton määrä hyviä käyttökohteita, mutta rahaa on rajallinen määrä käytettävissä.

Yhteiskunnassa, jossa yli 40 prosenttia kaikesta rahasta kiertää julkisen sektorin kautta, järjestelmä ja sitä ylläpitävät rakenteet ovat todella suuria. Järjestelmä ei kestä, jos maksajien suhteellinen osuus laskee liikaa suhteessa etujen saajiin. Kun järjestelmä on pystyssä, sen sisällä toimivat varmistavat olemassaolonsa eli budjettirahoituksen liioittelemalla oman alansa ongelmia.

Hyvinvointivaltioon sisältyy kannustimia, jotka edistävät vastuutonta käyttäytymistä. Hyvinvointivaltio eristää ihmisen omien päätösten negatiivisista seurauksista. Tämä on näkynyt julkisuudessa kerrotuista tarinoista, joissa kaksi aikuista on löytänyt toisensa ja toinen aikuisista hylkää oman teini-ikäisen lapsensa uuden onnen tähden.

Hyvinvointivaltio luo oikeuksia tyhjästä. Tätä kuvaa hyvin Ylen toimittajan A-studiossa Saul Schubakille esittämä kysymys: ”Eikö köyhillä ole oikeus lisääntyä?” Hyvinvointivaltion luomille positiivisille oikeuksille on tyypillistä, että jollekin toiselle syntyy pakko kustantaa nämä oikeudet. Hyvinvointivaltio, jota nimimerkki Kumitonttu kutsuu ”liberaaliksi fascismiksi”, perustuu tasa-arvoideologiaan, jossa ihmisille pyritään takaamaan tasa-arvoinen oikeus toteuttaa mielihalujaan. Siksi köyhillekin tarvitaan oikeus lisääntyä, jos se sattuu heitä huvittamaan.

Kiellettyä on sen sijaan sanoa, että jotkut ihmiset eivät sovi vanhemmiksi eikä heidän pitäisi hankkia lapsia. On myös väärin todeta, että vanhempien pitäisi itse elättää jälkikasvunsa. Vanhemmuus ei ole mikään oikeus vaan lahja, johon sisältyy joukko velvollisuuksia.

Vasemmistopersu

Auralainen Torsti Äärelä kommentoi pitkästä aikaa politiikkaa ja tunnustautuu vasemmistopersuksi. Minulle on välillä epäselvää, mitä vasemmistopersu tai ”kristillissosiaalisuus” Perussuomalaisten yhteydessä tarkoittaa.

Jos haluaisin tulkita vasemmistopersulaisuutta pahantahtoisesti, sanoisin, että vasemmistopersu kannattaa sosiaalidemokratiaa ja suurta julkista sektoria. Vasemmistopersu kannattaa yli 40 prosentin kokonaisveroastetta ja sitä, että hyvinvointivaltion rahoittamiseen otetaan uutta velkaa 8 miljardia euroa vuodessa.

En halua tulkita Äärelää noin yksioikoisesti. Hän kuitenkin ampuu kirjoituksessaan pahasti ohi usean eri maalin:

”Monikulttuurisuus-kritiikin taustalla on vieraantuminen omasta perinteestä. Islam-vihan taustalla on se, että omaa kristillistä perinnettä ei enää mielletä järkeväksi.”

Olen itsekin lukenut tarpeeksi uusateistien islam-kritiikkiä, jotta voin allekirjoittaa ainakin osan tuosta. Vaatimukset ympärileikkauksien kieltämisestä ja tunnustuksellisen uskonnonopetuksen lopettamisesta edustavat ainakin jossain määrin ”sekulaaria fundamentalismia” eli pyrkimystä rajata aggressiivisen islamin (ja sen mukana minkä tahansa muunkin uskonnon) toimintamahdollisuuksia ja näin turvata sekularismin asema. Toisaalta Äärelä unohtaa islamin omat perinteet eli sharia-lain ja pyrkimyksen alistaa muut uskonnot valtansa alle.

Monikulttuuri- ja islam-kritiikki johtuvat suurelta osin valtiovallan ja myös kirkon liioitellusta suvaitsevaisuudesta ja pyrkimyksestä vähätellä vieraan kulttuurin ikäviä piirteitä. Kirkon piiristä löytyy islamin ymmärtäjiä, erityisesti Pääkaupunkiseudulta, mutta on myös niitä, jotka suhtautuvat realistisesti islamiin. Kirkon oma ”notkean moderni” (Äärelän termi) osasto on lisäksi tehnyt parhaansa hämärtääkseen kristinuskon opetuksia ja pyrkinyt muokkaamaan kirkon opit paremmin yhteensopiviksi vasemmistoliberaalin suvaitsevaisuuden, ympäristöideologian ja hyvinvointivaltion kanssa.

Otan tähän vielä yhden Schubakin tapaukseen viittaavan kohdan:

”Arvot ovat koventuneet ja se ei näy enää pelkästään kritiikkinä maahanmuuttajia kohtaan vaan kritiikkinä sosiaalisesti heikoimmassa asemassa olevia kohtaan.”

Schubak on vielä nuori poika ja nuoressa iässä ihminen luulee tietävänsä kaiken tarpeellisen, vaikka ymmärrys ei ole vielä kehittynyt kokemuksen kautta. ”Sosiaalisesti heikommassa asemassa olevien” arvostelu on hyvinvointivaltiossa tabu, koska valtaideologia näkee heidät ensisijaisesti uhreina eikä omista valinnoistaan vastuussa olevina ihmisinä.

Kaikki eivät ole saaneet hyviä eväitä elämää varten, mutta monet ”sosiaalisesti heikommassa asemassa olevat” olisivat voineet tehdä toisenlaisia valintoja, jolloin he eivät ehkä olisi sosiaalisesti niin heikossa asemassa. Uhriutumisesta ja uhristatuksen tavoittelusta on tullut niin yleistä, että ehkä se hyödyttää joitakin, ainakin järjestelmän palvelijoita. Kun olet uhri, et ole vastuussa ja hyvinvointivaltio auttaa.

Agitaattori

Äärelä on monessa mielessä järkevä ja maltillinen kirkonmies, joten ei hänestä sen enempää. Kuuntelen ajoittain radiosta aamuhartautta automatkoilla. Tämän radiolähetyksen parissa olen kuunnellut poliittisia palopuheita, joita on esittänyt Vuosaaren seurakunnan pastori Kai Sadinmaa.

En tuntenut kyseistä henkilöä ennalta, joten palopuheet tulivat yllätyksenä. Mietin, mitä hartausohjelmaa aikanaan kuunnellut isoäitini olisi sanonut, jos hän olisi joutunut kuuntelemaan Sadinmaata. Luultavasti hän ei olisi kauheasti tykännyt.

Wikipedian mukaan Sadinmaa on todennut seuraavaa Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan artikkelissa:

”Jos kirkko haluaa olla Kristuksen kirkko, sen ei tule kiltisti tyytyä hoivaamaan nykypolitiikan uhreja, vaan sen on vaadittava täydellistä suunnanmuutosta. Kirkon on politisoiduttava. Pappien on lopetettava kristityn sisäiseen elämään keskittyvä psykopaapatus ja saarnattava rohkeasti poliittista evankeliumia. Piispojen pitää ottaa voimakkaammin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Jumalanpalveluselämän keskipisteenä on oltava yhteiskunnallinen todellisuus. Seurakuntien tulee tehdä yhteistyötä oikeudenmukaista maailmaa ajavien kansalaisliikkeiden kanssa.”

En tiedä, miten radikaalina Äärelä Sadinmaata pitää. Minusta Schubak on tökeröistä lausunnoistaan huolimatta pohjimmiltaan huolissaan järjestelmän kestävyydestä. Tällainen kuva minulle tuli hänen haastattelustaan A-studiossa. Schubak ymmärtää eri asioiden väliset suhteet huomattavasti paremmin kuin Sadinmaa, joka keskittyy huutamiseen hyvinä pitämiensä poliittisten tavoitteiden puolesta ajattelematta ja ymmärtämättä. Sadinmaa on poliittinen aktivisti papin kaavussa ja haluaa valjastaa kirkon aktivismin välikappaleeksi. Jeesuksella on tässä vain välinearvoa.

