Vihaisen puheen äärellä

Poliisi ei nykyisin tutki netin vihapuherikoksia yhtä aktiivisesti kuin ennen. Ylen uutisessa kerrotaan, että vihapuheen tutkintaan vuonna 2017 varattu määräraha on loppunut ja näin syyttäjälle tulleiden kiihottamisrikosten määrä putosi viime vuonna puoleen vuoden 2018 tasosta.

Jutussa kysytään myös, voiko oikeusjuttujen väheneminen johtua siitä, että kansalaiset kirjoittavat syytteeseen johtavia viestejä vähemmän kuin ennen. Tähän löytyy kaksi erilaista vastausta. Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen ei usko, että kiihottaminen olisi ilmiönä vähentynyt. Poliisihallituksen poliisitarkastaja Måns Enqvist taas arvioi, että aiheesta käyty vilkas julkinen keskustelu on voinut opettaa “vihankylväjille”, missä rikoksen raja menee.

Mielestäni molemmat ovat ainakin jonkin verran oikeassa. Niille asioille, jotka ärsyttävät kansalaisia, ei ole tehty mitään, joten näiden asioiden arvostelu jatkuu entisen kaltaisena. Rangaistuksen pelko ja epämääräinen lain tulkinta taas hillitsevät itsestään kielenkäyttöä.

Valtakunnansyyttäjä on päästetty jutussa kerskailemaan juttujen tuomioprosentilla. Käräjille on viety 78 tapausta ja vain viidessä syyte on hylätty. Tämä kertoo, että syyttäjä ei vie epävarmoja tapauksia oikeuteen.

Toiviainen myös kertoo seuraavaa:

“Näiden asioiden tutkinta vaatii omaa erityisosaamista. Ja jos niiden tutkinta hajautuu sellaisille poliiseille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet, se voi vähentää saapuvien juttujen määrää.”

Tämä vahvistaa sen oletuksen, että kansalainen ei voi etukäteen tietää, millainen kirjoitus johtaa syytteeseen ja millainen ei. Jos esitutkintaviranomainen ei tiedä, mitkä pitää viedä syyteharkintaan ja mitkä ei, laki on epäonnistunut.

Toisaalta juttu ei kerro, että syytettä vastaan on lähes mahdotonta puolustautua erityisesti silloin, jos syytekirjelmään kirjatut lauseet on irrotettu asiayhteydestä ja niitä tulkitaan irrallisina. Yle myös kertoo:

“Suurin osa syyttäjän tutkimista tapauksista on ollut rasistisia nettikirjoituksia.”

Tämä on tietysti selvää, koska pykälässä on erikseen mainittu kansanryhmät, joita vastaan kiihotusrikoksen voi tehdä. Käytännössä esimerkiksi poliittinen vakaumus tai yhteiskuntaluokka eivät ole kansanryhmiä. Tästä syystä vasemmistolaisia ei tuomita kiihotusrikoksista, vaikka he kirjoittavat huomattavan törkeitä kirjoituksia poliittisista vastustajistaan ja niistä, jotka ovat menestyneet yhteiskunnassa taloudellisesti.

Eräs äskettäin suuren apurahan saanut tendenssitutkija fantasioi Twitterissä Perussuomalaisista kuopan reunalla. Lienee turha sanoa, että tällaisilla kirjoituksilla ei pääse leivättömän pöydän ääreen kuten ei myöskään suomalaisia törkeästi solvaavilla kirjoituksilla.

Yksi syy, miksi pykälä koetaan epäoikeudenmukaiseksi, on se, että se kattaa vain tietyn osan vihamielisestä ja dehumanisoivasta kirjoittelusta. Perussuomalaisten haukkuminen on täysin sallitua ja yleisesti hyväksyttyä riippumatta käytetystä tyylistä. Rasistiksi tai natsiksi haukkumisesta sentään voi saada tuomion kunnianloukkauksesta, vaikka molemmat sanat ovat jo liiasta käytöstä kuluneita ja niiden vaikutus on sitä kautta rajallinen.

