Toulousen jihadisti

Tanskalaisessa lehdistössä ehdittiin jo spekuloida, että Toulousessa riehunut murhaaja edustaisi äärioikeistoa tai kyseessä olisi ”ranskalainen Breivik”. Median pettymykseksi Mohamed Merah ei ollut vasta- tai vihtajihadisti vaan ihan tavallinen islamistinen uskonsoturi.

Tavanomainen reaktio

Kun terroristi paljastui muslimiksi, median ja johtavien poliitikkojen reaktiot noudattivat tavanomaista kaavaa. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ehti jo kertomaan, mikä ei ainakaan ollut iskujen motiivi:

”Islaminuskolla ei ollut mitään tekemistä tämän miehen järjettömien tekojen kanssa. Ennen kuin hän tappoi juutalaisia lapsia, hän surmasi muita muslimeja.”

Sarkozy ei tietysti olisi voinut olla enempää väärässä. Entisestä pikkurikollinen Merahista tuli jihadisti nimenomaan vankilassa, jossa hän löysi isiensä uskon. Tuomion jälkeen hän hankkiutui Pakistanin ja Afganistanin rajaseuduille, jossa hän opetteli uskonsoturin taitoja.

Eikä toisen muslimin tappamista voi pitää mitenkään kummallisena, koska Merahin tappamat muslimit palvelivat vääräuskoisen Ranskan armeijassa. He olivat siis harhautuneet islamin oikealta polulta ja heidät sieti tappaa.

Tavanomaista oli myös se, että terrori-iskun jälkeen mediassa aletaan pelätä muslimeihin kohdistuvaa vastareaktiota. Yhtä tavanomaista on myös se, että vastareaktiota ei koskaan tule tai se jää erittäin vaatimattomaksi.

Monikulttuurin nurjien puolien tulo kaikkien nähtäville herättää myös hätähuutoja monimuotoisuuden puolesta. Brittiläisessä Guardian-sanomalehdessä David Meyer sanoo, että älkää antako Toulousen sammuttaa ranskalaista monimuotoisuutta. Kirjoittaja on itse juutalainen eikä havittele kostoa, mutta on mahdotonta kieltää, etteikö Euroopan kasvava muslimiväestö tekisi vähälukuisen juutalaisväestön elämää aiempaa epämiellyttävämmäksi ja vaarallisemmaksi.

Ylilyöntejä

Anders Breivikin joukkomurha tarjoaa poliittisesti korrekteille journalisteille uusia mahdollisuuksia selittää pois islamistinen terrorismi. Vasemmistolaisen Aftonbladetin kolumnisti Oisin Cantwell kirjoittaa, kuinka Merah ja Breivik ovat pelottavan samanlaisia.

Oisin järkeilee:

”Samankaltaisuudet Norjan ja Ranskan terroristien välillä ovat niin ilmiselviä, että niistä voi ja pitää keskustella.”

”Kaksi nuorta miestä on antanut itselleen luvan murhata lapsia ja lähteä ristiretkelle sen puolesta, mitä he pitävät oikeana.”

Oisinin järkeilyssä on yksi ongelma. Siinä missä Merah edustaa laajalle levinnyttä ja laajalti kannatettua verkostoa, Suuruudenhulluista harhoista kärsivä Breivik puolestaan kuuluu ”temppeliritareihin”, jonka ainoa jäsen on Breivik itse. Breivikin lähipiiri ei tiennyt miehen puuhista mitään. Merahin veljeltä sen sijaan löydettiin räjähdysaineita.

Eikä Merah itse asiasa ollut mikään kovin paha poika ainakaan Erkki Tuomiojan suosikki-islamisti Tariq Ramadanin mukaan. Tämä kirjoittaa blogissaan:

”Mohamed Merahin ongelma ei ollut uskonto eikä politiikka. Ranskan kansalainen, joka ei ole löytänyt paikkaansa, arvokkuuttaan tai elämänsä tarkoitusta, löysi kaksi poliittista päämäärää halveksuntansa ilmaisuun: Afganistanin ja Palestiinan kansat. Hän hyökkää symboleja vastaan, armeijaa sekä tappaa juutalaisia, kristittyjä ja muslimeja erottelematta. Hän ilmaisee hämmentyneen nuoren miehen ajatuksia, jotka eivät ole peräisin islamin arvoista eikä rasistisista ja antisemitistisistä ajatuksista.

”...poika raukka, syyllinen ja tuomitsemisen arvoinen epäilemättä, vaikka hän on itse sellaisen sosiaalisen järjestyksen uhri, joka on tuominnut hänet ja miljoonat muut marginaaliin ja hylkää hänen kansalaisoikeutensa siihen liittyvine tasa-arvoisine oikeuksineen ja mahdollisuuksineen.”

Ramadanin runollisuus tekee Merahista itsestään uhrin, vaikka Merah surmasi lapsia kylmäverisesti, kuvasi surmatyöt tarkoituksenaan julkaista ne internetissä ja tappoi nimenomaan juutalaisia siksi, että nämä olivat juutalaisia. Myös Mumbain terrori-iskuissa vuonna 2008 tarkoituksena oli tappaa juutalaisia ja siinä myös onnistuttiin. Rabbi Gavriel Holtzberg surmattiin vaimoineen äärimmäisen julmalla tavalla.

Koska Merah on muslimi ja uhri, hänen tekoaan ei selitetä ”rasistisena viharikoksena” vaan poliittisena tekona, jonka perimmäisenä syynä ovat Merahin kokemat vääryydet. Israelin väitetty sorto lieventää aina rikosta silloin, kun muslimi tarkoituksellisesti tappaa juutalaisia.

Jos Merah oikeasti olisi samanlainen kuin Breivik, häntä pidettäisiin rasistina ja ”äärioikeiston” vihamielistä retoriikkaa syytettäisiin tapahtuneesta. Nyt yksikään journalisti ei syytä imaameja tai vankiloissa da'wa-työtä tekeviä muslimeja tapahtuneesta.

Lisäys 23.3.  Helsingin Sanomien juttu näyttää erinomaisesti, miten olennaisia asioita jätetään kertomatta silloin, kun pahantekijä edustaa toiseutta. Missään ei mainita sanoja islam, jihad tai edes terrorismi. HS ja suomimedia laajemminkin puhuu "sarjamurhaajasta".

Marianne Lydén ja vastajihad

Hufvudstadsbladetin journalisti Marianne Lydén julkaisi äskettäin kirjan ”Jag är inte racist. Jag vill bara ha främlingsfientliga röster”. Vasta äskettäin löysin Magma-sivustolta otteen kirjasta, jossa myös tämä blogi mainitaan sivulauseessa. En ole lukenut Lydénin kirjaa, mutta otoksesta saa luultavasti kohtalaisen käsityksen sisällön tasosta.

Counterjihad, Breivik ja Halla-aho

Otos pyörii viime kesältä tuttujen teemojen ympärillä. Lydén on lukenut Jussi Jalosen blogia, josta kirjan avainkohdat mystisestä vastajihadista on poimittu. Halla-aho ja Ruotsidemokraatit yhdistetään massamurhaaja Anders Breivikiin aivan samalla tavalla kuin Helsingin Sanomien artikkelissa viime heinäkuussa tai Jussi Jalosen blogikirjoituksissa.

”En ole lainkaan yllättynyt, että norjalainen massamurhaaja ylisti Halla-ahoa manifestissaan.”

”Gates of Viennalla esiintyy usein kirjoituksia norjalaiselta bloggari Fjordmanilta, joka oli yksi Breivikin tärkeimmistä inspiraation lähteistä. Breivik kuulemma löysi Fjordmanin blogista Halla-ahon sitaatin.”

Tässä kohdassa Lydén muuntelee totuutta tarkoitushakuisesti. Fjordman siteerasi Halla-ahoa, ja kyseinen kirjoitus oli yksi monista, jonka Breivik kopioi sellaisenaan manifestiinsa. Käsitys, että kyseinen Halla-aho-sitaatti olisi erityisesti inspiroinut Breivikiä, on syntynyt Lydénin omassa mielikuvituksessa.

Gates of Vienna -sivusto korotetaan ”liikkeen merkittävimmäksi internet-sivustoksi”. Virginian osavaltiossa asuvan keski-ikäisen pariskunnan ylläpitämästä sivustosta rakennetaan salamyhkäisen järjestön pääpaikka. Tapa on tuttu Jussi Jalosen kirjoituksista, joita Lydén siteeraa.

Tundra Tabloids -blogin ylläpitäjä KGS:stä rakennetaan aasinsilta Debbie Schlusseliin, joka Lydénin mukaan kirjoitti blogissaan, että Utöyan uhrit olivat vihantäyteisiä, etuoikeutettuja nuoria, jotka boikotoivat juutalaisia ja liittoutuivat juutalaisten murhaajien kanssa. Tästä syystä he saavat syyttää tapahtuneesta itseään. Schlusselia nimitetään ”ultrakonservatiiviksi”, mikä kertoo jälleen kerran Lydénin tarpeesta demonisoida ja rakentaa pahaenteisiä yhteyksiä kunnon salaliittoteoreetikon tavoin.

Utöyalla Työväenpuolueen nuoret todellakin harjoittelivat Israelin boikotointia, kun Norjan ulkoministeri Jonas Gahr Store vieraili siellä. Suomalaismediassa tätä asiaa ei kerrottu. Luonnollisesti tämä ei tee Breivikin teosta mitenkään oikeutettua.

Journalisti Lydén jatkaa Breivik-rinnastuksiaan:

”Ei voi kieltää, että Åkesson kuulostaa Ekerothilta, joka kuulostaa Halla-aholta, joka puolestaan kuulostaa Breivikiltä. Vain viimeksi mainittu on syyllistynyt joukkomurhaan Norjassa. Muut ovat syyttömiä ja ovat vaihtelevilla tavoilla yrittäneet tekeytyä uhreiksi. Tämä on melko vastenmielistä.”

Lydén ei ymmärrä, että nettikirjoituksista on pitkä matka joukkomurhaan. Lydén itse pyrkii yhdistämään Halla-ahon ja Breivikin toisiinsa. Lydénin kollegat eri tiedotusvälineissä yhdessä joidenkin poliitikkojen kanssa pyrkivät varsin pian tapahtuneen jälkeen vierittämään vastuuta Breivikin teoista Fjordmanille, Halla-aholle ja Ruotsidemokraateille. Mielestäni tämä oli paljon vastenmielisempää kuin edellä mainittujen poliitikkojen väitetty uhriutuminen. Toimittajien ja vasemmistopoliitikkojen sensuurihenki tuntui tapahtumien jälkimainingeissa ajoittain hyytävältä.

Eikä Breivik kuulunut mihinkään Counterjihad-liikkeeseen vaan Temppeliritareihin, jonka Breivik on itse kehittänyt omassa häiriintyneessä mielessään. Hänen lisäkseen muita temppeliritareita ei ole poliisitutkimuksissa löydetty.

