Miksi Perussuomalaiset hajosi?

Nimimerkki Kumitonttu kirjoitti, miksi Virtanen piiloutui takakonttiin ja kertoo poliittisen järjestelmän sisäisestä korruptiosta sekä siitä, miten tavallisen kansalaisen ja poliittisten vähemmistöjen ääni ei pääse nykyjärjestelmässä kuuluviin. Hän myös kertoi, miten valta itsessään on muuttunut itseisarvoksi ja kuinka järjestelmä palvelee ensisijaisesti järjestelmää itseään eikä tavallisia kansalaisia.

Lännen median journalisti Lauri Nurmi on tehnyt sen, mitä journalistin pitääkin tehdä eli paljastanut, että kesäkuun 10. päivän jälkeiset tapahtumat olivat suurimmalta osin ennalta sovittua teatteria. Mitään hallituskriisiä ei tosiasiallisesti ollut, mutta julkisuuteen haluttiin antaa vaikutelma, että hallituksen hajoaminen olisi lähellä. Itselleni tapahtumien kulku kävi selväksi melko pian. Kirjoitin tästä englanniksi artikkelin Tundratabloids-sivustolle.

Tärkeämpi kysymys kuin Sipilän valehtelu on se, miksi Perussuomalaiset hajosi ja mitä se kertoo Suomen poliittisen järjestelmän tilasta.

Timo Soinin johtamistyyli

Julkisuudessa leppoisana ja kansanomaisena esiintyvä Timo Soini johti puoluettaan 20 vuotta ja julkisuudessa puolue henkilöityi pitkälti häneen. Toisaalta Soini itse nousi parrasvaloihin etupäässä Tony ”Viikinki” Halmeen siivellä. Samalla tavoin Perussuomalaisten kaksi jytkyä tuskin olisivat olleet mahdollisia ilman Jussi Halla-ahoon henkilöityneitä maahanmuuttokriittisiä äänestäjiä.

Leppoisasta julkikuvastaan huolimatta Soini osoittautui puoluejohtajana autoritaariseksi rähisijäksi, joka armotta ripitti oikealta polulta hairahtuneita puolueen edustajia jopa ihan julkisesti. Vaikka puolue oli kasvanut suureksi, kukaan muu ei saanut päättää puolueen linjasta kuin Timo Soini.

Puolueella ei myöskään ollut selkeää linjaa. Puolueohjelma oli toki kirjattu paperille, mutta puolueen linja muuttui puheenjohtajan mielenliikkeiden mukaan. Kun Perussuomalaiset lopulta astui Juha Sipilän hallitukseen, puolueen EU- ja eurokriittisyydestä ei ollut jäljellä juuri mitään.

Autoritaarinen johtamistyyli teki puolueen kansanedustajista pelokkaita ja passiivisia. Lisäksi Soini suosi nimityksissään itselleen uskollisia henkilöitä ja heitä, joiden asema oli riippuvainen puoluejohdon tahdosta. Liian itsenäiset edustajat jätettiin syrjään parrasvaloista. Autoritaarisuus ja oman puolueen edustajien haukkuminen julkisuudessa jättävät jälkensä, mikä on näkynyt Perussuomalaisten kommenteissa puolueen hajoamisen jälkeen.

Meno hallitukseen

Välittömästi toisen jytkyn jälkeen kävi ilmeiseksi, että Perussuomalaiset ja erityisesti Timo Soini todella halusivat hallitukseen. Tuleva puheenjohtajaehdokas Sampo Terho esiintyi Soinin rinnalla ja oli mukana viemässä Perussuomalaisia Juha Sipilän hallitukseen. Soinin mukaan ”kentän ääni” kertoi, että hallitukseen pitää mennä. Hallitukseen päästiin ja näennäisesti Perussuomalaiset sai hallitusohjelmaan kirjattua joitakin omia tavoitteitaan ja jopa sellaisia, jotka miellyttivät puolueen maahanmuuttokriittisiä äänestäjiä.

Ministerinimityksissä Soini suosi omia suosikkejaan. Soinin politiikkaan nostama Jussi Niinistö sai puolustusministerin paikan. Jari ”Pihvi” Lindströmille puolestaan annettiin oikeusministerin ja työministerin salkut. Soini itse valitsi ulkoministerin salkun, vaikka perinteisesti toiseksi suurin hallituspuolue saa valtiovarainministerin salkun. Hallituksen ministerisalkkuja ei valittu sen perusteella, miten hyvin niiden avulla voidaan edistää puolueen tavoitteita. Hallitukseen valittujen ministerien omat mieltymykset ratkaisivat. Maahanmuuttokriittisten kannalta oli merkittävää, että sisäministerin salkku jäi saamatta.