Vihapuheen vastaiset lait ovat vaarallisia

Gatestone-instituutin sivuilla julkaistussa artikkelissa puolustetaan sananvapautta ja varoitetaan vihapuheen vastaisen lainsäädännön vaaroista. Sananvapauden rajoittajat haluavat estää sellaisen puheen, joka loukkaa jota kuta. Todellisuudessa mielipiteet, jotka eivät loukkaa ketään, eivät tarvitse suojelua vaan sellaiset, jotka loukkaavat. Sananvapauden tarkoituksena on suojata vähemmistöä enemmistön tyrannialta.

Esimerkkinä kirjoituksessa esitetään Saksan liittokansleri Angela Merkelin puhe liittopäivillä. Siinä Merkel vaati rajoituksia sananvapauteen ja varoitti, että sananvapaudella on rajansa:

“Rajat alkavat silloin, kun levitetään vihaa. Ne alkavat siitä, kun toisten ihmisarvoa loukataan. Tämän talon tulee vastustaa äärimmäistä puhetta. Muutoin yhteiskunta ei enää ole vapaa yhteiskunta, jollainen se oli ennen.”

Tässä vaiheessa tekee mieli muistuttaa kansleri Merkelin DDR-taustasta. DDR oli poliisivaltio, jossa väärien mielipiteiden torjumiseksi rakennettiin ehkä historian kattavin urkinta- ja rankaisukoneisto.

Merkelin puhetta on myös helppo arvostella orwellilaiseksi, koska siinä yritetään lisätä sananvapautta rajoittamalla sitä.

Kuten aiemmin mainitsin, kaikki vihamielinen ja solvaava puhe ei ole lainvastaista. Vihapuheen määrittää oman oikeudenmukaisuuskäsityksensä mukaisesti se, joka kulloinkin on vallassa.

Käsitys vihapuheesta muuttuu ajan mukana. Vain muutama vuosi sitten oli mahdollista sanoa, että sukupuolia on kaksi kappaletta. Nykyisin tuon ilmiselvän totuuden mainitseminen saattaa johtaa vaikeuksiin. Entinen tennistähti Martina Navratilova asetti kyseenalaiseksi transsukupuolisten miesten oikeuden osallistua naisten urheilutapahtumiin. Navratilova joutui perääntymään ja pyytämään anteeksi.

Gatestonen kirjoituksessa mainitaan myös se, että vihapuheen kiivaimmat vastustajat ovat usein itse vihamielisiä jotakin toista kohtaan. Jotkut amerikkalaiset väittävät presidentti Donald Trumpin olevan rasisti. Nämä samat ihmiset ilmaisevat avoimesti vihaavansa presidentti Trumpia ja tämän kannattajia. Nämä ihmiset eivät vastusta “vihaa” vaan katsovat, että heidän vihansa on ainoaa legitiimiä vihaa.

Vihapuheen vastaiset lait ovat ongelmallisia erityisesti islamin edessä. Suomessa on jaettu useita tuomioita kiihottamisesta muslimeja vastaan. Tällaiset tuomiot eivät ota huomioon lainkaan islamin pyhissä kirjoituksissa estiintyvää äärimmäistä suvaitsemattomuutta, jota käytetään perusteluna väkivallanteoille. Luonnollisesti näiden kirjoituksen siteeraamisesta ei saa tuomioita “vihapuheesta”.

Monet vastaavat, että onhan Raamatussakin sitä sun tätä suvaitsematonta. Tämä ei kuitenkaan ole islamin arvostelun pääajatus vaan se, että suuri osa muslimeista edelleen seuraa elämässään näiden kaikkein suvaitsemattomimpien ja väkivaltaisten tekstien sanomaa.

Kirjoituksen lopuksi todetaan, että lait “vihapuhetta” ja “rasismia” vastaan johtavat aina poliittiseen sensuuriin, koska “vihan” määritelmään vaikuttaa aina politiikka ja ideologia. Tästä syystä tällaisista laeista pitäisi hankkiutua eroon. Oikeutta välttyä loukkaamiselta ei ole olemassakaan. Sananvapaus tarkoittaa, että joudut kuuntelemaan ja katselemaan mielipiteitä, joita et itse allekirjoita.

