Pelon unioni

Ylen uutisissa kerrottiin, kuinka Hollannin vaaleissa EU-myönteiset voimat saivat suurvoiton. Erityisesti iloittiin Geert Wildersin Vapauspuolueen (PVV) vaalitappiosta. Uutisoinnin sävy oli voitonriemuinen. Syytä olikin, sillä vaalit olivat suuri voitto EU-myönteiselle poliittiselle eliitille, jota veroluonteisella maksulla rahoitettu Yleisradio ilmeisesti kannattaa täysin rinnoin.

Wildersin tappion syyt

Wildersin tappion syitä ei kannata kaukaa etsiä ja ne löytyvät liian aggressiivisesta retoriikasta ja liian radikaalista politiikasta. Wilders kampanjoi EU-vastaisella ohjelmalla, jossa vaadittiin Hollannin eroa eurosta ja koko Euroopan Unionista. Wilders ei kuitenkaan onnistunut esittämään uskottavaa eroamissuunnitelmaa eikä kertomaan äänestäjille, mitä ero käytännössä tarkoittaisi.

Hollannissa äänestäjät valitsivat äärilaitojen asemesta poliittisen keskustan, ja näin keskustaoikeistolainen Liberaalipuolue (VVD) ja keskustavasemmistolainen Työväenpuolue (PvdA) voittivat eniten paikkoja. Wildersin puolueen lisäksi myös Hollannin vihreät hävisivät ja menettivät seitsemän kymmenestä paikastaan.

EU Referendum -sivuston Richard North kirjoittaa PVV:n tappiosta:

”Wildersin epäonnistumisessa on jonkin verran yhtymäkohtia Britannian Itsenäisyyspuolueeseen (UKIP), jota myös johtaa voimakastahtoinen ja mahtipontinen henkilö, Nigel Farage. Se luottaa johtajansa agressiiviseen retoriikkaan, sen politiikasta puuttuu syvyys ja se on toistuvasti epäonnistunut esittämään uskottavaa vaihtoehtoa EU-jäsenyydelle, joka edustaa kuitenkin realismia eikä toiveajattelua.”

North myös kysyy, kannattaako euroskeptisen liikkeen pyrkiä vaikuttamaan vaalien kautta. Tämä voi olla totta Britannian kaksipuoluejärjestelmässä ja ehkä Suomessakin, koska Perussuomalaisten jytkyn jälkeen tänne kasattiin hallitus, jossa suurin porvaripuolue istuu samassa hallituksessa koko vasemmiston kanssa.

Entä Suomessa?

Wildersin tappiosta kannattaa Suomessakin ottaa opiksi. Jos Perussuomalaisten menestys lepää liikaa Timo Soinin hauskojen sutkausten varassa eikä puolue määritä itselleen uskottavaa hallituksen politiikalle vaihtoehtoista linjaa, jytky sulaa nopeasti käsiin. ”Vanhat puolueet” ovat viime aikoina omassa retoriikassaan muistuttaneet Soinia toistuvasti, että tämä ei esitä vaihtoehtoja vaan pelkästään arvostelee.

Perussuomalaisten kannattaisi kuunnella, mitä valtiosihteeri Raimo Sailas sanoo. Poliittinen eliitti ja virkamiesjohtajat tietävät kyllä, että Kreikan ja Italian kaltaisten maiden mukanaolo eurossa on huono asia yhteisvaluutalle. He myös tietävät, että tulevassa perussopimuksessa euroalueen liittovaltiokehitystä todennäköisesti kiihdytetään, mikä vähentää Suomen suvereniteettia merkittävästi. On vaarana, että uudessa, tiiviimmässä ydinunionissa Suomi joutuu kylmästi alistumaan isompien päätöksiin ja maksamaan, jos muut sanovat niin.

Suomen jäsenyys yhteisvaluutassa on jo osoittautunut yhdeksi sodanjälkeisen historian suurimmista poliittisista virheistä. Suomettumisen kaudella politiikkaan tullut pöyhkeä ja ylimielinen pääministeri Paavo Lipponen halusi aikanaan viedä Suomen EU:n ytimeen ja samalla mahdollisimman kauas Venäjän vaikutuspiiristä. Tästä päätöksestä, johon toki osallistui myös nykyinen presidentti Sauli Niinisto, maksetaan nyt kovaa hintaa.

Pelko pitää eurossa

Olen melko varma, että moni hallituspuolueen poliitikko olisi salaa mielissään, jos Suomi olisi Ruotsin tavoin euroalueen ulkopuolella ja näin välttyisi osallistumasta pelastuspaketteihin. Ruotsin ei myöskään tarvitse odottaa uutta perussopimusta, jota markkinoidaan tällä hetkellä ”pankkiunionina”, pelonsekaisin tuntein.