Syksy 2015

Puolueissa on erilaisia fraktioita, joille toiset asiat merkitsevät enemmän kuin toiset. Tästä huolimatta puolueet pysyvät kasassa, koska eri fraktiot saavat omia tavoitteitaan läpi oman merkityksensä perusteella. Maahanmuuttokriittinen fraktio sai kirjattua hallitusohjelmaan joitakin itselleen tärkeitä asioita, jotka toteutuessaan olisivat vähentäneet Suomen houkuttelevuutta turvapaikanhakijoille. Tämä asia sinänsä olisi riittänyt kestämään Timo Soinin poukkoilevaa ja autoritaarista johtamistapaa puheenjohtajakauden loppuun asti, mikäli syksyllä 2015 Ruotsin rajan yli ei olisi alkanut valumaan valtava määrä turvapaikanhakijoita. Vasta tässä vaiheessa Perussuomalaiset petti äänestäjänsä lopullisesti.

Koska Perussuomalaiset oli hallitusneuvotteluissa valinnut ministeripaikat ministereiksi valittujen henkilöiden mieltymysten mukaan, Perussuomalaisilla ei ollut välitöntä kosketusta turvapaikkakriisin hoitoon, joka jäi kokoomuslaisen sisäministeri Petteri Orpon vastuulle.

Kokematon ja kyvyiltään rajoittunut Orpo hoiti turvapaikkakriisiä huonosti. Aluksi maahan vain tuli ihmisiä Tornion kautta ilman, että heitä oli kukaan ottamassa vastaan. Sen jälkeen Petteri Orpo sai suuren neronleimauksensa, eli Tornion perustettiin ”järjestelykeskus”, jonne turvapaikanhakijat ohjattiin rajalta ja josta heidät edelleen lähetettiin varsinaisiin vastaanottokeskuksiin. Valtamedia ylisti Orpoa tästä ”saavutuksesta” ja ehkä tämän seurauksena Orpo valittiin seuraavaksi Kokoomuksen puheenjohtajaksi.

Pääministeri Juha Sipilä osoitti kriisin aikana, että hän ei ymmärtänyt, miten suuren mittakaavan tapahtumasta turvapaikanhakijakriisissä oli kyse. Pääministeri kuulutti koko maailmalle, että hänen Kempeleen kotinsa annettaisiin turvapaikanhakijoiden käyttöön. Suomeen pyrkivien määrä lisääntyi merkittävästi, kun tieto Sipilän lupauksesta levisi Lähi-idän mediaan.

Tässä vaiheessa oli selvää, että Perussuomalaisten vaikutus turvapaikanhakijakriisiin oli vähäinen ja jopa olematon. Hallituksessa istuvista ministereistä yksikään ei vaatinut Ruotsin rajan sulkemista ja Suomeen pyrkivien palauttamista takaisin Ruotsiin. Näin oli siitä huolimatta, että Ruotsi selkeästi työnsi turvapaikanhakijoita Suomeen. Avustusjärjestöjen edustajat ohjasivat osan turvapaikanhakijoista Luulajan junaan, jossa nämä saivat matkustaa ilmaiseksi. Luulajasta turvapaikanhakijat ohjattiin Haaparantaan meneviin busseihin. Suomen hallitus ei tehnyt mitään asian korjaamiseksi.

Perussuomalaisten ministeriryhmä ei myöskään tehnyt yhtään mitään tulijavirran pysäyttämiseksi. Myöhemmin on tullut ilmi, että osa Perussuomalaisten kansanedustajista vaati ministereitä tekemään jotakin asian suhteen. Vastaus oli kuitenkin tyly. Hallituksessa pysyminen oli tärkeämpää kuin tulijavirran pysäyttäminen.

Kun kävi selväksi, että Perussuomalaiset pysyvät hallituksessa eikä Ruotsin rajaa suljeta maahantulijoilta, Perussuomalaisia tiukemman maahanmuuttopolitiikan takia äänestäneille oli kaksi vaihtoehtoa. Joko johto vaihtuu tai puolue saa mennä. Sosiaalisessa mediassa ja muualla internetissä käynnistyi kampanjoita Soinin syrjäyttämiseksi ja Jussi Halla-ahon valitsemiseksi puolueen johtajaksi. Tätä normaaliin demokratiaan kuuluvaa toimintaa katkeroituneet loikkarit ovat nimittäneet ”puolueen kaappaamiseksi”.

