Yleisradio yllätti positiivisesti keskiviikon 21.11. A-studiossa käsittelemällä islamilaisten maahanmuuttajien kulttuuriin liittyviä lieveilmiöitä otsikolla ”Pitääkö Suomessa asuvan muslimin lukea lakia Koraanista vai lakikirjasta – suomalainen islam vai islamilainen Suomi”. Tätä aihetta käsiteltiin ohjelmassa hieman yli kymmenen minuuttia ja se on toistaiseksi katsottavissa Yleisradion Areena-palvelusta (vain suomalaisilta tietokoneilta).
Koraani vai Suomen laki
A-studion pätkässä esitettiin paljon asioita lyhyessä ajassa. Haastateltiin kunniaväkivallan uhria ja tätä avustavaa Turun naiskeskuksen tukihenkilöä. Näytettiin pätkä Arto Nybergin tekemästä Abdullah Tammen haastattelusta. Asiantuntijana vieraillut uskontotieteilijä yritti asettaa palaset globaaliin kontekstiin. Lopuksi Tampereen islamilaisen yhdyskunnan Mustafa Kara esitti aiheesta islamin opetuksiin perustuvan käsityksen.
Lyhyessä ohjelmapätkässä ei tietysti ehdi käsitellä asioita syvällisesti, mutta A-studio teki tällä kertaa yllättävän hyvää työtä. Kunniaväkivalta esitettiin sellaisena kuin se on eikä sitä yritetty pehmentää perinteisin suvaitsevaisin argumentein. Kun uskontotieteilijä puhui äärivanhoillisesta salafismista, kamera näytti moskeijassa rukoilevaa Abdullah Tammea. Viesti Tammen edustaman puolueen linjasta ei jäänyt epäselväksi.
Mustafa Karan esiintymisestä kannattaa huomata se, miten hän kääntää syytteet muslimien keskuudessa esiintyvästä väkivallasta päälaelleen perinteisellä Tu quoque –argumentilla, joka nimimerkki Reinon kirjoituksissa on esitetty han-suomalaisuutena. Kara rinnastaa vaimojaan pahoinpitelevät muslimimiehet, avio- tai avopuolisoitaan pahoinpiteleviin suomalaismiehiin. Hakkaavathan suomalaisetkin.
Kara ei jättää kuitenkin mainitsematta, että Suomen laissa pahoinpitely on rikos. Törkeä pahoinpitely ja sen yritys ovat yleisen syyttäjän alaisia rikoksia, kun taas lievä pahoinpitely ja sen yritys ovat asianomistajarikoksia, joista pahoinpitelyn kärsinyt voi tehdä rikosilmoituksen. Suomalaismiesten väkivaltaisuutta revitellään harva se päivä lehdistössä, mediassa ja naistutkimusseminaareissa. Myöskään Suomen valtauskonnon luterilaisuuden opetukset eivät oikeuta miehiä käyttämään väkivaltaa aviopuolisoaan kohtaan.
Väkivallan kohteeksi joutunut musliminainen on lisäksi paljon suomalaisuhria suojattomampi, sillä hänen on turha odottaa minkäänlaista tukea oman sukunsa edustajilta, jotka yleensä ovat myös vastuussa pahoinpitelystä. Pahoinpidelty suomalaisnainen on tässä suhteessa toisessa asemassa, sillä hänen tukenaan ovat sekä viranomaiskoneisto että omat sukulaiset, jos niitä on.
Koraanin värssy 4:34 mahdollistaa vaimon hellän kurittamisen, kunhan jälkiä ei jää, ja vasta viimeisenä kolmesta vaihtoehdosta poistaa tottelemattomuus. Kara myös toteaa, ettei islam hyväksy väkivaltaa. Tässä yhteydessä toimittajan olisi pitänyt kysyä Karalta, mikä islamin opetusten mukaan on väkivaltaa ja päteekö sama ehdoton kielto, jos väkivallan kohteena on ei-muslimi. Luulen, että Karan islamilainen määritelmä saattaisi poiketa jonkin verran perinteisestä suomalaisesta käsityksestä.
Kara myös selvittää monelle itsestään selviä perusasioita islamista kuten sen, että musliminainen ei voi mennä naimisiin ei-muslimin kanssa. Muslimimies sen sijaan voi naida kirjan kansoja edustavan eli juutalaisen tai kristityn naisen. Islamin perinnönjakoon Kara antaa perinteisen sumutusvastauksen, jossa naisen huonompaa osuutta (puolet miehen perinnöstä) selitellään miesten elatusvastuulla, ja korostetaan, kuinka naisen saa itse pitää koko perintöosuutensa.
Toimittaja Petri Sarvanmaa toteaa lopuksi, että Karan käsitykset eivät sovi perinteiseen suomalaiseen ajatteluun. Kara kieltäytyi tuomitsemasta naisten sukuelinten silpomista, mikä oli tietysti loogista. Islam ei selkeästi tuomitse tätä esi-islamilaista heimotapaa. Toisaalta monet uskonoppineet islamilaisessa maailmassa puolustavat tätä naisen sukupuolisiveellisyyttä edistävää barbarismia.
Islam Euroopassa
Aivan toisenlaista islam-kuvaa puolestaan tarjosi Ylen kanavilla esitetty Islam Euroopassa –dokumenttisarja. Sarjan nimi on epäonnistunut, ja sopivampi nimi olisi Muslimit Euroopassa, koska sarjassa käsitellään yksittäisiä muslimeita ja heidän elämäänsä. Itse katsoin ainoastaan osan jaksoista 6 ja 7, joissa pääpaino näytti olevan muslimikäännynnäisissä. Kaava oli molemmissa sama eli käännynnäinen oli saanut herätyksen, mutta elämä sujui muutamista uuden uskonnon rajoituksista huolimatta onnellisesti ja normaalisti.
Myös käännynnäisten vanhemmat olivat lopulta hyväksyneet jälkikasvunsa uuden herätyksen. Osan 6 muslimisaarnaaja ja entinen nyrkkeilijä toivoi vanhempiensa lopulta kääntyvän islamiin. Osassa 7 esitetyn slovakkitytön äiti puolestaan suhtautui täysin avoimesti islamiin kääntyneen tyttärensä ratkaisuun.
Islam Euroopassa oli eurooppalaisten julkisen palvelun yhtiöiden yhteistuotantoa ja edusti monikulttuuripropagandaa ällöttävimmillään. Monet Suomettuneisuuden ajan eläneet muistavat Näin naapurissa –radio-ohjelmat, joilla yritettiin parantaa suomalaisten tietämystä ystävällismielisen naapurivaltion oloista. Islam Euroopassa edustaa samanlaista journalismia ja esitetään lisäksi Ylen avoin yliopisto –nimikkeen alla. On siis pelättävissä, että näitä ”tietopaketteja” käytetään hyväksi kouluissa ja oppilaitoksissa osana monikulttuurisuuskasvatusta.
Siinä missä suomettuneisuus rajoittui aikanaan Suomeen ja oli pääsääntöisesti käytännön pakon sanelemaa toimintaa, monikulttuurivouhotuksessa on kyse Euroopan laajuisesta ilmiöstä. Lisäksi me eurooppalaiset teemme kaiken ihan itse ja rahoitamme sen lupamaksuvaroista.
maanantaina, marraskuuta 26, 2007
maanantaina, marraskuuta 19, 2007
Antieurooppalaisuus Amerikassa
Little Green Footballs –sivuston ylläpitäjä Charles Johnsonin ja Brussels Journalin välinen kiista Vlaams Belangin ja ruotsindemokraattien rasistisuudesta on paljastanut sellaisia piirteitä amerikkalaisuudessa, jotka eurooppalaisen näkökulmasta vaikuttavat huolestuttavilta. Osan näistä piirteistä voi huoletta laskea ymmärtämättömän Ugly Americanin piikkiin. Toisaalta tämän kaltaiset kirjoitukset antavat aihetta miettiä, voivatko transatlanttiset suhteet koskaan palata entiselleen.
Mark Steyn on amerikkalaistunut kanadalainen, jonka hauskoja ja älykkäitä kolumneja voi lukea täältä. Steyn on kirjoittanut kirjan America Alone, jossa hän näkee Yhdysvaltojen tulevaisuudessa puolustavan yksin länsimaisia arvoja. Eurooppa on väestökehityksensä ansiosta menetetty tapaus, koska kantaväestön alhainen syntyvyys yhdistettynä enimmäkseen islamilaisten maahanmuuttajien korkeaan syntyvyyteen johtaa ennen vuosisadan loppua Euroopan islamisoitumiseen. Yhdysvaltojen kumppaneita tulevaisuudessa ovat vain Australian kaltaiset maat eikä Euroopasta enää ole yhteistyöhön.
Vaikka suurin osa amerikkalaisista on eurooppalaisperäisten siirtolaisten jälkeläisiä, sivistyneellekin amerikkalaiselle Euroopan pienuus sekä etninen ja alueellinen moninaisuus on mahdoton ymmärtää. Lisäksi Yhdysvaltojen ja Euroopan poliittisen kehityksen erilaisuus hämmentää.
Globaali sisällöntuottaja
Mark Steyn kehuu Yhdysvaltoja ja haukkuu Eurooppaa mm. seuraavin sanankääntein:
“Uusi maailma" on yksi vanhimmista vakiintuneista perustuslaillisista demokratioista maapallolla jopa siinä määrin, että “Vanhan maailma” voi sitä tuskin käsittää.
Tämä kehu ei ole lainkaan vailla ansioita, sillä Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän perusta eli Yhdysvaltojen perustuslaki on säilyttänyt asemansa kansakunnan peruskivenä, kun taas historiallisesti samaan ajankohtaan osunut Ranskan vallankumous johti jakobiinien terroriin ja autokratian paluuseen. Siinä missä Yhdysvalloissa eletään ensimmäisen tasavallan aikaa, Ranskassa on menossa jo viides versio.
Steynin käsitys Euroopan poliittisesta kehityksestä on synkkä:
Lukuun ottamatta anglosaksisia demokratioita suurin osa “lännen” kansallisvaltioista on epäonnistunut rauhanomaisen poliittisen kehityksen siirtämisessä sukupolvelta toiselle, minkä ansiosta ne ovat olleet alttiita Suurten Ajatusten kuten kommunismin, fasismin ja Euroopan Unionin seireenilaululle.
Kannattaa huomata, että Steyn kirjoittaa lännen lainausmerkkeihin. Steyn ei usko yhtenäisen lännen olemassaoloon, vaan hänen mukaansa ainoastaan Anglosfääri eli Yhdysvallat vahvistettuna Britannialla, Australialla, Kanadalla ja Uusi-Seelannilla kykenee puolustamaan vapautta ja demokratiaa. Manner-Eurooppa ja Skandinavia ovat menetettyjä tapauksia.
Yksi Eurooppaa ja Yhdysvaltoja erottava tekijä on uskonto. Eurooppa elää nykyisin pitkälti jälkikristillistä aikaa, mutta Yhdysvalloissa kristinusko on säilyttänyt asemansa. Steynin mukaan
Euroopasssa vastaavasti yksi syy abortinvastaisen liikkeen puuttumiseen on se, että perustuslain odotettavissa oleva elinikä on Oldsmobilen elinkaaren mittanen ja suuret kysymykset nähdään pelkästään osana ajan virtaa eli asiat vain tapahtuvat eikä niitä kannata vastustaa.
