Narsistinen hurskastelija

Pianisti Richard Järnefelt kirjoittaa säännöllisesti poliittisia kolumneja Aamulehdessä, Uudessa Suomessa, Kotimaa-lehdessä ja Demarissa. Kyseessä ei siis ole kuka tahansa blogisti vaan laajalti luettu poliittinen mielipidekirjoittaja.

Järnefeltillä karkasi mopo käsistä, kun hän luki Helsingin Sanomista Israelin syrjivän palestiinalaisia vesivarojen jaossa. Järnefelt raapusti tekstin, jossa hän ilmaisi närkästyksensä varsin voimakkain sanankääntein.

Antisemiitti

Kirjoituksessaan ”Natsien jalanjäljillä” Järnefelt suorasukaisesti epäilee Israelin hautovan ”lopullista ratkaisua” palestiinalaiskysymykseen:

”Jos nykyisenlaista, kaikkialle tunkeutuvaa mediaa ei olisi, ja jos kansainväliset järjestöt eivät olisi kiinnostuneita, uskon, että Israel toimisi vielä törkeämmin, ja pyrkisi saamaan aikaan “lopullisen ratkaisun” palestiinalaiskysymyksessä.”

Järnefeltillä on toki oikeus spekulatiivisiin uskomuksiinsa, mutta tuossa mielestäni ylitetään selkeästi kohtuuden raja ja mennään sen synkemmälle puolelle. Tämä ei kuitenkaan riitä Järnefeltille:

”Minusta on karmivaa nähdä, että Nyky-Israel ei valtiona kohtele vähemmistöjään yhtään sen paremmin kuin Natsi-Saksa kohteli juutalaisia, mustalaisia, Jehovan todistajia, homoja jne. ”

Vanhan internet-perinteen mukaisesti natsikortin käyttö osoittaa niin vakavaa suhteellisuuden tajun puutetta, että sen käyttäjä häviää aina väittelyn.

Järnefelt asettaa Israelin legitimiteetin kyseenalaiseksi:

”Maa, joka yrittää tuhota toisen kansan, ei ole kansainvälisen myötätunnon arvoinen, vaan sinne pitäisi lähettää sotilaita lopettamaan mokoman maan itsenäisyys.

Joka taisi alun alkaenkin olla virhe. ”

Järnefelt uskoo tähän ihan oikeasti ainakin Aamulehden bloginsa kommenttiosaston perusteella. Siellä hän kysyy lukijoiltaan:

”...sellaista mahdollisuutta, että ilman Israelin ja USA:n toimenpiteitä ja Israelin valtion pakkoperustamista toisten maille, ei ehkä koskaan olisi syntynyt koko radikalisoitunutta islamiakaan?”

Israel varastaa palestiinalaisilta vedet, haluaa tuhota palestiinalaiset kansakuntana, kohtelee vähemmistöjään yhtä huonosti kuin Natsi-Saksa ja on lisäksi syyllinen radikaalin islamin olemassaoloon. Jos tähän vielä lisättäisiin Siionin viisaiden aikakirjat, Israel-lobby ja juutalaiset mediamogulit, pahojen juutalaisten salaliitto sellaisena, kuin se arabimaailmassa usein esitetään, olisi täydellinen.

Totuus vedestä

Amnesty internationalin moralisoiva ja Israelia yksipuolisesti syyllistävä raportti kiersi maailman monta kertaa. Kuitenkin vesiongelma Lähi-idässä on monimutkainen vyyhti, joka varmasti olisi ratkaistavissa, jos osapuolilta löytyisi riittävästi hyvää tahtoa.

Israelin ulkoministeriön vastineessa kerrotaan, että Israel on täyttänyt vedenjakelua koskevat sopimusvelvoitteensa ja jopa ylittänyt toimituskiintiönsä. Israelin toiminta perustuu Oslon sopimukseen ja erityisesti sen siviiliasioita koskevaan osaan.

Siinä on yksityiskohtaisesti kerrottu eri osapuolten velvoitteet ja asetettu yhteinen vesiasioiden komitea, jonka tehtävänä on koordinoida vedenkäyttöä ja jäteveden käsittelyä sekä ratkaista tästä aiheutuvat kiistat. Amnestyn raportissa tosin suoraan sanotaan vesiasioiden komiteaa ”yhteistyön teeskentelyksi” ja väitetään, että Israelin edustajat ”nöyryyttävät” siinä palestiinalaisia.

Israelin vesiasioita valvova viranomainen julkaisi viime maaliskuussa raportin, jossa se kertoo, millä tavalla Israelin ja palestiinalaisten väliset vedenjakelua ja jäteveden käsittelyä koskevat asiat ovat sujuneet Oslon rauhansopimuksen soveltamisaikana.

Amnesty Internationalin julkaisema raportti on puolestaan kirjoitettu palestiinalaisten näkökulmasta, vaikka siinä toki myönnetään puutteita myös Palestiinalaishallinnon toiminnassa. Toisaalta esimerkiksi Gazan vesihuollon puutteista syytetään yksinomaan Israelin asettamia rajoituksia, vaikka Israelin vesihallinnon raportin mukaan Gazan kaistaleelle porattiin yli 3000 laitonta kaivoa Israelin vetäytymisen jälkeen. Tämä aiheutti pohjavesitason laskua ja veden laadun heikkenemistä.

Länsirannalla ongelmia aiheuttaa lisäksi se, että suurin osa palestiinalaisalueiden jätevedestä pääsee käsittelemättömänä vesistöihin, mikä aiheuttaa ympäristövahinkoja ja saastuttaa alueen ennestään niukkoja pohjavesivaroja. Amnestyn raportti yrittää syyttää tästäkin Israelia, vaikka Palestiinalaishallinto kantaa todellisuudessa suurimman vastuun.

Rahat jäteveden käsittelyyn tulisivat ulkopuolisilta lahjoittajilta eli pääosin Yhdysvalloilta ja EU-mailta. Jäteveden käsittelyyn varatuista 130 miljoonasta dollarista on tosin käytetty vain 25 miljoonaa. Sen sijaan Israelin puolella puhdistettua jätevettä hyödynnetään laajalti keinokastelussa, minkä lisäksi Israel on vähentänyt pohjavesivarojen osuutta vedenkäytöstä myös suolanpoistolaitoksilla. Tämän tuloksena Israelin käyttämä pohjavesimäärä kokonaisuutena ja henkeä kohden on laskenut vuodesta 1967.

Kaiken kaikkiaan vesikysymys ei ole keskeinen tekijä Israelin ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa eikä avain sen ratkaisuun. Vesikysymys ratkeaa, jos osapuolet pääsevät keskenään poliittiseen ratkaisuun. Amnestyn raportissa surkutellaan liikaa palestiinalaisten kurjuutta ja sotketaan faktojen sekaan tunteisiin vetoavia human interest -tarinoita, joihin Järnefeltin kaltaiset hurskastelijat sitten tarttuvat.

Järnefeltin anteeksipyyntö

Ilmeisesti kaikki Järnefeltin ystävätkään eivät suhtautuneet Israelin vertaamiseen natseihin kovin suopeasti, koska Järnefelt joutui julkaisemaan anteeksipyynnön. Siinä hän toteaa:

”Taisin loukata hyvin monen ihmisen tunteita, kun vertasin Israelin toimia natsien toimintaan. Vertaus oli ilmeisesti asiaton, ja herätti varmasti suurinta surua niiden vielä elävien ihmisten joukossa, jotka itse ovat kokoneet natsien aiheuttamat vainot ja kauhut. ”

Järnefeltin täyskäännös vaikuttaa hieman teeskennellyltä ja kertomalla kokemuksistaan Neuvostoliiton juutalaisten auttajana hän lähinnä kiillottaa omaa kilpeään.

Keskustellaanko maahanmuutosta vai monikulttuurista?

Lakimies ja ihmisoikeusaktivisti Husein Muhammed kirjoitti Vihreille tyypilliseen tapaan, että maahanmuuttokeskustelu on huonoa. Tuo lause antaa aiheen olettaa, että Husein Muhammed tietäisi, millaista maahanmuuttokeskustelun pitäisi olla.

Huonoa keskustelua

Husein Muhammed rakentaa maahanmuuttokeskustelusta omanlaisensa karikatyyrin eli olkiukon:

”Meillä on juututtu siihen, että osa pitää monikulttuurisuutta rikkautena, toiset vitsauksena. Puolin ja toisin heitetään karkeita yleistyksiä maahanmuuton ongelmista tai hyödyistä.”

Jussi Halla-aho muistaakseni sanoi jossain kirjoituksessaan että pitää erottaa toisistaan monikulttuuri asiaintilana ja monikultturismi ideologiana. Jälkimmäiseen sisältyy olettamus siitä, että etninen diversiteetti itsessään olisi positiivinen asia ja diversiteettiä pitää edistää. Mielestäni diversiteettipositivismia ei voi pitää maahanmuuttopolitiikan lähtökohtana eikä edes perusteluna, koska monet tutkimukset osoittavat diversiteetin vähentävän yhteiskunnan jäsenten keskinäistä luottamusta.

Äskettäin Britanniassa paljastui, että Labour-hallitus avasi 2000-luvun alussa rajat, jotta Britanniasta tulisi mahdollisimman monikulttuurinen yhteiskunta. Ainoa ongelma tässä oli se, että hallitus ei kertonut kansalaisille todellista syytä rajojen avaamiselle vaan puhui työvoimapulan paikkaamisesta vähän samaan malliin, kuin Suomessa tällä hetkellä hoetaan.

Huseinin toinen olkiukko on seuraava:

”Maahanmuutosta keskustellaan ikään kuin ainoat vaihtoehdot olisivat joko sulkea rajat jokaiselta tulijalta tai raahata koko Afrikka suomalaisten elätettäväksi.”

Voidaan täysin perustellusti todeta, että turvapaikanhakijoiden vastaanoton kustannukset ylittävät heistä yhteiskunnalle koituvan taloudellisen hyödyn. Siksi maahan ei kannata päästää muita turvapaikanhakijoita kuin heitä, jotka oikeasti tarvitsevat suojelua. Toiseksi turvapaikka on luonteeltaan tilapäinen, ja sen tarve lakkaa, kun lähtömaahan voi taas turvallisesti palata.

Turvapaikkajärjestelmä ei myöskään saa toimia laittoman siirtolaisuuden väylänä ja ihmissalakuljettajien rahasampona. Mitä enemmän turvapaikanhakijoita maahan tulee ja mitä useampi hakijoista saa oleskeluluvan, sitä vähemmän resursseja jää maahantulijoiden sopeuttamiseen. Ne kotimaiset tahot, jotka välittömästi tai välillisesti hyötyvät humanitaarisesta maahanmuutosta, eivät saa yksin esiintyä asiantuntijoina maahanmuuttopolitiikasta päätettäessä.

Muussa kuin humanitaarisessa maahanmuutossa voidaan käyttää pisteytysjärjestelmää, jossa pyritään etsimään isäntäyhteiskuntaa eniten hyödyttävät ja parhaiten työmarkkinoiden tarpeita vastaavat maahanmuuttajat.

Puskista ampujat

Husein arvostelee Vihavaista ja Halla-ahoa syyttäen heitä puskista ampumisesta. Samalla tavalla osansa saavat maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevat lehtijuttujen kommentaattorit. Maahanmuuttoon liittyvissä seminaareissa kriitikkoja ei kuulemma näy, mikä on todennäköisesti totta.

Toisaalta, kuten Teemu Lahtinen kirjoituksessaan sanoi, seminaarit järjestetään sellaiseen aikaan, että tavalliset ihmiset ovat silloin töissä. Seminaariin osallistumattomuus ei lisäksi poista oikeutta esittää mielipidettään. Monissa seminaareissa kuten tässä maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuva tarvitsisi lisävarusteena oksennuspussin. Kuinka moni viitsii kuunnella seuraavan kaltaisia lausahduksia selvin päin?

Tommy Lindgren: ”Turvapaikanhakijoiden tilanne ja pakolaiskiintiöt puhuttavat monesti? Ovatko tämänhetkiset luvut riittäviä, vai pitäisikö Suomen vastaanottaa enemmän
maahanmuuttajia? ”

Astrid Thors: ”Pitää ottaa enemmän, 750 on liian vähän. Pitää korjata sitä statusta, minkä perusteella ihmiset ovat täällä.”

