Jihadisti kohtaa terapiayhteiskunnan 2

Muutama viikko sitten kirjoitin, kuinka Suomessa aiotaan tarjota lääkkeeksi terapiaa Syyriassa taistelleille uskonsotureille. Sama on nyt toistumassa Britanniassa, jossa myös sovelletaan Tanskan mallia taistelijoiden kesyttämiseen.

Tapa, jolla asia esitetään yleisölle, näyttää samanlaiselta kuin Suomessa. Toisaalta esitetään kovanaamaa ja toisaalta tarjotaan mahdollisuutta osallistua sopeuttamisohjelmaan. Suomessa sisäministeriön sisäisen turvallisuuden päällikkö Jaana Mankkinen sanoi pontevasti, että jihadisteja ei hyysätä. Britanniassa sisäministeri Theresa May sanoi, että terroristien sympatiseeraajat saavat tuntea lain koko voiman.

Todisteiden kerääminen Syyriassa tapahtuneista asioista on brittiviranomaisille yhtä vaikeaa kuin suomalaisille. Lisäksi pitää ottaa huomioon poliittisen korrektiuden vaatimukset. Daily Mailin siteeraama nimetön Whitehallin virkamies totesi:

”Poliisi ja MI5 ovat varovaisia käsitellessään Syyriasta palaavia, koska he eivät halua häiritä yhteisöjen välistä rinnakkaineloa (community cohesion).”

”He haluavat tietysti suojella kansallista turvallisuutta, mutta ilman vakuuttavia todisteita palaajia voi olla vaikea pidättää ja syyttää.”

Poliisijohto vakuuttaa, että jokainen Syyriasta palaava jihadisti käsitellään tapauskohtaisesti. Tukena on mielenterveysalan asiantuntijoita ja sosiaalityöntekijöitä. Samalla tarkkaillaan Tanskan jihadistien rehabilitointiohjelmaa, joka tarjoaa palaajille runsaasti tukea ja neuvontaa.

Toisin kuin Suomessa Britanniassa ei tarvitse enää säätää terrorisminvastaista lainsäädäntöä. Terrorismilakeihin erikoistunut lakimies Geoffrey Robertson sanoo, että hallituksella on kansainvälisen oikeuden vaatima velvollisuus syyttää jihadisteja, jotka ovat syyllistyneet rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Hän sanoi:

”Meidän tarvitsee vain tiukasti sitoutua syyttämään kaikkia kotiin palaavia Islamilaisen valtion taistelijoita, jotka ovat Britannian kansalaisia. Se on velvollisuutemme emmekä tarvitse uusia lakeja sitä varten.”

Kaikki eivät kuitenkaan pidä ankaria oikeustoimia hyvänä asiana. Professori Peter Neumann Lontoon King's Collegen radikalisoitumiseen keskittyneestä tutkimusyksiköstä sanoo, että hallituksen tulisi keskittyä radikalisoitumisen torjuntaan:

”Ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, haluavat lopettaa mutta tuntevat olevansa ansassa, koska hallitus puhuu vain heidän passittamisestaan vankilaan 30 vuodeksi.”

Jos arvata sopii, kovin moni jihadisti tuskin tulee tuntemaan lakia sen kaikessa ankaruudessaan. Sen sijaan saatetaan nähdä yhä uusia ”spontaaneja” terrori-iskuja kuten Kanadan Ottawassa vähän aikaa sitten. Äskettäin Britanniassa pidätettiin neljä miestä, joiden tarkoituksena oli iskeä ensimmäisen maailmansodan muistojuhlallisuuksiin.

Ekstremismin torjuntaan

Brittihallitus ei muutenkaan ole istuskellut toimettomana kasvavan islamilaisen radikalismin uhan alla. Konservatiivien ja liberaalidemokraattien koalitiohallitus suunnittelee erityisiä ekstremismin estämismääräyksiä (Extremism Disruption Orders), joiden avulla tuomari voisi kieltää ekstremisteiltä julkiset esiintymiset, mielenosoitukset tietyillä paikoilla ja jopa postaukset Facebookin tai Twitteriin ilman erikseen myönnettyä lupaa.