Sekä Euroopassa että Amerikassa vasemmistovirtaus pyyhkäisi yli koko yhteiskunnan 1960-luvulta alkaen. Siinä missä Euroopassa tämä johti sekularismiin ja kristinuskon kuihtumiseen, Yhdysvalloissa konservatiivinen kristillisyys säilytti asemansa ja onnistui osin torjumaan vasemmistolaisten arvojen voittokulun.
Tosin Steyn unohtaa Puolan ja Irlannin kaltaiset valtiot, joissa abortinvastustus on erittäin yleistä ja katolisen kirkon vaikutus jatkuu edelleen. Eurooppaa ei voi tuolla tavalla ympätä yhteen muottiin, vaan alueelliset erot on pakko ottaa huomioon. Euroopan Unioni tosin pyrkii ulottamaan oman käsityksensä ”oikeista” arvoista kaikkialle, mutta nämä ”yhteiset eurooppalaiset arvot” eivät millään pysty kumoamaan vuosisatojen kehitystä paikallisella tasolla.
Eurooppalainen nationalismi
Euroopassa ei koskaan ole voitu aloittaa puhtaalta pöydältä samalla tavalla kuin Amerikassa, koska täällä etninen hajanaisuus ja vuosisatojen historia keisareineen ja imperiumeineen vaikuttaa edelleen. Yhdysvallat saa olla onnellinen siitä, että se on pystynyt kehittymään ilman Euroopan historiallisia rasitteita. Lisäksi Euroopan pienten kansallisvaltioiden historialliselle nuoruudelle löytyy selitys eurooppalaisten suurvaltojen imperialismista.
Kansallisvaltion ajatus syntyi kansallisromantismin hengessä 1800-luvulla, jolloin myös Suomesta tuli kansakunta. Aiemmin Ruotsin ja Venäjän rajamaana ollut syrjäseutu löysi oman kansallisen identiteettinsä ja valtio perustettiin 1917 eli yli 100 vuotta Yhdysvaltojen perustamisen jälkeen. Silti esimerkiksi allekirjoittanut pystyy jäljittämään kirkonkirjoista esi-isänsä 1500-luvulle saakka. Sama ei monelta amerikkalaiselta onnistu ilman matkaa Eurooppaan.
Eurooppalaiset kansallisvaltiot eivät ole Yhdysvaltojen kaltaisia kansallisuuksien sulatusuuneja. Yhdysvaltojen poliittiden idea on läntisen maailman valtioiden joukossa poikkeus eikä mikään sääntö. Tämä unohtuu Little Green Footballs –sivuston kaikukammion kirjoittajilta säännönmukaisesti.
Charles Johnsonin mielestä eurooppalainen nationalismi on samaa Adolf Hitlerin Blut und Erde –kansallissosialismia vailla variaatioita ja paikallisia eroja. Johnson ei pysty ymmärtämään, että osa Euroopan kansoista, mukaan luettuna flanderilaiset ja baltit, liittoutui Hitlerin Saksan kanssa, koska he näin kuvittelivat näin saavuttavansa kansallisen itsemääräämisoikeuden. Hitlerin Saksa oli kuitenkin totalitaristinen valtio, jonka ideologia perustui rotumystiikkaan ja ajatukseen tarkemmin määrittämättömän arjalaisen rodun ylivertaisuudesta. Suurimmalla osalla Euroopan valtioista kansallisvaltion perusta ei ole rodullinen vaan joko historiallinen, kielellinen tai etninen. Ajatus kansallisvaltiosta ei välttämättä sisällä ylivaltapyrkimyksiä.
Charles Johnsonin Yhdysvalloissa kansalliset identiteetit hävisivät assimilaatiopolitiikan seurauksena. Siksi Yhdysvalloissa ainoa mahdollinen nationalismi perustuu rotuun, kuten Stormfrontin sivuilta on pääteltävissä. Charles Johnsonin kuvittelemaa rotuun perustuvaa nationalismia ei joko ole olemassa Euroopassa tai sen merkitys on täysin mitätön. Yhdysvalloissa valtion poliittinen idea ja sitä kautta isänmaallisuus on kuitenkin ankkuroitu perustuslakiin eikä rotuun, joten Yhdysvaltojen kontekstissa Stormfrontin valkoinen nationalismi sotii valtion perusajatusta vastaan. Näin on myös Euroopassa, koska "rotu" on käsitteenä amerikkalaista tuontitavaraa.
Steynin eurooppalaisvastaisuus ei ole yhtä yksisilmäistä kuin Johnsonin. Ehkä juuri siitä syystä se tuntuu pahemmalta. Steyn toteaa
Eurooppalaiset eivät enää usko kansalliseen suvereniteettiin, kun taas vastaava ei olisi mahdollista Amerikassa.
Kaksi maailmansotaa opettivat eurooppalaiset tekemään yhteistyötä. Euroopan Unioni on tämän yhteistyön ilmentymä. Valitettavasti Euroopan Unioni perustuu Jean Monnetin utopialle ja pyrkimykselle kohti Euroopan liittovaltiota. Tämä ei ole mahdollista, mikäli Euroopan kansat eivät sitä halua. Euroopan Unioni on kuitenkin jo saavuttanut tason, jossa kansalta ei enää kysytä vaan järjestelmä kehittyy oman käsikirjoituksensa mukaan.
Siksi Steynin kaltaiselta kirjoittajalta odottaisi edes jonkinlaista tukea niille, jotka pyrkivät estämään sekä Euroopan islamisoitumisen että Euroopan Unionin kehittymisen kohti ylikansallista supervaltiota. Vaikka Yhdysvallat ei enää neljättä kertaa pelastaisi Eurooppaa omalta itseltään, jonkinlaista moraalista tukea on lupa odottaa siitä huolimatta, että taistelu loppujen lopuksi osoittautuisi turhaksi..
Mark Steyn on amerikkalaistunut kanadalainen, jonka hauskoja ja älykkäitä kolumneja voi lukea täältä. Steyn on kirjoittanut kirjan America Alone, jossa hän näkee Yhdysvaltojen tulevaisuudessa puolustavan yksin länsimaisia arvoja. Eurooppa on väestökehityksensä ansiosta menetetty tapaus, koska kantaväestön alhainen syntyvyys yhdistettynä enimmäkseen islamilaisten maahanmuuttajien korkeaan syntyvyyteen johtaa ennen vuosisadan loppua Euroopan islamisoitumiseen. Yhdysvaltojen kumppaneita tulevaisuudessa ovat vain Australian kaltaiset maat eikä Euroopasta enää ole yhteistyöhön.
Vaikka suurin osa amerikkalaisista on eurooppalaisperäisten siirtolaisten jälkeläisiä, sivistyneellekin amerikkalaiselle Euroopan pienuus sekä etninen ja alueellinen moninaisuus on mahdoton ymmärtää. Lisäksi Yhdysvaltojen ja Euroopan poliittisen kehityksen erilaisuus hämmentää.
Globaali sisällöntuottaja
Mark Steyn kehuu Yhdysvaltoja ja haukkuu Eurooppaa mm. seuraavin sanankääntein:
“Uusi maailma" on yksi vanhimmista vakiintuneista perustuslaillisista demokratioista maapallolla jopa siinä määrin, että “Vanhan maailma” voi sitä tuskin käsittää.
Tämä kehu ei ole lainkaan vailla ansioita, sillä Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän perusta eli Yhdysvaltojen perustuslaki on säilyttänyt asemansa kansakunnan peruskivenä, kun taas historiallisesti samaan ajankohtaan osunut Ranskan vallankumous johti jakobiinien terroriin ja autokratian paluuseen. Siinä missä Yhdysvalloissa eletään ensimmäisen tasavallan aikaa, Ranskassa on menossa jo viides versio.
Steynin käsitys Euroopan poliittisesta kehityksestä on synkkä:
Lukuun ottamatta anglosaksisia demokratioita suurin osa “lännen” kansallisvaltioista on epäonnistunut rauhanomaisen poliittisen kehityksen siirtämisessä sukupolvelta toiselle, minkä ansiosta ne ovat olleet alttiita Suurten Ajatusten kuten kommunismin, fasismin ja Euroopan Unionin seireenilaululle.
Kannattaa huomata, että Steyn kirjoittaa lännen lainausmerkkeihin. Steyn ei usko yhtenäisen lännen olemassaoloon, vaan hänen mukaansa ainoastaan Anglosfääri eli Yhdysvallat vahvistettuna Britannialla, Australialla, Kanadalla ja Uusi-Seelannilla kykenee puolustamaan vapautta ja demokratiaa. Manner-Eurooppa ja Skandinavia ovat menetettyjä tapauksia.
Yksi Eurooppaa ja Yhdysvaltoja erottava tekijä on uskonto. Eurooppa elää nykyisin pitkälti jälkikristillistä aikaa, mutta Yhdysvalloissa kristinusko on säilyttänyt asemansa. Steynin mukaan
Euroopasssa vastaavasti yksi syy abortinvastaisen liikkeen puuttumiseen on se, että perustuslain odotettavissa oleva elinikä on Oldsmobilen elinkaaren mittanen ja suuret kysymykset nähdään pelkästään osana ajan virtaa eli asiat vain tapahtuvat eikä niitä kannata vastustaa.
Sekä Euroopassa että Amerikassa vasemmistovirtaus pyyhkäisi yli koko yhteiskunnan 1960-luvulta alkaen. Siinä missä Euroopassa tämä johti sekularismiin ja kristinuskon kuihtumiseen, Yhdysvalloissa konservatiivinen kristillisyys säilytti asemansa ja onnistui osin torjumaan vasemmistolaisten arvojen voittokulun.
Tosin Steyn unohtaa Puolan ja Irlannin kaltaiset valtiot, joissa abortinvastustus on erittäin yleistä ja katolisen kirkon vaikutus jatkuu edelleen. Eurooppaa ei voi tuolla tavalla ympätä yhteen muottiin, vaan alueelliset erot on pakko ottaa huomioon. Euroopan Unioni tosin pyrkii ulottamaan oman käsityksensä ”oikeista” arvoista kaikkialle, mutta nämä ”yhteiset eurooppalaiset arvot” eivät millään pysty kumoamaan vuosisatojen kehitystä paikallisella tasolla.
Eurooppalainen nationalismi
Euroopassa ei koskaan ole voitu aloittaa puhtaalta pöydältä samalla tavalla kuin Amerikassa, koska täällä etninen hajanaisuus ja vuosisatojen historia keisareineen ja imperiumeineen vaikuttaa edelleen. Yhdysvallat saa olla onnellinen siitä, että se on pystynyt kehittymään ilman Euroopan historiallisia rasitteita. Lisäksi Euroopan pienten kansallisvaltioiden historialliselle nuoruudelle löytyy selitys eurooppalaisten suurvaltojen imperialismista.
Kansallisvaltion ajatus syntyi kansallisromantismin hengessä 1800-luvulla, jolloin myös Suomesta tuli kansakunta. Aiemmin Ruotsin ja Venäjän rajamaana ollut syrjäseutu löysi oman kansallisen identiteettinsä ja valtio perustettiin 1917 eli yli 100 vuotta Yhdysvaltojen perustamisen jälkeen. Silti esimerkiksi allekirjoittanut pystyy jäljittämään kirkonkirjoista esi-isänsä 1500-luvulle saakka. Sama ei monelta amerikkalaiselta onnistu ilman matkaa Eurooppaan.
Eurooppalaiset kansallisvaltiot eivät ole Yhdysvaltojen kaltaisia kansallisuuksien sulatusuuneja. Yhdysvaltojen poliittiden idea on läntisen maailman valtioiden joukossa poikkeus eikä mikään sääntö. Tämä unohtuu Little Green Footballs –sivuston kaikukammion kirjoittajilta säännönmukaisesti.
