Prokuraattori

Olen tiennyt jo pitkään, että Suomessa ei ole perustuslain takaamaa sananvapautta. Nyttemmin on myös selvinnyt, että järjestelmän palvelijat eivät kunnioita kansalaisten sananvapautta lainkaan vaan pyrkivät aktiivisesti rajoittamaan sitä ja hakemaan rajojen rikkojille kovempia rangaistuksia.

Viimeisimpänä valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen tekee näin Helsingin Sanomien haastattelussaan, jossa hänen käsityksensä paljastuvat pölkkypäisiksi ja joskus suorastaan stalinistisiksi.

Jutun kirjoittaja Paavo Teittinen maalailee ylevin sanankääntein Toiviaisesta kuvaa ihmisestä, joka määrittelee, mitä Suomessa saa sanoa. Toiviainen ei niele häneen kohdistunutta arvostelua:

” Jos katsotaan syyttäjien ja tuomioistuimien ratkaisuja, ei ole merkkejä siitä, että sananvapaus olisi Suomessa uhattuna.”

Luonnollisesti Toiviainen tarkastelee asiaa juristin näkökulmasta. Jos hänellä olisi terveeseen järkeen perustuva näkökulma, hän havaitsisi, miten pienistä asioista tuomioita jaetaan ja millaista juridista saivartelua harrastetaan, kun ennalta syylliseksi päätetylle halutaan saada tuomio.

Toiviainen ei kykene ymmärtämään, että väljästi muotoiltu pykälä antaa tuomioistuimille erittäin paljon harkintavaltaa. Mika Illman ymmärsi aikanaan tämän asian ja piti sitä hyvänä. Sananvapauden kannalta väljä pykälä ja suuri harkintavalta ovat huonoja asioita. Ne heikentävät kansalaisen oikeusturvaa.

Uskonnollista paatosta

Toiviainen äityy suorastaan uskonnolliseen paatokseen ja laukoo sen hurmassa sammakoita:

” Sananvapautta rajoittavat pykälät suojaavat jokaisen ihmisarvoa.”

Joko Toiviainen on tyhmä tahallaan tai oikeasti. Sananvapautta rajoittavat pykälät eivät suojaa kenenkään ihmisarvoa. Ainakaan ne eivät suojaa kantasuomalaista ”solvaavalta” ja ”panettelevalta” kielenkäytöltä. 

On myös kyseenalaista, miten kiihotuspykälä oikeasti vaikuttaa vähemmistöjen asemaan, koska kiihotuspykälässä on kyse vähemmistöjen käyttämisestä enemmistöä vastaan. Tämä ei voi pitkällä tähtäimellä olla vaikuttamatta negatiivisesti enemmistön käsityksiin vähemmistöistä. Kun ei saa sanoa vapaasti, kiukku pysyy sisällä ja voi purkautua toista kautta.

Jos joku sanoo, että kansanryhmä X:n jäsenet ryöstelevät ihmisiä ja elävät sosiaalituilla, hänet voidaan tuomita kiihottamisesta. Jos taas joku sanoo, että suomalaiset ovat sisäsiittoisia ja tykkäävät juopotella, mitään tuomiota ei tule. Viimeistään Jussi Halla-ahon tuomioon johtanut kirjoitus osoitti tämän väitteen todeksi.

Sananvapautta rajoittavat pykälät ovat ihmisten hallitsemisen keino ja punavihreäksi marinoidun oikeusjärjestelmän tapa kyykyttää tavallisia kansalaisia. Toiviainen jatkaa: 

” Voi olla ihan hyvin huolestunut siitä, että tänne tulee ulkomaalaisia. Mutta ei siinä yhteydessä tarvitse sanoa, että nämä ihmiset ovat loisia.”

Ei toki tarvitse sanoa, että kansanryhmä X:n jäsenet ovat enimmäkseen sosiaalipummeja. Jos väitteellä on totuuspohjaa, mitä konkreettista haittaa sen sanomisesta ääneen on.

