Valtamedia trollijahdissa

Joku Ruotsin asioita seuraava saattaa muistaa Jim Olssonin, tuon 70-vuotiaan eläkkeellä olevan kemian dosentin, joka käski Expressenin journalistia painumaan helvettiin. Olsson oli yksi niistä Disqus-kommentointipalvelun käyttäjistä, jotka äärivasemmistolaisen Expo-säätiön tutkimusosasto Researchgruppen (entinen AFA dokumentation) hakkeroi ja myi Expressenille.

Videolla näkyvä Expressenin toimittaja tulee kameran kanssa Jim Olssonin kotiovelle kyselemään, mutta Jim Olsson ei anna journalistille suunvuoroa vaan käskee tämän painua helvettiin. Jim Olsson on yksityishenkilö, joka kommentoi Disqus-palvelun kautta eri nettisivustoille, joiden joukossa on ruotsalaisen valtamedian instansseja.

Jim Olsson ei tyytynyt kohteluunsa vaan haastoi iltapäivälehti Expressenin päätoimittaja Thomas Mattssonin oikeuteen. Noin kuukausi sitten tuomioistuin päätti asian Expressenin hyväksi ja tuomitsi eläkeläinen Olssonin maksamaan 650 000 kruunun edestä Expressenin oikeudenkäyntikuluja.

Olssonin asianajotoimisto De Basso kommentoi tuomiota:

”Tuomio on ainutlaatuinen, koska oli kiistatonta, että Expressen oli kirjoittanut Olssonista perättömiä kommenteja, joissa häntä kuvataan väkivaltaiseksi rasistiksi ja joita Expressen kieltäytyi kahden vuoden ajan poistamasta.”

Kaiken lisäksi tuomion perustelut julistettiin salaisiksi, eli niitä ei saada koskaan tietää. Tuomiosta ei lisäksi saa valittaa. Kokonaisuudessaan Olssonin oikeudenkäyntikulut olisivat noin miljoona kruunua, mutta Olssonin asianajotoimisto ei aio periä mieheltä omia oikeudenkäyntikulujaan.

Tapahtuneen jälkeen valtamedian on turha yrittää selittää olevansa pienen ihmisen puolella viranomaisia ja vallanpitäjiä vastaan. Kuten monet nykyisin jo ymmärtävät, valtamedia on vallanpitäjien puolella, jos vallanpitäjien maailmankatsomus sopii yhteen valtamedian vastaavan kanssa.

Valtamedia noitavainon harjoittajana

Jonkin aikaa sitten Eskilstuna Kuriren -lehden toimittaja paljasti ”trollitehtaan”, jossa anonyymit trollit soittelevat toimittajille ja kyselevät asioista, joista nämä ovat kirjoittaneet. Kyseessä on Granskning Sverige -niminen kansalaisjournalistiryhmä, joka soittaa toimittajille tai virkamiehille, esittää heille kysymyksiä ja julkaisee keskustelut Youtubessa. Eskilstuna Kuriren kuvaa ryhmää seuraavasti:

”Trollitehtaan nimi on Granskning Sverige ja se on yksi maan parhaiten organisoiduista oikeistopopulistisen muukalaisvihamielisyyden ja puhtaan rotuvihan propagandakeskuksista.”

Marttyyriksi Eskilstuna Kuriren on valinnut Dagens Nyheter -sanomalehden toimittaja Niclas Orreniuksen. Tämä oli paljastanut lehdessään pseudonyymi Julia Caesarin henkilöllisyyden. Tätä ennen hän oli vieraillut kutsumatta Julia Caesarin kesämökillä ja pyytänyt haastattelua. Sitä ei kuitenkaan herunut.

Julia Caesar kirjoitti tapauksen jälkeen blogikirjoituksen, jossa hän kuvaili omia tuntemuksiaan journalistien yllätysvierailusta. Normaalin toimittajan tavoin Orrenius ei hyväksynyt kieltävää vastausta vaan yritti puoliväkisin tunkeutua mökkiin. He huusivat ja paukuttivat ovea vielä sen jälkeen, kun se oli suljettu.

Tälle samalle toimittajalle ei kuitenkaan tuota vaikeuksia esiintyä marttyyrina silloin, kun joku toinen käyttää samoja keinoja kuin hän itse toimittajan työssään.

Granskning Sverige soitti Orreniukselle vähän sen jälkeen, kun tieto hänen vierailustaan Julia Caesarin kotona oli esitetty julkisuudessa. Orrenius väittää Granskning Sverigen soittoja uhkaaviksi ja väittää, että nämä halusivat vain nähdä hänen kärsivän. Luonnollisesti Orrenius pitää itseään syyttömänä eikä näe omissa toimintatavoissaan mitään vikaa.

Luonnollisesti myös Granskning Sverigessä toimiva henkilö joutui journalistin yllätysvierailun kohteeksi. Iltapäivälehti oli lähettänyt paikalle ampuma-aserikoksesta tuomitun Diamant Salihun, joka tivasi vierailun isännältä, miksi tämä kirjoittaa pseudonyymillä.

Julia Caesar kirjoitti pseudonyymin käytön syistä blogikirjoituksessaan:

”Työskentely pseudonyymillä, jota Expressen kutsuu ”valeidentiteetiksi”, on ainoa vaihtoehto, jos haluamme välttyä tulemasta julkisesti häpäistyksi valtamediassa ja jos haluamme pitää työpaikkamme, välttyä sosiaaliselta leimautumiselta, säilyttää parisuhteemme ja suhteet ystäviimme ja sukulaisiimme. Pelottavinta kaikista on joutua AFA:n tai Vallankumouksellisen rintaman pahoinpitelemäksi. Näiden edustajat lyövät mielellään eri mieltä olevia ja rikkovat heidän asuntonsa, kun he katsovat sen tarpeelliseksi.”

Julia Caesar on itse aiemmin sanonut, että hän haluaa pseudonyymillä suojata lapsiaan ja lastenlapsiaan.

Luonnollisesti sanomalehtien päätoimittajat katsovat, että heidän harrastamansa ahdistelu on tärkeää ”demokratian” kannalta. Expressenin Karin Olsson hurskasteli, kun Julia Caesarin oikea nimi oli paljastunut:

”Kun olemme paljastaneet, kuka on salanimen Julia Caesar takana, keskustelua voidaan käydä päivänvalossa. Demokratia voi silloin parhaiten.”

Miksi journalistit haluavat paljastaa salanimien takana olevat henkilöt?

Ruotsalaisten journalistien käytös paljastaa mielenkiintoisen pakkomielteen. Toimittajan täytyy väkisin tietää, kuka kirjoituksen takana on. Kyse ei ole siitä, mitä nimimerkki kirjoittaa vaan nimimerkin takana olevasta henkilöstä. Miksi näin on?