Charles Johnsonin mielestä eurooppalainen nationalismi on samaa Adolf Hitlerin Blut und Erde –kansallissosialismia vailla variaatioita ja paikallisia eroja. Johnson ei pysty ymmärtämään, että osa Euroopan kansoista, mukaan luettuna flanderilaiset ja baltit, liittoutui Hitlerin Saksan kanssa, koska he näin kuvittelivat näin saavuttavansa kansallisen itsemääräämisoikeuden. Hitlerin Saksa oli kuitenkin totalitaristinen valtio, jonka ideologia perustui rotumystiikkaan ja ajatukseen tarkemmin määrittämättömän arjalaisen rodun ylivertaisuudesta. Suurimmalla osalla Euroopan valtioista kansallisvaltion perusta ei ole rodullinen vaan joko historiallinen, kielellinen tai etninen. Ajatus kansallisvaltiosta ei välttämättä sisällä ylivaltapyrkimyksiä.
Charles Johnsonin Yhdysvalloissa kansalliset identiteetit hävisivät assimilaatiopolitiikan seurauksena. Siksi Yhdysvalloissa ainoa mahdollinen nationalismi perustuu rotuun, kuten Stormfrontin sivuilta on pääteltävissä. Charles Johnsonin kuvittelemaa rotuun perustuvaa nationalismia ei joko ole olemassa Euroopassa tai sen merkitys on täysin mitätön. Yhdysvalloissa valtion poliittinen idea ja sitä kautta isänmaallisuus on kuitenkin ankkuroitu perustuslakiin eikä rotuun, joten Yhdysvaltojen kontekstissa Stormfrontin valkoinen nationalismi sotii valtion perusajatusta vastaan. Näin on myös Euroopassa, koska "rotu" on käsitteenä amerikkalaista tuontitavaraa.
Steynin eurooppalaisvastaisuus ei ole yhtä yksisilmäistä kuin Johnsonin. Ehkä juuri siitä syystä se tuntuu pahemmalta. Steyn toteaa
Eurooppalaiset eivät enää usko kansalliseen suvereniteettiin, kun taas vastaava ei olisi mahdollista Amerikassa.
Kaksi maailmansotaa opettivat eurooppalaiset tekemään yhteistyötä. Euroopan Unioni on tämän yhteistyön ilmentymä. Valitettavasti Euroopan Unioni perustuu Jean Monnetin utopialle ja pyrkimykselle kohti Euroopan liittovaltiota. Tämä ei ole mahdollista, mikäli Euroopan kansat eivät sitä halua. Euroopan Unioni on kuitenkin jo saavuttanut tason, jossa kansalta ei enää kysytä vaan järjestelmä kehittyy oman käsikirjoituksensa mukaan.
Siksi Steynin kaltaiselta kirjoittajalta odottaisi edes jonkinlaista tukea niille, jotka pyrkivät estämään sekä Euroopan islamisoitumisen että Euroopan Unionin kehittymisen kohti ylikansallista supervaltiota. Vaikka Yhdysvallat ei enää neljättä kertaa pelastaisi Eurooppaa omalta itseltään, jonkinlaista moraalista tukea on lupa odottaa siitä huolimatta, että taistelu loppujen lopuksi osoittautuisi turhaksi..
keskiviikkona, marraskuuta 14, 2007
Pienin askelin kohti totalitarismia
Suomi siirtyi taas yhden askeleen kohti totalitarismia, kun Mikko Ellilä sai syytteen kiihotuksesta kansanryhmää vastaan kirjoituksestaan ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä”. Helsingin Sanomat uutisoi asiasta 14.11.2007, kun taas Yleisradio tiesi asiasta päivää aiemmin. Yleisradion jutusta kannattaa panna merkille hupaisa uuskielinen ilmaus ”sananvapausrikos”. Apulaisvaltakunnansyyttäjä kertoo ratkaisussaan seuraavaa:
Apulaisvaltakunnansyyttäjän käsityksen mukaan epäilty oli levittänyt lausuntoja, jotka kohdistuivat rikoksen tunnusmerkistössä tarkoitettuihin kansanryhmiin. Epäilty oli lausunnoissaan esittänyt, että kohteena oleviin kansanryhmiin kuuluvat ihmiset ovat vaarallisia, koska he ovat luonteeltaan niin väkivaltaisia ja koska he syyllistyvät rikoksiin niin usein ja että sanottuun ryhmään kuuluvat ihmiset ovat muiden kustannuksilla eläviä loisia. Lausunnot olivat apulaisvaltakunnansyyttäjän mukaan sanottuja ihmisryhmiä panettelevia ja solvaavia, koska niissä vahvasti yleistäen kuvataan kokonaiset kansanryhmät alkeellisina, tyhminä, rikollisina ja loisina. Lausunnot loukkasivat sanottuihin ryhmiin kuuluvien ihmisten ihmisarvoa.
YK:n rotusorron vastainen sopimus
Tutkintapyynnön asiasta oli jättänyt silloinen vähemmistövaltuutettu, nykyinen apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen, joka viittasi perusteluissaan Mika Illmanin väitöskirjaan. Illmanin johtopäätösten tiivistelmä on luettavissa tuolta. Olen aiemmin lukenut tiivistelmän, mutta uusintalukemisella huomio kiinnittyi seuraavaan lauseeseen:
YK:ssa hyväksyttiin kaikkinaisen rotusorron vastainen sopimus vuonna 1965, johon Suomi liittyi vuonna 1970. Tämä on Suomen lain rasisminvastaisen oikeuskäytännön perusta.
Kaivoin internetistä tuon YK:n rotusorron vastaisen sopimuksen tekstin, jonka voi kokonaisuudessaan käydä lukemassa täältä. Kyseessä on YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 2106, joka saatiin valmiiksi 21.12.1965 ja astui voimaan 4. tammikuuta 1969. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää neljänteen artiklaan ja siinä erityisesti kohtaan, jossa sanotaan
(a) Shall declare an offence punishable by law all dissemination of ideas based on racial superiority or hatred, incitement to racial discrimination, as well as all acts of violence or incitement to such acts against any race or group of persons of another colour or ethnic origin, and also the provision of any assistance to racist activities, including the financing thereof;
(b) Shall declare illegal and prohibit organizations, and also organized and all other propaganda activities, which promote and incite racial discrimination, and shall recognize participation in such organizations or activities as an offence punishable by law;
Allekirjoittajavaltioiden pitää siis säätää rikollisiksi kaikkien rodulliseen ylemmyyteen tai rotuvihaan perustuvien ajatusten levittäminen. Myös organisaatiot, jotka edistävät rotusyrjintää, pitää julistaa laittomiksi ja näiden organisaatioiden toimintaan osallistuminen on säädettävä rangaistavaksi. Suomen Rikoslain 11. luvun 8. pykälä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan perustuu siis YK:n rotusorronvastaisen sopimuksen 4. artiklaan.
YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa puolestaan todetaan sananvapaudesta seuraavaa (artikla 19):
Everyone has the right to freedom of opinion and expression; this right includes freedom to hold opinions without interference and to seek, receive and impart information and ideas through any media and regardless of frontiers.
Kokoontumisvapaudesta on sanottu artiklassa 20.
(1) Everyone has the right to freedom of peaceful assembly and association.
(2) No one may be compelled to belong to an association.
Ihmisoikeuksien julistus ja rotusorronvastainen sopimus ovat siis keskenään ristiriidassa. Ihmisoikeuksien julistus on päätetty YK:n yleiskokouksessa 10. joulukuuta 1948 eli se on rotusortosopimusta vanhempaa perua.
Hyvällä syyllä voidaan sanoa, että kumpikin sopimus oli oman aikansa tuote. Rotusorronvastaiseen sopimukseen vaikuttivat erityisesti siirtomaiden vapautuminen ja Yhdysvaltojen kansalaisoikeustaistelu. Suomen kannalta ratifioinnilla vuonna 1970 ei ollut mitään käytännön merkitystä, koska Suomi oli tuolloin etnisesti erittäin homogeeninen maa. Pykälä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan onkin säädetty huomattavasti sopimuksen ratifiointia myöhemmin eli vasta vuonna 1995, jolloin Suomeen oli jo saapunut merkittävä määrä pakolaisia.
Miten pykälään pitäisi suhtautua?
Rikoslain 11. luvun 8. pykälä on kirjoitettu sen verran epämääräisesti, että se mahdollistaa mielivaltaiset tulkinnat. Syyte Mikko Ellilää vastaan perustuu osittain lain epämääräisyyteen ja osittain entisen vähemmistövaltuutetun ylettömään innokkuuteen mitata lain tulkinta oikeudessa. Mika Illmanin väitöskirjan tiivistelmästä voi myös päätellä, että Illman tuntee tarvetta kiristää pykälän tulkintaa. Hänen perustelunsa kiristämisen suhteen olen jo aiemmissa kirjoituksissani osoittanut kaukaa haetuiksi.
Jos taas ajatellaan YK:n julistuksia, joihin pykälät perustuvat, niihin voi joko suhtautua vakavasti tai olla suhtautumatta. Suomi ei ole esittänyt mitään varauksia rotusorron vastaiseen sopimukseen. Vuonna 1970 varauksille ei varmasti ollut mitään tarvetta, mutta Suomi on valtiona perinteisesti suhtautunut maailmanjärjestön suosituksiin vakavasti. Läheskään kaikki maailman valtiot eivät erityisen innokkaasti sovella YK:n yleiskokouksen päätöksiä käytännössä, vaikka ne olisivatkin paperilla ratifioineet ne.
Sananvapaus kuuluu niin olennaisena osana länsimaiseen liberaaliin demokratiaan, että sen rajoittamiselle pitää olla vankat perusteet. Käytännössä lienee selvää, että Mikko Ellilän rankaisuun ei ole olemassa mitään vankkaa perustetta, vaan syytteellä ammutaan kärpästä tykillä. Syyte itsessään aiheuttaa enemmän vahinkoa lain kunnioitukselle, kuin kirjoituksen sisältämät mielipiteet koskaan voisivat tehdä. Lisäksi veronmaksajan rahoja tuhlataan täysin tarpeettomaan oikeudenkäyntiin väitetystä rikoksesta, jolla ei ole selkeästi määritettyä uhria.
Varsinainen ongelma on kuitenkin itse pykälässä, joka on sekä tarpeeton että huonosti kirjoitettu. Autoritaarisissa valtioissa ihmiset yleensä tietävät, mitä saa sanoa ja mitä ei. Oikeusvaltio Suomen sananvapauden rajoituksista ei pirukaan ota selvää, mikä tietää hyviä tienestejä lakimiehille.
Internetin suitsiminen alkanut
Toisaalla pikku-uutisena kerrottiin, että poliisi on toimittanut operaattoreille ensimmäiset estolistat lapsipornoa sisältäville sivustoille. Laki estolistoista astui voimaan vuoden alusta. Listan sisältö on salainen eli suomalainen internetin käyttäjä ei tiedä, mille sivuille häneltä on pääsy kielletty. Jos ja kun estolistat ulotetaan myös muunlaisille sivustoille, internetin sananvapaus on mennyttä. Onneksi maailmalta löytyy lukuisia proxy-palvelimia, joiden avulla estolistojen kiertäminen on varsin vaivatonta. Tämänhän kaikki maailman epävapaiden valtioiden internet-käyttäjät jo tietävät.