Nämä samat poliitikot tietävät myös, että Suomen yksipuolinen lähtö eurosta saattaisi aiheuttaa ketjureaktion, jonka seurauksena koko yhteisvaluutta romahtaisi, kun markkinat menettäisivät lopullisesti luottamuksensa siihen. Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle tällainen riski on liian suuri otettavaksi. Käytännössä ainostaan Saksa pystyisi lähtemään yksin eurosta, jolloin myös muut maat uskaltaisivat tehdä saman. Osa poliitikoista tietää, että elämä euron ulkopuolella olisi helpompaa, mutta eurosta irtautumisen seurauksia pelätään. Lisäksi moni on investoinut koko uransa ja poliittisen pääomansa Euroopan Unioniin ja sen jatkumiseen eikä uskalla ajatella muunlaista tulevaisuutta.

Perussuomalaiset voisivat kertoa äänestäjille, että euro toimii juuri niin, kuin aikanaan tiedettiin. Varoituksista valuutta-alueen heterogeenisuuden aiheuttamista ongelmista ei yksinkertaisesti piitattu. Yhteisvaluutan lanseeraamisella ei ollut taloudellista tarkoitusta vaan poliittinen. Sillä pyrittiin edistämään Euroopan integraatiota kohti horisontissa häämöttävää ylikansallista supervaltiota ja se oli vain yksi pienistä Monnet'n menetelmän mukaisista askelista, joilla edetään kohti tätä päämäärää.

Todellisuudesta irtautunut EU:n komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso uskalsi eilen sanoa tavoitteen ääneen ja vaati vastenmielisessä puheessaan ”kansallisvaltioiden liittovaltiota”. Suomalaisen äänestäjän kannattaisi huomata, että kansallisvaltioiden liittovaltiossa meitä johtaisivat samanlaiset harmaat keskinkertaisuudet kuin entinen maolainen kommunisti Barroso ja että suomalaisella äänestäjällä ei olisi mitään mahdollisuutta vaihtaa heitä.

Demokratia ei Euroopan tasolla toimi, koska Euroopalla ei ole yhteistä kansaa eikä näin myöskään yhteistä poliittista keskustelua, johon kaikkien maiden kansalaiset voisivat osallistua. Euroopan tason demokratia olisi väistämättä ylhäältä ohjattua ja pakotettua.

Useimmat monikansalliset valtiot hajoavat joko rauhanomaisesti kuten Tshekkoslovakia tai väkivaltaisesti kuten Jugoslavia. Eurooppaa ei voi hallita keskusjohtoisesti ilman pakkovaltaa, jota sitäkin on yritetty perustaa, viimeksi itävaltalaissyntyisen korpraalin toimesta.

9/11-ajatuksia vuonna 2012

Olen pyrkinyt vuosittain kirjoittamaan jotakin Yhdysvaltoihin tehdyn terrori-iskun vuosipäivänä. Vaikka mitään mullistavaa uutta asiasta ei oikein voi sanoa, aina on hyvä aika tilannekatsaukselle.

Sota terrorismia vai Al-Qaedaa vastaan

George W. Bush aloitti iskujen jälkeen sodan terrorismia vastaan. Hänen seuraajansa Barack Obaman aikana terrorisminvastaisen sodan käsite on häivytetty ja on yhä enemmän epäselvää, taisteleeko Yhdysvallat ketään vastaan vai ei. Sotilaat ovat joka tapauksessa edelleen Afganistanissa edistämässä lännen ja islamilaisen maailman välistä yhteisymmärrystä.

Jos Yhdysvalloilla oli heti iskujen jälkeen suuri tarve todistaa, että islam on rauhanomainen uskonto, jonka ääriryhmät ovat kaapanneet hallintaansa, Obaman aikana on tässä suhteessa menty paljon pitemmälle. Ns. arabikevään ansiosta Muslimiveljeskunta on noussut merkittävimmäksi poliittiseksi voimaksi Egyptissä, Tunisiassa ja Libyassa, jossa länsi jopa tuki diktaattori Muammar Gaddafia vastaan taistelleita entisiä Al-Qaeda-taistelijoita.

Sama on toistumassa Syyriassa, jossa kieltämättä vastenmielinen diktaattori Bashar Al-Assad on joutunut sisällissotaan ”Vapaan Syyrian Armeijaa” vastaan. On täysin mahdollista, että tällä armeijalla on ainakin näennäisesti puhtaat jauhot pussissaan, mutta on aivan yhtä mahdollista, että kyseisen armeijan voitto johtaa Syyriassa islamistien valtaannousuun, kristittyihin ja alaviitteihin kohdistuviin vainoihin ja kristittyjen joukkopakoon. Näinhän kävi jo Irakissa, jonne Yhdysvallat toi demokratian asevoimilla.

Siinä missä George W. Bush edes yritti määritellä Yhdysvaltojen vihollisen islamilaiseksi fasismiksi, hänen seuraajansa ei tällaista edes teeskentele. Kairon puheessaan hän ylisti Al-Azharia islamilaisen oppineisuuden majakaksi ja Egyptin edistyksen lähteeksi. Hän myös sanoi, että hänellä on Yhdysvaltojen presidenttinä velvollisuus vastustaa negatiivisia stereotypioita islamista, missä niitä sitten ilmaantuukin.

