Infosodan taistelutantereilta

 

Alkujaan en aikonut lukea Jessikka Aron kirjaa Putinin trollit enkä sitten lopulta lukenutkaan vaan kuuntelin äänikirjana. Mieleen tuli omat ensikokemukseni internetissä levitettävästä väärästä tiedosta. Joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa internetin uutisryhmissä toimi tietokoneohjelma nimeltä hasan.b.mutlu, joka etsi tekstistä sanoja “Turkey” ja “Armenia” ja postasi sen jälkeen röyhkeää propagandaa ja valetietoa loukkauksilla höystettynä. Mutlu ei nimittäin ainoastaan kieltänyt armenialaisten kansanmurhaa Osmanivaltakunnan viimeisinä vuosina vaan väitti, että itse asiassa armenialaiset tappoivat miljoonia turkkilaisia ja kurdeja.Mutlu oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas keksintö, jonka nykyisiä ilmentymiä lienevät kai sosiaalisen median bottitilit.

En tuolloin tiennyt armenialaisten kansanmurhasta juuri mitään, mutta en myöskään luottanut Mutlun valetietoon. Minulle selvisi varsin nopeasti, että armenialaisten kansanmurhaa tunnetaan varsin vähän, vaikka kyseessä on yksi 1900-luvun törkeimmistä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Tätä rikosta Turkin valtio ei ole koskaan tunnustanut.

Venäjän informaatiovaikuttamisesta välittyy samanlainen kuva. Valehdellaan härskisti, väärennetään todisteita ja heitetään lokaa vaikuttamisen kohteen päälle. Putinin trollit -kirjassa on useita esimerkkitapauksia rehellisistä ja tinkimättömistä ihmisistä, jotka joutuvat maalitauluksi, koska he kertovat Venäjän hallinnon kannalta epämiellyttäviä totuuksia.

Kirjassa on tapauksia eri puolilta maailmaa, kuten Liettuasta, Norjasta, Ruotsista, Serbiasta, Britanniasta ja myös Yhdysvalloista. Sen lisäksi siinä käydään läpi kirjoittajan omaa tapausta ja hänen kokemuksiaan dosentti Johan Bäckmanin ja MV-lehden päätoimittaja Ilja Janitskinin ilkeämielisestä kirjoittelusta.

Kirjan perusteella voi päätellä, että Aron rikosilmoitukset MV-lehdestä näyttelivät keskeistä roolia, kun viranomaiset hakivat Ilja Janitskinin tutkintavankeuteen Andorrasta. Itse olen seurannut “sananvapausrikoksista” käytyjä oikeudenkäyntejä siitä lähtien, kun vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen ja valtionsyyttäjä Mika Illman aloittivat ristiretkensä nettirasismia vastaan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Suurin kala oli tuolloin Seppo Lehto, joka sai törkyblogeistaan 2,5 vuoden ehdottoman vankeustuomion. Lehdon syytekirjelmä oli pitkä kuin nälkävuosi. Myös Janitskinin syytekirjelmästä löytyi lukuisia rikoksia eli odotettavissa oli samanlainen tuomio kuin aikanaan Lehdolle sekä tietysti muhkeat korvaukset asianomistajille.

Aron kirjan yksi suuri ongelma on se, että se pyrkii olemaan samanaikaisesti sekä kuvaus Venäjän vaikuttamisoperaatioista että tilitys Aron omista kokemuksista myrskyn silmässä. Lopputuloksena se ei ole oikein kumpaakaan.

Toinen häiritsevä tekijä on puutteellinen konteksti. Neuvostoliiton KGB:n aktiivitoimien perintö toki mainitaan mutta lukija ei välttämättä ymmärrä, että Venäjä ja sen edeltäjävaltio Neuvostoliitto ovat harjoittaneet vastaavanlaista vaikuttamista vuosikymmenien ajan. Erona on lähinnä se, että Neuvostoliiton aikana ei ollut modernia sosiaalista mediaa eli valeuutiset piti ujuttaa sanomalehtiin. Lukemieni KGB:n historiaa käsittelevien kirjojen perusteella aktiivitoimien menestys ei ollut järin suurta.

