Muistan vielä, kun 90-luvulla kakkoselta tuli ohjelma Maailma sanojen vankina, jota veti Erkki Saksa –niminen mies. Itse epäilin Erkki Saksan olevan kaappitaistolainen, sillä sen verran valikoitua ohjelman mediakritiikki oli. Tuolloin kuitenkin vaihtoehtoisia lähteitä ei ollut niin helppo löytää kuin nykyisin, ja ehkä myös Erkki Saksan ohjelma palveli tarkoitustaan.
Internetin tulo joka kotiin ja blogosfäärin synty ovat mahdollistaneet tavalliselle ihmiselle mahdollisuuden esittää omat käsityksensä maailman tapahtumista. Lisäksi ns. valtamedia, jota blogosfäärissä kutsutaan kirjainlyhenteellä MSM (Mainstream media) on joutunut tulilinjalle.
Vietnamin sota
On sanottu, että sodassa totuus on ensimmäinen uhri. Tämä tarkoittaa, että sodan osapuolet pyrkivät esittämään asiat omalta kannaltaan edullisessa valossa eikä tavoitteena suinkaan ole kertoa totuutta tapahtumista.
Vietnamin sodasta sanotaan, että se oli ensimmäinen aito mediasota, jossa kuvat sodan karusta todellisuudesta tuotiin suoraan tv-katsojien olohuoneeseen. Vietnamin sota on myös hyvä esimerkki siitä, että median raportointi voi vaikuttaa suoraan sodan lopputulokseen. Raportit pommituksista ja julmuuksista lisäsivät sodan vastustusta kotirintamalla, ja lopulta seurauksena oli amerikkalaisten nöyryyttävä vetäytyminen.
Jimmy Carterin kaltaista henkilöä tuskin olisi valittu presidentiksi ilman Vietnamin sotaa. Carteria pidettiin moraaliltaan korkealaatuisena ihmisenä, joka ei turvautuisi voimankäyttöön muutoin kuin viimeisenä keinona. Carterin epäonnistumisten täyttämä presidenttikausi kuitenkin johti vastareaktioon, kun Ronald Reagan valittiin presidentiksi. Sodankäynnin säännöt silloin, kun toisena osapuolena oli sivistynyt länsimaa, olivat kuitenkin lopullisesti muuttuneet.
Israel ja Libanon
Myös äskettäin tulitaukoon päättyneessä Israelin ja Hizbollahin välisessä konfliktissa media näytteli tärkeää osaa. Israel yritti murtaa Hizbollahin selkärangan ilmapommituksilla, jotka valtaosin kohdistuivat Hizbollahin tukialueille.
Mediassa Israelin pommitukset kuitenkin tuomittiin ja voimankäyttöä pidettiin ”suhteettomana”. Uutiskanavien toimittajat kiertelivät raunioissa yhdessä uutistoimistojen palkkaamien kameramiesten kanssa. Toimittajien tunteellinen raportointi ja uutistoimistojen kuvat raunioista ja pommituksen uhreista käänsivät suuren yleisön sympatiat kärsivien ”libanonilaisten” puolelle.
Libanonilaisten kärsimyksiä kuvattaessa Hizbollahin rakettituli Pohjois-Israeliin jäi vähemmälle huomiolle. Hizbollah ampui Israeliin enimmäkseen Katjusha-raketteja mutta myös iranilaisvalmisteisia Fajr-3- ja Fajr-5 –ohjuksia. Nämä ohjukset eivät kuitenkaan aiheuttaneet Israelin puolella yhtä paljon kuolemantapauksia kuin Israelin Libanoniin kohdistamat ilmapommitukset, koska Israel oli nähnyt vaivaa siviiliväestön suojelemiseksi.
Puutteellisen tulivoiman Hizbollah kuitenkin korvasi menestyksekkäillä mediaoperaatioillaan. Vain harva länsimainen tiedotusväline uskalsi kertoa, että Hizbollah valvoi toimittajia ja kertoi, mitä nämä saivat kuvata ja mitä eivät. CNN:n toimittaja Anderson Cooper kuitenkin sanoi selkeästi: ”Skoottereita ajavat nuoret miehet seurasivat jokaista askeltamme. He sallivat meidän kuvata vain tiettyjä katuja ja tiettyjä rakennuksia.” Cooper myös kumosi väitteet siitä, että Israel tarkoituksellisesti pommitti siviilejä huomauttamalla, että Hizbollah toimi siviilien asuttamilta alueilta käsin ja että Israel pudotti lentolehtisiä, joissa varoitetiin hyökkäyksistä. Monet muut mediat eivät maininneet Hizbollahin asettamista toiminnallisista rajoituksista.
Reutersin valokuvat
Kuvan sanotaan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. Valokuvat sotatoimialueilta ovat käypää kauppatavaraa, jota kansainväliset uutistoimistot jakelevat asiakkailleen ympäri maailmaa. Yksi arvostetuimmista uutistoimistoista on englantilainen Reuters, joka jäi Israelin ja Libanonin konfliktissa kiinni valokuvan väärentämisestä.
Uutistoimistot eivät läheskään aina lähetä omia valokuvaajiaan maailman kriisipesäkkeisiin vaan luottavat paikallisiin alihankkijoihin. Yksi tällainen oli Adnan Hajj, joka otti kuvan Beirutin savuavista raunioista. Kuvassa oli kuitenkin yksi ongelma. Sitä oli nimittäin käsitelty Adobe Photoshop –ohjelmalla, ja käsittelyn seurauksena savu näkyi kuvassa selkeästi tummempana kuin alkuperäisessä kuvassa.
Little Green Footballs –blogin ja sen ylläpitäjä Charles Johnsonin toiminnan ansiosta huijaus paljastui, mikä johti siihen, että Adnan Hajj menetti työpaikkansa ja Reuters veti markkinoilta kaikki Hajjin ottamat valokuvat.
Muita väärennöksiä
Toinen väärennetty valokuva oli otettu taivaalla lentävästä Israelin ilmavoimien lentokoneesta. Kuvassa lentokone lähettää soihtuja, joiden tarkoituksena on harhauttaa lämpöhakuisia ilmatorjuntaohjuksia. Ongelmana oli, että kuvassa oli alun perin vain yksi soihtu ja siihen oli jälkikäteen lisätty kaksi muuta soihtua vaikutuksen tehostamiseksi. Valokuvan oli ottanut samainen Adnan Hajj ja paljastumisesta saadaan kiittäää toista bloggaajaa eli http://mypetjawa.mu.nu/ –blogin ylläpitäjää, joka toimii salanimellä Rusty Schackleford.
Kuitenkin blogosfäärissä suurinta mainetta herätti libanonilainen vihreäkypäräinen mies, jonka oikeaa nimeä ei aluksi saatu selville. Kyseinen herra herätti huomiota, kun Israelin ilmaiskun seurauksena 28 ihmistä menetti henkensä.
Vihreäkypäräinen mies esiintyi uutiskuvissa ja –filmeissä kantamassa Qanan raunioista löytynyttä lapsen ruumista. Miehen käyttäytyminen herätti kuitenkin huomiota blogosfäärissä, sillä hän näytti ohjailevan median toimintaa käsimerkeillä ja lisäksi hän varmisti, että raunioista löytyneet ruumiit olivat mahdollisimman hyvin median kameroiden ulottuvilla.
Vihreäkypäräisen miehen nimeksi osoittautui Salam Daher. Hänen toimenkuvansa on kuitenkin edelleen epäselvä, sillä kuvissa hän esiintyy pelastusalan ammattilaisena mutta hänen myös arveltin olevan ruumishuoneen hoitaja. Daherin yhteyksistä Hizbollahiin ei ole täyttä varmuutta, mutta epäilyksiä herättää se, että Daherin näköinen mies esitteli ruumiita myös vuonna 1996, kun Israel oli pommittanut samaa kylää Vihan hedelmät –operaation yhteydessä.
Vihreäkypäräisen miehen paljasti ensimmäisenä englantilainen blogi EU Referendum, josta on vieläkin luettavissa vihreäkypäräisen miehen toiminta Qanan pommituksen aikana. Sivuston ylläpitäjä Richard North ei kuitenkaan ole onnistunut aukottomasti todistamaan, että Salam Daher on Hizbollahin edustaja.
Blogosfäärin ensimmäinen menestys
Israelin ja Hizbollahin välisessä konfliktissa blogosfääri ei kuitenkaan ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjan aikana CBS-televisioyhtiön monivuotinen uutisankkuri Dan Rather esitteli 60 minuuttia –ohjelmassaan asiakirjoja, jotka kertoivat ikäviä asioita presidentti George W. Bushin urasta kansalliskaartissa.
Asiakirjat kuitenkin osoittautuivat väärennöksiksi, kiitos blogosfäärin. Asiakirjoissa käytetty kirjasinlaji oli Times New Roman, jota ei vuonna 1973, jolloin asiakirjat oli muka kirjoitettu, ollut vielä käytössä. Tuolloin käytössä olleet kirjoituskoneet suolsivat enimmäkseen Courier-kirjasinlajia. Little Green Footballs –sivuston Charles Johnson teki animoidun GIF-kuvan, jossa verrattiin asiakirjoja Microsoft Wordin oletuskirjasinlajilla tehtyyn asiakirjaan. Yhdennäköisyys oli hämmästyttävä.
Tapahtuma johdosta CBS:n monivuotinen ja arvostettu uutisankkuri Dan Rather menetti työpaikkansa kanavan ykkösuutisankkurina. Mainetta tuskin kasvatti surullisenkuuluisa ”Fake but accurate” –puolustus. Täytyy kuitenkin todeta, että asiakirjojen sisältö voi hyvinkin olla oikea, mutta tökerö väärennös vei uskottavuuden ja ehkä myös auttoi George W. Bushia uudelleenvalinnan varmistamisessa.
Biased BBC
Britannian yleisradioyhtiö BBC:n puolueellisuutta tutkiva blogi Biased BBC on yksi suosikeistani. Kyseisessä blogissa lukijat lähettävät kommenttejaan avoimeen viestiketjuun. Kommenteista paljastuu toki, että kirjoittajat edustavat enimmäkseen oikeistokonservatiivista arvomaailmaa. Kuitenkin olen tämän blogin kautta oppinut sen, että uutisoinnissa tärkeintä ei ole se, mitä kerrotaan, vaan se, mitä jätetään kertomatta. Mahdolliset uutisväärennökset ovat tämänkaltaisen toiminnan rinnalla mitätöntä puuhastelua.
BBC ei esimerkiksi käytä koskaan sanaa terroristi (terrorist) vaan on korvannut sen sanalla militantti (militant). Syy tähän on tietysti BBC:n pyrkimyksessä tasapuolisuuteen. BBC-logiikan mukaan se, joka on toiselle terroristi on toiselle vapaustaistelija. BBC pyrkii välttämään edellä kuvatun kaltaisia arvovalintoja, mistä syystä siviilikohteita tuhoava itsemurhapommittaja nauttii arvonimeä militantti. Tämän asian selvitin lopullisesti lukemalla Phil Reesin kirjan Dining with terrorists, jossa entinen BBC-reportteri Rees on keskustelevinaan terroristien kanssa ja haukkuu siinä samassa George W. Bushin ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikan.
Biased BBC –blogin kautta olen oppinut myös, että BBC ilmoittaa avoimista työpaikoista yksinomaan vasemmistolaisen Guardianin sivuilla. Ehkä tässä on yksi selitys sille, miksi Biased BBC –sivusto on ylipäänsä olemassa. Toimittajien arvomaailma heijastuu väistämättä uutisointiin, mikäli toimituspolitiikka ei muuten sitä estä.
