Sananvapauden loppua odotellessa

Nimimerkki Tiedemies, joka on usein kommentoinut tässä blogissa ja osin leimautunut sen ansiosta hompanssien sympatiseeraajaksi, noteerasi kommenttini Hätäpäiden Kalinaa -blogissa. Kyseisessä kommentissa sanoin seuraavaa:

”Jos ja kun laki tulee voimaan, Mika Illman, Ilari Hannula ja Tuija Brax ovat vapaata riistaa. He loivat tyrannian Suomeen.”

Nimimerkki Tiedemies oli omassa lukemisen arvoisessa blogissaan sanonut asiasta paljolti samanlaista juttua, jonka itsekin voisin allekirjoittaa. Kuitenkin hän tulkitsi, että olisin esittänyt tappouhkauksen edellisessä sitaatissa mainittuja henkilöitä kohtaan.

Kirjoituksessaan nimimerkki Tiedemies kertoo huolistaan konservatismin suhteen. Valehtelisin, jos väittäisin, että hänen huolensa olisivat täysin tuulesta temmattuja. Kuitenkin hänen huolenaiheidensa perimmäinen syy löytyy modernista vasemmistoliberalismista ja sen pyrkimyksestä mielipidemonopoliin vaientamalla erimieliset äänet rangaistuksen uhalla. Tämän kyseinen kirjoittaja myöntää itsekin blogissaan ainakin epäsuorasti.

Tiedemies myös arvelee, että edellä mainittu sitaattini osoittaa, että minä ja ”kaltaiseni” yritämme oikeasti saada fasismin Suomeen, kun taas nimimerkki Tiedemies ei halua fasismia ja kertoo sen ääneen blogikirjoituksessaan.

Right to bear arms

Omaksi puolustukseni sanon, että kirjoitin yllä mainitun sitaatin samassa hengessä, kuin Yhdysvaltojen perustuslain toinen lisäys on kirjoitettu. Lupa kantaa aseita perustuu siihen, että aseiden avulla voidaan tarvittaessa kumota epäoikeudenmukainen hallinto.

Jos ja kun Illman ja kumppanit saavat sananvapauden rajoituksensa voimaan, on täysin perusteltua ajatella, että Illman Demla-kavereineen on perustanut tyrannian, jonka kumoaminen on oikeutettua tarvittaessa vaikka väkivaltaisesti. Tähän yksi sananvapauden tuhon arkkitehdeistä, oikeusministeri Tuija Brax varmaankin sanoisi, että tämä on vain Suomi eikä täällä tapahdu mitään sellaista.

Kunnioitan nimimerkki Tiedemiestä, koska hän ideologisesta vastenmielisyydestään huolimatta hyväksyy oikeuteni ilmaista vapaasti omia mielipiteitäni. Vaikka en vastaakaan nimimerkki Tiedemiehen kaikkiin viesteihin, se ei tarkoita, että olisin aina hänen kanssaan samaa mieltä. Ideologisena "vihollisena" kyseinen nimimerkki on ansainnut kunnioituksen ajoittaisista olkiukoistaan huolimatta.

Miksi Muhammadin piirtäminen on välttämätöntä

Kun South Park -animaatiosarjaa tuottava Comedy Central sensuroi nalle-Muhammadin jaksostaan, amerikkalainen Molly Norris julisti toukokuun 20. päivän Piirrä Muhammad -päiväksi. Myöhemmin Norris katui julistustaan, mikä käy ilmi hänen kotisivultaan, mutta tämä ei estänyt häntä joutumasta islamistien uhkailun kohteeksi.

60-luvun radikaalit ja heidän opetuslapsensa ovat parhaansa mukaan pyrkineet romuttamaan länsimaisen yhteiskunnan perinteisen kristinuskoon perustuvan normijärjestelmän sekä siihen liittyvät tabut. He ovat enimmäkseen onnistuneet tässä. Sikamessiaat ja pissajeesukset eivät enää herätä kohua vaan lähinnä haukotuksia. Sama pätee myös maallisen kansallisvaltion suurmiehiin. Laukkuvartaloinen homo-Marski sukupuoliyhteydessä miespalvelijansa kanssa herätti kohua lähinnä mediassa ja vasemmistointellektuellien tunkkaisissa piireissä. Homo-Marskin tekijästä ei tullut sananvapauden marttyyria, vaikka yritystä ei puuttunut.

Muhammad uusi tabu

Theo van Gogh, Kurt Westergaard ja viimeisimpänä Lars Vilks ovat osoittaneet, että islamin profeetta Muhammadista on tullut uusi tabu kristinuskon symbolien tilalle. Tässä ei ole kyse siitä, että yhteiskunta ylipäänsä kunnioittaisi islamia tai Muhammadia profeettana, vaan siitä, että suvaitsevainen moderni vasemmistoliberalismi on noussut valtaideologiaksi.