Obaman puhe osoitti hänen olevan Yhdysvaltojen kaikkien aikojen islam-myönteisin presidentti, mitä ei hänen taustaansa nähden voi pitää yllättävänä. Hänen kaudellaan Lähi-itä on demokratisoitunut, mikä käytännössä tarkoittaa, että vaalit on pidetty ja islamistit ovat voittaneet. Nähtäväksi jää, millainen demokratia tästä seuraa. Algeriassa ainakin päti sanonta: ”Yksi mies, yksi ääni, yksi kerta”. Islamistit lupasivat valtaan päästyään lakkauttaa demokratian, mikä johti vajaa 200 000 ihmisen hengen vaatineeseen sisällissotaan.

Islamilaisen terrorismin jäljittelyä

Mitä tahansa norjalaisen joukkomurhaaja Anders Breivikin motiiveista sanotaankin, hänen toimintatapansa muistuttaa syyskuun 11. päivän terroristien vastaavaa. Breivik pyrki murhaamaan mahdollisimman paljon ihmisiä ja inspiroimaan muita samoin ajattelevia vastaaviin tekoihin.

Breivikin manifestissa moneen kertaan siteerattu nimimerkki Fjordman kirjoittaa viimeisimmässä kirjoituksessaan, kuinka islamilaiset terroristit ovat innoittaneet Breivikiä. Fjordmanin mukaan:

”Tiettyjen Breivikin ns. manifestin osien perusteella on selvää, että Breivik ihaili jihadistiterroristien ”marttyyrioperaatioita” ja halusi jäljitellä heidän toimintatapojaan ja asennettaan, kuten esimerkiksi heidän näkemystään terrorismista poliittisena työkaluna.”

Manifestinsa sivulla 958 Breivik pohdiskelee yhteistyötä jihadistien kanssa:

”Meillä molemmilla on sama tavoite. He haluavat hallita omia maitaan Lähi-idässä ja me haluamme hallita omiamme Länsi-Euroopassa. Tuleva kulttuurikonservatiivinen eurooppalainen hallinto karkottaa muslimit Euroopasta ja eristää islamilaisen maailman. Tämän seurauksena islamistit saavat tarvittavan sytykkeen ottaakseen vallan useissa maissa: Egypti, Saudi-Arabia, Turkki, Jordania, Syyria, Jemen, Oman, Algeria, Marokko ja muutamat muut.”

”Jihadistit tietävät tämän. Islamilainen kalifaatti on eurooppalaisille hyödyllinen vihollinen ja varmistaa Euroopan yhtenäisyyden kristittyjen kulttuurikonservatiivien alaisuudessa.”

Breivik ei kuitenkaan nähnyt, että islamistien valtaannousu tapahtuisi länsimaisten vasemmistolaisten suosionosoitusten saattelemana ja Yhdysvaltojen tuella.

Historiallisesti Breivikin fantasioissa ei ole mitään tavatonta. Eurooppalaisten ristiretket voidaan nähdä islamilaisen jihadin epäonnistuneena ja lyhytkestoisena jäljittelynä. Tulokset jäivät laihoiksi ja väliaikaisiksi, ja toisaalta ristiretkiä voidaan yhä käyttää todisteena länsimaiden vihamielisyydestä islamia kohtaan. Tämän ja islamilaiselta maailmalta saamiemme lahjojen ansiosta meidän tulee yhä tuntea syyllisyyttä ristiretkistä.

Islamilainen valehtelu

Tanskassa vieraili äskettäin pakistanilainen uskonoppinut Muhammad Tahir Ul Qadri. Hän esiintyi tanskalaisen TV2-kanavan haastattelussa ja mm. väitti, että islamilainen sharia-laki ei koske ei-muslimeja.  Lisäksi hän totesi, että hänellä ei ole mitään tekemistä Pakistania 80-luvulla hallinneen Zia Ul-Haqin aikana säädettyjen hudud-lakien kanssa. Oheisella videolla näkyy sekä alkuperäinen TV2:n haastattelu että Ul Qadrin pakistanilaiselle kotiyleisölleen esittämä versio (alkaa 2:55 minuutin kohdalla). Nämä poikkeavat toisistaan kuin yö ja päivä.

Ongelma ei tässä yhteydessä ole se, että Muhammad Tahir Ul Qadri valehtelee niin, että korvat heiluvat. Ongelma on se, että kukaan ei piittaa miehen valehtelusta. Monet lännessä haluavat tietoisesti uskoa valheita ja teeskennellä, että usko valheisiin erottaa heidät islamofobeista. Muhammad Tahir Ul Qadri valehtelee, koska hänen ei tarvitse välittää kiinnijäämisestä. Pelkkä hänen puheidensa osoittaminen valheeksi todistaa islamofobiasta.

 

Breivikin oikeudenkäynnistä ja tuomiosta

Viime perjantaina eräät blogin lukijat olivat saaneet vaarallisesta sisällöstä ilmoittavan tekstin ruutuunsa eli samana päivänä, kun Norjan joukkomurhaaja Anders Breivik tuomittiin 21 vuoden vankeuteen. Foliohattua ei tässä tapauksessa kannata panna päähän. Google oli ilmeisesti merkinnyt sisällön vaaralliseksi siksi, että tästä blogista oli linkki Pikkupojan blogiin, josta puolestaan linkitettiin bitcoinplus-sivustolle. Tapahtunut sai minut harkitsemaan blogialustan vaihtoa.