Seminaarin osallistujista osa elää omassa lumetodellisuudessaan vailla kosketusta arkielämään eikä heitä kiinnosta, mitä äänestäjät mahdollisesti ajattelevat. Tommy Lindgrenin kaltaiset taas edustavat ”kansalaisjärjestöjä”, joiden mielestä rajat pitäisi avata sepposen selälleen. Näiden aktivistien edustamat järjestöt nauttivat runsaista julkisista tuista. Lystin maksajia ei ole kutsuttu paikalle.

Monikulttuuri vai assimilaatio

Husein Muhammedin artikkelin lopussa päästää asiaan ja kysytään myös oikeita kysymyksiä:

”Haluammeko sellaista monikulttuurisuutta, joka hyväksyy minkä tahansa taustan omaavien yksilöiden hyväksymistä yhdenvertaisiksi suomalaisiksi? Vai haluammeko, että eri kulttuureista tulevat saavat omaan kulttuuriin vedoten vaatia itselleen erivapauksia? ”

Pitkän siirtolaisuuden perinteen omaavissa Yhdysvalloissa kysyttiin samanlaisia kysymyksiä 1800-luvulla. Assimilaatio vei lopulta voiton eli Yhdysvalloissa puhutaan englantia virallisena kielenä ja perustuslaki määrittää kansalaisoikeudet. Valtion tehtävänä ei ole pitää yllä minkään vähemmistön kulttuuria vaan vähemmistöt voivat elää kuten haluavat, kunhan noudattavat lakeja.

Suomi ei kuitenkaan ole mikään Yhdysvallat, joka on siirtolaisten perustama ja rakentama. Suomi on perustaltaan etninen kansallisvaltio, mikä tekee siirtolaisen suomalaistumisesta vaikeamman prosessin kuin Yhdysvalloissa. Etnisen kansallisvaltion kantaväestöä ei voi myöskään pakottaa hyväksymään, että siitä itsestään tulee pelkästään kansanryhmä uudessa uljaassa monikulttuurisessa yhteiskunnassa ja että kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessa kantaväestöstä tulee vähemmistö omassa maassaan.

Monikultturistit ovat valinneet oman ideologiansa edistämiseen kansallisvaltion rapauttamisstrategian, koska muuten monikulttuurin hyödyllisyyttä voisi olla vaikea perustella. Siksi tarvitaan bongorumpuja, etnisen värinän mystifiointia ja suomalaisten häpäisemistä stereotyyppisillä viinapäähän ja sisäsiittoisuuteen liittyvillä tarinoilla. Pitää myös valehdella, että suomalaiset eivät olisi mitään ilman siirtolaisia ja että sisäänlämpiävä kulttuuri yksinkertaisesti tarvitsee ”kansainvälistymistä”.

Lopuksi oikeastaan ainoa syy, miksi monikulttuuria tarvitaan on islam. Suuri määrä muslimimaahanmuuttajia ei koskaan sulaudu valtaväestöön vaan muodostaa helposti oman sisäisesti omalakisen yhteisönsä, joka ei sopeudu itse vaan vaatii muita sopeutumaan itseensä. Yksittäiset muslimit voivat menestyä suomalaisessa yhteiskunnassa mutta riittävän suuri yhteisö ei sopeudu koskaan.

Miten torjua "muukalaisvastaisia" puolueita?

Ennen kuin menen varsinaiseen aiheeseen, kommentoin termiä äärioikeisto. Kyseessä on vasemmistolaisten keksimä ja käyttämä haukkumasana, jota käytetään establishmentin vastaisten poliittisten puolueiden leimaamiseen näiden poliittisesta linjasta riippumatta. Vasemmiston mielestä pahat asiat saadaan näin liitettyä oikeistoon, vaikka ns. äärioikeistolainen puolue todellisuudessa edustaisi vasemmistolaisia ajatuksia ja vasemmiston peruskannattajakuntaa eli työväestöä.

Äärioikeistolle on olemassa miedompi ja tuoreempi haukkumasana eli ”laitaoikeisto”, joka kärsii samasta ongelmasta. Toinen tapa leimata näitä puolueita on kutsua niitä ”muukalaisvastaisiksi”, ikään kuin puolueet vastustaisivat kategorisesti kaikkia muita kuin kantaväestöön kuuluvia.

Leimaamisen tavoitteena on eristää puolueet muista ja tehdä niistä poliittisia hylkiöitä, jotta ihmiset eivät äänestäisi niitä ja puolueiden poliittiset tavoitteet jäisivät vaille huomiota. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan erilaisia keinoja, joilla valtaeliitti pyrkii taistelemaan niitä vastaan.

Eristäminen

Poliittisesti epämiellyttävä puolue voidaan monissa tapauksissa eristää päätöksenteosta kokonaan. Suhteellisessa vaalitavassa yksittäinen puolue saa yleensä korkeintaan hieman yli 20 prosenttia annetuista äänistä eikä saa yksin ehdotonta enemmistöä. Muut puolueet voivat keskinäisillä sopimuksilla ja sopivilla koalitioilla varmistaa, että epämiellyttävä puolue ei pääse hallitusvastuuseen.

Eristäminen eli ”cordon sanitaire” kuitenkin rapauttaa demokratian uskottavuutta, koska se edellyttää blokkirajat ylittäviä epäpyhiä alliansseja oikeiston ja vasemmiston kesken. Jos epämiellyttävä puolue saavuttaa riittävän suuren suosion, poliittiset vaihtoehdot katoavat ja samat puolueet käytännössä hallitsevat vaalituloksesta riippumatta.

Cordon sanitaire toimii hyvin Belgiassa, koska maa on etnisesti jakautunut flaameihin ja valloneihin. Koska Vlaams Belang (Flaamien etu) ajaa Flanderin itsenäisyyttä eli Belgian valtion lakkauttamista ja koska hallitukseen tarvitaan molempien etnisten ryhmien edustus, vallonien puolueet eli käytännössä Vallonian sosialistit pystyvät estämään Vlaams Belangin pääsyn valtaan.

Myös Norjassa Edistyspuolue on vuosikausia onnistuttu pitämään yli 20 prosentin kannatuksestaan huolimatta oppositiossa. Työväenpuolue on hallinnut maata viime vuodet parin pikkupuolueen (Sosialistinen Vasemmisto ja Keskustapuolue) tuella.

Demonisointi

Demonisointi kuuluu tietysti osana eristämiseen, mutta otan sen tässä erikseen lähinnä Ruotsin tilanteen, koska siellä tämä toimintatapa on viety äärimmäisyyteen.

Demonisointi vaatii onnistuakseen konsensusyhteiskuntaa, jossa valtablokkien, median ja akateemisen eliitin kesken vallitsee laaja yhteisymmärrys tietyn puolueen vahingollisuudesta. Käytännössä tällainen on mahdollista vain pienessä maassa, jossa media on keskittynyttä, sen mielipidekirjo on suhteellisen kapea ja valtiollisella tv-yhtiöllä on vahva asema.

Ruotsissa Ruotsindemokraattien demonisointi on viety äärimmilleen. Ei riitä, että kaikki muut puolueet kieltäytyvät yhteistyöstä sen kanssa. Tämän lisäksi puolueen jäsenet voivat menettää työpaikkansa, puolueen on vaikea vuokrata itselleen kokoontumistiloja tai postittaa mainoskirjeitä. Maan suurin päivälehti Aftonbladet on lisäksi kieltäytynyt julkaisemasta puolueen vaalimainoksia sivuillaan.

Kun kaiken lisäksi ”antifasistiset” mielenosoittajat häiritsevät mellakoinnilla puolueen järjestämiä tilaisuuksia ja pahoinpitelevät puolueen johtohenkilöitä, voidaan puhua jo poliittisesta terrorista, jota viranomaiset eivät yritä tosissaan torjua.

Ruotsindemokraattien kannatus on viimeisissä gallupeissa ylittänyt neljän prosentin rajan, eli on todennäköistä, että puolue saa seuraavien vaalien jälkeen edustajia valtiopäiville, mikä tekee demonisoinnista aiempaa vähemmän tehokasta. Demonisointi toimiikin parhaiten pieniä ja poliittisen toimintansa alkuvaiheessa olevia puolueita vastaan.

Vallan jakaminen

Ns. laitaoikeistolaiset puolueet voidaan myös ottaa mukaan päätöksentekoon joko suoraan hallitusvastuuseen kuten Italiassa tai hallituksen ulkopuolelle hyödyntämään vaa'ankieliasemaansa kuten Tanskassa.

Suomessa establishmentin vastainen puolue on jo kerran onnistuttu tuhoamaan hallitusvastuun avulla, kun SMP pääsi Kalevi Sorsan IV hallitukseen vuonna 1983. Puolueen kannatus hiipui ja lopulta puolue hajosi sisäisiin riitoihin.

SMP:n menestys perustui 1980-luvulla selkeään populismiin, joka ei enää kantanut, kun rötösherrajahti hiipui. Puolueen johto ei myöskään pystynyt vastustamaan hallitusvallan korruptoivaa vaikutusta, kun SMP:n puheenjohtaja Pekka Vennamo hyväksyi poliittisen virkanimityksen ja siirtyi Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi.

SMP:n kohtalo kuuluu jo menneeseen aikaan, ja on vaikea kuvitella, että esimerkiksi Tanskassa paikallinen Kansanpuolue voitaisiin samalla tavalla neutralisoida. Kansanpuolue on kolmissa viime vaaleissa saavuttanut yli 12 prosentin kannatuksen eikä sen hiipumisesta ole merkkejä.

Mitä oikeasti pitäisi tehdä?

Ruotsin ja Tanskan keskusteluilmapiirit poikkeavat merkittävästi toisistaan jälkimmäisen hyväksi. Tanskalainen Jyllands Posten suositteli pääkirjoituksessaan ruotsalaisille keskustelun vapauttamista.

Jyllands Posten kertoo Ruotsin mediasta seuraavaa:

”Ensinnäkin ruotsalainen media, kiitos vääristyneen käsityksen lehdistön roolista demokratiassa ja ruotsalaisen konsensusajattelun, on ottanut itselleen sensuuri-instituution roolin. Media tietää parhaiten, mitä Herra ja Rouva Svensson kestävät kuulla.”

Jimmie Åkessonin mielipidekirjoituksen herättämään keskusteluun viitaten lehti toteaa:

”Ruotsissa viime päivinä käydyn debatin perusteella tulee vaikutelma, että media näkee tehtäväkseen ihmisten kouluttamisen. Se haluaa opettaa ihmisiä hillitsemään itsensä. Mutta tämä on ristiriidassa sananvapauden ytimen kanssa, koska luottamus sananvapauteen edellyttää, että mitään mielipidettä ei suljeta pois keskustelusta, mikäli sillä ei yllytetä väkivaltaan.”

Lehti käyttää lisäksi eräänlaista Hitler-korttia mainitsemalla, että Adolf Hitlerin suosio kasvoi 1920-luvulla, kun viranomaiset kielsivät häneltä julkiset esiintymiset.

On kuitenkin epätodennäköistä, että ruotsalaiset ottaisivat pikkuveljeltään neuvoja vastaan. Dagens Nyheter -sanomalehdessä pohdiskellaan uusia tapoja torjua ”ääriliikkeitä”. Artikkelissa käytetään asiantuntijana saksalaisen Bertelsmann-säätiön tutkija Orkan Kösemeniä, jonka mielestä eristäminen ja vallan jakaminen eivät ratkaisuina toimi.

Kösemen suositteleekin kolmatta vaihtoehtoa eli ”offensiivista vetäytymistä”. Sen mukaan ”demokraattisten” puolueiden pitäisi käsitellä kysymyksiä, joita ”muukalaisvastaiset” hyödyntävät kuten maahanmuuttoa, islamia tai hyvinvointikysymyksiä. Esimerkiksi islamin pelosta päästään, kun pakotetaan ihmiset etsimään ratkaisu pelkoon. Se ei katoa karkottamalla kaikki muslimit tai pakottamalla heidät vaihtamaan uskontoaan.