Islam edustaa postmodernille suvaitsevaiselle toiseutta, jota ei saa arvostella. Suvaitsevaisten maailmassa muslimit eivät ole itsenäisiä toimijoita, joilla on omat tavoitteet ja keinot niiden toteuttamiseen. He ovat ensisijaisesti länsimaisen kolonialismin uhreja, joten heidän kiukkunsa Muhammadin pilkkaajia kohtaan on oikeutettua.

Gates of Vienna -sivuston ylläpitäjä Baron Bodissey ryhtyi väittelyyn Piirrä Muhammad -päivästä ”ammattieetikon” (professional ethicist) kanssa. Ammattieetikko Jack Marshall ei pitänyt Piirrä Muhammad -päivää hyvänä ajatuksena. Marshallin mielestä Piirrä Muhammad -päivä oli epäeettinen ja järjetön hanke.

Kirjoituksessaan Marshall toteaa:

”'Pannaan muslimit vihaamaan amerikkalaisia' -päivä iskee kollektiivisen nyrkin niiden rauhanomaisten, muita kunnioittavien muslimien kasvoille, jotka haluavat vain kunnioitusta omalle uskonnolleen ja elää rauhassa. Tämä on kuitenkin liikaa vaadittu ja liikaa pyydetty. Koska olemme liian tuohtuneita muslimiradikaalien uhkailuista komedioiden tekijöitä kohtaan, me loukkaamme kaikkia muslimeja sanomalla ”kestäkää se”. Onko tämä kosto? Se ei ole eettistä. Me satutamme ihmisiä, koska me pystymme siihen. Sekään ei ole eettistä.”

Marshall ei kirjoituksissaan kerro, mihin hänen omat eettiset periaatteensa perustuvat. Sisältöä tutkailemalla on helppo havaita, että eettisyys kumpuaa täydellisen syrjimättömyyden periaatteesta. Jos valkoihoinen länsimaalainen loukkaa islamin periaatteita eli Muhammadin kuvauskieltoa vastaan, hän syyllistyy syrjintään. Syrjinnän kohteet eli muslimit eivät sen jälkeen enää ole vastuussa teoistaan, vaan pilakuvan piirtäjä on syyllinen.

Suvaitsevaiset ovat todellisia rasisteja

Marshallin taatusti eettinen ja suvaitsevainen reaktio kuitenkin kertoo jostain aivan muusta kuin todellisesta kunnioituksesta. Maltilliset muslimit ovat Marshallin kaltaisten suvaitsevaisten mielissä kyvyttömiä ymmärtämään, miksi Piirrä Muhammad -päivän kaltaisia harjoituksia järjestetään. Suvaitsevainen näkee vain loukkauksen, joka kohdistuu pyhään toiseuteen, mutta ei edellytä pyhän toiseuden edustajilta kykyä ymmärtää, että myös valkoihoisella rasistisella länsimaalaisella voi olla periaatteita, joista tulee pitää kiinni. Antautuminen islamistisen pelottelun edessä ei ole kunnioitusta vaan nöyristelyä, joka johtaa yhä uusiin vaatimuksiin ja uusiin loukkaantumisiin.

Vain aito länsimainen suvaitsevainen vasemmistoliberaali voi pitää nöyristelyä kunnioituksen osoituksena, kun taas kuka tahansa suvaitsevaistoon kuulumaton ymmärtää, että nöyristely kertoo antautumisesta pelottelun edessä. Silti Paul Marshallin kaltaiset haluavat esiintyä muita parempina ihmisinä ja pitää Muhammadin piirtäjiä moraalisesti samanarvoisina kuin niitä, jotka käyttävät väkivaltaa pelotellakseen Muhammadin piirtäjät hiljaisiksi.

Profeetta Muhammadin piirtäminen on äärimmäisen helppoa. Pelkkä valkoinen paperi kelpaa epäkunnioittavaksi vihapiirrokseksi islamin profeetasta. Siksi liitän tähän kirjoitukseen Kleinverzet-blogin piirroksen profeetta Muhammadista.

Sananvapauden todellinen uhka

Rasisminvastaisen viikon aikana kuultiin puheenvuoroja, jossa maahanmuutto- ja monikulttuuriasioita tutkivat henkilöt valittelivat, kuinka heidän tekemisiään kohtaan harjoitettu kritiikki uhkaa sananvapautta. Rakastetun maahanmuutto- ja eurabiaministeri Astrid Thorsin saamia tappouhkauksia kauhisteltiin silloin ja hehkutetaan vieläkin.