Israelin ja Hizbollahin sodassa BBC:n reportteri Orla Guerin kertoi sodan tuhoista näin. Itse kukin voi päätellä, miten puolueetonta raportointi oli. Joka tapauksessa kylässä, jonka Orla väitti tuhoutuneen täysin, suuri osa säästyi täysin pommituksilta. Vika voi tietysti olla Israelin ilmavoimissa, jotka eivät ehkä ehtineet tuhota kaikkia kylän rakennuksia.
Entä Suomi?
Suomessa on menneinä vuosina totuttu siihen, että tiedotusvälineet jättävät osan tarinasta kertomatta. Tätä ilmiötä kutsuttiin itsesensuuriksi tai suomettumiseksi. Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautuvia juttuja ei ollut eikä presidentti Urho Kekkosen vakavasta dementiasta kerrottu tiedotusvälineissä, vaikka toimittajat toki tiesivät presidentin heikosta terveydentilasta.
Lisäksi suomalaisessa BBC:n vastineessa Yleisradiossa muistetaan varmasti Reporadion kausi, jolloin Ylen kanavilla sekä televisiossa että radiossa nähtiin runsaasti ”tiedostavaa” ohjelmatarjontaa. Näin naapurissa –ohjelmassa myöhemmin Yleisradion pääjohtajaksi noussut Reino Paasilinna esitteli Neuvostojen maan erinomaisia oloja.
Tuoreemman esimerkin itsesensuurista voi käydä lukemassa Jussi Halla-Ahon sivuilta. Valtakunnan päälehti Helsingin Sanomat kieltäytyy uutisoinnissaan julkaisemasta rikoksentekijöiden etnistä tai uskonnollista taustaa.
Terve kriittisyys median uutisointia kohtaan kannattaa siis säilyttää. Mitä vähemmän tiedät mediassa uutisoidusta asiasta, sitä epäilevämmin kannattaa uutiseen suhtautua. Toisaalta mitä enemmän tiedät, sitä vähemmän tarvitset valtamedian usein ylimalkaista ja taustoitukseltaan puutteellista uutisointia. Vaarallisinta uutistoiminnassa on kuitenkin se, jos media tietoisesti jättää osan tarinasta kertomatta. Jos lisäksi kaikki mediat toimivat johdonmukaisesti samoin, vapaasta tiedonvälityksestä ei enää voi puhua.
sunnuntaina, elokuuta 27, 2006
keskiviikkona, toukokuuta 24, 2006
Suomen virallinen islamin selittäjä
Kirjoitus sisältää kirja-arvostelun teoksesta Islamin käsikirja sekä muuta kommenttia Jaakko Hämeen-Anttilan toiminnasta.
Jaakko Hämeen-Anttilan kasvot ja pehmeä ääni tulivat suomalaisille televisionkatsojille tutuksi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen aikana. Hämeen-Anttila selitti näennäisen vakuuttavasti, että terrori-iskujen takana oli radikaali islam mutta muslimien valtaenemmistö on rauhallista väkeä eikä islam itse asiassa hyväksy nähdyn kaltaisia tekoja.
Hämeen-Anttila kuuluu television ns. päivystäviin dosentteihin eli yliopiston tutkijoihin, jotka päivätyönsä ohella toimivat mediassa lausuntoautomaatteina niissä aiheissa, joihin toimittajien oma asiantuntemus ei riitä (ja tällaisia aiheita on paljon). Hämeen-Anttila osoittautui paremmaksi kommentaattoriksi kuin toinen Lähi-idän ”asiantuntija”, kehitysmaatutkija Pentti Multanen. Jossain vaiheessa Ylessäkin ymmärrettiin, että Multasen kaltainen stalinistireliikki ei sovi televisioon, ja näin Hämeen-Anttilasta tuli Suomen virallinen islamin selittäjä.
Islamin historia
Jaakko Hämeen-Anttila on Helsingin Yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori. Näin ollen hän varmasti tietää, miten islam on syntynyt, miten sen oppi on kehittynyt nykyiseen muotoonsa ja millaisia erilaisia variaatioita islam pitää sisällään.
Vuonna 2004 julkaistussa kirjassaan Islamin käsikirja Hämeen-Anttila pyrkii tarjoamaan perustiedot islamista maallikolle, jonka tiedot islamin opeista perustuvat joko median tietoihin tai lukion uskonnonopetukseen. Tästä näkökulmasta kirja on erittäin onnistunut, sillä islamin synty, sen keskeiset opit ja nykypäivän tapahtumat on kuvattu selkeästi ja helppotajuisesti.
Kirjan johdannossa Hämeen-Anttila sanoo pyrkivänsä laajentamaan median tarjoamaa, valtaosin kielteistä kuvaa islamista. Vaikka osa toimittajista on hänen mukaansa perehtynyt aiheeseen, perehtyminen on jäänyt puolitiehen, ja Hämeen-Anttila pyrkii islamin historian kautta laajentamaan median antamaa kuvaa.
Kirjan ensimmäisessä osassa Hämeen-Anttila kuvaa islamin syntyhistorian eli perusasiat profeetta Muhammadin toiminnasta ja siitä, miten oppi kehittyi profeetan kuoleman jälkeen. Muhammad aloitti toimintansa Arabian niemimaalla Mekan kaupungissa, ja siirtyi myöhemmin Medinaan, jossa hänen asemansa kasvoi lopulta sellaisiin mittasuhteisiin, että hän pystyi palaamaan Mekkaan ja syrjäyttämään siellä aiemmin palvotut epäjumalat. Mekasta tuli lopulta islamin keskeinen kaupunki, eli poliittisesti Muhammad pelasi korttinsa oikein.
Myös eroja kristinuskon perustajan Jeesukseen kuvaillaan. Siinä missä Jeesus keskittyi pelastussanomaan ja hengellisiin asioihin, Muhammad otti kantaa myös yhteiskunnallisiin ja ihmisten arkipäiväisiin asioihin.
Hämeen-Anttila jättää kuitenkin kertomatta, millainen henkilökuva Muhammadista piirtyy hänen toimintansa perusteella siten, kun se on kuvattu Hadith-kirjoituksissa. Muhammadin sotatoimiin viitataan vain ohimennen eikä kerrota, että Muhammadin menestys perustui pitkälti sotilaalliseen menestykseen. Muhammad ei arkaillut käyttää väkivaltaa toisin kuin kristinuskon perustaja Jeesus Nasaretilainen.
Myös islamin myöhempi historia saa osansa. Arabien imperiumin laajenemin ja ns. kukoistuskausi kuvataan, kuten myös se, miten mongolien valloitus tuhosi valtakunnan. Historiankuvauksessa Hämeen-Anttila keskittyy islamin varhaishistoriaan ja siirtyy sen jälkeen melko suoraan moderniin aikaan ja siihen, miten islamilainen maailma kohtasi teollistuneen lännen. Sen sijaan historiallisesti katsoen varsin pitkä ottomaanien kausi jää vähälle huomiolle kuten myös islamin vaikutus Intian niemimaalla.
Islamin oppi
Islamin käsikirjan toisessa osassa käsitellään islamin opin keskeiset käsitteet ja tätä osaa voi hyvällä syyllä pitää kirjan onnistuneimpana. Koraanin tulkinta on lähes mahdotonta, jos tukena ei ole profeetan esimerkkiä eli sunnaa, joka on kuvattu hadith-kirjoituksissa. Hadithin avulla Koraanin opetukset saavat historiallisen kontekstinsa, ja islamin valtasuuntaus sunnalaisuus perustuukin Koraanin ja Hadithin teksteihin.
Islamin oppi sisältää myös tavan käsitellä Koraanin ristiriitaisuuksia. Tätä tapaa kutsutaan nimellä nasqh eli abrogaatio, jossa kronologisesti myöhäisempi Koraanin jae kumoaa aikaisemman sen kanssa ristiriidassa olevan. Hämeen-Anttilan kirjassa mainitaan abrogaation käsite, mutta sitä ei selvennetä tarpeeksi eikä lukijalle käy selväksi, että esimerkiksi Koraanin väkivaltaiset vääräuskoisten tappamiseen kehottavat miekkavärssyt kuuluvat kronologisesti myöhäisempiin kuin Muhammadin varhaisen Mekan kauden suurat. Koraanin suurat eivät ole kronologisessa järjestyksessä, vaan ne on lajiteltu suuran pituuden mukaan. Koraania lukevalle Hämeen-Anttila antaa ohjeen lukea suurat pituusjärjestyksessä eli käytännössä lopusta alkuun.
Naisten asemasta islamissa todetaan harvinaisen selväsanaisesti, että mies on perheen pää. Samalla kuitenkin Hämeen-Anttila sanoo, että eräät negatiiviset piirteet, kuten naisten ympärileikkaus tai kunniamurhat eivät sellaisenaan liity islamiin vaan alueelliseen heimokulttuuriin. Lisäksi kerrotaan, että naisen alisteinen asema ei ole islamin yksinoikeus, vaan myös ympäröivissä kulttuureissa käytäntö oli samanlainen. Tämänkaltaista tekstiä lukiessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että kirjoittaja pyrkii puolustelemaan islamin käytäntöjä.
Hämeen-Anttila on useissa yhteyksissä pyrkinyt korostamaan, että islamilainen maailma ei ole mikään monoliitti, vaan uskonnon soveltaminen vaihtelee alueellisesti. Itäisen Aasian islam ei ole sama asia kuin Pohjois-Afrikan islam. Islamin pääsuuntausten sunnalaisuuden ja 12-shialaisuuden lisäksi Hämeen-Anttila mainitsee mystisyyteen taipuvaisen suufilaisuuden. Jos näistä asioista haluaa tietää enemmän, kannattaa lukea Hämeen-Anttilan varhaisempi teos Islamin monimuotoisuus.
Erikoistapaukset
Kirjansa kolmannessa osiossa Hämeen-Anttilan pätevyyden rajat tulevat vastaan. Hänen tietonsa islamin opista ja syntyhistoriasta ovat ilmiselvästi erinomaiset, kun taas maailmanpoliittisessa analyysissä hän on harrastelija ja yliopistomaailmassa vakiintuneen marxilaisen maailmanselityksen vanki.
Hän erottaa poliittisen ja uskonnollisen länsimaalaiselle tyypillisellä tavalla ja unohtaa islamin kokonaisvaltaisen luonteen. Islamilaisten maiden taloudellisen takapajuisuuden hän selittää melko ykskantaan johtuvan maailmankaupan Yhdysvaltoja suosivasta luonteesta. Hän ei siis päädy samaan johtopäätökseen kuin Kemal Atatürk, jonka mukaan modernisointi edellyttää islamin kesyttämistä.
Iranin tilanteesta kertova osuus on jo tätä kirjoitettaessa vanhentunut, sillä vuonna 2004 Mahmoud Ahmadinejad ei vielä ollut Iranin presidentti eikä Iranin ydinohjelma ollut noussut kansainväliseen tietoisuuteen. Tästä huolimatta hänen kuvauksensa Iranin islamilaisesta tasavallasta vaikuttaa siloitellulta, ja Ajatollah Khomeinin johdolla syntyneen teokratian väkivaltaiset piirteet sivuutetaan lähes ilman mainintoja. Iranin ja Irakin sodalle uhrataan sen sijaan palstamillimetrejä ja erityisesti moititaan Yhdysvaltain roolia kyseisessä konfliktissa.