Oikeudenkäynti

Breivikin todettiin oikeudessa tehneen rikoksensa täydessä ymmärryksessä, eli ensimmäisen mielentilatutkimuksen tulos mitätöitiin kokonaisuudessaan. Tämä sai tuomitun hymyilemään ja esittämään kohotetun nyrkkinsä ”voiton” kunniaksi.

Breivikin asianajaja Geir Lippestad ja valtamedia tekivät oikeudenkäynnistä sirkuksen, jossa yritettiin todistella Breivikin olevan osa suurempaa poliittista liikehdintää. Lippestadin kutsumina asiantuntijoina oikeudessa esiintyi mm. ruotsalainen uskontotieteilijä Mattias Gardell ja norjalainen ”vastajihadismin asiantuntija” Øyvind Strømmen. Molempia voi pitää mielipiteiltään vasemmistolaisina ja asiantuntijan roolissa täten puolueellisina. Heidän intresseissään on esittää Breivik osana ”vastajihadistista liikehdintää” ja Breivikin ajatukset tähän ”miljööseen” luonnollisesti kuuluvina.

Todistajiksi oli kutsuttu myös islamisteja ja ”äärioikeistolaisia”, jotka tosin kieltäytyivät kunniasta. Breivikin syyllisyydestä ei ollut epäselvyyttä, joten ei ollut mitään mieltä osallistua näytökseen. Breivik toimi yksin ja omasta aloitteestaan eikä mitään kytköksiä muihin tekijöihin löytynyt. Breivikin mainostaman Temppeliritarit-järjestön olemassaolosta ei tähän päivään mennessä ole löytynyt todisteita.

Breivikin tuomio 21 vuotta voi suomalaisesta näkökulmasta vaikuttaa pitkältä, mutta se on vain kolme kuukautta jokaista hänen tappamaansa ihmistä kohden. Lisäksi Breivik saa viettää vankeusaikansa hyvin varustellussa sellissä, jossa on näköala metsään, televisio ja ilmastointi. Hänellä on myös mahdollisuus tehdä töitä ja opiskella. Tämä kaikki on luonnollista Norjan kaltaisessa humaania, rikollisiin ymmärtäväisesti suhtautuvaa kriminaalipolitiikkaa noudattavassa maassa. Epäselvää tosin on, uskalletaanko Breivikiä koskaan laskea vapaaksi.

Reuters analysoi

Reutersin sivustolta löytyy kirjoitus otsikolla ”Eurooppalainen äärioikeisto vieroksuu Breivikin tekoja mutta flirttailee hänen ajatustensa kanssa”. Otsikko jo antaa ymmärtää, mistä päin tuuli puhaltaa. Joukkomurhaaja Breivik esitetään poliittisena ajattelijana, jolla on paljon yhteistä eurooppalaisen äärioikeiston kanssa. Hänen myös väitetään pyrkineen teoillaan käynnistämään rotusodan muslimeja vastaan.

Breivik kuitenkin tavoitteli oikeudenkäynnissä esittämiensä lausuntojen perusteella jotakin muuta:

”...onnistuaksemme konfliktin jouduttamisessa minun on provosoitava noitavainoa maltillisia kulttuurikonservatiiveja ja nationalisteja kohtaan.”

”Mielestäni heinäkuun 22. onnistui provosoimaan noitavainon maltillisia kulttuurikonservatiiveja ja nationalisteja kohtaan. Kuten näkyy. Katsokaa vain Stoltenbergin uudenvuodenpuhetta, jossa hän käytännössä kutsui kaikkia maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia ekstremisteiksi. Eli kaikki on juuri kuten toivoinkin. Monet nationalistit ovat kirjoittaneet minulle kirjeitä, joissa he sanovat, ettei tekoni vahvistanut meitä vaan teki meistä heikompia. Mutta he ovat käsittäneet väärin motiivini. Tavoite ei ole saada välitöntä nostetta, että kriisi seuraisi heti [terrori-iskua], vaan siitä on etua hyvin hyvin pitkällä tähtäimellä, koska se tulee johtamaan sensuurin lisääntymiseen Euroopassa, mikä vuorostaan hyvin pitkällä tähtäimellä johtaa kulttuurikonservatiivien ja nationalistien radikalisoitumiseen, mikä lisää polarisoitumista.”

Tästä ennusteesta ainakin osa on jo toteutunut, tosin melko lievässä muodossa. Itse asiassa Reutersin artikkeli edustaa juuri tätä, eli demokraattiseen päätöksentekoon sitoutuneiden puolueiden johtajia yhdistetään Breivikiin ja tämän ajatuksiin.

Britanniassa toimivan Exclusive Analysis -ajatushautomon johtaja Pepe Egger sanoo tämän tyhjentävästi:

”Oudointa tässä on se, että hänen [Breivikin] islamofobiset ajatuksensa edustavat melkein valtavirtaa useissa Euroopan maissa. Havaittu tarve puolustaa Eurooppaa 'islamisaatiolta' ei ole niin kovin kaukana siitä, jota voi lukea suurten päivälehtien mielipidekirjoituksista.”