Laskelmoiva opportunisti

Otoksen lopuksi Lydén maalaa poliitikko Jussi Halla-ahosta kuvaa laskelmoivana opportunistina. Lähteenä on käytetty Halla-ahon eurovaaliehdokkuuden puolesta nimienkeräyskampanjaa vetänyttä Juha Mäki-Ketelää:

”Mäki-Ketelän mukaan nimienkeräys Halla-ahon eurovaaliehdokkuuden puolesta pakotti Timo Soinin ottamaan Halla-ahon vakavasti.”

”Tämä varmisti hänen paikkansa Perussuomalaisten listoilla eduskuntavaaleissa. Ilman tätä pientä näytöstä Soini olisi heittänyt Halla-ahon ulos Perussuomalaisista, kuten hän on aiemmin heittänyt muita hänen asemaansa uhkaavia henkilöitä.”

”Mäki-Ketelä näkee Halla-ahon poliittisena pelurina, joka on taitavasti rakentanut julkisuuskuvaansa. Itsensä Mäki-Ketelä näkee työkaluna, jonka Halla-aho heitti sivuun, kun kaikki ei toiminut hänen haluamallaan tavalla.”

Itse tapahtumia sivusta seuranneena en voi pitää tuota täysin totuudenmukaisena. Tuolloin Halla-aholla oli vaihtoehtoina ryhtyä uuden poliittisen liikkeen johtohahmoksi tai jatkaa Perussuomalaisissa. Molemmissa vaihtoehdoissa oli hyvät ja huonot puolensa, joita itsekin aikanaan analysoin.

Nykyaikaisena journalistina Lydén ei vaivaudu tonkimaan Mäki-Ketelän taustoja. Soini nimittäin näki Mäki-Ketelän puolueen hajottajana. Tony Halmeen muistelmissa kerrotaan, kuinka Halmeen eduskunta-avustaja Veikko Vallin ja Juha Mäki-Ketelä suunnittelivat Halmeen eroa Perussuomalaisista ja uuden puolueen perustamista.

Analyysi puuttuu

Lydénin kirja sisältää otoksen perusteella lähinnä hämärien kytkösten rakentelua ja demonisointia. Analyysia ilmiöiden syistä ei löydy yhtään enempää kuin Jussi Jalosen blogista. Jopa kirjaa arvostellut Erkki Tuomioja tuntuu ymmärtävän tämän:

”Se mitä Lydénin muutoin mainiosta kirjasta kokonaan puuttuu on itse maahanmuuton ja maahanmuuttajien kotoutumisen analyysi ja yrityskin ymmärtää tai edes selittää niitä asioita, jotka "maahanmuuttokriittisyyttä" ja sen käyttöä poliittisessa onnenonginnassa Suomessakin ruokkivat.”

Itse en usko, että Tuomiojakaan pääsisi analyysissaan tuloeroja ja eriarvoisuutta pitemmälle. Toisin kuin Lydén hän luultavasti edes yrittäisi analysoida eikä pelkästään mustamaalata rakentelemalla epämääräisiä kytköksiä.

Analyysia ei ole itse asiassa kovin vaikea tehdä, koska epäluulo islamia kohtaan ei ole syntynyt tyhjästä ja laajamittaisen muslimien maahanmuuton aiheuttamat ongelmat ovat todellisia. Eurabiasta on valitettavasti tehty salaliittoteoria, vaikka Bat Ye'orin kirja ei niinkään maalaile tulevaisuuden dystopiaa vaan esittää asiakirjalähteiden perusteella käsityksen syistä, joiden takia Euroopan maiden politiikka muuttui arabimyönteisemmäksi ja Israelia kohtaan vihamielisemmäksi. Bat Ye'or esitetään Jalosen ja Lydénin kirjoitelmissa höperehtivänä salaliittoteoreetikkona, vaikka hän on tehnyt ihan oikeaa historiantutkimusta esimerkiksi ei-muslimien asemasta islamilaisessa yhteiskunnassa.

Pääsin itsekin kirjan sivuille. Allekirjoittanutta Lydén luonnehtii sellaiseksi, jolla taistelu ”islamisoitumista” vastaan on sydämen asia ja joka tästä syystä esiintyy Gates of Viennan sivuilla. Hänen mukaansa olen yksi kolmesta vastajihadistien liikkeeseen kuuluvasta suomalaisesta yhdessä KGS:n ja Jussi Halla-ahon kanssa. Tämä ei imartele mutta ei erityisemmin enää ärsytäkään.

Kun liberaali yhteiskunta pakottaa

Otsikko näyttää ristiriitaiselta, koska teoriassa liberaali yhteiskunta sallii ihmisten elää haluamallaan tavalla oman vakaumuksensa mukaisesti. Käytännössä liberaali yhteiskunta ei ole oikeasti liberaali, koska silläkin on oma normistonsa, joka ylittää kaikki muut normistot. Tämä ominaisuus käy ilmi parhaiten esimerkkitapausten kautta.

Ristiriipus työpaikalla

Kaksi brittinaista haastoi Britannian valtion oikeuteen, kun heiltä kiellettiin työpaikallaan ristiriipuksen käyttö. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Britannian valtio joutuu ottamaan kantaa kristittyjen oikeuteen kantaa riipusta työpaikallaan.

Tapaus sinänsä kertoo vain maassa vallitsevasta poliittisesta korrektiudesta, jossa muslimien oletettu alhainen loukkaantumiskynnys pakottaa muut sopeutumaan heidän elämäntapaanssa. Britannian valtio perustelee oman näkemyksensä mielenkiintoisella tavalla. Valtio väittää, että riipusta ei tarvitse sallia, koska kristinusko ei vaadi riipuksen käyttämistä.

Perustelussa on kaksi ongelmaa. Ensiksi on kyseenalaista, että ne, jotka vaativat kovimpaan ääneen, saavat tahtonsa läpi. Tällöin kaikkein tiukimmin uskonnollisista määräyksistä kiinnipitävät pääsevät sanelemaan, mitä heidän yhteisönsä jäsenet voivat tehdä. Toiseksi voi kysyä, onko valtion tehtävä ottaa kantaa eri uskontojen opillisiin kysymyksiin.

Periaatteessa musliminaisten päähuivi voitaisiin kieltää samalla perusteella. Jos Britannian valtio on kelvollinen tulkitsemaan kristinuskon opinkappaleita, se voi aivan hyvin tulkita maltillisesti, että islam ei pakota musliminaisia käyttämään päähuivia. Näin ei kuitenkaan toimita, vaan naispuolisille muslimipoliiseille on kehitetty oma univormu, johon kuuluu osana päähuivi.

Päähuivin ja ristiriipuksen välillä on muitakin eroja. Tuskin kukaan sukulainen tai seurakunnan jäsen pakottaa yksittäistä naista pitämään ristiriipusta. Päähuivin pitäminen ei taas kaikissa tapauksissa ole vapaaehtoista vaan perheen, suvun ja yhteisön sosiaalisen kontrollin pakottamaa. Sallimalla päähuivin käytön työpaikalla Britannian valtio viestittää, että se hyväksyy muslimien harjoittaman sosiaalisen kontrollin mutta ei yksittäisen kristityn halua ilmaista uskoaan julkisesti.

Todellisuudessa ristiriipus on pelkkä väline, jonka avulla osoitetaan, miten Britannian valtio ei epäröi kaventaa kristittyjen uskonvapautta samalla, kun se kohtelee islamia silkkihansikkain. Telegraphin kirjoituksen lopussa tv-kokki Delia Smith syyttää militantteja uusateisteja ja vakaumuksellisia sekularisteja yrityksistä ajaa kristityt marginaaliin. Mielestäni Smith etsii tässä syntipukkeja eikä ymmärrä ongelman todellista luonnetta.

Obama, Sandra Fluke ja ehkäisy

Yhdysvalloissa poliittiset kysymykset muodostuvat helposti periaatteelliseksi kiistoiksi. Näin kävi, kun presidentti Barack Obaman hallinto halusi pakottaa uskonnollisten yhteisöjen ylläpitämät instituutiot sisällyttämään ehkäisyn osaksi sairausvakuutusta.

Suuri osa Yhdysvaltojen kouluista, yliopistoista ja sairaaloista on katolisen kirkon ylläpitämiä, joten katoliset instituutiot olisi pakotettu toimimaan vastoin oppejaan. Valtio olisi näin puuttunut uskonnollisten yhteisöjen autonomiaan tavalla, joka olisi voitu tulkita perustuslain vastaiseksi.

Tarinassa on tietysti toinen puoli eli se, että on olemassa tiettyjä vakavia sairauksia, joiden hoito ilman vakuutusta tulisi kalliiksi. Demokraatit, jotka kannattavat ehkäisyn sisällyttämistä sairausvakuutukseen, käyttivät munasarjojen monirakkulaoireyhtymää keppihevosenaan lain hyväksymiseksi.

Varsinainen kohu syntyi, kun kongressin demokraatit kutsuivat Sandra Fluke -nimisen oikeustieteen opiskelijan puolustamaan ehkäisyn sisällyttämisen pakkoa sairausvakuutukseen. Konservatiivinen radiopersoona Rush Limbaugh kommentoi Fluken esiintymistä alatyylisesti ja joutui pyytämään kommenttejaan anteeksi.

Konservatiivien näkemyksen mukaan kaikki vakuutuksen ottajat joutuvat osallistumaan kustannuksiin, jotka johtuvat yksittäisen henkilön sukupuolielämästä. Vastapuolella taas on feministinen näkemys naisten oikeuksista.

Sukupuoli ja vakuutus

Sukupuolesta päästään tasa-arvoon ja syrjintäkieltoon eli liberaalin yhteiskunnan kaikkein pyhimpään. EU:n tuomioistuin päätti äskettäin, että kansalliset poikkeukset, joiden mukaan sukupuoli vaikuttaa vakuutusmaksun suuruuteen, ovat ristiriidassa tasa-arvoa ja syrjintäkieltoa koskevan periaatteen kanssa.

Vakuutusten myynti on liiketoimintaa, jonka kannattavuus perustuu suurelta osin todennäköisyysarvioihin vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi vedonvälitys. Vakuutusyhtiössä arvioidaan todennäköisyys, jolla yhtiö joutuu maksamaan korvaus vakuutuksenottajalle. Yhtiöllä on rajalliset keinot selvittää tarkat tiedot vakuutuksenottajan todellisesta riskistä. Siksi käytetään tilastoja, joissa yhtenä parametrina on tähän saakka saanut käyttää vakuutuksenottajan sukupuolta.

Liikenteessä nuorten miesten todennäköisyys joutua onnettomuuksiin on tilastojen mukaan suurempi kuin nuorten naisten. Vastaavasti keski-ikäisten naisten korvattavien liikennevahinkojen todennäköisyys ylittää keski-ikäisten miesten vastaavan. Tämän tiedon avulla vakuutuksen myyjä voi hinnoitella vakuutuksen eri tavalla eri asiakasryhmille.

Samalla tavalla parturit ja kampaamot eivät enää nykyisin saa hinnoitella miesten hiustenleikkuuta halvemmaksi kuin naisten vastaavaa. Hinnoittelu perustuu kokemukseen tai todennäköisyysarvioon samalla tavalla kuin vakuutustenkin. Miesten hiustenleikkuun kustannukset ovat keskimäärin alhaisemmat kuin naisten, ja lisäksi miehet eivät käytä kampaamopalveluita yhtä paljon kuin naiset.