Hallituksen lakiesitys on tietysti tehty islamilaisen terrorismin takia, tai ainakin siltä näyttää. Tosin valtiovarainministeri George Osborne kertoi vaalipiirinsä äänestäjille lähettämässään kirjeessä, että tarkoituksena on ”poistaa ekstremismi kaikissa muodoissaan” ja että niiden avulla rajoitettaisiin niiden toimintaa, jotka ”levittävät vihaa mutta eivät riko lakeja”.

Osbornen mukaan uudet määräykset, jotka sisältyisivät konservatiivien vaaliohjelmaan, kattaisivat kaikki toimet, jotka ”oikeuttavat vihan” ihmisiä kohtaan näiden uskonnon, sukupuolisen suuntautumisen tai vammaisuuden takia.

On helppo havaita, että määräykset antaisivat viranomaisille laajat valtuudet tulkita, mikä on ”ekstremismiä” ja mikä ei ole. Ekstremismin määritelmä on laadittu tarkoituksellisen väljäksi, jotta ei tulisi kuvaa, että lakiehdotus olisi tehty muslimeja silmällä pitäen.

Ehdotus on saanut Britannian ateistit ja kristityt vastustamaan lakiehdotusta yhteisrintamassa. Britannian vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja Keith Porteous Wood toteaa:

”Hallituksella tulisi olla kaikki mahdolliset keinot käytössään ekstremismin ja terrorismin torjunnassa mutta lakeja on jo valtavan paljon, joten ekstremismin torjuntamääräysten kaltaiset ankarat keinot pitäisi pysytä perustelemaan paremmin, koska ne ovat lähes kumoamattomia ja loukkaavat yksilönvapauksia.”

”Ilman tarkkoja lainsäädäntöön kirjattuja määritelmiä ekstremismiksi katsottujen toimien tulkinta on subjektiivista ja siten mahdollistaa nykyisen tai tulevan autoritaarisen hallinnon harjoittaman vallan väärinkäytön.”

Kristillisen instituutin apulaisjohtaja Simon Calvert puolestaan sanoo, että evankeliset kristityt, jotka arvostelevat homoliittoja ja väittävät, että kaikki uskonnot eivät ole samanlaisia, voivat joutua syytetyiksi ekstremismistä:

”Jokainen, joka ilmaisee vähänkin Tasa-arvolain kanssa ristiriidassa olevan mielipiteen, voidaan asettaa samalle viivalle Anjem Choudaryn, Islamilaisen valtion tai Boko Haramin kanssa.”

Sekä ateistien että kristittyjen edustaja ovat tietysti oikeassa. He eivät kuitenkaan ymmärrä, että poliittinen korrektius ja yhteisöjen välinen rinnakkainelo vaativat juuri ehdotetun kaltaista lainsäädäntöä.

Modernissa liberalismissa on yksi kuolemansynti ja se on syrjintä. Jos brittihallitus toimisi terveen järjen mukaisesti ja keskittyisi islamilaisen radikalismin torjuntaan, se saattaisi loukata muslimien tunteita ja tämä puolestaan heikentäisi yhteisöjen välistä koheesiota. Kristittyjen ja ateistien väkivaltapotentiaali on kaukana muslimien vastaavasta, joten heidän edustamansa ”ekstremismi” ei oikeasti uhkaa ketään. Heitä kuitenkin pitää myös rangaista, jotta hallitus näyttäisi itselleen ja äänestäjilleen olevansa tasapuolinen.

Jotkut ateistit ja kristityt lisäksi ärsyttävät oikeita ekstremistejä eli muslimiradikaaleja, jotka saattavat näiden vihapuheiden takia ryhtyä väkivaltaisiksi. Näin se ainakin menee ainoan oikean opin mukaan.

Ei mene päivääkään ilman, että poliittinen vasemmisto syyttäisi jota kuta ”vihan lietsonnasta” tai ”ekstremismistä”. Myös kristityt, ateistit ja oikeistolaiset syyllistyvät samaan. Twitter-postauksia keräämällä saisi helposti kasaan ekstremismin estämismääräykseen tarvittavan aineiston.