Tätä ennen artikkelissa oli mainittu Britannian pääministeri David Cameron, Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy, jotka kaikki olivat esittäneet kriittisiä lausuntoja monikulttuurisuudesta. Nähtävästi kriittinen suhtautuminen monikulttuuri-ideologiaan tarkoittaa, että ”jakaa Breivikin ajatukset”.

Luonnollisesti huoli Euroopan väestökehityksestä katsotaan äärioikeistoilaisuudeksi ja väitetyn Eurabia-salaliittoteorian kannattamiseksi. Norjalaisen document.no -sivuston päätoimittaja Hans Rustad kuvaa tällaista kirjoittelua omassa Reutersin artikkelin analyysissaan:

”Jos luodaan ilmapiiri, jossa keskeinen aihe kuten väestökehitys tulee poliittisesti arkaluontoiseksi, jolloin siitä voi puhua vain tietyllä tavalla, tunnustetaan oma heikkous ja kyvyttömyys kohdata todellisuus. Jos vielä yhdistetään tällainen teema Breivikiin, käytetään valtaa tuhoisalla tavalla. Kyseessä on jonkinlainen lukijan kiristäminen. Onko ”sinulla” tällaisia ajatuksia? Jos on, kuulut äärioikeistoon.”

Rustad moittii myös mediaa ja sen haastattelemia asiantuntijoita olkiukkojen rakentelusta eli siitä, kuinka valikoivalla sanankäytöllä saadaan oikeutettu huoli kuulostamaan vainoharhaisuudelta, kuten Reutersin artikkelissa tehdään:

”Monikulttuuri on yksi äärioikeiston möröistä, ja se määritetään maahanmuuttajayhteisöjä kohtaan harjoitetusta ylenmääräisestä suvaitsevaisuudesta, joka johtaa lännen kulttuurilliseen itsemurhaan.”

Samantapaista liioittelua on harrastanut mm. historiantutkija Jussi Jalonen esiintyessään asiantuntijana Ylen tv-lähetyksissä.

Breivikin tekojen jälkeen Reutersin artikkelin kaltaisia analyyseja on tehty paljon. Reutersin artikkeli perustuu pitkälti kulttuurimaantieteen professori Kirsten Simonsenin kirjoitukseen oheisessa tutkimuksessa.

Näiden kirjoitusten viesti on pitkälti sama. Äärioikeistolaiset populistipoliitikot ovat siirtyneet vanhakantaisesta rotupuhtauden vaalimiseen keskittyvästä retoriikasta islamin ja muslimien vastustamiseen, koska näin saadaan kalasteltua ääniä. Samalla annetaan ymmärtää, että puolueiden kannatuksen takana ei ole retoriikan lisäksi mitään substanssia vaan suosio perustuu puhtaasti pelon ja vihan lietsontaan. Ongelmat katoavat, kun yhteiskunnan eri osa-alueet valjastetaan vastustamaan näitä puolueita ja niiden retoriikkaa. 

Kolme Mannerheim-elokuvaa

Kenialaisen Mannerheim-elokuvan ympärille rakennettu vastenmielinen mediaspektaakkeli sai minut kirjoittamaan aiheesta, josta olisin mieluiten pysynyt vaiti. Tarkastellaan tässä kuitenkin kolmea eri Mannerheim-elokuvaa. Näistä vain yhdessä tärkein asia on itse elokuva, joka tosin on vielä tekemättä. Kahdessa muussa on taas kyse tarkoituksellisesta ärsyttämisestä ja kohun nostattamisesta.

Homo-Marski

Muutama vuosi sitten Katariina Lillqvistin ohjaama nukkeanimaatio Uralin perhonen nostatti vähän samantapaisen kohun kuin kenialainen Marski. Elokuva nostatti kohun, koska siinä esitettiin, että Marskilla olisi ollut homoseksuaalinen suhde kirgisialaisen miespalvelijansa kanssa.

On epäselvää, yrittikö ohjaaja saada homo-Marskin avulla pelkästään julkisuutta elokuvalleen, joka ilman sitä olisi useimmilta jäänyt näkemättä. Elokuvan tekijän asenne Mannerheimiin on peräisin vuodelta 1918 ja rintaman punaiselta puolelta. Mitään tuoretta näkökulmaa kansakunnan suurmieheen elokuva ei tarjonnut, vaan lähinnä tunkkaisen vasemmistohenkisen häpäisy-yrityksen, joka tosin unohtui nopeasti.

Lillqvist yritti jälkikäteen esiintyä sensuurin uhrina kulttuuriväelle lähettämässään avoimessa kirjeessä. Mannerheimin perinnesäätiö oli kirjeen mukaan vaatinut elokuvalle esityskieltoa. Tätä Lillqvist kommentoi seuraavasti:

”Ohjaajana vertaisin tilannetta ja oikeistovallan pönäkän perinnelinnakkeen diktatuuria fundamentalistisen islamilaisvaltion sensuuriin.”

Lillqvist oli ylpeä työstään ja omisti sen vuonna 1918 punaisten puolella kaatuneelle isosedälleen.