Julia Caesarin mukaan journalistit ovat laumaeläimiä, joiden täytyy tietää, millä tasolla hierarkiassa itse kukin on. Näin he asemoivat itsensä ja toiset media-alan hierarkiaan. Uusi tulokas on aina ensimmäisenä uhka, kunnes hänet hyväksytään osaksi laumaa

Julia Caesar itse on eläkkeellä oleva entinen Dagens Nyheterin toimittaja. Niinä vuosina, kun en vielä tiennyt hänen taustastaan mitään, arvelin hänen olevan entinen toimittaja. Hän kirjoittaa hyvin ja lisäksi hänellä tuntui olevan sisäpiiritietoa siitä, mitä toimituksissa tapahtuu. Kun hänen nimensä paljastettiin, tieto oli täysin merkityksetön eikä sillä ollut todellista merkitystä muille kuin ammattijournalisteille itselleen.

Palaan vielä Expressenin päätoimittaja Thomas Mattssonin vapauttavaan tuomioon. Granskning Sverigen jäsenten ahdistelut tapahtuivat tuomion jälkeen, eli tuomio antoi Expressenille taas luvan ahdistella tavallisia ihmisiä ja osoittaa käytännössä, miten journalistit eivät ole tavallisen kansalaisen vaan itsensä ja valtaeliitin asialla.

Ylen valheenpaljastaja

Faktantarkistus on nykyisin muotia niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa. On sinänsä liikuttavaa, kun journalistit kuvittelevat omaavansa täydellisen kyvyn tarkistaa faktoja ilman ennakkoasenteita. Valitettavasti tämä luulo ei yleensä ole tiedon väärti.

En olisi kirjoittanut, mikäli veronmaksajan rahoittaman Ylen sivuilla, kategorian ”Oppiminen” alla ei olisi Valheenpaljastaja -nimistä osiota. Siellä Ylen toimittaja ja Vasemmistoliiton aktivisti Johanna Vehkoo kirjoittaa Granskning Sverigen tapauksesta. Juttu perustuu Eskilstuna Kuriren -lehden raporttiin ja siinä mm. kerrotaan, että ”trollitehtaan” puheluita editoidaan rankalla kädellä mutta luonnollisesti ”unohdetaan” mainita, että toimittajat itse tekevät jatkuvasti ihan samaa eli valikoivat lainauksia ja tekevät niistä otsikoita. Tämän toimintatavan väärinkäyttö on yksi syy, miksi toimittajan ammatin arvostus jatkuvasti putoaa. Toimittajan tekemällä jutulla ei usein ole paljon tekemistä sen kanssa, mitä haastateltava oikeasti sanoi.

Vasemmistoaktivisti Vehkoo yritti kömpelöllä tavalla yhdistää Ruotsin asioista raportoivan blogisti Paavo Tajukankaan ”trollitehtaaseen” ja väitti ilmiön olevan rantautumassa myös Suomeen. Tajukangas osoitti vastineessaan Vehkoon puhuvan muunneltua totuutta:

”Kun soitin Vehkoolle, esittelin itseni omalla nimelläni ja kerroin, että edustan Pt-mediaa ja toimin freelancer-toimittajana. Lisäksi soitin omasta julkisesta puhelinnumerostani. Kerroin tekeväni juttua koskien hänen aiempaa artikkeliaan.”

Vehkoo oli väittänyt, että Tajukangas olisi esiintynyt väärällä nimellä. Se siitä valheenpaljastuksesta. Tajukangas oli soittanut Vehkoolle ja kysynyt, miksi kansalainen.fi -sivusto on leimattu valemediaksi.

Vehkoo lisäksi väitti Tajukankaan kirjoittelevan ”bloginsa lisäksi kotimaisiin valemedioihin” liioiteltuja ja vääristeltyjä uutisia Ruotsin pakolaisista ja maahanmuuttopolitiikasta. Tajukangas vastasi tähän:

”Jokaisella jutullani on lähde valtamediaan. Joskus voin jättää lähteen pois, jos vastaava juttu on ollut kaikissa ruotsalaisissa medioissa jo ennestäänkin. Tällöin lähteellä ei ole enää lisäarvoa. Jos jokin juttu on muullatavoin poikkeava ja sitä ei löydy valtamediasta, jutulle on silti olemassa jokin vahvistus.”

Tajukankaan edustama PT Media on osa jatkuvasti kasvavaa suomalaista vaihtoehtomediaa. Sen suosio kasvaa jatkuvasti, koska ihmiset haluavat tietää ne osat uutisista, jotka valtamedia jättää kertomatta. Lisäksi moni suomalainen on kyllästynyt valtamedian toimittajien punaviherliberaaliin asenteellisuuteen. Toimittajat eivät raportoi uutisia vaan esittelevät omia mielipiteitään uutisina ja/tai suodattavat tapahtumat oman värittyneen maailmankuvansa lävitse. Tällaista ammattikuntaa ei kukaan tapahtumien taustoista kiinnostunut tarvitse.

Terrorismin torjuntaa suomalaisittain

Sain linkin Helsingin Uutisten juttuun, jossa jihadismitutkijana tituleerattu Atte Kaleva kertoi suomalaisille terrorismista. Voi olla, että toimittaja on lainannut juttuun asioita valikoivasti, koska omissa julkaisuissaan hän analysoi ihan kelvollisesti terrorismia ja sen ideologista perustaa.

Helsingin Uutisten jutussa hän kuitenkin päästelee poliittisesti korrekteja totuuksia:

”Mitä tulehtuneemmiksi kantaväestön asenteet tulevat muslimeja kohtaan ja mitä ahtaammalle maahanmuuttajat tai turvapaikanhakijat pistetään, sitä helpompaa maaperää hekin ovat radikalisoitumisteemaiselle propagandalle, vaikka alun perin olisivat aivan maltillisia. Tätähän terroristijärjestöt maailmalla juuri toivovat.”

Eli loogisesti terrorismista ja sen ideologisesta perustasta tulisi olla hiljaa, koska muuten muslimit ”radikalisoituvat”. Tuo lause tulee joko poliitikko Atte Kalevalta tai sitten mies ei oikeasti ymmärrä islamilaisen radikalisoitumisen muodostaman uhan luonnetta ja keskittyy pelkästään aseelliseen jihadismiin, kuten valtavirran terrorismitutkijat tekevät.

Seuraava lause taas menee puhtaan lässytyksen puolelle:

”Tärkeää on antaa maahanmuuttoasioissa kaikille osapuolille mahdollisuus kiihkottomaan ja analyyttiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Suomessa on Suomen laki, jota tulijoiden pitää noudattaa. Mutta se, että joku on muslimi, ei automaattisesti merkitse terrorististatusta.”