Apulaisvaltakunnansyyttäjän käsityksen mukaan epäilty oli levittänyt lausuntoja, jotka kohdistuivat rikoksen tunnusmerkistössä tarkoitettuihin kansanryhmiin. Epäilty oli lausunnoissaan esittänyt, että kohteena oleviin kansanryhmiin kuuluvat ihmiset ovat vaarallisia, koska he ovat luonteeltaan niin väkivaltaisia ja koska he syyllistyvät rikoksiin niin usein ja että sanottuun ryhmään kuuluvat ihmiset ovat muiden kustannuksilla eläviä loisia. Lausunnot olivat apulaisvaltakunnansyyttäjän mukaan sanottuja ihmisryhmiä panettelevia ja solvaavia, koska niissä vahvasti yleistäen kuvataan kokonaiset kansanryhmät alkeellisina, tyhminä, rikollisina ja loisina. Lausunnot loukkasivat sanottuihin ryhmiin kuuluvien ihmisten ihmisarvoa.
YK:n rotusorron vastainen sopimus
Tutkintapyynnön asiasta oli jättänyt silloinen vähemmistövaltuutettu, nykyinen apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen, joka viittasi perusteluissaan Mika Illmanin väitöskirjaan. Illmanin johtopäätösten tiivistelmä on luettavissa tuolta. Olen aiemmin lukenut tiivistelmän, mutta uusintalukemisella huomio kiinnittyi seuraavaan lauseeseen:
YK:ssa hyväksyttiin kaikkinaisen rotusorron vastainen sopimus vuonna 1965, johon Suomi liittyi vuonna 1970. Tämä on Suomen lain rasisminvastaisen oikeuskäytännön perusta.
Kaivoin internetistä tuon YK:n rotusorron vastaisen sopimuksen tekstin, jonka voi kokonaisuudessaan käydä lukemassa täältä. Kyseessä on YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 2106, joka saatiin valmiiksi 21.12.1965 ja astui voimaan 4. tammikuuta 1969. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää neljänteen artiklaan ja siinä erityisesti kohtaan, jossa sanotaan
(a) Shall declare an offence punishable by law all dissemination of ideas based on racial superiority or hatred, incitement to racial discrimination, as well as all acts of violence or incitement to such acts against any race or group of persons of another colour or ethnic origin, and also the provision of any assistance to racist activities, including the financing thereof;
(b) Shall declare illegal and prohibit organizations, and also organized and all other propaganda activities, which promote and incite racial discrimination, and shall recognize participation in such organizations or activities as an offence punishable by law;
Allekirjoittajavaltioiden pitää siis säätää rikollisiksi kaikkien rodulliseen ylemmyyteen tai rotuvihaan perustuvien ajatusten levittäminen. Myös organisaatiot, jotka edistävät rotusyrjintää, pitää julistaa laittomiksi ja näiden organisaatioiden toimintaan osallistuminen on säädettävä rangaistavaksi. Suomen Rikoslain 11. luvun 8. pykälä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan perustuu siis YK:n rotusorronvastaisen sopimuksen 4. artiklaan.
YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa puolestaan todetaan sananvapaudesta seuraavaa (artikla 19):
Everyone has the right to freedom of opinion and expression; this right includes freedom to hold opinions without interference and to seek, receive and impart information and ideas through any media and regardless of frontiers.
Kokoontumisvapaudesta on sanottu artiklassa 20.
(1) Everyone has the right to freedom of peaceful assembly and association.
(2) No one may be compelled to belong to an association.
Ihmisoikeuksien julistus ja rotusorronvastainen sopimus ovat siis keskenään ristiriidassa. Ihmisoikeuksien julistus on päätetty YK:n yleiskokouksessa 10. joulukuuta 1948 eli se on rotusortosopimusta vanhempaa perua.
Hyvällä syyllä voidaan sanoa, että kumpikin sopimus oli oman aikansa tuote. Rotusorronvastaiseen sopimukseen vaikuttivat erityisesti siirtomaiden vapautuminen ja Yhdysvaltojen kansalaisoikeustaistelu. Suomen kannalta ratifioinnilla vuonna 1970 ei ollut mitään käytännön merkitystä, koska Suomi oli tuolloin etnisesti erittäin homogeeninen maa. Pykälä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan onkin säädetty huomattavasti sopimuksen ratifiointia myöhemmin eli vasta vuonna 1995, jolloin Suomeen oli jo saapunut merkittävä määrä pakolaisia.
Miten pykälään pitäisi suhtautua?
Rikoslain 11. luvun 8. pykälä on kirjoitettu sen verran epämääräisesti, että se mahdollistaa mielivaltaiset tulkinnat. Syyte Mikko Ellilää vastaan perustuu osittain lain epämääräisyyteen ja osittain entisen vähemmistövaltuutetun ylettömään innokkuuteen mitata lain tulkinta oikeudessa. Mika Illmanin väitöskirjan tiivistelmästä voi myös päätellä, että Illman tuntee tarvetta kiristää pykälän tulkintaa. Hänen perustelunsa kiristämisen suhteen olen jo aiemmissa kirjoituksissani osoittanut kaukaa haetuiksi.
Jos taas ajatellaan YK:n julistuksia, joihin pykälät perustuvat, niihin voi joko suhtautua vakavasti tai olla suhtautumatta. Suomi ei ole esittänyt mitään varauksia rotusorron vastaiseen sopimukseen. Vuonna 1970 varauksille ei varmasti ollut mitään tarvetta, mutta Suomi on valtiona perinteisesti suhtautunut maailmanjärjestön suosituksiin vakavasti. Läheskään kaikki maailman valtiot eivät erityisen innokkaasti sovella YK:n yleiskokouksen päätöksiä käytännössä, vaikka ne olisivatkin paperilla ratifioineet ne.
Sananvapaus kuuluu niin olennaisena osana länsimaiseen liberaaliin demokratiaan, että sen rajoittamiselle pitää olla vankat perusteet. Käytännössä lienee selvää, että Mikko Ellilän rankaisuun ei ole olemassa mitään vankkaa perustetta, vaan syytteellä ammutaan kärpästä tykillä. Syyte itsessään aiheuttaa enemmän vahinkoa lain kunnioitukselle, kuin kirjoituksen sisältämät mielipiteet koskaan voisivat tehdä. Lisäksi veronmaksajan rahoja tuhlataan täysin tarpeettomaan oikeudenkäyntiin väitetystä rikoksesta, jolla ei ole selkeästi määritettyä uhria.
Varsinainen ongelma on kuitenkin itse pykälässä, joka on sekä tarpeeton että huonosti kirjoitettu. Autoritaarisissa valtioissa ihmiset yleensä tietävät, mitä saa sanoa ja mitä ei. Oikeusvaltio Suomen sananvapauden rajoituksista ei pirukaan ota selvää, mikä tietää hyviä tienestejä lakimiehille.
Internetin suitsiminen alkanut
Toisaalla pikku-uutisena kerrottiin, että poliisi on toimittanut operaattoreille ensimmäiset estolistat lapsipornoa sisältäville sivustoille. Laki estolistoista astui voimaan vuoden alusta. Listan sisältö on salainen eli suomalainen internetin käyttäjä ei tiedä, mille sivuille häneltä on pääsy kielletty. Jos ja kun estolistat ulotetaan myös muunlaisille sivustoille, internetin sananvapaus on mennyttä. Onneksi maailmalta löytyy lukuisia proxy-palvelimia, joiden avulla estolistojen kiertäminen on varsin vaivatonta. Tämänhän kaikki maailman epävapaiden valtioiden internet-käyttäjät jo tietävät.
HS otti Twinglyn käyttöön
Tämän tekstin tarkoituksena on kokeilla, ilmestyykö tämä blogi Helsingin Sanomien verkkosivulle. Jos testi on menestyksekäs, linkki tähän tekstiin löytyy täältä.
tiistaina, marraskuuta 13, 2007
Netistä poimittua
Joskus netistä löytyy kirjoituksia, johon joku toinen itseäni fiksumpi on kirjoittanut samat asiat sen jälkeen, kun itse olen niistä kirjoittanut (ks. edellinen kirjoitus). Tämä antaa ainakin hetkellisen illuusion omasta erinomaisuudesta, mikä riittää meikäläiselle mainiosti. Todellisuudessa itse asia on selvä niille, jotka eivät suostu allekirjoittamaan poliittisen korrektiuden pelisääntöjä.
Poliittisen korrektiuden eräs piirre on kaiken länsimaalaisuuden halventaminen ja läntisen sivilisaation menneiden hirmutekojen paisuttelu äärimmilleen asti. Eikä tämä vielä riitä, sillä syyllisyys menneisyydestä kantaa vielä sukupolvien taakse. Tämä näkyy parhaiten Saksassa, jossa merkkejä kaasukammioiden aiheuttaman syyllisyyden hälvenemisestä ei ole näköpiirissä, vaikka suurimmalla osalla nykysaksalaisista ei koskaan ole ollut mitään tekemistä natsismin kanssa.
Norjalainen Fjordman on lukuisissa kirjoituksissaan käsitellyt länsimaisten yhteiskuntien itseinhoa, ja hänen mukaansa tämä on seurausta marxilaisuuden muuntautumisesta luokkataistelun aatteesta monikulttuurisuudeksi. Kirjoituksessaan 21. vuosisadan kommunismi Fjordman toteaa:
Sanaton oletus tämän takana on se, että erillisten kulttuurien aika on ohi. Kaikki maailman kansat sekoittuvat vähitellen toisiinsa. Etniset, uskonnolliset ja rodulliset jännitteet katoavat, koska on vain yksi tasa-arvoinen ihmiskunta. Kyseessä on kulttuurillinen ja geneettinen kommunismi. Kansallisvaltiot, jotka laativat omia lakejaan ja vartioivat rajojaan, harjoittavat ”syrjintää”. Koska ne muodostavat esteen tälle uudelle utopialle, ne pitää asteittain lakkauttaa alkaen tietysti länsimaista, kunnes kenellä tahansa on vapaus liikkua minne tahansa, jossa kansainvälinen lainsäädäntö ja ihmisoikeussäädökset määrittävät sovellettavan lain. Ihmisten elämää hallinnoi oletettavasti hyväntahtoinen ylikansallisten byrokraattien muodostama eliitti.
Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään yksipuolisesti vasemmistolainen aate, vaan tämä ajatus vetoaa myös osaan oikeistolaisista. Heidän mielestä ihminen on ensisijaisesti taloudellinen olento, homo economicus, jonka pääasiallinen tehtävä on tehdä työtä ja kuluttaa. Nykymuotoista Euroopan Unionia voi pitää bisnesoikeistolaisen ja monikulttuurisen vasemmistolaisen ajattelun symbioosina.
Kulttuuri ei merkitse tällöin mitään muuta kuin sosiaalista konstruktiota, jonka voi tarvittaessa dekonstruoida. Myöskään uskonnoilla ei ole eroa, koska ne ovat kaikki pohjimmiltaan samanlaisia ja pyrkivät samaan lopputulokseen. Kulttuurit ovat kuin paitoja, joita voi vaihtaa muodin mukaan nykyisessä kulttuurittomassa kulttuurissa.
Luonnollisesti tällaiset ajatukset on sisäistetty lähinnä yliopistoissa, mediassa ja kansainvälisissä järjestöissä vaikuttavien ihmisten keskuudessa. Tavallinen kansa elää omassa todellisuudessaan eikä juurikaan piittaa mistään monikulttuurisuudesta. Joskus monikulttuurisuus kuitenkin tunkeutuu tavallisen ihmisen todellisuuteen, kun eliitin myötävaikutuksella toteutetun massiivisen maahanmuuton seuraukset alkavat näkyä omassa arkipäivässä. Kyse ei tällöin ole värikkäistä etnisistä ravintoloista, vaan oman asuinalueen peruuttamattomasta muutoksesta, joka koskettaa erityisesti kantaväestön köyhintä osaa.