Leikkimielinen visailu

Ylen sivuilta löytyy myös leikkimielinen arvauskilpailu, jossa voi tapauskohtaisesti itse arvata, tuliko kiihotuksesta tuomio vai ei. Juttujen perusteella mitään selkeää linjaa ei ole ja näyttää siltä, että perusteet syyttämättä jättämiselle keksitään lennosta.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen yrittää näin antaa kuvan, jonka mukaan vain “törkeimmät” tapaukset viedään käräjille:

“Julkisessa keskustelussa esiintyy usein käsitys, että mitään ei saisi sanoa sakkojen pelossa.”

Näin en ainakaan itse ole väittänyt. Kansalainen vain ei voi ennalta tietää, mistä tulee tuomio ja mistä ei. Kiinnijäämiseen vaikuttaa luonnollisesti se, miten korkean profiilin kirjoittajasta on kyse. Tunnettu Perussuomalainen joutuu varmemmin vasemmistolaisen ilmiantamaksi kuin satunnainen kansalainen.

Ylellä on myös oma mielipide asiasta:

“Ylen pyytämät ratkaisut viime vuosien vihapuhejutuista näyttävät, että näin ei ole. Välillä maallikon on vaikea hahmottaa, miksi jostakin tapauksesta on nostettu syyte ja toisesta ei. Syytteen nostamisen raja on kuitenkin vedetty ratkaisujen perusteella korkealle.”

En ole samaa mieltä. Syyttäjällä ja tuomioistuimella on valtavasti harkintavaltaa epämääräisen lain takia. Esitetyistä esimerkkitapauksista ei löydy selkeää linjaa vaan syyttämättäjättämisistä paistaa sattumanvaraisuus. Toki perussuomalaisuus lisää merkittävästi syytteen nostamisen todennäköisyyttä, eli kyseessä on poliittinen laki.

Tieto vihapuhetutkintojen vähenemisestä ei miellyttänyt kaikkia. Ihmisoikeusprofessori Martin Scheinin ei ollut tyytyväinen. Scheinin on entinen kommunisti, jonka vanha tausta valitettavasti näkyy edelleen. Kansainvälinen velvoite pykälään syntyi 1960-luvulla itäblokin kommunistimaiden painostuksesta. Pykälän sananvapaudelle aiheuttamat ongelmat tunnustettiin jo tuolloin. Kansainvälinen velvoite ei myöskään tarkoita blankopykälää, jolla kuka tahansa voidaan tarvittaessa tuomita poliittisten suhdanteiden mukaan.

Aalto-yliopiston kyberturvallisuuden professori Jarno Limnéll puolestaan harmittelee poliisin resurssien vähentämistä. Asiat kuulemma eivät muutu toivomalla parasta vaan vihapuhe kylvää epäjärjestystä yhteiskuntaamme.

Limnel ei ymmärrä, että kansalaisten lisääntynyt ärtymys voi olla seurausta jostakin eikä ole syntynyt tyhjästä demagogien puheiden ansiosta.

Irakin sodan vaikutukset jatkuvat yhä

Kun Yhdysvallat tappoi Irakissa Iranin Al-Quds -joukkojen komentaja Qassem Soleimanin ja tämän seurana olleen Kata’ib Hezbollahin johtaja Abu Mahdi al-Muhandisin, länsimainen valtamedia syytti presidentti Donald Trumpia “sodanlietsonnasta”.

Todellisuudessa Iran oli jo pitkään ylittänyt provosoida Yhdysvaltoja onnistumatta kuitenkaan siitä. Lopullisesti kynnys voimankäyttöön ylittyi, kun Kata’ib Hezbollah saartoi Yhdysvaltojen lähetystön Bagdadissa. Väkijoukko yritti tunkeutua lähetystöön siinä kuitenkaan onnistumatta. Tapaus toi mieleen hyökkäyksen Yhdysvaltojen edustustoon Libyan Benghazissa, jolloin terroristiryhmä hyökkäsi Yhdysvaltojen edustustoon ja tappoi suurlähettiläs Chris Stevensin sekä kaksi CIA:n palveluksessa ollutta miestä.