Kaleva myös kannattaa jihadisteille tarjottavaa terapiaa:

”Tarvitaan tiiviimpää rehabilisointia takaisin yhteiskuntaan. Ei pidä vaan eristää ajatuksella kerran terroristi, aina terroristi vaan nähdä jokaisessa muutoksen mahdollisuus.”

Eiköhän jokainen suomalainen halua ensisijaisesti varmistaa, että terroristit eivät jatkossa muodosta Suomelle uhkaa. Puhe rehabilitoinnista on pelkkää hyveellisyyden signalointia.

Vaikka Kaleva ajoittain puhuisi järkevän tuntuisesti, postmoderni terapialöpinä ja lukijoiden aliarviointi vievät uskottavuutta.

Ei mitään tekemistä islamin kanssa

Kaleva puuttui myös äskettäin Juha Saarisen The Ulkopolitist -sivustolla kirjoittamaan kirjoitukseen ja kehui sitä. Itsekin ajattelin otsikon perusteella, että Saarinen olisi ymmärtänyt jihadismin ja islamin välisen yhteyden. Erityisesti hän näyttää ymmärtävän, että islamilaisen terrorismin ja islamin välisen yhteyden tarkoituksellinen häivyttäminen julkisessa keskustelussa ei ole hyvästä:

”Mutta on hyvä pitää mielessä, että viranomaisten käyttämät sanat itsessään tuskin vähentävät tai kasvattavat jihadismin vetovoimaa muslimien keskuudessa. Suhteiden häivyttämisellä on myös haittavaikutuksia. On tärkeää huomioida, että islamia ei voi sulkea pois, kun käsitellään yksittäisiä jihadistiryhmiä tai jihadismia yleisesti – viitataanpa julkisessa keskustelussa tai virallisissa asiakirjoissa Islamilaiseen valtioon millä nimellä tahansa. Tämän suhteen kiistäminen viestinnässä on analyyttisesti harhaanjohtavaa, joka hämärtää tai jopa vääristää julkista ymmärrystä jihadismista ilmiönä.”

Valitettavasti Saariseltakin puuttuu ”kokonaisymmärrys” eli hän näkee jihadistiryhmät erillisenä saarekkeena eikä osana laajempaa kokonaisuutta:

”Jihadistiryhmät eivät vain hyväksikäytä uskontoa röyhkeästi omien tavoitteidensa saavuttamiseksi tai hyödynnä väkivaltaa satunnaisesti, vaan ne järjestelmällisesti ankkuroivat väkivallan, ja koko toimintansa, omaan islamin tulkintaansa.”

Sitten mennään taas käsitteiden hämmentämisen puolelle:

”Yhtä epärehellistä on väittää, että Islamilainen valtio, tai jihadismi yleisesti, olisi aidon islamin ilmentymä. Parhaimmillaankin väite on harhaanjohtava, koska “aitoa” islamia ei ole olemassa enempää kuin “aitoa” kristinuskoa tai “aitoa” buddhalaisuutta.”

”...”

”Islam – kuten muutkaan uskonnot – ei ole erityisesti sodan tai rauhan uskonto, koska islamin teksteillä voidaan oikeuttaa niin väkivallan käyttö kuin siitä pidättäytyminen.”

Länsimaisen analyytikon ensisijainen tehtävä ei ole puolustella islamia, ei myöskään tarkoituksellisesti mustamaalata sitä (sen tehtävän muslimit osaavat itsekin). Tämän Saarinen unohtaa, koska seuraavaksi tulee kiire mollaamaan Trumpin hallintoa:

”Tämän vuoksi esimerkiksi presidentti Donald Trumpin hallinnon tapa hahmottaa “radikaalin islamin” uhka korostamalla uskonnon merkitystä on saanut paljon kritiikkiä. Asiantuntijat ovat arvostelleet Trumpin hallinnon muka-asiantuntijoita kuten Sebastian Gorkaa ja äskettäin Trumpin turvallisuuspoliittisen neuvonantajan tehtävästä eronnutta Michael Flynniä heidän näkemyksistään.”

Mollaaminen tosin perustuu Trumpia vastustavan liberaalimedian artikkeliin, mutta mitäs pienistä. Toisaalta muutos on radikaali verrattuna edellisen presidentin ”väkivaltaisen ekstremismin” torjuntastrategiaan. Sanana mitään tarkoittamaton mutta poliittisesti korrekti ”väkivaltainen ekstremismi” syntyi, kun oli tarve keksiä sana, jossa ei mainita islamia eikä jihadia. Sana levisi myös Suomeen, kun ylikomisario Jari Taponen matkusti Yhdysvaltoihin yhdessa Abbas Bahmanpourin ja Anas Hajjarin kanssa. Bahmanpourin monet muistavat Ajankohtaisen kakkosen homoillasta.

Saarisen artikkelissa myös kiinnitetään kohtuuttomasti huomiota ”radikalisoitumiseen” ja terroristien rekrytointiin. Myös ns. vastajihadistien piirissä jo kauan tunnettu ilmiö eli rikollisten rekrytointi mainitaan. Lopussa Saarinen taas palaa takaisin pääteemaansa:

”Tutkijoiden, ja myös viranomaisten, tavoitteena pitäisi olla ilmiön ymmärtäminen ja selittäminen suurelle yleisölle, ei ottaa kantaa islamin oikeasta tai väärästä tulkinnasta tai häivyttää islamin roolia ja merkitystä jihadistisessa liikehdinnässä.”

Jos ajattelee Saarista suomalaisena analyytikkona, tämä on jo melkoinen suoritus. Olisin itsekin voinut kirjoittaa tuon.

Millainen uhka islam on?

Atte Kalevan kirjoituksissa häiritsee eniten se, kuinka hän asemoi itsensä maltilliseen keskustaan ja moittii ”vastakkainasettelua”:

”Radikaalin suvaitsevaiston sinisilmäiset, joskin herttaisen hyvää tarkoittavat tahot yrittävät pontevasti valkopestä islamia uskontona puhtaaksi jihadistisen väkivallan tahrasta, kun taas äärinationalistiset islamofobit puolestaan demonisoivat terrorismilla koko uskonnon.”

Kaleva myös vakuuttaa tietävänsä, mutta asiat ovat monimutkaisia:

”Mutta islam, tai edes jihadistinen ideologia itsessään, ei yksin selitä sitä, miksi jotkut lähtevät taistelemaan IS:n riveihin tai ovat jopa valmiita toteuttamaan itsemurhaiskuja. Nämä prosessit ovat paljon monimutkaisempia ja jokaisen lähtijän yksilöllisiin motiiveihin vaikuttavat myös paljon maallisemmat asiat. Kaiken selittäminen halki-poikki-pinoon -menetelmällä jonkin ideologian syyksi saattaa näyttää houkuttelevalta patenttiratkaisulta, mutta se yksinkertaistaa monitahoista ongelmaa liikaa.”