Kösemen on osittain oikeassa. Välttelemällä ”muukalaisvastaisten” puolueiden teemoja valtapuolueet jättävät pelikentän ”muukalaisvastaisille” puolueille. Kösemenin lausunnosta ei kuitenkaan voi päätellä, että valtapuolueiden pitäisi omaksua näiden puolueiden teemoja itselleen. Hän tuntuu olettavan, että vallitseva poliittisesti korrekti lähestymistapa on ainoa oikea ja ihmisten on vain opittava ymmärtämään se.

DN:n artikkeli tavallaan päätyy kehäpäätelmään. Koska propaganda ei toimi, tarvitaan lisää propagandaa. Malmön yliopiston sosiologian professori Björn Fryklund tuntuu uskovan valistuksen voimaan:

”Eduskuntapuolueiden on kerrottava, että tämän kaltaiset puolueet [Ruotsindemokraatit] aiheuttavat suurta vahinkoa. 90-luvulla nähtiin, kuinka ihmisiä pahoinpideltiin tuollaisten virtausten takia, pakolaiskeskuksia poltettiin ja lasermies sai inspiraation hyökkäyksilleen.”

Ruotsissa taitaa todellakin olla mahdotonta myöntää, että parin viime vuosikymmenen aikana harjoitettu maahanmuutto- ja integraatiopolitiikka on ajanut kiville. Mikään selittely ei muuta tätä tosiasiaa vaan pelkästään siirtää ongelmien kohtaamista kauemmas tulevaisuuteen.

Vasemmiston epäonnistuminen

Kun Britannian valtiollinen televisioyhtiö BBC päätti kutsua Britannian Kansallispuolueen eli BNP:n puheenjohtaja Nick Griffinin yhtiön suosituimpaan poliittiseen keskusteluohjelmaan, asiaa vatvottiin etukäteen viikkokaupalla mediassa.

Monet olivat sitä mieltä, että Griffinin kaltaista rasistia ei ikinä pitäisi päästää televisioon. Äärivasemmistolaiset ”antifasistiset” ryhmittymät järjestivät mielenosoituksia BBC:n televisiostudioiden ulkopuolella ja itse ohjelmassakin lähinnä hyökättiin Griffiniä vastaan ”pressiklubityyliin”.

Mikä BNP?

Britanniassa äärioikeiston historian voi jäljittää aina Sir Oswald Mosleyn ruskeapaitoihin saakka. Toisen maailmansodan jälkeen äärioikeisto nousi ensimmäistä kertaa parrasvaloihin 1970-luvulla, jolloin British National Front saavutti jonkinlaista menestystä, mutta kannatus hiipui Margaret Thatcherin valtaantulon ja sitä seuranneen tiukan oikeistolaisen maahanmuuttopolitiikan sekä lakia ja järjestystä korostavan linjan myötä.

Moderni Britannian kansallispuolue syntyi National Frontin pohjalta vuonna 1980, ja perustajana toimi NF:n entinen johtaja John Tyndall, jota voi melko ansaitusti kutsua rasistiksi, fasistiksi ja jopa natsiksi. Nykyinen puheenjohtaja Nick Griffin syrjäytti Tyndallin vuonna 1999 ja on siitä lähtien pyrkinyt muuttamaan puolueen linjaa kauemmas Tyndallin radikalismista.

Griffin itse ei kuitenkaan ole mikään puhtoinen pulmunen kuten ei moni muukaan BNP:n johtohenkilöistä. Griffinin tausta on Tindallin tavoin National Frontissa ja hänen aiemmista lausunnoistaan löytyy sen verran epäilyttävää aineistoa, että hänen uskottavuuttaan BNP:n valtavirtaistajana voi syystä epäillä. Griffin on mm. sanonut seuraavaa:

”Olen tietoinen, että oikeaoppisen mielipiteen mukaan kuusi miljoonaa juutalaista kaasutettiin, poltettiin ja heistä tehtiin lampunvarjostimia. Oikeaoppisen mielipiteen mukaan maata pidettiin joskus litteänä.”

Griffin on siis ainakin ollut holokaustin kieltäjä, joka ei ole ymmärtänyt, että kuuden miljoonan juutalaisen joukkomurha on historiallinen tosiasia, vaikka sen oikeuttamana heilutellaan natsikorttia vielä yli 60 vuotta tapahtuneen jälkeen. Griffin on itse osoittanut, että natsikorttia ei hänen kohdallaan voi pitää erityisen epäoikeudenmukaisena.

Muutenkin BNP:n vanhakantainen sosialistinen talouspolitiikka, vain ”etnisille briteille” sallittu jäsenyys ja huonosti peitelty antisemitismi kertovat virheistä, joita monet ns. äärioikeistolaiset puolueet ovat tehneet ja tekevät edelleen pyrkiessään vaikuttamaan politiikassa.

Miksi BNP menestyy?

BNP sai edellisissä europarlamenttivaaleissa 6,2 prosenttia annetuista äänistä, eli yhteensä noin miljoona brittiä äänesti Nick Griffinin johtamaa puoluetta. Griffin itse tuli valituksi yhdessä Andrew Bronsin kanssa.

BNP:n menestystä seliteltiin jälkikäteen alhaisella äänestysprosentilla ja vaalien aikaan julkisuudessa olleella kansanedustajien kulukorvausskandaalilla. Kansanedustajia niin opposition kuin hallituksen riveistä oli jäänyt kiinni epämääräisillä perusteilla myönnettyjen kulukorvausten nostamisesta.

On turvallista sanoa, että ylivoimainen valtaosa brittiläisestä äänestäjistä ei missään nimessä haluaisi nähdä BNP:a maan johdossa eikä Nick Griffiniä pääministerinä. Kuitenkin BBC:n Question Time -lähetyksen jälkeen tehdyissä gallupeissa 22 prosenttia vastanneista harkitsi vakavasti äärioikeiston äänestämistä vaaleissa.

Tämänkin voi yrittää selittää sympatian osoituksena julkisen lynkkauksen kohteeksi joutuneelle Griffinille. Kuitenkin taustalta löytyy aivan oikeita ongelmia, joille Työväenpuolueen johtama hallitus ja oppositiossa oleva Konservatiivipuolue eivät ole pystyneet vastaamaan.

Työväenpuolueen vuodesta 1997 kestäneen valtakauden aikana Britanniaan on muuttanut arviolta kolme miljoonaa maahanmuuttajaa. Edes viranomaiset eivät tarkasti tiedä todellista määrää. Maahanmuuton seuraukset näkyvät luonnollisesti ensimmäisenä valkoisen työväenluokan elämässä.

Työväenluokka on perinteisesti äänestänyt Työväenpuoluetta. Ei ole sattumaa, että Griffin mainostaa BNP:n olevan Työväenpuolue, jota isoisänne äänestivät. Puolueohjelman perusteella hän ei paljoa valehtele, sillä BNP:n talouspoliittinen linja edustaa vanhakantaista sosialismia ja puolueen arvot puolestaan työväenluokkaista arvokonservatismia.

Varsinainen Labour taas on Tony Blairin ja Gordon Brownin puheenjohtajakausilla ajanut monikulttuuripolitiikkaa ja tukeutunut entistä enemmän etnisiin vähemmistöihin ja julkisen sektorin työntekijöihin. Labour on hallituskaudellaan kasvattanut julkista sektoria ja luonut runsaasti tarpeellisuudeltaan kyseenalaisia virkoja ”diversiteettikoordinaattoreille” ja vastaaville näennäistyön tekijöille.

Työväenpuolueen kuolema?

Britannian Työväenpuolue on nykyisellään ehkä epäsuositumpi kuin koskaan historiansa aikana. Britannia kuuluu talouskriisistä pahiten kärsineisiin maihin. Punnan kurssi on lasketellut alamäkeä ja työttömyys lisääntynyt.

Varsinainen pommi on kuitenkin vielä tulossa. Jos tämä Telegraphin artikkeli pitää paikkansa, Työväenpuolue on tietoisesti avannut rajat hallitsemattomalle maahanmuutolle. Tony Blairin, Jack Straw´n ja David Blunkettin entinen neuvonantaja Andrew Neather väittää, että maahanmuuttajien määrä on kasvanut, koska Labour-ministerit halusivat tietoisesti muuttaa maata ja ”niistää oikeiston nenää diversiteetillä”.

Tätä ei kuitenkaan haluttu myöntää julkisesti, koska puolue pelkäsi menettävänsä ydinkannattajiensa eli työväenluokan äänet. Politiikan tuloksena julkisessa keskustelussa keskityttiin maahanmuuton positiivisiin taloudellisiin vaikutuksiin ja uusien maahanmuuttajien tarpeeseen.i

Ateisti ja poliittisesti keskustavasemmistolainen Youtube-kolumnisti Pat Condell tuskin olväärässä, kun hän eräässä videopakinassaan totesi, että ääni Labourille on ääni islamin puolesta.

Työväenpuolue itsekin on joutunut tunnustamaan maahanmuuttopoliittiset virheensä, sillä Britanniassa on helmikuusta lähtien ollut käytössä maahamuuttajien pisteytysjärjestelmä. Seuraavia vaaleja suunnanmuutos ei kuitenkaan pelasta, vaan Työväenpuolue todennäköisesti kärsii murskatappion ja saattaa jopa pudota kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.

1970-luvun loppuun verrattuna tilanne on kuitenkin toinen. Opposition konservatiivit eivät poliittiselta linjaltaan poikkea merkittävästi Työväenpuolueesta. Nykyinen puheenjohtaja David ”Call me Dave” Cameron on pyrkinyt luotsaamaan puoluetta vasemmalle ja omaksunut muodikkaita ympäristöaatteita. Konservatiiveista tulee todennäköisesti seuraava hallituspuolue, mutta voitto jäänee pieneksi.

Konservatiivien aneemisuus palvelee kuitenkin yhtä puoluetta eli Britannian Kansallispuoluetta, joka vastenmielisyydestään huolimatta voi jopa saada paikkoja parlamenttiin. Jos puolue herättäisi voimakkaiden antipatioiden sijasta intoa ja luottamusta, pöytä olisi sille valmiiksi katettu.

Vastauksia Åkessonille

Ruotsindemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkessonin mielipidekirjoitus on herättänyt lahden takana runsaasti keskustelua. Aftonbladet yritti tyrmätä kirjoituksen teesit kohta kohdalta (suomennos täällä) mutta ei vakuuta, vaikka vastaamaan on raahattu eri alojen asiantuntijoita.

En tässä puutu väitteisiin ja vastaväitteisiin yksityiskohtaisesti vaan poimin joukosta muutaman. Åkesson väitti seuraavaa:

”Islam poikkeaa kristinuskosta ratkaisevasti useassa ratkaisevassa kohdassa, kuten esimerkiksi hengellisen ja maallisen vallan erottamisessa toisistaan ja suhtautumisessa väkivallan käyttöön.”

Ruotsin Hämeen-Anttila Jan Hjärpe vastaa:

”Tämä on täysin väärin. Koko mielipiteiden kirjo löytyy molemmista uskonnoista.”

Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että kotoinen Jaakkomme tunnustaa kirjoittamassaan Islamin käsikirjassa ainakin Åkessonin ensimmäisen väitteen todeksi. Myös Åkessonin toisen väitteen voi perustella islamin historian, pyhien kirjoitusten ja profeetta Muhammadin esimerkin avulla.

Toisin kuin kristinuskon Jeesus, islamin profeetta Muhammad oli myös yhteisönsä poliittinen ja sotilaallinen johtaja. Muhammadin johdolla varhaiset muslimit kävivät useita taisteluja vääräuskoisia vastaan, eli uskontojen perustajien toimintatavat ja pyhien kirjoitusten keskeinen sisältö poikkeavat väkivallan käytön osalta toisistaan ratkaisevasti.

Hjärpe ei oikeastaan vastaa kysymykseen, kun hän puhuu mielipiteiden kirjosta. Aivan varmasti kristittyjen joukosta löytyy niitä, joiden mielestä kristitty teokratia olisi paras mahdollinen valtiomuoto. He ovat kuitenkin niin marginaalinen vähemmistö, että heitä ei oikeastaan kannattaisi mainita lainkaan. Muslimien keskuudessa islamin pyhistä kirjoituksista johdettu sharia-laki nauttii laajaa kannatusta. Sharia-laki kattaa kaikki elämän alueet, eli se sisältää myös opin yhteiskunnan järjestämisestä.