Äärelä tekee kirjoituksessaan virheen, kun hän kutsuu Schubakia radikaaliksi. Toki hän on radikaali, jos häntä verrataan Sadinmaahan, joka saa ajatuksilleen palstatilaa valtakunnan päälehdessä ja äänelleen kantavuutta julkisrahoitteisella radiokanavalla. Sadinmaan hulluuden edessä Schubakilla ei ole mitään mahdollisuuksia.

Juridinen ketjureaktio

Vaikka Tanskassa poliittinen korrektius ei kahlitse julkista keskustelua yhtä voimakkaasti kuin muissa Pohjoismaissa, sielläkin lainsäädännöstä löytyy pykälä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tanskassa sitä kutsutaan ”rasismipykäläksi”.

Vuonna 2003 Hizb ur Tahrir -järjestön jäsen Fatih Abdullatif tuomittiin 60 päivän ehdolliseen vankeuteen uhkauksista, törkeästä loukkauksesta ja yllytyksestä juutalaisten tappamiseen. Fatih teki rikoksensa siteeraamalla Koraanin toisen suuran 191. jaetta eli islamin profeetta Muhammadin lausumia sanoja.

Viime vuonna Tanskan sananvapausyhdistyksen puheenjohtaja Lars Hedegaard tuomittiin ja vapautettiin rasismipykälän perusteella. Hedegaard oli sanonut tanskalaisella joulupäivällisellä oluttuopin ääressä muslimeihin viitaten:

”He raiskaavat omia lapsiaan. Sitä kuulee jatkuvasti. Sedät, isosedät ja isät raiskaavat muslimiperheiden lapsia.”

Hedegaard vapautettiin lopulta teknisistä syistä. Hedegaard vapautettiin, koska oikeus katsoi hänen olleen tietämätön haastattelunsa myöhemmästä julkaisemisesta. Hedegaardin haastattelu julkaistii tanskalaisella Snaphanen-sivustolla.

Tanskan Kansanpuoluetta edustava Jesper Langballe puolestaan tuomittiin Hedegaardin siteeraamisesta. Langballe ilmiantoi itsensä poliisille lausuntonsa jälkeen.

Langballen jälkeen nyt jo entinen poliisi Lars Kragh Andersen tuomittiin 10 000 kruunun sakkoihin, kun hän sanoi olevansa vakuuttunut, että muslimimiehet hyvin suuressa määrin pahoinpitelevät ja tappavat tyttäriään.

Äskettäin iranilaissyntyinen taiteilija ja Jyllands Postenin blogisti Firozeeh Bazrafkan tuomittiin 8000 kruunun sakkoihin, kun hän siteerasi Lars Kragh Andersenia melkein sanasta sanaan:

”Olen vakuuttunut, että muslimiehet ympäri maailman sekä raiskaavat, pahoinpitelevät että tappavat tyttäriään.”

Tuomio soti kuitenkin Firozeeh Bazrafkanin oikeustajua vastaan. Vuonna 2010 irakilaissyntyinen mies oli Facebookissa uhannut raiskata ja tappaa hänet sekä syöttää hänen lihansa koirille. Miestä ei kuitenkaan tuomittu laittomasta uhkauksesta, mikä raivostutti Bazrafkania.

Bazrafkanin tuomio ja hänen uhkailijansa vapauttaminen kertovat, että nyky-Euroopassa riittävän uhristatuksen omaavien ihmisryhmien loukaaminen on suurempi rikos kuin yksittäisen ihmisen tappouhkaus, joka puolestaan ei ole rikos lainkaan, jos uhkaaja edustaa riittävän uhristatuksen omaavaa ryhmää.

Tanskan oikeuslaitos osoittaa kiitettävää johdonmukaisuutta, kun se tuomitsee kaikki, jotka esittävät ihmisryhmästä yleistäviä lausuntoja. Suomalainen illmanismi taas valikoi uhrinsa. Halla-aho tuomittiin, kun hän esitti loogisen päättelyketjun avulla, että profeetta Muhammad oli pedofiili ja islam pyhittää pedofilian. Häntä siteeranneita valtamedian edustajia ei tuomittu, kuten ei niitä bloggareita, jotka julkaisivat Halla-ahon tekstin kokonaisuudessaan tämän tuomion jälkeen.

Mitä tulee jälkikasvun tappamiseen, islam ei tunne kunniamurhan käsitettä. Tätä monet muslimioppineet ja islamin puolustelijat kertovat länsimaiselle yleisölle, kun he yrittävät selittää muslimiväestön keskuudessa yleisiä kunniamurhia. Teknisesti tämä on totta. Islamin mukaan kenen tahansa tappaminen on rangaistavaa, jos se tehdään tarkoituksella ja ilman oikeutta. Sen sijaan isää tai äitiä ei saa rangaista, jos he tappavat omat jälkeläisensä tai näiden jälkeläiset. Käytännössä islamilaisissa maissa kunniamurhista ei joko rangaista lainkaan tai rangaistukset ovat erittäin lieviä, vaikka islamilaisten maiden naisaktivistit ovat vaatineet rangaistusten koventamista.

Jim'll fix it

Mainen kunnia on katoavaista, sanotaan. Joskus mainen kunnia katoaa vasta kuoleman jälkeen. Näin kävi englantilaiselle radio- ja tv-juontajalle Jimmy Savilelle, kun tiedot hänen 40 vuotta kestäneestä alaikäisten tyttöjen ja poikien ahdistelustaan tulivat julkisuuteen. Savile kuoli noin vuosi sitten 29.10.2011.

Savile ei ole Suomessa tunnettu hahmo, mutta Britanniassa hänet tunnetaan monivuotisena listahittiohjelma Top of the Popsin juontajana sekä Jim'll Fix It -lastenohjelman (suomeksi Jim hoitaa homman) juontajana. Hän tuli myös tunnetuksi hyväntekeväisyystoiminnastaan, jossa hän tuki erityisesti lastensairaaloita. Häntä pidettiin hyväntekijänä ja kuningatar Elisabet palkitsi hänet työstään Brittiläisen imperiumin ritarikunnan kunniamerkillä (OBE).

Paljastukset

Syyskuun lopussa brittiläinen kaupallinen tv-kanava ITV kertoi Savilen harjoittamasta alaikäisten tyttöjen ahdistelusta Exposure-ohjelmassaan. Ohjelman jälkeen brittimedia täyttyi Savilen uhrien kertomuksista ja aiemmin kunnioitetusta hyväntekijästä piirtyi varsin vastenmielinen kuva seksuaalisena saalistajana, jota kiinnostivat nuoret varhaisteini-ikäiset tytöt.

Huhuja Savilen taipumuksista oli liikkunut vuosikymmenten ajan, mutta miehen varakkuus ja asema julkkiksena estivät ahdistelutapausten pääsyn julkisuuteen. Ehkä kaikkein järkyttävintä oli se, kun Savile liikuskeli Stoke Mandervillen lastensairaalasta ja käpälöi sairaita lapsia. Sairaala oli järjestänyt Savilelle oman huoneen, jossa hän saattoi yöpyä.

Daily Mailin mukaan sairaalan henkilökunta tiesi Savilen taipumuksista ja käski potilaita teeskentelemään nukkumista, kun hyväntekijä Savile tuli vierailemaan. On myös esiintynyt väitteitä, joiden mukaan Savile olisi ollut nekrofiili eli ollut sukupuoliyhteydessä kuolleiden ruumiiden kanssa.

Myös Savilen työnantajana toimineen yleisradioyhtiö BBC:n väitettiin tienneen Savilen viehtymyksestä lapsiin. Savilen myös väitetään harjoittaneen lasten hyväksikäyttöä BBC:n tiloissa.

Miksi Savilea ei syytetty

Kuoleman jälkeen tulevat paljastukset ovat herättäneet kysymyksen, miksi Savilen 40 vuotta jatkuneesta ahdistelusta puhutaan vasta nyt. Miksi hän ei joutunut vastaamaan teoistaan oikeudessa?

Poliisi tutki 2000-luvulla muutamaan otteeseen Savilen tekemisiä. Vuonna 2007 Savilea epäiltiin 1970-luvulla Duncroftin tyttökoulussa tapahtuneesta ahdistelusta. Syyttäjä kuitenkin päätti jättää syytteen nostamatta riittämättömän näytön takia.