Syvällä sisimmässään nämä ihmiset kuitenkin tietävät, että ns. maahanmuuttokriitikot eivät muodosta minkäänlaista todellista uhkaa heidän hengelleen tai terveydelleen. Tämä on helppo arvata, kun tarkastelee suvaitsevaiston puheenvuoroja. Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton puheenjohtaja Heikki Sairanen on tämän uutisen mukaan äärimmäisen huolestunut ”äärioikeiston” viime aikaisesta noususta ja sen vaikutuksesta sananvapauteen:

”Missään määrin maahanmuuttoa puolustavien tahojen on nykyään siedettävä hämmästyttäviä määriä uhkailua ja loukkauksia. Kuinka moni on jo vaiennut pelosta? Silti maahanmuuttokriitikot jatkavat kulunutta virttään siitä, ettei ongelmista saisi puhua.”

Tietysti on selvää, että kaikki palaute ei välttämättä ole ollut asiallista. Silti puhe pelosta on puhdasta propagandistista liioittelua. Kahden ja puolen vuoden vankeustuomion saaneen Seppo Lehdon sottablogi kelpaa edelleen todisteeksi tutkijoiden uhkailusta ja nettirasismista ainakin Suomen Kuvalehdelle.

Ruotsinkielinen media Astridin puolella

Hysteerisimmät puheenvuorot tulevat itse ministerin suusta, ja ruotsinkieliset mediat tarjoavat paljon kärsineelle ja urheutta teeskentelevälle viharikoksen uhrille auliisti palstatilaa. Thors uhoaa Svenska Framtid -lehdessä seuraavaa:

”En anna näiden huomionkipeiden tyyppien pelotella minua. En anna heille sitä iloa. Pahempiakin asioita on olemassa.”

Jutussa myös päivitellään tutkijoiden ja journalistien saamaa kohtelua. Svenska Framtidin mukaan:

”Jopa tutkijoita ja journalisteja uhataan. Näillä aloilla työskentelevät ihmiset ovat tulleet esiin ja kertoneet, että esimerkiksi maahanmuuttoasioita käsitellessä on tavanomaista joutua loukkausten kohteeksi. Osa pitää keskusteluun sekaantumista epämukavana.”

On täysin luonnollista, että suora kansalaispalaute järkyttää toimittajia ja tutkijoita, jotka eivät ole sellaiseen tottuneet. Ideologisesti samanmielisen mediakuplan sisällä ei välttämättä tule ajatelleeksi, että joku voi oikeasti ajatella eri tavalla.

Internetissä surkea tai provokatiivinen kirjoitus luonnollisesti saa osakseen runsaasti pilkallisia kommentteja. Näin on ollut niin kauan, kun internet on ollut olemassa. Jatkosta on vaikea tietää, koska valtiovallan taholta viritellään sensuurihankkeita ”nettirasismin” suitsimiseksi.

Urheuden lisäksi täti Astrid osoittaa kykynsä teräviin analyyseihin:

”On pelottavaa, että niin monet yrittävät pukea rasismin hienompaan kaapuun. Jotkut ihmiset kutsuvat itseään ”maahanmuuttokriittisiksi”. Se on melkein sama kuin rasisti. Vieraita kulttuureja pelätään.”

”Maahanmuuton arvostelua ei esiinny vain Suomessa, vaan vastaava trendi on olemassa myös muissa Pohjoismaissa. Usein pieni joukko ihmisiä pitää kovinta ääntä eli ne, joilla on kaikkein radikaaleimmat mielipiteet. Näin keskustelu vääristyy. Pahimmassa tapauksessa ihmiset tulkitsevat keskustelua väärin ja kuvittelevat, että se edustaa yleistä mielipidettä osin, koska keskustelu saa mediassa niin suuret mittasuhteet. Meidän on pidettävä huolta humaaneista arvoistamme ja varmistettava, että fundamentalistit eivät saa tahtoaan läpi.”

On hyvä, että Astrid ottaa esille muut Pohjoismaat, joissa ongelmat ovat samoja kuin Suomessa ja mittasuhteiltaan paljon suurempia. Erityisesti Ruotsin tilanne vaikuttaa todella huolestuttavalta. Siellä pitkään jatkuneen hallitsemattoman maahanmuuton jäljet näkyvät esimerkiksi heikentyneenä turvallisuutena monikulttuurisilla asuinalueilla.

Myös mediakritiikki osuu oikeaan, tosin ei ihan niin kuin Astrid kuvittelee. Tiedotusvälineet eivät mitenkään erityisesti tuo esille monikulttuurin negatiivisia puolia. Vaikka ns. maahanmuuttokritiikki onkin päässyt viime aikoina esille myös valtamediassa, se kuvataan edelleen negatiivisessa valossa ja rinnastetaan rasismiin ja muukalaisvihaan, kuten Astrid tuossa tekee.