 

Sanomisen rajat ovat epäselvät mutta yksi asia on selvä. Säännöt eivät ole samat kaikille vaan riippuvaisia sanojan etnisestä, sukupuolisesta tai uskonnollisesta viiteryhmästä. Poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaan (kiihotuspykälä on poliittisen korrektiuden lakiin kirjattu vaatimus) vähemmistö saa sanoa enemmistöstä mitä tahansa mutta enemmistön kannattaa varmuuden vuoksi olla sanomatta mitään yhdestäkään vähemmistöstä valheellista ja teennäistä ylistystlaulua lukuun ottamatta. On vaikea kutsua ihmisryhmiä, joista vain noin 10 prosenttia käy töissä muiksi kuin veronmaksajan rahoilla loisiviksi eläteiksi. Yhteiskuntaa he eivät rikasta mutta ehkä rikastavat kulttuuria niin paljon, että ansaitsevat vastikkeettoman elatuksen. Poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaista on tietysti korostaa, kuinka veronmaksajan elättämä ihmisryhmä tuottaa valtavaa rikkautta Suomelle, vaikka se ei olisikaan totta eikä sanoja siihen itse uskoisi. Sananvapauden rajoittaminen pakottaa teeskentelemään. Teeskentely puolestaan on samanlaista nöyryyttämistä, johon 1900-luvun totalitaristiset tyranniat ihmisiä pakottivat. Tunnettu Neuvostoliiton totalitaristisen järjestelmän kriitikko, kirjailija Aleksandr Solzhenitsyn ymmärsi tämän:

”Rohkean yksilön yksinkertainen askel on olla osallistumatta valheeseen. Yksi totuuden sana on suurempi kuin maailma.”

Sananvapauden rajoitukset pakottavat yksilön osallistumaan valheeseen. Siksi hymistelyihin monikulttuurin rikkaudesta ei kannata kenenkään lähteä mukaan eikä myöskään lähteä tuomitsemaan kiihotuspykälän takia tuomittuja ihmisiä.

Raija Toiviainen peittää valtion harjoittaman pakkovallan korulauseisiin ja valheisiin. Solzhenitsyn sanoi:

”Väkivallan voi kätkeä vain valheella ja valheen voi piilottaa vain väkivallalla.”

Toiviainen kommentoi Ylen Elävässä arkistossa vielä toistaiseksi näkyviä ”nunnuka-sketsejä”:

” Tässä on myös se, että taiteellakin on oma vapautensa, jota jouduttaisiin punnitsemaan. Tästä on hirveän vaikea sanoa. Silläkin on väliä, onko kyse fiktiivisistä sketseistä vai väitteistä, jotka on tarkoitettu otettavaksi todesta. Pitäisi ilman muuta nähdä se konteksti ensin.”

Toiviainen ei ymmärrä, että kontekstilla ei ole merkitystä silloin, kun punnitaan sanomisen loukkaavuuta. Riittää, että lause on omiaan aiheuttaman halveksuntaa jotakin kansanryhmää kohtaan. ”Nunnuka-sketsit” täyttävät tämän määritelmän kirkkaasti.

Toiviainen valehtelee myös väittämällä seuraavaa:

“Sananvapausrikokset ovat hyvin kontekstisidonnaisia eli asiayhteydestä riippuvaisia.”

”Muun muassa seuraavilla seikoilla on väliä: onko puhe esitetty tahallisesti, onko puhe tarkoitettu syrjiväksi ja onko puheen esittäjä yhä samaa mieltä siitä, mitä joskus tuli sanottua tai kirjoitettua. Esimerkiksi Petelius on todennut, ettei nunnuka-sketsi kuulu nykyaikaan.”

Kontekstilla ei ole väliä kuten ei myöskään tarkoituksella. Tuomioistuin ei ole koskaan uskonut tuomittujen kertomuksia tarkoituksestaan. Halla-ahon tuomiossa konteksti ei merkinnyt yhtään mitään.

Toiviainen tarjoaa myös Pirkka-Pekka Peteliukselle ilmaisen Vapaudu vankilasta -kortin ihan noin vain lonkalta.

Pohdinnassa on kuulemma sananvapausrikosten merkittävin haaste. Valitettavasti pohdinnalla ei ole mitään positiivisia seurauksia sananvapaudelle, pelkästään negatiivisia, vaikka joku joskus sattumalta selviäisikin ilman tuomiota. Tuomioistuimelle ei pidä antaa liiallista harkintavaltaa. Jos sananvapautta rajoitetaan, ainakin kriteerien tulisi olla selkeät.

Toiviaisella on myös ideoita kiihotuspykälän täsmentämisestä:

” Ajattelen, että kiihottamispykälän ajatusta tietyn ihmisryhmän syrjinnästä voisi jotenkin täsmentää. Sitä ajatusta, että sillä tarkoitetaan ihmisarvoa ja ihmisten yhdenvertaisuutta. Ei sitä oikein voi yhdellä sanalla selkeyttää, mutta säännöstä voisi jollakin tapaa terävöittää.”

Kiihotuspykälällä ei ole minkäänlaista positiivista vaikutusta yhtään mihiinkään. Sitä ei tarvita. Toiviaisella ei ole haastattelun perusteella mitään annettavaa pykälän uudistamiseen:

” Ihmiset eivät ehkä tule ajatelleeksi, että tässä on kyse siitä, että punnitaan tätä syrjivää toimintaa sananvapautta ja uskonnonvapautta vasten.”