Tätä kirjoitettaessa on selvää, että Yhdysvaltojen isku ei johtanut sotaan Irania vastan. Iranin pappishallinnolla on täysi työ lepytellä ukrainalaisen matkustajakoneen pudottamisesta suuttuneita iranilaisia.

Miten nykytilanteeseen päädyttiin?

Nykytilanteesta ei voi syyttää presidentti Trumpin hallintoa. Virkaan astuva Yhdysvaltojen presidentti perii edeltäjiensä sotkut ja yrittää selvitä niistä parhaiden kykyjensä mukaan. Irakin tilannetta tarkastellessa voi palata ties kuinka pitkälle menneisyyteen. Aloitetaan kuitenkin Saddam Husseinin hallitsemasta Irakista.

Irak itsessään on etnisesti ja uskonnollisesti hajanainen valtio. Suurimman kansanryhmän muodostavat shia-muslimit, joita on tällä hetkellä noin puolet väestöstä. Irakin shiat ovat arabeja toisin kuin Iranissa asuvat uskonveljet. Sunneja on väestöstä noin 25 prosenttia, joista kurdit (n. 15 % väestöstä) muodostavat oman etnisen ryhmänsä. Irakin entinen johtaja Saddam Hussein kuului sunniarabeihin, jotka pitivät valtaa Irakissa Saddamin valtakaudella.

Saddam Hussein nousi muodollisesti valtaan vuonna 1979, vaikka hän tätä ennen oli käytännössä hallinnut maata jo vuosien ajan. Saddamin kauden merkittävin tapahtuma oli Iranin ja Irakin sota, joka kesti kahdeksan vuotta vuodesta 1980 vuoteen 1988. Sota päättyi ratkaisemattomaan, mutta sodan aikana Irakin hallinto velkaantui pahasti. Irak oli sodan jälkeen eniten velkaantunut kehittyvä maa maailmassa. Tämä lopulta johti Kuwaitin miehitykseen ja sen jälkeiseen Persinalahden sotaan vuonna 1990.

Persianlahden sotaa varten Yhdysvallat kokosi laajan liittouman, johon kuului niin Britannia ja Ranska kuin arabimaista Saudi-Arabia ja Egypti. Sota päättyi Irakin selvään tappioon. Liittouma ei kuitenkaan halunnut syrjäyttää Kuwaitin vallannutta Saddam Husseinia.

Yhdysvaltain tuolloinen presidentti George H.W. Bush ei halunnut ärsyttää arabiliittolaisia. Hän myös pelkäsi, että syrjäyttäminen rohkaisisi kurdien kapinointia Yhdysvaltojen Nato-liittolaisen Turkin alueella. Bush pelkäsi myös Persianlahden arabimaiden shialaisten joukossa puhkeavia levottomuuksia, jos Irakista tulisi shialainen valtio.

Hävinnyt Saddam joutui kuitenkin alistumaan ankariin taloudellisiin pakotteisiin sekä asetarkastuksiin, joiden tarkoituksena oli tuhota Saddamin joukkotuhoasevarannot.

Sodan jälkeen Irakissa puhkesi kansannousuja shiojen ja kurdien keskuudessa. Näiden tuloksena syntyi kurdien enklaavi Irakin pohjoisosaan. Shialaisten kansannousu puolestaan tukahdutettiin väkivaltaisesti.

Irakin sota ja sen seuraukset

Jos palataan takaisin lähemmäs nykypäivää, Trumpin kauden ensimmäinen puolustusministeri, eläkkeellä oleva merijalkaväen kenraali William Mattis sanoi, että Irakin sota oli strateginen virhe. Mattis itse johti Irakin sodan aikana merijalkaväen divisioonaa yli Irakin rajan ja lopulta Bagdadiin asti.

Itse sota alkoi vuonna 2003 kongressin valtuutuksella. Pari vuotta aiemmin tapahtuneiden 9/11-terrori-iskujen jälkimainingeissa myös Yhdysvaltojen suuri yleisö antoi tukensa sotatoimille. George W. Bushin hallinto teki parhaansa myydäkseen sodan. Saddamilla väitettiin olevan joukkotuhoaseita ja hänen väitettiin tukeneen al-Qaedaa.