Vuonna 2008 poliisi haastatteli Savilea Jerseyn saarella sijaitsevassa Haut de la Garennen lastenkodissa paljastuneen lasten hyväksikäyttöskandaalin yhteydessä. Poliisi ei kuitenkaan löytänyt riittävästi todisteita miehen osallisuudesta. Tuolloin Savile käynnisti oikeustoimet The Sun -sanomalehteä vastaan, joka oli yhdistänyt hänet skandaaliin. Tämä voi osittain selittää, miksi Britannian usein epämääräisiä keinoja tiedonhankinnassaan käyttävät tiedotusvälineet olivat haluttomia kirjoittamaan Savilen taipumuksista. Englannin kunnianloukkausta koskeva laki on erittäin tiukka ja suosii kantajaa.

BBC:n uskottavuus

Paljastusten jälkimainingeissa Britannian yleisradioyhtiö BBC on joutunut vaikeaan paikkaan. Yhtiön sisällä toimi kymmeniä vuosia häikäilemätön pedofiili eikä kukaan talon sisällä puuttunut asiaan.

Ennen ITV:n paljastusdokumenttia BBC:n oma Newsnight-ajankohtaisohjelma tutki Savilen toimintaa Duncroftin tyttökoulussa 1970-luvulla. BBC:n toimittajat haastattelivat uhreja ja entisiä oppilaita, joilla oli tietoa tapahtumista vuonna 1980 suljetussa koulussa. Newsnight-ohjelman päätoimittaja Peter Rippon päätti kuitenkin hyllyttää uutisraportin eikä sitä koskaan esitetty.

BBC:n pääjohtaja George Entwistle joutui parlamentin eteen selittelemään Savilen tapausta. Entwistle vieritti syyn uutisraportin hyllyttämisestä Ripponin niskaan, kun parlamentaarikot ihmettelivät BBC:n puutteellista journalistista mielenkiintoa tapaukseen. BBC on myös luvannut nimittää riippumattoman tutkijan selvittämään ohjelman hyllytystä.

Yleisradioyhtiö voi myös joutua korvausvastuuseen Savilen teoista. 12 Savilen uhria on jo käynnistänyt oikeustoimet BBC:a vastaan, ja he vaativat kärsimyksistään miljoonia puntia. Tämä saattaa osittain selittää yhtiön halukkuuden sensuroida itseään.

Johtopäätös

Viime vuosina tiedotusvälineissä on käsitelty paljon katolisen kirkon piirissä tapahtuneita pedofiiliskandaaleja. BBC:n sivuilta voi käydä lukemassa yhteenvedon näistä skandaaleista. Itse asiassa skandaaleja on vatvottu niin paljon, että moni maallikko yhdistää jo mielessään sanat katolinen pappi ja pedofiili keskenään. Tiedotusvälineissä katolista kirkkoa on syytetty salailusta eli juuri samasta, johon yleisradioyhtiö BBC on syyllistynyt Jimmy Savilen tapauksessa.

Toisaalta Savile on jo kuollut eikä voi mitenkään puolustaa itseään. Monet ahdistelutapaukset ovat kymmeniä vuosia vanhoja, ja monet asiasta jotakin tietävät ovat jo kuolleita. ITV-kanavan paljastusten jälkeen monet Savilen uhrit ovat astuneet julkisuuteen. Kaikkien motiivit eivät välttämättä ole puhtaat, vaan tarkoituksena voi olla tienata vähän ylimääräistä rahaa BBC:n kustannuksella.

Tässä vaiheessa lienee kuitenkin selvää, että Savile oli seksuaalinen saalistaja, joka käytti hyväkseen alaikäisiä lapsia. Savile ei kuitenkaan koskaan joutunut vastuuseen, koska häntä vastaan ei löytynyt mitään konkreettista. Savilen uhrit eivät uskaltaneet puhua, koska he arvelivat, että kukaan ei uskoisi heitä. Savile oli kuitenkin hauska ja kaikkien rakastama hahmo, jonka pimeä puoli oli lopulta vain harvojen tiedossa. Scotland Yard on käynnistänyt asiasta rikostutkimuksen, kun osa uhreista kertoi joidenkin hyväksikäyttäjien olevan vielä elossa. Ehkä asiat selviävät, mutta Savilen tapauksen käsittely jatkuu englantilaismediassa vielä pitkään.

Arbogan hyökkäyksestä vielä

Luulin, että edellisessä kirjoituksessani mainitun tapauksen olennaiset asiat olisivat jo selvinneet. Kolme miestä hyökkäsi turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseen, koska aiemmin Arbogassa ryöstettiin 24-vuotias naishenkilö, joka seurusteli yhden hyökkääjän kanssa. Hyökkääjät olivat taparikollisia ja kuuluivat paikalliseen Mongols MC -moottoripyöräjengiin.

Hyökkääjät pitivät yhtä vastaanottokeskuksen asukasta, kansallisuudeltaan eritrealaista mieshenkilöä syyllisenä pahoinpitelyyn. Tämä mieshenkilö oli yksi pahoinpitelyn uhreista. Kolmea hyökkäykseen osallistunutta epäillään törkeästä pahoinpitelystä, törkeästä kotirauhan rikkomisesta ja vahingonteosta.

Vasemmiston mielenosoitus

Kaiken järjen mukaan tarinan olisi pitänyt päättyä tähän tai viimeistään syytteeseen ja sitä seuraavaan oikeudenkäyntiin. Paikallinen vasemmisto kuitenkin päätti yhdistää tapahtuman ”pimeyden voimiin” ja järjesti mielenosoituksen muukalaisvihamielisyyttä vastaan. Tarkoituksena saada suuri yleisö uskomaan, että ryöstön ja sitä seuranneen koston takana olivat ilkeät valkoihoiset rasistit.

Paikallinen kunnanjohtaja Olle Ytterberg (S) kertoi, että Arbogassa tapahtuneen hyökkäyksen taustalla oli tietämättömyys ja ennakkoluulot. Hän haastoi arbogalaiset viime sunnuntaiksi mielenosoitukseen muukalaisvihamielisyyttä vastaan. Mielenosoituksessa pyrittiin kiinnittämään huomiota sekä tapahtuneisiin ryöstöihin että vastaanottokeskukseen kohdistuneeseen hyökkäykseen.

Luonnollisesti Ruotsin valtamedia tarjosi myös julkisuutta mielenosoitukselle eikä muistanut mainita hyökkäystä edeltäneitä tapahtumia, kuten Ruotsin TV4-kanava teki, vaan keskittyi muukalaisvihamielisyyteen ja pimeyden voimiin.

Ruotsin valtamedia kertoo ja jättää kertomatta

Keski-Ruotsin Arbogassa sijaitsevaan turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseen hyökättiin 16.10. Kolme naamioitua henkilöä rikkoi vastaanottokeskuksen ikkunoita ja pakotti henkilökunnan etsiytymään suojaan. Näin kertoo ruotsalainen Aftonbladet ja näin taas suomalainen Rähmispossu. Hyökkääjät myös pahoinpitelivät yhtä asukasta paikalla olleen Ali-nimisen miehen mukaan.

Henkilökunta pelkää

Jutussa mainitaan, kuinka henkilökunta ei uskalla paljastaa henkilöllisyyttään asioidessaan vastaanottokeskuksen ulkopuolella. Haastateltu henkilökunnan edustaja kuitenkin arvelee, että kyse on kostosta, joka taas johtuu viime aikoina Arbogassa tapahtuneista ryöstöistä. Näistä syytetään vastaanottokeskuksen asukkeja, vaikka he ovat henkilökunnan mukaan syyttömiä tapahtumiin.

Arbogan vastaanottokeskuksessa on myös aiemmin tapahtunut vastaavaa. Viime helmikuussa keskus sytytettiin tuleen ja asukkaat jouduttiin evakuoimaan.

Expressenin vastaavassa jutussa kerrotaan myös, kuinka vastaanottokeskuksen asukkaat tuntevat olonsa turvattomiksi. Roozbeh Moradimotlagh kertoo:

”Emme tule oloamme turvalliseksi. Täällä on naisia, lapsia ja miehiä ja kaikki ovat peloissaan.”