Punnitsemista ei tarvita. Käsite ”syrjivä toiminta” on erittäin epämääräinen, kun on kyse yksityishenkilöstä. Voit olla kansanryhmästä X mitä mieltä tahansa ja pyrkiä välttämäään kaikkea kanssakäymistä kansanryhmän X edustajien kanssa, mutta et silti syrji heitä millään tavalla. Kiihotuspykälä taas syrjii tavallisia suomalaisia, jotka eivät ole sisäistäneet poliittisen korrektiuden pelisääntöjä, ja niitä, jotka kieltäytyvät hyväksymästä poliittisen korrektiuden rajoituksia.

Toiviainen kommentoi myös vanhojen kirjoitusten perusteella rankaisemista:

”... niin kauan kuin tekstiä pidetään tahallaan yleisön saatavilla, rikos ei lähtökohtaisesti vanhene. Mitä kauemmin teksti on yleisön nähtävillä, sitä vahingollisempi vaikutus sillä on.”

Tässä valtakunnansyyttäjä esittelee kaikille tyypillistä suomalaisen virkamiehen pölkkypäisyyttä, kun kuvittelee, että kirjoitus poistuisi mahtikäskyllä internetistä. Ei poistu vaan vähintäänkin tallentuu internetin arkistopalveluihin. Toiviainen toteaa:

” Netti on tässä suhteessa vaarallinen väline.”

Kyllä se on vaarallinen silloin, jos itse olet kontrollifriikki etkä hyväksy ihmisten vapautta muodostaa omat mielipiteensä.

Toiviainen puolustelee toimiaan sillä, että moraalisäännöt muuttuvat ajan mukana. Näin varmasti on, mutta on kyseenalaista, pitääkö ihmisten sanomisiin puutttua valtion pakkovallan ja mielipidekontrollin kautta. 1900-luvun Euroopasta löytyy useita esimerkkejä valtioista, jotka pyrkivät kontrolloimaan kansalaistensa mielipiteitä ja ajatuksia ja estämään vaarallisten mielipiteiden ilmaisut. Tässä mielessä Toiviainen ja hänen kaltaisensa ovat 1900-luvun kommunistisen totalitarismin henkisiä perillisiä.

Menneisyyttä ei hallita orwellilaisella Totuuden ministeriön harjoittamalla jälkikäteisellä sensuurilla, jossa menneisyydestä poistetaan kaikki nykyisiä edistyksellisiä moraalikäsityksiä vastaamattomat tekstit ja filmit.

Valtionuskonto

Nykyisin perinteinen kristinusko on menettänyt asemiaan ja Päivi Räsäsen kaltaiset ovat sen viimeisiä edustajia Suomessa. Tämä ei kuitenkaan ole tarkoittanut, että uskonto ja moraalin vartiointi olisi loppunut. Se vain ei enää ole kirkon tehtävä vaan valtio sekä määrittelee moraalin että valvoo sitä pikkumaisuuteen asti.

Johtavat poliitikot ja virkamiehet puhuvat mielellään ”arvoista” ja ”arvopohjasta”.  Useimmiten puhe on moraaliposeerausta vailla todellista sisältöä. Poliittinen korrektius ja postmoderni vasemmistolaisuus edustavat kuitenkin edeltäjänsä kommunismin tavoin eräänlaista sekulaaria uskontoa. Ne eivät suoraan syrjäytä entistä uskontoa vaan muokkaavat siitä ”arvopohjaan” sopivan vihervasemmistolaisen version, joka palvelee valtiota ja sen valtaideologiaa eli ”arvopohjaa”.

”Arvopohja” taas perustuu postmodernistiseen käsitykseen ihmisryhmistä ja niiden valtasuhteista. ”Arvopohjassa” syrjityt ja sorretut vähemmistöt edustavat hyvää ja viatonta mutta valkoihoinen väestö ja erityisesti miehet pahaa sortajaa pelkästään edustamansa viiteryhmän perusteella silloin, kun he eivät ole sisäistäneet ”arvopohjan” vaatimuksia eli poliittista korrektiutta.

”Arvopohja” sisältää jonkinlaisen moraalijärjestelmän mutta ei pelastussanomaa eikä siinä ole anteeksiannon käsitettä. Siksi vallankumous syö omatkin lapsensa, jos ”arvopohjaa” kannattava erehtyy varomattomuuttaan lausumaan vääriä mielipiteitä.