Eli liberaali yhteiskunta pakottaa yksityiset yritykset ja uskonnolliset yhteisöt noudattamaan omia normejaan eli täydellistä syrjimättömyyttä. Eri ryhmien tasa-arvo tarkoittaa lopputuloksen tasa-arvoa, joka yritysten kohdalla mitataan rahassa, kun taas uskontojen kohdalla vaativin ja herkimmin loukkaantuva saa eniten.

Mullah Krekar ja Turun kurdit

Journalistiliiton lehden kirjoitus toimittaja Heikki Kauhasesta paljastaa selkeästi, että yhteydet Mullah Krekarin Norjassa järjestämän mielenosoituksen ja Turussa asuvien kurdien vastaavan välillä ovat selkeät.

Turun Sanomien toimittaja Kauhanen pääsi viime joulukuussa haastattelemaan Norjassa asuvaa terroristijärjestö Ansar al-Islamin entistä johtajaa Mullah Krekaria. Haastattelu näytettiin Mtv3:n 45 minuuttia -ohjelmassa, jossa Krekar sai vapaasti esitellä jyrkän länsivastaisia mielipiteitään.

Tavallisen toimittajan voi olla vaikea päästä haastattelemaan Krekarin kaltaista henkilöä, mutta Kauhasella oli suhteet kunnossa:

”Olen viettänyt paljon aikaa maahanmuuttajien seurassa, tutustunut ja hankkinut heidän luottamuksensa. Sen ansiosta minulla on yhteyksiä joka puolelle maailmaa.”

Pelkästään tämä ei riitä, vaan Kauhanen on lisäksi muslimi ja hänen islamin tuntemukseensa luotetaan muslimipiireissä. Idean Krekarin haastattelusta Kauhanen sai Journalisti-lehden mukaan seuraavasti:

”Mullah Krekarista Kauhanen kiinnostui, kun tutut kurdit puhuivat usein hengellisestä johtajastaan. Lopulta hän kysyi, voisivatko he auttaa haastattelun järjestämisessä. Sattumalta Turkuun oli juuri tulossa mullahin tuttuja.”

Monelle voi tulla yllätyksenä, että Krekarin kaltainen henkilö nauttii suurta arvostusta Turussa asuvien kurdien keskuudessa. Krekar on heille ”hengellinen johtaja”. Henkilö, joka on itse johtanut islamistista terroristijärjestöä ja joka ylistää puheissaan Theo van Goghin murhaaja Mohammed Bouyeria, Osama bin Ladenia, Ayman al-Zawahiria ja muita tunnettuja terroristeja, on ”hengellinen johtaja”.

Krekar on ollut YK:n terroristilistalla vuodesta 2006 lähtien ja Norjassa hänet on todettu uhaksi kansalliselle turvallisuudelle.

Kauhanen raportoi mielenosoituksesta

Sattumoisin sama toimittaja kertoi Turun Sanomien videolla, kuinka joukko Kurdeja oli lähdössä Norjan suurlähetystön eteen osoittamaan mieltä Koraanin polttamista vastaan. Alkujaan kaksi kurdia oli polttanut useita sivuja Koraanista ja julkaissut videon Youtube-palvelussa. Mullah Krekar puolestaan joutui oikeuteen, kun hän oli esittänyt tappouhkauksia Koraanin polttaneille henkilöille (Norjan TV2:n raportti).

Norjassa järjestettyä Koraanin polttoa vastusavaa mielenosoitusta varten perustettiin Facebook-ryhmä, jossa mm. kerrottiin, että Koraanin polttajat asuvat Drammenin kaupungissa. Ryhmässä myös suunniteltiin Koraanin polttoon syyllistyneiden tappamista.

En tiedä, onko Suomessa perustettu Facebook-ryhmää mielenosoitusta varten. Joka tapauksessa yhteydet Krekarin ja suomalaisten mielenosoittajien välillä ovat selkeät. Silminnäkijäraportin mukaan mielenosoituksessa kuului häiritsevän paljon Allahu Akbar -huutoja.

Islam vaatii taas kunnioitusta

Viime aikoina on saatu huomata, mitä seuraa, kun länsimaat ottavat toiminnassaan huomioon muslimien uskonnolliset tunteet. Mikko Mäkinen kertoo viimeisimmässä blogikirjoituksessaan anteeksipyyntöjen vaikutuksesta, joka on siis täysin päinvastainen, kuin mitä muslimien uskonnollisia tuntoja mielestään kunnioittavat anteeksipyytäjät kuvittelevat.

Mäkisen mukaan:

”Sekä Jyllandspostenin että pastori Terry Jonesin tapahtumien aikana Lähi-idässä asuneena väitän, että länsimaista tulleet anteeksipyynnöt vahvistivat muslimimaailmassa niitä piirejä, jotka ovat kaikin tavoin länsimaiden vannoutuneita vihollisia. Ne kokivat anteeksipyynnöissä länsimaisten arvojen heikentymisen ja käyttivät tilannetta hyväkseen. Tämä mediajulkisuuden sallima hyväksikäyttö kohdistui nimenomaan länsimaista vapautta tavoittelevia muslimimaailman poliittisia liikkeitä vastaan. Rajuilla mielenosoituksilla haluttiin vahvistaa islamilaisia arvoja ja samalla polkea sitä muslimimaailmassakin orastavaa ilmaisuvapautta, joka on kaiken muun länsimaisen vapauden perusta.”

Mitä enemmän ”osoitetaan kunnioitusta” pyytelemällä anteeksi länsimaista sananvapautta, sitä röyhkeämpiä uusia vaatimuksia uskalletaan esittää.

Paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa sen jälkeen, kun Matti Vanhanen pyysi maailman muslimeilta anteeksi sitä, että Jyllands Posten -sanomalehden Muhammad-pilakuvat julkaistiin Suomen Sisu -järjestön internet-sivulla. Vanhasen Kuwaitin matkan jälkeen esitetty anteeksipyyntö tuntui aikanaan käsittämättömältä, mutta nykyisin moinen tuskin enää aiheuttaisi vastaavaa kohua edes internetissä.

Kaksoisstandardi

Suomessa on otettu käyttöön vanha jumalanpilkkapykälä, jolla profeetta Muhammadin elämää liian suorasukaisesti kommentoivat henkilöt tuomitaan oikeudessa. Oikeudenkäynnit ovat osoittaneet, että islamin profeetta Muhammad nauttii Suomen valtion erityissuojelua, kun taas kristinuskon pyhät asiat ovat vapaata riistaa.

Britannian yleisradioyhtiö BBC:n johtaja Mark Thompson myönsi suoraan, että BBC pilkkaa Jeesusta mutta ei Muhammadia. Thompson perusteli edustamansa yhtiön politiikkaa väittämällä, että Muhammadin pilkkaaminen voi vaikuttaa tunteisiin samalla voimalla kuin törkeä lapsiporno. Jeesus taas on vapaata riistaa, koska kristinuskolla on ”leveät hartiat” ja vähemmän sidoksia etnisyyteen.

Viime vuonna BBC:n uutisankkuri Peter Sissons myönsi, että kristityjä saa vapaasti loukata mutta muslimeja ei. Kristittyjä voi loukata, koska he eivät Sissonsin mukaan tee mitään, kun heitä on loukattu. Toimittaja vahingoittaa uraansa, jos hän poikkeaa tässä asiassa BBC:n linjalta.

Turussa asuvat kurdit vaativat anteeksipyyntöä

Norjassa asuva kurditaustainen imaami Mullah Krekar esiintyi äskettäin mielenosoituksessa Oslon keskustassa, jossa Krekar mm. ylisti Theo van Goghin murhaaja Mohammad Bouyeria. Krekar on Norjassa joutumassa oikeuteen, koska hän on uhannut kahden Norjassa asuvan kurdin henkeä. Nämä olivat polttaneet Koraanin ja julkaisseet tästä kuvan internetissä. Tapaus on tosin jo kaksi vuotta vanha.

Sattumoisin Suomen Turusta lähti joukko mielensoittajia viemään Norjan suurlähetystöön kirjelmää, jossa vaadittiin Koraanin polttajille rangaistusta. Mielenosoittajien kylteissä todetaan, että Koraanin polttaminen on rikos eikä sananvapautta. Haastateltavat vaativat Koraanin polttamista kieltävän lain lisäämistä lainsäädäntöön.

On epäselvää, millainen yhteys Suomessa asuvien kurdien järjestämällä mielenosoituksella on Mullah Krekariin, jota on jo monta vuotta yritetty karkottaa Norjasta mutta jonka karkoitusta ei ole pystytty panemaan täytäntöön, koska Krekaria uhkaa kotimaassaan Irakissa kuolemantuomio.

Mielenosoittajat eivät ilmeisesti tiedä, että Suomessa Koraanin polttamisesta luultavasti saisi jo rangaistuksen uskonrauhan rikkomisesta.

Kunnioitus ansaittava

Turusta lähteneet mielenosoittajat vaativat myös uskontojen kunnioittamista. Todellisuudessa he eivät vaadi kunnioitusta muille uskonnoille kuin islamille. Islam itse ei erityisesti rohkaise kunnioittamaan muita uskontoja, minkä voi todeta mm. Koraanista ja muslimien käytännön teoista.

Saudi-Arabiassa sijaitsee kaksi islamin pyhintä kaupunkia Mekka ja Medina. Maahan ei saa viedä minkäänlaista kristillistä kirjallisuutta ja sellainen poltetaan löydettäessä. Vastikään ”vapautetussa” Libyassa häpäistiin Toisen maailmansodan aikaisia hautoja. Oheisella videolla voi katsella, kuinka islamistit potkivat hautakiviä kumoon brittiläisellä sotilashautausmaalla asiaan kuuluvien Allahu Akbar -huutojen säestyksellä. Britannia oli mukana Gaddafin kaatamiseen johtaneissa sotatoimissa.

Kun palestiinalaisterroristit pakenivat vuonna 2002 Israelin sotilaita Jeesuksen syntymäkirkkoon Bethlehemissa, he käyttivät Raamatun sivuja vessapaperina. Terroristien jäljiltä kirkosta löytyi tupakantumppeja sekä tyhjiä viski-, viini- ja shampanjapulloja.

Mistään vastavuoroisuudesta uskontojen kunnioittamisessa on siis täysin turha puhua. Jos kunnioittaa islamia yhtä paljon, kuin islam kunnioittaa muita uskontoja, voi hyvällä omatunnolla käydä tuikkaamassa Koraanin tuleen tai käyttää sen sivuja vessapaperina. Tämä voi tosin olla fyysisesti vaarallista ja saattaa johtaa Suomessa tuomioon oikeudessa, jos sen tekee julkisesti.