Islam, valistus ja humanismi

Åkesson väitti myös, että islam ja islamilainen maailma ovat aktiivisesti hylänneet valistuksen ja humanismin. Tämä on mielipidekysymys, koska tuohon ei ole olemassa lopullista vastausta. Kuitenkin radikaalin islamin 1970-luvun lopulta alkaneen nousun jälkeen islamilaisessa maailmassa on otettu askelia kohti menneisyyttä tässä suhteessa.

YK:n ihmisoikeuksien julistusta voi puutteistaan huolimatta pitää jonkinlaisena humanismin virstanpylväänä. Kun sitä vertaa Kairon islamilaiseen ihmisoikeuksien julistukseen, huomaa, että ihmisoikeudet on islamilaisessa julistuksessa käännetty päälaelleen ja asetettu alisteisiksi islamin opeille.

Faktaa on sen sijaan se, että islam ei historiansa aikana ole käynyt läpi valistuksen kaltaista prosessia, jossa uskonnon opettamat totuudet asetetaan kyseenalaisiksi. Valistus on merkittävästi vaikuttanut kristinuskoon, mutta islamin oppeihin se ei ole vaikuttanut juuri lainkaan. Islamilainen maailma yrittää paraikaa sopeutua pääasiassa länsimaisen kulttuurin pohjalta syntyneeseen moderniin maailmaan, joka tuntuu olevan huonosti yhteensovitettavissa islamin kiveen hakattujen uskonnollisten dogmien kanssa.

Ruotsindemokraattien lehdistöosasto on ansiokkaasti vastannut Aftonbladetille, ja ruotsin kieltä osaavat voivat lukea vastaukset täältä.

Kritiikkiä

Valtamedian ja valtapoliitikkojen kritiikki on noudattanut perinteisiä kaavoja, joten siihen ei suuremmin kannata puuttua. Arvostelun moralisoiva luonne vain osoittaa, että kykyä ja halua keskustella yhdestä merkittävimmästä ruotsalaiseen yhteiskuntaan vaikuttavasta ilmiöstä ei ole. Tämä jättää pelikentän täysin vapaaksi Ruotsindemokraateille, mistä valtapuolueet saavat syyttää ainoastaan itseään.

Suurin piirtein näin kirjoittaa ruotsalainen blogikirjoittaja Dick Erixon, joka poliittisilta näkemyksiltään edustaa oikeistoa, ei kuitenkaan laitasellaista. Erixon toteaa Åkessonin kirjoituksesta seuraavaa:

”Kansainvälisestä tai anglosaksisesta perspektiivistä kirjoitus ei ole mitenkään erikoinen tai valtavirran ulkopuolella. Monet tunnetut akateemikot, kirjailijat ja intellektuellit ovat kirjoittaneet ja analysoineet suurin piirtein samalla tavalla kuin Åkesson.”

Erixon mainitsee mm. Francis Fukuyaman, Ayaan Hirsi Alin, Irshad Manjin ja Bassam Tibin. Erixon ei löydä artikkelista rasismia eikä kiihottamista kansanryhmää vastaan. Asiavirheistä hän toteaa, että Åkessonia on yhtä vaikea ymmärtää kuin muitakin poliitikkoja.

Eniten Erixon moittii Ruotsindemokraatteja ratkaisujen puutteesta. Åkesson lupasi mielipidekirjoituksessaan vain tehdä kaikkensa maahanmuutto- ja integraatiopolitiikan trendin kääntämiseksi. Erixonin mielestä Åkessonilla ei ole tarjota vaihtoehdoksi konkreettista politiikkaa. Siksi on niin helppoa palata Ruotsindemokraattien vanhaan imagoon (joka on erittäin huono).

Tuon imagon ja Ruotsindemokraattien varhaishistorian perusteella Erixon epäilee puolueen tavoitteita. Onko putipuhdas ulkoasu pelkkä naamio, joka kätkee sisälleen synkempiä tavoitteita?

Ruotsindemokraattien varhaishistorian arveluttavia piirteitä ei kukaan voi kiistää. Kuitenkin puolue on jo pitkään pyrkinyt irtautumaan menneestä painolastista eikä esimerkiksi nykyjohdolla ole juuri mitään henkilökohtaisia rasitteita (kuten esimerkiksi brittiläisen BNP:n puheenjohtaja Nick Griffinillä on ja on).

Puoluetta kuitenkin demonisoidaan ruotsalaismediassa jatkuvasti eikä sen vilpittömyyteen uskota. Toisaalta valtapuolueista yksikään ei ole ottanut esille Ruotsindemokraattien massamaahanmuuttoon ja monikulttuuripolitiikkaan liittyviä teemoja puhumattakaan vaihtoehdoista harjoitetulle monikulttuuripolitiikalle.

Ruotsin Maltillista Kokoomusta edustava pääministeri Fredrik Reinfeldt tyytyy toistamaan monikulttuurista liturgiaa:

”Heillä [Ruotsindemokraateilla] on intressinsä, ja se on tehdä eroa ihmisten välille, luoda me vastaan he -ajattelua, asettaa epäilyksenalaiseksi ne, jotka kuuluvat heihin, ja näin luoda perustaa politiikalle, jossa ”heitä” aletaan lähettää pois tai karkottaa.”

Tuota voi kutsua porvarilliseksi natsikortiksi, jossa ei lainkaan oteta kantaa tavallisten ihmisten maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta koskeviin huoliin. Erixon toivoo monen muun tavoin:

”Tarvitaan vakavaa keskustelua monikulttuurisuuden ja integraation epäonnistumisista.”

Ruotsissa on paljon niitä, jotka vaativat keskustelua, mutta vähän niitä, jotka aidosti käyvät sitä ilman leimakirveitä ja moralisointia. Vaikenemisen perinne on liian pitkä enkä usko, että mitään todellista keskustelua koskaan syntyykään. Nyt vasta keskustellaan keskustelun aloittamisesta, kuten Ruotsissa on tehty viimeiset 20 vuotta.

Suomen Kokoomus

Suomessa ollaan vasta Ruotsin tien alkutaipaleella. Suomalainen Kokoomus pyrkii omalta osaltaan löytämään maahanmuuttopoliittisen linjansa, jonka nykytilan voi tiivistää hokemaan työperäisestä maahanmuutosta, mitä se sitten todellisuudessa tarkoittaakaan.

Kokoomus on vaisusti arvostellut maahanmuutto- ja eurabiaministeri Astrid Thorsin vastuulle kuuluvaa turvapaikkapolitiikkaa lähinnä rakkikoiransa Ben Zyskowiczin suulla. Eurovaaleissa Kokoomus asetti ehdolle pohjalaisen Kai Pöntisen, jonka räväkät lausunnot toivat julkisuutta mutta ei euroedustajan paikkaa. Pöntisen vilpittömyyteen ei luotettu, ja häntä arveltiin Kokoomuksen koepalloksi tai yritykseksi tilkitä kannatuksen vuotoa Perussuomalaisiin.

Samanaikaisesti kokoomuslainen opetusministeri Henna Virkkunen toistaa monikulttuurista liturgiaa:

”Minun mielestäni on merkittävä voimavara monille kouluille, että koulussa on maahanmuuttajaoppilaita. Koska tulevaisuuden maailma on globaali, on tärkeää että ihmiset kasvavat myös monikulttuurisuuteen. Käsittääkseni useat rehtorit näkevät tämän voimavarana.”

Tuo klisheinen lausunto paljastaa ainakin sen, että Suomen johtavat poliitikot ovat kyvyttömiä ja haluttomia ymmärtämään, miksi vanhemmat eivät halua viedä omia lapsiaan monikulttuuriseen kouluun. Vaikka he ymmärtäisivätkin syyn, he eivät uskalla sanoa sitä ääneen, koska he pelkäävät leimautuvansa rasisteiksi.

Ongelmia yritetään ratkaista lisäämällä ongelmakoulujen rahoitusta, vaikka lisärahoitus tuskin riittää ja todennäköisesti lämmittää vain hetken. Ongelmat lakaistaan maton alle, jäävät ratkaisematta ja tulevat taas esiin uudestaan, jolloin taas lisätään rahoitusta ja niin edelleen.

Ns. laitaoikeistolaisten puolueiden menestystä on sanottu ”vasemmiston epäonnistumiseksi”, koska kyseiset puolueet keräävät eniten kannattajia vasemmiston entisistä äänestäjistä. Monikulttuurisuuden ja epäonnistuneen integraation ongelmat näkyvät ensimmäisenä vasemmiston kannattajien perinteisillä alueilla eli Helsingin tapauksessa itäisissä lähiöissä.

Porvarilliset puolueet lisäksi keskittyvät talouteen ja toimeentuloon liittyviin kysymyksiin. Näin maahanmuutto- ja integraatioasiat jäävät virkamiehille ja vasemmistolaisille maailmanparantajille, joiden hillitsemiseksi porvaripuolueet eivät tee yhtään mitään. Siksi ”laitaoikeiston” menestystä vaaleissa voi pitää myös oikeiston epäonnistumisena, koska seisominen tumput suorina on poliittinen valinta sekin.

Islam – suurin uhka sitten toisen maailmansodan

Tuomas Enbuske kuuluu niihin Yle-journalisteihin, jotka viitsivät perehtyä käsiteltävään aiheeseen enemmän kuin vähän alusta. Siksi hän saakin haastateltaviltaan enemmän irti kuin moni muu.

Valitettavasti viime viikolla hän hieman epäonnistui, kun vieraiksi tulivat filosofi Jukka Hankamäki, islamintutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila ja lääkäri Anas Hajjar, joka on myös Suomen Islamilaisen Neuvoston (SINE) puheenjohtaja.

Keskustelijoista vain Hankamäki yritti saada keskustelua aikaiseksi, kun taas kaksi muuta joko väistelivät, valehtelivat tai keskittyivät epäolennaisuuksiin.

Islamin selittäjä

Hämeen-Anttila varoitti kovasti yleistämästä. Hankamäki vastasi nasevasti, että yleistäminen on ongelma vain, jos esittää kriittisiä arvioita islamista. Positiivisia asioita taas voi vapaasti yleistää.

Hämeen-Anttilan omia yleistyksiä islamista on käytetty hyväksi silloin, kun on tehty syyteharkintaa tai jaettu tuomioita uskonrauhan rikkomisesta. Jostain syystä Hämeen-Anttila ei pidä näitä yleistyksiä ongelmallisina. ”Profeetta Muhammad on muslimeille pyhä” ja ”Pilakuvat loukkaavat muslimeja” kelpaavat asiantuntijalausunnoiksi, vaikka todellisuudessa monet loukkaantujista eivät olleet koskaan nähneet alkuperäisiä piirroksia.

Pilakuvakohun päälietsoja, tanskalaisimaami Abu Laban joutui höystämään suhteellisen viattomia piirroksia ylimääräisillä väärennetyillä kuvilla halutun vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Keskustelun perusteella Hämeen-Anttila noudattaa edelleen uskollisesti Kepan Kumppani-lehdessä vuonna 2002 ilmaisemaansa periaatetta:

"Islamin myönteisistä puolista kertominen on tärkeää, sillä kielteiset puolet tulevat esiin omalla painollaan. Islamilaista kulttuuria tuntevilla on siksi velvollisuus tuoda esille sitä, että islam on paljon laajempi asia kuin se kuva, joka meille välittyy uutisia katselemalla"

Aika moni allekirjoittanut mukaan luettuna on sitä mieltä, että islam on paljon muutakin kuin se, mitä Hämeen-Anttila suostuu siitä kertomaan. Se pikkiriikkinen väkivallantekoja islamin nimissä tekevä vähemmistö on vain jäävuoren huippu paljon laajemmasta ongelmasta, jonka kokonaisvaikutuksen tämän päivän länsimaissa vain harva suostuu tunnustamaan.

Islam vs. Islamismi

Ne, jotka rehellisesti tunnustavat puhdasoppisen islamin aiheuttavat ongelmat, saavat syytöksiä rasismista ja islamofobiasta ja joutuvat elämään poliisivartioinnissa tappouhkausten takia. Tämä on monen ns. suvaitsevaisen mielestä paljon pienempi ongelma kuin se, mitä heidän ”islamofobisten” puheidensa väitetään aiheuttavan.