Irakin nykytilanne sen sijaan Hämeen-Anttilalla on kohtuullisesti hanskassa, eli maan etninen ja uskonnollinen hajanaisuus tuodaan esiin, kuten myös uskonnollisten johtajien, etupäässä suurajatolla Al-Sistanin merkittävä rooli. Yhdysvaltojen roolia nyky-Irakissa ei ole kuvattu yksinomaan negatiivisessa sävyssä, ja tämän olen tulkinnut johtuvan Hämeen-Anttilan viehtymyksestä shialaiseen versioon islamista.
Perinteistä islamin puolustelijoiden näkemystä edustaa sen sijaan jihadia koskeva luku, jossa jihadin merkitystä islamin opissa vähätellään ja sen soveltamiselle esitetään joukko rajoituksia. Ilmeisen tarkoituksellisesti Hämeen-Anttila unohtaa jihadin merkityksen islaminuskon leviämisessä. Vaikka Hämeen-Anttila ei hyväksykään käsitystä, että islamia levitettiin ”miekkalähetyksellä”, hän ei voi kiistää, etteikö islamin leviäminen johtunut arabien valloitusretkistä.
Profeetta Muhammadin esimerkin mukaisesti vääräuskoisille annettiin vaihtoehtoina joko kääntyä islamiin, maksaa suojelurahaa eli jizyaa tai kuolla. Useat valitsivat keskimmäisen vaihtoehdon, mikä tarkoitti alistumista toisen luokan kansalaiseksi muslimien vallan alla eli ns. dhimmin asemaan. Islamilaiset hallitsijat eivät aina aktiivisesti pyrkineet käännyttämään dhimmejä islamiin, koska tämä olisi monesti merkinnyt tuottoisan jizya-veron menetystä.
Hämeen-Anttila kommentoi myös kulttuurien konfliktia, jonka Samuel Huntington toi kirjassaan esiin. Valitettavasti Hämeen-Anttila ei ole ymmärtänyt kirjan keskeistä sanomaa eli länsimaalaisten taipumusta kieltää oma kulttuurillinen omaleimaisuutensa ja universalisoida omat arvonsa (eli ihmisoikeudet ja demokratian). Huntington ei lisäksi syyllistänyt islamia uskontona muslimien aiheuttamien konfliktien pääasiallisena aiheuttajana, vaan katsoi, että islamilaisen maailman hajanaisuus ja voimakas väestönkasvu pääasiassa saavat aikaan konfliktit islamilaisen kulttuurin ja muiden kulttuurien välillä.
Johtopäätös
Hämeen-Anttilan teos on parhaimmillaan silloin, kun kerrotaan islamin opista ja siitä, miten se on syntynyt. Hämeen-Anttilan rajallisuus islamin analysoijana tulee kuitenkin ilmi, kun hän yrittää yhdistää islamia ja nykyaikaa. Hänen poliittisesti korrekti kulttuurirelativistinen asennoitumisensa islamiin ja tarkoitushakuinen yhteisten piirteiden hakeminen vaikeuttaa itse asiassa islamin ymmärtämistä.
Hän ei myöskään rehellisesti kerro islamin ja kristinuskon merkittävimpiä eroja. Kristinuskon ydin eli pelastussanoma perustuu armoon. Jumala rakasti ihmiskuntaa niin paljon, että antoi poikansa eli Jeesuksen kuolla ihmisten syntien tähden. Jumala ei edellytä ihmisiltä tekoja tai lain noudattamista, vaan uskoa pelastussanomaan.
Islamin pelastussanoma puolestaan perustuu yksinomaan lain noudattamiseen ja tekoihin. Tässä mielessä islam muistuttaa enemmän juutalaisuutta, joka sekin on lakiuskonto mutta aikojen kuluessa vesittynyt paljon laimeammaksi kuin harjoittajalleen varsin armoton islam. Lisäksi islamista puuttuu ns. kultainen sääntö eli käsky rakastaa ihmisiä sellaisena, kuin he ovat. Islamin säännöt ovat täysin erilaiset, kun puhutaan muslimien keskinäisestä suhteesta verrattuna muslimien suhtautumiseen ei-muslimeihin. Islam on armoton vääräuskoisia kohtaan, vaikka näennäisesti kristityt ja juutalaiset ovat erityisasemassa.
Islamin ja kristinuskon yhteiset piirteet ovat lähes yksinomaan pinnallisia. Profeetta Muhammad ja myöhemmät islamin opin muokkaajat lainasivat varsin vapaamielisesti osia juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Islamin kirjoituksista käy kuitenkin ilmi, että kyseisen uskonnon perustajat eivät ymmärtäneet kummankaan lähdeuskonnon todellista luonnetta.
Korostaessaan islamilaisen ja läntisen maailman yhtäläisyyksiä Hämeen-Anttila lisäksi unohtaa keskeisiä islamilaista ja läntistä maailmaa erottavat tekijöitä, jotka johtuvat länsimaiden myöhemmästä kehityksestä. Renessanssin ja valistusajan myötä kristinuskon merkitys väheni ja rationaalinen ajattelu valtasi alaa. Kristinusko luopui valta-asemastaan vastentahtoisesti mutta mukautui lopulta muuttuneeseen tilanteeseen ja kehittyi nykyiseen muotoonsa, joka poikkeaa merkittävästi islamista ja sen eri suuntauksista. Länsimaista kulttuuria sellaisena, kuin me sen nykyisin tunnemme, ei ollut olemassakaan aikana, kun islamilainen uskontulkinta vakiintui nykyiseen muotoonsa.
Hämeen-Anttilan missio
Hämeen-Anttila on tutkimuskohteestaan innostunut ja selkeäsanainen tutkija, joka osaa lisäksi kertoa tavalliselle ihmiselle omasta tutkimuskohteestaan. Tässä mielessä hänen merkityksensä islamin popularisoijana on merkittävä. Jokaisen suomalaisen, joka haluaa ymmärtää maailman tapahtumien taustoja, kannattaa lukea Hämeen-Anttilan teoksia. Islamin käsikirja antaa hyvän yleiskuvan maailman toiseksi levinneimmästä uskonnosta.
Hämeen-Anttila sortuu useimpien länsimaisten islamintutkijoiden tapaan islamin puolusteluun eli hän pyrkii esittämään asiat tutkimuskohteensa kannalta suotuisassa valossa. Tästä syystä hänen kirjojensa lisäksi kannattaa myös perehtyä islamiin kriittisesti suhtautuviin kirjoittajiin, joista useat ovat entisiä muslimeja. Hämeen-Anttila ei ole nähnyt islamia sisältä päin toisin kuin uskostaan henkensä kaupalla luopuneet ex-muslimit.
Jaakko Hämeen-Anttilan kasvot ja pehmeä ääni tulivat suomalaisille televisionkatsojille tutuksi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen aikana. Hämeen-Anttila selitti näennäisen vakuuttavasti, että terrori-iskujen takana oli radikaali islam mutta muslimien valtaenemmistö on rauhallista väkeä eikä islam itse asiassa hyväksy nähdyn kaltaisia tekoja.
Hämeen-Anttila kuuluu television ns. päivystäviin dosentteihin eli yliopiston tutkijoihin, jotka päivätyönsä ohella toimivat mediassa lausuntoautomaatteina niissä aiheissa, joihin toimittajien oma asiantuntemus ei riitä (ja tällaisia aiheita on paljon). Hämeen-Anttila osoittautui paremmaksi kommentaattoriksi kuin toinen Lähi-idän ”asiantuntija”, kehitysmaatutkija Pentti Multanen. Jossain vaiheessa Ylessäkin ymmärrettiin, että Multasen kaltainen stalinistireliikki ei sovi televisioon, ja näin Hämeen-Anttilasta tuli Suomen virallinen islamin selittäjä.
Islamin historia
Jaakko Hämeen-Anttila on Helsingin Yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori. Näin ollen hän varmasti tietää, miten islam on syntynyt, miten sen oppi on kehittynyt nykyiseen muotoonsa ja millaisia erilaisia variaatioita islam pitää sisällään.
Vuonna 2004 julkaistussa kirjassaan Islamin käsikirja Hämeen-Anttila pyrkii tarjoamaan perustiedot islamista maallikolle, jonka tiedot islamin opeista perustuvat joko median tietoihin tai lukion uskonnonopetukseen. Tästä näkökulmasta kirja on erittäin onnistunut, sillä islamin synty, sen keskeiset opit ja nykypäivän tapahtumat on kuvattu selkeästi ja helppotajuisesti.
Kirjan johdannossa Hämeen-Anttila sanoo pyrkivänsä laajentamaan median tarjoamaa, valtaosin kielteistä kuvaa islamista. Vaikka osa toimittajista on hänen mukaansa perehtynyt aiheeseen, perehtyminen on jäänyt puolitiehen, ja Hämeen-Anttila pyrkii islamin historian kautta laajentamaan median antamaa kuvaa.
Kirjan ensimmäisessä osassa Hämeen-Anttila kuvaa islamin syntyhistorian eli perusasiat profeetta Muhammadin toiminnasta ja siitä, miten oppi kehittyi profeetan kuoleman jälkeen. Muhammad aloitti toimintansa Arabian niemimaalla Mekan kaupungissa, ja siirtyi myöhemmin Medinaan, jossa hänen asemansa kasvoi lopulta sellaisiin mittasuhteisiin, että hän pystyi palaamaan Mekkaan ja syrjäyttämään siellä aiemmin palvotut epäjumalat. Mekasta tuli lopulta islamin keskeinen kaupunki, eli poliittisesti Muhammad pelasi korttinsa oikein.
Myös eroja kristinuskon perustajan Jeesukseen kuvaillaan. Siinä missä Jeesus keskittyi pelastussanomaan ja hengellisiin asioihin, Muhammad otti kantaa myös yhteiskunnallisiin ja ihmisten arkipäiväisiin asioihin.
Hämeen-Anttila jättää kuitenkin kertomatta, millainen henkilökuva Muhammadista piirtyy hänen toimintansa perusteella siten, kun se on kuvattu Hadith-kirjoituksissa. Muhammadin sotatoimiin viitataan vain ohimennen eikä kerrota, että Muhammadin menestys perustui pitkälti sotilaalliseen menestykseen. Muhammad ei arkaillut käyttää väkivaltaa toisin kuin kristinuskon perustaja Jeesus Nasaretilainen.
Myös islamin myöhempi historia saa osansa. Arabien imperiumin laajenemin ja ns. kukoistuskausi kuvataan, kuten myös se, miten mongolien valloitus tuhosi valtakunnan. Historiankuvauksessa Hämeen-Anttila keskittyy islamin varhaishistoriaan ja siirtyy sen jälkeen melko suoraan moderniin aikaan ja siihen, miten islamilainen maailma kohtasi teollistuneen lännen. Sen sijaan historiallisesti katsoen varsin pitkä ottomaanien kausi jää vähälle huomiolle kuten myös islamin vaikutus Intian niemimaalla.
Islamin oppi
Islamin käsikirjan toisessa osassa käsitellään islamin opin keskeiset käsitteet ja tätä osaa voi hyvällä syyllä pitää kirjan onnistuneimpana. Koraanin tulkinta on lähes mahdotonta, jos tukena ei ole profeetan esimerkkiä eli sunnaa, joka on kuvattu hadith-kirjoituksissa. Hadithin avulla Koraanin opetukset saavat historiallisen kontekstinsa, ja islamin valtasuuntaus sunnalaisuus perustuukin Koraanin ja Hadithin teksteihin.