Ainoa asia, joka pitää yllä islamin kunnioitusta, on väkivallan uhka. Se on myös ainoa kunnioituksen muoto, jota uskontojen kunnioittamista vaativat mielenosoittajat haluavat. Vääräuskoisen länsimaalaisen anteeksipyyntö ei todellisuudessa kerro kunnioituksesta vaan alistumisesta islamin ylivaltapyrkimysten edessä. Valitettavasti pääministeri Matti Vanhanen ei tätä aikanaan ymmärtänyt. Ei ymmärtänyt myöskään Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama, joka aikanaan arvosteli kovasanaisesti pastori Terry Jonesin koraaninpolttoaikeita.

Olli Rehn ja vastuu

Turun Sanomat äityy puolustamaan Olli Rehniä ja haukkumaan Perussuomalaisia pääkirjoituksessaan, jossa lehti väittää, että Rehn provosoitui Soinin tökeryydestä. Lehti pitää Soinin puheita "Brysselin Bobrikovista" härskeinä:

”Soini vertasi tv-keskustelussa Rehniä Suomen suuriruhtinasajan vihattuun kenraalikuvernööriin, joka 1900-luvun alussa pani karskisti toimeen tsaari Nikolain venäläistämispolitiikkaa.”

Soini viittasi vertauksellaan tapaan, jolla EU:n komissio sanelee toimenpiteitä velkaongelmiensa kanssa painiskeleville euromaille. Bobrikovin käyttö historiallisena analogiana ei tässä mielessä ole mitenkään kaukaa haettua, koska isovenäläinen patriootti Bobrikov tuli Suomeen keskusvallan edustajana kertomaan suomalaisille, miten pitää toimia. Lehti jatkaa:

”EU-vastaisuuden aktivistina tunnetun Soinin tokaisu ”Brysselin Bobrikovista” oli paitsi loukkaava ja tahditon, myös asiayhteydessään keinotekoinen ja kovin pinnallisesta historian tuntemuksesta kielivä tökeryys.”

On tietysti selvää, että talouskomissaari ei moisesta pidä. On myös selvää, että vertauksia historialliseen henkilöön ei pidä ottaa kirjaimellisesti, ikään kuin sortokauden venäläistoimet olisivat täsmälleen verrattavissa tapaan, jolla EU-komissio kohtelee Kreikkaa. Korkeassa asemassa olevan poliittisen virkamiehen voi kuitenkin olettaa kestävän arvostelua, jota hän joutuu kuuntelemaan mm. europarlamentissa.

Esimerkiksi oheisella videolla brittiläinen europarlamentaarikko Nigel Farage kysyy, millä oikeudella komissio pakottaa Kreikan ja Italian demokraattisesti valitut hallitukset tottelemaan. Komission jäseniä ei ole valittu vaaleilla virkaansa eivätkä he vastaa toiminnastaan demokraattisesti valitulle elimelle. Puolueiden lehmänkauppojen tuloksena virkaansa valittu Rehn ei tässä suhteessa merkittävästi poikkea tsaarin nimittämästä kenraalikuvernööristä.

Tämä ei kuitenkaan riitä Turun Sanomille, joka piikittelee Soinia:

”Käytännön tilanteet ovat osoittaneet, ettei edes Soini närkästymättä kestä vertailua esimerkiksi Adolf Hitlerin kaltaisiin historian hahmoihin.”

Perussuomalaisia verrattiin natseihin kansainväliselle lehdistölle tarkoitetussa tilaisuudessa, jossa RKP-aktiivi, professori Jan Sundberg esitteli näkemyksiään eduskuntavaaleista naurunhörähdysten lomassa. Kansanedustaja Jussi Halla-ahoa on nimitelty rotutohtoriksi Yleisradion pääuutislähetyksessä.

Vertausta Hitleriin ja natseihin kutsutaan internetissä yleisesti Hitler-kortiksi. Sen käyttäjä julistetaan väittelyssä automaattisesti hävinneeksi, koska vertaus Hitleriin osoittaa vakavaa suhteellisuuden tajun puutetta. Esimerkiksi Soinin vertaaminen Hitleriin antaa ymmärtää, että Soini olisi suunnittelemassa miljoonien ihmisten kansanmurhaa.

Raskas vastuu painaa

Turun Sanomat päivittelee Rehnin raskasta vastuuta:

”Rehn hoitaa raskasta talouskriisiä EU:n komissiossa virkavastuulla ja ansaitsee roolissaan myös poliittisten vastustajiensa arvostuksen.”

Arvostus ansaitaan teoilla, ei muodollisella asemalla tai tehtävän vaativuudella. Rehn ei ansaitse arvostusta ainakaan lausunnoilla, joita hän on esittänyt talouskriisin aikana. Rehnin puheet ovat nopeasti osoittautuneet jos ei tietoiseksi valehteluksi niin ainakin optimistiseksi toiveajatteluksi. Tapa, jolla EU-maiden johtajat ja komissio ovat hoitaneet euron kriisiä, ei välttämättä ansaitse kunnioitusta.

Lehti lisäksi vähättelee Soinia törkeästi:

”Toisaalta vielä raskaammaksi talouskomissaarin työ henkisesti ja paineiltaan käy, jos hän ryhtyy mediatiedotteiden voimalla reagoimaan jokaiseen syntymämaansa pikkupoliitikon heittämään ärsykkeeseen. ”

”Ei ole oppositiojohtajan halveeraamista todeta, että melkoisesta vaikutusvallan ja vastuun mittakaavaerosta Soinin ja Rehnin välillä on kysymys.”

Turun Sanomat tekisi lukijoilleen palveluksen, jos se kertoisi, mistä Rehn oikeasti vastaa ja kenelle. Silloin lukijatkin ymmärtäisivät, että Rehnillä ei ole todellista poliittista vastuuta yhtään mistään. Valtaa hänellä kyllä on ja monen mielestä sellaista valtaa, joka ei oikeasti hänelle kuulu.

Soini sen sijaan vastaa tekemisistään äänestäjille, jotka voivat pudottaa hänet eduskunnasta koska tahansa.

Turun Sanomat tuntuu kuvittelevan, että suomalaiset hurraisivat automaattisesti komissaari Rehnille, joka on päässyt leikkimään isojen poikien kanssa ja päättämään koko Euroopan asioista. Ei se näin mene varsinkin, kun Rehn ei komissiossa voi virkansa puolesta edistää Suomen asioita.

Sen sijaan hän yhdessä muiden komissaarien kanssa pyrkii kasvattamaan keskushallinnon valtaa suhteessa jäsenvaltioihin eli viemään valtaa pois demokraattisesti valituilta kansallisvaltioiden parlamenteilta. Tästä työstä hän myös nauttii huomattavan suurta palkkaa.

Totalitarismia ja noitavainoja

Jostain syystä edellinen ”välityöksi” tarkoitettu kirjoitus kirvoitti paljon kommentteja. Yritän tässä vastata joihinkin niistä. Nimimerkki Tomin kirjoituksista kävi kyllä selväksi, mistä tuuli puhaltaa ja mikä edellisessä kirjoituksessani närästi. Tomin loppuhuipennuksesta on keskusteltu toisaalla, joten siitä ei sen enempää.

Vihreä totalitarismi

Nimimerkki Sinivihreä taas viljelee olkiukkoargumentointia sen verran innokkaasti, että hänen kommentteihinsa on vaikea vastata. Yritetään silti.

Sinivihreä ihmettelee, mistä johtuu viha vihreitä kohtaan. Totean tässä, että vihreällä liikkeellä on todellisuudessa varsin vähän tekemistä luonnonsuojelun kanssa. Toki teema sieltä löytyy mutta pohjimmiltaan vihreä liike pyrkii kokonaisvaltaiseen yhteiskunnan muutokseen vähän samalla tavalla kuin sen ideologinen edeltäjä vallankumouksellinen kommunismi.

Vihreä utopia poikkeaa kuitenkin perinteisestä marxilaisesta, koska siinä ei pyritä luokattomaan yhteiskuntaan vaan ns. kestävään kehitykseen, jossa ihmiselämä ja luonnonvarojen käyttö ovat tasapainossa eivätkä uhkaa luonnon olemassaoloa ja sitä kautta ihmiselämän edellytyksiä. Tuollaista asiaintilaa ei voida saavuttaa vapaaehtoisesti, vaan ihmiset on siihen pakotettava sääntelyllä ja rajoituksilla.

Kestävä kehitys edellyttää myös ihmisen toiminnan kokonaisvaltaita kontrollointia tavalla, jota voisi kutsua totalitaristiseksi. Kestävän kehityksen yhteiskuntaa ei kukaan ole kuitenkaan tarkasti määritellyt. Vihreälle liikkeelle on kuitenkin tyypillistä ihannoida menneisyyden kuviteltua luonnonmukaista elämäntapaa vähän samalla tavalla kuin nimimerkki Sinivihreä tekee:

”Tuhansia vuosia ovat ihmiset viljelleet maata luonnonmukaisin keinoin ja vain viimeiset n. 50 vuotta teholannoitteilla.”

Teholannoitteet, kasvinjalostus, tuholaistorjunta ja korjuutekniikoiden kehitys ovat mahdollistaneet yhä suurempien ihmismäärien ruokkimisen maapallolla. Jos maanviljelyksessä yhtäkkiä siirryttäisiin luonnonmukaisiin menetelmiin, miljoonat ihmiset kuolisivat nälkään.

Vihreä liike turvautuu propagandassaan pelotteluun ja suoranaisiin maailmanlopun visioihin. Näistä esimerkkinä muutama Sinivihreän esittämä kauhuskenaario:

”Olisiko parempi, että viimeisetkin luonnontilaiset metsät olisi hakattu ja viimeisetkin petoeläimet surmattu? Tai että jääkarhut kuolevat sukupuuttoon ja napajäätiköt sulavat? Rannikkokaupungit tulvivat ja ennestään lämpimät seudut aavikoituvat? Kun ihminen ei älyä lopettaa?”

Nämä skenaariot ovat myös tehonneet erityisesti pelottelu ilmastonmuutoksella. Pelottelun seurauksena on luotu päästökauppajärjestelmä, kiristetty energian verotusta ja lisätty tukiaisia esimerkiksi tuulivoimalle. Jäälautalla epätoivoisesti pyristelevää jääkarhua on käytetty propagandavälineenä tavalla, josta Göbbels olisi ylpeä.

Lopullisesti liikkeen totalitaristinen luonne käy kuitenkin ilmi tavasta, jolla aate puuttuu ihmisten jokapäiväisen elämän asioihin kuten syömiseen, työssä käyntiin ja vapaa-ajan harrastuksiin. Mikään ei ole enää yksityistä vaan kaikissa asioissa on ajateltava luonnonvarojen kulutusta. Lemmikkieläinten pitoa arvosteleva Korkeasaaren ex-johtaja on hyvä esimerkki tällaisesta moralisoivasta puuttumisesta ihmisten arkielämän asioihin.

Ihmiset eivät todellisuudessa pysty vihreän kultin edellyttämään hyveellisyyteen. Mahdottomat vaatimukset johtavat teeskentelyyn, ulkokultaisuuteen ja kaksinaismoraaliin kuten missä tahansa liian tiukassa moraalijärjestelmässä, joka ei anna anteeksi inhimillisiä heikkouksia. Sinivihreä tosin väittää vihreiden olevan realisteja:

”Vihreät ovat monissa asioissa realisteja sillä he tiedostavat uhat siinä missä toiset ummistavat niiltä silmänsä romanttisissa kansallismielisissä hörhökuvitelmissaan.”