Kohti puoluekokousta

On vaikea sanoa, missä vaiheessa Soinille selvisi, että Halla-aho todennäköisesti valitaan seuraavaksi puheenjohtajaksi. Luultavasti asia tuli selväksi jo kunnallisvaaleissa, joissa Halla-aho sai selvästi enemmän ääniä kuin puolustusministeri Jussi Niinistö ja perintöprinssiksi valittu Sampo Terho. Soini luultavasti myös ymmärsi, että hän itse saattaisi hävitä Halla-aholle, jos hän asettuisi ehdolle. Tätä mahdollisuutta emme tiedä, koska Soini ilmoitti hyvissä ajoin luopuvansa puheenjohtajuudesta.

Sen sijaan on helppo arvata, että Soinin hallituskumppanit Juha Sipilä ja Petteri Orpo tiesivät, että Timolle hallituksessa pysyminen on kaikkein tärkeintä. Todennäköisesti he haistoivat tilaisuuden hajottaa potentiaalisesti kiusallinen poliittinen puolue ja saada samalla hallitukseen kuuliaisista lakeijoista koostuva ryhmittymä, joka olisi täysin riippuvainen Sipilän ja Orpon armeliaisuudesta.

Joka tapauksessa jo ennen puoluekokousta aloitettiin varautuminen Halla-ahon puheenjohtajuuteen. Tästä varautumisesta ei julkisuuteen hiiskuttu. Lännen median Lauri Nurmi julkaisi ennen kesäkuun puoluekokousta jutun, jossa kerrottiin Perussuomalaisten kansanedustajien irtautumishankkeesta. Timo Soini kielsi tämän näyttävästi kuuluisassa ”Juudas-kirjoituksessaan”. Poimin siitä loppulauseen:

”Valhe aseena on alhaisin astalo.”

Hajoaminen

Vain reilu viikko kirjoituksen julkaisun jälkeen paljastui, että Timo Soini oli se, joka käytti valhetta aseenaan. Myös Juha Sipilä sortui samaan. Kun lähtee Timon kanssa kakkaleikkeihin, omat vaatteet likaantuvat väkisinkin.

On täysin mahdoton ajatus, että hankkeesta ei olisi keskusteltu hallituskumppanien kesken. Myös presidentti Sauli Niinistö todennäköisesti tiesi hankkeesta, koska ulkoministerinä Timo Soini on hänen läheisin työtoverinsa.

Hankkeeseen osallistuneet Sipilä ja Orpo ymmärsivät, että kilpailevan puolueen hajottaminen tavalla, joka ilmentää poliittista korruptiota, mädännäisyyttä ja juonittelua, ei herätä positiivista huomiota vaan vähentää kansalaisten luottamusta poliittiseen järjestelmään. Siksi hanke piti naamioida hallituskriisiksi ja varmistaa, että erityisesti pääministeri Sipilä näyttäisi olevan tietämätön tapahtumista. Siksi tarvittiin arvopohjaa, lentonäytöstä, eropaperin polttamista ja auton peräkonttia.

Se, mitä tapahtui, ei ollut varsinainen suunnitelma. Tarkoituksena oli, että Soini pystyisi Perussuomalaisten puoluehallituksen kautta kontrolloimaan tapahtumia, jolloin ero vältettäisiin. Siksi puoluekokouksen asialistalla oli kohta, jossa puoluehallituksen kokoa kasvatettaisiin. Tällöin oletusarvoisesti Soinille uskollinen puoluehallitus olisi voinut päättää loikkarien olevan Perussuomalaisten varsinainen eduskuntaryhmä. Tällöin loikkarit olisivat saaneet myös Perussuomalaisten puoluetuen itselleen. Jäljelle jäänyt Perussuomalaisten eduskuntaryhmä olisi myös voitu erottaa tarvittaessa.

Koska ehdotus ei mennyt puoluekokouksessa läpi, Soini joutui turvautumaan suunnitelma B:hen eli perustamaan uuden eduskuntaryhmän, mikä tarkoitti Perussuomalaisista irtautumista.

Loppunäytös

Juuri tällä hetkellä eletään ns. ”peräkonttigaten” jälkimainingeissa. Pääministeri Juha Sipilä joutuu nyt paikkailemaan valheitaan. Eduskunnan edessä pääministeri turvautui vitsailuun kuten myös peräkontin matkustaja, Soinin valtiosihteeri Samuli Virtanen, joka julkaisi itsestään kuvan auton peräkontissa. Vitsit tuskin naurattavat edes kertojia itseään, sillä ne paljastavat liikaa kertojastaan. Peräkonttia tuskin olisi tarvittu, jos touhu olisi ollut rehellistä ja avointa. Koska kyse oli teatterista, kuiskaaja piti piilottaa.

Sipilä toimii kuten valheesta kiinni jääneet yleensä. Ensin vakuutellaan tietämättömyyttä ja sen jälkeen myönnetään, että onhan asiasta ollut puhetta. Jos eläisimme terveessä poliittisessa kulttuurissa, valehtelija ymmärtäisi erota. Suomessa kuitenkin hallituksen istuminen vaalikauden loppuun tuntuu olevan itseisarvo, vaikka pääministerin uskottavuus olisi mennyttä. Jos Sipilä ei eroa ensi viikolla, hän ei eroa lainkaan.

