tiistaina, huhtikuuta 10, 2018

Uhriutujat sensuurin asialla


Aiemmassa kirjoituksessani viittasin Timo Haapalan kolumniin, jossa hän hyökkäsi voimallisesti Perussuomalaisia ja väitti näitä Suomen Venäjä-myönteisimmäksi puolueeksi. Kirjoitus oli ilkeämielinen, missä ei sinänsä ole mitään pahaa, koska kyseessä oli kolumni. Ongelmallista oli sen sijaan tapa, jolla hän siteerasi puheenjohtaja Jussi Halla-ahon lausuntoja.

Kirjoituksen seurauksena Iltasanomat joutui kirjoittamaan oikaisun Haapalan kirjoituksessa esitettyihin väitteisiin. Tämä oli ns. ”vastuulliselta” medialta oikea toimenpide. Jos kirjoittaa ilkeämielisen kirjoituksen, sitaateissa ei silloin saa olla toivomisen varaa. Mitä teki Haapala? Ainakaan tiedossani ei ole, että hän olisi ryhtynyt laajamittaiseen erimielisten blokkaukseen, valitellut vihapuheesta ja syyttänyt Halla-ahoa maalituksesta. Moinen olisi ollut alhaista ja selkärangatonta toimintaa.


Turun Sanomien primadonna

Vain hieman Turussa tapahtuneen Suomen ensimmäisen islamilaisen terrori-iskun jälkeen Turun Sanomien toimittaja Rebekka Härkönen kirjoitti sankaritarinan terroristin puukottamia uhreja auttaneesta afganistanilaisesta turvapaikanhakija Ahmad Hosseinista.

Sinänsä turvapaikanhakijoiden tai maahanmuuttajien tekojen kaunistelussa ja niiden merkityksen paisuttelussa ei ole mitään epätavallista. Suomalainen valtamedia tekee niin jatkuvasti ja asialla ovat yleensä samat asiaan vihkiytyneet epärehelliset journalistit.

Kävi ilmi, että kuva- ja videotodisteet eivät tukeneet Härkösen jutun väitteitä. Hosseini ei kuvien ja videoiden perusteella osallistunut auttamiseen lainkaan, vaikka olikin tapahtumapaikalla. Oikeudenkäynnin aikana julkaistu videoaineisto ei myöskään anna aihetta olettaa, että Hosseini olisi tehnyt mitään merkittävää uhrien auttamiseksi.

Jälkikäteen voi sanoa, että Härkösen ei ehkä olisi kannattanut kirjoittaa moista juttua nimenomaan Turun terrori-iskun yhteydessä. Jossain toisenlaisessa tilanteessa kirjoitus olisi ehkä saanut oman otsikon Hommaforumilla ja muutaman kommentin mutta ei sen enempää. Nyt Suomen ensimmäisen oikean terrori-iskun yhteydessä Härkösen kirjoitus oli äärimmäisen provosoiva.

Härkösen oma reaktio tapahtuneeseen myös vain lisäsi vettä myllyyn. Hän syytti Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-ahoa maalituksesta ja hyökkäsi kaikkien häntä arvostelleiden kimppuun.

Uhriutuminen jatkuu

Toimittajat ovat lojaaleja ensisijaisesti toisille toimittajille. Tämä on hyvin näkynyt siinä, miten auliisti Härkösen uhriutuminen saa palstatilaa valtamediassa. Helsingin Sanomien heikkotasoinen Nyt-liite antoi Härkösen kertoa asiat omalta kannaltaan ilman kyseenalaistamisen häivää. Lehti ei esimerkiksi kerro, että Härkönen omalla reagoinnillaan palautteeseen pahensi tilannettaan.

Helsingin Sanomat antoi vielä muutama päivä sitten Härköselle tilaisuuden valitella ”naisvihaa”:

” En ole tätä ennen kokenut itseäni toimittajana ensisijaisesti naiseksi, enkä ollut tajunnut, että on olemassa näin järkyttävää naisvihaa ilmiönä. Nyt se on pakko myöntää.”