Todellisuudessa vihreiden käsitys ihmisluonteesta on yhtä epärealistinen kuin luokattomaan utopiaan uskovilla kommunisteilla. On epärealistista uskoa, että siirtyminen kestävään kehitykseen tapahtuisi vapaaehtoisesti ilman leirejä, piikkilankaa ja ihmisten tappamista.

On myös epärealistista kuvitella, että kaikki maailman valtiot sitoutuisivat ns. kasvihuonekaasujen päästörajoituksiin ja myös noudattaisivat niitä. Tässäkin asiassa on helpointa sanoa yhtä ja tehdä toista, kuten käytäntö Kioton sopimuksen kohdalla on osoittanut.

Noitavainoja

Viikon noitavaino tapahtui tällä kertaa Kokoomuksen lupaavan poliitikonalun Facebook-seinällä, jossa Perussuomalaisia edustava köyliöläinen kunnanvaltuutettu Tommi Rautio ylisti Oulun pitseria-ampujaa.

Raution puheista noussut mediakohu peitti alleen itse ampumistapauksen, eli media käänsi huomion pois varsinaisesta rikoksesta kokonaisuuden kannalta toisarvoiseen Facebook-viestiin. Näin media välttyi kysymästä, miksi Oulun ampujan kaltaiset paatuneet väkivaltarikolliset pääsevät Suomessa niin vähällä.

Raution rasistisesta kiihotuksesta tehdään poliisitutkinta, kuinkas muuten. Ilmiantajana toiminut Kokoomuspoliitikko Ossi Mäntylahti sai hänkin paistatella julkisuudessa. Mäntylahti piti Oulun ampujan rikosta rasistisena, vaikka mitään näyttöä tästä ei ole. Mäntylahden kirjoituksista käy ilmi miehen omalaatuinen tapa jäsentää todellisuutta. Kirjoituksessaan ”idän ilmaherruudesta” Mäntylahti ilmiselvästi kuvittelee itähelsinkiläisten äänestäneen innokkaasti Niinistöä siksi, että Kokoomuksen kampanja onnistui hyvin. Todellisuudessa melko suuri osa itähelsinkiläisistä joutui sopivaa presidenttiehdokasta miettiessään tekemään valinnan ruton ja koleran välillä.

Mäntylahti luo itsestään kuvaa nörttinä, joka on lähtenyt mukaan politiikkaan. Itse epäilen, että hänen kykynsä puhua paskaa ilman itsekritiikkiä saa osakseen enemmän arvostusta politiikassa kuin tietotekniikka-alalla, vai mitä sanotte seuraavasta Ossin kehittämisehdotuksesta:

”Facebookissa joku ehti jo kysellä konkreettisia ehdotuksia, joten tässä tulee yksi:
SCRUM on hyväksyttävä hetimiten kaupungin tietotekniikka-alan kehitysprojektien hyväksyttäväksi toimitustavaksi ja projekteja ostavat virkamiehet on koulutettava Certified Product Ownereiksi.”

Ossilla on edessään loistava tulevaisuus politiikassa.

Rasismin ja noitavainojen yhteydestä kannattaa lukea Seppo Oikkosen kirjoitus. Siinä käsitellään samaa teemaa, josta tässä blogissa on usein kirjoitettu. Rasismi on käsitteenä epämääräinen ja sitä käytetään enimmäkseen henkilön leimaamiseen. Rasismisyytöstä vastaan on mahdotonta puolustautua aivan kuten noitaoikeudenkäynnissä:

”Yhteiskunnassamme meneillään oleva rasistijahti muistuttaa noitaoikeudenkäyntejä. Noidillakaan ei ollut puolustuksessaan mitään mahdollisuutta vedota järkiperusteluihin tai käsitesekaannuksiin -- jos järjellä olisi ollut jokin rooli, syytteitäkään ei olisi nostettu. Noitia vastassa oli noituuden leima, maaginen pahuus. ”

Korkeasaaren ex-johtaja provoilee

Koska viime aikoina ei ole juurikaan aikaa riittänyt kirjoittelulle vakavista asioista, täytyy turvautua kevyisiin aiheisiin. Maailma on onneksi sen verran hullu, että aiheista ei ole pulaa.

Pekka Haaviston vaalimenestys on innoittanut vihreästi ajattelevia ottamaan kantaa. Ylen nuori ”kyky” Samppa Korhonen haastatteli Korkeasaaren entistä johtajaa Seppo Turusta Ajankohtainen Ykkönen -lähetyksessä. Uutinen levisi ymmärrettävistä syistä nopeasti valtamediassa ja päätyi luonnollisesti myös Helsingin Totuuden sivuille.

Turusen kärkevät ja huonosti perustellut mielipiteet olisivat itsessäänkin olleet provosoivia, mutta toimittaja Korhonen nosti ne toiseen potenssiin höystämällä niitä omilla vihervasemmistolaisilla uskomuksillaan.

Lemmikkien ekologinen jalanjälki

Mikään ympäristöasioita koskeva uutinen ei ole tarpeeksi päätön toistettavaksi truismina julkisuudessa, jos uutinen vain tukee valtaideologiaa. Käsitys lemmikkieläinten ”ekologisesta jalanjäljestä” edustaa ympäristöhömppää pahimmillaan. Kirjoituksessani ”Katumaasturin hiilijalanjälki” (ja osa 2) kerroin, kuinka väitteet lemmikkieläinten ruokatuotannon viemästä peltoalasta voidaan helposti osoittaa tuulesta temmatuiksi.

Todellisuudessa lihantuotantoa harjoitetaan yksinomaan ihmisen tarpeisiin, ja eläinruoka tuotetaan enimmäkseen ihmisravinnoksi kelpaamattomista lihatuotannon sivutuotteista, jotka ilman lemmikkiruuan tuotantoa käytettäisiin johonkin muuhun tarkoitukseen. Tämä ei estänyt toimittajaa ja Turusta toitottamasta lemmikkieläinten pidon ”ekologisesta kestämättömyydestä”.

Profeetta Turunen myös ennusti, että lemmikkieläinten pidosta joudutaan pitkällä tähtäimellä luopumaan kokonaan eläinsuojelullisten ja ekologisten ongelmien takia. Näin voikin käydä, jos ihmiset nykyistä laajemmin omaksuvat vihreän ekokultin opit. Vaikka vihreä kulttiuskovaisuus on varsin joustavasti onnistunut säilyttämään suosiotaan ja kestänyt jäsentensä ylilyönnit, itse ennustan, että lemmikkieläimiä pidetään vielä senkin jälkeen, kun nykyisen kaltainen vihreä uskonto on kuollut luonnollisen kuoleman.

Luonnosta vieraantuneet

Turunen moittii nykyajan kaupunkilaisia ”luonnosta vieraantuneiksi”. Tässä hän on varmasti oikeassa, jos kaupunkilaisilla tarkoitetaan vihreitä Pekka Haaviston kannattajia, jotka ovat iältään nuoria, yleensä opiskelijoita ja asuvat suurissa kaupungeissa. Vain luonnosta vieraantunut pystyy mystifioimaan luontoa viherkultin jäsenten tapaan. En kuitenkaan usko, että Turunen tarkoitti lausunnollaan erityisesti vihreitä.

Turunen tuntui olevan kovasti huolissaan ihmisten kanssa asuvien lemmikkien hyvinvoinnista. Hänen kaltaisilleen eläimet kuuluvat luontoon ja Turunen lisäksi rakentaa keinotekoista ristiriitaa lemmikkieläinten pidon ja luonnon kunnioittamisen välille.

Historiattomuudessaan Turunen ei ymmärrä, että nykyisen kaltaiset lemmikieläimet ovat olleet ihmisen seurana tuhansia vuosia. Kyse ei siis ole mistään ”muoti-ilmiöstä”, vaikka esimerkiksi koirista ei ihmisille nykyisin ole vastaavaa konkreettista hyötyä kuin esihistoriallisina aikoina, jolloin koirat varoittivat vaarasta ja avustivat ihmistä ravinnon hankinnassa.

Turusen pölhöys nakyy selkeästi myös seuraavassa lausunnossa:

”Lemmikin etu menee aina luonnonvaraisen eläimen edun edelle. Jos Suomessa susi tappaa koiran, susi saa aina tuomion, vaikka Suomessa jokaista sutta kohti on noin 4000 koiraa.”

Turunen ei tunnu lainkaan kunnioittavan syrjäseudun ihmisten omaisuutta ja elinympäristöä, mikä on valitettavan tyypillistiä itseään asiantuntijana pitäville luontoaktivisteille. Susien lisääntyminen aiheuttaa syrjäseudun ihmisille konkreettista vaaraa ja tulonmenetyksiä.

Turunen myös vaatii lemmikkieläinten pitoon koulutusta ja eräänlaista ajokorttia. Tämäkin kertoo lähinnä Turusen vankkumattomasta uskosta valtion holhoukseen. Todellisuudessa pakolliset tutkinnot aihettaisivat ylimääräistä vaivaa ja kustannuksia niille, jotka muutenkin hoitaisivat lemmikkejään asianmukaisesti. Vastuuttomat eläintenpitäjät eivät opetuksen sisällöstä piittaisi.

Seppo Turunen ei ole suinkaan ainoa suunsa avannut hörhö. Kullervo Kalervonpojan blogissa siteerataan Markus Wasaraa (ei ole sukua allekirjoittaneelle) ja hänen liikennepoliittisia fantasioitaan.

Vaalien laimea toinen kierros

Jos olisin salaliittoteorioihin taipuvainen, sanoisin, että Presidentinvaalin toinen kierros oli käsikirjoitettu ja vaalitaistelun laimeus ennalta suunniteltua. Toinen presidenttiehdokkaista keskittyi miellyttämiseen ja hymistelyyn, kun taas toinen pyrki välttelemään virheitä ja varmistamaan näin voittonsa.

Presidentiksi valittu Sauli Niinistö ei joutunut missään vaiheessa kampanjaa vastaamaan ikäviin kysymyksiin Euroopan Unionista eikä Kokoomuksen EU-politiikasta, jonka yhtenä elementtinä on Suomen jäsenyys Euroopan rahaliitossa ja siitä johtuvat velkavastuut EU:n kriisimaissa. Sauli Niinistö oli valtiovarainministerinä Paavo Lipposen johtamassa hallituksessa, kun Suomi liittyi rahaliittoon ilman kansanäänestystä ja vastoin EU-kansanäänestyksen aikana annettuja lupauksia.

Vaalitaistelun aikana euron kriisi jätettiin kokonaan käsittelemättä. Näin ei olisi käynyt, jos vastustajana Haaviston tilalla olisi ollut Paavo Väyrynen tai Timo Soini.