Nyky-Venäjän aktiivitoimien menestystä on korostettu länsimaisessa valtamediassa erityisesti Yhdysvaltojen presidentinvaalien yhteydessä. Jessikka Aro kertoo kirjassaan, että Hillary Clintonin kampanjapäällikkö John Podestan sähköpostien hakkeroinnin teki Venäjän sotilastiedustelu GRU. Viestit julkaistiin Wikileaksin kautta. Aron kirjassa Assange esitetään Venäjän asiamiehenä. Tämä voi toki olla tottakin.

Kirjan loppupuolella Aro heittää lokaa Perussuomalaisten niskaan. Kaikkein huvittavinta on se, kuinka Aro moralisoi veronmaksajien rahalla operoivaa puoluelehti Suomen Uutisia, vaikka hän itse työskentelee pakkoverolla kustannetussa mediayhtiössä. Aron työnantaja toimitti vuosina 1978 – 1985 radio-ohjelmaa nimeltä Näin naapurissa. Ohjelmaa tehtiin yhteistyössä Neuvostoliiton radion ja uutistoimisto APN:n kanssa. Ohjelmassa Neuvostoliiton todellisuudesta annettiin kaunisteltu kuva.

Jessikka Aro on toimittaja valtamediassa. Hänen kaltaisilleen on tyypillistä moralismi ja leimaavien epiteettien käyttö tekstissä. Kirjassa viljellään säännönmukaisesti termiä “valeuutissivusto” silloin, kun kyse on vaihtoehtomedian toimijoista. Esimerkkinä valeuutissivustoksi tituleeratusta voi mainita Paavo Tajukankaan PT-median, joka koostaa juttuihinsa Ruotsin tapahtumia. Lähteenä hän käyttää ruotsalaista valtamediaa.

Aro uskoo ilmeisesti, että Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on Venäjän asiamies. Näin siitä huolimatta, että kaksi vuotta kestänyt tutkimus ei löytänyt todisteita Trumpin kampanjan vehkeilystä Venäjän kanssa. Todellisuudessa Venäjä-tutkimus oli huijaus, jolla yritettiin ensin estää Trumpin valinta ja sitten halvaannuttaa hänen presidenttiytensä. Ehkä Aro oli katsonut dokumentin “Active Measures” ja uskonut sen väitteet, mene ja tiedä. Todellinen skandaali oli siinä, kun Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut salakuuntelivat Trumpin kampanjaa FISA warrantilla, jonka perusteena oli Christopher Steelen kuuluisa “kansio”. Se, että tiedusteluorganisaatiot vakoilevat ehdokkaita (ja myös journalisteja) poliittisilla perusteilla, luulisi huolestuttavan toimittajaa.

Aro on tällä hetkellä ehkä kansainvälisesti tunnetuin suomalainen journalisti. Google-haku tuo tulokseksi useita linkkejä arvostettuihin kansainvälisiin julkaisuihin. Yksi asia meni kuitenkin pieleen. Aron piti saada Yhdysvaltain ulkoministeriöltä arvostettu “International women of courage” -palkinto, joka kuitenkin peruttiin viime hetkellä. Aron mukaan kyse oli siitä, että hän oli arvostellut presidentti Trumpia. Voi toki olla näinkin, mutta todennäköisemmin Aro menetti palkinnon, koska hän on “Trump truther” eli uskoo Trumpin olevan Venäjän agentti.

Infosotanarratiivi tuhoaa sananvapauden

Käsitys informaatiosodankäynnistä on lyönyt läpi Suomessa erittäin hyvin. Yksi merkittävimmistä tekijöistä on ollut sotatieteen tohtori Saara Jantunen, joka kirjassaan kuvasi venäjämielisten informaatiovaikuttamista.