Ulkopuoliselle tulee tunne, että maailmassa todennäköisesti on paljon pahemmin kärsineitä ihmisiä kuin narsistinen toimittaja, jota kollegat haastattelevat. Ainakin palstamillimetrien perusteella Härkösen kärsimys on kansallisesti merkittävä tapahtuma. Tietysti näin ei ole oikeasti. Härkönen on oikeasti keskinkertainen toimittaja ja mitättömyys, josta kenenkään ei tarvitsisi tietää yhtään mitään.

Turun palloseura antoi Härkösen pudottaa avauskiekon playoff-ottelussa Tapparaa vastaan. TPS totesi tiedotteessan:

” Suomi on sananvapauden kärkimaita, mutta viime aikoina useat toimittajat Härkösen ohella ovat kohdanneet vihapuhetta ja jopa henkeen ja terveyteen liittyviä uhkauksia. TPS haluaa eleellään ottaa selkeästi kantaa ja antaa tukensa kaikille toimittajille. On selvää, että kenenkään ei pidä työssään tai vapaa-ajallaan kohdata minkäänlaista uhkailua.”

TPS potki pois tanssitytöt jäähallista. Nyt se ottaa kantaa vihapuhetta vastaan. Ehkä ei kannata ihmetellä, miksi yleisömäärät Turussa ovat jatkuvasti pysyneet alhaisina komeasta hallista ja kohtuullisesta menestyksestä huolimatta. Itse vaihtaisin marisevan toimittajan tanssityttöihin ilman muuta ainakin, jos olisin TPS:n toimitusjohtaja ja kiinnostunut yleisömääristä ja taloudellisesta tuloksesta.

Kaiken lopulta kruunasi päätoimittajien tiedote, joka julkaistiin liki kaikissa alpakkamedian julkaisuissa. Päätoimittajien vaatimuksilla ei ole rajaa:

” Tarvittaessa on oltava rohkeutta muuttaa lainsäädäntöä ja tarkastella uudelleen vallitsevia oikeuskäytäntöjä.”

Jutussa mainittiin Ylen toimittaja Jessikka Aro, joka kieltämättä joutui varsin voimakkaan julkisen ryöpytyksen kohteeksi. Kiusaajien joukossa oli Venäjän asiamiehinä tunnettuja henkilöitä. Näitä oli ärsyttänyt Aron tapa käsitellä venäläistä hybridivaikuttamista. Aro myös leimasi vaihtoehtomedioita valemedioiksi varsin surutta, joten tästä ärsyyntyminen on tietyssä mielessä ymmärrettävää. Aro oli ensimmäinen toimittaja, joka uhriutui näyttävästi ja julkisesti. Jopa New York Times noteerasi Aron.

Palataan päätoimittajien tiedotteeseen:

” Vainoaminen on uhka sananvapaudelle myös Suomessa. Toimittajan on vaikeaa jatkaa yhteiskunnallisen perustehtävänsä eli normaalin työnsä tekemistä parhaalla tavalla. Vainoaminen uhkaa aiheuttaa itsesensuuria.”

Toimittajat ovat yksi heikoimmin rehelliseen itsereflektioon kykenevä ammattiryhmä. Heissä ei ole mitään vikaa ikinä, vaikka toimittaja käyttäisi valtamedian instanssia oman trollaamisensa välikappaleena.

Toimittajat on lisäksi tuotteistettu. Takavuosina jutussa oli yleensä toimittajan nimi ja parhaimmasta tapauksessa suttuinen kuva, josta henkilöä ei olisi tunnistanut, jos tämä olisi kävellyt kadulla vastaan. Toimittaja ei ollut tähti muutamaa yksittäistä uutistenlukijaa lukuun ottamatta.

Nykyisin toimittajan nimen vieressä on usein huomattavan iso valokuva toimittajasta. Toimittajat lisäksi tekevät juttuja toisista toimittajista ja haastattelevat toisia toimittajia omissa ohjelmissaan. Toimittajilla on ikioma tv-ohjelma nimeltään Pressiklubi, jossa toimittajat käsittelevät toimittajille tärkeitä aiheita eli niitä, joista lehdissä paljon kirjoitetaan. Toimittajat ovat ehkä aina olleet vittumaisia mutta nykyisin he ovat monesti myös itsekeskeisiä narsisteja.