Niinistö on kuin jalkapallon maailmanmestari, joka voitti mestaruuden kohtaamatta yhtäkään todellista huippuvastustajaa. Edes omat puheenjohtaja Jyrki Kataisen johdolla eivät pystyneet estämään Niinistön voittokulkua, vaikka Jyrki-boy erehtyi ensimmäisen kierroksen jälkeen tölväisemään Paavo Väyrysen ja Timo Soinin äänestäjiä lausunnollaan, josta Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi pahoitti mielensä. Kataisen lausunto saattoi toki alentaa äänestysprosenttia jonkin verran.

Niinistön onneksi Katainen piti suunsa kiinni vaalin jälkeisiä juhlia lukuun ottamatta. Ensimmäisen kierroksen jälkeen Katainen esiintyi televisiossa selvästi päihtyneenä mutta hyväntuulisena. Toisella kerralla juhliminen meni pitkäksi, kun kukkaruukku sattui Kataisen pään tielle.

Kevyt vastustaja

Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto osoittautui lopulta kevyeksi vastustajaksi. Kampanjasta puuttui särmä eikä Haavisto pystynyt missään vaiheessa murtautumaan Niinistön ympäripyöreiden lausuntojen taakse.

Haaviston kampanja pyrki teennäisesti miellyttämään ns. kansan syviä rivejä, mutta taustajoukot tekivät parhaansa sabotoidakseen nämä yritykset. Tiedostavan kulttuuriväen näyttävä esiintyminen Haaviston tukena lämmittää kannattajia mutta ei tuo uusia ääniä.

Joku voi sanoa, että Haavisto hävisi vaalit avoimen homoseksuaalisuutensa takia. Toisaalta juuri niillä alueilla, joilla Haaviston seksuaalisen suuntautumisen luulisi herättävän eniten negatiivisia tunteita, äänestysprosentti jäi erittäin alhaiseksi. Äänestysprosentti oli erityisen korkea Helsingissä ja Uudellamaalla, jotka ovat molemmat Vihreiden tukialueita. Todisteita homofobian vaikutuksesta Haaviston kannatukseen voi olla vaikea löytää.

Persujen rauhoitusaika päättyi

Toista kierrosta edeltänyt kaksi viikkoa oli mielenkiintoista aikaa sikäli, että Perussuomalaisten haukkuminen eli ”persubashing” keskeytyi täysin. Rauhoitusajan päättymisestä todistaa historiantutkija Jussi Jalosen kirjoitus, joka asiasisällön puolesta olisi pitänyt julkaista ensimmäisen kierroksen jälkeen.

Jalonen ottaa kaiken irti Soinin tappiosta ja keskittyy ruotimaan Soinin lausuntoja. En ole näistä erityisemmin eri mieltä kuten en myöskään Matti Putkosen operoinnista ay-kentällä. Soinin vaalimenestys tuhoutui sillä hetkellä, kun Paavo Väyrysestä tuli Keskustan ehdokas. Sen sijaan Jalonen menee liian pitkälle, kun hän ennustelee Keskustan uutta nousua.

Vaalitulos oli toki Keskustan johdon kannalta erinomainen. Paavo Väyrynen keräsi paljon ääniä mutta ei kuitenkaan selvinnyt toiselle kierrokselle. Näin Mari Kiviniemen ei tarvinnut lainkaan teeskennellä onnitellessaan Väyrystä vaalimenestyksestä.

Väyrynen ei uhostaan huolimatta kykene uhkaamaan puoluejohtoa, koska hän näytti, että perinteisellä linjalla ei Keskustan syöksykierrettä käännetä. Väestökehitys pitää huolen siitä, että pelkästään Itä- ja Pohjois-Suomen äänillä ei vaaleja voiteta. Toisaalta Kiviniemen cityliberaalilla linjalla Keskusta kuihtuu nopeammin kuin Väyrysen diagonaalityylillä, mutta paluuta entiseen ei yksinkertaisesti ole.

Itse asiassa nämä vaalit näyttivät, miten tulevatkin vaalit ratkaistaan. Itä- ja Pohjois-Suomen ja ylipäänsä maakuntien merkitys vaalituloksen kannalta pienenee vuosi vuodelta, ja vaalit ratkaistaan Helsingissä ja Uudellamaalla.

Hyvän esimerkin tarjoaa Jussi Jalosen kotimaakunta Satakunta, jossa asukkaita on 226 740 eli vähemmän kuin Espoossa, jossa asuu 252 188 ihmistä. Väestökehitys tarkoittaa, että kuntauudistuksen kaltaiset hankkeet voi nykyisin viedä läpi ilman suurta pelkoa Keskustan ”veret seisauttavasta vaalivoitosta”.

Keskusta ei Väyrysen linjalla vakuuta Etelä-Suomen äänestäjiä vaan menettää niitä. Kiviniemen vasemmistoliberalismille taas löytyy tarjontaa ilman Keskustaakin. Perussuomalaiset on onnistunut tunkeutumaan kaupunkeihin paremmin kuin Keskusta. Puolueen heikkoutena on kuitenkin johtajakeskeisyys ja puolueorganisaation kehittymättömyyys, joista Jalonen aiheellisesti muistuttaa.

Kymmenen vuotta Fadime Sahindalin murhasta

Nimimerkki Julia Caesar muisteli Snaphanen-blogissa Fadime Sahindalin kunniamurhaa. Tapaus järkytti aikanaan ruotsalaisia ja herätti keskustelua kunniakulttuureista saapuvien maahanmuuttajatyttöjen kokemasta väkivallasta. Aihetta on käsitelty myös Petri Kaivannon säveltämässä musikaalissa Leyla ja Daniel, josta kirjoitin nelisen vuotta sitten.

Rahmi Sahindal

Julia Caesar kertoo tällä kertaa Fadimen isä Rahmi Sahindalin tarinan, joka kertoo, miten vaikeiden haasteiden kanssa ns. kotouttamisessa joudutaan painimaan. Caesarin kirjoitus perustuu Aftonbladetissa vuonna 2002 julkaistuun artikkeliin, jossa pohditaan, miksi Rahmi Sahindal ampui oman tyttärensä.

Rahmi Sahindal saapui Ruotsiin vuonna 1981 turvapaikanhakijana. Perusteluna hän käytti monen muun kurdin tavoin Turkin valtion harjoittamaa sortoa, jonka takia kurdin oli mahdotonta elää ihmisarvoista elämää. 35-vuotias Rahmi oli elänyt Tapkiranin kylässä vaimon, neljän tyttären ja yhden pojan kanssa.

Ensimmäisenä Ruotsin vuotenaan Rahmi yritti opiskella kieltä, mutta kieli ei tarttunut yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta. 80-luvun Ruotsissa työtä oli tarjolla kielitaidottomillekin, ja Rahmi sai lopulta sisarensa avustuksella työpaikan pesulasta pyykkien lajittelijana. Salabacketin pesulan johtaja Curt Ågstrand piti Rahmin sisarta hyvänä työntekijänä eikä epäröinyt palkata tämän veljeä.

Rahmi lajitteli pyykkejä ahkerasti eikä valittanut, vaikka vanhainkodista toimitetut lakanat haisivatkin pahalle. Työtoverit pitivät häntä kilttinä mutta vähän yksinkertaisena, koska Rahmi ei osannut kunnolla ruotsia eikä ollut koskaan oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Rahmin kirjoittama lappu asiakkaalle toimitettavan pyykkilastin kyljessä oli helppo tunnistaa kömpelöstä kielestä ja runsaista kirjoitusvirheistä.

Kielitaidon puutteen takia Rahmin kontaktit ruotsalaisiin jäivät vähäisiksi. Sen sijaan hän viihtyi mainiosti Uppsalan kurdiyhdistyksen tiloissa, jossa joi teetä ja pelasi korttia maanmiestensä kanssa.

Unelmana Turbo-Saab

Työn ohessa Rahmi innostui osakesijoittamisesta. Hän keskusteli työtovereidensa kanssa osakesijoituksistaan. Työtoverit ihmettelivät, miten luku- ja kirjoitustaidoton mies voi harrastaa sijoittamista. Jotkut heistä ajattelivat, että Rahmi yrittää huijata heitä.

90-luvun veroilmoitusten perusteella Rahmi Sahindalin pääomatulot kasvoivat tasaisesti ja huipentuivat vuonna 1999, jolloin hän ansaitsi 365 736 kruunua pääomatulona eli yli kaksi kertaa enemmän kuin päätoimestaan pesulassa.

Unelma rikkaudesta sopi hyvin yhteen toisen unelman eli ajokortin hankkimisen kanssa. Rahmi kertoi työtoverilleen, että hän aikoi hankkia ajokortin, ostaa Turbo-Saabin ja ajaa sillä Turkissa sijaitsevaan kotikylään.

Työtoverit ripustivat Turbo-Saabin kuvan Rahmin työpisteen vieraan. Kuva pysyi seinällä useita vuosia. Hän puhui pitkään ajokortista ja siitä, kuinka vaikeita ajotunnit olivat ja kuinka kallista ajokortin hankkiminen oli. Sitten hän lakkasi puhumasta asiasta ja hankki itselleen mopedin.

Rahmi ei osannut kunnolla ruotsia, joten hänellä oli mukanaan tulkki. Tässä tehtävässä toimi hänen 14-vuotias tyttärensä Fadime, jonka Rahmi ampuisi muutaman vuoden päästä. Fadime istui auton takapenkillä ja käänsi autokoulunopettajan sanat isälleen.

Autokoulun kannalta Rahmi oli unelmaoppilas. Hän käytti paljon ajotunteja, maksoi ne ajallaan eikä tuntunut piittaavan kustannuksista. Kolmen vuoden aikana autokoulunopettaja Stefan Jovelou ajoi Rahmin kanssa sata ajotuntia, mutta ongelmia ei ollut pelkästään ruotsin kielessä. Rahmi ei yksinkertaisesti oppinut ajamaan autoa. Lopulta hän luovutti ja tyytyi mopediin.

Tytär Fadime taas poikkesi isästään täysin. Hän oli fiksu ja osasi hyvin ruotsia. Ystävien mukan hän oli iloinen ja ulospäin suuntautunut. Toisin kuin isänsä Fadime sai myös aikanaan ajokortin.

Isä Rahmi puolestaan juuttui kiinni entisen kotikylänsä arvomaailmaan. Hänellä oli ruotsalainen työpaikka ja hän oli hyvin sopeutunut, mutta hänen sosiaaliset kontaktinsa rajoittuivat suvun jäseniin ja toisiin kurdeihin. Hän noudatti kotikylänsä normeja.

Tie kohti kunniamurhaa

Kun Fadime oli töissä myöhään, joku perheestä soitti ja tarkisti, että tyttö varmasti oli siellä. Rahmin sisar, joka järjesti hänelle työpaikan, erosi aviomiehestään. Työtoverit huomasivat, että Rahmi lakkasi tervehtimästä sisartaan ja keskustelemasta tämän kanssa.

Tässä valossa isän reaktio oli ymmärrettävä, kun hän näki tyttärensä Fadimen ruotsalaisen poikaystävänsä Patrikin kanssa kolmas syyskuuta 1997. Rahmi palasi tuolloin töistä mopedillaan ja nähtyän nuoret hän huusi:

”Sinä saatanan huora. Tule kotiin niin hakkaan sinut.”