Löysän puheen tunnistaa helposti, kun näkee käsitteen ”monimutkaiset prosessit” yhdessä ”monitahoisen ongelman” kanssa. Tällöin henkilö, jonka tehtäviin kuuluu selittää asiat suurelle yleisölle ymmärrettävästi, laiminlyö velvollisuutensa lukijoitaan kohtaan.

Entinen CIA:n analyytikko Stephen Coughlin on analysoinut radikaalin islamin uhkaa työkseen. Hän on islamilaisen lain asiantuntija ja pyrkii ymmärtämään vihollisen ajattelua. Tämän kirjoituksen kuvituksena olevassa kaaviossa islamin muodostama uhka on esitetty strategisella tasolla.

Islamin muodostama uhka muodostuu kolmesta päähaarasta, joita Coughlin kutsuu nimillä Jihad, Dawah ja Umma. Yhdistävänä tekijänä näillä kolmella päähaaralla on ymmärrys islamilaisen lain asettamista puitteista. Varsinaisena tavoitteena on saada aikaiseksi maailmanlaajuinen kalifaatti.

Länsimaisessa terrorismin torjunnassa alin päähaara eli ”Jihad” on saanut kohtuuttomasti huomiota, kun taas kaksi muuta haaraa eivät juuri lainkaan. Dawah tarkoittaa Coughlinin käsitteenä käytännössä Muslimiveljeskuntaa ja sen länsimaisia peitejärjestöjä. Näiden tavoitteena on heikentää vihollisen eli länsimaiden kykyä taistella. Tärkeimpänä työkaluna tässä toimii subversio. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Muslimiveljeskunnan edustajia on päässyt merkittäviin asemiin sotilas- ja tiedusteluorganisaatiossa, joissa he toimivat islamin asiantuntijoina. Tämä taas heikentää päätöksentekijöiden saaman tiedon laatua.

Ummalla ei tässä yhteydessä tarkoiteta islamilaista yhteisöä vaan islamilaisten maiden yhteistyöjärjestöä OIC:tä, joka on vuodesta 1999 alkaen pyrkinyt aktiivisesti kriminalisoimaan ”uskontojen halventamisen” maailmanlaajuisesti. Ainakin Suomessa tämä on onnistunut erinomaisesti. Lyhyt esitys Coughlinin ajatuksista löytyy täältä. Tarkemmin asiasta voi lukea miehen kirjoittamast kirjasta ”Catastrophic failure: Blindfoldin America in the face of Jihad”.

Yhdistävänä tekijänä kolmen päähaaran välillä on ymmärrys islamilaisesta sharia-laista eli tässä tapauksessa säännöistä, joilla sotaa käydään. Pakistanilaisen kenraali S. K. Malikin kirjassa on kuvattu Koraanin mukainen tapa käydä sotaa. Malik sanoo, että varsinainen sota käydään vasta, kun ”tahtojen sota” on voitettu eli vihollisen henkinen selkäranka on murtunut. Vaikka Coughlinin kuvaamat päähaarat eivät ole komentosuhteessa keskenään, ne toimivat yhteisen käsikirjoituksen mukaan, koska kullakin päähaaralla on oma toiminnallinen roolinsa. Coughlinin mukaan tämä riittää selittämään ”yksinäisten susien” tekemät terroriteot, joita ISIS on tehnyt ja jota Al-Qaeda ja islamilainen laki kutsuvat nimellä ”yksilöllinen jihad”.

Kuviossa on myös vasemmanpuoleinen osa, jossa on kuvattu länsimaisen yhteiskunnan heikkoudet, joita vihollinen pyrkii hyödyntämään. Selkein esimerkki on käsitteen ”islamofobia” onnistunut lanseeraus. Kyseinen käsite on syntynyt brittiläisessä Runnymede Trust -thinktankissa, jossa sille luotiin määritelmä. Tätä käsitettä käytetään hyväksi Dawah-haarassa, jossa islamofobia pyritään rinnastamaan homofobiaan, rasismiin ja seksismiin monimuotoisuus- ja uhrinarratiivissa. Islamofobian kohdalla dawah-yksiköt lainasivat poliittisesti korrektin vasemmiston luomaa käsitettä ja ratsastivat sillä.

Tähän kohtaan sopivat hyvin Coughlinin sanat postmodernista ajattelusta:

”Yksi postmodernin ajattelun päätöksentekoa kaikkein eniten haittaavista tekijöistä on byrokraattiset viitaukset monimutkaisuusteoriaan. Postmodernismi väittää, että koska tosiasioita ei ole, totuuttakaan ei ole (yksi seuraus on tosiasioiden kiistäminen analyysin perustana). Monimutkaisuusteoria pitää maailmaa niin monimutkaisena, että vain kaaoksen hallinta onnistuu. Tämä taas ruokkii ”muutosnarratiivia”.”

Eli kun kuulette asiantuntijan tai poliittisen johtajan puheessa sanoja kuten ”moniulotteisuus” tai islamin kohdalla ”vaihtelevat tulkinnat”, tiedätte, että kuuntelette löysää puhetta.

Kuvan mallilla on rajoituksensa. Se kuvaa vain islamin vallan edistämistä lännessä. Luonnollisesti strategian ymmärtäminen ei auta estämään yksittäistä terrori-iskua, mutta sen avulla on helpompi kehittää tehokkaita vastatoimia islamilaisen terrorin uhkaa vastaan kuin ilman sitä.

Yhdysvaltojen heikko menestys sodassa terrorismia vastaan kertoo strategian puutteista. Yksi pahimmista strategisista virheistä oli horjuttaa arabimaiden autokraattisia hallintoja ns. arabikevään aikana. Lopputuloksena oli epäonnistuneita valtioita ja yhä jatkuva Syyrian sisällissota.

Samaan aikaan taistelussa terrorismia vastaan keskitytään edelleen pommituksiin. Obaman hallinto pudotti vuoden 2016 aikana 26 171 pommia vihollisen niskaan. Sopii kysyä, mitä pommituksilla on oikeasti saavutettu.

Merkille pantavaa Coughlinin mallissa on myös se, että siinä kiinnitetään huomiota oman puolen haavoittuvuuksiin eli tartuntapintoihin, joihin vihollinen voi kiinnittyä. Kun islamofobiasta tulee rasismiin rinnastettava äärimmäisen pahan ilmentymä, islamilaisen ideologian käsittely julkisessa keskustelussa muuttuu mahdottomaksi ja islamia valkopesevät tahot kuten Muslimiveljeskunta saavat yksinoikeuden islamia koskevaan totuuteen. 