Sillisalaattia - osa I

En ole lopettamassa blogia, mutta muiden kiireiden takia sen päivittäminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle. Nyt kuitenkin lopetan kirjoitustauon toistaiseksi ja yritän päästä takaisin viikottaiseen kirjoitustahtiin.

Sananvapaus

Vihapuhepoliisi Keijo Kaarisade tekee Twitterissä taitavaa ja purevaa satiiria poliittisen poliisin vihapuhejahdista. Välillä todellisuus muuttuu niin absurdiksi, että Vihapuhepoliisilla on vaikeuksia pysytellä mukana.

Helsingin poliisi tiedotti äskettäin palkanneensa uudeksi nettipoliisiksi ylikonstaapeli Teemu Hokkasen, jonka tehtävänä on puuttua nettirikoksiin ja korjata somessa esiintyvää väärää tietoa. Hokkanen totesi pontevasti:

” Samalla tavalla kuin poliisi pyrkii olemaan kaupungilla läsnä siellä missä tapahtuu ja poliisia tarvitaan, pyrkii poliisi olemaan myös verkossa siellä missä tarvitaan ‒ opastaen ja ennaltaehkäisten rikosten ja häiriöiden syntymistä. Näin toimitaan myös vihapuheen kohdalla.”

Tätä ei olisi vielä muutama vuosi sitten pystynyt kukaan keksimään omasta päästään. Uuden nettipoliisin ja parodiapoliisi Keijo Kaarisateen twiittauksia on vaikea erottaa toisistaan. On mieletöntä verrata oikean poliisin kenttätyötä ja nettipoliisin toimintaa keskenään ja kuvitella, että nettipoliisin toiminta olisi samalla tavalla normaalia kuin ihmisten keskuudessa tapahtuva järjestyksenvalvonta.

Hyvin nopeasti selvisi, että Hokkanen oli edellisissä Eduskuntavaaleissa vihreiden ehdokkaana. Polpo on siis olemassa ja sen tehtävä on valvoa postmodernia käsitystä sananvapaudesta, jonka mukaan sanomisen vapaus on riippuvainen sanojan viiteryhmästä. Twiitissään Hokkanen totesi, että kiihottamislait on ensisijaisesti määritelty vähemmistöjen suojaksi ja perusteli tätä väitettään hallituksen esityksellä, joka annettiin vuonna 2010 eli edellisellä kerralla, kun illmanistista sananvapauskäytäntöä kiristettiin.

Itse olen seurannut ”sananvapausrikoksia” vähän yli 10 vuotta. Alkuaikoina kävi jo varhain selväksi, että laki ja sen soveltaminen loukkaavat kansalaisten yhdenvertaisuutta lain edessä. Teon rangaistavuus on riippuvainen sekä loukkaajan viiteryhmästä että kansanryhmästä, jota vastaan kiihotetaan. Laki ei ole sama kaikille, vaikka monet edelleen uskovat näin.

Samalla tavalla pykälä uskonrauhan rikkomisesta on tarkoitettu islamin suojeluun arvostelulta. Syynä tähän on muslimien muita uskonnollisia ryhmiä korkeampi väkivaltapotentiaali. Lain olemassaolo ja soveltaminen antavat ymmärtää, että islamin arvostelija on syyllinen muslimien väkivaltaisiin tekoihin. Tämä on juuri se, mihin Muslimiveljeskunta peitejärjestöineen pyrkii. Suomessa asia on saatu läpi viranomaisten ja poliittisten päättäjien yhteistyöllä lähes ilman minkäänlaista muslimien taholta tullutta painostusta ja suostuttelua.

Laajamittainen muslimien maahanmuutto lisää turvattomuutta ja väkivallan uhkaa. Virallisen Suomen edustajat kääntävät kuitenkin asiat päälaelleen syyttämällä tästä uhasta kantaväestön edustajia, jotka puhuvat pahaa islamista ja muslimeista. Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen teki pari viikkoa sitten juuri näin ja syytti ”rasisteja” terrorismin ruokkimisesta. Tässä parhaita paloja:

” Syrjään sysätty ihminen katkeroituu helposti ja on altis kohde väkivaltaisten ääriliikkeiden värvääjille. Siitä ei hyvää seuraa.”

