Sananselittäjät

Ajankohtainen Kakkonen lähettää huomenna suuren vihaillan, johon on taas kutsuttu sekalainen seurakunta huutamaan toistensa päälle. En ole koskaan ollut Ajankohtaisen Kakkosen keskusteluiltojen suuri ystävä. Ne eivät yleensä tarjoa mielenkiintoista keskustelua vaan pelkästään herättävät mediakohua suuren homoillan tavoin.

Asiantuntemusta tarjolla

Yleisradio puffasi keskusteluiltaa uutisella, jossa on haastateltu ”asiantuntijoita”. Muistutan tässä lukijoita, minkä sortin asiantuntijoista on kyse.

Sotahistorioitsija Jussi Jalonen profiloitui suureksi vastajihadismin asiantuntijaksi, kun hän esiintyi mediassa kovasti tietäväisenä kyseisestä liikkeestä ja sen taustaideologiasta. Kirjoitin aiemmin Jalosen asiantuntemuksesta elokuun alussa.

Jalonen on liikkeellä kevyin eväin eikä häntä voi millään tavalla pitää riippumattomana. Hän on jonkin aikaa esiintynyt Hommawatch- ja todellisuus.org -sivuistoilla ja puhunut maahanmuuttokriittisistä ivalliseen sävyyn. Tämä on täysin hyväksyttävää. Poliittisia ajatuksia saa vastustaa ja vastustuksen myös ilmaista ääneen etenkin silloin, kun vastustus edustaa ns. oikeaa mielipidettä.

Jalosen kaltaisia ei kuitenkaan tulisi haastatella mediassa asiantuntijoina vaan poliittisina aktivisteina. Jalosen ”puolueettomuuden” voi itse kukin päätellä seuraavasta sitaatista:

”Halla-aho esiintyy eräänlaisena islaminuskoa kohtaan tunnetun pelkuruuden apostolina. Huolestuttavaa on se, että monitulkintaiset tekstit saattavat lisätä arkipäivän ennakkoluuloja ja kiristää suhtautumista vähemmistöjen edustajiin.”

Jalonen pyrkii retoriikassaan mitätöimään huolen, jota monet ei-muslimit eri puolilla maailmaa tuntevat islamin leviämisen takia. Hän esittää ”vastajihadistisen liikkeen” tyhjästä syntyneenä vihaideologiana eikä kerro, mistä tapahtumista ja kehityksestä liike on lähtöisin. Hän antaa epäsuorasti ymmärtää, että islamissa ei ole mitään pelättävää tai uhkaavaa.

Jalonen ei yllä olevassa sitaatissaan käyttänyt kiistanalaista uudissanaa ”islamofobia” vaan puhuu ”islaminuskoa tunnetusta pelkuruudesta” tarkoituksenaan halventaa Jussi Halla-ahoa. Hän teeskentelee puolustavansa vähemmistön edustajia (joista monet itsekään eivät erityisemmin pidä islamin vaikutusvallan kasvusta).

Sikäli kuin tiedän, Halla-aholla ei ole fatwaa päällään. Äskettäin vankilasta vapautuneella törkybloggari Seppo Lehdolla taas on syytä pelätä pään katoamista hartioiltaan. Lehto julkaisi internetissä videon, jolla hän piirtää sian ja kutsuu tätä Muhammadiksi. Tästä syystä Abu Suleiman al-Nasser -niminen jihadisti vaati Suomen muslimeja ”katkaisemaan Seppo Olavi Lehdon pään”.

Sanat ”fanaatikko”, ”radikaali” ja ”ääri-” toistuvat usein Jalosen kirjoituksissa. Niiden tarkoituksena on leimata, ei analysoida tai pyrkiä asiantuntijalta edellytettävään totuudellisuuteen. En tiedä Jalosen motiiveista, mutta arvaan lonkalta, että ne liittyvät ”vihaan”, siis siihen sallittuun.

Jalonen myös väittää, että vihakirjoittelu lisää viharikoksia. Hän viittaa Britanniassa julkaistuun tutkimukseen ja sanoo:

”Toisin sanoen, mitä enemmän uutisissa ja politiikassa kirjoitetaan muslimien vaarallisuudesta, sitä todennäköisempää on, että myös väkivallattoman muslimiväestön enemmistön edustajat joutuvat viharikosten uhriksi.”

Tutkimuksen johtopäätöstä on vaikea uskoa todeksi, koska siinä syytetään yksinomaan vihakirjoittelua ja jätetään huomiotta islamistien näkyvyys Britanniassa sekä lukuisat onnistuneet ja epäonnistuneet terrori-iskut. Lontoo on jo parin vuosikymmenen ajan ollut islamistien ideologinen keskus Euroopassa ja tunnettu nimellä ”Londonistan”.