Toimittajat ovat sitä mieltä, että heidän sananvapautensa on muiden sananvapautta tärkeämpi ja heihin kohdistuva arvostelu uhkaa sananvapautta. He eivät näe, että heidän liittymisensä ”vihapuheen” vastaiseen ristiretkeen kaventaa tavallisen kansalaisen sananvapautta. Se, että Suomi on sananvapauden kärkimaa, on oikeasti huono vitsi.

Toimittajat käyttäytyvät käsittämättömän ylimielisesti median kuluttajia kohtaan siihen nähden, että kyseessä on taantuva toimiala, joka on menettänyt pääasiallisen tulonlähteensä ja osin myös yleisönsä suurille kansainvälisille sosiaalisen median jättiyrityksille. Sosiaalisessa mediassa alpakkamedia on vain yksi lähde muiden joukossa. Se ei enää kontrolloi keskustelua eikä pääse päättämään, mitkä asiat ovat julkisia ja mistä vaietaan.

Mutta ennen kaikkea toimittajat eivät kestä suoraa kansalaisilta tulevaa palautetta. He haluavat siitä eroon ja tämän tavoitteen toteuttamiseksi he ovat valmiita melkein mihin tahansa. Siksi tarvitaan viranomaistoimia ”vihapuhetta” vastaan, ”faktantarkistusta” ja ”valemedioiden” tuhoamista.

Vielä lopuksi itse kukin voi kuvitella, miltä olisi näyttänyt, jos Timo Haapala olisi käyttäytynyt kuin Rebekka Härkönen. Olisiko kaljuuntuva keski-ikäinen veteraanitoimittaja saanut kollegoiltaan yhtä paljon sympatiaa kuin naisuhriutujat?

Lisäys 11.4. Etsiskelin tätä kolumnia eilen, mutta en löytänyt sopivia hakusanoja. Valehtelematta voin sanoa, että kyseessä on yksi kuvottavimmista kirjoituksista, joita olen ikinä suomalaisessa alpakkamediassa nähnyt. Kolumnin kirjoitustyyli antaa aiheen olettaa, että kirjoittaja haluaa tarkoituksella provosoida ja esittää negatiivisen palautteen jälkeen marttyyria. Rebekka Härkönen on trolli.

sunnuntaina, huhtikuuta 08, 2018

Länsi ja Venäjä ovat vaihtaneet paikkaa


Kotimaisessa alpakkamediassa on viime aikoina yritetty tehdä Perussuomalaisista ”Suomen Venäjä-myönteisintä” puoluetta. Yksittäisten edustajien kieltämättä joskus taitamattomia lausuntoja korostetaan ja turvaudutaan myös vääriin tai asiayhteydestä irrotettuihin sitaatteihin, kuten Iltasanomien poliittinen toimittaja Timo Haapala teki kolumnissaan, joka perustuu tahalliseen väärintulkintaan tarkoituksena hyökätä Perussuomalaista puoluetta vastaan.

Ulkopoliittinen keskustelu on tällä hetkellä epätervettä. Pienikin ymmärryksen osoitus Venäjän motiiveille ymmärretään tueksi Putinille ja tämän politiikalle, vaikka kyse on pohjimmiltaan sekä vanhojen poliittisten päätösten seurauksista että ristiriidasta länsiliittoutumisen ja ”pienvaltiorealismin” välillä. Tämä jako ei välttämättä noudata puolueiden rajoja.

Suomen lähtö EU-maiden rintamaan venäläisten diplomaattien karkotuksessa on symbolinen ele. Kukaan ei tosissaan voi väittää, että tuollainen vaikuttaisi Venäjän toimintaan millään tavalla. Sen sijaan näyttävät mielenilmaukset suurvaltanaapuria kohtaan voivat aiheuttaa tarpeettomia jännitteitä. Tässä tilanteessa Suomella ei ole sotilasliittoumaa tukenaan.