Jälkikäteen tarkasteltuna todisteet olivat melko heppoisia. On myös esitetty väitteitä, että Yhdysvallat huijattiin Irakin sotaan. Keskeisenä henkilönä tässä olisi ollut Irakin oppositioryhmistä kootun Irakin kansalliskongressin (INC) johtaja Ahmed Chalabi, josta tuli Saddamin hallinnon kaatamisen jälkeinen pääministeri muutaman viikon ajaksi. INC lobbasi 1990-luvulla Saddamin kaatamisen puolesta.

INC toimitti tietoja Saddamin joukkotuhoaseista ja yhteyksistä al-Qaedaan. Chalabin avulla Yhdysvaltojen hallinto saattoi uskotella, että heillä oli suunnitelma Saddamin jälkeiseen Irakiin.

Itse en usko huijausteoriaan vaan siihen, että Irakiin oli päätetty hyökätä osana Yhdysvaltojen julistamaa globaalia sotaa terrorismia vastaan. Joukkotuhoaseiden avulla pyrittiin luomaan Irakin valtaukselle moraalinen oikeutus. Lopulta joukkotuhoaseita ei löytynyt.

Itse sota oli nopeasti ohi. Toukokuun 1. päivänä 2003 George W. Bush julisti lentotukialus USS Abraham Lincolnin kannella, että tehtävä on suoritettu. Tuolloin moni ei arvannut, että sodan jälkimainingit jatkuisivat vielä tänäkin päivänä.

Levottomuudet alkoivat käytännössä välittömästi ja niistä kehittyi vähitellen shiojen ja sunnien keskinäinen välienselvittely, jossa Yhdysvaltojen joukot olivat molempien osapuolten maalitauluna. Presidenttikautensa loppuaikoina George W. Bush lisäsi joukkoja Irakiin ja sai maan joten kuten rauhoitettua. Varsinaiset ongelmat kytivät kuitenkin pinnan alla.

Syyrian sisällissota ja Islamilainen valtio

Vuonna 2009 George W. Bushin seuraaja Barack Obama ilmoitti vetävänsä kaikki joukot Irakista 31.12.2011 mennessä. Vetäytyminen lopulta toteutettiin. Tästä syystä herää kysymys, miksi Yhdysvalloilla on edelleen joukkoja Irakissa. 6.1.2020 Irakin parlamentti päätti al-Muhandisin kuoleman jälkeen karkottaa maassa edelleen olevat 5200 amerikkalaissotilasta. Karkotusta ei ole pantu toimeen vaan joukot ovat edelleen Irakissa.

Syyrian sisällissota alkoi maaliskuussa 2011 ja jatkuu edelleen. Sodalla oli heijastusvaikutuksia myös Irakin puolelle. Yhtenä tekijänä sodassa oli ankarasta islamilaisesta hallinnostaan tunnetuksi tullut Islamilainen valtio. Se levittäytyi itäiseen Syyriaan ja taisteli sekä hallituksen että opposition joukkoja vastaan. Järjestön juuret ovat Irakissa ja sitä kutsuttiin aiemmin nimellä Irakin al-Qaeda.

Vuoden 2014 aikana Islamilaisen valtion taistelijat hyökkäsivät Irakin puolelle ja valtasivat sunnikolmion alueelta Fallujahin ja Ramadin kaupungit. Yhdysvaltojen tuella luotu Irakin armeija osoittautui tehottomaksi. Lopulta Islamilainen valtio valtasi myös Mosulin kaupungin. Islamilaisen valtion hallussaan pitämä alue oli laajimmillaan loppuvuodesta 2015.