Olin itse Britanniassa, kun jihadistit tekivät epäonnistuneen terrori-iskun Lontoon keskustassa ja yrittivät ajaa bensakanistereita täynnä olevalla Range Roverilla Glasgow'n lentokentän terminaaliin. BBC:n ohjelmissa oltiin tuolloin kovasti huolissaan vastareaktiosta muslimeita kohtaan. Mitään merkittävää vastareaktiota ei koskaan ole nähty. Jalonen vain pyrkii pönkittämään muslimien uhristatusta juuri samalla tavalla kuin brittiläisten muslimijärjestöjen puhemiehet aina, kun jihadistit esiintyvät otsikoissa.

Jalonen ei kuitenkaan ole huolissaan terrorismista:

”Suurin ongelma on siinä, että annetaan avoimen vihamielisten näkemysten valtavirtaistua ja muodostua myöhemmin hyväksyttäväksi. Suomessa tuntuu olevan ongelmana, ettei haluta käydä käsiksi niihin aatteisiin ja arvoihin, jotka piilevät sanojen taustalla.”

Jalonen on yrittänyt ”käydä käsiksi näihin aatteisiin ja arvoihin” keinoinaan iva, vähättely, vääristely ja ylimielisyys. Hänhän on ainakin omasta mielestään vakuuttavasti osoittanut, että taustalla on pelkkää ”hysterian lietsomista”. Siinä tapauksessa nuo edellä mainitut keinot varmasti toimivat.

Rasismitutkija ja aivopesijä

Jalonen vastustaa vastajihadismia omalla ajallaan. Sen sijaan Vesa Puuronen ja Inari Sakki tutkivat vihaa veronmaksajan rahoittamina.

Puurosen elämäntehtävästä olen kirjoittanut aiemmin. Hän yrittää etsiä noituutta rasismia ja keksiä sille uusia nimiä. Viimeksi kuulemani termi on ”rodullistaminen”. Puurosen puolueettomuus asiantuntijana käy hyvin ilmi hänen poliittista toimintaansa kuvaavalta sivulta. Siellä Puuronen pontevasti toteaa:

”Tieteenalani sosiologia on poliittinen tiede. Työni ja poliittinen toimintani ovat kokonaisuus. Tarkoitukseni on vaikuttaa yhteiskuntaan niin tutkimuksieni kuin poliittisen toiminnankin avulla.”

Minä puolestani en haluaisi auttaa Vesa Puurosta kummassakaan, mutta kun verojen maksamista on aika vaikea välttää. Toisaalta yllä lainattu kappale kuvaa Puurosen työtä varsin hyvin ja kertoo rehellisyydestä.

Inari Sakki taas haluaa muuttaa suomalaisten käsitystä historiastaan. Hän yrittää selvittää, voiko ihmisten ulkomaalaisvastaisuutta ja ääriliikkeiden kannatusta vähentää herättelemällä muistoja menneisyyden kansallisisita väärinteoista.

Koehenkilöitä pyritään manipuloimaan esittämällä heille muistoja toisen maailmansodan aikaisista Karjalan nälkäleireistä. Sakki siis haluaa testata Ludovico-menetelmän toimivuutta käytännössä. Se ei tepsinyt Kellopeliappelsiini-elokuvan Alex LaFargeen ja tuskin tehoaa myöskään suomalaisiin. Suomen akatemia on kuitenkin katsonut Sakin tutkimuksen rahoittamisen arvoiseksi.

Pahinta vihakeskustelussa eivät suinkaan ole aatteellisesti yksipuoliset asiantuntijat vaan se, että niin paljon aikaa ja energiaa käytetään metakeskusteluun (eli keskusteluun keskustelusta). Mietitään suurella joukolla, mitä saa sanoa ja mitä ei. Timo Vihavainen sanoi asian hyvin blogissaan:

”Tänä vuonna on voitu havaita, että kuka tahansa kadunmies katsoo oikeudekseen asettua tuomaroimaan, millaiset sanat saattaisivat pahoittaa vaikkapa Kreikan kansan mielen, mikä toki lienee kauhea asia sinänsä. Kylmäävää on se, että jonkinlaista jokamiehenoikeutta sensuuriin pidetään itsestäänselvyytenä.”

Ajatellaan, että ihmisiä pitää suojella vaarallisilta ajatuksilta ja suuria kollektiivisia ihmisryhmiä mielipahalta. Tämä on se kaikista vaarallisin ajatus.