Islamin oppi sisältää myös tavan käsitellä Koraanin ristiriitaisuuksia. Tätä tapaa kutsutaan nimellä nasqh eli abrogaatio, jossa kronologisesti myöhäisempi Koraanin jae kumoaa aikaisemman sen kanssa ristiriidassa olevan. Hämeen-Anttilan kirjassa mainitaan abrogaation käsite, mutta sitä ei selvennetä tarpeeksi eikä lukijalle käy selväksi, että esimerkiksi Koraanin väkivaltaiset vääräuskoisten tappamiseen kehottavat miekkavärssyt kuuluvat kronologisesti myöhäisempiin kuin Muhammadin varhaisen Mekan kauden suurat. Koraanin suurat eivät ole kronologisessa järjestyksessä, vaan ne on lajiteltu suuran pituuden mukaan. Koraania lukevalle Hämeen-Anttila antaa ohjeen lukea suurat pituusjärjestyksessä eli käytännössä lopusta alkuun.
Naisten asemasta islamissa todetaan harvinaisen selväsanaisesti, että mies on perheen pää. Samalla kuitenkin Hämeen-Anttila sanoo, että eräät negatiiviset piirteet, kuten naisten ympärileikkaus tai kunniamurhat eivät sellaisenaan liity islamiin vaan alueelliseen heimokulttuuriin. Lisäksi kerrotaan, että naisen alisteinen asema ei ole islamin yksinoikeus, vaan myös ympäröivissä kulttuureissa käytäntö oli samanlainen. Tämänkaltaista tekstiä lukiessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että kirjoittaja pyrkii puolustelemaan islamin käytäntöjä.
Hämeen-Anttila on useissa yhteyksissä pyrkinyt korostamaan, että islamilainen maailma ei ole mikään monoliitti, vaan uskonnon soveltaminen vaihtelee alueellisesti. Itäisen Aasian islam ei ole sama asia kuin Pohjois-Afrikan islam. Islamin pääsuuntausten sunnalaisuuden ja 12-shialaisuuden lisäksi Hämeen-Anttila mainitsee mystisyyteen taipuvaisen suufilaisuuden. Jos näistä asioista haluaa tietää enemmän, kannattaa lukea Hämeen-Anttilan varhaisempi teos Islamin monimuotoisuus.
Erikoistapaukset
Kirjansa kolmannessa osiossa Hämeen-Anttilan pätevyyden rajat tulevat vastaan. Hänen tietonsa islamin opista ja syntyhistoriasta ovat ilmiselvästi erinomaiset, kun taas maailmanpoliittisessa analyysissä hän on harrastelija ja yliopistomaailmassa vakiintuneen marxilaisen maailmanselityksen vanki.
Hän erottaa poliittisen ja uskonnollisen länsimaalaiselle tyypillisellä tavalla ja unohtaa islamin kokonaisvaltaisen luonteen. Islamilaisten maiden taloudellisen takapajuisuuden hän selittää melko ykskantaan johtuvan maailmankaupan Yhdysvaltoja suosivasta luonteesta. Hän ei siis päädy samaan johtopäätökseen kuin Kemal Atatürk, jonka mukaan modernisointi edellyttää islamin kesyttämistä.
Iranin tilanteesta kertova osuus on jo tätä kirjoitettaessa vanhentunut, sillä vuonna 2004 Mahmoud Ahmadinejad ei vielä ollut Iranin presidentti eikä Iranin ydinohjelma ollut noussut kansainväliseen tietoisuuteen. Tästä huolimatta hänen kuvauksensa Iranin islamilaisesta tasavallasta vaikuttaa siloitellulta, ja Ajatollah Khomeinin johdolla syntyneen teokratian väkivaltaiset piirteet sivuutetaan lähes ilman mainintoja. Iranin ja Irakin sodalle uhrataan sen sijaan palstamillimetrejä ja erityisesti moititaan Yhdysvaltain roolia kyseisessä konfliktissa.
Irakin nykytilanne sen sijaan Hämeen-Anttilalla on kohtuullisesti hanskassa, eli maan etninen ja uskonnollinen hajanaisuus tuodaan esiin, kuten myös uskonnollisten johtajien, etupäässä suurajatolla Al-Sistanin merkittävä rooli. Yhdysvaltojen roolia nyky-Irakissa ei ole kuvattu yksinomaan negatiivisessa sävyssä, ja tämän olen tulkinnut johtuvan Hämeen-Anttilan viehtymyksestä shialaiseen versioon islamista.
Perinteistä islamin puolustelijoiden näkemystä edustaa sen sijaan jihadia koskeva luku, jossa jihadin merkitystä islamin opissa vähätellään ja sen soveltamiselle esitetään joukko rajoituksia. Ilmeisen tarkoituksellisesti Hämeen-Anttila unohtaa jihadin merkityksen islaminuskon leviämisessä. Vaikka Hämeen-Anttila ei hyväksykään käsitystä, että islamia levitettiin ”miekkalähetyksellä”, hän ei voi kiistää, etteikö islamin leviäminen johtunut arabien valloitusretkistä.
Profeetta Muhammadin esimerkin mukaisesti vääräuskoisille annettiin vaihtoehtoina joko kääntyä islamiin, maksaa suojelurahaa eli jizyaa tai kuolla. Useat valitsivat keskimmäisen vaihtoehdon, mikä tarkoitti alistumista toisen luokan kansalaiseksi muslimien vallan alla eli ns. dhimmin asemaan. Islamilaiset hallitsijat eivät aina aktiivisesti pyrkineet käännyttämään dhimmejä islamiin, koska tämä olisi monesti merkinnyt tuottoisan jizya-veron menetystä.
Hämeen-Anttila kommentoi myös kulttuurien konfliktia, jonka Samuel Huntington toi kirjassaan esiin. Valitettavasti Hämeen-Anttila ei ole ymmärtänyt kirjan keskeistä sanomaa eli länsimaalaisten taipumusta kieltää oma kulttuurillinen omaleimaisuutensa ja universalisoida omat arvonsa (eli ihmisoikeudet ja demokratian). Huntington ei lisäksi syyllistänyt islamia uskontona muslimien aiheuttamien konfliktien pääasiallisena aiheuttajana, vaan katsoi, että islamilaisen maailman hajanaisuus ja voimakas väestönkasvu pääasiassa saavat aikaan konfliktit islamilaisen kulttuurin ja muiden kulttuurien välillä.
Johtopäätös
Hämeen-Anttilan teos on parhaimmillaan silloin, kun kerrotaan islamin opista ja siitä, miten se on syntynyt. Hämeen-Anttilan rajallisuus islamin analysoijana tulee kuitenkin ilmi, kun hän yrittää yhdistää islamia ja nykyaikaa. Hänen poliittisesti korrekti kulttuurirelativistinen asennoitumisensa islamiin ja tarkoitushakuinen yhteisten piirteiden hakeminen vaikeuttaa itse asiassa islamin ymmärtämistä.
Hän ei myöskään rehellisesti kerro islamin ja kristinuskon merkittävimpiä eroja. Kristinuskon ydin eli pelastussanoma perustuu armoon. Jumala rakasti ihmiskuntaa niin paljon, että antoi poikansa eli Jeesuksen kuolla ihmisten syntien tähden. Jumala ei edellytä ihmisiltä tekoja tai lain noudattamista, vaan uskoa pelastussanomaan.
Islamin pelastussanoma puolestaan perustuu yksinomaan lain noudattamiseen ja tekoihin. Tässä mielessä islam muistuttaa enemmän juutalaisuutta, joka sekin on lakiuskonto mutta aikojen kuluessa vesittynyt paljon laimeammaksi kuin harjoittajalleen varsin armoton islam. Lisäksi islamista puuttuu ns. kultainen sääntö eli käsky rakastaa ihmisiä sellaisena, kuin he ovat. Islamin säännöt ovat täysin erilaiset, kun puhutaan muslimien keskinäisestä suhteesta verrattuna muslimien suhtautumiseen ei-muslimeihin. Islam on armoton vääräuskoisia kohtaan, vaikka näennäisesti kristityt ja juutalaiset ovat erityisasemassa.
Islamin ja kristinuskon yhteiset piirteet ovat lähes yksinomaan pinnallisia. Profeetta Muhammad ja myöhemmät islamin opin muokkaajat lainasivat varsin vapaamielisesti osia juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Islamin kirjoituksista käy kuitenkin ilmi, että kyseisen uskonnon perustajat eivät ymmärtäneet kummankaan lähdeuskonnon todellista luonnetta.
Korostaessaan islamilaisen ja läntisen maailman yhtäläisyyksiä Hämeen-Anttila lisäksi unohtaa keskeisiä islamilaista ja läntistä maailmaa erottavat tekijöitä, jotka johtuvat länsimaiden myöhemmästä kehityksestä. Renessanssin ja valistusajan myötä kristinuskon merkitys väheni ja rationaalinen ajattelu valtasi alaa. Kristinusko luopui valta-asemastaan vastentahtoisesti mutta mukautui lopulta muuttuneeseen tilanteeseen ja kehittyi nykyiseen muotoonsa, joka poikkeaa merkittävästi islamista ja sen eri suuntauksista. Länsimaista kulttuuria sellaisena, kuin me sen nykyisin tunnemme, ei ollut olemassakaan aikana, kun islamilainen uskontulkinta vakiintui nykyiseen muotoonsa.
Hämeen-Anttilan missio
Hämeen-Anttila on tutkimuskohteestaan innostunut ja selkeäsanainen tutkija, joka osaa lisäksi kertoa tavalliselle ihmiselle omasta tutkimuskohteestaan. Tässä mielessä hänen merkityksensä islamin popularisoijana on merkittävä. Jokaisen suomalaisen, joka haluaa ymmärtää maailman tapahtumien taustoja, kannattaa lukea Hämeen-Anttilan teoksia. Islamin käsikirja antaa hyvän yleiskuvan maailman toiseksi levinneimmästä uskonnosta.
Hämeen-Anttila sortuu useimpien länsimaisten islamintutkijoiden tapaan islamin puolusteluun eli hän pyrkii esittämään asiat tutkimuskohteensa kannalta suotuisassa valossa. Tästä syystä hänen kirjojensa lisäksi kannattaa myös perehtyä islamiin kriittisesti suhtautuviin kirjoittajiin, joista useat ovat entisiä muslimeja. Hämeen-Anttila ei ole nähnyt islamia sisältä päin toisin kuin uskostaan henkensä kaupalla luopuneet ex-muslimit.
torstaina, toukokuuta 04, 2006
Islamin kesyttäjä
Kun Yhdysvaltojen demokratiaprojektit Irakissa ja Afganistanissa ovat osoittautumassa monilta osin epäonnistuneiksi, kannattaa ottaa historiasta esimerkki miehestä, joka on ainoana maailmassa onnistunut kesyttämään islamin ja tekemään siitä ”vain” uskonnon.
Kyse on modernin Turkin perustaja Mustafa Kemal Atatürkista ja hänen toimistaan, joilla Turkista luotiin länsimaisen mallin mukainen kansallisvaltio tai ainakin melkein. Vaikka Atatürkin toimet eivät kauttaaltaan onnistuneet, ne olivat aikanaan erittäin radikaaleja ja niiden antama malli voisi palvella myös muita islamilaisia maita, joiden kansat elävät repressiivisten diktatuurien alistamina.