Lopuksi esitän syyn, miksi en pidä hysteriaa maahanmuuttokriitikkojen aiheuttamasta uhasta sananvapaudelle uskottavana. Oheisella videolla taiteilija Lars Vilks esittelee elokuvaa Uppsalan yliopistossa. Joukko muslimeja hyökkää hänen kimppuunsa huutaen ”Allahu akbar”. Poliisit kuitenkin onnistuvat estämään hyökkäyksen ja Lars Vilks pelastuu ainakin toistaiseksi.

Videolla esiintyvät muslimit ja heidän kaltaisensa ovat se todellinen sananvapauden uhka. Koska tämä ei sovi Thorsin kaltaisten suvaitsevaisten ideologiaan ja voisi johtaa ikäviin johtopäätöksiin, tarvitaan korvike ja mieluummin sellainen, joka ei oikeasti uhkaa ketään. Siksi nettirasisteille on käyttöä hyvänä vihollisena, jota vastaan on helppo hyökätä ja säätää lakeja. Vaihtoehto olisi myöntää, että maahanmuuttokriitikot ovat oikeassa varoittaessaan hallitsemattomaan maahanmuuttoon sisältyvistä riskeistä.

Nettivinkki testiin

Asikkalalainen James Hirvisaari on oma suosikkini Perussuomalaisista. Hirvisaaren suorasukainen ja isänmaallinen ilmaisu yhdistettynä miehen ylvääseen olemukseen on tehnyt vaikutuksen. Hirvisaari osaa olla kriittinen, mutta hänestä välittyy samalla rehti ja myönteinen mielikuva. Ehkä juuri siksi hänen kirjoitustaan tutkitaan epäilynä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan.

Hirvisaari ei ole Halla-ahon tapainen intellektuelli, vaan hänessä on englantilaisesta etunimestään huolimatta samaa kuin Muutos 2011 -puoluehankkeen puuhamiehessä Juha Mäki-Ketelässä eli kansanomaisuutta yhdistettynä sanavalmiuteen ja kohtuulliseen älykkyyteen. Lyhyesti Hirvisaarelta löytyy poliitikolta tarvittavia ominaisuuksia, eli hänellä on edellytykset menestyä politiikassa ja saada hyvää aikaiseksi, jos hän ei rakastu omaan julkisuuskuvaansa Timo Soinin tavoin ja ala elätellä illuusioita omasta korvaamattomuudestaan.

Nettivinkin uhri

James Hirvisaaresta tuli kuitenkin ensimmäinen dokumentoitu Poliisin Nettivinkki-järjestelmän uhri. Hirvisaari myönsi Hommaforumilla, että häneen kohdistuva ilmianto oli tehty internetissä. Hirvisaari myös leimaa häneen kohdistuvan rikosepäilyn poliittiseksi ajojahdiksi:

”On häpeällistä, että yhä vieläkin politiikkaa halutaan käydä oikeussaleissa. Sellainen on erittäin likaista peliä, jonka tarkoituksena on tietenkin vain maineeni tahraaminen ja perussuomalaisten mustamaalaaminen. Kyseinen teksti ei takuulla aiheuttaisi minkäänlaisia toimenpiteitä, ellen olisi näkyvästi mukana politiikassa. On äärimmäisen loukkaavaa joutua kuultavaksi rikoksesta epäiltynä oman maan ja kansan puolustamisen takia. ”

Tietysti faktoja tuntematta on mahdotonta päätellä, onko kyseessä aito poliittinen ajojahti vai tuottiko Poliisin Nettivinkki-järjestelmä ensimmäisen uhrinsa. Joka tapauksessa sanan- ja mielipiteenvapautta tukahduttava prosessi ei kerro hyvää suomalaisen kansalaiskeskustelun ja demokratian tilasta.

Esitutkintaan johtanut lyhyt kirjoitus ei kuulu Hirvisaaren parhaimpiin, mutta sillä ei ole tässä yhteydessä merkitystä. Provosoivasta otsikostaan huolimatta Kikkarapäälle kuonoon -kirjoituksessa ei ole oikeasti rasistisia elementtejä. Sen sijaan kirjoituksessa kuvataan varsin selkeästi niitä elementtejä, joita laajamittainen muslimien maahanmuutto Suomelle aiheuttaa ja tulee aiheuttamaan ulkomaisten esimerkkien perusteella.