Luonnollisesti viranomaiset tekevät erittäin vähän ääriliikkeiden toiminnan estämiseksi ja ääriliikkeiden taustaideologian analysoimiseksi. Itse asiassa kaikkialla länsimaissa on lähes mahdotonta käsitellä islamilaista terrorismia ja sen taustalla vaikuttavaa islamilaista ylivaltaideologiaa ja sen Koraaniin, profeetan esimerkkiin ja islamin muihin pyhiin kirjoituksiin perustuvaa oikeutusta.

Sen sijaan niistä, jotka syyttävät ”radikalisoitumisesta” islamofobiaa tai ”rasisteja”, ei ole puutetta. Tällaiset ihmiset kuitenkin keskittyvät toissijaiseen ongelmaan ja unohtavat täysin ensisijaisen eli kasvavan muslimiväestön seurauksena lisääntyvän rikollisuuden, terrorismin ja turvattomuuden.

” Kiihottamisrikosten taustalla on aina rasistinen, toisten ihmisarvoa mollaava motiivi. Ei ole yli-ihmisiä ja ali-ihmisiä, on vain tasavertaisia ihmisiä.”

Tässäkin oletetaan liian paljon. Toiviainen ei monien muiden kaltaistensa tavoin ymmärrä, miksi ihmiset ovat vihaisia vallanpitäjille. He ovat vihaisia siksi, että vallanpitäjät ovat sallineet muslimien massamaahanmuuton ja kääntäneet selkänsä niille, jotka kärsivät tämän seurauksista. Monikulttuurin seuraukset näkyvät pahiten kaikkein köyhimpien suomalaisten arjessa. Varakkaammat taas joutuvat korkeiden verojen kautta maksamaan epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seuraukset. Syksyn 2015 maahanmuuttovyöryn kustannukset ovat olleet miljardiluokkaa ja kasvavat edelleen, kunhan perheenyhdistämisautomaatti toden teolla käynnistyy.

Kansalaismielipide eri Euroopan maissa kannattaa muslimien maahanmuuton lopettamista kokonaan. Englantilaisen Chatham  Housen tutkimuksen tulokset puhuvat selkeää kieltä ja ovat yhtä selkeästi ristiriidassa eurooppalaisen poliittisen eliitin tavoitteiden kanssa.

Lopuksi Toiviainen päästää suustaan todellisen pökäleen:

” Yhteiskunnastamme ulos pelattuja ihmisiä on helppo manipuloida ja houkutella mukaan ääriliikkeisiin. Ymmärtävätkö rasistisen vihapuheen levittäjät, mitä he tekevät.”

Islamilaisista maista tulevat huonosti koulutetut ja usein lukutaidottomat maahanmuuttajat ajautuvat suurelta osin sosiaalisektorin asiakkaiksi ja heidän työllistymisedellytyksensä ovat heikot. Tästä ei voi syyttää vihapuhujia vaan sitä yhteiskuntaa, joka sallii yhteiskunnalle haitallisen maahanmuuton. Ns. vihapuhe on vain reagointia päättäjien hölmöilyyn eikä ongelma itsessään. Poliittinen eliitti tekee siitä ongelman, koska virheiden myöntäminen on sille liian vaikeaa.

New York, New York

Meidän tulisi olla kilttejä muslimeille, jotta he eivät radikalisoidu. Näin itseään moraalisesti muita parempina ihmisinä pitävät suvaitsevaiset meille kertovat. Mitä tapahtuu, jos yritämme olla kilttejä muslimeille?

Äskettäin New Yorkin Manhattanilla Uzbekistanista kotoisin oleva laillinen maahanmuuttaja nimeltään Sayfullo Saipov ajoi lavakuorma-autolla pyörätiellä kävelevien ihmisten päälle. Kahdeksan ihmistä kuoli ja tusinan verran loukkaantui.

Tekijä kajautti ilmoille perinteisen muslimien taisteluhuudon ”Allahu akbar”. Hän oli myös ISIS:in kannattaja ja ”radikalisoitunut” Yhdysvalloissa.

Virallisessa suvaitsevaisessa liturgiassa Allahu akbar on vain muslimien rukouksissa käytetty lausahdus tai yleinen kiitollisuuden osoitus. Voi se olla näitäkin. Kirjaimellisesti Allahu akbar kääntyy muotoon ”Allah on suurempi.”

Suurempi kuin mikä? No, tietysti suurempi kuin vääräuskoisten jumala. Vaikka lausetta yritetään selittää viattomaksi, se on historiallisesti aina ollut muslimien taisteluhuuto sodassa vääräuskoisia vastaan.

Kysymys kuuluukin, tuleeko meidän muslimien mieliksi teeskennellä, että Allahu akbar on vain nöyryyden osoitus mahtavan Allahin edessä vai tunnustaa lauseen perimmäinen islamin ylivaltaa korostava merkitys.