Äskettäin HS Raadin Timo Vihavaisen kirjaa käsittelevässä kirjoituksessa joku älyköistä esitti, että islam ei ole ongelma mutta islamismi taas on. Nämä käsitteet ilmeisesti kuvaavat eri asioita. Poliisivartioinnissa elävä ja islamin ongelmat tunnustava Ayaan Hirsi Ali vastasi Los Angeles Timesin haastattelussa, kun häneltä kysyttiin, näkeekö hän eroa islamin ja islamismin välillä:

”En näe, koska toinen synnyttää toisen. Valtavirran islamiin synnytään. Se opettaa, että profeettaa ei saa kyseenalaistaa ja kaikki Koraanissa on totta. Sitten radikaalit tulevat ja jatkavat siitä, joten ns. islamin valtavirran on haastettava radikaali elementti. Valtavirran muslimien on asetettava kyseenalaiseksi profeetta Muhammadin erehtymättömyys. Heidän on lakattava opettamasta lapsille, että kaikki Koraanissa on totta ja tarkoitettu vakavasti otettavaksi.”

Maailmasta tuskin löytyy montaa islamistia, joka ei pidä Koraania sellaisenaan Allahin sanana tai joka ei usko profeetta Muhammadin olevan täydellinen ihminen. Islamisti on siis aina muslimi ja sekulaari islamisti on käsitteenä mahdoton. Maltilliset muslimit eivät uskalla haastaa islamisteja, koska heidän pitäisi tällöin toimia uskontoaan vastaan eli kyseenalaistaa Koraani Allahin ilmoituksena ja profeetan erehtymättömyys.

Siksi profeetta Muhammad voi täyttää pedofilian määritelmän, koska hän meni naimisiin Aishan kanssa tämän ollessa kuusivuotias ja avioliitto saavutti täyttymyksensä Aishan ollessa yhdeksänvuotias. Hän ei kuitenkaan voi poliittisen korrektiuden pelisääntöjen mukaan olla pedofiili, koska sellainen väite olisi ”vihapuhetta” ja Helsingin käräjäoikeuden mukaan myös rangaistavaa.

Anas Hajjar mainitsi Enbusken ohjelmassa aivan oikein, että Muhammadin elinaikana lapsiavioliitot olivat tavanomaisia. Hajjar ei kuitenkaan maininnut profeetta Muhammadin esikuvallista asemaa ja hänen esimerkkinsä vaikutusta tämän päivän islamilaisessa maailmassa. Tällaisia puolitotuuksia voi hyvällä omatunnolla kutsua taqiyyaksi tai kitmaniksi.

Freedom can go to hell

Radikaalit muslimit ovat itse itsensä huonoimpia pr-miehiä. Kun hollantilainen Geert Wilders vihdoin päästettiin monikulttuuriseen paratiisiin eli Britanniaan, häntä oli vastassa nelisenkymmentä mielenosoittajaa, jotka Freedom can go to hell -kylttiensä kanssa vaativat Britanniaan sekä Hollantiin sharia-lakia.

Oheisella videolla esiintyneet haastateltavat eivät peitelleet toiveitaan, kun he kertoivat mielipiteensä Wildersistä:

”...profeetan loukkaamisesta rangaistaan kuolemalla. Hänen pitäisi ottaa oppia Theo van Goghista ja muista, jotka kärsivät vastaavan rangaistuksen.”

Kun vastaajalta eli Roshan Muhammed Salihilta kysyttiin, oliko tuo uhkaus, hän vastasi:

”En tietysti itse aio toteuttaa sitä, mutta hänen on ymmärrettävä, että muslimeja on jokaisessa maailman kolkassa ja nämä ihmiset rakastavat kaikki Muhammadin sanomaa... Ja Muhammadin sanoma oli: Se, joka loukkaa ketä tahansa profeettaa, on tapettava.”

Kun Roshan Muhammed Salih kertoo mielipiteensä, on kyseessä monikulttuuri. Kun Geert Wilders elokuvassaan Fitna kertoo, mitä Salih ja muut hänen kaltaisensa sanovat, on kyseessä vihapuhe. Silti juuri Roshan Muhammed Salihin monikulttuuri osoittaa parhaiten Wildersin käsitykset islamilaisesta ideologiasta todeksi.

Ruotsalainen maailmansota

Ruotsissa sosiaalidemokraattinen päivälehti Aftonbladet julkaisi ruotsindemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkessonin mielipidekirjoituksen, jossa tämä väitti seuraavaa:

”Ruotsindemokraattina pidän sitä [islamia] meidän suurimpana uhkana sitten toisen maailmansodan ja lupaan tehdä kaiken voitavani trendin kääntämiseksi seuraavissa vaaleissa.”

Åkesson kävi artikkelissaan läpi ruotsalaisen yhteiskunnan ja islamin kohtaamisen aiheuttamat ongelmat yksi kerrallaan. Hän myös totesi, että

”...islam on vaikuttanut ruotsalaiseen yhteiskuntaan merkittävästi enemmän, kuin ruotsalainen yhteiskunta on vaikuttanut islamiin.”

Hän kertasi islamin ja kristikunnan vuosisataista konfliktia ja totesi, että Ruotsin nykyiset vallanpitäjät kuvittelevat ratkaisevansa sen kädenkäänteessä.

Ruotsin oma Hämeen-Anttila eli Lundin yliopiston islamologi Jan Hjärpe ei vaivautunut käsittelemään Åkessonin väitteitä vaan tuomitsi kirjoituksen ”puhtaaksi rasismiksi”. Hjärpe löi Hitler-kortin pöytään väittämällä, että kyseessä on samantyyppinen propaganda kuin natsien antisemitismi.

Hjärpen natsikortista tekee ironisen se, että Hjärpe itse on aikanaan puolustanut avoimesti juutalaisvastaista Ahmed Ramia, kun tätä syytettiin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Hjärpe puolusti Ramia, koska

”...Ramin tarkoituksena ei ollut hyökätä juutalaisia/juutalaisuutta vastaan sinänsä vaan tavoitteena oli taistella palestiinalaisten asian puolesta.”

Rami on mm. sanonut:

”Toivotan uuden Hitlerin tervetulleeksi.”

”Hitlerin virhe oli se, että hän oli liian humaani.”

Rami on myös holokaustinkieltäjä ja ruotsalainen kansallissosialisti Björn Björkvist on kirjoittanut esipuheen Ramin kirjaan Tabubelagda Tankar. Kirjailija ja Radio Islamin perustaja Rami tuomittiin Hjärpen ja kirjailija Jan Guilloun puolustuksesta huolimatta kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Ruotsissa vasemmistolainen, islamilainen ja kansallissosialistinen antisemitismi kytkeytyvät mielenkiintoisella tavalla yhteen. Yhteisenä vihollisena toimii Israel-myönteinen Ruotsindemokraatit, joka ilmeisesti edustaa Hjärpen kaltaisille sitä todellista natsismia.

Aftonbladet on aiemmin ilmoittanut, että se ei julkaise Ruotsindemokraattien vaalimainoksia lehdessään. Siksi tuntuu ihmeelliseltä, että lehti antaa Jimmie Åkessonille palstatilaa. Ehkä lehdellä on taka-ajatuksia, koska Åkessonin mielipidekirjoituksesta on tehty rikosilmoitus kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Aftonbladetin motiiveilla voi toki spekuloida. Ehkä lehti haluaa kannustaa muita medioita boikotoimaan Ruotsindemokraatteja. Vaikka valtapuolueiden edustajat nimittelevät Ruotsindemokraatteja ”epädemokraattiseksi” puolueeksi, tuntuisi kummalliselta, jos ”demokraattiset” puolueet lähtisivät kieltämään puoluetta tässä vaiheessa. Selvää on, että Ruotsindemokraattien potentiaalinen vaa'ankieliasema valtiopäivillä pelottaa.

Lisäys: Gates of Vienna -blogin mukaan Aftonbladet olisi muuttanut Åkessonin mielipidekirjoituksen otsikkoa. Alkuperäisessä otsikossa puhuttiin islamista suurimpana uhkana Ruotsille, kun taas Aftonbladetin tohtoroimassa versiossa sana islam oli korvattu sanalla muslimit.

Korkeista ihmisoikeusstandardeista

Kun jonkin poliittisen linjan puolustamiseen tarvitaan sisällöltään tyhjiä mutta kauniilta kuulostavia sanoja, voi olla varma, että sanojen takaa löytyy jotakin mätää. Monikulttuuria on perusteltu milloin monimuotoisuudella, moniarvoisuudella tai näiden rikastavalla vaikutuksella. Koska nämä termit alkavat kulua käytössä eli ne ovat muuttuneet itse itsensä parodioiksi, tarvitaan uusia, vielä turmeltumattomia termejä.

Vihreiden kansanedustaja Ville Niinistö lanseerasi Yle Turun keskustelussa Perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Maria Lohelan kanssa uuden termin: korkeat ihmisoikeusstandardit. Niinistön mukaan:

”Vihreille olennaista on se, että meillä on korkeat ihmisoikeusstandardit, jotka koskevat sekä oman maan kansalaisia että turvapaikanhakijoita.”

Eihän kukaan voi olla tuon kanssa eri mieltä? Kukaan itseään kunnon ihmisenä pitävä ei millään voi kannattaa matalia ihmisoikeusstandardeja. Pohdiskellaan hieman, mitä ne korkeat ihmisoikeusstandardit voisivat olla ja miksi niitä tarvitaan.

Tiukat vai löysät standardit?

Korkeat ihmisoikeusstandardit voivat esimerkiksi tarkoittaa sitä, että ihmisoikeusasioissa toimitaan tiukasti lain mukaan ja pyritään noudattamaan mahdollisimman tunnollisesti kansainvälisiä sopimuksia kuten YK:n ihmisoikeuksien julistusta ja Euroopan ihmisoikeussopimusta.

Maallikon mielestä korkeisiin ihmisoikeusstandardeihin sisältyy myös ajatus siitä, että niitä hyödyntävät ihmiset oikeasti tarvitsevat näitä standardeja eivätkä pelkästään pyri käyttämään hyväkseen ihmisoikeuksia päästäkseen nauttimaan lähtömaata korkeammasta elintasosta tai välttääkseen vastuun tekemästään rikoksesta.

Niinistö on Vihreiden kansanedustaja, mikä antaa aiheen olettaa, että hänen tapauksessaan korkeat ihmisoikeusstandardit tarkoittavat löysää maahanmuuttopolitiikkaa. Annetaan Niinistön itse perustella:

”...voi sanoa näin yleisenä arviona myös sen, että ne maat maailmassa jotka pitää parhaiten huolta ihmisoikeuksista - myös ulkomailla ja turvapaikanhakijoiden osalta - on myös niitä maita, joiden kansalaisilla on paras elintaso ja parhaat perusoikeudet.”

Kyllä näin voi sanoa, eli korrelaatio on varmasti olemassa. Niinistö kuitenkin antaa ymmärtää, että korkea elintaso ja perusoikeudet ovat seurausta korkeista ihmisoikeusstandardeista, mikä on tietysti väärin. Maailmasta löytyy myös vauraita maita, joissa ihmisoikeudet eivät ole erityisen korkealla tasolla ja jotka eivät pyri hankkimaan maahanmuuttajia kolmannesta maailmasta. Japani tulee ensimmäisenä mieleen.

Niinistö puhuu työperäisestä maahanmuutosta samassa yhteydessä turvapaikanhakijoiden kanssa. Näin toimii myös ministeri Thors puolustellessaan hallituksen maahanmuuttopolitiikkaa. Kansalaiset suhtautuvat työperäiseen maahanmuuttoon huomattavasti myönteisemmin kuin turvapaikanhakijoiden vastaanottoon. Asiayhteydellä yritetään vaikuttaa siten, että työperäisyyden myönteisestä imagosta osa tarttuisi turvapaikanhakuun.

Moraalisesti väärin

Kun Maria Lohela kertoi kannattavansa sosiaalisen maahanmuuton rajoittamista, Niinistö toteaa:

”Mutta se rajoittaminenhan silloin käytännössä tarkoittaisi, että me pidetään alempia ihmisoikeusstandardeja turvapaikkaprosessissa ja mun mielestä se on moraalisesti väärin. ”

Niinistö on juuri perustellut korkeiden ihmisoikeusstandardien tarpeellisuuden ja lisää vielä, että on moraalisesti väärin pitää yllä alempia ihmisoikeusstandardeja. Kun tuomitaan joku moraalisesti vääräksi, pitää kysyä, ketä kohtaan. Niinistön tapauksessa on selvää, että hän tarkoittaa turvapaikanhakijoita.