Kylmä sota – osat vaihtuneet

Suomalainen alpakkamedia ei tarjoa lukijalle juuri mitään järkevää luettavaa typerän syyttelyn lisäksi. Siksi niitä pitää lukea muualta. Jyllands Posten -lehdessä filosofi Kai Sørlander vertailee lännen ja Venäjän suhteiden nykytilaa kylmän sodan aikaan.

Sørlander aloittaa kylmän sodan konfliktin kuvauksella. Venäjä muodosti kylmän sodan aikaisen Neuvostoliiton ytimen ja sen turvallisuuspalvelun entinen työntekijä johtaa nyt maata. Kylmässä sodassa oli kyse sekä johtavien ydinasevaltojen välisestä kamppailusta että yhteiskuntajärjestelmien kilpailusta. Lännessä markkinataloutta pidettiin ideaalina, kun taas Neuvostoliitossa harjoitettiin suunnitelmataloutta.

Neuvostoliitto oli läpikotaisin ideologinen valtio, joka hylkäsi tuotantovälineiden yksityisomistuksen mutta samalla se oli myös valtio, joka toteutti marxismi-leninismin mukaista historiallista tehtävää, jossa sosialistinen suunnitelmatalous korvaisi markkinatalouden. Kyse ei ollut pelkästään politiikasta vaan historiallisesta vääjäämättömyydestä.

Sosialistisen suunnitelmatalouden kyvyttömyys kävi lopulta ilmeiseksi. Kommunistijohto ei koskaan saanut taloutta toimimaan niin hyvin, että se olisi voinut sallia vapaat ja demokraattiset vaalit, jotka todennäköisesti olisivat johtaneet sosialismin hylkäämiseen. Tämä taas ei sopinut kommunistisen eliitin historiakäsitykseen.

Sørlander kysyy, miten tuota konfliktia voitaisiin soveltaa nykyiseen konfliktiin lännen ja Venäjän välillä. Hänen mielestään voidaan ainakin oppia ideologian merkitys konfliktissa. Kuitenkin osapuolet ovat molemmat muuttuneet kylmän sodan jälkeen eikä ideologinen ristiriita ole sama kuin aiemmin.

Nyky-Venäjä ei enää elättele illuusiota, että sen yhteiskuntajärjestelmä tarjoaisi lopulta paremman elintason kuin kapitalistisessa lännessä. Se on myös lakannut kuvittelemasta, että demokratia voitaisiin ottaa käyttöön tuosta vain. Venäjällä demokratiasta tuli synonyymi kaaokselle, joka syntyi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Aiemmin valtion omistamat tuotantovälineet ajautuivat yksityisille rosvoparoneille. Yleinen epäjärjestys vallitsi ja rikollisliigojen väliset aseelliset mittelöt olivat tavanomaisia. Nykytilanteessa Venäjä on ottanut käyttöön perinteisen autoritaarisen hallintotavan, jota merkittävä osa kansalaisista tukee, koska se tuo tavallisen kansan elämään turvallisuutta ja ennustettavuutta. Pitkällä tähtäimellä kehitys voi johtaa suurempiin kansalaisvapauksiin ja demokratiaan.

Lännen illuusiot

Samalla, kun Venäjä on siirtynyt pois ideologiasta pragmaattisempaan suuntaan, länsi on toiminut päinvastoin ja ideologian merkitys on kasvanut. Kun aiemmin lännessäkin ajateltiin, että valtion pitää ohjata markkinoita, Neuvostoliiton suunnitelmatalouden epäonnistuminen johti toiseen ääripäähän eli syntyi yleinen konsensus, jonka mukaan markkinoiden tuli antaa toimia ilman ohjausta.

Samanaikaisesti markkinoiden vapauttamisen kanssa otettiin toinenkin ideologinen askel. Sen sijaan, että olisi pyritty pitämään yllä ja kehittämään demokraattista kulttuuria, lähdettiin tavoittelemaan monikulttuurista yhteiskuntaa. Enää läntisten demokratian ei enää tarvitsisi keskittyä pitämään yllä kulttuurillista jatkuvuutta, joka oli tuottanut suhteellisen hyvin toimivat demokraattiset yhteiskunnat. Sen sijaan niiden tulisi sopeutua globalisaation ja pakolaisvirtojen aiheuttamiin vaatimuksiin ja antaa kaikenlaisten kulttuurien elää alueellaan.