Tanskan Muhammad-pilakuvakriisistä oli tuolloin kulunut sen verran vähän aikaa, että Lillqvistin sensuurihöpinät kalskahtivat ontoilta ja teennäisiltä. Lillqvist tuskin tekisi elokuvaa islamin profeetta Muhammadin ja tämän lapsivaimo Aishan välisestä suhteesta. Jos tekisikin, elokuva ei varmasti saisi tukea julkisista varoista eikä sitä esitettäisi Ylen kanavilla.

Muslimien herkkien uskonnollisten tunteiden takia Muhammadista ei ole tehty juurikaan elokuvia. Tunnetuimmassa islamin syntyä kuvaavassa elokuvassa The Message ei näytetä profeetan kasvoja. Tästä hienotunteisuudesta huolimatta elokuva onnistui provosoimaan joitakin muslimeja väkivallantekoihin.

Kairossa sijaitseva Al-Azharin yliopisto oli antanut siunauksen elokuvalle, mutta ohjaaja Moustapha Akkad sai silti useita tappouhkauksia. Elokuva myös kiellettiin useissa islamilaisissa maissa. Akkad itse kuoli marraskuussa 2005 Al-Qaedan terrori-iskuissa Jordanian Ammanissa. Tosin hän itse ei ollut iskujen pääasiallinen kohde.

Mannerheim-elokuva

Siitä varsinaisesta Mannerheim-elokuvasta oli tarkoitus tehdä Hollywood-tyylinen spektaakkeli, jonka ohjaajana olisi ollut Renny Harlin. Elokuvahanke oli jo kaatua vuoden 2009 alkupuolella, ja verottaja haki saman vuoden joulukuussa tuotantoyhtiö Liberty Productionsia konkurssiin.

Elokuvalle saatiin kuitenkin hankittua sen verran uutta rahoitusta, että hanketta ei haudattu kokonaan. Toukokuussa 2011 ohjaaja Harlin vetäytyi hankkeesta, jolloin hänen tilalleen nimitettiin Dome Karukoski. Elokuvan budjettia rukattiin alaspäin ja se on ilmeisesti jossain vaiheessa tarkoitus tehdä. Viime aikoina asiasta ei ole kuitenkaan paljon uutisoitu. On epäselvää, toteutuuko hanke koskaan.

Yle ehti ensin

Ensin Iltalehden pikku-uutisessa kerrottiin, että Yle on tekemässä elokuvaa Mannerheimista. Seuraava uutinen hätkähdytti jo enemmän, sillä siinä kerrottiin pääosan esittäjän olevan tummaihoinen.

Paljastuksia tuli lisää. Elokuvan käsikirjoitus oli kenialaisen työryhmän käsialaa. Trailerikin julkistettiin.

Tässä vaiheessa tuli selväksi, että itse elokuva ei ollut se tärkein asia vaan sen nostattama mediakohu. Kuten homo-Marskin ohjaaja Lillqvist, kenialaisen Mannerheimin tuottaja Erkko Lyytinen esiintyy uhrina ilmeisen kevyin perustein:

”En ymmärrä tätä hommafoorumien reaktiota, vihareaktiota. Tässä pitää nostaa [tuotantotiimin] turvallisuustasoa yllättäen. Mannerheim on näköjään yhä jossakin määrin tabu.”

Lyytinen kommentoi myös kysymystä pääosan esittäjän ihonväristä:

”On yllättävää, että se [kenialainen päänäyttelijä] on tullut keskustelunaiheeksi. Minulle on ollut epärelevanttia, minkä näköinen ihminen on. Pääasia on ollut katsoa myyttistä sankaria ihmisenä.”

Lyytinen joko on tyhmä tai hän esittää sellaista. Pelkästään se, että Mannerheim-elokuva annetaan kenialaisten tehtäväksi, kertoo halusta nostattaa kohua ja päästä lehtien sivuille. On myös vaikea ymmärtää, miten kenialainen tuotantotiimi pystyisi mitenkään samaistumaan Mannerheimiin, josta he ennen elokuvaprojektia tuskin olivat kuulleet sanaakaan.

Toisin kuin vanhakantaisesta kommunistisesta näkökulmasta elokuvansa tehnyt Lillqvist Lyytinen on suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden asialla. Lyytinen kertoo suomenmarsalkka.fi -sivustolla, miksi elokuva tehtiin:

”Rohkea elokuva sai alkunsa päähenkilön oman elämänasenteen innoittamana: uskon, että Mannerheimille isänmaallisuus ei ollut pelokasta suhtautumista vieraisiin kulttuureihin ja vaikutteisiin; hänhän itse oli monien eri kulttuurien tutkija ja tuntija. Hän myös eli elämänsä monikulttuurisessa maailmassa, löytäen ystäviä ja liittolaisia isänmaan edun nimissä. Me emme nykyäänkään ole saareke tai metsätupa, joka voi välttyä ulkopuolisilta vaikutuksilta.”