Niinistö tuskin vaivautuu pohtimaan, ovatko lähiöiden asukkaat ilmaisseet halukkuutensa ottaa vastaan kolmannesta maailmasta tulevia turvapaikanhakijoita naapureikseen. Kerrostalolähiöissä asuu paljon pienituloisia suomalaisia. Onko moraalisesti oikein heitä kohtaan, jos heidän asuinalueensa asutetaan maahanmuuttajilla sen takia, että vihreä kansanedustaja saa esitellä omaa moraalista erinomaisuuttaan ja pitää yllä korkeita ihmisoikeusstandardeja?

Moraalin mestari tietysti väittäisi vastaan ja sanoisi, että turvapaikanhakijoilla on sama ihmisarvo kuin kantasuomalaisellakin. Toki näin on, mutta onko moraalisesti oikein, että Suomessa koko ikänsä asunut ja töitä tehnyt ihminen rinnastetaan sellaiseen, joka on vastikään saapunut tänne ja jolla ei ole mitään siteitä tähän maahan? Eikö valtion pitäisi olla olemassa ensisijaisesti omia kansalaisiaan varten?

Ruotsalaiset tyytyväisiä maahanmuuttoon

Niinistö myöntää Ruotsin lähiöiden ongelmat mutta toteaa:

”Ruotsissa 70 prosenttia väestöstä on sitä mieltä, että maahanmuutto on ollut Ruotsille hyvä asia. Ruotsalaiset seisoo aika vahvasti tämän maahanmuuttopolitiikkansa takana. Ruotsalaiset yritykset on saaneet hyvin paljon lisää kansainvälistä kauppaa niihin maihin, joista maahanmuuttajia on Ruotsiin tullut.”

Jälleen Niinistö puhuu yleisesti maahanmuutosta tuon 70 prosentin lukeman yhteydessä. Kieltämättä Ruotsin teollisuus tarvitsi 1960- ja 1970-luvuilla työvoimaa, mutta sen jälkeen suurin osa maahanmuutosta on ollut luonteeltaan humanitaarista. Jos puhutaan pakolaisista, asenteet eivät ole yhtä myönteisiä. Svt:n sivuilla julkaistun gallupin mukaan 48 prosenttia ruotsalaisista ei halua lisää pakolaisia maahan. 41 prosenttia haluaa lisää pakolaisia, mikä tuntuu sekin käsittämättömän suurelta luvulta.

Joka tapauksessa ei voida sanoa, että ruotsalaiset muka seisoisivat maahanmuuttopolitiikkansa takana. Ruotsissa maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä keskustellaan julkisuudessa lähes pelkästään myönteiseen sävyyn, koska kielteisten mielipiteiden ilmaisulla saa helposti maahanmuuttajavastaisen (invandrarfientlig) leiman otsaansa.

Luotettavaa tutkimusta siitä, miten paljon ruotsalaiset ovat hyötyneet humanitaarisesta maahanmuuttopolitiikastaan (joka ei itse asiassa ole erityisen humanitaarista vaan pelkästään löysää), ei ole olemassa.

Niinistön väite lisääntyneestä ulkomaankaupasta perustuu Andreas Hatzigeorgioun tutkimukseen, jossa kerrotaan mm. seuraavaa:

”Tulokset osoittavat, että 10 prosentin lisäys maahanmuuttajien määrässä tietystä maasta lisää Ruotsin vientiä kyseiseen maahan 6 prosenttia. Samanaikaisesti tuonti lisääntyy 9 prosentilla.”

”Ulkomailla syntyneen väestön lisääntyminen 12 000 henkilöllä kasvattaa vientiä 7 miljardilla kruunulla, ja samalla tuonti lisääntyy 10 miljardilla.”

Tutkimuksen tulokset kuulostavat uskomattomilta. Ehkä ruotsalaisyritysten kannattaisi tosiaan suosia maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä, koska he kasvattavat liiketoimintaa. Todellisuudessa humanitaaristen maahanmuuttajien lähtömaista yleisimmät kuten Albania, Kosovo, Serbia, Irak, Bosnia, Etiopia, Libanon, Somalia ja Afganistan muodostavat vientitilastojen perusteella alle 1 prosentin Ruotsin viennistä.

Tutkimus on todennäköisesti tehty taloudellisen noususuhdanteen aikana. Lisäksi on selvää, että tutkimuksen tulokset ovat poliittisesti sopivia. Lisääntynyt ulkomaankauppa pitäisi tosin rinnastaa maahanmuuton aiheuttamiin kustannuksiin, mutta tällaista tutkimusta ei kannata odottaa henkeään pidätellen.

Reaktioita Vihavaisen kirjaan II

Helsingin Sanomien HS Raati otti kantaa professori Timo Vihavaisen kirjassa esitettyihin teemoihin ja vastasi kysymykseen, hyssytteleekö suomalainen älymystö maahanmuuton ongelmia. Mielipiteitä oli laidasta laitaan ja on täysin mahdollista, että joku raadin jäsenistä oli lukenut Vihavaisen kirjan eikä pelkästään siitä kertovia lehtijuttuja. Vain Iivi Anna Masso oli tarpeeksi rehellinen myöntääkseen, että hän ei ole lukenut kirjaa.

Jaa

Niitä, joiden mielestä Vihavainen oli oikeassa, oli yllättävän paljon, kun ottaa huomioon, että kyse oli älymystön edustajista. Parhaiten olennaisen tiivisti ohjaaja Taru Mäkelä:

”Ja nimenomaan islamiin suhtaudutaan pelokkaan nöyristelevästi. Demokratia ei kuulu islamin olemukseen, jos se kuuluisi siihen, olisi tällä hetkellä olemassa ainakin yksi islamilainen valtio, jossa vallitsee demokratia. Millaisen statuksen islamilaiset valtiot suovat omille vähemmistöilleen, esimerkiksi kristityille, juutalaisille ja homoseksuaaleille? ”

Myös Markku Ruotsilan kolmen kohdan setti osui ongelman ytimeen:

”Suomalainen älymystö hyssyttelee maahanmuuton ongelmia, koska

1) pelkää leimautuvansa rasisteiksi (tämä on pahin mahdollinen leima nykyälymystön silmissä ja kovin helposti hankittavissa)

2) koska ei arvorelativismissaan oikeasti usko länsimaisen kristillispohjaisen kulttuurin olevan mitään toista kulttuuria mitenkään parempi (joten maahanmuutto ei voi uhata mitään tärkeää)

3) ja koska haluaa oman ylemmyydentuntonsa säilyttämiseksi aina erottautua tavallisen kansan mielipiteestä (oli kyse mistä asiasta tahansa). ”

Eli ainakin nuo kirjoittajat ovat tämän blogin kirjoittajan kanssa samaa mieltä ja esittivät asiansa pelkistetysti niin, että siihen ei ole mitään lisättävää.

Vähän sinne päin

Osmo Soininvaara valitteli keskustelun polarisoituneisuutta, mutta ei ole sitten viime kerran oppinut ainakaan mitään uutta:

”Toisaalta maahanmuuttokriittiset ovat liittäneet kritiikkiinsä tiiviisti rasistiset argumentit – tai eivät ole ainakaan sanoutuneet rasistisista tukijoistaan eroon – jolloin jokaisen itseään kunnioittavan on pidettävä etäisyyttä kaikkiin muihinkin heidän ajatuksiinsa.”

Osmo siis vaatii maahanmuutosta keskustelevilta jonkinlaista puhdistautumisriittiä. Pitäisikö aloittaa lauseet perinteisellä tavalla sanomalla: ”En ole rasisti, mutta...”? Vai pitäisikö sanoutua irti Seppo Lehdosta? Minusta ei pidä sanoutua irti mistään vaan perustella omat näkemyksensä mahdollisimman hyvin.

Ei siis kannata lähteä pelaamaan ns. ”suvaitsevaiston” peliä hyväksymällä rasismi-käsitteen väljä ja tilannesidonnainen määritelmä ja rasisti-kortin huoleton heiluttelu. Puhdistautumisriitin vaatiminen on Osmon tapa välttää keskustelu hänen kannaltaan ikävistä asioista.

Osmo ei kuitenkaan ole läpeensä paha vaan edustaa ainakin omasta mielestään maltillista keskitietä:

”Pieni kansallinen itsekkyys maahanmuuttopolitiikassa johtaisi siihen, että koko ulkomaalaisperäinen väestö voisi paremmin ja integroituisi positiiviseksi osaksi yhteiskuntaamme. Tarvitsemme humanitaarisen maahanmuuton ohella nykyistä enemmän siirtolaiskriteerein valikoitunutta työperäistä maahanmuuttoa.”

Minusta Suomi ei tarvitse lainkaan humanitaarista maahanmuuttoa. Kyseessä on äärimmäisen tehoton tapa auttaa maailman hädänalaisia. Humanitaarinen maahanmuutto palvelee vain niitä harvoja onnekkaita, jotka sattuvat pääsemään Suomeen, ja tietysti niitä, jotka saavat leipänsä ihmisoikeusteolliselta kompleksilta. Isäntäyhteiskunnalle ja erityisesti sen veroja maksavalle osalle humanitaarista maahanmuuttoa ei millään järjellisellä kriteerillä voi pitää muuna kuin rasitteena. Osmo ei myöskään myönnä, että työperäiseenkin maahanmuuttoon sisältyy riskejä, jotka toteutuessaan ovat vaikutuksiltaan pysyviä.

Omien sanojensa mukaan Orhan Pamukin kirjasta islam-oppinsa ammentanut Osmo on islamin osalta edelleenkin hieman hukassa eikä kristityn fundamentalismin mörkökään ole kadonnut minnekään Osmon kaapista:

”Maltillinen islamilaisuus on monella tavoin myönteistä; kunnioittaa samoja arvoja kuin kristillisyyskin, mutta ottaa ne enemmän tosissaan. Perheet kantavat kantasuomalaisia paremmin huolta jäsenistään, päihteitä ei suosita ja vanhuksia kunnioitetaan.”

”Ongelma on fundamentalismissa. Kaikki uskonnollinen fundamentalismi on uskonnosta riippumatta pahasta, mutta olisi tosiasioiden kieltämistä olla havaitsematta, että islamin keskuudessa fundamentalismin osuus on muita uskontoja korkeampi ja nousussa kaikkialla maailmassa.”

Osmo ei tunnusta, että islamilaista fundamentalismia ei uskontojen välisisten sangen huomattavien erojen takia voi verrata ns. kristilliseen fundamentalismiin. Islamin pyhät kirjoitukset opettavat eri asioita kuin Raamattu ja erityisesti Uusi Testamentti. Islam on myös poliittisempi uskonto ja pitää sisällään oman kaikkia elämänalueita säätelevän lakinsa. Siksi islamilainen fundamentalismi ei mitenkään voi olla samanlaista kuin esimerkiksi helluntailaisuus tai lestadiolaisuus, jotka ilmeisesti Osmon mielestä edustavat kristittyä fundamentalismia.

Tietääkseni mikään merkittävä kristinuskon suuntaus ei käske alistamaan toisuskoisia Jumalan lain alaisuuteen pakottamalla heidät joko kääntymään kristinuskoon, elämään rangaistusveroa maksavina toisen luokan kansalaisina kristityssä teokratiassa tai kuolemaan.

Njet

On täysin luonnollista, että ei-osastolta löytyvät ne pahnan pohjimmaiset, joista pahin esimerkki on Suomen Penin entinen puheenjohtaja Jukka Mallisen vihamielinen purkaus:

”Venäjän historian prof. Timo Vihavainen kuten slaavilaisen lingvistiikan tohtori Jussi Halla-ahokin toistavat nimittäin nykyvenäläistä rasistista valtavirtaa. Sikäli he ovat suomettuneita, venäläisen suurvalta-ideologian sisäistäneitä.”

Oletan, että Vihavainen osasi odottaa tuon kaltaista reaktiota, joka tietysti ei lainkaan kuvaa Vihavaisen kirjaa kuten ei myöskään Jussi Halla-ahon ajatuksia. Islamia kohtaan esitetyn arvostelun hän kuittaa seuraavasti:

”Vihavaisen ja Halla-ahon väite islamin aggressiivisuudesta on essentiaalinen eli olemuksellinen ja metafyysinen – ihme että historian professori sortuu näin primitiivisesti epähistorialliseen, räikeästi historiallisen selitystavan vastaiseen väitteeseen. Eikä oman kulttuurin juuriakaan tunneta –keskiajalla antiikin perintö ja renessanssin herätteet saatiin islamista Eurooppaan.”