Turkkilaisten isä
Mustafa Kemal syntyi Ottomaanien valtakunnan Selanikissa eli nykyisessä Kreikan Thessalonikissa. Hänellä on sotilaustausta ja hän palveli ottomaanien armeijassa useissa paikoissa. Ensimmäisessä maailmansodassa hän palveli everstinä Gallipolin taistelussa 1915, ja esti ympärysvaltojen joukkoja valtaamasta Dardanelleja ja Bosporin salmea.
Akselivaltojen puolella sotinut Turkki joutui sodan jälkeen ympärysvaltojen valvontaan. Tätä seuranneen Kreikan ja Turkin sodan jälkeen Atatürkista tuli Turkin presidentti 23. lokakuuta vuonna 1923.
Ottomaanien valtakunta oli perustaltaan islamilainen ja lähtökohdiltaan universalistinen. Muslimit pitivät Ottomaanien valtakuntaa uudelleensyntyneenä islamilaisena imperiumina, jonka aiempi arabialainen versio tuhotui mongolien invaasiossa. Ottomaanien valtakunnassa ihmisiä ei luokiteltu etnisen taustan tai kielen mukaan, vaan tärkein erottava tekijä oli uskonto.
Atatürk näki, että hänen on rakennettava vastaperustetulle Turkin tasavallalle uudenlainen kansallinen identiteetti, joka ei perustu islamille. Atatürkin tavoitteena oli rakentaa Turkista moderni, teollistunut ja perustaltaan maallinen kansallisvaltio. Tämän vuoksi islamin asema Turkin yhteiskunnassa piti määrittää uudelleen.
Atatürkin uudistukset olivat erittäin radikaaleja aikanaan ja ne olisivat sitä vielä tänäkin päivänä, jos ne toteutettaisiin jossakin Lähi-idän muslimivaltiossa. Atatürkin ensimmäinen toimi oli kalifaatin lakkauttaminen. Kalifilla tarkoitetaan henkilöä, joka toimii profeetta Muhammedin seuraajana eli islamin johtajana.
Lisää seurasi, kun Atatürk lakkautti kristillisiä munkkeja vastaavat dervissiveljeskunnat. Myös naurettavuuksiin mentiin, kun perinteinen turkkilainen päähine fetsi kiellettiin. Turkkilaisen miehen länsimaista pukeutumista rohkaistiin, kuten myös naisten luopumista hunnusta.
Turkin lainsäädäntö rakennettiin Sveitsin mallin mukaan ja uusi lainsäädäntö kielsi moniavioisuuden ja mahdollisti siviilivihkimisen. Arabialainen kirjaimisto korvattiin latinalaisella ja turkin kieltä uudistettiin poistamalla sieltä arabialaisia vaikutteita.
Vuonna 1934 naiset saivat äänioikeuden, mikä oli edistyksellisempää kuin monen länsimaan käytäntö tuona aikana. Laki sukunimistä astui myös voimaan ja Mustafa Kemalista tuli Kemal Atatürk, Turkin isä.
Atatürk pyrki edistämään Turkin esi-islamilaisen historian tutkimusta, jonka tavoitteena oli vahvistaa, että Turkilla oli rikas ja elinvoimainen kulttuuri ennen seldzhukkien ja ottomaanien valtakausia. Atatürk lisäksi korosti turkkilaisen kansantaiteen merkitystä osoituksena turkkilaisesta luovuudesta.
Atatürkin uudistukset olivat shokki perinteisiä islamilaisia arvoja kannattaville, mutta islamin poissulkeminen kaikesta poliittisesta elämästä ärsytti vanhoillisia kaikkein eniten. Uskonnolliset koulut madrassat lakkautettiin ja sharia-laki lopetettiin, mikä aiheutti vastalauseita, mutta Atatürk ei antanut periksi tuumaakaan.
Mikä meni pieleen?
Atatürkin uudistukset olivat erittäin radikaaleja ja herättivät siksi voimakasta vastarintaa. Kurdialueella noustiin kapinaan kalifaatin lakkauttamisen ja islamin aseman heikentämisen takia. Nämä kapinat kuitenkin kukistettiin sotilaallisella voimalla ja Turkin armeijasta tulikin Atatürkin kuoleman jälkeen maallisen hallinnon viimeinen takaaja.
Atatürkin uudistukset olivat pohjimmiltaan ristiriidassa islamin opetusten kanssa, mikä tuskin on kenellekään islamia tuntevalle epäselvää. Koska uudistukset tapahtuivat pakottamalla ylhäältä alaspäin, ne eivät tukeneet riittävästi moniarvoiselle yhteiskunnalle välttämätöntä kansalaisyhteiskunnan kehitystä. Itse asiassa epäluulo vapaata kansalaistoimintaa kohtaan on yksi Turkin valtion ominaispiirre, koska vapaa kansalaistoiminta voisi johtaa separatististen ja islamististen ajatusten leviämiseen.
Atatürk määritteli Turkin kansallisen identiteetin ahtaasti, eli kristityt armenialaiset ja kreikkalaiset, joita vielä Ottomaanien valtakunnan aikana asui runsaasti nykyisen Turkin alueella, eivät siihen mahtuneet. Lukutaidottomat kurdit sen sijaan kuviteltiin voivan sulauttaa osaksi turkkilaista identiteettiä. Näistä tekijöistä muodostuukin kaksi modernin Turkin keskeistä ongelmaa.
Ensimmäinen ongelma näkyy selkeimmin 1900-luvn alussa tapahtuneessa armenialaisten kansanmurhassa, josta tosin Atatürkin perustama moderni Turkin valtio ei ole suoranaisesti vastuussa. Armenian kansanmurhasta vastasi sen sijaan nuorturkkilaisten nimellä tunnettu järjestö, joka kapinoi Ottomaanien valtakunnan silloista sulttania Abdul Hamid toista vastaan.
Nuorturkkilaiset olivat kansallismielisiä turkkilaisia, jotka loivat perustan Atatürkin vallankumoukselle. Heidän tavoitteensa olivat monelta osin kunnioitettavia, mutta heidän näkemyksensä mukaan valtio eikä kansan tahto määritteli sen, miten sosiaalinen ja poliittinen muutos saavutetaan. Nuorturkkilaisten ajatus valtion keskeisestä roolista loi pohjan myös Atatürkin vallankumouksellisille uudistuksille.
Nuorturkkilaiset pääsivät valtaan Ottomaanien valtakunnassa ensimmäisen maailmansodan aikana ja he murhasivat tulkinnasta riippuen satoja tuhansia tai miljoona armenialaista. Armenian kansanmurhasta kiistellään edelleenkin eikä virallinen Turkki tunnusta tapahtunutta kansanmurhaksi, vaan sanoo kuolemien johtuneen kansanryhmien välisistä kiistoista.
Kurdit ovat toinen häiritsevä tekijä Atatürkin turkkilaisessa identiteetissä. Kurdit puhuvat toki turkinsukuista kieltä, mutta Ankaran keskushallinnolle oli erittäin vaikeaa tunnustaa kurdeja omaksi etniseksi ryhmäksi. Kurdin kieltä ei saanut puhua eikä sitä saanut opettaa, ja lisäksi kurdeja kutsuttiin pitkään ”vuoristoturkkilaisiksi”. Kurdien tunnetuimman kapinaliikkeen Kurdistanin työväenpuolueen eli PKK:n kapina Kaakkois-Turkissa jatkuu edelleenkin.
Kesyyntyikö islam?
Kemalismi ja Atatürkin uudistukset eivät täysin onnistuneet poistamaan islamin vaikutusta poliittiseen elämään, vaan islamistiset virtaukset jatkoivat elämäänsä tukahduttamisyrityksistä huolimatta. Islamilainen puolue onnistuikin lopulta vuonna 1996 pääsemään vallankahvaan, kun Necmettin Erbakanin johtama Hyvinvointipuolue (Refah Partisi) nousi hallituksen johtoon. Erbakan ryhtyikin parantamaan Turkin suhteita islamilaisiin maihin, mikä aiheutti negatiivisia reaktioita kemalismin perintöä valvovassa Turkin armeijassa. Erbakan joutui väistymään vuonna 1997 armeijan painostuksen takia, ja häneltä kiellettiin poliittinen toiminta. Samalla Hyvinvointipuolueen toiminta poliittisena puolueena kiellettiin.
Erbakanin väistyessä Turkin islamilainen poliittinen suuntaus ei väistynyt vaan muuntui paremmin kemalistiseen valtioon sopivaksi. Recep Tayip Erdoganin Oikeus- ja kehityspuolue voitti vuoden 2002 parlamenttivaalit, pääsi valtaan ja on tällä hetkellä vastuussa mm. Turkin EU-jäsenneuvotteluista. Erdoganin puolue väittää olevansa samanlainen kuin Euroopan kristillisdemokraatiset puolueet, eli se pyrkii yhdistämään Turkin kemalistisen perinnön ja toisaalta yhteiskunnan islamilaisen perusluonteen. Se, miten tämä todellisuudessa onnistuu, jää vielä nähtäväksi.
Turkki ja EU
Koska Turkki haki EU-jäsenyyttä ja jäsenneuvottelut aloitettiin, on välttämätöntä arvioida, kannattaako Turkkia hyväksyä jäseneksi. Luonnollisesti on olemassa sekä jäsenyyttä puoltavia että sitä kieltäviä tekijöitä.
Turkki houkuttelee, koska sen avulla EU voi todistaa, että se ei ole pelkkä kristittyjen klubi, vaan myös jäsenyysehdot täyttävä islamilainen maa voi päästä jäseneksi. Lisäksi kiehtoo ajatus lännen ja islamilaisen maailman lähentymisestä jäsenyyden myötä, mitä vahvistaa pelko Turkin liukumisesta islamin syliin, jos jäsenyys ei jostain syystä toteutuisikaan.
Nämä ajatukset on kuitenkin helposti todettavissa toiveajatteluksi. Ensinnäkin Turkin maallinen hallinto on ristiriidassa islamin perusoppien kanssa. Atatürkin uudistukset olivat radikaaleja, ja ne on jo aikanaan tuomittu islaminvastaisiksi. Toiseksi Turkki poikkeaa etniseltä rakenteeltaan islaminuskon ”pääkansallisuudesta” eli arabeista. Turkki siis tuskin toimisi kovin menestyksekkäänä roolimallina, vaan pikemminkin etääntyisi muslimimaista EU-jäsenyyden myötä.
Turkin jäsenyys todennäköisesti kuitenkin kaatuu siihen, ettei maa kykene täyttämään jäsenyysehtoja. Ihmisoikeusrikkomukset ovat arkipäivää eikä niitä saada poistettua kosmeettisilla näennäisuudistuksilla. Lisäksi armeijan asema kemalistisen hallinnon takuumiehenä on sellainen, ettei Turkkia voi pitää vakaana demokratiana. Turkki on EU:lle yksinkertaisesti liian suuri riski, mutta on kokonaan toinen asia, ymmärtääkö EU-maiden poliittinen johto tätä ikävää tosiasiaa.
Turkin jäsenyysneuvottelujen epäonnistuminen ei kuitenkaan tarkoita, että Kemal Atatürkin ajatukset olisivat huonoja ja hänen elämäntyönsä olisi mennyt hukkaan. Atatürk ymmärsi, että juuri islam on Turkin kehityksen este, ja hän pyrki aktiivisesti vaikuttamaan, että islamista tulisi ”vain” yksityisesti harjoitettava uskonto eikä uskonto sekaantuisi politiikkaan. Nämä pyrkimykset ovat sinänsä kunnioitettavia, vaikka uudistusten toteutus ei ansaitsisikaan kiitettävää arvosanaa. Turkin ei kuitenkaan kannata pyrkiä eurooppalaiseksi valtioksi, koska se ei sellainen ole. Takapajuisen islamin otteessa riutuvan islamilaisen maailman johtajaksi siitä sen sijaan voisi olla.