Tunnettu Britanniassa asuva muslimiradikaali Anjem Choudary on mielenosoituksissa vaatinut kuolemanrangaistusta jokaiselle, joka loukkaa islamin profeetta Muhammadin sanomaa. David Cameronin johtama brittihallitus ei katko Allahin pilkkaajilta päitä mutta työskentelee kuitenkin Choudaryn ja hänen uskonveljiensä puolesta tekemällä islamin arvostelun vaikeaksi ja jopa mahdottomaksi.

Professori ja pakkoliberalismi

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla Tampereen yliopiston valtio-opin professori Kaisa Herne väittää, että uskonto ei sovi poliittisten päätösten perusteeksi. Vihjaisin tästä Hätäpäiden kalinaa -blogin IDA:lle, joka kirjoitti oman vastineensa täällä.

En ole suuremmin eri mieltä IDA:n kirjoituksen kanssa. Kaisa Herne ei puolestaan perustele, miksi uskonto pitää jättää pois poliittisesta päätöksenteosta vaan pelkästään väittää, että moderni liberalismi sanelee poliittisen keskustelun hyväksyttävät perustelut. Moderni liberalismi on eräänlainen kaikkien muiden ideologioiden yläpuolella oleva über-ideologia, joka kaikkien on nyt vain pakko hyväksyä, koska elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Nimimerkki IDA toteaa:

”Avioliittolaki on täysin tasa-arvoinen,eikä kohtele kansalaisia eriarvoisesti. Rajoite, että avioliiton voivat solmia keskenään vain mies ja nainen ei mitenkään riko tasa-arvon periaatetta vastaan.”

Itse en jaksa keksiä asioita omasta päästäni, joten etsin netistä amerikkalaisen Heritage-säätiön sivuilta kirjoituksen, jossa puolustetaan perinteistä avioliittoa. Teksti on tietysti amerikkalaisesta näkökulmasta tehty mutta siitä käy hyvin ilmi, mitä yksilönvapaus oikeasti tarkoittaa (vapautta valtion sanelusta).

Todellisuudessa samaa sukupuolta olevien välistä avioliittoa ei ole mitenkään kielletty. Kuka tahansa on vapaa perustamaan yhteisön tai liittymään sellaiseen, joka hyväksyy kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välisen liiton ja kutsuu sitä avioliitoksi. Kysymys on siitä, että valtio ei voi pakottaa jokaista kansalaista, yhteisöä tai yritystä hyväksymään tällaista liittoa tai pitämään sitä avioliittona loukkaamatta näiden vapauksia.

Moderni liberalismi on juuri tämän tyylistä pakottamista. Kun valtio on kerran antanut siunauksensa ”tasa-arvoiselle avioliittolaille”, kansalaisten on pakko totella ja pitää samaa sukupuolta olevien välistä liittoa avioliittona.

Avioliiton määritelmä

Kaisa Herne ei myöskään vaivaudu miettimään, mikä on avioliitto ja miksi sillä on poliittista merkitystä.

Avioliitto, joka on instituutiona vanhempi kuin valtio, on miehen ja naisen välinen liitto, jossa mies ja vaimo yhdessä saavat ja kasvattavat lapsia. Avioliitto perustuu siihen biologiseen tosiasiaan, että lasten saaminen edellyttää miestä ja naista, sekä siihen yhteiskunnalliseen tosiasiaan, että lapsi menestyy parhaiten, jos hänellä on sekä isä että äiti. Heritagen kirjoituksessa jatketaan vielä:

”Avioliitolla on yleistä merkitystä, joka ylittää sen yksityisen merkityksen. Valtio tunnustaa avioliiton, koska se edistää yhteistä hyvää. Avioliitto on yhteiskunnan vähiten rajoittava tapa varmistaa tulevaisuuden kansalaisten hyvinvointi. Valtion tunnustus luo aikuisille kannustimen sitoutua pysyvästi ja yksinomaan toisiinsa ja lapsiinsa.”

Todellisuudessa monet avioparit epäonnistuvat ihanteen saavuttamisessa, mikä kuuluu ihmisenä olemiseen. 