Irakissa Islamilainen valtio piti hallussaan enimmäkseen sunnalaisia alueita. Irakin armeija ei kyennyt lyömään sitä, joten jonkun muun täytyi se tehdä. Irakissa ratkaisevaa roolia näytteli Iranin sotilaallinen apu. Shialaiset puolisotilaalliset joukot eli militiat osoittautuivat tehokkaammiksi taistelujoukoiksi kuin Irakin armeija. Näistä joukoista osa oli iranilaismielisiä ja toimi suoraan Al-Quds-joukkojen komentaja Qassem Soleimanin alaisuudessa.

Iranilaismieliset haluavat esittää Soleimanin sankarina, joka tuhosi Islamilaisen valtion. Toisaalta voi sanoa, että ilman amerikkalaisten ja heidän liittolaistensa kurdien työtä järjestöä tuskin olisi tuhottu. Obaman hallinto ei varsinaisesti tehnyt yhteistyötä Iranin kanssa mutta ei myöskään pitänyt Iranin puuttumista tilanteeseen negatiivisena asiana. Yhteistyötä Iranin kanssa varmasti helpotti Obaman hallinnon tekemä ydinasesopimus Iranin kanssa.

Jos kysytään, miksi ISIS oli olemassa ja kuka sitä rahoitti, vastauksia voi etsiä täältä. Sieltä voi päätellä, että Persianlahden alueen sunnalaisista arabimaista tuli paljon rahoitusta. Nämä maat eivät toki halua itse profiloitua modernin ajan ehkä raakalaismaisimman terroristijärjestön tukijoina. Niinpä tuki tuli enimmäkseen yksityisiltä toimijoilta ja hyväntekeväisyysjärjestöiltä. ISIS toki hyödynsi valloittamiensa alueiden taloudellisia mahdollisuuksia parhaansa mukaan. Uskon, että hillitön raakuus koitui ISIS:in kohtaloksi. Uskonnollinen kiihko johti järjettömiin julkisiin teloituksiin ja vähemmistöjen orjuuttamiseen. Sellaista on vaikea katsoa sivusta ja todeta, että ISIS estää Iranin vaikutusvallan kasvua Lähi-idässä.

Persianlahden sunnalaiset arabimaat ovat varmasti olleet huolissaan Iranin vaikutusvallan kasvamisesta Irakissa ja Irakin ajautumisesta Iranin vasallivaltioksi. Iranin al-Quds-joukkojen tukemilla Libanonin Hezbollah-taistelijoilla on myös ollut merkittävä rooli Syyrian sisällissodan kääntymisessä Assadin hallinnon kannalta positiiviseen suuntaan.

Irakin tapahtumat heijastuivat myös Suomeen. Vuoden 2015 pakolaiskriisin aikana Suomeen saapuneista turvapaikanhakijoista merkittävä osa oli Irakin shioja. Näistä osa oli shiojen puolisotilaallisten joukkojen entisiä jäseniä. Nämä taas koostuivat sekä Irakin arabeista että Iranissa oleskelleista Afganistanin hazaroista.

Uusi Suomi -lehden sivuilla SDP:n kansanedustaja Hussein al-Taee spekuloi Irakin tulevaisuudella ja näkee sen Iranin vasallivaltiona:

“Yhdysvallat joutuisi lähettämään alueella kymmeniä tuhansia lisää sotilaita, jos se haluaisi pitää tukikohtansa turvassa. Tämän jenkit tietävät. Iran ei luovu Irakista.”

Al-Taeella on myös henkilökohtaista kosketusta Irakin tilanteeseen. Al-Muhadisin entinen alainen Haydar Qassem asuu Suomessa ja on al-Taeen ystävä.

Iranin taustalta taas löytyy Kiina, joka odottaa malttamattomana pääsyä Irakiin. Yhdysvallat taas on nykyisin öljyn osalta omavarinen eikä se tarvitse Irakia mihinkään. Käytännössä tämä tarkoittaa, että joku muu suurvalta ottaa tyhjän tilan haltuunsa, koska Yhdysvalloilta tuskin löytyy halua jättää suurta määrää sotilaita Irakiin. Soleimanin ja al-Muhandisin tappamisen tarkoituksena oli ehkäistä ennalta tulevia Iranin hyökkäyksiä amerikkalaisia vastaan. Tässä mielessä isku luultavasti onnistui.