Suurinkvisiittori avautuu

Entinen apulaisvaltakunnansyyttäjä, nykyinen Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomari kommentoi Hufvudstadsbladetissa (maksumuurin takana, sitaatti tässä) ehdotuksia kansanryhmää vastaan kiihottamisen ja uskonrauhan rikkomisen poistamista lainsäädännöstä.

Rasistinen laki

Aluksi totean, että Illmanin oma toiminta todistaa, miksi molemmat lakipykälät pitäisi poistaa. Väljyydessään ne tarjoavat valtiolle liian hyvät mahdollisuudet käydä toisinajattelijoiden kimppuun. Juuri tätä Illman teki koko sananvapauden vastaisen ristiretkensä ajan eli toimiessaan apulaisvaltakunnansyyttäjänä.

Hufvudstadsbladetissa Illman sanoo ääneen sen, joka oli hänen aiemmin edustamansa viraston toiminnasta pääteltävissä. Kiihotuspykäliä ei ole tarkoitettu enemmistön vaan vähemmistön suojelemiseen:

”Enemmistö ei koskaan ole samanlaisen suojelun tarpeessa kuin syrjäytynyt vähemmistö.”

”Ruotsissa, jossa pykälä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on tiukempi, Oikeuskansleri päätti, että henkilöä, joka kuvasi kantaruotsalaisia yksinkertaisimmiksi tapaamistaan ihmisistä, ei syytetä. Perusteluna oli se, että lausunto kohdistui kansalaisten enemmistöön eikä se tarvitse suojaa sellaisilta väitteiltä.”

Illman sanoo siis suoraan, että laki ei ole kaikille sama ja sitä sovelletaan syytetyn syntyperän ja kohteena olevan kansanryhmän perusteella. Tästä voi päätellä vain, että lakia sovelletaan rasistisesti. Kantaväestö on pykälää sovellettaessa lähtökohtaisesti huonommassa asemassa kuin vähemmistön edustaja.

Uskonrauhan rikkomista Illman ei mainitse tässä yhteydessä, mutta Valtakunnansyyttäjäviraston käytöksestä on pääteltävissä, että samat säännöt koskevat myös tätä lakipykälää. Kun Jussi Halla-aho kutsui blogikirjoituksessaan islamia pedofiiliuskonnoksi, hänet tuomittiin uskonrauhan rikkomisesta. Kun Veriryhmä-niminen sivusto teki törkeitä pilkkalauluja ja -videoitapienen lappajärveläisen seurakunnan saarnaajien puheista, syyte jätettiin nostamatta.

Hufvudstadsbladetin mukaan esimerkit osoittavat, että terveen järjen käyttö kiihottamispykäliä sovellettaessa ei ole kiellettyä. Lisäksi lehdellä on pokkaa väittää, että tuomioistuimet ja syyttäjät tulkitsevat pykäliä erittäin rajoittuneesti siksi, että pykälät eivät rajoittaisi normaalia ilmaisuvapautta.

Ne, jotka ovat seuranneet kiihotusoikeudenkäyntejä, tietävät, että Hufvudstadsbladet kirjoittaa puhdasta roskaa. Pykäliä nimenomaan tulkitaan tiukasti syytetyn vahingoksi, jos tekijä edustaa kantaväestöä ja ”uhrina” oleva kansanryhmä jotakin vähemmistöä. Näin on tapahtunut niin Tomashotin, Mikko Ellilän, Jussi Halla-ahon ja tuoreimmassa Markus Janssonin tapauksissa.

Halla-ahon tuomioon johtanut kirjoitus oli suunnattu nimenomaan Mika Illmania vastaan ja tarkoituksena oli osoittaa Illmanin Hufvudstadsbladetissa avoimesti myöntämä kaksoisstandardi. Siksi hän sanoi islamin pyhittävän pedofilian, ja että ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Sanomalehti Kalevassa julkaistussa kirjoituksessa oli vastaavalla tavalla kirjoitettu, että päissään tappaminen olisi suomalaisten kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.

Rajoittaako laki sananvapautta?

Illman torjuu ”populistisen” kritiikin ja sanoo, että laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ei rajoita kohtuuttomasti sananvapautta. Tämä on tietysti mielipidekysymys, eli mikä loppujen lopuksi on kohtuutonta rajoittamista? Illman itse on väitöskirjassaan päättänyt, että yleistykset kansanryhmistä ovat kiellettyjä. Ei saa sanoa, että somalit ja mannet ovat laiskoja. Ajatella saa mutta ei lausua ääneen, kuten illmanismin avainlause kuuluu.

Illman myös vetoaa kansainvälisiin sopimuksiin, kuten YK:n rasisminvastaiseen sopimukseen vuodelta 1969. Jopa Wikipedia-sivustolla sanotaan, että sopimuksen vaatimukset kriminalisoida vihapuhe ja kieltää jäsenyys rasistisissa järjestöissä herättävät ristiriitoja. Sopimuksen on ratifioinut 27 maata Wikipedian mukaan.

Illman toteaa seuraavaa:

”Sananvapaus ei ole absoluuttista missään maailman maassa, ei edes Yhdysvalloissa. Varauksia vihapropagandan suhteen löytyy kaikista oikeusjärjestelmistä, ainakin jossain muodossa.”