Pyhien kirjoitustensa ja profeettansa antaman esimerkin perusteella islamia voi uskontona pitää aggressiivisena ja laajentumishaluisena. Tämä on näkynyt selkeästi islamin historiassa ja näkyy edelleen. On siis perusteltua väittää, että islam on aggressiivinen uskonto ja aggressiivisuus sekä vihamielisyys toisuskoisia kohtaan kuuluvat olennaisena osana islamin oppiin. Tämä ei tietysti tarkoita, että islam olisi koko historiansa ajan edustanut pelkkää veristä laajenemista tai että islamilaisen kulttuurin saavutuksia pitäisi vähätellä.

”Islam on tosiasiassa sellaisilla mittareilla kuin suvaitsevaisuus – ahdasmielisyys ja sotaisuus – rauhanomaisuus arvioituna kutakuinkin identtinen kristinuskon kanssa. Islamin nykyinen konservatiivinen jälkeenjääneisyys ja islamismin synty selittyvät historiallisista, vaihtuvista prosesseista. – ei siinä mitään absolutisoimista ole. ”

Termistä ”kutakuinkin identtinen kristinuskon kanssa” olen tietysti eri mieltä. Mielelläni kuulisin myös Malliselta, miten hänen mielestään islamilainen kulttuuri hyödynsi antiikin perintöä, jonka se ”antoi” länsimaille ihan hyvää hyvyyttään. Käsitys siitä, että länsimainen kulttuuri on islamille velkaa tästä, voi olla nykypäivänä poliittisesti sopivaa mutta ei kestä historiallista tarkastelua.

Ns. islamismi on toki moderni ilmiö, ja sitä voi käsitellä yrityksenä ratkaista modernin maailman ongelmat palaamalla kuviteltuun kunniakkaaseen menneisyyteen. Kyseessä on kuitenkin muslimien keskuudessa laajaa kannatusta nauttiva poliittinen suuntaus, joka on tiukasti ankkuroitu islamin pyhiin kirjoituksiin ja profeetta Muhammadin esimerkkiin.

Todetaan vielä tässä, että Vihavainen ei pyri kaunistelemaan venäläisyyteen ja Venäjän valtioon liittyviä negatiivisia piirteitä vaan myöntää esimerkiksi venäläisen maahanmuuton mahdolliset riskit kuten sen, että Venäjän hallinto käyttää venäläisvähemmistöjä oman politiikkansa välikappaleina.

Jos olisin SAFKA:n jäsen, pitäisin Mallisen purkausta ”russofobisena”. Venäjästä hän kysyy vielä:

”Mitä yhteistä sillä on meidän moniarvoisuutemme ja EU:n arvoyhteisön kanssa?”

Euroopan Unioni muistuttaa jonkin verran nyky-Venäjän edeltäjävaltiota Neuvostoliittoa. EU on monikansallinen, byrokraattinen, epädemokraattinen ja se pyrkii luomaan varsin heterogeenisistä aineksista keskitetyn supervaltion. Se arvoyhteisökin on ylhäältä pakotettu ja keinotekoinen eikä oikeasti innosta edes niitä, jotka sitä kovaäänisimmin hehkuttavat.

Päätetään tämä kirjoitus vielä Mallisen lennokkaaseen visioon:

”Pysähtynyt ja dynamiikkansa kadottanut "vanha Eurooppa" tarvitsee maahanmuuton haastetta – uusien elementtien törmätessä perinteeseemme syntyy uusia kulttuurisia innovaatioita, jotka hedelmöittävät ja vauhdittavat kulttuuriamme. ”

Tuo kappale on kuin suoraan monikulttuurisesta puppugeneraattorista. Olen täysin samaa mieltä, että ”vanha Eurooppa” tarvitsisi hieman lisää puhtia. En kuitenkaan usko, että Eurooppa kestää islamin tarjoamaa ”piristysruisketta”.

Reaktioita Vihavaisen kirjaan

Vaikka monet valtamedian uutisissa Timo Vihavaisen puheita kommentoineet tuskin ovat kirjaa ehtineet lukea, poimin tähän muutamia kommentteja. Helsingin Sanomissa vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää vaatii suvaitsevaisuutta maahanmuuttokeskusteluun. Suurpää toteaa:

”On selvää, että kotouttamisessa on ongelmia, eikä se palvele kenenkään intressejä, jos niitä ei tuoda esiin. Raja menee lainsäädännössä siinä, että keskustelu ei saa olla leimaavaa. Niiden ihmisten, joilla on jo valmiiksi vaikeaa, tilanne ei saa mennä vielä vaikeammaksi.”

Sekä maahanmuutto- ja eurabiaministeri Astrid Thors ja Suurpää yhdessä koko ihmisoikeusteollisen kompleksin edustajien kanssa yrittää esittää maahanmuuton ongelmat teknisinä. Kotouttamisessa on ongelmia, ja luonnollinen ratkaisu on lisätä määrärahoja maahanmuuttajien kotouttamiseen. Kantaväestön asenteet taas korjautuvat suvaitsevaisuuskasvatuksella, joka aloitetaan jo esikouluvaiheessa. Virkansa puolesta Suurpää on tietysti huolissaan holhokkiensa asemasta.

Todellisuudessa koko maahanmuuttopolitiikan perusta on arvostelun kohteena. Hallitus on rakentanut maahanmuuttopolitiikkansa työperäisen maahanmuuton varaan ja pyrkii sen avulla torjumaan tulevaisuudessa häämöttävän väestön ikääntymisestä johtuvan työvoimapulan. Työperäiset maahanmuuttajat muka pyyhkivät meidän pyllymme sitten, kun makaamme vaipoissa vanhainkodin käytävällä.

Maahanmuuttajaryhmiä ei tietysti saa leimata. Tämä koskee erityisesti somaleita, joiden maahantulossa Johanna Suurpää itse näytteli aikanaan merkittävää joskaan ei ratkaisevaa roolia. Ei tarvitse olla Nostradamus, jos epäilee, että merkittävä osa Suurpään erityissuojelua tarvitsevasta vähemmistöstämme on hyvää matkaa menossa kohti pysyvää syrjäytymistä eli alaluokkaa.

Ennuste tällä vähemmistöllä ei ollut hyvä, vaikka Suurpää aikanaan hyväuskoisesti kuvitteli, että pakolainen alkaa tuottamaan rahaa yhteiskunnan kassaan jo parissa vuodessa. Siksi voi mitenkään leimaamatta sanoa, että tietyt maat ja kansat kannattaa ihan järkisyistä jättää työperäisen maahanmuuton ulkopuolelle.

Kahjo vasemmistolainen ja professori kuutamolla

Ääliövasemmiston eli ns. loony leftin mielipiteen kertoo Vasemmistoliiton kansanedustaja Minna Sirnö, joka pelaa pöytään 30-luku -kortin eli Hitler-kortin naamioidun version. Sirnö kyseenalaistaa Vihavaisen ”valikoivan humanismin”, jossa maahanmuuttajat valikoidaan heidän hyötynsä mukaan.

Sirnö ei ensinnäkään ymmärrä sitä, että jopa työperäinen maahanmuutto sisältää riskejä, jotka liittyvät väestön etnisen rakenteen pysyvään muutokseen. Missään päin maailmaa tällainen nopea muutos ei ole sujunut kivuttomasti. Sirnön maailmassa valkoihoisella kantaväestöllä ei ole oikeutta vaalia omaa etuaan ja huolehtia, että edeltäviltä sukupolvilta saatu maa säilyy asumiskelpoisena myös lapsille ja lastenlapsille. Asian perusteluun tosin tarvitaan peitelty Hitler-kortti:

”Historiassa on huonoja kokemuksia siitä, kun ihmisen arvo on mitattu uskonnon tai sukupuolen mukaan. Se ei kuulu humanistiseen yhteiskuntaan. Vihavainen kritisoi sitä, että meille tulee kielitaidottomia ihmisiä, mutta hän ei arvostele sitä, että yhteiskuntamme ei nyt tarjoa heille riittävästi kielikoulutusta.”

Historiasta löytyy esimerkkejä kadonneista kulttuureista, jotka eivät ymmärtäneet omaa etuaan vaan toivottivat valloittajat avosylin tervetulleiksi. Kun virhe huomattiin, oli jo liian myöhäistä. Tätä voi kutsua vaikkapa intiaanikortiksi. Sirnön kaltaisten omaa moraalista erinomaisuutta korostava humanismi voi tuoda hyvän mielen mutta sisältää tuhon siemenet. Huomatkaa myös, kuinka Sirnökin yrittää välttää keskustelua fundamenteista ja yrittää kääntää huomion kielikoulutuksen kaltaiseen tekniseen yksityiskohtaan.

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen ymmärtää, että islamia voi toki pitää aggressiivisena uskontona:

”Mutta samanlaisen luennan voi tehdä yhtä lailla kristinuskosta. Eriskummallinen on myös Vihavaisen väite, että Suomessa elettäisiin yhä enemmän islamismin ehdoilla – en löydä siihen todisteita.”

En tiedä, millä planeetalla Teivainen on elänyt viimeiset vuodet. Onko hän esimerkiksi matkustanut lentokoneella ja käynyt lentokentän turvatarkastuksessa? Siinä on konkreettinen esimerkki elämästä islamismin ehdoilla.

Muita todisteita kannattaa etsiä esimerkiksi Suomen hallituksen käyttäytymisestä Muhammad-pilakuvakriisin ajoilta. Matti Vanhanen pyysi anteeksi, kun Muhammad-pilakuvat oli julkaistu Suomen Sisun palvelimella. Julkaisusta kehkeytyi syyteharkinta, jonka tuloksena syytettä ei nostettu. Tähän päivään mennessä yksikään suomalainen sanomalehti ei ole julkaissut alkuperäisiä Jyllands Postenin pilakuvia.

Äskettäin Jussi Halla-aho tuomittiin uskonrauhan rikkomisesta, kun hän islamilaisiin lähteisiin nojaten sanoi islamin profeetta Muhammadin olleen pedofiili. Muhammad meni naimisiin 6-vuotiaan Aishan kanssa ja avioliitto saavutti täyttymyksensä, kun Aisha oli 9-vuotias. Tämä taas perustuu islamilaiseen perimätietoon, johon voi uskoa tai olla uskomatta.

Vertaus kristinuskoon perustuu jos ei täydelliseen tietämättömyyteen niin ainakin ymmärtämättömyyteen. Tässä blogissa olen sanonut, että islam ei ole uskonto sillä tavalla, kuin uskonto länsimaissa ymmärretään. Islamiin sisältyy poliittinen ideologia ja oikeusjärjestelmä, jota kutsutaan shariaksi.

Islam on kokonaisvaltainen, kaikki elämänalueet kattava oppijärjestelmä. Islam pyrkii ylivaltaan muihin uskontoihin nähden, kunnes maailmassa ei palvota muita jumalia kuin Allahia. Keinoista väkivalta on yksi, mutta monikulttuurisessa yhteiskunnassa siihen ei tarvitse turvautua, koska monikulttuurin nimissä periksi antaminen on yleensä se kaikkein helpoin vaihtoehto.

Professori puhuu suunsa puhtaaksi

Harvoin olen lukenut yhtä vapauttavaa kirjaa kuin Timo Vihavaisen Länsimaiden Tuho. Tämä tunne oli päällimmäisenä sen takia, että niin monet kirjassa esitetyt ajatukset kävivät yksiin omieni kanssa, oli sitten kyse islamista, poliittisesta korrektiudesta tai kulttuurin rappiosta.

Merkille pantavaa on myös se, että Helsingin Sanomat julkaisi myös Vihavaisen ajatuksia esittelevän artikkelin, joka ei ollut yksiselitteisesti kielteinen. Tätä ennen Vihavainen esitteli ajatuksiaan Yleisradion Huomenta Suomi -lähetyksessä.