Tässä vaiheessa lukijalle on tullut selväksi, että kyse on kostosta, eli todennäköisesti joukko arbogalaisia nuoria miehiä on käyttänyt oman käden oikeutta. Jutuissa kuitenkin viitataan hyökkäystä edeltäneisiin tapahtumiin varsin epämääräisesti.

Aiemmat tapahtumat

Avpixlat-sivusto kertoo, että noin 10 000 asukkaan Arbogassa on viime aikoina tapahtunut viisi ryöstöä tai ryöstön yritystä. Bergmanin puistossa kaksi nuorukaista pahoinpiteli 15-vuotiaan pojan ja vei tältä puhelimen. Uhria potkittiin mahaan ja päähän.

Nuori nainen ryöstettiin 15.9. tämän ollessa kävelyllä. 20 – 30 -vuotias tummaihoinen mies löi naista, joka tuupertui maahan. Kun nainen heräsi, hänen rahansa oli viety.

Lokakuun alussa puolestaan koiraa ulkoiluttanut nuori nainen joutui miesjoukon pahoinpitelemäksi. Nainen kuitenkin onnistui pakenemaan hyökkääjiä.

Vain muutama päivä edellisestä kolme tuntematonta miestä hyökkäsi naisen kimppuun Arbogan Pyhän Nikolauksen kirkon lähettyvillä. Nainen kuitenkin onnistui pakenemaan paikalta.

Viimeisimpien tietojen mukaan hyökkäys vastaanottokeskukseen on kosto viidennestä tapauksesta, jossa murtaen ruotsia puhuva tummaihoinen mies yritti ryöstää 24-vuotiaalta naiselta käsilaukun. Nainen teki vastarintaa, jolloin ryöstäjä pakeni paikalta ilman käsilaukkua.

24-vuotias nainen sattui olemaan sukua eräälle paikallisen moottoripyöräjengin jäsenelle. MC-jengiläiset hyökkäsivät vastaanottokeskukseen ja pahoinpitelivät ryöstöyrityksestä epäilemänsä somalimiehen.

Vastaanottokeskukseen hyökkäyksestä epäillyt miehet on nyt pidätetty, mutta poliisi ei ole onnistunut selvittämään viittä yllä mainittua ryöstöä tai ryöstön yritystä, jotka ovat kaikki tapahtuneet viimeisen kuukauden aikana.

Median toiminta

Ruotsalaisen valtamedian (Aftonbladet, Expressen, Sydsvenskan) uutisraportoinnissa ei kiinnitetty juuri lainkaan huomiota aiempiin tapahtumiin vaan niihin viitattiin epämääräisesti. Samalla pyrittiin pönkittämään sekä henkilökunnan että asukkaiden uhristatusta. Aiempi tulipalo muistettiin mainita, mutta vastaanottokeskuksessa tapahtuneeseen asukkaiden kannalta kielteiseen tapahtumaan ei viitattu lainkaan. Syksyllä 2011 joukko keskuksen asukkaita protestoi tarjotun ruuan laatua vastaan ja sulki sisäänkäynnin ruokalaan.

Valtamedia myös antaa ymmärtää, että vastaanottokeskuksen asukkaat ovat syyttömiä Arbogassa tapahtuneisiin ryöstöihin, ja esittää tästä todisteena henkilökunnan lausuntoja.

Valtamedia on sulkenut uutistensa kommentoinnin, joten lukijat eivät voi täydentää tai korjata jutuissa esitettyjä väitteitä. Näin satunnainen lukija on pelkästään toimittajien ammattitaidon ja asenteiden varassa. Koska toimittajat pyrkivät poliittisen korrektiuden pelisääntöjen mukaan esittämään maahanmuuttajat viattomina uhreina ja pimittämään maahanmuuttajaväestön rikollisuutta, Arbogassa tapahtuneista ryöstöistä vaietaan tai niihin viitataan epämääräisesti. Samalla vastaanottokeskuksen asukkaiden uhriutta korostetaan siteeraamalla heidän pelokkaita lausuntojaan. Näin lukijalle tulee vaikutelma, että ilkeät ruotsalaiset maaseuturasistit olivat asialla.

Tapahtumista voi myös päätellä, että viranomaisten kyvyttömyys selvittää kaupungilla tapahtuneita ryöstöjä johtaa oman käden oikeuteen, jossa väkivaltaisimmat ja röyhkeimmät kantaväestön edustajat käyvät kostamassa tapahtuneen pahoinpitelemällä mahdollisesti syyttömän miehen. Moottoripyöräjengiläiset saavat ansaitsemansa tuomion, mutta kadulla kävelijöitä ahdistelevia ryöstäjiä tuskin saadaan koskaan kiinni.

Nobelin rauhanpalkinto EU:lle

Kun kuulin Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä Euroopan Unionille, en ollut uskoa korviani. Norjalainen Nobel-komitea myöntää palkinnon EU:lle, vaikka Norja ei ole edes EU:n jäsen.

Nobel-komiteaa johtaa mies nimeltä Thorbjørn Jagland, joka itse asiassa jo vuonna 2008 halusi antaa rauhanpalkinnon EU:lle. Työväenpuoluetta edustava Jagland toimi Norjan pääministerinä 1996-1997, ja tätä kautta voi luonnehtia ristiriitaiseksi. Kaksi ministeriä erosi kesken kauden skandaalien takia, ja Jaglandia itseään pilkattiin mediassa ja kuvattiin epäpäteväksi. Jaglandin hallitus erosi vuoden 1997 vaalien jälkeen, ja vuonna 2010 ryhmä historiantutkijoita arvioi hänet heikoimmaksi pääministeriksi toisen maailmansodan jälkeen.

Epäpätevyys ei kuitenkaan tarkoita, että kunnianhimoisen sosialistipoliitikon ura tyssäisi siihen. Jagland on lyhyen pääministerikautensa jälkeen toiminut ulkoministerinä ja Norjan suurkäräjien puhemiehenä. Nykyisin Jagland toimii Nobel-komitean puheenjohtajuuden lisäksi Euroopan Neuvoston pääsihteerinä.

Nobel-palkinto poliittisen aktivismin välineenä

Jaglandin kausi Nobel-komiteassa alkoi 2009, ja heti ensimmäinen valinta herätti ihmetystä, kun palkinto myönnettiin vasta kautensa aloittaneelle Yhdysvaltojen presidentti Barack Obamalle. Valinnan inspiroimana New York Timesin kolumnisti Yoni Brenner kehitti termin ”thorbjorning” kuvaamaan tapaa, jossa palkinto myönnetään, ennen kuin palkittu on ehtinyt tehdä mitään merkittävää.

Nobelin palkinnon tarkoituksena ei nykyisin ole pelkästään palkita ansioituneita rauhantekijöitä tai diktatuurien rohkeita toisinajattelijoita vaan myös vaikuttaa tulevaan poliittiseen kehitykseen. Obaman edeltäjä ja kaikkien edistyksellisten vasemmistolaisten vihaama George W. Bush oli aloittanut kaksi sotaa, ja Nobel-komitea lähetti viestin Obamalle, että sodat tulisi lopettaa ja Guantanamon vankileiri sulkea.

Amerikkalaiset eivät enää aktiivisesti osallistu sotatoimiin Irakissa, mutta Afganistanissa tilanne on kuta kuinkin entisellään ellei huonompi kuin Bushin kaudella. Obama ei vastoin lupauksiaan ole sulkenut Guantanamon vankileiriä, mistä mediassa ei ole pidetty isoa meteliä. Tästä voimme päätellä, että Nobel-komitean ja erityisesti sen puheenjohtaja Jaglandin vaikuttamisyritykset eivät ole onnistuneet kovin hyvin.

Norjan Nobel-komitea on aiemminkin tehnyt ristiriitaisia valintoja. Esimerkiksi arkkiterroristi Jasser Arafat palkittiin Oslon rauhansopimuksesta, jonka velvoitteita palestiinalaisosapuoli ei pääsääntöisesti ole noudattanut. Vuonna 2007 palkinto myönnettiin hallitusten väliselle ilmastopaneelille IPCC:lle ja ”profeetta” Al Gorelle, mikä tuntuu Climategaten ja Goren propagandistisen elokuvan perusteella käsittämättömältä.

Miksi EU?