Omasta puolestani olen valmis allekirjoittamaan Hirvisaaren kirjoituksessa kuvatut laajamittaisen muslimien maahanmuuton seuraukset. Kuten Jihadwatchin Hugh Fitzgerald on toistuvasti sanonut, laajamittainen muslimien maahanmuutto vääräuskoisten maille tekee vääräuskoisten ei-muslimien elämästä aiempaa epämiellyttävämpää, kalliimpaa ja fyysisesti vaarallisempaa, kuin se olisi ilman tätä maahanmuuttoa.

Tuon sanominen ei ole mitään provosointia vaan tosiasian toteamista. Tämä ei silti tarkoita, että joka ikinen muslimi olisi länsimaisen yhteiskunnan vihollinen. Päin vastoin entiset ja uudistusmieliset muslimit tekevät arvokasta työtä vastustaessaan takapajuista oikeaoppista islamia, jonka uhreista valtaosa on itse muslimeja.

Lopputulos

Esitutkinta todennäköisesti johtaa illmanistisessa Suomessa syytteen nostamiseen. Tuomio voi sitten olla mitä tahansa, todennäköisimmin kuitenkin päiväsakkoja. Hirvisaaren poliittista uraa tuomio tuskin vaarantaa, ellei demokratiajohtaja Johanna Suurpää Tuija Barxin johtamassa Oikeusministeriössä keksi jotakin Hirvisaaren pään menoksi. Vaihtoehtoisesti Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini voi irtisanoutua Hirvisaaren edustamasta ”ihmisvihasta” ja evätä hänen ehdokkuutensa tulevissa eduskuntavaaleissa.

En usko, että näin tapahtuu. Luulen, että Hirvisaaren kannalta kyseessä on ikävä mutta lopputulokseltaan mitätön kiusa. Esitutkinta, oikeuskäsittely ja tuomio kuitenkin vähentävät yksittäisen ihmisen innokkuutta puolustaa omia mielipiteitään Hirvisaaren tavoin omalla nimellään ja omilla kasvoillaan. Tämä vaikutus on se kaikkein ikävin ja nimenomaan siihen prosessilla pyritään.

Britannian vaaleista

En paljon viitsinyt seurata Britannian parlamenttivaaleja, joita kovasti hehkutettiin myös Suomen tiedotusvälineissä. Erityisesti media innostui historiallisista vaaliväittelyistä, joissa kolmanneksi suurimman puolueen eli Liberaalidemokraattien puheenjohtaja Nick Clegg kunnostautui.

Vaaliväittelyissä kuitenkin välteltiin Britannian todellisia ongelmia eli valtavaa budjettivajetta ja valtionvelkaa. Brittipoliitikot lisäksi olivat pilanneet maineensa taannoisessa kulukorvausskandaalissa, josta yksikään parlamentin poliittinen ryhmä ei selvinnyt puhtain paperein.

Kolmannen maailman vaalimeininkiä

Brittiparlamenttia sanotaan ”parlamenttien äidiksi” sen keskiajalle ulottuvan historian ansiosta. Kuitenkin saarivaltakunnassa on havaittavissa vaalijärjestelmän rappeutumista, joka näkyy sekä äänestäjien rekisteröinnissä että vaalijärjestelyissä.

Joissakin Lontoon muslimienemmistöisissä kaupunginosissa samasta huoneistosta rekisteröityi jopa kymmenen äänestäjää, mikä viittaa vaalipetokseen. Timesin mukaan Lontoon Tower Hamletsin kaupunginosassa paikallinen Työväenpuolueen kunnalisvaaliehdokas Khales Uddin Ahmed rekisteröi 12 henkilöä omaan osoitteeseensa. Naapurin mukaan kyseisessä kaupungin vuokra-asunnossa asuu vain kolme aikuista.

Kyseessä oli vain yksi tapaus, jossa huoneiston äänestäjien määrä yllättäen nousi juuri ennen vaaleja. Tower Hamlets on tullut aiemminkin tunnetuksi vaalipetoksista. Viime minuuttien kiri rekisteröinneissä tarkoitti, että vaaleissa oli yllättäen 5000 uutta äänestäjää. Scotland Yard on aloittanut tutkimukset neljästä vaalipetoksesta Tower Hamletsissa ja Länsi-Lontoon Ealingissa.

Britanniassa maa on jaettu vaalipiireihin, joista kustakin valitaan yksi edustaja parlamenttiin. Niinpä hallitseva puolue voi vaikuttaa seuraavien vaalien lopputulokseen säätämällä vaalipiirien rajoja. Näin Työväenpuolue olisi voittanut vaalit, vaikka se olisi saanut selkeästi vähemmän ääniä kuin päähaastaja Konservatiivit.