Kun poliittinen korrektius luo uusia tabuja ja vie meiltä sanat todellisuuden kuvaamiseen, lopputuloksena on ”väkivaltaisen ekstremismin” kaltaisia sanahirviöitä, jotka eivät tarkoita mitään. Juha Saarisen kirjoituksessa sanotaan, että islamilla ja terrorismilla on kuin onkin tekemistä keskenään, vaikka tämä tosiasia pitääkin piilottaa poliittisesti korrektin kiertelyn taakse. On hämmästyttävää, että yhteys on jonkinlainen uutinen tai paljastus, kun sen pitäisi olla itsestäänselvyys.

Mietintö vuodelta 2040

Tässäkin kirjoituksessa jäljitellään häpeämättömästi Yrjöperskeles-blogin tulevaisuusfiktiota. Aiempi asiaan liittyvä kirjoitus löytyy täältä.

Euroopan Federaation turvallisuuspoliisin varapääjohtaja Kevin Väisänen istui konttorissaan Federaation turvallisuuspoliisin päämajassa Berliinissä. Terävä-älyinen ja analyyttinen Väisänen oli edennyt urallaan nopeasti Federaation ehkä ainoassa osassa, jossa jalkojen oli seisottava tukevasti maan pinnalla. Puoluepolitiikka saattoi kuulua tyhjän jauhajille ja haihattelijoille, mutta turvallisuuspoliisissa ikäviäkin asioita täytyi katsoa silmiin.

Väisäsen päätehtävänä oli viimeiset kaksi vuotta ollut johtaa Federaation turvallisuustyöryhmää, jonka tarkoituksena oli luoda sisäisen turvallisuuden strategia, listata merkittävimmät turvallisuusuhat ja työstää toimenpideohjeita poliittiselle johdolle. Työ oli käytännössä syönyt Väisäsen koko valveillaoloajan varsinkin, kun hän ymmärsi, miten mädällä perustalla Federaation hallinto seisoi.

Väisäsellä oli edessään kokous, jossa hän esittelisi turvallisuusstrategiansa turvallisuuspoliisin johtoryhmälle. Sen jälkeen asia vietäisiin Federaation politbyroon käsiteltäväksi. Siellä päätettäisiin käytännön toimenpiteistä.

Väisänen oli hermostunut, koska tiesi turvallisuustilanteen heikoksi. Äskettäin hän oli lukenut raportin Marseillen mellakoista. Niissä väkijoukko oli hyökännyt federaation hallintorakennuksiin, pystyttänyt barrikadeja hallintokortteleita halkoville kaduille, ryöstellyt ja rikkonut paikkoja. Kyse oli kaupungin etnisesti edistyksellisestä kansanosasta, jonka määrä oli kyseisessä kaupungissa jo ajat sitten ylittänyt kestokyvyn rajat. Mellakka oli kukistettu verisesti. Turvallisuuspoliisin raporttien mukaan yli tuhat mielenosoittajaa oli kuollut kaaoksessa, osa poliisin luoteihin ja osa tallautunut kuoliaaksi paniikissa pakenevan väkijoukon alle. Tapahtuneen jälkeen Marseillen hallintokorttelit oli eristetty muusta kaupungista piikkilangan, hiekkasäkkien ja aseistautuneiden federaation turvallisuusjoukkojen avulla.

Väisänen ei järkyttynyt tästä. Hän ymmärsi, mitä liittovaltion turvallisuus tarkoitti. Joskus vastarinnan kukistamiseen tarvitaan voimatoimia ja niitä käytetään juuri sen verran, kuin levottomuuksien tukahduttaminen edellyttää. Marseillen tapauksessa voimatoimia käytettiin asianmukaisesti. Väisästä huolestutti yksi asia. Mellakan kukistamisen aikana turvallisuusjoukkojen sotilaista 35 oli menehtynyt. Joitakin oli kidutettu säälimätöntä julmuutta kuvastavalla tavalla ja kuolleiden sotilaiden ruumiita oli häpäisty hinaamalla niitä auton perässä. Väkijoukko oli myös kaivanut kuolleiden sotilaiden sisäelimiä ja hyppinyt villisti verisissä orgioissa.

Väisäsen raportin ensimmäisessä kohdassa varoitettiin uuseurooppalaisten muodostamasta uhasta ja suositeltiin haasteellisten väestönosien eristämistä omiin reservaatteihinsa. Raportti sanoi asiat suoraan, koska se oli tarkoitettu vain päätöksentekijöille. Poliitikkojen tehtävänä oli sitten käyttää verbaalista akrobatiaa ja selittää asiat virallisen ideologian mukaisesti. Väisänen tiesi, että federaation johdolta ei puuttuisi mielikuvitusta koristella tapahtunutta ruusunpunaisin värein ja asianmukaisin korulausein. Hän myös tiesi, että aineellisesti reservaattien asukkaiden elämä olisi luultavasti turvatumpaa kuin ulkopuolelle jääneen väestönosan elämä, toki sillä edellytyksellä, että reservaattien asukkaat ymmärtäisivät käyttäytyä edes jotenkuten siivosti.

Sen sijaan Väisänen ei ollut lainkaan varma, hyväksyisikö politbyroo hänen ehdotustaan kaksinkertaistaa federaation turvallisuusjoukkojen miesvahvuus. Oli päivänselvää, että reservaattien luominen ei sujuisi kivuttomasti vaan vaatisi turvallisuusjoukkojen läsnäoloa. Nykyisellä miesvahvuudella tarvittavia toimenpiteitä ei välttämättä saataisi kaikkialla toteutettua, jolloin alueet vajoaisivat anarkiaan.

Puhelu

Väisäsen pohdiskelut keskeytyivät, kun hän sai videopuhelun Euroopan federaation koillisen hallintoalueen kuvernööri Rauno Kuntturilta:

-       -  Rane täällä, terve!

Väisänen oli pitänyt säännöllistä yhteyttä entisen kotimaansa johtoon. Hän oli vuosien varrella huomannut, kuinka kuvernööri Kuntturin naama punoitti ja silmissä oli lasittunut ja poissaoleva katse. Todellisuuden kohtaaminen vaati veronsa eikä kaikilla ollut Kevin Väisäsen kykyä kestää asioiden ikäviä puolia.

Tervehdysten jälkeen päästiin asiaan. Kuntturi totesi:

-        

          "Täällä Helsingissä helvetti on päässyt valloilleen. Itä-Helsingin kaduilla mellakoidaan eikä turvallisuusjoukkoja ole tarpeeksi. Nyt tarvittaisiin välittömästi vahvistuksia. Olen elänyt siinä ymmärryksessä, että turvallisuuspoliisilla riittää sekä miehiä että päättäväisyyttä. Mistä nyt kiikastaa?"

Väisänen ei halunnut turhaan huolestuttaa vanhaa ystäväänsä vaan totesi rauhallisesti:

-       

"     " Pyydän virka-apua Berliinin yksiköltä. Eiköhän heiltä liikene pari sataa miestä. Yksikkö laskeutuu Jyrki Kataisen lentokentälle huomenna puolen päivän maissa. Oliko jotakin muuta?"