Vaikka puheenjohtaja Jagland on jo pitkään halunnut palkintoa EU:lle, kaikki Nobel-komitean jäsenet eivät ole asiasta yhtä innostuneita. Komitean jäsen Ågot Valle kertoi Aftenpostenille, että hän ei olisi äänestänyt EU:n puolesta. Valle on kuitenkin ollut jo vuoden verran sairaana eikä voinut osallistua komitean kokouksiin.

Valle toimii komiteassa Norjan Sosialistisen Vasemmistopuolueen edustajana ja valintapäätöksen aikana häntä tuurasi Oslon piispa Gunnar Stålsett. Vallen puoluetoveri, SV:n puheenjohtaja Audun Lysbakken sanoi valinnan jälkeen:

”Viime aikojen kehityksessä ei ole mitään sellaista, joka oikeuttaisi rauhanpalkinnon myöntämisen EU:lle vuonna 2012.”

”On selvää, että olemme jakaneet rauhanpalkinnon, joka vaikuttaa norjalaiseen politiikkaan.”

Rauhanpalkinto on toki luonteeltaan selkeästi poliittinen. Lysbakken kuitenkin sanoo, että maailmasta löytyy demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta taistelevia, jotka olisivat ansainneet palkinnon ennemmin kuin EU.

Todettakoon, että Norjassa kysymys Euroopan Unionista jakaa mielipiteitä. Nobel-komitean jäsen Valle on aiemmin toiminut Ei EU:lle -kampanjan varapuheenjohtajana.

Ansaitseeko EU palkinnon?

Nobel-komitea näkee lausunnossaan EU:n tärkeimpinä saavutuksina rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisen. EU on toiminut tasapainottavana tekijänä ja auttanut muuttamaan Euroopan sotien maanosasta rauhan maanosaksi.

EU:n rooli rauhanrakentajana kuuluu olennaisena osana EU:n markkinointipuheisiin, vaikka sodanjälkeinen rauhanaika perustuikin pitkälti kylmään sotaan ja supervaltojen ydinasepelotteisiin. Lisäksi käytännössä miehityksen alla eläneestä Saksasta ei millään olisi voinut enää vuoden 1945 jälkeen tulla minkäänlaista sotilaallista uhkaa kenellekään. Käsitys EU:sta rauhanprojektina on kaunopuheisesti koristeltu myytti. Aivan yhtä hyvin rauhanpalkinto voitaisiin myöntää Japanille ja Kiinalle, koska ne eivät ole sotineet keskenään vuoden 1945 jälkeen.

Kaikkein käsittämättömin perustelu on kuitenkin EU:n rooli demokratian edistäjänä. Todellisuudessa EU on olemassaolonsa ajan aktiivisesti pyrkinyt ja suurelta osin onnistunut vähentämään demokraattisesti valittujen kansallisten parlamenttien valtaa ja samalla lisäämään keskitetyn ja demokraattisen vastuun ulkopuolella toimivan byrokratian valtaa.

Nykyisin, kun jopa 80 prosenttia kaikista laeista on peräisin EU:sta, voidaan sanoa, että EU on tehnyt kansallisista parlamenteista keskitetyn byrokratian kumileimasimia, joiden tärkein tehtävä on muuntaa direktiivit kansallisiksi laeiksi muodollisesti demokratian pelisääntöjä kunnioittaen. Jaglandin ja Suomen Eurooppaministeri Alexander Stubbin kaltaisille demokratia tarkoittaa juuri tätä, eli valistuneen eliitin ylikansallista valtaa ohi ”impivaaralaisten” kansallisten ja paikallisten päätöksentekijöiden.

Ihmisoikeudet kuuluvat myös kaunopuheisuuden sarjaan. On olemassa ihmisoikeuksia ja ”ihmisoikeuksia”. Jälkimmäisiin sisältyy yleensä kantaväestölle kuuluva pakko kustantaa nämä ihmisoikeudet niille, joilla ei ole mitään velvollisuuksia vaan pelkästään oikeuksia. Jagland ja Nobel-komitea edustavat niitä jälkimmäisiä ”ihmisoikeuksia”.

Norjalaisen document.no -sivuston päätoimittaja Hans Rustad kuvaa Nobel-palkinnon perusteluja kirjoituksessaan kaksi perustelua. Rustadin mukaan historiallisten perustelujen lisäksi palkintoon sisältyy myös vaikuttamaan pyrkivä poliittinen viesti:

”Kenestä Jagland pyrkii varoittamaan? Todennäköisesti hän varoittaa Kreikan Kultaisesta aamunkoitosta tai Unkarin Jobbikista. Koskeeko varoitus myös 17,8 prosentin kannatuksen saavuttanutta Ranskan Kansallista Rintamaa, tai 20 prosentin kannattamia Perussuomalaisia tai Ruotsidemokraatteja, jotka ovat matkalla kohti 10 prosentin kannatusta? Jaglandin aiemmat lausunnot antavat aiheen uskoa, että vastaus on kyllä.”

”Varoitus siitä, joka voi mennä pieleen, jos EU hajoaa, tarkoittaa samalla myönteistä vastausta lisääntyvälle integraatiolle, joka taas tarkoittaa poliittista ja taloudellista unionia. Tämä poliittinen mielipide jättää huomiotta kansalaismielipiteen useissa osissa Eurooppaa. Tällaiselle unionille ei löydy demokraattista mandaattia.”

Rustad lisäksi toteaa, että mahdollinen EU:n hajoaminen ei johdu ulkoisista tekijöistä vaan sen sisäänrakennetuista vastakkainasetteluista. Tulevat vuodet näyttävät, tuleeko Nobelin rauhanpalkinnosta merkkipaalu EU:n historiassa vai halveksitaanko sitä osoituksena Nobel-komitean typerästä lyhytnäköisyydestä hajoavan utopiaprojektin puolustajana.

Muslimien viattomuus - kotimaisia puheenvuoroja

Käsittelen tässä muutamia suomalaisia kirjoituksia Muslimien viattomuus -elokuvasta ja sen nimissä järjestetyistä mellakoista.

Insinööri islamin maailmassa

Aloitetaan Petteri Järvisestä, joka kirjoitti Uuden Suomen blogiinsa kirjoituksen Muhammed-pilkka ei ole sananvapautta. Tämä kirvoitti lukijoilta paljon kommentteja, joista osa oli selkeästi epäasiallisia. Itse luulin kirjoitusta trollaukseksi, koska se paljasti, että kirjoittaja ei ollut perehtynyt käsittelemäänsä asiaan eikä ymmärtänyt sen kaikkia ulottuvuuksia, esimerkiksi islamilaisten maiden pyrkimystä saada uskontojen halventaminen kielletyksi kaikkialla maailmassa. Tässä kontekstissa itse elokuvasta tulee pelkkä keppihevonen, jolla edistetään omia tavoitteita.

Järvisen kirjoitus paljasti miehestä piirteitä, joita en olisi halunnut nähdä. Hän ei ymmärtänyt kielteisen palautteen todellista syytä vaan jatkoi kolmella kirjoituksella samasta asiasta (1, 2 ja 3).

Itse olen käyttänyt internetiä sen alkuajoista asti ja varsin varhain huomasin, että mistään asiasta ei kannata kirjoittaa, ennen kuin on perehtynyt aiempaan keskusteluun asiasta tai ylipäänsä tehnyt kotiläksynsä. Muutoin palaute voi olla tylyä. Omaa tietämättömyyttä ei ole häpeä paljastaa, mutta esiintyminen täydellisen tietämättömyyden tuomalla varmuudella ei todellakaan kannata.

Viimeisessä kirjoituksessaan Järvinen kyllästyy koko touhuun ja heittäytyy marttyyriksi:

”Aidon mielipiteenvapauden sijaan netissä vallitsee samanlainen vääriä mielipiteitä karsiva kulttuuri kuin mistä äänekkäät syyttävät viranomaisia tai perinteistä mediaa. Netin sananvapaus on sitä, että saat vapaasti olla samaa mieltä kuin me. Eikä "me" tässäkään ole enemmistö vaan ryhmä aktiivisia, jotka ovat anastaneet vallan itselleen.”