Nykyinen New Yorkin pormestari Bill de Blasio on vasemmistolainen. Hän lausui terrori-iskun jälkimainingeissa:

”Viimeinen asia, joka meidän pitäisi tehdä, on pyrkiä syyttämään asiasta kokonaisia ihmisjoukkoja, uskontoja tai kansakuntia. Se vain pahentaa tilannetta.”

Eli meidän pitää edelleen teeskennellä, että islam on pohjimmiltaan rauhan uskonto ja vain pieni vähemmistö on terroristeja. Meidän ei pidä keskustella, mistä islamilaisessa terrorismissa todellisuudessa on kyse.

Ehkä kuitenkin kannattaisi tunnustaa, että ongelma on islamilainen terrorismi. Kyseessä on uskonnollisesti perusteltu väkivalta, jota käytetään Allahin, Koraanin ja islamille määrätyn kohtalon nimissä.

Olemme tekemisissä islamilaisen ylivaltaideologian kanssa. Kun tämä tunnustetaan, voidaan miettiä, ketä siitä voidaan syyttää.

Terrori-iskun jälkeen kävi ilmi, että terroristi kävi palvomassa Allahia New Jerseyn Patersonissa sijaitsevassa moskeijassa.

Lyhyen aikaa 9/11-terrori-iskujen jälkeen amerikkalaiset viranomaiset pyrkivät valvomaan radikaalia islamia saarnaavia moskeijoita. Patersonin moskeija oli yksi New Yorkin poliisin harjoittaman valvonnan kohteista. Valvonta kuitenkin herätti vastustusta, koska sen väitettiin loukkaavan muslimien kansalaisoikeuksia. Niinpä se lopetettiin ja lopetuksesta vastasi suvaitsevaisuutta saarnaava pormestari Bill de Blasio.

Poliittinen vasemmisto haluaa miellyttää muslimeja, koska muuten nämä saattavat ”radikalisoitua”. Siksi poliittinen vasemmisto estää radikaalia islamia saarnaavien valvonnan, koska se ärsyttää muslimeja. Tämän seurauksena radikaalin islamin leviämistä ei estä kukaan. Sillä ei ole väliä, koska radikaalien muslimien tekemistä terroriteoista voidaan aina syyttää islamofobiaa ja vihapuhetta.

Miksi Jari Taposen toiminta ansaitsee huomiota?

Valtamedia yrittää sepittää tarinaa, jonka mukaan ylikomisario Jari Taponen olisi joutunut ”ansoitetuksi” ja täten informaatiovaikuttamisen uhriksi. Toinen tarina, jota valtamedian kaikkein pölkkypäisimmät edustajat levittävät on se, että kyseessä on hyökkäys koko poliisi-instituutiota vastaan. Kummatkin väitteet ovat yksiselitteisesti vääriä.

Taposen töräys tapahtui Twitterissä ja kyseinen Twitter-keskustelu on kuvakaappauksena nähtävillä Suomen Uutisten sivuilla. Twitter on sosiaalinen media ja siellä kukaan ei masinoi ketään vaan ilmiöt syntyvät spontaanisti, kun pöyristyttävä twiitti leviää laajemmalle. Taponen töppäsi, ei ymmärtänyt, miksi töppäsi ja jatkoi oman kuoppansa kaivamista twiittailemalla lisää päättömyyksiä. Jos sosiaalisessa mediassa mokaa, se kannattaa heti tunnustaa, koska muutoin tulos on nähdyn kaltainen.

Taponen ei ole yhtä kuin poliisi-instituutio eivätkä parodiapoliisit pilkkaa poliisia vaan eräiden yksittäisten poliisien käyttäytymistä sosiaalisessa mediassa. Monet ovat lisäksi närkästyneitä siitä, että poliisi saa kymmeniä uusia vakansseja pelkästään ”vihapuheen” kyttäämiseen internetissä samalla, kun poliisin varsinainen toiminta kärsii henkilöstövajauksesta. Minustakin ”vihapuheen” torjunta kuuluu enemmän DDR:n kaltaisiin totalitaristisiin diktatuureihin kuin vapaaseen länsimaiseen yhteiskuntaan. Lisäksi vihapuheen torjunta on tuomittu epäonnistumaan varsinkin tavalla, jota parodiapoliisien esikuvat ylikomisariot Huhtela ja Taponen edustavat.

Karjalaisen kolumnisti Juha ”Rysky” Riiheläinen antaa ymmärtää, että ”vihapuheen” metsästyksessä ei sinänsä ole mitään ongelmaa ja että kyse on ”informaatiovaikuttamisesta”. Ryskyn kohdalla voi sanoa, että kyse on puhtaasti käsitteen ”informaatiovaikuttaminen” tarkoitushakuisesta väärinkäytöstä. Kyseessä oli sosiaaliselle medialle tyypillinen ilmiö, joka kasvaa ensin hallitsemattomasti, kunnes se melko nopeasti hiipuu.