Samassa yhteydessä Rahmi Sahindal uhkaili poikaystävä Patrikia, jonka olemassaolosta hän ei tätä ennen ollut tietoinen. Tästä tapauksesta alkoi Fadimen painajainen ja tie kohti kuolemaa.

Sores Bladhede, joka auttoi Rahmia, kun tämä saapui Ruotsiin vuonna 1981, kertoi, että Fadime aiheutti paljon keskustelua kurdiyhteisössä:

”Rahmi ei pidä huolta perheestään.”

”Rahmi ei osaa puolustaa kunniaansa.”

”Hänen pitäisi käyttäytyä kuin mies ja puolustaa perhettään.”

Isän ja tyttären välit menivät lopulta poikki ja kurditaustainen kansanedustaja Nalin Pekgul yritti sovitella osapuolten välejä. Pekgulin mukaan Rahmi oli kovan paineen alla. Toisaalta tytär oli hylännyt hänet ja paljastanut perheen salaisuudet koko maailmalle. Toisaalta hänen oma yhteisönsä vaati kunnian palauttamista.

Rahmi yritti todistella, että hän ei ollut mikään mahdoton isä:

”Sanoin Fadimelle, että mennään kotikylään. Sieltä saat valita kenet tahansa serkuista ja mennä hänen kanssaan naimisiin.”

Peter Kadhammarin tarina, johon tämäkin kirjoitus perustuu, on kirjoitettu 19.2.2002 eli kuukausi Fadime Sahindalin kuoleman jälkeen. Julia Caesar kommentoi Rahmi Sahindalia ja tämän arvoja seuraavasti:

”Tyttärensä surmannut kurditalonpoika edustaa kaikua menneisyydestä, joka on hajottamassa ruotsalaista yhteiskuntaa kappaleiksi. Hän symbolisoi katastrofaalista törmäystä, joka syntyy, kun Lähi-idästä ja Afrikasta kotoisin olevat maahanmuuttajat noudattavat ruotsalaisen yhteiskunnan kanssa yhteen sovittamattomia tapoja.”

”Kunnia- ja häpeäkulttuuri edustavat ryhmäegoismia, joissa kollektiivi ja klaani ovat kaikki kaikessa ja yksilö ei ole yhtään mitään. Miehen kunnia lepää naisen jalkojen välissä ja miehet – isät, veljet ja sedät – valvovat sitä. Viattomuudella on hintansa ja kunniakulttuurissa se on kovaa valuuttaa. Kun nuori tyttö menee naimisiin, hänen perheensä saa suuret myötäjäiset, jotka voivat rahassa merkitä viisi- tai kuusinumeroista summaa. Ne voivat myös koostua maa-alueesta vanhassa kotimaassa, kullasta tai täysin kalustetusta asunnosta. Se perheen pää, joka ei kykene valvomaan ja säilyttämään tyttäriinsä sisältyvää kovaa valuuttaa häihin asti, joutuu kohtaamaan klaanin halveksunnan, hylkäämisen ja lopulta kuolemantuomion.”

Kunniamurhat ovat Fadime Sahindalin päivistä muuttaneet muotoaan. Niitä tehdään Ruotsissa edelleen yhdestä kolmeen kappaletta vuodessa. Monet tapaukset jäävät pimentoon, koska niissä tyttö putoaa yllättäen parvekkeelta tai joutuu liikenneonnettomuuteen.

Presidentinvaalien antijytky

Äskettäin päättynyttä Presidentinvaalin ensimmäistä kierrosta voisi luonnehtia vastajytkyksi, joka osoittaa, että Perussuomalaisten vuoden takaisesta vaalivoitosta on jäljellä pelkkä muisto. Näin ainakin monet Pekka Haaviston kannattajat haluaisivat ajatella yhdessä Eva Biaudetia ja Paavo Lipposta tukeneiden kanssa.

Haavistoko voittaja?

Vihreiden Pekka Haavisto nousi vasemmiston ykkösehdokkaaksi, koska Paavo Lipposesta ei sellaiseksi ollut. Itseään suvaitsevaisina, kansainvälisinä ja avarakatseisina pitävät tarvitsivat ehdokkaan, joka olisi tarpeeksi erilainen kuin Timo Soini ja Haavistossa he sellaisen myös saivat. Toisaalta jos lasketaan yhteen Lipposen, Arhinmäen ja Haaviston ääniosuudet, lopputulos ei ylitä kolmen vasemmistopuolueen yhteenlaskettua ääniosuutta eduskuntavaaleissa.

Vaikka Haavisto esiintyi kampanjassa sovittelevasti myös poliittisten vastustajien suuntaan, hänen arviotaan siitä, että Perussuomalaisten kannattajat olisivat siirtyneet hänen taakseen, ei voi pitää täysin uskottavina.

Haaviston mahdollisuudet Niinistöä vastaan ovat vähäiset ja perustuvat lähinnä siihen, että Niinistön leiri sortuu ylimielisyyteen. Jos Niinistön kampanjassa ääntä pitävät Taru Tujusen tai Jyrki Kataisen kaltaiset, Väyrysen ja Soinin kannattajille saattaa kotisohva osoittautua toisella kierroksella houkuttelevammaksi kuin äänestyskoppi tai ääni menee Haavistolla ihan vaan piruuttaan. Jos taas Niinistö tekee edes jonkinlaisen kädenojennuksen Väyrysen ja Soinin kannattajien suuntaan, voittoa voi pitää lähes varmana.

Väyrynen ja Keskusta hävisivät

Väyrynen keräsi selvästi suuremman kannatuksen kuin Keskusta viime eduskuntavaaleissa, mutta se ei riittänyt kolmatta sijaa parempaan tulokseen. Väyrysen ongelma on sama kuin Keskustan yleensä. Perinteisellä linjalla kerätään kyllä ääniä maakunnista, mutta kaupungeissa saalis jää laihaksi. Cityliberaali linja taas vie ydinalueilla kannattajia Perussuomalaisten taakse.

Väyrysen menestys teki pahiten hallaa Perussuomalaisille ja Timo Soinille, kun entiset Kepun äänestäjät palasivat joukolla takaisin vanhan suosikkinsa taakse. Kohtuullisen suuresta ääniosuudesta huolimatta Väyrystä ja Keskustaa ei voi pitää vaalin voittajana eikä Väyrysen kannatus tarkoita Kepun paluuta huipulle.

Timo Soinin tappio

Pettymys näkyi ehkä pahiten Timo Soinin kasvoilla, kun hänen ääniosuutensa jäi vain puoleen eduskuntavaalien suuresta jytkystä. Tästä Soini ja Perussuomalaiset saavat syyttää itseään.

Perussuomalaiset asettivat ainoana puolueena Vasemmistoliiton lisäksi istuvan puheenjohtajan ehdokkaaksi. Tämä sinänsä viestitti, että Soini ei ollut vakavissaan pyrkimässä presidentiksi vaan lähinnä pitämässä puoluettaan esillä. Soinin päävastustaja Väyrysellä taas riitti enemmän aikaa kampanjointiin. Kilpailu Soinin ja Väyrysen kesken ratkaistiin gallupeissa, jotka lopulta nostivat Väyrysen edelle. Soini kuitenkin söi Väyryseltä sen verran ääniä, että paikka toisella kierroksella jäi haaveeksi.

Perussuomalaisten kannalta vaaleista voi tehdä vääriä ja oikeita johtopäätöksiä. On väärin päätellä, että puolueen kannatus olisi laskenut, vaikka Liisa Jaakonsaaren kaltaiset sellaista kuinka yrittäisivät esittää. On myös väärin pitää 9,5 prosentin ääniosuutta voittona, vaikka se riitti Väyrysen pudottamiseen toiselta kierrokselta. Sen sijaan on oikein tunnustaa, että takkiin tuli ja että puolueen kannatus lepää edelleen vahvasti maakuntien Kepuun tyytymättömien äänestäjien varassa.  On myös oikein tunnustaa, että Timo Soinin karisma ei selitä Perussuomalaisten suosiota muualla kuin valtamediassa.

Valtamedia ratkaisi vaalit

Presidentinvaalit poikkeavat eduskuntavaaleista siinä, että ne eivät näy normaalissa katukuvassa. Vain harva äänestäjä eksyy ehdokkaiden vaalitilaisuuksiin ja näin valtamedian rooli nousee suureksi.

Valtamedia tarjosi vaaleissa myönteistä julkisuutta kolmelle eniten ääniä saaneelle eli Niinistölle, Haavistolle ja Väyryselle. Soinia ja Lipposta käsiteltiin selvästi kriittisemmin. Aiemmin myönteiseen julkisuuteen tottuneelle Soinille tämä oli uutta. Soini joutui jatkuvasti vastaamaan kysymyksiin, jotka liittyivät hänen katoliseen uskoonsa sekä Perussuomalaisten väitettyyn rasismiin ja vihapuheeseen.

Vaalit kuitenkin ratkesivat varsinaisesti mielipidetiedusteluihin, joissa Haavisto nousi jo varhain vasemmiston ykkösehdokkaaksi ja Väyrynen kiri karkuun Soinilta. Tämän jälkeen ainoaksi jännityksen aiheeksi jäi, pääseekö Väyrynen vai Haavisto toiselle kierrokselle Niinistön seuraksi.

Presidentinvaaleissa näkyy erityisesti politiikan viihteellistyminen. Jonkinlaisena pohjanoteerauksena voidaan pitää presidenttiehdokkaiden esiintymistä Putous-sketsiohjelman tuomareina. Media sai tässäkin, mitä halusi.

Reime Israelin ystävien kimpussa

Ylen Ykkösaamun kolumnisti Hannu Reime hyökkää viimeisimmässä kolumnissaan Israelin ystävien kimppuun. Kimmokkeen Reime sai kahden presidenttiehdokkaan, Timo Soinin ja Sari Essayahin, Israel-myönteisistä kommenteista.

Soini ja Israel

Eniten Reimettä tuntui ärsyttävän Timo Soinin perustelu, jossa Soini ilmoitti olevansa aina pienen puolella. Reime asettaa kyseenalaiseksi Soinin perustelun:

”Kokonaan toinen asia on se, kuinka tuo käsitys vastaa todellisuutta Israel/Palestiinassa. Soini näyttää ajattelevan Lähi-idästä samalla tavoin kuin niin sanotut "Israelin ystävät" meillä ja muualla.”
…

”Timo Soini antaa ymmärtää, että Israel on heikompi osapuoli. Vallitsevaan objektiiviseen todellisuuteen verrattuna kyseessä on aika erikoinen käsitys, mikä jälleen osoittaa, kuinka oman suosikkijoukkueen valinta voi politiikassa sumentaa maailman ymmärtämisen.”

Soini on tunnettu Millwallin kannattaja (mistä ei ainakaan allekirjoittaneelta heru sympatiapisteitä). Reime näyttää kuvittelevan, että Israelin ystävät valitsisivat puolensa samaan tyyliin kuin suosikkijoukkueen jalkapallossa. Näinhän asia ei ole vaan Israeliin suhtaudutaan myönteisesti moraalisista ja poliittisista syistä.