Niinkin kokeneelta internetin käyttäjältä kuin Järvinen tuo on aika uskomatonta tekstiä. Mistä tahansa aiheesta löytyy aktiiveja, jotka seuraavat asiaa käsittelevää keskustelua ja ovat jo kuulleet kaikki argumentit ja tyrmänneet niistä useimmat moneen kertaan. Kun joku tulee pystymetsästä luennoimaan muka asiasta jotakin tietävänä, aktiivien joukossa syntyy luonnollinen vastareaktio, jonka Järvinen joutui tässä kokemaan. Palautteen voimakkuuteen vaikutti toki myös Järvisen korkea profiili internetissä ja se, että hän on kokoomuslainen poliitikko.

Olen sitä mieltä, että lukijan olisi pitänyt ymmärtää, että Järvinen ei ole seurannut islamista ja sananvapaudesta käytyä keskustelua lainkaan ja suhtautua kirjoitukseen tältä pohjalta rakentavasti. Valitettavasti emme elä täydellisessä maailmassa, eli kirjoituksen matka näppäimistöltä internetiin on aivan liian lyhyt, jotta palautetta ehtisi kunnolla harkita.

Sarjakuvapiirtäjä

Pertti Jarla käsittelee Suomen Kuvalehden blogissaan Muhammad-elokuvaa melko asiallisesti, vaikka olenkin täysin eri mieltä sekä hänen lähtöoletustensa että hänen keskeisten väittämiensä kanssa. Jarla toteaa Muhammad-filmin tekijöistä:

”Amerikkalainen Muhammed-video Innocence of Muslims ei ole mikä tahansa puheenvuoro, vaan fanaatikkojen kyhäämä islamilaista maailmaa vastaan suunnattu propaganda-ase. Tarkoituksena lietsoa konfliktin molempia osapuolia, onnistuneesti. Tällaisiahan tehdään koko ajan, välillä jotkut tiukan linjan islamistit käyttävät niitä hyväkseen. Pitäisikö kaikkien julkaisijoiden tarjoilla näitä aseita vapaasti?”

Fanaatikolla Jarla tarkoittaa ilmeisesti Terry Jonesia, joka tuli tunnetuksi Koraanin polttamishankkeestaan. Kuitenkin mukana oli myös Yhdysvalloissa asuvia kopteja, joiden kohtalo islamistisessa Egyptissä ei mediaa juurikaan kiinnosta. Ylipäänsä uskonnollisten vähemmistöjen asema islamilaisissa maissa kannattaisi muistaa, ennen kuin lähtee nimittelemään ihmisiä fanaatikoiksi.

Propaganda-aseeksi elokuva (tai lähinnä sen traileri) on harvinaisen tylsä, koska se on sen verran kehnosti tehty. Jarlan kysymykseen taas on helppo vastata. Jokainen julkaisija päättää asiasta itse omista lähtökohdistaan.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että julkaisematta jättäminen lähettää sekin viestin. Jarlan mielestä:

”En usko, että kärjistävä vihamielinen loukkaaminen ollenkaan vapauttaa islamilaisia teokratioita, vaan päinvastoin vahvistaa pimeitä ääriaineksia.”

Tässä Jarla katsoo asiaa väärästä näkökulmasta. Kärjistävät ja loukkaavat asiat ovat sananvapauden sivutuote, eli niitä löytyy aina ja niitä keksitään tarvittaessa vaikka tyhjästä. Pakistanissa nuori kristitty tyttö oli joutua lynkatuksi, kun hänen väitettiin syyllistyneen Koraanin häpäisyyn, vaikka asiassa ei ollut mitään perää.

Julkaisematta jättäminen taas kertoo taipumisesta väkivallan uhan edessä. Länsimaat ovat heikkoja eivätkä itse usko omiin arvoihinsa. Juuri tätä väkivaltaa lietsovat islamistit tavoittelevat, kun he polttavat Yhdysvaltojen lippuja ja vaativat ”kunnioitusta” profeetalleen. Todellisuudessa he eivät ole niinkään kunnioituksen perässä kuin ”rispektin”, eli alistumisen, jota koulukiusaajat odottavat uhreiltaan.

Jarlan kannattaisi myös muistaa, että islamin moraalisia, inhimillisiä ja yhteiskunnallisia puutteita pitää voida käsitellä kriittisesti. Tätä varten tarvitaan laajaa sananvapautta. Lisäksi Muslimien viattomuus -elokuvassa käsitellyt asiat ovat kaikki peräisin islamin omista lähteistä, kuten profeetan keskustelu aasin kanssa tai se, kun Muhammad nai ottopoikansa vaimon.

Jarla viittaa myös julkaisematta jätettyyn dokumenttiin Islam the Untold Story, jossa historioitsija Tom Holland tutki kriittisesti islaminuskon alkuvaiheita. Katsoin dokumentin ja siinä mielestäni päästiin varsinaiseen asiaan melko hitaasti. Tietysti dokumentti pitäisi esittää, mutta sitä ei välttämättä kannata katsoa.

Ekumeniaa

Sanoma-yhtiön lippulaiva Helsingin Sanomat ei yleensä petä, kun pitää etsiä kaikkein typerimpiä asiaan liittyviä kirjoituksia. Pääkirjoitussivulla Risto Saarinen sanoo, että muslimimaiden aloitetta uskontojen loukkaantumisen kieltämisestä kannattaa kuunnella.

Sana ”kuunnella” herättää positiivisia mielleyhtymiä etenkin niissä, jotka uskovat dialogin parantavaan voimaan. On kuitenkin vaikea uskoa, että dialogin lopputuloksena häämöttävä länsimaiden alistuminen islamilaisten maiden vaatimuksiin johtaisi mihinkään lännen kannalta myönteiseen lopputulokseen. Saarinen kuitenkin tuntuu olevan tätä mieltä:

”Sopimusneuvottelun hyöty olisi juuri siinä, että loukkauskielto parantaisi vähemmistöuskontojen ja vieraiden uskontojen asemaa maissa, joissa näitä uskontoja voidaan nykytilanteessa loukata seurauksista piittaamatta. Mitä ankarammin loukkaukset kiellettäisiin, sitä enemmän vähemmistöjen asema ainakin teoriassa paranisi.”

Saarisen näkemys edustaa äärimmäistä idealistista naiiviutta, koska muiden uskontojen pilkka ja häpäisy liittyy niin kiinteästi islamin ydinopetuksiin. Koptitaustainen Raymond Ibrahim jopa spekuloi, että loukkaamiskielto johtaisi islamin kieltämiseen.

On täysin mahdotonta ajatella, että Koraanista poistettaisiin vaatimukset väkivallan käytöstä vääräuskoisia kohtaan. Esimerkiksi Koraanin 9. suuran 29. jakeessa kerrotaan seuraavaa:

”Taistelkaa niitä vastaan, jotka, vaikka ovat saaneet Kirjoituksen, eivät usko Jumalaan eivätkä viimeiseen päivään, eivät pyhitä sitä, minkä Jumala ja Hänen lähettiläänsä ovat selittäneet pyhäksi, eivätkä tunnusta totista uskontoa, taistelkaa, kunnes he auliisti maksavat veronsa ja tunnustavat alistuvansa.”

Käytännössä islamilaisten maiden järjestö OIC:n tavoitteiden toteutuminen merkitsisi, että lännessä sensuuri lisääntyisi ja islamilaisissa maissa jatkettaisiin kuten ennenkin. Islamilaiset maat eivät ole koskaan hyväksyneet YK:n ihmisoikeuksien julistusta eivätkä tunnusta muita uskontoja tasavertaisiksi islamin rinnalle.

Saarinen ei tunnu uskovan, että neuvotteluissa saavutettaisiin mitään merkittävää:

”Vaikka sopimukseen ei päästäisi, prosessi olisi omiaan lisäämään luottamusta valtioiden ja uskontojen välillä.”

Saarinen haluaa dialogia sen itsensä vuoksi tuloksista välittämättä, koska se on omiaan lisäämään luottamusta. Mielestäni dialogi, jossa toinen osapuoli käyttää suoraan tai peitellysti väkivallan uhkaa neuvotteluaseena, ei voi johtaa myönteiseen lopputulokseen.

HS:n päätoimittaja sananvapauden asialla

Kun Suomen Sisu julkaisi Jyllands Postenin Muhammad-pilakuvat omalla kotisivullaan, tapauksesta käynnistyi syyteharkinta. Tuolloin järjestön toimissa mukanaolleet joutuivat huomaamaan, että yksikään virallinen tai muuten arvovaltainen taho ei puolustanut kuvien julkaisua tai niiden julkaisijaa. Suomen Sisu jäi tilanteessa yksin mutta selvisi onneksi ilman oikeudenkäyntiä.