Kuntturi vakuutti tyytyväisyyttään ja lopetti puhelun. Väisänen oli helpottunut, sillä 200 miestä luultavasti riittäisi levottomuuksien tukahduttamiseen mutta paljon enempää hän ei olisi voinut luvata. Itä-Helsingin tilanne oli toki Väisäsen tiedossa. Kyseinen ongelma-alue kuului turvallisuuspoliisin analyysin mukaan keskitason ongelma-alueisiin, joiden turvallisuus kyllä pystyttäisiin takaamaan. Pahimmat paikat olivat aivan muualla. 

Lisäksi poliittinen järjestelmä kaipaisi uudistusta. Tällä Väisänen ei suinkaan tarkoittanut federaation päätöksentekoa sinänsä vaan pelkästään julkista poliittista teatteria, joka ei enää inspiroinut äänestäjiä entiseen malliin.

Edellisissä Federaation korkeimman neuvoston vaalissa äänestysprosentti oli joillakin äänestysalueilla laskenut alle viiden prosentin. Yli 50:n äänestysprosentteihin päästiin vain alueilla, joilla valtaosa äänestäjistä työskenteli federaation palveluksessa. Väisäsen toimenpide-ehdotukset tämän suhteen olivat seuraavat:

-         -  Äänestyspakko kaikilla federaation hallintoalueilla

-          - Hyvyyden puolue ja Yhtenäinen -puolue yhdistyvät Vapaus ja Demokratia -puolueeksi.

Väisänen oli monen muun federaation byrokraatin tavoin ymmärtänyt jo ajat sitten, että nykyinen näennäisdemokratia on saavuttanut elinkaarensa päätepisteen. Koska aito demokratia muuttui mahdottomaksi siinä vaiheessa, kun federaatiota vastustavat puolueet kiellettiin demokratian vastaisina, jäljelle jää vain yksipuoluejärjestelmä. Tämä taas mahdollistaa federaation kansalaisten aiempaa tiukemman kontrollin ja tekee protestoinnin äänestämällä tai jättämällä äänestämättä lopullisesti mahdottomaksi. 

Kokous

Federaation turvallisuuspoliisin johtoryhmän kokous käynnistyy Berliinin päämajassa 5.5.2040 kello 13:00. Kokouksen puheenjohtaja, turvallisuuspolisiin pääjohtaja Heinz-Günther Friedmann avaa kokouksen. Friedmann on Väisäsen tavoin realisti ja hyvin perillä siitä, mitä Väisäsen ehdotus pitää sisällään. Lyhyen esittelykierroksen yhteydessä ilmoitetaan, että Euroopan federaation politbyroon jäsen Jaap van der Stel osallistuu kokoukseen. Van der Stel  vastaa politbyroossa turvallisuusasioista ja on Väisäsen hyvä tuttu.

Ensimmäiseksi Väisänen käy läpi uuseurooppalaisten aiheuttaman turvallisuusuhan ja esittelee ratkaisutoimenpiteet. Tässä vaiheessa politbyroon turvallisuusasioista vastaava van der Stel avaa suunsa:

-       "  Luonnollisesti ymmärrätte, että esitetyt toimenpiteet etnisesti edistyksellistä väestönosaa kohtaan eivät voi toteutua, jos juurisyihin ei puututa."

Juurisyyt olivat tietysti paskapuhetta, jonka tarkoitus oli perustella aiempaa tiukemmat toimet todellista uhkaa eli federaation hallintoalueiden alkuperäisväestöä kohtaan.

-        "Politbyroon mielestä ehdotetut toimenpiteet kohdistuvat yksipuolisesti uuseurooppalaisiin. Heitä ei kuitenkaan voi pitää syyllisinä omaan syrjittyyn asemaansa. Tästä syystä politbyroo vaatii toimenpiteiden laajentamista ja kohdistamista tasa-arvon nimissä myös hallintoalueiden alkuperäisväestöön."

Kevin Väisänen onnistui vain vaivoin pidättelemään hymyään. Van der Stel jatkoi:

-        Ilmastonmuutoksen torjunta ja kestävä kehitys edellyttävät, että hallintoalueiden kansalaiset eivät jatkossa asu hajallaan vaan urbaaneissa yhteisöissä, joiden päästötasot ovat merkittävästi alhaisempia kuin haja-asutusalueiden vastaavat. Uuseurooppalaisten reservaatit eivät yksin riitä saavuttamaan päästövähennystavoitetta. Tähän tarvitaan uhrautumista myös hallintoalueiden alkuperäisväestön edustajilta.

Kevin Väisänen istui tuolillaan naama peruslukemilla, vaikka hän todellisuudessa nauroi hiljaista nauruaan. Lopuksi van der Stel sanoi:

-        "Ehdotan, että mietintöä hiotaan ennen politbyroon kokousta siten, että kestävä kehitys ja hallintoalueiden alkuperäisväestön muodostama uhka otetaan huomioon. Tulevan ehdotuksen tulisi sisältää myös tapa, jolla hallintoalueiden alkuperäisväestö saadaan sijoitettua kestävän kehityksen mukaisiin asutuskeskittymiin."

Väisänen ja Jaap Van Der Stel olivat tavanneet jo viikkoja aiemmin Amsterdamissa ja sopineet, että turvallisuusstrategian esittelyyn jätettäisiin avoimeksi kohta, johon politbyroon edustaja puuttuisi. Näin varmistettaisiin, että strategia menee muutoksitta läpi politbyroon täysistunnossa. Tämä myös takaa, että Väisäsen ehdottamat miehistön lisäykset turvallisuusjoukoissa menevät läpi ilman vastalauseita.

Illalla Kevin Väisäsen Berliinin asunnossa kilistellään maljoja. Jaap Van Der Stel ehdottaa maljaa Euroopan yhtenäisyydelle. Lievästi humaltunut Väisänen yhtyy maljapuheeseen ja nostaa konjakkilasin ilmaan: ”Euroopan yhtenäisyydelle”.

Tarina jatkuu vielä jossain vaiheessa.

Tieto Ruotsin ongelmista leviää maailmalla

Jos haluaa seurata Ruotsin tilannetta, kannattaa käydä Rähmispossun ja Paavo Tajukankaan sivuilla. Sieltä saa ajantasaista ja usein myös hauskasti kerrottua tietoa naapurimaamme tilanteesta. Ilman näitä sivustoja suomen kielellä kerrottu tieto Ruotsin asioista jäisi yksipuoliseksi. Itse olen viime ajat vältellyt Ruotsin asioiden käsittelyä, mutta asian nousu suurvaltapolitiikan ytimeen pakotti tarttumaan näppäimistöön.