Kulttuuriton kulttuuri
Siirtyminen kansallisvaltioihin perustuvasta yhteiskunnasta ei tietystikään käy kitkattomasti. Kantaväestön kulttuurin merkitystä pitää aliarvioida korostamalla vieraita vaikutteita ja sitä, kuinka länsimainen sivistys ei olisi ollut mahdollista, mikäli antiikin kreikkalaiset kirjoitukset eivät olisi säilyneet keskiajalla arabien hallussa. Ruotsissa kaikki tietysti viedään muita pitemmälle, mikä käy ilmi Keskustapuolueen johtaja Maud Olofssonin lausunnosta Östra Sörmlands Postenissa:
Itse asiassa ruotsalaiset eivät rakentaneet Ruotsia. Ulkomaalaiset ihmiset Ruotsin ulkopuolelta tekivät sen.
Tietysti kulttuurivaikutteet kulkevat ja ovat aina kulkeneet hallinnollisten rajojen yli. Suomessakin perinteisten teollisuussukujen nimet, kuten Serlachius, Gutzeit ja Finlayson, eivät kuulosta ihan perinteisiltä. On kuitenkin aikamoinen loukkaus menneitä sukupolvia kohtaan päästää suustaan sammakoita Olofssonin tyyliin.
Oman kulttuurin kieltäminen ei Suomessa toimi yhtä hyvin kuin Ruotsissa, mutta täältäkin löytyy ajattelijoita, jotka ovat samoilla linjoilla. Historiantutkija, esseisti Jukka Relander arvosteli Jussi Halla-ahon, Teemu Lahtisen ja Sampsa Rydmanin näkemyksiä seuraavasti:
Näillä on ajattelussa yksi perustava virhe: he lähtevät siitä oletuksesta, että on yksi vahva monikulttuurisuuden ihanne. Mutta liberaali kulttuuri ei ole monikulttuurinen, vaan kulttuuriton kulttuuri.
Ajatusvirhe sisältyy kuitenkin Relanderin lauseeseen. Samuel Huntington kertoi kirjassaan Clash of Civilizations länsimaisen kulttuurin taipumuksesta universalisoida omat arvonsa. Tällä tavoin oma kulttuuritausta ikään kuin katoaa, koska samalla unohdetaan, että muissa kulttuureissa kasvaneet eivät välttämättä ajattele samalla tavalla.
Ei ole mitenkään tavatonta, että länsimaalainen kristitty tai juutalainen tutkii työkseen islamia ja sen pyhiä kirjoituksia. Pelkkä viileä tutkijan uteliaisuus riittää motiiviksi, kuten Bernard Lewisin tai Jaakko Hämeen-Anttilan tapauksessa. Vastaavasti historian aikana islamilaisen kulttuurin piirissä ei ole esiintynyt juuri minkäänlaista kiinnostusta länttä tai kristinuskoa kohtaan. Mitä syytä ainoan oikean uskonnon edustajalla on tutkia uskontoa, joka Allahin mielestä on väärä? Sen sijaan länsimainen aseteknologia on kelvannut ja kelpaa edelleen muslimeille.
Hämeen-Anttila kokee velvollisuudekseen monipuolistaa kuvaa islamista, koska hänen mielestään islamin negatiivisista puolista kerrotaan riittävästi tiedotusvälineissä. Hyvänä esimerkkinä tästä on pari viikkoa sitten kirjamessuilla tehty haastattelu, jossa Hämeen-Anttila rinnastaa madrassassa Koraania resitoivat lapset entisajan lukukinkereillä Katekismusta tankkaaviin suomalaisiin tai ABC-kirjaa pänttääviin Jukolan veljeksiin. Hänelle esitetystä uutispätkästä kävi kuitenkin ilmi, että madrassan oppilaat opettelevat Koraania ulkoa itselleen vieraalla kielellä ymmärtämättä lukemastaan sanaakaan.
Sopeutuja
Vieraiden kulttuurien edustajat voivat kuitenkin sopeutua monikulttuuriseen yhteiskuntaan tai kulttuurittomaan kulttuuriin. Sopeutumisen laatu ei tosin aina vastaa odotuksia. Aiemminkin tässä blogissa mainittu Muslim Council of Britainin johtaja Muhammad Abdul Bari on esittänyt mielipiteitään Guardianin jutussa otsikolla Negatiivisuus islamia kohtaan lisää jännitteitä (tarkempi haastattelu löytyy Telegraphin sivuilta). Bari syyttää Britannian hallitusta jännitteiden lisäämisestä ja varoittaa:
Jokaisen yhteiskunnan täytyy olla varovainen, jotta emme joutuisi tilanteeseen, jossa ihmisten mielet voivat myrkyttyä kuten 1930-luvulla.
Bari rinnastaa tässä Britannian muslimit juutalaisiin 30-luvun Saksassa. Tässä hän toimii loogisesti monikulttuurisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan eli asettaa vähemmistön sorretun uhrin asemaan. Bari jatkaa samoilla linjoilla toteamalla, että integraatio on kaksisuuntainen prosessi ja että muslimikulttuurin positiivisia puolia pitäisi korostaa Al-Qaedan uhan asemesta. Bari on älykäs ja tietää, mistä naruista monikulttuurisessa yhteiskunnassa pitää vetää halutun lopputuloksen aikaansaamiseksi.
Bari ei myöskään ujostele esittää islamin hyviä puolia:
Muslimien periaatteet kuten tiukempi asenne alkoholinkäyttöön, seksiin, avioliittoon ja pukeutumiseen voivat kehittää maata kokonaisuutena ja parantaa moraalia.
Luonnollisesti Barin mielestä islamilaista terrorismia ei ole olemassakaan:
Terroristit ovat terroristeja mutta meidän ei pitäisi puhua muslimiterroristeista, koska se leimaa koko yhteisön. Emme koskaan kutsuneet IRA:ta katoliseksi terroristijärjestöksi.
Barin johtaman järjestön Islam is Peace –kampanjasta olen kertonut aiemmin. Britannian hallitus on lopettanut MCB:n rahoituksen sen jälkeen, kun on väitetty järjestöllä olleen yhteyksiä ääri-islamisteihin. Järjestöä on myös syytetty juutalaisten joukkotuhon muistopäivän boikotoinnista, mutta Barin mukaan
Muistotilaisuuden tulisi koskea kaikkia joukkomurhia.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että armenialaisten joukkomurhaa muisteltaisiin samassa yhteydessä. Tohtori Bari on kuitenkin mukava mies ja hän on oppinut arvostamaan myös brittiläistä kulttuuria. Bangladeshissa kasvanut fysiikan tohtori pitää Britanniassa eniten fish and chipsistä, juustosta, paidoista ja solmioista.
Poliittisen korrektiuden eräs piirre on kaiken länsimaalaisuuden halventaminen ja läntisen sivilisaation menneiden hirmutekojen paisuttelu äärimmilleen asti. Eikä tämä vielä riitä, sillä syyllisyys menneisyydestä kantaa vielä sukupolvien taakse. Tämä näkyy parhaiten Saksassa, jossa merkkejä kaasukammioiden aiheuttaman syyllisyyden hälvenemisestä ei ole näköpiirissä, vaikka suurimmalla osalla nykysaksalaisista ei koskaan ole ollut mitään tekemistä natsismin kanssa.
Norjalainen Fjordman on lukuisissa kirjoituksissaan käsitellyt länsimaisten yhteiskuntien itseinhoa, ja hänen mukaansa tämä on seurausta marxilaisuuden muuntautumisesta luokkataistelun aatteesta monikulttuurisuudeksi. Kirjoituksessaan 21. vuosisadan kommunismi Fjordman toteaa:
Sanaton oletus tämän takana on se, että erillisten kulttuurien aika on ohi. Kaikki maailman kansat sekoittuvat vähitellen toisiinsa. Etniset, uskonnolliset ja rodulliset jännitteet katoavat, koska on vain yksi tasa-arvoinen ihmiskunta. Kyseessä on kulttuurillinen ja geneettinen kommunismi. Kansallisvaltiot, jotka laativat omia lakejaan ja vartioivat rajojaan, harjoittavat ”syrjintää”. Koska ne muodostavat esteen tälle uudelle utopialle, ne pitää asteittain lakkauttaa alkaen tietysti länsimaista, kunnes kenellä tahansa on vapaus liikkua minne tahansa, jossa kansainvälinen lainsäädäntö ja ihmisoikeussäädökset määrittävät sovellettavan lain. Ihmisten elämää hallinnoi oletettavasti hyväntahtoinen ylikansallisten byrokraattien muodostama eliitti.
Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään yksipuolisesti vasemmistolainen aate, vaan tämä ajatus vetoaa myös osaan oikeistolaisista. Heidän mielestä ihminen on ensisijaisesti taloudellinen olento, homo economicus, jonka pääasiallinen tehtävä on tehdä työtä ja kuluttaa. Nykymuotoista Euroopan Unionia voi pitää bisnesoikeistolaisen ja monikulttuurisen vasemmistolaisen ajattelun symbioosina.
Kulttuuri ei merkitse tällöin mitään muuta kuin sosiaalista konstruktiota, jonka voi tarvittaessa dekonstruoida. Myöskään uskonnoilla ei ole eroa, koska ne ovat kaikki pohjimmiltaan samanlaisia ja pyrkivät samaan lopputulokseen. Kulttuurit ovat kuin paitoja, joita voi vaihtaa muodin mukaan nykyisessä kulttuurittomassa kulttuurissa.
Luonnollisesti tällaiset ajatukset on sisäistetty lähinnä yliopistoissa, mediassa ja kansainvälisissä järjestöissä vaikuttavien ihmisten keskuudessa. Tavallinen kansa elää omassa todellisuudessaan eikä juurikaan piittaa mistään monikulttuurisuudesta. Joskus monikulttuurisuus kuitenkin tunkeutuu tavallisen ihmisen todellisuuteen, kun eliitin myötävaikutuksella toteutetun massiivisen maahanmuuton seuraukset alkavat näkyä omassa arkipäivässä. Kyse ei tällöin ole värikkäistä etnisistä ravintoloista, vaan oman asuinalueen peruuttamattomasta muutoksesta, joka koskettaa erityisesti kantaväestön köyhintä osaa.
Kulttuuriton kulttuuri
Siirtyminen kansallisvaltioihin perustuvasta yhteiskunnasta ei tietystikään käy kitkattomasti. Kantaväestön kulttuurin merkitystä pitää aliarvioida korostamalla vieraita vaikutteita ja sitä, kuinka länsimainen sivistys ei olisi ollut mahdollista, mikäli antiikin kreikkalaiset kirjoitukset eivät olisi säilyneet keskiajalla arabien hallussa. Ruotsissa kaikki tietysti viedään muita pitemmälle, mikä käy ilmi Keskustapuolueen johtaja Maud Olofssonin lausunnosta Östra Sörmlands Postenissa:
Itse asiassa ruotsalaiset eivät rakentaneet Ruotsia. Ulkomaalaiset ihmiset Ruotsin ulkopuolelta tekivät sen.
Tietysti kulttuurivaikutteet kulkevat ja ovat aina kulkeneet hallinnollisten rajojen yli. Suomessakin perinteisten teollisuussukujen nimet, kuten Serlachius, Gutzeit ja Finlayson, eivät kuulosta ihan perinteisiltä. On kuitenkin aikamoinen loukkaus menneitä sukupolvia kohtaan päästää suustaan sammakoita Olofssonin tyyliin.