Tämän kirjoituksen kuvituksena oleva kuva ei ole merkittävä siksi, että tuhannet muslimit mellakoivat sen takia kaduilla ja hyökkäsivät suurlähetystöihin. Sillä on merkitystä, koska se kertoo ikäviä asioita länsimaisesta yhteiskunnasta ja sen eliitin haluttomuudesta seistä yhteiskunnan perusarvojen takana ja toisaalta halukkuudesta alistua väkivallan ja uhkailun edessä.

Pentikäinen hurskastelee

Tähän päivään mennessä yksikään suomalaisen valtamedian edustaja ei ole julkaissut Jyllands Postenin alkuperäisiä Muhammad-pilakuvia. Sen sijaan hurskastelua ”vastuullisesta” sananvapaudesta on nähty ja kuultu sitäkin enemmän. Helsingin Totuuden päätoimittaja Mikael Pentikäinen ei tee tässä suhteessa poikkeusta, kun hän kysyy kolumnissaan: ”Onko kuva hengen arvoinen?”

Pentikäinen palaa Jyllands Postenin pilakuviin ja viittaa keskusteluunsa tanskalaiskollegan kanssa:

”Kysyin vastikään tanskalaiselta kollegalta, julkaisisiko Jyllands-Posten pilakuvat nyt, kun se tietää, mitä kaikkea niiden julkaisemisesta voi seurata.”

”Vastaus oli selvä: ei. ”Yksikään pilakuva ei ole ihmiselämän arvoinen”, hän perusteli.”

”Prosessi on opettanut, miten tärkeää on pohtia toisen pyhää ja sen kokemista, uskonnollisia tunteita ja välttää niiden tarkoituksellista loukkaamista.”

Tuon perusteella Pentikäinen kuuluu niihin, jotka mielellään ruokkivat krokotiiliä siinä toivossa, että tulisi itse viimeisenä syödyksi. Kuten viimeisimmän Muhammad-elokuvan tapauksessa, myös Jyllands Postenin pilakuvamellakoita lietsottiin tietoisesti. Tanskalainen imaami Abu Laban lisäsi mukaan myös muutamia Jyllands Postenissa julkaisemattomia otoksia, joista osa ei edes kuvannut profeettaa.

Muhammad-elokuva

Muslimien viattomuus -elokuvan traileri esitettiin 8. syyskuuta Egyptin salafistien Al Nas -tv-kanavalla, jossa kanavan juontaja arvosteli filmin tapaa kuvata Muhammadin elämää. Muutama päivä myöhemmin mellakointi ja hyökkäykset Yhdysvaltojen edustustoja vastaan alkoivat.

Salafisteille elokuva tarjosi tilaisuuden voimannäytölle. Salafistinen uskonoppinut Ahmad Fouad Ashoush kutsui filmin tekijöitä sotaisiksi vääräuskoisiksi ja julkaisi fatwan, jossa hän kehotti Euroopan ja Yhdysvaltojen muslimeja tappamaan elokuvan ohjaajan, tuottajan ja ylipäänsä kaikki, jotka olivat tekemisissä elokuvan kanssa.

Katarissa asuva egyptiläinen uskonoppinut Yusuf Qaradawi puolestaan esiintyi maltillisemmin ja tuomitsi elokuvan takia järjestetyt väkivaltaisuudet. Toisaalta hän myös vaati amerikkalaisia muslimeita käynnistämään oikeustoimet islamia loukkaavia tahoja kohtaan ja vaati islamilaisten maiden järjestöä OIC:ta käyttämään oikeudellisia keinoja islamia ja sen profeettaa loukanneita vastaan.

OIC:n pitkän tähtäimen tavoitteena on kieltää uskontojen (käytännössä vain islamin) arvostelu kaikissa maailman maissa. Islamilaiset maat eivät koskaan ole hyväksyneet YK:n ihmisoikeuksien julistusta vaan ovat julkaisseet oman Kairon julistuksensa, jossa ihmisoikeudet hyväksytään, kunhan ne eivät ole ristiriidassa sharia-lain kanssa.

Pentikäinen hurskastelee lisää

Palataan lopuksi vielä Mikael Pentikäiseen. Hän toteaa omasta lehdestään ja sen käyttäytymisestä Tanskan Muhammad-pilakuvakriisissä:

”HS puolustaa voimakkaasti sananvapautta ja tuomitsee kaikki sen loukkaamiset ja väkivallalla uhkaamiset. Olemme kuitenkin lähteneet siitä, että sananvapauteen liittyy vastuu.”

”Kun tiedämme kuvien loukkaavan ja myös tunnistamme niihin liittyvät riskit, emme ole halunneet kuvia julkaista.”

HS:n näytöt sananvapauden puolustamisessa ovat valitettavasti heikot. Suomettumisen aikana lehti pimitti tietoja presidentti Urho Kekkosen terveydentilasta. Se ei myöskään kertonut, miten laajalti suomalaiset poliitikot pitivät yhteyttä Tehtaankadun KGB-edustajiin. On myös syytä epäillä, että lehti ei kertonut totuutta Neuvostoliiton yhteiskunnallisista oloista vaan pyrki esittämään niistä kaunistellun kuvan.

Tämä oli 70-luvun ”vastuullista” sananvapautta. Kun Pentikäinen tunnistaa ”pilakuviin liittyvät riskit”, hän tunnustaa pelkäävänsä. Tämä ei ole väärin. Sen sijaan hurskastelu vastuullisella sananvapaudella on.

HS ei myöskään ole millään tavalla osoittanut moraalista tukea niille sanomalehdille, jotka ovat saaneet kärsiä islamilaiselta taholta tulevasta väkivallasta ja sillä uhkailusta. Se ei myöskään ole tukenut Suomessa ”sananvapausrikoksista” tuomittuja vaan pyrkinyt pilkkaamaan ja halventamaan heitä sekä vääristelemään heidän sanomisiaan.

Helsingin Sanomat ei päätoimittajansa johdolla puolusta sananvapautta vaan vastustaa sitä. Mikael Pentikäinen kannattaa sensuuria, kuten voi päätellä hänen omasta vastauksestaan HS Raadin kysymykseen:

”Olisin kallistunut tukemaan näkemystä, jonka mukaan Googlen olisi pitänyt poistaa kohuvideo Youtubesta.”

”Miksi? Minulle Youtube on media, jonka sisällöstä sen omistajan pitää kantaa jotain vastuuta. Kyse ei ole sensuurista vaan sananvapauteen kuuluvan vastuun kantamisesta.”

Tässä näkyy hurskastelun lisäksi valtamedian edustajalle tyypillinen luddiittimainen asenne internetiä kohtaan. Valtamedia kannattaa sensuuria, koska sensuurin ansiosta valtamedian oma asema paranee suhteessa internetin vapaaseen tiedonvälitykseen ja mielipiteenvaihtoon.

Pentikäinen lisäksi valehtelee, kun hän syyttää Googlea vastuun pakoilusta. Todellisuudessa Google sensuroi Muhammad-filmin useiden islamilaisten maiden katsojilta. Yhtiötä myös arvosteltiin alistumisesta sensuuriin eikä pelkästään kiitelty "vastuullisuudesta". Google toimii lähes kaikissa maailman maissa ja joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan viranomaisten sensuurivaatimusten ja vapaan tiedonvälityksen välillä toisin kuin Pietikäinen ja hänen lehtensä, joka sensuroi vapaaehtoisesti itse itseään.

Muslimien viattomuus

En ajatellut kirjoittaa viimeisimmistä islamilaisen maailman levottomuuksista, koska blogisti Mikko Mäkinen sanoi asiasta jo lähes kaiken olennaisen. Kyse on pitkälti islamilaisen maailman sisäisestä valtataistelusta salafistien ja Muslimiveljeskunnan välillä. Lännellä on levottomuuksissa lähinnä nyrkkeilysäkin rooli eikä länsi voi omalla toiminnallaan juurikaan parantaa tilannetta.

Hätäiset muslimien lepyttely-yritykset vain kertovat islamisteille lännen heikkoudesta ja haluttomuudesta puolustaa omia arvojaan. Länsi voi myös ampua itseään jalkaan suostumalla vaatimuksiin ”islamofobian” kriminalisoinnista.