#Polpo

Vihapuhetta kyttäävistä poliiseista käytetään leikkimielistä pilkkanimitystä Polpo eli poliittinen poliisi. Kyseinen nimitys ilmeisesti ärsyttää mielipidekontrollia halajavia ryskyriiheläisiä. Totalitaristisissa kommunistidiktatuureissa oli (ja on edelleen) salainen poliisi, jonka tärkein tehtävä oli seurata omien kansalaisten puheita. Pisimmälle omien kansalaisten kyttääminen vietiin entisessä DDR:ssä, jossa paikallinen poliittinen poliisi eli Stasi piti kansiota lähes 6 miljoonasta kansalaisestaan. Stasilla oli 90 000 täysipäiväistä työntekijää ja sen lisäksi 170 000 täysipäiväistä epävirallista yhteyshenkilöä. Yhdessä nämä muodostivat noin kaksi prosenttia DDR:n väestöstä.

Suomalaisen ”Polpon” tärkein tehtävä on seurata ihmisten mielipiteitä internetissä ja tehdä tarvittaessa rikosilmoitus, josta mahdollisesti suoritetaan esitutkinta. Toiminta sinänsä ei poikkea Stasin toiminnasta muutoin kuin käytettävän teknologian suhteen. 50 lisätyöntekijää ei ole Stasin henkilöstömäärään verrattuna paljon eivätkä ”vihapuheesta” saatavat rangaistukset ole erityisen kovia kommunistidiktatuureihin verrattuna. Eli suomalaisen Polpon toiminta edustaa enemmänkin pehmototalitarismia. Tästä kertoo myös se, että ”Polpoa” uskalletaan ainakin toistaiseksi satirisoida. 

Rysky Riiheläinen toteaa parodiatileistä seuraavaa:

” Parodiointi näillä tileillä ei ole mitään reinikaistyyppistä, lämmintä naljailua…”

Ei se olekaan, koska kyseessä ei ole parodia vaan satiiri, joka ei välttämättä käsittele kohdettaan hyväntahtoisesti. Huhtelaa ja Taposta ei voi parodioida, koska he tekevät sen itse.

Taponen virkatehtävissä

Yksittäisen henkilönä ja poliisina Taponen ei ole merkittävä. Sen sijaan sillä, mitä hän edustaa, on merkitystä. Taponen työskentelee rikoksia ennalta ehkäisevässä työssä ja hän on julkisissa esiintymisissään esittänyt rikoksentekijät yhteiskunnan uhreina erityisesti, jos he edustavat jotakin haavoittuvassa asemassa olevaa vähemmistöryhmää.

Ehkä juuri tästä syystä Taposesta on tullut median lemmikki. Edellisessä kirjoituksessani jäi mainitsematta vielä yksi episodi, joka ei ainakaan parantanut kuvaa Taposesta. Taposen johdolla nimittäin hajotettiin Rautatientorilla Suomi Ensin -liikkeen mielenosoitus. Hajottamisen yhteydessä käytettiin joidenkin mielestä kohtuuttomia voimakeinoja.

Lisäksi hajottamisen yhteydessä ei vielä tiedetty, että myös laittomasti maassa oleskelevien mielenosoitus hajotettaisiin seuraavana päivänä.

Olen itsekin sitä mieltä, että molempien mielenosoitusten annettiin jatkua liian pitkään ja koko touhu muuttui ajan mittaan irvokkaaksi farssiksi. Kaikkein hämmästyttävintä oli kuitenkin Taposen lausunto Suomi Ensin -leirin hajottamisen jälkeen:

” Mielenosoittajien epäillään syyllistyneen useisiin ohikulkijoiden pahoinpitelyihin Rautatientorilla. Niitä on tapahtunut toki aiemminkin, mutta nyt viikonloppuna on kolme eri tapausta, jossa mielenosoittajat pahoinpitelivät sivullisia.”

Tähän päivään mennessä noista Taposen väittämistä pahoinpitelyistä ei ole nostettu ainuttakaan syytettä. Pahoinpitelyjen yksityiskohdista ei myöskään tiedetä Taposen ja Suomi Ensin -liikkeen edustajien lausuntoja enempää. Hajottamisen yhteydessä Taponen myös kommentoi laittomasti maassa oleskelevien leiriä:

” Kaikki on mennyt heidän kanssaan rauhallisesti, eivätkä he ole aiheuttaneet ympäristölle haittaa.”

Ilmeisesti poliisin virkatoimien aktiivinen häirintä, johon laittomasti maassa oleskelevien mielenosoituksen puuhanainen näkyvästi osallistui ei ollut Taposen mielestä häiritsevää.