Oman kulttuurin kieltäminen ei Suomessa toimi yhtä hyvin kuin Ruotsissa, mutta täältäkin löytyy ajattelijoita, jotka ovat samoilla linjoilla. Historiantutkija, esseisti Jukka Relander arvosteli Jussi Halla-ahon, Teemu Lahtisen ja Sampsa Rydmanin näkemyksiä seuraavasti:
Näillä on ajattelussa yksi perustava virhe: he lähtevät siitä oletuksesta, että on yksi vahva monikulttuurisuuden ihanne. Mutta liberaali kulttuuri ei ole monikulttuurinen, vaan kulttuuriton kulttuuri.
Ajatusvirhe sisältyy kuitenkin Relanderin lauseeseen. Samuel Huntington kertoi kirjassaan Clash of Civilizations länsimaisen kulttuurin taipumuksesta universalisoida omat arvonsa. Tällä tavoin oma kulttuuritausta ikään kuin katoaa, koska samalla unohdetaan, että muissa kulttuureissa kasvaneet eivät välttämättä ajattele samalla tavalla.
Ei ole mitenkään tavatonta, että länsimaalainen kristitty tai juutalainen tutkii työkseen islamia ja sen pyhiä kirjoituksia. Pelkkä viileä tutkijan uteliaisuus riittää motiiviksi, kuten Bernard Lewisin tai Jaakko Hämeen-Anttilan tapauksessa. Vastaavasti historian aikana islamilaisen kulttuurin piirissä ei ole esiintynyt juuri minkäänlaista kiinnostusta länttä tai kristinuskoa kohtaan. Mitä syytä ainoan oikean uskonnon edustajalla on tutkia uskontoa, joka Allahin mielestä on väärä? Sen sijaan länsimainen aseteknologia on kelvannut ja kelpaa edelleen muslimeille.
Hämeen-Anttila kokee velvollisuudekseen monipuolistaa kuvaa islamista, koska hänen mielestään islamin negatiivisista puolista kerrotaan riittävästi tiedotusvälineissä. Hyvänä esimerkkinä tästä on pari viikkoa sitten kirjamessuilla tehty haastattelu, jossa Hämeen-Anttila rinnastaa madrassassa Koraania resitoivat lapset entisajan lukukinkereillä Katekismusta tankkaaviin suomalaisiin tai ABC-kirjaa pänttääviin Jukolan veljeksiin. Hänelle esitetystä uutispätkästä kävi kuitenkin ilmi, että madrassan oppilaat opettelevat Koraania ulkoa itselleen vieraalla kielellä ymmärtämättä lukemastaan sanaakaan.
Sopeutuja
Vieraiden kulttuurien edustajat voivat kuitenkin sopeutua monikulttuuriseen yhteiskuntaan tai kulttuurittomaan kulttuuriin. Sopeutumisen laatu ei tosin aina vastaa odotuksia. Aiemminkin tässä blogissa mainittu Muslim Council of Britainin johtaja Muhammad Abdul Bari on esittänyt mielipiteitään Guardianin jutussa otsikolla Negatiivisuus islamia kohtaan lisää jännitteitä (tarkempi haastattelu löytyy Telegraphin sivuilta). Bari syyttää Britannian hallitusta jännitteiden lisäämisestä ja varoittaa:
Jokaisen yhteiskunnan täytyy olla varovainen, jotta emme joutuisi tilanteeseen, jossa ihmisten mielet voivat myrkyttyä kuten 1930-luvulla.
Bari rinnastaa tässä Britannian muslimit juutalaisiin 30-luvun Saksassa. Tässä hän toimii loogisesti monikulttuurisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan eli asettaa vähemmistön sorretun uhrin asemaan. Bari jatkaa samoilla linjoilla toteamalla, että integraatio on kaksisuuntainen prosessi ja että muslimikulttuurin positiivisia puolia pitäisi korostaa Al-Qaedan uhan asemesta. Bari on älykäs ja tietää, mistä naruista monikulttuurisessa yhteiskunnassa pitää vetää halutun lopputuloksen aikaansaamiseksi.
Bari ei myöskään ujostele esittää islamin hyviä puolia:
Muslimien periaatteet kuten tiukempi asenne alkoholinkäyttöön, seksiin, avioliittoon ja pukeutumiseen voivat kehittää maata kokonaisuutena ja parantaa moraalia.
Luonnollisesti Barin mielestä islamilaista terrorismia ei ole olemassakaan:
Terroristit ovat terroristeja mutta meidän ei pitäisi puhua muslimiterroristeista, koska se leimaa koko yhteisön. Emme koskaan kutsuneet IRA:ta katoliseksi terroristijärjestöksi.
Barin johtaman järjestön Islam is Peace –kampanjasta olen kertonut aiemmin. Britannian hallitus on lopettanut MCB:n rahoituksen sen jälkeen, kun on väitetty järjestöllä olleen yhteyksiä ääri-islamisteihin. Järjestöä on myös syytetty juutalaisten joukkotuhon muistopäivän boikotoinnista, mutta Barin mukaan
Muistotilaisuuden tulisi koskea kaikkia joukkomurhia.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että armenialaisten joukkomurhaa muisteltaisiin samassa yhteydessä. Tohtori Bari on kuitenkin mukava mies ja hän on oppinut arvostamaan myös brittiläistä kulttuuria. Bangladeshissa kasvanut fysiikan tohtori pitää Britanniassa eniten fish and chipsistä, juustosta, paidoista ja solmioista.
maanantaina, marraskuuta 05, 2007
Ugly American
Termiä Ugly American käytetään ulkomailla röyhkeästi, halventavasti ja ajattelemattomasti käyttäytyvistä amerikkalaisista. Itse olen pitänyt amerikkalaisia yleensä mukavina, kohteliaina ja mutkattomina ihmisinä, jotka tulevat hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa, vaikka he olisivatkin joidenkin mielestä suhteettoman ylpeitä omasta maastaan ja sen saavutuksista.
Euroopan maailmanlaajuinen merkitys on dramaattisesti pudonnut II maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten aikana ja tämä on lisännyt vastenmielisyyttä Yhdysvaltoja ja amerikkalaisia kohtaan. Nykyisin tämä näkyy eurooppalaisessa mediassa usein avoimena tai peiteltynä amerikkalaisvastaisuutena. Oman merkityksen väheneminen sattuu ja tuntuu, mutta pahinta median amerikkalaisvastaisuudessa on se, että realistinen tuntuma Yhdysvaltoihin ja siellä asuviin ihmisiin vääristyy.
Eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa keskustelukulttuurissa on selkeitä eroja. Amerikkalainen keskustelija ei epäröi kertoa mielipidettään, yleensä ilmaisee oman kantansa asiaan selkeästi ja puolustaa mielipidettään voimakkaasti. Tällaista ominaisuutta kutsutaan assertiivisuudeksi. Valitettavasti assertiivisuus joskus amerikkalaisten kohdalla muuttuu aggressiivisuudeksi, jolloin kunnioitus vastapuolta kohtaan katoaa. Tällöin Ugly American astuu esiin.
Vlaams Belang ja äärioikeisto
Viimeksi tämä käsite rumasta amerikkalaisesta on tullut esille, kun olen seurannut Little Green Footballs –sivuston perustajan Charles Johnsonin ja Brussels Journalin ylläpitäjän Paul Belienin välistä kiistelyä.
Johnson on vakuuttunut, että belgialaisen Flanderin itsenäisyyttä ajavan Vlaams Belangin johtajien kaapeista löytyy natsismin peittelyä ja pyrkimyksiä valkoiseen ylivaltaan. Vlaams Belangin edeltäjä Vlaams Blok kiellettiin Belgiassa vuonna 2004, koska sen toiminnan katsottiin rikkoneen Belgian rasismia ja ksenofobiaa kieltävää lakia. Puolue hajotti itsensä ja syntyi uudelleen nimellä Vlaams Belang eli suomeksi flaamien etu.
Todettakoon tässä vaiheessa, että mielestäni kaikkien ns. äärioikeistolaisten puolueiden takaa löytyy puhtaita natseja ja rasisteja. Niitä löytyy sekä kannattajien että perustajien joukosta. Näin on siksi, etttä natseille ja rasisteille ei ole olemassa ideologisesti sopivia puolueita, joten he liittyvät sen puolueen kannattajiksi, joka eniten muistuttaa heidän arvomaailmaansa. Äärioikeistolaiset puolueet ovat yleensä populistisia eli ne haistelevat tavallisen kansan mielipidettä ja muotoilevat linjansa sen mukaan. Tavallisen kansan keskuudessa ns. vulgääri rasismi ja ulkomaalaisvastaisuus ovat paljon yleisempiä, kuin poliittisesta keskustelusta voisi päätellä.
Toinen syy natsien ja rasistien mukanaoloon on äärioikeistolaisten puolueiden tuoreus poliittisessa kentässä, mistä syystä ne ovat usein amatöörimäisesti johdettuja alkuvaiheessa. Tässä tilanteessa Siperia yleensä opettaa. Kun rahvaanomaisella ulkomaalaisvastaisuudella ei saavuteta menestystä, linjaa muutetaan järkevämpään suuntaan ja pyritään lähestymään valtavirtaa. Tähän kuuluu osana natsien ja rasistien potkiminen pois puolueesta ja julkisten kannanottojen maltillistuminen. Valitettavasti tämä ei yleensä riitä, sillä menneet synnit ja vääränlaiset kumppanit kaivetaan varmuudella esiin. Siksi muut puolueet ja media hylkivät ns. äärioikeistolaisia puolueita ja kohtelevat niitä poliittisina paarioina, mikäli se vain on mahdollista.
Kansallismielisyys on seurausta siitä, että Euroopassa EU-projekti vähentää kansallisvaltioiden merkitystä, ja toisaalta maahanmuutosta, jonka mittaluokka useissa Euroopan maissa on omiaan koettelemaan kantaväestön kärsivällisyyttä. Ulkomaalaisvastaisuutta taas on poliittisesti korrektissa ilmapiirissä mikä tahansa maahanmuuttoon ja ulkomaalaistaustaisten käyttäytymiseen kohdistuva oikeutettu tai vähemmän oikeutettu arvostelu.
Vlaams Belangin tapauksessa yllä olevat luonnehdinnat täyttyvät, ja nykyisellään puolue on Flanderin alueparlamentin suurin ryhmittymä 30 kansanedustajalla. Vlaams Belangia ei todellakaan voi sanoa poliittiseksi marginaaliryhmäksi.
Mistä kiistassa on kyse?
Brysselissä järjestettiin 19. lokakuuta 2007 Jihad-vastainen konferenssi, joka eurooppalaisten osallistujien kannalta käytännössä tarkoitti Euroopan islamisoitumisen vastustamiseen tähtäävää kokousta. Koska kokous järjestettiin Brysselissä, Vlaams Belang –puolueella oli merkittävä rooli kokouksen järjestelyissä ja turvatoimissa. Lisäksi kokoukseen osallistui yksityishenkilöinä ruotsalaisen massamaahanmuuttoa vastustavan Ruotsindemokraatit-puolueen jäseniä.
Little Green Footballs –sivuston ylläpitäjä Charles Johnsonille tämä oli liikaa, ja hän kaivoi internetistä tietoja, joiden mukaan sekä Vlaams Belang että Ruotsindemokraatit ovat rasistisia ja valkoiseen ylivaltaan pyrkiviä puolueita. Tämän johdosta Johnson aloitti sivustollaan kampanjan Vlaams Belangia ja Ruotsindemokraatteja vastaan. Kampanja jatkuu yhä edelleen.