Suurlähettilään murha

Libyan Benghazissa murhattu suurlähettiläs Christopher Stevens oli ammattidiplomaatti, joka vietti elämänsä aikana paljon aikaa arabimaailmassa. John F. Kennedyn perustaman Peace Corps -vapaaehtoisjärjestön riveissä Stevens opetti englantia marokkolaisille lapsille ja auttoi palestiinalaisia Itä-Jerusalemin konsulaatissa.

Libyaan Stevens tuli ensimmäisten joukossa rahtilaivalla, kun taistelut diktaattori Muammar Gaddafin syrjäyttämiseksi olivat vielä käynnissä. Stevens toimi yhteyshenkilönä Benghazin kapinallisten ja Obaman hallinnon välillä, ja tästä hänet palkittiin suurlähettilään pestillä.

Yhdysvallat ja suuri osa länsimaista oli mukana tukemassa Libyan kapinallisia ja syrjäyttämässä Itä-Libyassa vihattua Gaddafia. Stevens liikkui kapinallisten joukossa luontevasti, mutta hänen toimenkuvansa muuttui Gaddafin syrjäytämisen jälkeen, jolloin Yhdysvaltojen hallinto alkoi keskittyä maan rauhoittamiseen. Tällöin Stevens lakkasi olemasta hyödyllinen Gaddafin syrjäyttäneille jihadisteille, ja hänestä tuli maalitaulu.

Tapa, jolla Stevensin tappajat häpäisivät tämän ruumiin, muistuttaa eversti Gaddafin kuolemaa edeltäviä tapahtumia ja kertoo länsimaalaiselle käsittämättömästä barbarismista. Itse isku oli mitä luultavimmin ennalta suunniteltu eikä sillä välttämättä ollut mitään tekemistä ”Innocence of Muslims” -elokuvan kanssa.

Egyptissä oli nimittäin suunniteltu iskua Yhdysvaltojen Kairon suurlähetystöön jo muutama päivä ennen levottomuuksia. Tarkoituksena oli vaatia Yhdysvaltoja vapauttamaan vuoden 1993 World Trade Centeriin tehdystä pommi-iskusta tuomittu ”sokea sheikki” Omar Abdel-Rahman.

Yhdysvaltojen hallinto reagoi

Hyökkäysten jälkeen Yhdysvaltojen ulkoministeri Hillary Clinton lausui, että islamin profeetta Muhammadin elämää kuvaava amatöörifilmi oli iljettävä ja tuomittava. Hän kutsui sitä häikäilemättömäksi yritykseksi loukata ihmisiä heidän uskontonsa takia. Samalla Clinton toki puolusti sananvapautta sanomalla, että Yhdysvallat ei estä amerikkalaisia ilmaisemasta mielipiteitään, vaikka ne olisivat kuinka vastenmielisiä tahansa.

Yhdysvaltojen Kairon suurlähetystö meni tuomitsemisessaan esimiestään pitemmälle. Lähetystö tuomitsi ”harhautuneiden yksilöiden” yritykset loukata muslimien uskonnollisia tunteita ja sanoi, että filmi edusti sananvapauden väärinkäyttöä.

Obaman hallinnon toimet eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Hallinnon edustajat yrittivät saada Youtube-videopalvelua poistamaan filmin trailerin, koska ”se rikkoi palvelun ehtoja”. Youtube on kuitenkin toistaiseksi kieltäytynyt poistamasta videota, mutta estänyt sen näkyvyyden Egyptissä ja Libyassa.

Obaman hallinto on jo tehnyt filmin poistamiseksi kaiken, jonka se voi tehdä lain puitteissa. Tämä ei kuitenkaan ole lopettanut protesteja, jotka ovat levinneet kaikkialle islamilaiseen maailmaan sekä myös Eurooppaan. Myös maltillisempien islamistien on ollut pakko ottaa kantaa asiaan. Artikkelissa ”Islamofobia tulisi tunnustaa rikokseksi ihmisyyttä vastaan” Turkin pääministeri Recep Tayip Erdogan sanoi:

”Ajatuksen- ja uskonnonvapaus loppuu siinä, missä toisen alkaa. Voit kertoa mitä tahansa omista ajatuksistasi ja uskomuksistasi, mutta raja tulee vastaan, kun ollaan toisten vapauksien kohdalla.”

Erdoganin mukaan Turkki aikoo olla esimerkkinä muulle maailmalle jumalanpilkan ja loukkaavien sanontojen kieltämisessä lainsäädännöllä. Erdoganin kannattaisi varmaankin soittaa Illmanin Mikalle ja pyytää neuvoja.

Harhainen ulkopolitiikka kohtaa todellisuuden

En tiedä, kuinka kauan Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikka on perustunut virheellisille kuvitelmille islamilaisen maailman todellisuudesta. Jo Obaman edeltäjä George W. Bushin aikana Al-Qaedan terroristeja kuvattiin ”pieneksi vähemmistöksi, joka on kaapannut rauhanomaisen uskonnon hallintaansa”. Afganistaniin ja Irakiin vietiin demokratiaa asevoimin ja kuviteltiin, että tilanne rauhoittuu, kun ihmiset pääsevät äänestämään. Näin ei ole käynyt, ja Afganistanissa odotetaan vain, milloin NATO kyllästyy, lähtee pois ja jättää maan oman onnensa nojaan. Lännen kouluttamat afganistanilaispoliisit ammuskelevat nykyisin liittouman sotilaita.

Toisin kuin Bushin hallinto kuvitteli, poliittinen islam on tällä hetkellä voimakkain suuntaus kaikissa arabikevään ”vapauttamissa” maissa, kuten mm. Egyptin ja Tunisian vaalituloksista voi päätellä. Vaalivoittajat näissä maissa jakavat saman tavoitteen kuin Al-Qaeda, mutta eivät välttämättä ole valmiita käyttämään yhtä radikaaleja keinoja sen saavuttamiseen.

Vain kaikkein optimistisimmat uskovat, että Syyriassa mahdollinen Assadin jälkeinen hallinto edustaisi jotakin parempaa kuin, mitä Egyptissä, Tunisiassa ja Libyassa on nähty. Assadin tappio tarkoittaisi melko suurella todennäköisyydellä Syyrian joutumista Muslimiveljeskunnan hallintaan.

Libyassa länsi tuki kapinallisia välittämättä siitä, mitä he edustivat ja mitä he olivat aikaisemmin tehneet. Libyalaiset muodostivat väkilukuun nähden suurimman ryhmän Irakissa Yhdysvaltoja vastaan taistelleista ulkomaalaisista jihadisteista. Ne samat miehet, jotka raahasivat suurlähettiläs Stevensin ruumista pitkin Benghazia, olivat luultavasti olleet mukana räjäyttelemässä tienvarsipommeja Irakissa.

Obaman hallinnon harhaisuus poikkeaa Bushin hallinnon vastaavasta vain siinä, että islamistien voitto vaaleissa on nyt hyvä asia, jota kannattaa tukea. Benghazin tapahtumat ja levottomuudet islamilaisessa maailmassa ovat ajaneet Obaman hallinnon ulkopolitiikan karille. Presidentinvaalit ovat lähellä ja Obama näyttää heikolta presidentiltä vähän samaan tapaan kuin Jimmy Carter ennen vuoden 1980 presidentinvaaleja.

Obaman hallinto on leikkinyt tulella, kun se on tukenut arabidiktaattoreiden kaatamista. Se ei ole ymmärtänyt, millaisia voimia pinnan alta vapautuu ja millaista jälkeä nämä voimat pahimmillaan saavat aikaan.

Kuitenkin pahinta, mitä länsi voi tehdä, on alkaa syyttämään sananvapautta tapahtuneesta ja hyväksyä islamistien vaatimukset sananvapauden rajoittamisesta länsimaissa. Barbaarisen väkivallan ja uhkailun edessä ei pidä taipua, koska uhkailijat saavat tästä lisää pontta uusille vaatimuksille. Länsimainen vääräuskoinen ei voi koskaan kumartaa islamilaisen suvaitsemattomuuden edessä riittävän syvään, jotta fanaattiset kiihkoilijat olisivat tyytyväisiä.