Enempää ei oikeastaan tarvitse tietääkään. Yle toteuttaa toiminta-ajatuksensa mukaista tehtävää eli edistää monikulttuuria. Lyytinen taas on moderni vasemmistoliberaali puhtaimmillaan.

Rinnastus Jyllands Postenin julkaisemiin Muhammad-pilakuviin on jo tehty. Vihreä nainen Emma Kari kirjoitti City-lehden blogissaan:

”Samalla kun vaadimme venäläisiä ja muslimimaita hyväksymään pyhien kuvien rikkomisen sananvapauden nimissä, emme itse kykene samaan. Taiteen on tarkoitus murtaa tabuja ja asettaa meidät pohtimaan omaa tekopyhyyttämme. Vapaassa yhteiskunnassa ei voi olla yhtäkään poliitikkoa, elävää tai kuollutta, jonka käsittely on taiteessa kielletty.”

Useimmat arvostelijat ovat närkästyneitä siitä, että heidän on tv-luvan maksajina pakko maksaa kenialaisesta Mannerheimista, vaikka he eivät haluaisi osallistua sen kustannuksiin. Itse elokuva ei niinkään kiinnosta, ja tuottaja Lyytisen puheet lähinnä haukotuttavat, koska ne ovat niin klisheistä ja poliittisesti korrektia huttua.

Tuskin kukaan haluaa tai on koskaan halunnut kieltää muslimeja loukkaantumasta Jyllands Postenin Muhammad-pilakuvista. Sen sijaan ihmisten tappaminen ja terrori-iskut pilakuvien takia tuomittiin kuten myös yritykset rajoittaa länsimaista sananvapautta estämällä islamin arvostelu. Muhammad-pilakuvat synnyttivät ihan oikeata keskustelua sananvapaudesta, ja silloin nähtiin, ketkä kannattavat sitä ja ketkä taas haluvat sensuuria. Suomen Sisu julkaisi pilakuvat sivuillaan, ja tapahtuneesta käynnistyi syyteharkinta. Tuolloin Suomen valtio ja suuri osa suomalaisesta valtamediasta sekä vasemmistosta kannattivat sensuuria ja moittivat tanskalaisia muslimien uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta.

Emma Karin kirjoituksessa kehotetaan katsomaan elokuva ennen sen tuomitsemista. Tähän vastaan, että katson elokuvaa koko ajan eli sitä mediaspektaakkelia, jonka Lyytinen ja Yleisradio ovat luoneet. Kenialainen Mannerheim-filmi on sen rinnalla tylsä ja yhdentekevä.

Lyytisen taideprojekti ei ole erityisen omaperäinen ja sen kulku on helposti ennustettavissa. Samat asiat, jotka nähtiin homo-Marskin aiheuttaman kohun yhteydessä nähdään uudelleen, tosin vähän vesitettynä versiona. Pääosissa olevat tuottaja Lyytinen ja suomalainen valtamedia näyttelevät roolinsa rutiinilla, ilman omaperäistä tulkintaa. Kenialainen Mannerheim on väsähtänyt vasemmistolainen provokaatio, joka ei olisi mitään ilman hyvin käsikirjoitettua mediakohua.

Vastajihadista taas

Ajankohtainen Kakkonen esitti viime tiistaina raportin vastajihadisteista (esitysaikaa jäljellä 28 pv), jotka olivat kokoontuneet Tukholmaan mielenosoitukseen. Raportissa esiintyi asiantuntijoina mm. Dan Koivulaakso ja ruotsalaisia vasemmistoaktivisteja, eli sisältö edusti tyypillistä julkisen palvelun tyyliä latautuneine termeineen (esim. ”muslimivastainen” ja ”äärioikeisto”). Positiivisin puoli raportissa oli se, että Anders Behring Breivikin nimeä ei mainittu.

Lomani aikana vietettiin myös Breivikin terroriteon vuosipäivää, joka tarjosi suomalaiselle valtamedialle mahdollisuuden demonisoida Perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahoa. Verkkolehti Uusi Suomi otsikoi raflaavasti ”Tutkija sitoo taas Jussi Halla-ahon Anders Breivikiin”. Uusi Suomi puolestaan siteerasi Kalevi Sorsa -säätiön sivuilla julkaistua tutkija Toby Archerin haastattelua, jossa Archer kuvasi Halla-ahon kirjoituksia ”tyylipuhtaaksi vastajihadismiksi”.

Tällaisen uutisoinnin tarkoituksena on yhdistää joukkomurhaaja Breivik Halla-ahoon ja vastajihadismiin sekä vihjailla, että Halla-aho on moraalisesti vastuussa Breivikin teosta. Alkutekijöissään olevalta Finnish Defence League -järjestöltä puolestaan tivataan, voiko heidän toimintansa innostaa esimerkiksi Breivikin terrori-iskujen kaltaisiin tekoihin. Näin pyritään vierittämään moraalista vastuuta mahdollisista Breivikin kaltaisista terroriteoista tahoille, jotka eivät sellaisia tue, hyväksy tai pysty ennakolta estämään.