Toki sananvapaus ei ole absoluuttista Yhdysvalloissakaan, mutta samalla täytyy todeta, että Yhdysvaltojen perustuslaki ei mahdollistaisi Mika Illmania. Hän olisi hävinnyt kaikki käymänsä sananvapausrikoksiin liittyvät oikeusjutut 100-0, jos ne olisi käyty Yhdysvalloissa.

Tarkastellaan tässä YK:n rasisminvastaisen yleissopimuksen historiaa. Tanskalaispastori Søren Krarup kirjoitti Kristeligt Dagblad -lehdessä artikkelin, jossa hän väitti rasismipykälän olevan perustaltaan totalitaarinen.

Krarupin mukaan länsimaat, joukossa Yhdysvallat, Iso-Britannia, Pohjoismaat ja muut länsieurooppalaiset valtiot, vastustivat rasismipykälää nimenomaan sananvapauteen vedoten. Näiden maiden mielestä sanan tuli olla vapaa, mutta kehotukset väkivaltaan sai kieltää.

Diktatuurimaat eivät tätä hyväksyneet. Neuvostoliitto satelliittivaltioineen kuin myös Kuuba ja Saudi-Arabia kannattivat vihapuheen tiukkaa kieltämistä. Koska diktatuureilla oli äänten enemmistö, vihapuheen tiukka kielto tuli mukaan sopimukseen.

Diktatuureille tulkinnanvaraa sisältävä pykälä sopiii mainiosti, koska sellaisen avulla voidaan syyttää ketä tahansa hallinnon vastustajaa. Illman käyttää siis perustelunaan sopimusta, jonka tulkintaa vihapuheesta sananvapauteen uskovat länsimaat aikanaan vastustivat ja kommunistidiktatuurit kannattivat.

On päivänselvää, että lailla on hyytävä vaikutus sananvapauteen ja että pykälä johtaa ilmiantokulttuuriin, jossa suuren yleisön silmissä tuntematon bloggaaja voidaan tuomita kaksi vuotta vanhoista jo unohdetuista kirjoituksistaan, kuten Markus Janssonin tapauksessa on käymässä.

Illman luo oikeuskäytäntöä

Illman vetoaa auktoriteetteihin ja yrittää samalla ohjailla oikeudenkäyttöä tiettyyn suuntaan. Erityisen kielteisesi Illman suhtautuu yleistämiseen:

”Ongelma syntyy heti kun aletaan yleistää, kuten Halla-aho teki väittäessään rikollisuuden johtuvan somalien geeneistä. Se on malliesimerkki sellaisesta yleistämisestä.”

Illman ilmeisesti pitää Halla-ahoa ja hänen lukijoitaan typerinä idiootteina. Halla-ahon kirjoituksen yhtenä tarkoituksena oli osoittaa Illmanin nyt jo myöntämä kaksoisstandardi. Suomalaisista saa sanoa mitä tahansa, kun taas somaleista ei saa, vaikka yleistys ja perustelut olisivat yhtä hyviä (tai yhtä huonoja). Illman ei tätä näköjään halua ymmärtää vaan tulkitsee Halla-ahon kirjoituksen syytetyn vahingoksi, kuten tuomioistuimet tuppaavat kiihotusrikoksissa tekemään.

Aivan hyvin voidaan sanoa, että somalit ovat laiskoja. Kukaan täysijärkinen ei kuitenkaan oleta, että kaikki somalit olisivat laiskoja. Normaalijärkinen ymmärtää lauseen niin, että monet somalit tyytyvät elämään sosiaaliturvan varassa eivätkä aktiivisesti yritä parantaa asemaansa työnteon ja/tai opiskelun avulla. Normaalijärkinen ymmärtää myös, että kyseessä on mielipide, joka voi perustua väärille faktoille.

Yllättäen Illmanille kelpaa objektiivisuus silloin, kun sen avulla tulkitaan joku asia syytetyn vahingoksi. Illmanin mukaan kaikki objektiiviseen analyysiin perustuva informaatio on sallittua, mutta lausunto muuttuu kiihotukseksi, jos tilastoja käytetään näennäisenä taustana yleistäville johtopäätöksille.

Postmodernissa oikeudenkäytössä, jota kiihotusoikeudenkäynnit edustavat, faktoilla ei ole väliä kuten ei myöskään objektiivisuudella. Kiihotus kansanryhmää vastaan on uhriton rikos. Illman sanoo kiihottamisesta kansanryhmää vastaan:

”Pykälää tulee soveltaa niihin, joita vahingoitetaan. Sen tulee suojella niitä, jotka ovat eniten suojelun tarpeessa.”

Missään kiihotusoikeudenkäynnissä ei ole esitetty konkreettista näyttöä todellisesta vahingosta, jota kiihottavaksi väitetty lausunto on aiheuttanut. Kaikki vahinko perustuu mielikuvitukselle, koska kyseessä on ajatusrikos.

Monet oikeusoppineet ovat puolustaneet kiihotuspykälää sen ”yleisestävyyden” takia. Mitä on tämä yleisestävyys ja miksi sitä tarvitaan? Yleisestävyys on juuri se sananvapauden rajoitus, jonka takia ihmiset eivät uskalla sanoa omaa mielipidettään julkisesti. Tällaista yleisestävyyttä ei tarvita moniarvoisissa, länsimaisissa yhteiskunnissa. Sitä tarvitaan vain, jos tarkoituksena on puolustaa ideologiaa, jonka perustelut eivät kestä rehellistä kritiikkiä. Monikulttuuri-ideologia on tällainen.