Tällä ideologisella muutoksella on ollut todellisia väestöllisiä seurauksia. Länsimaat ovat ottaneet vastaan runsaasti siirtolaisia ja pakolaisia ei-länsimaisista kulttuureista, erityisesti islamilaisesta kulttuuripiiristä. Tämä on merkittävää, koska islamin arvot kuten sharia-laki ja uskonnon määräämä jako muslimeihin ja ei-muslimeihin ovat ristiriidassa länsimaisten sekulaarien ja demokraattisten arvojen kanssa ja jopa muodostavat näin riskin sekulaarin demokraattisen järjestyksen olemassaololle.

Varmuudella ei tiedetä, tuleeko monikulttuurinen demokratia toimimaan. Aina voi toivoa, mutta tässä toivossa on jotakin samaa kuin siinä, kun odotetaan sosialistisen suunnitelmatalouden toimivan ja luovan vapautta yksilöille. Se edellyttää ihmisluonnolta enemmän kuin sille on annettu. Tämä muutos ei tapahdu vain siksi, että joku toivoo sen tapahtuvan.

Tästä pääsemmekin kummalliseen kulttuurilliseen paradoksiin. Kun se aiemmin oli Neuvostoliitto, joka tuhosi itsensä sisältä  päin utopistisen ideologian takia, nykyisin läntiset demokratiat ovat juuttuneet utopistiseen ideologiaan, ja Venäjä autoritaarisine hallintoineen taas edustaa pragmaattisuutta. Tätä taustaa vasten Venäjän kansalla on mahdollisuus hiljaa taistella suuremman poliittisen vapauden puolesta.

Sitä vastoin läntisten demokratioiden tilanne näyttää epävarmalta. Vaikka ne heräisivätkin monikulttuurisesta utopiastaan, ne kaivavat omaa hautaansa. Jotta silmät avautuisivat, tarvitaan vapaata ja avointa keskustelua. Tämän keskustelun on kuitenkin tukahduttanut poliittinen konsensus, jonka mukaan kaikki monikulttuuri-ideologian arvostelu on rasismia ja islamin poliittisen ideologian kritisointi islamofobiaa. Sellaisessa ilmastossa ei ole tilaa epäilylle ja debatille. Seuraava kysymys on, onko demokratia riittävän vahva murtamaan tämän valheellisen konsensuksen. Mitä myöhemmin näin käy, sitä pahempi on tilanne, josta läntiset demokratiat joutuvat itsensä pelastamaan.

Huomioita

Yllä oleva kirjoitus oli vapaasti kirjoitettu referaatti Kai Sørlanderin mielipidekirjoituksesta. Kaikki käännösvirheet ja väärinymmärrykset ovat siis allekirjoittaneen vastuulla. Sørlanderin perusanalyysi tilanteesta on oikea, mutta ainoana miinuksena voi mainita liiallisen optimismin Venäjän kehityksen suhteen. Venäjällä asiat voivat kehittyä myös nykyistä huonompaan suuntaan. Lisäksi maa kärsii samoista väestöllisistä ongelmista kuin läntinen Eurooppa.

Kirjoituksessa on myös vedetty hieman mutkia suoriksi. Länsimaat ovat erilaisessa tilanteessa toisiinsa nähden. Itäisen Keski-Euroopan entiset kommunistimaat näyttävät tässä vaiheessa välttyvän kokonaan monikulttuuri-ideologian vaikutuksilta. Juuri tästä syystä niitä niin voimallisesti arvostellaan alpakkamediassa. Pohjoismaista Ruotsi on selkeästi vakavimman paikan edessä.

Suomen kohdalla tilanne myös poikkeaa ratkaisevasti monesta muusta länsieurooppalaisesta maasta, koska Venäjä muodostaa meille luonteeltaan pysyvän turvallisuusuhan. Sen osalta voidaan kysyä, oliko Euroopan Unionin valinta Suomen turvallisuuspoliittiseksi perusratkaisuksi oikea. Jos tähän vastaa ei, vastaaja on nykyisessä mielipideilmastossa Putinin asialla.