Kyse on modernin Turkin perustaja Mustafa Kemal Atatürkista ja hänen toimistaan, joilla Turkista luotiin länsimaisen mallin mukainen kansallisvaltio tai ainakin melkein. Vaikka Atatürkin toimet eivät kauttaaltaan onnistuneet, ne olivat aikanaan erittäin radikaaleja ja niiden antama malli voisi palvella myös muita islamilaisia maita, joiden kansat elävät repressiivisten diktatuurien alistamina.
Turkkilaisten isä
Mustafa Kemal syntyi Ottomaanien valtakunnan Selanikissa eli nykyisessä Kreikan Thessalonikissa. Hänellä on sotilaustausta ja hän palveli ottomaanien armeijassa useissa paikoissa. Ensimmäisessä maailmansodassa hän palveli everstinä Gallipolin taistelussa 1915, ja esti ympärysvaltojen joukkoja valtaamasta Dardanelleja ja Bosporin salmea.
Akselivaltojen puolella sotinut Turkki joutui sodan jälkeen ympärysvaltojen valvontaan. Tätä seuranneen Kreikan ja Turkin sodan jälkeen Atatürkista tuli Turkin presidentti 23. lokakuuta vuonna 1923.
Ottomaanien valtakunta oli perustaltaan islamilainen ja lähtökohdiltaan universalistinen. Muslimit pitivät Ottomaanien valtakuntaa uudelleensyntyneenä islamilaisena imperiumina, jonka aiempi arabialainen versio tuhotui mongolien invaasiossa. Ottomaanien valtakunnassa ihmisiä ei luokiteltu etnisen taustan tai kielen mukaan, vaan tärkein erottava tekijä oli uskonto.
Atatürk näki, että hänen on rakennettava vastaperustetulle Turkin tasavallalle uudenlainen kansallinen identiteetti, joka ei perustu islamille. Atatürkin tavoitteena oli rakentaa Turkista moderni, teollistunut ja perustaltaan maallinen kansallisvaltio. Tämän vuoksi islamin asema Turkin yhteiskunnassa piti määrittää uudelleen.
Atatürkin uudistukset olivat erittäin radikaaleja aikanaan ja ne olisivat sitä vielä tänäkin päivänä, jos ne toteutettaisiin jossakin Lähi-idän muslimivaltiossa. Atatürkin ensimmäinen toimi oli kalifaatin lakkauttaminen. Kalifilla tarkoitetaan henkilöä, joka toimii profeetta Muhammedin seuraajana eli islamin johtajana.
Lisää seurasi, kun Atatürk lakkautti kristillisiä munkkeja vastaavat dervissiveljeskunnat. Myös naurettavuuksiin mentiin, kun perinteinen turkkilainen päähine fetsi kiellettiin. Turkkilaisen miehen länsimaista pukeutumista rohkaistiin, kuten myös naisten luopumista hunnusta.
Turkin lainsäädäntö rakennettiin Sveitsin mallin mukaan ja uusi lainsäädäntö kielsi moniavioisuuden ja mahdollisti siviilivihkimisen. Arabialainen kirjaimisto korvattiin latinalaisella ja turkin kieltä uudistettiin poistamalla sieltä arabialaisia vaikutteita.
Vuonna 1934 naiset saivat äänioikeuden, mikä oli edistyksellisempää kuin monen länsimaan käytäntö tuona aikana. Laki sukunimistä astui myös voimaan ja Mustafa Kemalista tuli Kemal Atatürk, Turkin isä.
Atatürk pyrki edistämään Turkin esi-islamilaisen historian tutkimusta, jonka tavoitteena oli vahvistaa, että Turkilla oli rikas ja elinvoimainen kulttuuri ennen seldzhukkien ja ottomaanien valtakausia. Atatürk lisäksi korosti turkkilaisen kansantaiteen merkitystä osoituksena turkkilaisesta luovuudesta.
Atatürkin uudistukset olivat shokki perinteisiä islamilaisia arvoja kannattaville, mutta islamin poissulkeminen kaikesta poliittisesta elämästä ärsytti vanhoillisia kaikkein eniten. Uskonnolliset koulut madrassat lakkautettiin ja sharia-laki lopetettiin, mikä aiheutti vastalauseita, mutta Atatürk ei antanut periksi tuumaakaan.
Mikä meni pieleen?
Atatürkin uudistukset olivat erittäin radikaaleja ja herättivät siksi voimakasta vastarintaa. Kurdialueella noustiin kapinaan kalifaatin lakkauttamisen ja islamin aseman heikentämisen takia. Nämä kapinat kuitenkin kukistettiin sotilaallisella voimalla ja Turkin armeijasta tulikin Atatürkin kuoleman jälkeen maallisen hallinnon viimeinen takaaja.
Atatürkin uudistukset olivat pohjimmiltaan ristiriidassa islamin opetusten kanssa, mikä tuskin on kenellekään islamia tuntevalle epäselvää. Koska uudistukset tapahtuivat pakottamalla ylhäältä alaspäin, ne eivät tukeneet riittävästi moniarvoiselle yhteiskunnalle välttämätöntä kansalaisyhteiskunnan kehitystä. Itse asiassa epäluulo vapaata kansalaistoimintaa kohtaan on yksi Turkin valtion ominaispiirre, koska vapaa kansalaistoiminta voisi johtaa separatististen ja islamististen ajatusten leviämiseen.
Atatürk määritteli Turkin kansallisen identiteetin ahtaasti, eli kristityt armenialaiset ja kreikkalaiset, joita vielä Ottomaanien valtakunnan aikana asui runsaasti nykyisen Turkin alueella, eivät siihen mahtuneet. Lukutaidottomat kurdit sen sijaan kuviteltiin voivan sulauttaa osaksi turkkilaista identiteettiä. Näistä tekijöistä muodostuukin kaksi modernin Turkin keskeistä ongelmaa.
Ensimmäinen ongelma näkyy selkeimmin 1900-luvn alussa tapahtuneessa armenialaisten kansanmurhassa, josta tosin Atatürkin perustama moderni Turkin valtio ei ole suoranaisesti vastuussa. Armenian kansanmurhasta vastasi sen sijaan nuorturkkilaisten nimellä tunnettu järjestö, joka kapinoi Ottomaanien valtakunnan silloista sulttania Abdul Hamid toista vastaan.
Nuorturkkilaiset olivat kansallismielisiä turkkilaisia, jotka loivat perustan Atatürkin vallankumoukselle. Heidän tavoitteensa olivat monelta osin kunnioitettavia, mutta heidän näkemyksensä mukaan valtio eikä kansan tahto määritteli sen, miten sosiaalinen ja poliittinen muutos saavutetaan. Nuorturkkilaisten ajatus valtion keskeisestä roolista loi pohjan myös Atatürkin vallankumouksellisille uudistuksille.
Nuorturkkilaiset pääsivät valtaan Ottomaanien valtakunnassa ensimmäisen maailmansodan aikana ja he murhasivat tulkinnasta riippuen satoja tuhansia tai miljoona armenialaista. Armenian kansanmurhasta kiistellään edelleenkin eikä virallinen Turkki tunnusta tapahtunutta kansanmurhaksi, vaan sanoo kuolemien johtuneen kansanryhmien välisistä kiistoista.
Kurdit ovat toinen häiritsevä tekijä Atatürkin turkkilaisessa identiteetissä. Kurdit puhuvat toki turkinsukuista kieltä, mutta Ankaran keskushallinnolle oli erittäin vaikeaa tunnustaa kurdeja omaksi etniseksi ryhmäksi. Kurdin kieltä ei saanut puhua eikä sitä saanut opettaa, ja lisäksi kurdeja kutsuttiin pitkään ”vuoristoturkkilaisiksi”. Kurdien tunnetuimman kapinaliikkeen Kurdistanin työväenpuolueen eli PKK:n kapina Kaakkois-Turkissa jatkuu edelleenkin.
Kesyyntyikö islam?
Kemalismi ja Atatürkin uudistukset eivät täysin onnistuneet poistamaan islamin vaikutusta poliittiseen elämään, vaan islamistiset virtaukset jatkoivat elämäänsä tukahduttamisyrityksistä huolimatta. Islamilainen puolue onnistuikin lopulta vuonna 1996 pääsemään vallankahvaan, kun Necmettin Erbakanin johtama Hyvinvointipuolue (Refah Partisi) nousi hallituksen johtoon. Erbakan ryhtyikin parantamaan Turkin suhteita islamilaisiin maihin, mikä aiheutti negatiivisia reaktioita kemalismin perintöä valvovassa Turkin armeijassa. Erbakan joutui väistymään vuonna 1997 armeijan painostuksen takia, ja häneltä kiellettiin poliittinen toiminta. Samalla Hyvinvointipuolueen toiminta poliittisena puolueena kiellettiin.
Erbakanin väistyessä Turkin islamilainen poliittinen suuntaus ei väistynyt vaan muuntui paremmin kemalistiseen valtioon sopivaksi. Recep Tayip Erdoganin Oikeus- ja kehityspuolue voitti vuoden 2002 parlamenttivaalit, pääsi valtaan ja on tällä hetkellä vastuussa mm. Turkin EU-jäsenneuvotteluista. Erdoganin puolue väittää olevansa samanlainen kuin Euroopan kristillisdemokraatiset puolueet, eli se pyrkii yhdistämään Turkin kemalistisen perinnön ja toisaalta yhteiskunnan islamilaisen perusluonteen. Se, miten tämä todellisuudessa onnistuu, jää vielä nähtäväksi.
Turkki ja EU
Koska Turkki haki EU-jäsenyyttä ja jäsenneuvottelut aloitettiin, on välttämätöntä arvioida, kannattaako Turkkia hyväksyä jäseneksi. Luonnollisesti on olemassa sekä jäsenyyttä puoltavia että sitä kieltäviä tekijöitä.
Turkki houkuttelee, koska sen avulla EU voi todistaa, että se ei ole pelkkä kristittyjen klubi, vaan myös jäsenyysehdot täyttävä islamilainen maa voi päästä jäseneksi. Lisäksi kiehtoo ajatus lännen ja islamilaisen maailman lähentymisestä jäsenyyden myötä, mitä vahvistaa pelko Turkin liukumisesta islamin syliin, jos jäsenyys ei jostain syystä toteutuisikaan.
Nämä ajatukset on kuitenkin helposti todettavissa toiveajatteluksi. Ensinnäkin Turkin maallinen hallinto on ristiriidassa islamin perusoppien kanssa. Atatürkin uudistukset olivat radikaaleja, ja ne on jo aikanaan tuomittu islaminvastaisiksi. Toiseksi Turkki poikkeaa etniseltä rakenteeltaan islaminuskon ”pääkansallisuudesta” eli arabeista. Turkki siis tuskin toimisi kovin menestyksekkäänä roolimallina, vaan pikemminkin etääntyisi muslimimaista EU-jäsenyyden myötä.