Myös vaalien järjestelyissä oli toivomisen varaa. Eräissä suurissa kaupungeissa kuten Lontoossa, Birminghamissa ja Newcastlessa vaalihuoneistojen eteen muodostui pitkiä jonoja. Kun äänestysaika päättyi, kaikki halukkaat eivät päässeet äänestämään. Mediassa hehkutettiin suurta äänestysaktiivisuutta, jolla yritettiin selittää ruuhkat äänestyspaikoilla. Todellisuudessa äänestysaktiivisuus oli hieman suurempaa kuin edellisissä vaaleissa mutta historiallisesti ei mitenkään poikkeuksellista.

Kaikki tämä kertoo, että Britannian vaalit muistuttavat vuosi vuodelta enemmän kolmannen maailman vaaleja järjestelmällisine vaalivilppeineen. Äänestysjärjestelyt johtavatkin todennäköisesti oikeusjuttuihin, jotka voivat osin mitätöidä vaalien tulokset.

Miksi kukaan ei voittanut?

Vaalien lopputuloksen perusteella juuri ketään ei voi pitää voittajana. Konservatiivit valitsivat edellisten hävittyjen vaalien jälkeen puheenjohtajakseen maitonaamaisen David Cameronin, joka puhui entisiä konservatiivjohtajia enemmän ympäristönsuojelusta ja ”isosta yhteiskunnasta” (Big Society). Cameron myös lainasi häpeämättömästi Barack Obamalta toivon ja muutoksen iskusanat.

Cameronin strategiana oli reivata Konservatiivien linjaa ”keskemmälle” eli käytännössä vasemmalle. Thatcherin möröt oli tarkoitus karistaa ja samalla houkutella Liberaalidemokraattien äänestäjiä. Tämä strategia ajoi kiville, vaikka Konservatiivit voitti enemmän paikkoja kuin kertaakaan sitten 1920-luvun.

Työväenpuolueen voittamiseen ei olisi tarvittu paljoa. Britannian talous on kuralla ja yhteiskunta monella tavoin kriisissä Työväenpuolueen 12 vuotta kestäneen hallintokauden politiikan ansiosta. Epäsuositulta pääministeri Gordon Brownilta puuttuu edeltäjänsä Tony Blairin karisma, ja lisäksi Brown vielä töppäili julkisuudessa nimittämällä maahanmuuttoasioista kysellyttä puolueen kannattajaa kiihkoilijaksi. Kuitenkin Konservatiivit eivät saavuttaneet ehdotonta enemmistöä vaan tuloksena oli ”hung parliament”, eli yksikään puolue ei pysty muodostamaan yksin enemmistöhallitusta.

Media ja vaaleja selittelevät ”punditit” yrittävät sanoa, että Liberaalidemokraattien menestys on kaiken takana. Todellisuudessa Britannian Konservatiiveja jakaa aivan toinen asia nimittäin suhde Euroopan Unioniin. Liberaalidemokraatteja ei pidetä kykenevinä hallitsemaan Britanniaa, vaikka he monissa vaalipiireissä ovat parempi vaihtoehto äänestäjille kuin Työväenpuolue tai Konservatiivit.

Puolueen hajaannus alkoi 1990-luvulla, kun Britannian punta asetettiin kellumaan ja erotettiin ERM-järjestelmästä. Vuoden 1997 vaaleissa, joissa Tony Blair nousi pääministeriksi, monet Konservatiivien euroskeptiset äänestäjät kääntyivät James Goldsmithin johtaman Kansanäänestyspuolueen (Referendum Party) kannattajiksi.

Goldsmithin puolueen työtä on myöhemmin jatkanut euroskeptinen Yhdistyneen Kuningaskunnan Itsenäisyyspuolue UKIP. Vaalikommenteissa UKIP:n menestystä on vähätelty, koska puolue ei saanut lainkaan edustajia parlamentiin. Kuitenkin UKIP:n 900 000 äänestäjää olivat se joukko, joka ratkaisi vaalituloksen.

UKIP:n johtaja Lordi Pearson tarjosi David Cameronille tukeaan, jos Konservatiivit lupautuisivat järjestämään kansanäänestyksen Lissabonin sopimuksesta. Tämä ei kuitenkaan Cameronille sopinut, joten UKIP osallistui vaaleihin omilla ehdokkaillaan. UKIP:n 3,1 prosentin ääniosuus voi kuulostaa vaatimattomalta, mutta Britannian enemmistövaalitavassa äänestäjä monesti mieluummin valitsee taktisesti sopivan vaihtoehdon, vaikka tietyn pikkupuolueen ideologia muuten vastaisi paremmin omaa mielipidettä.

Suhteellisessa vaalitavassa UKIP:n ääniosuus olisi todennäköisesti noussut nykyistä suuremmaksi, koska monet Konservatiivien äänestäjät ovat suurelta osin samaa mieltä UKIP:n vaaliohjelman kanssa. UKIP:n potentiaalisista kannattajista moni äänesti nenäänsä pidellen Konservatiiveja, koska halu estää Gordon Brownin ja Työväenpuolueen vallan jatkuminen ylitti Cameronia ja nykykonservatiiveja kohtaan tunnetun vastenmielisyyden.