Vaikka on sinänsä arvokasta kuvata menetelmiä, joilla ihmisten mieliin pyritään vaikuttamaan, käytännön vaikutus infosotanarratiivin ylimyynnillä on ollut se, että julkiseen keskusteluun on ilmestynyt hahmoja, jotka vahtivat julkista keskustelua ja sitä, milloin jokin toimija edistää muka Venäjän asiaa. Putler-kortista on tullut leimakirves, jota itse itsensä turpoasiantuntijaksi nimittäneet käyttävät niistä, joista he eivät pidä.

Eikä siinä ole vielä kaikki. Peter Saramon Vastavalkea-sivuston kirjoituksessa on käsitelty infosota-narratiivin sananvapausongelmia. Joo, tiedän, että Vastavalkea on luokiteltu “valeuutissivustoksi”.

Useimpien sananvapauden rajoittamispyrkimysten takaa löytyy ainakin päällisin puolin hyvä tarkoitus. Valitettavasti sananvapauden sääntelyssä vasta käytäntö tuo ongelmat esiin. Jessikka Aro ei kirjassaan suonut ymmärrystä niille, jotka pitävät pykälää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ongelmallisena. Aron kaltaiset valtamedian toimittajat ajattelevat, että sananvapaus kuuluu heille ja kaltaisilleen mutta ei tavalliselle kansalaiselle, joka ei välttämättä osaa lausua huoliaan poliittisen korrektiuden edellyttämällä tavalla.

Aro sen sijaan tuntui kannattavan vihapuhetyöryhmän ehdotuksia ilmeisen varauksettomaksi. Eli rikoslakiin tulisi nykyisten pykälien lisäksi “maalittaminen”. Vaikka tarkoituksena on estää systemaattiset hyökkäykset yksittäistä henkilöä kohtaan eli samankaltaiset tapaukset, joita Jessikka Aro kirjassaan kuvaa, käytännössä esimerkiksi viranomaisen toimintaa arvosteleva yksittäinen kansalainen voi joutua rikoksesta epäillyksi. Samalla tavalla valtamedian toimittajaa sosiaalisessa mediassa arvostellut kansalainen saattaa saada syytteen maalittamisesta.

Meillä on jo kaksi sananvapautta rajoittavaa lakia eli kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja laki uskonrauhan rikkomisesta. Ensimmäisen lain tulkinta on oikeudessa muodostunut sellaiseksi, että väitetyn kiihottajan kirjoitusta tulkitaan mahdollisimman pahantahtoisesti ja päätellään, onko kirjoitus “omiaan aiheuttamaan halveksuntaa käsiteltyä kansanryhmää kohtaan”. Kirjoituksen totuuspohjalla ei ole merkitystä eikä kirjoittajan kertomalla tarkoituksella. Äskettäin Teemu Lahtinen kirjoitti Twitteriin sana sanalta samanlaisen tekstin, josta Jussi Halla-aho sai tuomion ja joutui tuomituksi. Elämme jo yhteiskunnassa, jossa minkä tahansa negatiivisen asian lausuminen jostakin riittävää uhristatusta omaavasta vähemmistöstä on vaarallista.

Jälkimmäisestä laista eli uskonrauhan rikkomisesta sanon vain sen, mitä olen aiemminkin sanonut. Lain ainoana tarkoituksena on ehkäistä ennalta muslimien väkivaltaista reaktiota silloin, kun islamista sanotaan jotakin negatiivista. Kyse on siis monikulttuurisen yhteiskunnan rauhan ylläpitämisestä.

Kaikkein irvokkainta on se, että Kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsänen on joutunut poliisitutkintaan twiitistä, jossa hän siteeraa Raamattua ja moittii kirkkoa Pride-tapahtuman tukemisesta. Tämäkään ilveily tuskin herättää mitään kysymyksiä sensuuria kannattavissa sananvapauden puolustajissa. Jessikka Aro on sananvapauden puolustajana samanlainen kuin suurin osa valtamedian toimittajista. Sananvapautta puolustetaan parhaiten rajoittamalla sitä.