Spengler ja Huntington

Vihavainen rakensi kirjan Oswald Spenglerin vuonna 1917 julkaiseman Länsimaiden perikato -kirjan pohjalle ja täydensi perustaa Samuel Huntingtonin Clash of Civilizations -kirjan ajatuksilla. Spenglerin kulttuurin kehitystä kuvaavan mallin mukaisesti hän näkee länsimaisen kulttuurin elävän lopun aikoja. Tätä perustaa on täydennetty Vihavaisen omalla laajalla venäläisen kulttuurin tuntemuksella sekä nykyajan ilmiöiden tarkkanäköisellä havainnoinnilla.

Vihavaisen tulkinnan mukaan uskonnon merkitys alkoi pienentyä noin 200 vuotta sitten, jolloin yhteiskunnan yläluokka ei enää ottanut uskontoa vakavasti, vaikka tavallisen kansan elämää uskonto sääteli edelleen. Yläluokan tavat ovat vähitellen levinneet valtaväestöön, ja nykyisin valtaosa ihmisistä on joko täysin tai lähes kokonaan maallistuneita. Uskonnon tehtävänä on enää tarjota lohtua kriisitilanteessa, ja sen aiemmin ensisijainen tehtävä tarjota yhteiset moraalisäännöt ja määrittää tabut eli kielletyt asiat on hävinnyt. Moraalisäännöt ovat nykyisin lähinnä viitteellisiä ohjeita, ja ihmisestä on tullut modernin kristinuskon keskipiste.

Uskonnon romahduksella on seurauksensa. Uskonnon asemesta ihmiset ammentavat elämänsä tarkoituksen kuluttamisesta. Vihavainen korostaa materialismia ja mammonan palvontaa nyky-yhteiskuntaa leimaavana piirteenä. Uskonto ei enää säätele ihmisen elämää ja tuo sille tarkoitusta, vaan henkilökohtainen mielihyvä on kaikki kaikessa.

Rappio Amerikasta

Eniten Vihavainen kuitenkin räimii amerikkalaista massakulttuuria, joka on peittänyt alleen korkeakulttuurin eli kulttuurin pyrkimyksen hyvään ja kauniiseen. Massakulttuuria leimaavat niin raaka väkivalta kuin rakkaudeton pornografinen seksuaalisuus, josta on riisuttu kaikki romantiikkaan ja lisääntymiseen viittaava.

Vihavainen puhuu rappiosta kyynisesti ja viiltävimmillään hän on miettiessään, kuka tai ketkä olisivat aikakautemme sankareita, jollaisia brittihistorioitsija Thomas Carlyle aikanaan yritti etsiä. Aikakauden sankari eli ”representative man” pystyy pääsemään todellisuuden ytimeen eli artikuloimaan aikakaudelle ymmärrettävään muotoon sen totuuden, jonka se pystyi ymmärtämään.

”Tällaisiksi ”suuriksi miehiksi” valikoituu populaarikulttuurin ja sekulaarisen liturgian kehittäjien ja harjoittajien joukosta luonnostaan esille Madonna. On myös luonnollista, että Representativen Man on nykyään nainen.”

…

”Madonna-niminen kaupallinen seksuaalisten markkinoiden eli pornoteollisuuden tavaramerkki on hyvä esimerkki hekuman kulttuurista, jossa lihan emansipaatio on loogisesti johtanut sen kaikkivaltiaaseen asemaan arvojen ja olemassaolon viimeisenä instanssina.”

Suomestakin löytyy ehdokas tittelin haltijaksi:

”Sellainen voisi olla Imatran seurakunnan kirkkoherra, joka vaihtoi sukupuolta ja otti nimekseen Marja-Sisko; tapaus ei olisi ollut lainkaan mahdollinen millään muulla aikakaudella. Tapaus ei herättänyt juuri lainkaan pahennusta, sen sijaan kyllä runsain mitoin myötätuntoa ja kannustusta.”

Kyllä Marja-Siskon tapaus varmasti herätti pahennusta, mutta tämän julkinen ilmaisu olisi edustanut syrjintää ja vihamielistä asennetta transseksuaalisia kohtaan.

Vihavainen näkee aivan oikein, että monet länsimaisen yhteiskunnan epäterveet ilmiöt radikaalifeminismistä poliittiseen korrektiuteen ovat peräisin Yhdysvalloista. Kuitenkaan hän ei näe, että vain Yhdysvalloissa 60-lukulaiseen sukupolvikapinaan perustuvalla vasemmistoliberalismilla on myös konservatiivinen vastavoima, jonka kaltaista valtion kaikkivoipaisuuteen uskovasta läntisestä Euroopasta ei joko löydy tai se on täysin marginalisoitu.

Vihavaisen hieman yksioikoista käsitystä amerikkalaisuudesta ja sen vaikutuksesta voi pitää kirjan pienenä heikkoutena. Toisaalta Vihavaisen Amerikka ei edusta vasemmistolaisen stereotypian mukaista sotilaallista ja taloudellista imperialismia vaan on paljon monipuolisempi.

Islam ja maahanmuutto

Eniten julkisuutta saavat varmasti Vihavaisen suorasukaiset käsitykset islamista ja maahanmuutosta. Islamin negatiivisia puolia hän ei tarkemmin analysoi, mutta näkee selkeästi islamisoitumisen käytännön seuraukset, joille monikulttuurisen ihanuuden lumoissa elävä poliittinen eliitti on täysin sokea.

Vihavainen ei keskity turvapaikkajärjestelmän epäkohtiin tai kotouttamisen puutteisiin vaan asettaa kyseenalaiseksi koko ajatuksen ikääntyvän kansakunnan pelastamisesta työperäisellä maahanmuutolla. Vihavainen toteaa:

”Tosiasia on, että emme tunne tulevaisuutta. Kukaan ei tähän mennessä ole kyennyt sitä luotettavasti ennustamaan edes kymmenen vuoden tähtäimellä ja maahanmuutto sentään merkitsee koko maan ja kulttuurin juuriin menevää muutosta ikuisiksi ajoiksi eikä vain vuosikymmeniksi.”

Työperäisen maahanmuuton arvostelussaan Vihavaisella on samoja ajatuksia kuin Paavo Väyrysellä, joka etsisi myös ratkaisuja ikääntyvän väestörakenteen aiheuttamiin ongelmiin muualta kuin maahanmuutosta. Vihavainen näkee, että ikääntyvien etuuksia voitaisiin aivan hyvin leikata, jos kerran niihin ei ole varaa. Demografisella muutoksella on myös seurauksensa:

”Suuren maahanmuuton oloissa on todellakin sytä ottaa huomioon vähemmistön suojelu sekä se, että kantakansallisuus voi hyvin nopeasti joutua itse vähemmistön asemaan, uusi enemmistö kun saattaa ymmärtää asemansa toisin kuin sen edeltäjä.”

…

”Joka ainoassa Euroopan maassa, jossa, jossa maahanmuuttajien määrä on kasvanut tietyn rajan yli, ovat alkaneet vaikeudet, jotka liittyvät integraation esteisiin ja reviiriongelmiin. Integraatiota ei suinkaan aina edes haluta ja pakottaminen on käytännössä mahdotonta.”

..

”Vallitsevan ortodoksian mukaan on yksinkertaisesti väärin ja syrjivää olettaa, että muuttoliikkeestä voisi koitua pysyviä ei-toivottuja tuloksia maallemme. Tämähän voitaisiin tulkita rotuennakkoluuloksi tai muuksi syrjinnäksi, jota vastaan on laadittu runsaasti lakeja ja herkistetty ihmisiä havaitsemaan asia ajatuksissa, sanoissa ja teoissa.”

Jos ja kun mediassa äärimmäistä pahuutta edustavaksi rotutohtoriksi leimattu Jussi Halla-aho lukee Vihavaisen kirjan, hän toivottavasti tuntee olevansa hieman vähemmän yksin ajatustensa kanssa. Vihavainen myös näkee suomettumisen ja poliittisen korrektiuden yhteyden selkeästi:

”Molemmissa tapauksissa ne nauttivat tiettyä immuniteettia kritiikiltä, joka nojaa sekä pelkoon että hyväuskoisuuteen. Kun kukaan ei uskalla aukaista suutaan ensimmäisenä, eivät sitä tee muutkaan. Se, joka avaa keskustelun siirtolaisuuden seurauksista ja mahdollisten vaihtoehtojen hinnasta, on erittäin suuressa vaarassa profiloitua rotusortajaksi ja joutua kaikkien sylkykupiksi. Suomettumisen aikana äärioikeistolainen leima oli herkässä ja lyötiin aivan järjenvastaisesti niihin, jotka itse asiassa vaativat normaalia demokratiaa...”

Näin on käynyt Jussi Halla-aholle, jonka kirjoituksia vihervasemmistolainen media on häpeilemättä vääristellyt ja lainannut niistä tekstinpätkiä asiayhteydestään irrotettuna. Vihavainen vertasi lehtihaastattelussa Halla-ahoa Tuure Junnilaan, joka sentään vanhoina päivinään ehti nähdä Neuvostoliiton luhistumisen. Toivoa sopii, että Halla-aho ei tule näkemään monikulttuurisen yhteiskunnan loppuhuipennusta vaan utopia romahtaa ennen kliimaksia.

Vihavaisen kohtalo

En sen enempää käsittele Suomen asemaa Venäjän naapurina enkä monia muitakaan kirjassa esiin nostettuja teemoja, koska niitä on niin paljon. Vihavainen maalaa leveällä pensselillä ja rönsyilee eri aiheisiin, mikä on kuitenkin asioihin perehtymättömälle hyvä asia. Lisäksi vain tällä tavoin rappion todellinen syvyys paljastuu, eli kyse ei ole vain epäonnistuneesta kotouttamisesta tai lepsusta turvapaikkapolitiikasta.

Toivottavasti Vihavainen provosoi keskustelua, vaikka ensimmäiset vastareaktiot ovatkin tulleet älylliseltä sekundaosastolta.

Maahanmuutto- ja eurabiaministeri Astrid Thors kommentoi Iltasanomissa:

”Hän ilmeisesti luokittelee itsensä älymystöön? Mutta se ei ole totta. Vilkasta keskustelua käydään kotouttamisesta ja maahanmuuton vaihtoehdoista.”

”Väittäisin vastaan, ettemme söisi suomalaisia mansikoita, ellei tänne tulisi sesonkiluontoisesti työtekijöitä. Myös moni lehmä jäisi lypsämättä, ellei tänne olisi tullut muualta väkeä.”

Ruotsin tilanteesta puhuessaan Thors kuulostaa Irakin tiedotusministeriltä:

”Arvoisa professori ei tunne koko Ruotsin todellisuutta, vaan hän katsoo vain yhtä Malmön lähiötä, jossa kieltämättä on ongelmia.”

Somaliliiton puheenjohtaja Said Karshe Aden puolestaan toteaa:

”Jos professori kommentoi maahanmuuttoa samoin sanoin kuin perussuomalaiset, niin se on huono asia. Professori kuitenkin edustaa älymystöä.”

”Keskustelu on lasten kengissä, jos on olemassa joko vain hullu rasisti tai sitten liian sinisilmäinen.”

”Tänä syksynä juuri tästä aiheesta on tulossa pamflettikirja, jossa muun muassa yliopiston väki kirjoittaa maahanmuutosta. Pamfletin nimi on "En ole rasisti, mutta..."

Adenin mainitseman pamfletin ilmestymistä tuskin kannattaa odotella hengitystä pidätellen. Kaikki tietävät, millainen kirjan sisältö tulee olemaan.

Vihavainen lienee valmistautunut julkiseen tyrmäykseen. Voi myös olla, että hänet liitetään julkisessa keskustelussa jo paariaksi tuomittuun Halla-ahoon tai rinnastetaan junttimaisiin perussuomalaisiin, kuten somaliliiton puheenjohtaja teki. Näin poliittinen ja akateeminen eliitti voi välttää Vihavaisen kirjassa esitetyt ikävät kysymykset.

Siksi Vihavainen tekisi mielestäni palveluksen, jos hän ei löisi tämän kirjan jälkeen hanskoja tiskiin vaan jatkaisi kirjoitteluaan ja julkisia esiintymisiään aiheen tiimoilta. Myös toiminta politiikassa tai (oikeissa) kansalaisjärjestöissä voisi tulla kysymykseen. Mielenkiintoisempaa se varmasti olisi kuin joutilaan eläkeläisen elämä.