Uudet vaalit piakkoin

Sen lisäksi, että yksikään puolue ei saavuttanut ehdotonta enemmistöä, vaalien lopputulos tekee myös vähemmistö- tai koalitiohallituksen muodostamisen vaikeaksi. Työväenpuolue ja Liberaalidemokraatit eivät kahdestaan saavuta enemmistöä. Toisaalta myöskään Konservatiivit eivät pysty hallitsemaan Ulsterin unionistien tuella.

Siksi mikä tahansa muodostettava hallitus todennäköisesti kaatuu ensimmäiseen vastoinkäymiseen, eli uudet vaalit luultavasti järjestetään melko pian. Tämä antaa aikaa sekä puolueille että äänestäjille miettiä tulevia kuvioita uudelleen. Talousvaikeudet ja budjettivaje puolestaan vaatisivat pikaisia toimia, joihin tuskin kyetään vähemmistöhallituksen voimin. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Edit: Ohessa EU Referendum -blogin Richard Northin keräämä lista UKIP-efektistä eli UKIP:n vaikutuksesta vaalitulokseen.

Median ja valtion sota nettiä vastaan

Snaphanen-blogissa Julia Caesar kirjoittaa, kuinka Ruotsissa media käy sotaa lukijoitaan vastaan. Itse kirjoitin tästä aiheesta kirjoituksen Interaktiivinen turvallisuus, jossa kuvasin, miten mediat ovat ulkoistaneet sensuurin Interaktiv Säkerhetin kaltaisille firmoille.

Sensuroimaton kansalaismielipide on järkyttänyt valtamedian toimittajia, jotka kutsuivat uutiskeskusteluja ”kusiränneiksi” (pissrännor). Nyt tämäkin taso on alitettu Dagens Nyheterissä, jossa kulttuurisivujen cloggaaja Jonas Thente analysoi uutiskeskustelujen ongelmia:

”Ne (uutiskommentit) ovat mahdollisuus ja ongelma...”

”Mahdollisuus tulee siitä, että maailmassa on asiantuntijoita, jotka toivottavasti tietävät asiasta enemmän kuin pinnallisesti koulutettu kirjoittaja, ja näin tuovat lisää arvokasta tietoa ja näkökulmia.”

”Ongelma on siinä, että maailmassa on yhtä paljon paskiaisia (arslen)”

Toimittajat halveksivat tavallisia ihmisiä ja näkevät omana elämäntehtävänään oppimattomien sivistämisen, kuten Saska Saarikoski myönsi siinä kuuluisassa Pressiklubi-ohjelman lähetyksessä.

Demokraattinen vallankumous

Julia Caesar näkee internetin mahdollistaman vapaan kansalaiskeskustelun demokraattisena vallankumouksena:

”Nykyisin yksikään valtamedian toimittaja ei voi istua huolettomana kirjoituspöytänsä takana. Tavallinen kansa on saanut äänen internetin avulla ja luo kovaa painetta perinteistä mediaa kohtaan. Yhä useammat löytävät internetistä vaihtoehtoisen tietolähteen. Sensuroimaton maailmankuva tulee yhtäkkiä saataville.”

Toimittajat eivät suinkaan lähde miettimään, olisiko heidän omassa tavassaan kommentoida uutisia jotakin vikaa. Sen sijaan he alkavat haukkua omia lukijoitaan. Gävlessä ilmestyvässä Gefle Dagbladissa julkaistiin artikkeli Hoforsiin avattavasta alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta otsikolla ”Nyt vain odotetaan lapsia”.

Keskuksen 27-päisen henkilökunnan tehtävänä on opettaa 30 tervettä nuorta miestä käymään kaupassa ja laittamaan ruokaa. Lehden lukijat närkästyivät uutisesta ja ihmettelivät, miksi päiväkodeissa ja vanhustenhuollossa kärsitään samaan aikaan leikkauksista ja henkilökuntapulasta.

Gefle Dagblad ei kuitenkaan ymmärtänyt kommentoijien huolta vaan ihmetteli pääkirjoituksessaan, missä on myötätunto. Uutiskommentaattoreita syytettiin rasismista ja empatian puutteesta:

”Ilmeisesti on olemassa aivan liian paljon ihmisiä, jotka eivät tunne lainkaan empatiaa yksin tuhansia kilometreja matkustaneita lapsia ja nuoria kohtaan.”