Kaisa Herne vierastaa uskonnollisia argumentteja. Itse olen eri mieltä ja pidän uskonnollisia argumentteja tervetulleina Heritagen artikkelin kirjoittaja Ryan T. Andersonin tavoin. Eivät ne ainakaan yhtään typerämpiä ole kuin useimmat ”tasa-arvoisen avioliittolain” puolesta esitetyt kevytmieliset väitteet. Jo itse termi ”tasa-arvoinen avioliittolaki” on luonteeltaan propagandistinen ja sisältää väitteen, jonka mukaan perinteinen avioliitto olisi jotenkin syrjivä. Tarkoituksena on peittää se, että asiassa on todellisuudessa kyse samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeudesta.

Professori Herneen pyrkii asiantuntija-auktoriteetin turvin poistamaan uskonnolliset argumentit julkisesta keskustelusta. Tällaiset pyrkimykset ovat rajoittavia ja tukahduttavia erityisesti silloin, kun valtio ottaa asiakseen määritellä julkisen keskustelun sallittuja ja kiellettyjä argumentteja.

Itse asiassa perustelun taakka on niillä, jotka vaativat avioliiton uudelleenmäärittelyä. Avioliiton tarkoituksena ei historian aikana ole ollut sulkea pois samaa sukupuolta olevien välisiä suhteita. Avioliitto on ollut olemassa kulttuureissa, joissa homoseksuaalisuus on hyväksytty ja otettu itsestäänselvyytenä. Sen sijaan ajatusta samaa sukupuolta olevien avioliitosta on yleensä pidetty mielettömänä.

Viime vuosina yleistyneen revisionistisen ajattelun mukaan avioliitto on mikä tahansa kahden tai useamman täysivaltaisen aikuisen välinen liitto. Se voi olla pysyvä tai tilapäinen, sitova tai vapaa sen mukaan, miten siinä mukana olevat ihmiset keskenään sopivat. Tällainen lähestymistapa lähtee aikuisten mielihaluista ja on houkutteleva niille, jotka säännönmukaisesti näkevät yhteiskunnalliset normit mielihalujaan rajoittavina. Ryan T. Anderson näkee, että avioliitto ei toimi, jos normeja heikennetään edelleen nykyisestä. Hän toteaa kirjoituksensa lopuksi:

”Samalla, kun valtio kunnioittaa kaikkien kansalaisten vapauksia, sen tulee tunnustaa miehen ja naisen välisen avioliitto ja sen merkitys ihanteellisena instituutiona lisääntymiselle ja lasten kasvattamiselle.”

Jos palataan professori Herneeseen ja hänen uskonnollisia perusteluja koskevaan vastenmielisyyteensä. Herne toteaa, että monet vastustavat aborttia ja eutanasiaa uskonnollisilla perusteilla. Hän ei kuitenkaan pidä näitä perusteluja kelvollisina:

”Vetoaminen sikiön tai parantumattomasti sairaan ihmisarvoon olisi julkinen perustelu, mutta vetoaminen elämään Jumalan lahjana ei ole.”

Herne ei kerro, mihin sikiön tai parantumattomasti sairaan ”ihmisarvo” perustuu. Ihmisillä vain on arvo, piste. Todellisuudessa ihmiselämän arvostus länsimaisessa yhteiskunnassa lähtee uskonnosta ja nimenomaan kristinuskosta. Jos sama asia perustellaan uskonnollisella argumentilla ja sekulaarihumanistisella argumentilla, vain jälkimmäinen on Herneen mielestä pätevä.

Jos Kaisa Herne kirjoittaisi omista mielipiteistään ja omasta vakaumuksestaan, hänen kirjoituksena ei olisi niin hyökkäävän tuntuinen. Hän kuitenkin kuvittelee edustavansa objektiivista totuutta siten, että valtiolla olisi oikeus ylhäältä määrittää sallitut ja kielletyt perustelut erilaisiin arvokysymyksiin. Tämä asia ei kuulu valtiolle eikä professoreille, vaikka nämä olisivat omasta mielestään kuinka viisaita tahansa.