Turkin jäsenyys todennäköisesti kuitenkin kaatuu siihen, ettei maa kykene täyttämään jäsenyysehtoja. Ihmisoikeusrikkomukset ovat arkipäivää eikä niitä saada poistettua kosmeettisilla näennäisuudistuksilla. Lisäksi armeijan asema kemalistisen hallinnon takuumiehenä on sellainen, ettei Turkkia voi pitää vakaana demokratiana. Turkki on EU:lle yksinkertaisesti liian suuri riski, mutta on kokonaan toinen asia, ymmärtääkö EU-maiden poliittinen johto tätä ikävää tosiasiaa.
Turkin jäsenyysneuvottelujen epäonnistuminen ei kuitenkaan tarkoita, että Kemal Atatürkin ajatukset olisivat huonoja ja hänen elämäntyönsä olisi mennyt hukkaan. Atatürk ymmärsi, että juuri islam on Turkin kehityksen este, ja hän pyrki aktiivisesti vaikuttamaan, että islamista tulisi ”vain” yksityisesti harjoitettava uskonto eikä uskonto sekaantuisi politiikkaan. Nämä pyrkimykset ovat sinänsä kunnioitettavia, vaikka uudistusten toteutus ei ansaitsisikaan kiitettävää arvosanaa. Turkin ei kuitenkaan kannata pyrkiä eurooppalaiseksi valtioksi, koska se ei sellainen ole. Takapajuisen islamin otteessa riutuvan islamilaisen maailman johtajaksi siitä sen sijaan voisi olla.
perjantaina, huhtikuuta 21, 2006
George W. Bushin virheet
Suomalainen ja eurooppalainen media kertovat mielellään negatiivisia asioita Bushin hallinnosta ja siitä, kuinka Irakin sota on täydellisesti epäonnistunut. George Bushin ulkopolitiikkaa pidetään uuskonservatiiveinä tunnetun kahjoporukan keksintönä ja George Bushia itseään hengenlahjoiltaan vaatimattomana presidenttinä, joka tekee, kuten hänen öljyteollisuutta edustavat taustavoimansa käskevät.
Mediatiedon mukaan Irakin sotaan ei olisi pitänyt ryhtyä, koska YK:n turvallisuusneuvosto ei antanut toimille siunausta. Median ja vasemmistoälymystön mielestä sodan oikeutus katosi viimeistään siinä vaiheessa, kun paljonpuhuttuja joukkotuhoaseita ei löytynytkään. Vasemmistoälymystön ja valtamedian mielipiteen mukaan Saddam Husseinin kaatuminen oli hyvä asia, mutta Yhdysvallat ovat omalla toiminnallaan sekoittaneet soppaa entisestään.
George W. Bushin Lähi-idän politiikka on todellakin ollut virheellistä, ja tuloksetkin sen kertovat. Syyt kuitenkaan eivät ole YK:n sivuuttamisessa tai joukkotuhoaseiden olemattomuudessa, vaan paljon syvemmällä. Yhdysvallat ei lähtenyt sotaan ryöstääkseen Irakin öljylähteet, vaan syyt olivat valitettavasti idealistisempia. Yhdysvaltojen riippuvuus öljystä on kuitenkin kaiken taustalla, ja samalla myös maailman ainoan supervallan akilleen kantapää.
Ensimmäinen virhe: Väärä viholliskuva
Yhdysvaltojen kannattaisi ottaa oppia kylmän sodan ajasta. Neuvostoliitto ja sen edustama kansainvälinen kommunismi oli uskottava vihollinen, jonka tavoitteita oli mahdollista ymmärtää ja jonka heikkouksia ei ollut vaikea käyttää hyväksi.
Ensimmäinen ja ratkaiseva virhe tehtiin syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, kun Yhdysvallat lähti terrorisminvastaiseen sotaansa. Viholliseksi määritettiin varjoissa piileskelevät terroristit. Sodasta oli tuleva pitkä ja se poikkeaisi aiemmista sodista merkittävästi. Yhdysvallat yritti välttää suoraa terrorismin ja islamin yhdistämistä keskenään ja sanoi Bushin suulla, että islam on rauhanomainen uskonto, jonka ääriryhmät ovat kaapanneet hallintaansa.
Vaikka George W. Bush edustaa perinteisesti isänmaallista ja suorapuheista oikeistoa, hänkään ei ole välttynyt länsimaita vaivaavan poliittisen oikeaoppisuuden rasitteilta. Tai sitten hän joutuu puhumaan kieli keskellä suuta, jotta hän välttäisi ärsyttämästä Yhdysvaltojen arabiliittolaisia.
Myöhemmät virheet kuitenkin osoittavat selkeästi, että Yhdysvaltojen johto ei ymmärrä, minkä kanssa se on tekemisissä vaan kuvittelee varsin naiivilla tavalla, että islam on vain tavanomainen uskonto, joka on kesytettävissä samalla tavalla kuin kristinusko on länsimaissa kesytetty.
Bush ja kumppanit eivät selvästikään ymmärtäneet jihadin luonnetta ja sitä, miten syvästi se on ankkuroitunut islamin oppiin ja historiaan. Jihad tarkoittaa sotaa vääräuskoisia vastaan, vaikka erilaiset oppineet selittelijät yrittävätkin kuvailla sitä ensisijaisesti kamppailuksi jotakin abstraktimpaa pahuutta vastaan.
Bush ei ymmärtänyt, että Yhdysvaltojen ja lännen todellinen vihollinen oli jihad, joka on olennainen osa islamia eikä islam olisi islam ilman jihadia. Islamin umma on sotaisa yhteisö, jolle tärkeintä on yhteisön etu. Umma on kuin Star Trekin borgit, jotka sanovat: ”Vastarinta on hyödytöntä. Teidät sulautetaan.”
Toinen virhe: Väärät toimet ”terrorisminvastaisessa” sodassa
Väärä analyysi vihollisesta johtaa yleensä vääriin toimenpiteisiin. Näin on käynyt myös terrorisminvastaisessa sodassa, koska Yhdysvaltojen johto uskoo islamin olevan pohjimmiltaan rauhanomainen uskonto.
Talibanin tuhoaminen Afganistanissa oli tietysti oikein, koska syyskuun 11. päivän terrori-iskuista vastuulliset tahot pitivät siellä majaa taliban-hallinnon suojissa. Myös Saddam Husseinin kukistamista voidaan pitää periaatteessa oikeansuuntaisena tekona, vaikka pakotteiden heikentämä Saddam ei ollut mikään todellinen uhka Yhdysvalloille. Saddamin kukistamisella Yhdysvallat saattoi osoittaa länsimaiselle medialle olevansa vapauttaja, mutta muslimimaailmassa näin ei tietystikään nähty eikä muslimeilta mitään sympatiaa Yhdysvalloille ole herunutkaan.
Saddamista ja hänen joukkotuhoaseistaan tehtiin uhka joukkotuhoaseisiin perustuvilla myyntipuheilla. Lisäksi Saddam liitettiin epämääräisin vihjailuin Al-Qaedaan kertomalla, että Saddamia ja Al-Qaedaa yhdistaa yhteinen vihollinen.
Yhdysvallat laski oikein, että Saddamin hallinto olisi helposti kukistettavissa. Se ei kuitenkaan ottanut huomioon Irakin valtion keinotekoista luonnetta ja sisäisiä ristiriitoja, jotka Saddamin hirmuhallinto oli pitänyt kurissa väkivallan ja terrorin keinoin.
Yhdysvallat teki Irakin valtauksen jälkeen joukon strategisia virheitä, mutta suurin emämunaus oli jättää huomiotta Irakin sisäiset ristiriidat eri kansanryhmien, heimojen ja islamin suuntausten välillä. Kun hirmuvalta oli poissa, ristiriidat pääsivät valloilleen varsinkin, kun Yhdysvallat hajotti Saddamin armeijan ja oli samalla itse varustautunut miehityksen liian vähälukuisilla joukoilla.
Kolmas virhe: Demokratian edistäminen
Koska Yhdysvaltojen johto ei ymmärtänyt islamin todellista luonnetta, se kuvitteli, että edistämällä demokratiaa Lähi-idässä ääri-islamin suosio vähenisi ja ns. maltillinen suuntaus voimistuisi. Tällainen harhaluulo voi olla mahdollista vain, jos islamia pidetään vain uskontona kuten länsimaissa.
Islamilaisessa maailmassa uskonnon ja valtion erillisyys ei ole mikään tunnustettu periaate. Koska islam on luonteeltaan kaikkea elämää säätelevä lakiuskonto, maallinen ja islamista riippumaton lainsäädäntö on ajatukseltaan islamin vastaista.
Islam on myös luonteeltaan kollektivistinen uskonto, jossa muslimiyhteisön eli umman etu ajaa ohi yksilön edun. Islam on syntynyt beduiinien heimokulttuurissa ja heimon ja suvun etu on tärkeämpi kuin yksilön etu. Individualismi on länsimaiselle kulttuurille tyypillinen piirre eikä islam pohjimmiltaan suosi itsenäistä ajattelua vaan nimensä mukaisesti alistumista Jumalan tahtoon.
Demokratian lisääminen muslimimaissa onkin johtanut kansalaisvapauksien kaventumiseen ja ihmisoikeuksien entistä törkeämpään polkemiseen. George W. Bushin olisi kannattanut tutustua siihen, mitä Algeriassa tapahtui, kun siellä järjestettiin vaalit. Ennen vaaleja ääri-islamistit vannoivat lakkauttavansa demokratian, jos pääsisivät valtaan. Vaaleissa islamistit voittivat ja armeija kaappasi vallan. Tämän seurauksena käynnistyi vuosia kestänyt verinen sisällissota.
Äskettäin Afganistanissa, jonne Yhdyvaltojen johdolla vietiin demokratiaa, kristinuskoon kääntynyt entinen muslimi Abdul Rahman joutui syytteeseen apostaasista eli islamista luopumisesta. Sharia-lain mukaan islamista luopumisen rangaistus on kuolema ja tämän perusteena käytetään profeetta Muhammadin esimerkkiä Hadithin mukaisesti.
Ilman Yhdysvaltojen joukkojen läsnäoloa Abdul Rahmanin tapaus ei olisi noussut uutiskynnyksen yläpuolelle. Amerikkalaisten läsnäolo pakotti kuitenkin Afganistanin demokraattisesti valitun presidentin Hamid Karzain päästämään Abdul Rahman pois maasta useiden Afganistanin uskonoppineiden vastalauseista huolimatta.
Demokratiaa on kokeiltu myös Irakissa, jossa Yhdysvallat on epätoivon vimmalla yrittänyt saada kurdeja, sunneja ja shiioja sopimaan maan hallinnasta. Tämä ei ole kuitenkaan onnistunut, vaan maa on ajautunut yhä syvemmälle sisällissotaan.
Äskettäin palestiinalaisalueilla järjestetyissä vaaleissa islamistinen Hamas saavutti vaalivoiton ja syrjäytti palestiinalaisalueita aiemmin hallineen ja äärimmäisen korruptoituneen Fatahin. Kehotuksista ja talousavulla kiristämisestä huolimatta Hamas ei ole suostunut tunnustamaan Israelia eikä Fatahin johtaman palestiinalaisjohdon allekirjoittamia sopimuksia.
Demokratia tarkoittaa islamilaisessa maailmassa vain äänestystä ja äänten laskemista. Se ei tarkoita, että johtoon valittaisiin Yhdysvaltoihin ja muihin länsimaihin ymmärtäväisesti suhtautuva hallinto eikä se myöskään lisää ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia. Monet Lähi-idän maallisista diktatuureista sallivat kansalaisilleen enemmän vapauksia kuin islamistien hallitsemat ”demokratiat”.