Lukijat eivät kuitenkaan muuttaneet mieltään vaan jatkoivat epäempaattista kirjoitteluaan. Lehden toimituksessa pääteltiin lopulta, että kommentoijat olivat äärioikeistolaisia. Pääkirjoituksessaan ”Äärioikeisto ja verkko” lehti toteaa:

”Aiemmin äärioikeistolaiset eivät saanneet tilaa mediassa, mutta nyt he ottavat sen internetin ansiosta.”

Lehdet eivät sensuroi pelkästään asiattomia sottakirjoituksia. Myös asialliset kirjoitukset joutuvat sensuroiduiksi, jos niistä tulee liian suosittuja. Bonnierin omistama Newsmill-sivusto julkaisi Maj Grandmon artikkelin Monikulttuurikiima ja totuus. Teksti nousi nopeasti Newsmillin luetuimpien artikkelien joukkoon. Ensin Newsmill sensuroi osan tekstistä ja myöhemmin poisti sen kokonaan.

On täysin selvää, että valtamedia ei voi jatkaa tuollaisella linjalla ja samalla säilyttää uskottavuuttaan. Valtamedioista voi tulla internetin myötä kuolleita dinosauruksia, jotka jatkavat oikeaoppista kommentointia kutistuvalle yleisölle samalla, kun mielenkiintoisimmat keskustelut käydään muualla.

Suomessa oppi tulee idästä

Suomessa Ruotsin kaltainen mediasensuuri on vasta tulossa. Toisaalta valtiovalta ajaa täällä nettisensuuria avoimesti ja käyttää härskisti hyväkseen kaikkein asiattomimpia verkosta löytyviä kirjoituksia. Vaikka illmanismin julkiset kasvot ovat vaihtuneet Mika Illmanista Ilari Hannulaan, tavoite on edelleen internetin saaminen kuriin lainsäädäntöä kiristämällä.

Johtavat poliitikot kuten maahanmuutto- ja eurabiaministeri Astrid Thors vaativat internetin keskustelupalstoille päätoimittajia. Ylen uutisen mukaan:

”Ministeri hämmästelee herjaamista ja kiusaamista netissä. Esimerkkinä suitsimista vaativasta keskustelupalstasta hän mainitsee Suomi 24 -verkkoyhteisön.”

Kansakunnan vessanseinäksi kutsuttua sivustoa ollaan siis panemassa järjestykseen hallituksen voimin. Tämä on täysin mahdollista, vaikka Suomi 24:n toimitusjohtaja Pasi Ilola kuinka yrittäisi selitellä asioita parhain päin. Jiri Keronen kirjoittaa hallituksen kaavailemista sananvapauden rajoituksista erinomaisesti:

”Kaikissa ehdotuksissa nettikeskustelua halutaan käydä tietoverkkohäiriköiden, trollien ja sottakirjoittajien ehdolla ja heille tahdotaan siirtää yhä kasvavissa määrin valtaa häiritä ja estää ihmisten vapaata kansalaiskeskustelua Internetissä. Siinä missä ennen häirikköjen kirjoittamat viestit aiheuttivat korkeintaan mielipahaa ja poistamiseen menevän ajan verran vaivaa valvojille, annetaan kaikissa ehdotusten mukaisissa malleissa jokaiselle maailman Internet-häirikölle myös valta asettaa rikosoikeudellinen uhka jokaisen Suomen foorumin ylläpitäjille tai muulle Internet-käyttäjälle. ”

Keronen löytää tuossa oleellisen totuuden. Nettikeskusteluissa on paljon arvokasta, joka uuden lain myötä katoaa. Vaikka päättäjät väittävät pyrkivänsä poistamaan asiattomuudet ja lainvastaiset kirjoitukset, todellisuudessa pesuveden mukana menee vaikeista asioista käytävä asiallinenkin keskustelu. Kaiken lisäksi lakiesitys pakottaisi yksityisten keskustelupalstojen ylläpitäjät hoitamaan sensuurin valtion puolesta rangaistuksen uhalla.

Keronen kuitenkin antaa ymmärtää, että päättäjät toimisivat vilpittömin mielin. Osa heistä voi näin tehdäkin, koska kaikki eivät seuraa nettikeskusteluja ja monet uskovat valtamedian väritettyjä kuvauksia netin vihakirjoituksista. Pois ei voi sulkea sellaistakaan vaihtoehtoa, että valtiovalta täysin tietoisesti tukahduttaa internetin kansalaiskeskustelun, koska kokee sen itselleen uhaksi. Tässä toiminnassa valtamedian tehtävänä on tukea vallanpitäjiä, mikä nähtiin taannoin rasisminvastaisen viikon kuorolaulannassa, jossa valtamedia tuotti toinen toistaan samanlaisempia moraalista paheksuntaa uhkuvia pääkirjoituksia.