Vihjailulla yritetään vaikuttaa mielikuvien tasolla, jotta kansanedustaja Halla-ahosta välittyisi mahdollisimman negatiivinen kuva suurelle yleisölle. Kyse on siis puhtaasta propagandasta, jonka levittämiseen tutkija Archer lainaa oman asiantuntijan arvovaltansa, jos joku vaikka uskoisi hänellä sellaista olevan.

Halla-aho ja vastajihad

Jussi Halla-ahon suhde ”vastajihadiin” alkoi vuonna 2006 Tanskan pilakuvakriisin yhteydessä. Halla-aho arvosteli kirjoituksissaan Suomen valtion vähäistä sananvapauden kunnioitusta ja Ruotsin sosiaalidemokraattisen hallituksen toimintaa, kun se sulki pilakuvat julkaisseen Ruotsidemokraattien äänenkannattaja SD-Kurirenin nettisivut.

Puhtaalla mututuntumalla väitän, että Halla-ahon kirjoitukset (esim. tämä) nostivat merkittävästi hänen asemaansa mielipidevaikuttajana. Väitän myös, että hänen kirjoituksensa tuona aikana tekivät hänestä vakavasti otettavan poliitikon, jota ns. suvaitsevaisto pyrkii parhaansa mukaan demonisoimaan.

Halla-aho on myös pettänyt viiteryhmänsä eli akateemiset humanistit ilmaisemalla poliittisesti epäkorrekteja ajatuksia älykkäästi ja hauskasti. Tämä tekee suvaitsevaiston vihasta kahta katkerampaa.

Olen myös itse osittain vastuussa Halla-ahon vastajihadismi-yhteyksistä, koska käänsin ensimmäisen Halla-ahon kirjoittaman artikkelin oma-aloitteisesti englanniksi ”pahamaineiselle” Gates of Vienna -sivustolle. Tuohon aikaan internetissä niitti mainetta norjalainen nimimerkki Fjordman, ja minusta Halla-ahon kirjoitukset olivat vähintään yhtä hyviä kuin hänen tekstinsä. Tästä syystä alkujaan ryhdyin käännöstyöhön. Valitettavasti kääntäminen osoittautui työlääksi ja aikaa vieväksi ja ensimmäinen käännös jäi ainoaksi.

Jälkikäteen voi väittää, että mistään vastajihadismista tuskin puhuttaisiin Suomessa, jos Matti Vanhasen hallituksen toiminta pilakuvakriisissä anteeksipyyntöineen ei olisi ollut niin selkärangatonta, kuin se oli. Vanhasen hallitus ja suomalainen valtamedia tarjosivat vapaaehtoisesti Halla-aholle uskottavuutta tekopyhyydellään ja matelullaan maailman muslimien edessä. Vanhanen teki sen typeryyttään, kun taas suomalainen valtamedia nakersi uskottavuuttaan uskomalla liikaa omaan erinomaisuuteensa.

EDL ja FDL

Kun Archer puhuu English DefenceLeaguesta, hän ei kaikilta osin ole väärässä. EDL sai alkunsa Lutonin kaupungissa, kun islamistit häiriköivät Afganistanissa kuolleiden brittisotilaiden kunniaksi järjestetyn paraatin yhteydessä.

EDL olisi jäänyt syntymättä, jos Britannian valtio ja paikallinen kulttuurieliitti olisi suhtautunut asianmukaisella tavalla eli jyrkän paheksuvasti häiriköiviin islamisteihin ja heidän motiiveihinsa. Britanniassa valtaeliitti on jo parin vuosikymmenen ajan katsonut sormien läpi islamistien toimintaa ja reagoinut vasta, kun julkisuuden paine on kasvanut liian suureksi.

Maan ihmisoikeuslainsäädäntö on toistuvasti estänyt vihaa tursuavia saarnoja suoltavien radikaalien islamistien karkotukset kotimaihinsa, ja lisäksi valtio on tukenut näiden siviilielämää avokätisillä sosiaalituilla. Toisaalta islamiin kriittisesti suhtautuvien ulkomaalaisten kuten hollantilaispoliitikko Geert Wildersin maahantulo on estetty ”yhteisöjen välisen koheesion” nimissä.

EDL on perustaltaan työväenluokkainen, mikä näkyy ja kuuluu liikkeen johtohahmojen puheissa ja teoissa. Se myös pyrkii perinteisen vasemmiston reviirille eli katuvaikuttamiseen. Tämä ei automaattisesti tarkoita, että liike edustaisi ”äärioikeistoa” muualla kuin DDR-viritteisten julkisen palvelun tv-yhtiöiden ajankohtaisohjelmissa, joissa säännönmukaisesti vaietaan siitä, että EDL-mielenosoituksissa esiintyneet häiriköinnit ja väkivallanteot ovat vastamielenosoittajien eli itseään antirasisteiksi nimittävien Dan Koivulaakson hengenheimolaisten aiheuttamia.

Suomen Defence League -järjestöön ei luultavasti kuulu puheenjohtaja Mimosa Dedannanin lisäksi kovin montaa muuta henkilöä. Ajankohtaisen Kakkosen haastattelujen perusteella Dedannan vaikuttaa huomattavasti vähemmän vaaralliselta kuin asiantuntijana esiintynyt Dan Koivulaakso.