En puutu tässä siihen, kuka on oikeassa ja kuka ei. Haluan vain havainnollistaa, millaiseen poliittiseen kulttuuriin moinen käyttäytymismalli perustuu. Gates of Vienna –sivustolla Baron Bodissey esittää oman käsityksensä asiasta (En suosittele jutussa olevaa videota herkille ihmisille). Hänen mukaansa rikosuutisoinnissa raportointi tehdään rikoksentekijän ja rikoksen uhrin viiteryhmän mukaan. Jos rikoksentekijä on valkoinen ja uhri vähemmistön edustaja, tapahtuman rasistisuutta hehkutetaan ja puheenvuoro annetaan vähemmistöä edustavien järjestöjen edustajille.
Ongelmia tulee, jos vähemmistön edustaja pahoinpitelee valtaväestön edustajan. Tällöin asiasta ei kerrota, mikäli vain on mahdollista. Jos asiasta puhutaan, rikoksentekijän toiminta selitetään uhrinäkökulmasta, ja raportoinnissa kuvataan mahdollinen syrjintä, jota tekijä on joutunut kokemaan. Raportointi on neutraalia vain, jos sekä rikoksentekijä että uhri edustavat samaa viiteryhmää. Näistä samoista asioista Jussi Halla-aho on kertonut kirjoituksissaan. Suomessa tosin käytäntöjä ei vielä ole sisäistetty samalla tavalla kuin esimerkiksi Ruotsissa, eli medialle tulee vielä ”lipsahduksia”.
Yhdysvalloissa rotu määrittelee raportointitavan. Euroopassa erottavana tekijänä on se, kuuluuko henkilö kantaväestöön vai tuoreempiin tulokkaisiin. Yhdysvalloista on myös peräisin ns. poliittisesti korrekti kielenkäyttö ja siihen liittyvät rituaalit.
Poliittinen korrektius ja mihin se perustuu
Poliittisella korrektiudella tarkoitetaan kielenkäyttöä, ajatuksia tai käyttäytymistapoja, joiden tarkoituksena on minimoida rodullisten, kulttuurillisten ja muiden identiteettiin perustuvien ryhmien loukkaaminen. Tämä perustuu käsitykseen, jonka mukaan kielenkäyttö on itsessään syrjivää ja loukkaavaa. Esimerkiksi monet mies-sanaan päättyvät ammattinimikkeet ovat naisia syrjiviä, ja siksi myös Suomessa tutkitaan mahdollisuutta korvata ne sukupuolineutraaleilla ilmaisuilla.
Samalla tavalla se, mikä on hyväksyttyä vähemmistön edustajalle, on kiellettyä enemmistöläiselle. Tämän sai huomata amerikkalainen radiopersoona Don Imus, joka erehtyi luonnehtimaan mustaihoisia naiskoripalloilijoita rap-lyriikasta tutuin termein. Imusin käyttämä termi oli ”nappy headed hos” eli käytännössä Imus yritti matkia kovan mustan katujätkän kielenkäyttöä. Valitettavasti Imusin ihonväri oli tähän tarkoitukseen väärä, ja Imusin työnantaja CBS lakkautti miehen radio-ohjelman. Sen sijaan naisia halventavaa kielenkäyttöä suosivat rap-artistit, jotka ovat yleensä ihonväriltään mustia, saavat jatkaa esiintymistään musiikkikanavilla.
Poliittisen korrektiuden leimaamassa ilmapiirissä tietyt ihmiset luokitellaan ulkopuoliseksi paarialuokaksi. Tällaisia ovat avoimet natsit, rasistit ja juutalaisten joukkotuhon kieltäjät, jotka ovat joko syystä tai ilman syytä leimautuneet. Näillä henkilöillä on myös sellainen ominaisuus, että he saastuttavat muutkin ympärillä olevat. Jos yksittäinen henkilö erehtyy kanssakäymiseen ”saastuneen” kanssa, myös hän leimautuu ja saa kannettavakseen Ku Klux Klanin ja Hitlerin synnit. Tällainen kollektiivinen syyllisyys on olennainen osa poliittisesti korrektia ilmapiiriä. Jopa muuten ideologisesti oikeaoppinen vasemmistointellektuelli Noam Chomsky sai kokea tämän, kun puolusti holokaustinkieltäjä Robert Faurissonin oikeutta sananvapauteen.
Saastunut henkilö voi toki vapautua leimastaan katumusharjoituksilla eli sanoutumalla irti tapaamansa paarialuokan edustajan arvoista ja julistamalla oman puhtautensa. Joskus tämä riittää ja joskus ei. Yleensä leima jää, ja vanhat synnit kaivetaan kaapista esille sopivan tilaisuuden tullen.
Poliittisen korrektiuden taustalta löytyy menneisyyden haavoja ja yhteiskunnallisia kriisejä. Yhdysvalloissa orjuuden perintö, alkuperäisväestön kohtalo ja rotuerottelu tekevät valkoihoisista kollektiivisesti syyllisiä ja radikaalimpien arvioiden mukaan synnynnäisiä rasisteja. Euroopassa syyllisyys määritetään juutalaisten joukkotuhon ja siihen liittyvän syyllisyyden perusteella. Adolf Hitler ja natsit tekivät nationalismista tahriutuneen ideologian, minkä seurauksena kaikki kansallismielisyydellä ratsastavat liikkeet ovat vähintään epäilyttäviä ja useimmiten rasistisia liikkeitä. On täysin poliittisesti korrektia ilmaista, että nationalismi on rasismia, eikä tätä väitettä tarvitse perustella.
Charles Johnson ja poliittinen korrektius
Charles Johnson piti alkujaan pyöräilyä ja web-ohjelmointia käsittelevää blogia Little Green Footballs. Hänen kirjoitustensa sisältö muuttui, kun Al Qaeda –järjestön terroristit iskivät World Trade Centeriin ja Pentagoniin. Tämän tapahtuman jälkeen Johnsonista tuli vankkumaton terrorisminvastaisen sodan kannattaja ja ”islamofasistien” vastustaja.
Yhdysvalloissa, kuten ei myöskään Euroopassa, ei ole poliittisesti korrektia liittää islamia terrorismiin. Ei voida sanoa, että syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tekijöitä motivoi islaminusko. Sen sijaan on mahdollista sanoa, että he vääristävät rauhanomaista islamia omien tavoitteidensa toteuttamiseen. Tälle on kehitetty termi islamofasismi, jonka esimerkiksi presidentti George W. Bush on maininnut puheissaan.
Islamofasismi on hyvä termi, koska se ei leimaa islamia sinänsä. Lisäksi islam ei ole rotu, joten islamofasismin vastustaminen ei ole rasismia, vaikka islaminuskon harjoittajat ovat enimmäkseen muita kuin valkoihoisia.
Euroopassa todellinen ongelma ei kuitenkaan liity terrorismin, vaan maanosan tulevaisuuden kannalta islamisoituminen eli Euroopan kantaväestön hidas korvautuminen muslimeilla on se todellinen ongelma. Tästä ei kuitenkaan saa poliittisesti korrektin etiketin mukaan puhua. Siksi tarvitaan islamofasismin kaltaisia termejä, ja siksi islamin liittäminen terrorismiin pitää kieltää.
Charles Johnson muuttui pyöräilyblogin pitäjästä rumaksi amerikkalaiseksi, kun hän alkoi etsiä vääränlaisia yhteyksiä Jihad-vastaisen konferenssin osallistujien joukosta. Helpoimmat vaihtoehdot olivat Vlaams Belang ja Ruotsindemokraatit. Omasta mielestään Charles on todistanut, että Vlaams Belang ja Ruotsindemokraatit edustavat kaappinatseja, joilla ei pitäisi olla mitään sijaa islamofasismin vastaisessa taistelussa. Valitettavasti Vlaams Belang ja Ruotsindemokraatit ovat omissa maissaan niitä ainoita puolueita, jotka kiinnittävät huomiota Euroopan islamisoitumiseen ja pyrkivät toimimaan sitä vastaan demokraattisin keinoin. Jos nämä puolueet suljetaan paarialuokkaan poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaisesti, muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.
Ryhtymällä sotaan Vlaams Belangia ja Ruotsindemokraatteja vastaan Charles Johnson todistaa oman rasisminvastaisuutensa ja saavuttaa hyväksynnän. Häntä ei voi enää kutsua rasistiksi ja kiihkoilijaksi poliittisen korrektiuden pelisääntöjen mukaan. Charlesin arkkivihollisella eli ”progressiivisella” DailyKos-blogilla ei enää ole aseita hyökätä vihreitä limapalloja vastaan. Siksi Charles Johnson voittaa lyttäämällä hyvän vihollisen eli natsismin ja valkoisen ylivallan.
Euroopan maailmanlaajuinen merkitys on dramaattisesti pudonnut II maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten aikana ja tämä on lisännyt vastenmielisyyttä Yhdysvaltoja ja amerikkalaisia kohtaan. Nykyisin tämä näkyy eurooppalaisessa mediassa usein avoimena tai peiteltynä amerikkalaisvastaisuutena. Oman merkityksen väheneminen sattuu ja tuntuu, mutta pahinta median amerikkalaisvastaisuudessa on se, että realistinen tuntuma Yhdysvaltoihin ja siellä asuviin ihmisiin vääristyy.
Eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa keskustelukulttuurissa on selkeitä eroja. Amerikkalainen keskustelija ei epäröi kertoa mielipidettään, yleensä ilmaisee oman kantansa asiaan selkeästi ja puolustaa mielipidettään voimakkaasti. Tällaista ominaisuutta kutsutaan assertiivisuudeksi. Valitettavasti assertiivisuus joskus amerikkalaisten kohdalla muuttuu aggressiivisuudeksi, jolloin kunnioitus vastapuolta kohtaan katoaa. Tällöin Ugly American astuu esiin.
Vlaams Belang ja äärioikeisto
Viimeksi tämä käsite rumasta amerikkalaisesta on tullut esille, kun olen seurannut Little Green Footballs –sivuston perustajan Charles Johnsonin ja Brussels Journalin ylläpitäjän Paul Belienin välistä kiistelyä.
Johnson on vakuuttunut, että belgialaisen Flanderin itsenäisyyttä ajavan Vlaams Belangin johtajien kaapeista löytyy natsismin peittelyä ja pyrkimyksiä valkoiseen ylivaltaan. Vlaams Belangin edeltäjä Vlaams Blok kiellettiin Belgiassa vuonna 2004, koska sen toiminnan katsottiin rikkoneen Belgian rasismia ja ksenofobiaa kieltävää lakia. Puolue hajotti itsensä ja syntyi uudelleen nimellä Vlaams Belang eli suomeksi flaamien etu.
Todettakoon tässä vaiheessa, että mielestäni kaikkien ns. äärioikeistolaisten puolueiden takaa löytyy puhtaita natseja ja rasisteja. Niitä löytyy sekä kannattajien että perustajien joukosta. Näin on siksi, etttä natseille ja rasisteille ei ole olemassa ideologisesti sopivia puolueita, joten he liittyvät sen puolueen kannattajiksi, joka eniten muistuttaa heidän arvomaailmaansa. Äärioikeistolaiset puolueet ovat yleensä populistisia eli ne haistelevat tavallisen kansan mielipidettä ja muotoilevat linjansa sen mukaan. Tavallisen kansan keskuudessa ns. vulgääri rasismi ja ulkomaalaisvastaisuus ovat paljon yleisempiä, kuin poliittisesta keskustelusta voisi päätellä.