Vähän aikaa sitten Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump kommentoi Ruotsin tilannetta Floridassa pitämässään puheessa. Hän pyysi yleisöä kiinnittämään huomiota siihen, mitä tapahtui Ruotsissa ”edellisenä iltana”.

Koska Ruotsissa ei ollut tapahtunut mitään erityistä edellisenä iltana, monet kommentoivat asiaa ihmettelevään sävyyn. Myöhemmin Trump korjasi lausuntoaan ja kertoi viitanneensa Fox Newsin Ruotsin tilannetta käsittelevään dokumenttiin. Vain päivä Trumpin lausunnon jälkeen tukholmalaisessa Rinkebyn lähiössä puhkesi mellakka, josta mm. Paavo Tajukangas raportoi.

Katerina Janouchin tapaus

Trumpin lausunto kiinnitti huomiota asiaan, josta maan valtaeliitti mielellään vaikenee. Tämä taas rikkoo Ruotsin puhtoista julkisuuskuvaa maana, jossa kaikki toimii ja kaikilla on hyvä olla. Jos joku ruotsalainen erehtyy mainitsemaan jotakin Ruotsin epäonnistuneeseen maahanmuuttopolitiikkaan liittyvää, hänet ristiinnaulitaan julkisuudessa.

Tshekkiläissyntyinen Katerina Janouch on Ruotsissa tunnettu kolumnisti ja lastenkirjailija. Hän erehtyi kommentoimaan tshekkiläisessä tv-lähetyksessä Ruotsin maahanmuuttotilannetta sanoilla, joita on aiemmin kuultu vain Ruotsidemokraateilta. Hän mm. väitti, että ”Ruotsi on romahtanut massamaahanmuuton takia”.

Lausuntonsa jälkeen Janouch joutui kovan kritiikin kohteeksi ruotsalaisessa valtamediassa. Myös Janouchin kirjakustantaja otti etäisyyttä suojattinsa lausuntoon. Yksi lastenkirjoja myyvä kauppaketju jopa poisti Janouchin kirjat valikoimistaan. Myös pääministeri Stefan Löfven kommentoi Janouchin puheita.

Pohjat veti kuitenkin ”totuusmedian” kolumnisti Hynek Pallas, joka Dagens Nyheterissä syytti lastenkirjailijaa epäsuorasti venäläisen propagandan levittämisestä:

”Tämän tapaisia uutisia tulee Tshekissä usein 40 venäläistä alkuperää olevalta sivustolta. Niiden valeuutisiaan pidetään niin hankalina, että hallitus on perustanut erityisen yksikön valvomaan niitä ja taistelemaan niitä vastaan.”

Luonnollisesti noitavainon kannalta Janouchin lausuntojen todellisuuspohjalla ei ollut merkitystä. Tärkeintä oli pitää pystyssä ruotsalaista konsensusta maahanmuutosta ja lytätä poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä lausunut julkisuuden henkilö muille varoitukseksi.

Ruotsin tilanteen kehittyminen ei toki ole jäänyt ulkomaillakaan vaille huomiota. Itse asiassa Ruotsista on tullut erityisesti vaihtoehtomediassa mutta myös konservatiivisessa mediassa tyyppiesimerkki epäonnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta. Välillä ruotsalaisia säälitellään mutta heille myös nauretaan, koska ruotsalaiset ovat itse soppansa keittäneet.

Trumpin lausunto kertoi, että tietoisuus ruotsalaisen yhteiskuntamallin karilleajosta yltää jo suurvallan johtotasolle. Tällaista ei pelkällä hiljaisuudella korjata.

Maineen paikkailua

Ruotsin entinen pääministeri luuli Trumpin viitanneen puheessaan terrori-iskuun, kuten ”totuusmedia” virheellisesti asiasta kertoi. Bildt kysyi twiitissään, mitä Trump on mahtanut poltella. Myöhemmin Bildt puolusteli Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa Washington Postin julkaisemassa kolumnissa.

Bildt toimi itse pääministerinä, kun Jugoslavian hajoamissotien seurauksena turvapaikanhakijoita alkoi virrata Ruotsiin. Bildt puolustelee omia toimiaan ja sanoo, että entisen Jugoslavian pakolaiset ovat sopeutuneet hyvin Ruotsiin. Bild toteaa kolumninsa päätteeksi:

”Olen henkilökohtaisesti ylpeä siitä, mitä maamme teki muutaman vaikean vuoden aikana tarjomalla kodin Balkanin sotien kauhuja pakeneville. Se, että yhteiskuntamme hyötyi siitä, on myös osa Ruotsin menestystarinaa.”

Bildtin kirjoituksessa annetaan luonnollisesti kaunisteltu kuva Jugoslavian pakolaisista. Monet heistä valitsivat rikollisen uran ja heidän joukossaan oli myös sotarikollisia. Toisaalta Bildtin kauden jälkeen massamaahanmuutto on tuonut Ruotsiin miljoonia tulijoita maailman väkivaltaisimmista ja huonoimmin toimivista yhteiskunnista. Tästä asiasta Bildt vaikenee hehkuttaessaan Balkanin pakolaisten menestystarinaa.

Bildt pyrki toiminnallaan korjaamaan Ruotsin julkisuuskuvaa. Taustatukea tuli mm. Alexander Stubbilta, jonka todellisuuspakoinen twiitti tarjosi viihdettä koko rahan edestä:

”Hyvä @realdonaldtrump, Ruotsi on maahanmuuttomyönteinen, kansainvälinen ja liberaali. Yksi maailman hyvinvoivimmista, rikkaimmista ja turvallisimmista paikoista maapallolla.”

Ruotsin ongelmat on pääsääntöisesti kielletty suomalaisessa valtamediassa. Tajukankaan ja Rähmispossun kaltaisilta sivuilta voi itse kukin käydä lukemassa sen toisen puolen, jota valtamedia ei kerro.

Suomalaisen median yksi älyllisesti alamittaisimmista Ruotsi-kuvauksista oli tämä Maria Petterssonin raportti, joka lukijoiden onneksi on piilotettu maksumuurin taakse. Uteliaat voivat lukea sen täältä. Suomen media vaikenee Ruotsin ongelmista ja parhaimmillaankin vähättelee niitä.

Miksi kaikki on tapahtunut?

Ruotsissa julkinen keskustelu maahanmuuton ongelmista yleensä tyssää syytöksiin rasismista ja muukalaisvihamielisyydestä. Asiallisia avauksia on nähty vuosien varrella. Yksi näistä on Gunnar Sandelinin artikkeli (maksumuuri) yhdeksän vuoden takaa.

Sandelin väitti täysin totuudenmukaisesti, että journalistit pimittävät totuuden maahanmuuttajista. Artikkeli vaiettiin kuoliaaksi ja sen kirjoittaja menetti maineensa ”hyvänä ihmisenä”. Nykyisin Sandelin pitää blogia yhdessä Karl-Olof Arnstbergin kanssa.