Demokratian rakentaminen sitoo myös Yhdysvaltojen omia sotilaallisia resursseja luomatta samalla hallintoa, joka suhtautuisi jos ei ystävällismielisesti niin ainakin neutraalisti Yhdysvaltoihin ja länsimaihin yleensä. Sotilaallinen ja taloudellinen panostus menee siis hukkaan ja johtaa lopulta amerikkalaisen kotiyleisön kyllästymiseen tulosten puutteessa ja sitä kautta Yhdysvaltojen mahdollisesti nöyryyttävään vetäytymiseen.
Jihadistit luonnollisesti tulkitsevat vetäytymisen omaksi voitokseen, ja näin demokratian rakentaminen, johon on uhrattu paljon resursseja, johtaa itse asiassa täysin päinvastaiseen tulokseen, kuin mitä Yhdysvallat tavoittelee.
Mediatiedon mukaan Irakin sotaan ei olisi pitänyt ryhtyä, koska YK:n turvallisuusneuvosto ei antanut toimille siunausta. Median ja vasemmistoälymystön mielestä sodan oikeutus katosi viimeistään siinä vaiheessa, kun paljonpuhuttuja joukkotuhoaseita ei löytynytkään. Vasemmistoälymystön ja valtamedian mielipiteen mukaan Saddam Husseinin kaatuminen oli hyvä asia, mutta Yhdysvallat ovat omalla toiminnallaan sekoittaneet soppaa entisestään.
George W. Bushin Lähi-idän politiikka on todellakin ollut virheellistä, ja tuloksetkin sen kertovat. Syyt kuitenkaan eivät ole YK:n sivuuttamisessa tai joukkotuhoaseiden olemattomuudessa, vaan paljon syvemmällä. Yhdysvallat ei lähtenyt sotaan ryöstääkseen Irakin öljylähteet, vaan syyt olivat valitettavasti idealistisempia. Yhdysvaltojen riippuvuus öljystä on kuitenkin kaiken taustalla, ja samalla myös maailman ainoan supervallan akilleen kantapää.
Ensimmäinen virhe: Väärä viholliskuva
Yhdysvaltojen kannattaisi ottaa oppia kylmän sodan ajasta. Neuvostoliitto ja sen edustama kansainvälinen kommunismi oli uskottava vihollinen, jonka tavoitteita oli mahdollista ymmärtää ja jonka heikkouksia ei ollut vaikea käyttää hyväksi.
Ensimmäinen ja ratkaiseva virhe tehtiin syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, kun Yhdysvallat lähti terrorisminvastaiseen sotaansa. Viholliseksi määritettiin varjoissa piileskelevät terroristit. Sodasta oli tuleva pitkä ja se poikkeaisi aiemmista sodista merkittävästi. Yhdysvallat yritti välttää suoraa terrorismin ja islamin yhdistämistä keskenään ja sanoi Bushin suulla, että islam on rauhanomainen uskonto, jonka ääriryhmät ovat kaapanneet hallintaansa.
Vaikka George W. Bush edustaa perinteisesti isänmaallista ja suorapuheista oikeistoa, hänkään ei ole välttynyt länsimaita vaivaavan poliittisen oikeaoppisuuden rasitteilta. Tai sitten hän joutuu puhumaan kieli keskellä suuta, jotta hän välttäisi ärsyttämästä Yhdysvaltojen arabiliittolaisia.
Myöhemmät virheet kuitenkin osoittavat selkeästi, että Yhdysvaltojen johto ei ymmärrä, minkä kanssa se on tekemisissä vaan kuvittelee varsin naiivilla tavalla, että islam on vain tavanomainen uskonto, joka on kesytettävissä samalla tavalla kuin kristinusko on länsimaissa kesytetty.
Bush ja kumppanit eivät selvästikään ymmärtäneet jihadin luonnetta ja sitä, miten syvästi se on ankkuroitunut islamin oppiin ja historiaan. Jihad tarkoittaa sotaa vääräuskoisia vastaan, vaikka erilaiset oppineet selittelijät yrittävätkin kuvailla sitä ensisijaisesti kamppailuksi jotakin abstraktimpaa pahuutta vastaan.
Bush ei ymmärtänyt, että Yhdysvaltojen ja lännen todellinen vihollinen oli jihad, joka on olennainen osa islamia eikä islam olisi islam ilman jihadia. Islamin umma on sotaisa yhteisö, jolle tärkeintä on yhteisön etu. Umma on kuin Star Trekin borgit, jotka sanovat: ”Vastarinta on hyödytöntä. Teidät sulautetaan.”
Toinen virhe: Väärät toimet ”terrorisminvastaisessa” sodassa
Väärä analyysi vihollisesta johtaa yleensä vääriin toimenpiteisiin. Näin on käynyt myös terrorisminvastaisessa sodassa, koska Yhdysvaltojen johto uskoo islamin olevan pohjimmiltaan rauhanomainen uskonto.
Talibanin tuhoaminen Afganistanissa oli tietysti oikein, koska syyskuun 11. päivän terrori-iskuista vastuulliset tahot pitivät siellä majaa taliban-hallinnon suojissa. Myös Saddam Husseinin kukistamista voidaan pitää periaatteessa oikeansuuntaisena tekona, vaikka pakotteiden heikentämä Saddam ei ollut mikään todellinen uhka Yhdysvalloille. Saddamin kukistamisella Yhdysvallat saattoi osoittaa länsimaiselle medialle olevansa vapauttaja, mutta muslimimaailmassa näin ei tietystikään nähty eikä muslimeilta mitään sympatiaa Yhdysvalloille ole herunutkaan.
Saddamista ja hänen joukkotuhoaseistaan tehtiin uhka joukkotuhoaseisiin perustuvilla myyntipuheilla. Lisäksi Saddam liitettiin epämääräisin vihjailuin Al-Qaedaan kertomalla, että Saddamia ja Al-Qaedaa yhdistaa yhteinen vihollinen.
Yhdysvallat laski oikein, että Saddamin hallinto olisi helposti kukistettavissa. Se ei kuitenkaan ottanut huomioon Irakin valtion keinotekoista luonnetta ja sisäisiä ristiriitoja, jotka Saddamin hirmuhallinto oli pitänyt kurissa väkivallan ja terrorin keinoin.
Yhdysvallat teki Irakin valtauksen jälkeen joukon strategisia virheitä, mutta suurin emämunaus oli jättää huomiotta Irakin sisäiset ristiriidat eri kansanryhmien, heimojen ja islamin suuntausten välillä. Kun hirmuvalta oli poissa, ristiriidat pääsivät valloilleen varsinkin, kun Yhdysvallat hajotti Saddamin armeijan ja oli samalla itse varustautunut miehityksen liian vähälukuisilla joukoilla.
Kolmas virhe: Demokratian edistäminen
Koska Yhdysvaltojen johto ei ymmärtänyt islamin todellista luonnetta, se kuvitteli, että edistämällä demokratiaa Lähi-idässä ääri-islamin suosio vähenisi ja ns. maltillinen suuntaus voimistuisi. Tällainen harhaluulo voi olla mahdollista vain, jos islamia pidetään vain uskontona kuten länsimaissa.
Islamilaisessa maailmassa uskonnon ja valtion erillisyys ei ole mikään tunnustettu periaate. Koska islam on luonteeltaan kaikkea elämää säätelevä lakiuskonto, maallinen ja islamista riippumaton lainsäädäntö on ajatukseltaan islamin vastaista.
Islam on myös luonteeltaan kollektivistinen uskonto, jossa muslimiyhteisön eli umman etu ajaa ohi yksilön edun. Islam on syntynyt beduiinien heimokulttuurissa ja heimon ja suvun etu on tärkeämpi kuin yksilön etu. Individualismi on länsimaiselle kulttuurille tyypillinen piirre eikä islam pohjimmiltaan suosi itsenäistä ajattelua vaan nimensä mukaisesti alistumista Jumalan tahtoon.
Demokratian lisääminen muslimimaissa onkin johtanut kansalaisvapauksien kaventumiseen ja ihmisoikeuksien entistä törkeämpään polkemiseen. George W. Bushin olisi kannattanut tutustua siihen, mitä Algeriassa tapahtui, kun siellä järjestettiin vaalit. Ennen vaaleja ääri-islamistit vannoivat lakkauttavansa demokratian, jos pääsisivät valtaan. Vaaleissa islamistit voittivat ja armeija kaappasi vallan. Tämän seurauksena käynnistyi vuosia kestänyt verinen sisällissota.
Äskettäin Afganistanissa, jonne Yhdyvaltojen johdolla vietiin demokratiaa, kristinuskoon kääntynyt entinen muslimi Abdul Rahman joutui syytteeseen apostaasista eli islamista luopumisesta. Sharia-lain mukaan islamista luopumisen rangaistus on kuolema ja tämän perusteena käytetään profeetta Muhammadin esimerkkiä Hadithin mukaisesti.
Ilman Yhdysvaltojen joukkojen läsnäoloa Abdul Rahmanin tapaus ei olisi noussut uutiskynnyksen yläpuolelle. Amerikkalaisten läsnäolo pakotti kuitenkin Afganistanin demokraattisesti valitun presidentin Hamid Karzain päästämään Abdul Rahman pois maasta useiden Afganistanin uskonoppineiden vastalauseista huolimatta.
Demokratiaa on kokeiltu myös Irakissa, jossa Yhdysvallat on epätoivon vimmalla yrittänyt saada kurdeja, sunneja ja shiioja sopimaan maan hallinnasta. Tämä ei ole kuitenkaan onnistunut, vaan maa on ajautunut yhä syvemmälle sisällissotaan.
Äskettäin palestiinalaisalueilla järjestetyissä vaaleissa islamistinen Hamas saavutti vaalivoiton ja syrjäytti palestiinalaisalueita aiemmin hallineen ja äärimmäisen korruptoituneen Fatahin. Kehotuksista ja talousavulla kiristämisestä huolimatta Hamas ei ole suostunut tunnustamaan Israelia eikä Fatahin johtaman palestiinalaisjohdon allekirjoittamia sopimuksia.
Demokratia tarkoittaa islamilaisessa maailmassa vain äänestystä ja äänten laskemista. Se ei tarkoita, että johtoon valittaisiin Yhdysvaltoihin ja muihin länsimaihin ymmärtäväisesti suhtautuva hallinto eikä se myöskään lisää ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia. Monet Lähi-idän maallisista diktatuureista sallivat kansalaisilleen enemmän vapauksia kuin islamistien hallitsemat ”demokratiat”.
Demokratian rakentaminen sitoo myös Yhdysvaltojen omia sotilaallisia resursseja luomatta samalla hallintoa, joka suhtautuisi jos ei ystävällismielisesti niin ainakin neutraalisti Yhdysvaltoihin ja länsimaihin yleensä. Sotilaallinen ja taloudellinen panostus menee siis hukkaan ja johtaa lopulta amerikkalaisen kotiyleisön kyllästymiseen tulosten puutteessa ja sitä kautta Yhdysvaltojen mahdollisesti nöyryyttävään vetäytymiseen.
Jihadistit luonnollisesti tulkitsevat vetäytymisen omaksi voitokseen, ja näin demokratian rakentaminen, johon on uhrattu paljon resursseja, johtaa itse asiassa täysin päinvastaiseen tulokseen, kuin mitä Yhdysvallat tavoittelee.
keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2006
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)