Toinen syy natsien ja rasistien mukanaoloon on äärioikeistolaisten puolueiden tuoreus poliittisessa kentässä, mistä syystä ne ovat usein amatöörimäisesti johdettuja alkuvaiheessa. Tässä tilanteessa Siperia yleensä opettaa. Kun rahvaanomaisella ulkomaalaisvastaisuudella ei saavuteta menestystä, linjaa muutetaan järkevämpään suuntaan ja pyritään lähestymään valtavirtaa. Tähän kuuluu osana natsien ja rasistien potkiminen pois puolueesta ja julkisten kannanottojen maltillistuminen. Valitettavasti tämä ei yleensä riitä, sillä menneet synnit ja vääränlaiset kumppanit kaivetaan varmuudella esiin. Siksi muut puolueet ja media hylkivät ns. äärioikeistolaisia puolueita ja kohtelevat niitä poliittisina paarioina, mikäli se vain on mahdollista.
Kansallismielisyys on seurausta siitä, että Euroopassa EU-projekti vähentää kansallisvaltioiden merkitystä, ja toisaalta maahanmuutosta, jonka mittaluokka useissa Euroopan maissa on omiaan koettelemaan kantaväestön kärsivällisyyttä. Ulkomaalaisvastaisuutta taas on poliittisesti korrektissa ilmapiirissä mikä tahansa maahanmuuttoon ja ulkomaalaistaustaisten käyttäytymiseen kohdistuva oikeutettu tai vähemmän oikeutettu arvostelu.
Vlaams Belangin tapauksessa yllä olevat luonnehdinnat täyttyvät, ja nykyisellään puolue on Flanderin alueparlamentin suurin ryhmittymä 30 kansanedustajalla. Vlaams Belangia ei todellakaan voi sanoa poliittiseksi marginaaliryhmäksi.
Mistä kiistassa on kyse?
Brysselissä järjestettiin 19. lokakuuta 2007 Jihad-vastainen konferenssi, joka eurooppalaisten osallistujien kannalta käytännössä tarkoitti Euroopan islamisoitumisen vastustamiseen tähtäävää kokousta. Koska kokous järjestettiin Brysselissä, Vlaams Belang –puolueella oli merkittävä rooli kokouksen järjestelyissä ja turvatoimissa. Lisäksi kokoukseen osallistui yksityishenkilöinä ruotsalaisen massamaahanmuuttoa vastustavan Ruotsindemokraatit-puolueen jäseniä.
Little Green Footballs –sivuston ylläpitäjä Charles Johnsonille tämä oli liikaa, ja hän kaivoi internetistä tietoja, joiden mukaan sekä Vlaams Belang että Ruotsindemokraatit ovat rasistisia ja valkoiseen ylivaltaan pyrkiviä puolueita. Tämän johdosta Johnson aloitti sivustollaan kampanjan Vlaams Belangia ja Ruotsindemokraatteja vastaan. Kampanja jatkuu yhä edelleen.
En puutu tässä siihen, kuka on oikeassa ja kuka ei. Haluan vain havainnollistaa, millaiseen poliittiseen kulttuuriin moinen käyttäytymismalli perustuu. Gates of Vienna –sivustolla Baron Bodissey esittää oman käsityksensä asiasta (En suosittele jutussa olevaa videota herkille ihmisille). Hänen mukaansa rikosuutisoinnissa raportointi tehdään rikoksentekijän ja rikoksen uhrin viiteryhmän mukaan. Jos rikoksentekijä on valkoinen ja uhri vähemmistön edustaja, tapahtuman rasistisuutta hehkutetaan ja puheenvuoro annetaan vähemmistöä edustavien järjestöjen edustajille.
Ongelmia tulee, jos vähemmistön edustaja pahoinpitelee valtaväestön edustajan. Tällöin asiasta ei kerrota, mikäli vain on mahdollista. Jos asiasta puhutaan, rikoksentekijän toiminta selitetään uhrinäkökulmasta, ja raportoinnissa kuvataan mahdollinen syrjintä, jota tekijä on joutunut kokemaan. Raportointi on neutraalia vain, jos sekä rikoksentekijä että uhri edustavat samaa viiteryhmää. Näistä samoista asioista Jussi Halla-aho on kertonut kirjoituksissaan. Suomessa tosin käytäntöjä ei vielä ole sisäistetty samalla tavalla kuin esimerkiksi Ruotsissa, eli medialle tulee vielä ”lipsahduksia”.
Yhdysvalloissa rotu määrittelee raportointitavan. Euroopassa erottavana tekijänä on se, kuuluuko henkilö kantaväestöön vai tuoreempiin tulokkaisiin. Yhdysvalloista on myös peräisin ns. poliittisesti korrekti kielenkäyttö ja siihen liittyvät rituaalit.
Poliittinen korrektius ja mihin se perustuu
Poliittisella korrektiudella tarkoitetaan kielenkäyttöä, ajatuksia tai käyttäytymistapoja, joiden tarkoituksena on minimoida rodullisten, kulttuurillisten ja muiden identiteettiin perustuvien ryhmien loukkaaminen. Tämä perustuu käsitykseen, jonka mukaan kielenkäyttö on itsessään syrjivää ja loukkaavaa. Esimerkiksi monet mies-sanaan päättyvät ammattinimikkeet ovat naisia syrjiviä, ja siksi myös Suomessa tutkitaan mahdollisuutta korvata ne sukupuolineutraaleilla ilmaisuilla.
Samalla tavalla se, mikä on hyväksyttyä vähemmistön edustajalle, on kiellettyä enemmistöläiselle. Tämän sai huomata amerikkalainen radiopersoona Don Imus, joka erehtyi luonnehtimaan mustaihoisia naiskoripalloilijoita rap-lyriikasta tutuin termein. Imusin käyttämä termi oli ”nappy headed hos” eli käytännössä Imus yritti matkia kovan mustan katujätkän kielenkäyttöä. Valitettavasti Imusin ihonväri oli tähän tarkoitukseen väärä, ja Imusin työnantaja CBS lakkautti miehen radio-ohjelman. Sen sijaan naisia halventavaa kielenkäyttöä suosivat rap-artistit, jotka ovat yleensä ihonväriltään mustia, saavat jatkaa esiintymistään musiikkikanavilla.
Poliittisen korrektiuden leimaamassa ilmapiirissä tietyt ihmiset luokitellaan ulkopuoliseksi paarialuokaksi. Tällaisia ovat avoimet natsit, rasistit ja juutalaisten joukkotuhon kieltäjät, jotka ovat joko syystä tai ilman syytä leimautuneet. Näillä henkilöillä on myös sellainen ominaisuus, että he saastuttavat muutkin ympärillä olevat. Jos yksittäinen henkilö erehtyy kanssakäymiseen ”saastuneen” kanssa, myös hän leimautuu ja saa kannettavakseen Ku Klux Klanin ja Hitlerin synnit. Tällainen kollektiivinen syyllisyys on olennainen osa poliittisesti korrektia ilmapiiriä. Jopa muuten ideologisesti oikeaoppinen vasemmistointellektuelli Noam Chomsky sai kokea tämän, kun puolusti holokaustinkieltäjä Robert Faurissonin oikeutta sananvapauteen.
Saastunut henkilö voi toki vapautua leimastaan katumusharjoituksilla eli sanoutumalla irti tapaamansa paarialuokan edustajan arvoista ja julistamalla oman puhtautensa. Joskus tämä riittää ja joskus ei. Yleensä leima jää, ja vanhat synnit kaivetaan kaapista esille sopivan tilaisuuden tullen.
Poliittisen korrektiuden taustalta löytyy menneisyyden haavoja ja yhteiskunnallisia kriisejä. Yhdysvalloissa orjuuden perintö, alkuperäisväestön kohtalo ja rotuerottelu tekevät valkoihoisista kollektiivisesti syyllisiä ja radikaalimpien arvioiden mukaan synnynnäisiä rasisteja. Euroopassa syyllisyys määritetään juutalaisten joukkotuhon ja siihen liittyvän syyllisyyden perusteella. Adolf Hitler ja natsit tekivät nationalismista tahriutuneen ideologian, minkä seurauksena kaikki kansallismielisyydellä ratsastavat liikkeet ovat vähintään epäilyttäviä ja useimmiten rasistisia liikkeitä. On täysin poliittisesti korrektia ilmaista, että nationalismi on rasismia, eikä tätä väitettä tarvitse perustella.
Charles Johnson ja poliittinen korrektius
Charles Johnson piti alkujaan pyöräilyä ja web-ohjelmointia käsittelevää blogia Little Green Footballs. Hänen kirjoitustensa sisältö muuttui, kun Al Qaeda –järjestön terroristit iskivät World Trade Centeriin ja Pentagoniin. Tämän tapahtuman jälkeen Johnsonista tuli vankkumaton terrorisminvastaisen sodan kannattaja ja ”islamofasistien” vastustaja.
Yhdysvalloissa, kuten ei myöskään Euroopassa, ei ole poliittisesti korrektia liittää islamia terrorismiin. Ei voida sanoa, että syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tekijöitä motivoi islaminusko. Sen sijaan on mahdollista sanoa, että he vääristävät rauhanomaista islamia omien tavoitteidensa toteuttamiseen. Tälle on kehitetty termi islamofasismi, jonka esimerkiksi presidentti George W. Bush on maininnut puheissaan.
Islamofasismi on hyvä termi, koska se ei leimaa islamia sinänsä. Lisäksi islam ei ole rotu, joten islamofasismin vastustaminen ei ole rasismia, vaikka islaminuskon harjoittajat ovat enimmäkseen muita kuin valkoihoisia.
Euroopassa todellinen ongelma ei kuitenkaan liity terrorismin, vaan maanosan tulevaisuuden kannalta islamisoituminen eli Euroopan kantaväestön hidas korvautuminen muslimeilla on se todellinen ongelma. Tästä ei kuitenkaan saa poliittisesti korrektin etiketin mukaan puhua. Siksi tarvitaan islamofasismin kaltaisia termejä, ja siksi islamin liittäminen terrorismiin pitää kieltää.
Charles Johnson muuttui pyöräilyblogin pitäjästä rumaksi amerikkalaiseksi, kun hän alkoi etsiä vääränlaisia yhteyksiä Jihad-vastaisen konferenssin osallistujien joukosta. Helpoimmat vaihtoehdot olivat Vlaams Belang ja Ruotsindemokraatit. Omasta mielestään Charles on todistanut, että Vlaams Belang ja Ruotsindemokraatit edustavat kaappinatseja, joilla ei pitäisi olla mitään sijaa islamofasismin vastaisessa taistelussa. Valitettavasti Vlaams Belang ja Ruotsindemokraatit ovat omissa maissaan niitä ainoita puolueita, jotka kiinnittävät huomiota Euroopan islamisoitumiseen ja pyrkivät toimimaan sitä vastaan demokraattisin keinoin. Jos nämä puolueet suljetaan paarialuokkaan poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaisesti, muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.
Ryhtymällä sotaan Vlaams Belangia ja Ruotsindemokraatteja vastaan Charles Johnson todistaa oman rasisminvastaisuutensa ja saavuttaa hyväksynnän. Häntä ei voi enää kutsua rasistiksi ja kiihkoilijaksi poliittisen korrektiuden pelisääntöjen mukaan. Charlesin arkkivihollisella eli ”progressiivisella” DailyKos-blogilla ei enää ole aseita hyökätä vihreitä limapalloja vastaan. Siksi Charles Johnson voittaa lyttäämällä hyvän vihollisen eli natsismin ja valkoisen ylivallan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)