Miksi Israel

Moraaliset syyt liittyvät juutalaisten oikeuteen omaan kansallisvaltioon. Epäsuorasti tämän oikeuden ovat tunnustaneet ainakin ne arabimaat, jotka karkottivat oman juutalaisvähemmistönsä ja joille Israel tarjosi asuinsijan. Israel on toimiva demokratia toisin kuin esimerkiksi naapuri Egypti, joka vasta ottaa ensiaskeliaan demokratian polulla ja ne askeleet näyttävät vievän kohti islamismin pimeyttä.

Israel on kehittynyt taloudellisesti, koska maahan muuttaneet juutalaiset ovat rakentaneet maata vuosikymmenten ajan. Vastaavaa kehitystä tuskin olisi tapahtunut, jos juutalaisia ei olisi muuttanut alueelle, vaan maa olisi jäänyt harvaan asutuksi ja pölyiseksi puoliautiomaaksi, jonka kaltaisena 1800-luvun länsimaiset matkaajat sitä kuvailevat.

Poliittisesti Israel on Yhdysvaltojen luotettavin liittolainen Lähi-idässä. Reime kuitenkin antaa ymmärtää, että Yhdysvaltojen tuki Israelille on kyynistä reaalipolitiikkaa:

”Yhdysvaltojen ruhtinaallinen tuki Israelille johdu sympatiasta, vaan geopoliittisista laskelmista.”

Tämä on vain puolitotuus. Todellisuudessa Yhdysvalloista löytyy paljon myös niitä, joiden mielestä Israel on ennemminkin rasite Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle. Erityisesti ulkoministeriöstä löytyy paljon ymmärrystä arabimaille, joiden kanssa amerikkalaisten olisi helpompi kaveerata, jos Israelia ei olisi mukana häiritsemässä. Öljyn ansiosta arabimaiden strategista merkitystä ei sovi vähätellä.

Yhdysvaltojen johto joutuu kuitenkin kuuntelemaan omia äänestäjiään, joiden enemmistö kannattaa Israelin tukemista. Israelin heittäminen susille olisi Yhdysvalloille suuri moraalinen ja poliittinen tappio.

Reimen sokeat pisteet

Reime sanoo kolumnissaan, että Yhdysvaltojen mahtiasema ei ole ikuinen ja Israel menee nykyisellä politiikallaan kohti varmaa tuhoa, mikäli se ei pääse sopuun palestiinalaisten kanssa:

”Perimmäinen kysymys kuuluu, tuleeko Israelista keskiajan ristiretkeläisvaltioiden toinen painos vai integroituuko se ympäristöönsä, Lähi-itään.”

Reime siteeraa israelilaista Palestiina-aktivistia Tanya Reinhartia, jonka mukaan Israel pelastetaan pelastamalla palestiinalaiset. Todellisuudessa Israel ei voi pelastaa palestiinalaisia, jos nämä eivät itse sitä halua.

Oma valtio on ollut palestiinalaisille tarjolla, mutta palestiinalaiset eivät ole sitä halunneet. Hannu Reimeen kaltaiset eivät ymmärrä, että kynnys hyväksyä Israelin olemassaolo juutalaisvaltiona on useimmille palestiinalaisille liian korkea. Palestiinalaisjohtaja, joka hyväksyy Israelin olemassaolon, on hyvin pian entinen johtaja ja onnekas, jos saa pitää henkensä.

Siksi ns. kahden valtion ratkaisu, jota ns. kansainvälinen yhteisö ajaa kuin käärmettä pyssyyn, ei ole rauhan tae. Kuka tai mikä takaa, että uusi Palestiinalaisvaltio olisi jotakin muuta kuin aiempaa parempi väline jatkaa taistelua Israelin tuhoamiseksi?

Periksi antaminen terrorismin edessä johtaa terrorismin lisääntymiseen. Jos taipumattomuus neuvotteluissa palkitaan uusilla myönnytyksillä, miksi kannattaa pyrkiä kompromissiin? Yksipuolisten myönnytysten tie on Israelissa nähty. Vetäytyminen Etelä-Libanonista toi Hizbollahin raketit Israelin rajan tuntumaan eikä lähtö Gazasta ole tuonut rauhaa Israelin eteläosiin.

Reime on lisäksi kieltäytynyt näkemästä palestiinalaisten jyrkkää juutalaisvastaista propagandaa, jolla yhä uudet sukupolvet kasvatetaan vihaamaan Israelia ja juutalaisia. Reime ei myöskään ymmärrä, että ”Israelin yksipuoliset toimet” ovat itse asiassa vastatoimia palestiinalaisten harjoittamalle terrorismille. Esimerkiksi Gazan saarron tarkoituksena on estää Hamasia hankkimasta raketteja, joita se voi ampua Israelin siviiliväestön keskuuteen.

Pasifistina Reime ei ymmärrä, että pysyvä rauhansopimus ei ole tällä hetkellä mahdollinen. Pitkällä tähtäimellä Israelin on toki sopeuduttava ympäristöönsä mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Arabijytkystä ja Yle Puheesta

Yle Puheen uudistuksesta on esitetty paljon mielipiteitä, enimmäkseen kielteisiä kuten esimerkiksi tämä Arvo Kuuselan kirjoitus, jossa kirjoittaja on närkästynyt radion urheiluohjelmien tuonnista Yle Puhe -kanavalle. Vanhana penkkiurheilijana en suhtaudu kielteisesti urheilulähetyksiin, mutta Yle Puhe -kanavalla ne ovat selkeästi väärässä paikassa.

Vaikka Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmat sisältävät luvattoman paljon vasemmistolaishenkistä asenteellisuutta, kuuntelen niitä mieluummin kuin aamu-ohjelmia, joissa musiikin seassa esitetään tyhjänpäiväistä ja tekopirteää lässytystä. Uusittu valtakunnallinen Yle Puhe on myös siirtynyt tyhjänpäiväiseen lässytykseen Olga K:n aamuohjelman myötä. Yllättäen latteudet ja mitäänsanomattomat haastattelut ilman musiikkia kuulostavat vielä huonommalta kuin latteudet musiikin kanssa.

Arabijytkyn pauloissa

Ei ole välttämättä toimittajan tai Ylen vika, jos ohjelma on huono. Politiikkaradion viimeisimmässä lähetyksessä käsiteltiin islamistiseksi syksyksi kääntynyttä arabikevättä kolmen asiantuntijan voimin. Kun islamistit saivat Egyptin vaaleissa 70 prosentin kannatuksen, on aika vaikea pitää yllä virallista narratiivia, jonka mukaan arabikevät edustaisi samanlaista demokratian auringonnousua kuin Itä-Euroopan vapautuminen kommunismista 1980-luvun lopulla.

Siksi keskustelu keskittyy islamin valkopesemiseen ja islamismi-sanan pyörittelyyn. Professori Tuomo Melasuo suorastaan närkästyy, kun luetaan liikaa Koraania eikä keskitytä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Ohjelman asiantuntijat eivät millään suostu kertomaan kuulijoille, että islamismin nimellä tunnettu uudistusliike edustaa paluuta alkuperäiseen islamiin sellaisena, kuin se esiintyy Koraanissa ja profeetan elämästä kertovassa perimätiedossa.

Asiantuntijoille tuntuu olevan kova tarve esittää islamistit maltillisina ja korostaa sitä, että he joutuvat ”demokratiassa” toimimaan yhdessä muiden puolueiden kanssa. Etenkin Melasuo korostaa, että vallankumous alkoi nuorten maallistuneiden opiskelijoiden voimin. Melasuo on aiemmissa kommenteissaan suhtautunut erittäin optimistisesti arabikevään jälkeiseen aikaan. Kun todellisuus sitten johti poliittisen islamin voittokulkuun, asiantuntija Melasuolle jäi selvästi jotakin hampaankoloon, koska hän vertaa islamistien voittoa Perussuomalaisten jytkyyn ja löytää yhteisiä teemoja:

”Arabikevät on pikku hiljaa muuntumassa arabijytkyksi. Jos te luette näiden jytkypuolueen takana olevaa ideologista diskurssia, se ei ole kovinkaan kaukana näiden tiettyjen niin sanottujen islamististen liikeiden diskurssista ja poliittisesta kielenkäytöstä. Muutamat sanat vaan vaihdetaan niin teemat on ihan samoja.”

Tutkija Minna Saarnivaara tirskui taustalla ja oli täysin samaa mieltä Melasuon ”analyysin” kanssa. Asiantuntijoiden mukaan islam ei ole radikalisoitunut tai muuttunut mitenkään. Sen sijaan egyptiläinen yhteiskunta on. Islamin vaikutus Egyptissä on lisääntynyt ainakin, jos katselee kuvia 50-luvun lopun Aleksandiasta, jonka rannoilla myös juutalaiset uskalsivat liikkua vapaasti. Nykypäivänä kaikki pitävät itsestään selvänä, että Egypti on käytännössä "Judenrein".

Kirjoitin itse arabikevään aikana kaksi kirjoitusta (1 ja 2), joissa ennakoin islamistien lopulta syrjäyttävän Egyptin ”Facebook-vallankumouksen” keulakuvat. Vaalit osoittivat ennusteeni todeksi ja ainoa, joka minua tuloksessa yllätti, oli islamistien vaalivoiton suuruus.

Toimittaja yritti lähetyksen aikana puristaa asiantuntijoilta näkemystä ”islamofobiasta” ja siitä, onko se suurempi uhka kuin islamismi. Valitettavasti asiantuntijoilta ei tähän polttavaan kysymykseen saatu selkeää vastausta. Sen sijaan saatiin kuulla useita keinotekoisia rinnastuksia arabimaailman ja länsimaisen politiikan ilmiöiden välillä. Tavoitteena oli postmoderniin tapaan hämmentää käsitteitä kuten ”länsimaat”, joka on virallisen narratiivin mukaan puhtaasti ideologinen konstruktio paitsi silloin, kun etsitään syyllisiä islamilaisten maiden kehnoon yhteiskunnaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Silloin länsimainen kolonialismi kelpaa kyllä selitykseksi.

On vaikea kuvitella, mitä Arabijytkyn kolmen asiantuntijan jutustelu antaa sellaiselle, joka on seurannut vähän tai ei lainkaan arabimaiden tapahtumia. Ainakin itselleni ohjelma ei tarjonnut mitään sellaista uutta, jota suomalaiset Lähi-idän asiantuntijat eivät olisi useaan kertaan toistaneet. Melasuo muisti vielä pitää yllä Andalusia-myyttiä, jonka mukaan ”kolme uskontoa” eli rauhanomaisesti keskenään Espanjassa satojen vuosien ajan.

Ohjelman tärkein anti liittyy virallisen narratiivin muutokseen eli siihen, miten asiantuntijat tekevät islamisteista maltillisia kristillisdemokraatteja, jotka eivät ole yhtään sen vaarallisempia kuin Päivi Räsänen tai Timo Soini.