Toisinajattelijoiden kohtelu kertoo, että julkisessa keskustelussa on tabuaiheita, joihin ei voi puuttua joutumatta vaikeuksiin. Tällaista yhteiskuntaa ei voi pitää millään muotoa liberaalina muutoin kuin juhlapuheissa.

Jo vuonna 1971 brittiläinen kirjailija ja journalisti Roland Huntford analysoi ruotsalaisen yhteiskunnan totalitaristisia piirteitä kirjassaan ”The New Totalitarians”. Huntfordin kritisoi ruotsalaista sosialismia ja sanoi sen muistuttavan Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma -kirjassa kuvattua hyväntahtoista totalitarismia.

Tällainen ”pehmototalitarismi” ei niinkään hallitse väkivallan tai pelottelun avulla vaan käyttää ovelaa suostuttelua ja pehmeää manipulointia tavoitteidensa saavuttamiseen. Huntfordin mielestä sosiaalidemokraatit olivat levittäneet sosialistisen ajattelun kaikkiin valtiollisiin instituutioihin valtion virastoja ja oikeuslaitosta myöten.

Kirja myös analysoi ruotsalaista yhteiskuntaa historiallisessa viitekehyksessä. Huntfordin mukaan Ruotsista tuli jo varhain keskitetty valtio, jossa feodalismi historiallisena kehitysvaiheena sivuutettiin kokonaan. Ruotsissa ei koskaan kehittynyt individualismia korostavaa kansalaisyhteiskuntaa kuten muualla läntisessä Euroopassa.

Huntfordin kirjaa ei ole luonnollisesti koskaan julkaistu Ruotsissa. Internetistä kirja löytyy PDF-muodossa ja sen analyysit ovat kirjan iästä huolimatta kestäneet hyvin aikaa. Ruotsi on yhteiskunta, jossa voidaan toki keskustella ongelmista kapean ”mielipidekäytävän” sisällä mutta perusteita ei saa asettaa kyseenalaiseksi.

Siksi maahanmuuttoon liittyvät ongelmat voivat johtua ”epäonnistuneesta integraatiosta”, jolloin vastuu epäonnistumisesta on yhteiskunnalla. Maahanmuuton perusteita ei sen sijaan voi asettaa kyseenalaiseksi eli sitä, kuinka paljon tulijoita ruotsalainen yhteiskunta kestää tai onko järkevää tuoda kymmeniä tuhansia ihmisiä maailman väkivaltaisimmista maista.

Toisinajattelijoiden teokset jäävät usein kustantamatta. Näin kävi myös yhdelle ehkä tärkeimmistä ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmakohtien analyysistä. Kirja ”Exit Folkhemssverige – ett samhällmodells sönderfall” löytyy vain internetistä. Kirja on kirjoitettu 2000-luvun alussa ja sen suomennettu esipuhe löytyy täältä.

Ruotsin kehitys ei sinänsä poikkea länsimaiden yleisestä kehityksestä muutoin kuin intensiteetin osalta. Ruotsi on ottanut vastaan väkilukuun suhteutettuna eniten maahanmuuttajia. Maassa vallitseva keskustelukulttuuri on kuitenkin ainutlaatuinen yhdenmukaisuudessaan ja kyvyttömyydessään sietää valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä.

Miksi Ruotsin tilanne on tabu myös suomalaisessa valtamediassa? Miksi täällä ei käsitellä avoimesti Ruotsin ongelmia? Syy on tietysti siinä, että samat historialliset kehityskulut pätevät täälläkin. Monikulttuurin edistäminen kuului pitkään Yleisradion tehtäviin. Veronmaksajan rahoittama Yle on samalla tavalla valtiollisen tiedottamisen väline kuin Ruotsin SVT näennäisestä itsenäisyydestään huolimatta.

Myös Suomesta puuttuu aito individualismiin pohjautuva kansalaisyhteiskunta. Valtio kasvattaa ihmisiä usein kömpelösti ja näennäisen hyväntahtoisesti, mistä kertoo viranomaisten aloittama taistelu vihapuhetta vastaan. Kehitys on kuitenkin Ruotsiin verrattuna vasta alkuvaiheessaan.

Ruotsin kyky vastaanottaa siirtolaisia horjui pahasti syksyn 2015 pakolaiskriisin yhteydessä. Tästä syystä yli 30 000 turvapaikanhakijaa ohjattiin Tukholmasta kylmästi Luulajan junaan ja sieltä edelleen Haaparannan matkakeskukseen meneviin busseihin. Ruotsi dumppasi turvapaikanhakijat Suomeen ilman, että Suomen hallitus esitti asiasta näkyvää vastalausetta.

Pitkällä tähtäimellä asiat eivät pääty Ruotsissa hyvin. Jos nykyiset valtapuolueet blokista riippumatta jatkavat vallankahvassa tulijoiden virta jatkuu. Ruotsidemokraattien kannatus oli jo yhdessä mielipidemittauksessa huimat 26,9 prosenttia.

Ruotsin eliitti ei myöskään pysty enää kontrolloimaan maan julkisuuskuvaa yrityksistä huolimatta. Brittiläinen tabloid-lehdistö on jo parin vuoden ajan julkaissut säännöllisesti kauhuartikkeleita Ruotsin ongelma-alueilta ja erityisesti siitä, kuinka poliisiviranomaisten kyky selvittää rikoksia on romahtanut. Myös konservatiivinen laatulehti Telegraph kuvaa artikkelissaan Ruotsin tilannetta rehellisesti:

”… Ruotsissa hämmästyttää eniten se, kuinka puolustuskannalla poliittiset päätöksentekijät ovat, kun heiltä kysytään asiasta ja kuinka he vakuuttelevat asioiden olevan hallinnassa. Koska väkivalta koskettaa vain pientä yhteiskunnan lohkoa, Ruotsin yleiset rikoslukemat ovat melko pienet. Ongelmat voidaan haudata datan sekaan. Laajempaa keskustelua asiasta pyritään tukahduttamaan sillä, mitä Ruotsissa kutsutaan mielipidekäytäväksi eli kapeaksi määritetyiksi parametreiksi, joiden sisälle julkinen debatti rajoittuu. Ne, jotka astuvat käytävän ulkopuolelle, saattavat joutua syytetyksi muukalaisvihamielisyydestä tai mikä vielä pahempaa eli syytetyksi populistisen Ruotsidemokraattien tukemisesta, johon syyllistyy joka kuudes ruotsalainen.”

Tieto Ruotsin omalaatuisesta yhteiskunnasta leviää maailman medioissa Ruotsin poliittisen eliitin selittely-yrityksistä huolimatta.

Tulevaisuus kertoo, miten Ruotsin monikulttuurisen kokeilun lopulta käy. Itse pelkään, että se ei pääty hyvin.