Tapa, jolla Taponen suhtautui vastakkaisten ryhmien mielenosoituksiin, loukkaa ainakin minun oikeustajua. Taponen otti toiminnallaan poliittista kantaa eikä toiminut neutraalilla tavalla.

Yleisemmin vasemmistolaisen identiteettipolitiikan omaksuminen ja poliittinen korrektius heikentävät poliisin kykyä selvittää rikoksia erityisesti silloin, kun rikollinen edustaa vasemmistolaisen ideologian mukaista haavoittuvassa asemassa olevaa vähemmistöryhmää.

Sen sijaan identiteettipolitiikan omaksunut poliisi suhtautuu erityisen tiukasti ”vihapuheeseen” eli kansalaisten närkästykseen tiettyjen väestöryhmien korkeasta rikollisuuden asteesta. Suomessa tämä on vasta tapahtumassa mutta sama on toteutunut jo aiemmin monikulttuurisessa yhteiskuntakokeilussaan meitä pitemmälle ehtineissä Länsi-Euroopan maissa.

Pahimmillaan poliittinen korrektius halvaannuttaa poliisin toiminnan kokonaan. Näin kävi useissa Britannian kaupungeissa, kun enimmäkseen pakistanilaista alkuperää olevat taksikuskit värväsivät nuoria tyttöjä prostituutioon ja pyörittivät paritusrinkiä vuosikaudet ilman, että viranomaiset puuttuivat asiaan.

Valtamedian rooli

Valtamedialla on oma roolinsa niin Taposen kohdalla kuin yleisemmin. Uuden Suomen toimittaja ja tuottaja Minna Karkkola kommentoi Taposen tapausta otsikolla ”Poliisi rysähti maahanmuuttokriitikkojen epäilyttävään ansaan”.

Valtamedian sepitteen mukaan kyseessä oli ansa eikä ajoittain tapahtuva ”somepöyristyminen”. Karkkola pitää yllä samaa sepitettä. Lisäksi Karkkola harrastaa ”vastuulliselle medialle” tyypillistä omakehua ja kilpailijoiden halventamista:

” Päin mäntyä journalismin näkökulmasta täräytti myös Suomen Uutiset, joka ei muuten kuulu 

 Julkisen sanan neuvostoon (JSN), eikä siten ole sitoutunut noudattamaan journalistin ohjeita kuten muu suomalainen media puoluelehtiä myöten.”

Vetoaminen JSN:n jäsenyyteen on yleistynyt viime aikoina erityisesti silloin, kun valtamedia joutuu kritiikin kohteeksi. JSN on paperitiikeri, jonka sääntöihin sitoutumisella ei ole niin suurta merkitystä kuin valtamedia omakehussaan antaa ymmärtää. Seuraavassa taas aliarvioidaan lukijoita:

” Tavallinen some-käyttäjä tai uutiskuluttaja tuskin kuitenkaan tajuaa tätä, vaan lukee tekstiä kuin journalistisin pelisäännöin rakennettua uutista.”

MV-lehteä ei lueta sen takia, että sen uutistenhankinta olisi erityisen hyvällä tasolla. Vaihtoehtomedia ei ainakaan toistaiseksi kykene kilpailemaan valtamedian kanssa uutisten hankinnassa. Sen sijaan vaihtoehtomedia pystyy ajoittain osoittamaan, mitä asioita valtamedia jättää tietoisesti kertomatta.

Lisäksi valtamedian mielipidejournalismi eli kolumnit ovat pääsääntöisesti kehnoja ja jopa täysin luokattomia. Ei voi olettaa, että Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksella opiskelu pätevöittäisi kaikkien alojen erikoisasiantuntijaksi, vaikka journalistinen omahyväisyys muuta kertoisi. Vaihtoehtomediaa valtamedia kutsuu nykyisin yksiselitteisesti valemediaksi:

” Amerikkalainen valeuutissivusto Infowars tarttui twiittiin.”

Ymmärrän hyvin, että korkeilla kiinteillä kustannuksilla toimivan hiipuvan toimialan edustaja pyrkii säilyttämään työpaikkansa mollaamalla kilpailijoita. Tämä ei kuitenkaan hidasta toimialan murrosta tai paranna tasollisesti heikentyneen valtamedian uskottavuutta.

Viranomaiset ja poliitikot ovat valtamedian armoilla ja joutuvat kumartamaan neljännelle valtiomahdille silloinkin, kun sen edesottamukset eivät perustuisi muuhun kuin toimittajan mielipiteeseen. Toimittajat ovat enimmäkseen vasemmistolaisia ja moralisoivat mielellään. Heidän mielipiteelleen ei pidä asettaa liian suurta arvoa.