Toiviaisen mielestä ”arvopohja” sanoo, että ihmisarvoa ei saa loukata. Hän ei kerro, mitä tämä abtrakti ihmisarvo oikeasti tarkoittaa. Räsänen on kristitty ja pitää siten lähtökohtaisesti myös homoseksuaaleja samanlaisina Jumalan kuvina kuin hän itse on. Räsäsen mielestä homoseksuaalisuus ja sen edistäminen ovat syntiä. Käsitys perustuu Raamattuun. Jos Räsänen tuomitaan, silloin pitää tuomita myös Raamattu ja perinteinen kristinusko kokonaisuudessaan.

Toiviaisen mielestä Räsänen ”käyttää väärin Raamatun sanaa”. Tässä valtakunnansyyttäjä astuu moraaliseksi tuomariksi tavalla, joka ei sovellu valtion virkamiehelle. Minusta Raija Toiviainen ei ole mikään moraalinen auktoriteetti vaan syyttäjänä toimiva virkamies. Kun hän lähtee jakelemaan moraalisia tuomioita, hän astuu toimivaltansa ja osaamisensa ulkopuolelle.

Toiviainen yrittää kömpelösti perustella Räsäsen syyttämistä:

” Siteerauksen taakse ei voi mennä piiloon. Kyse on siis siitä, että rikokseen voi syyllistyä, jos siteeraa Raamattua tarkoituksenaan loukata toista.”

Toiviainen ei ymmärrä, mikä Räsäsen tarkoitus oli tai ymmärtää asian tahallaan Räsäsen kannalta mahdollisimman pahantahtoisesti. Toiviainen itse menee juristerian taakse piiloon ja pyrkii sen suojista jakamaan moraalisia tuomioita ja pakottamaan Räsäsen kaltaisen perinteisen kristityn kumartamaan ”arvopohjaa” ja sen moraalia. Jos tällainen sallitaan, Suomessa ei sen jälkeen ole uskonnonvapautta.

Kaikkien sensuurin kannattajien tavoin Toiviainen väittää puolustavansa sananvapautta:

” Vihapuheesta pitäisi Toiviaisen mielestä käydä laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Hänen mukaansa se sysää vähemmistöryhmät yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle ja rajoittaa heidän sananvapauttaan.”

Vihapuhe ei ole juridinen termi vaan epämääräinen käsite, jonka kaltaisia nykyinen julkinen keskustelu on tulvillaan. Ongelma ei ole vihapuhe itsessään vaan se, että lietsomalla hysteriaa vihapuheesta polittinen eliitti, virkamieseliitti ja valtamedia pyrkivät  rajoittamaan tavallisen kansalaisen sananvapautta.

Yksityinen kansalainen ei internetin sananvapautta käyttämällä rajoita kenenkään muun sananvapautta. Joka muuta sanoo, syyllistyy tarkoitukselliseen valehteluun ja vääristelyyn.

Toiviainen on käsityksineen tyypillinen valtion virkamies, joka on lukenut liikaa Michel Foucaultin ajatuksia opiskeluaikanaan. Tyypillisen virkamiehen tavoin, hänen osaamisensa on rajoittunutta ja hän on kyvytön ymmärtämään asioita oman rajatun kokemuspiirinsä ulkopuolella.

Jos sananvapaus olisi Suomessa perustuslain suojaama, Toiviaisen kaltaiset eivät saisi niin paljon pahaa aikaiseksi.

Poliittista oikeudenkäyttöä

Vuonna 2007 olin kovasti vihainen ja ehkä vähän naiivikin, kun kirjoitin tuolloisesta vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisesta, joka oli tehnyt tutkintapyynnön Mikko Ellilän kirjoituksesta ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä”. Kuvittelin vielä, että Suomessa sananvapaus olisi tärkeä perusoikeus. Myöhempinä vuosina huomasin, että näin ei ollut. Moni kannatti toki sananvapautta puheissaan mutta käytännössä rajasi tiettyjen mielipiteiden esittämisen sananvapauden ulkopuolelle.

Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan oli ennen Puumalaisen kautta vähemmistövaltuutettuna käytännössä maannut käyttämättä tai ainakin vähän käytettynä. Puumalainen haki inspiraatiota valtionsyyttäjä Mika Illmanin väitöskirjasta ”Hets mot folkgrupp” (2005), jossa Ilman linjasi periaatteet sananvapauden rajoittamiseksi. Periaate oli, että ajatella saa mutta ääneen ei saa lausua.

Myöhemmissä ”sananvapausrikoksiin” liittyvissä oikeudenkäynneissä, joissa Illman usein itsekin esiintyi, luotiin se jo vakiintuneeksi muodostunut nykypäivänäkin vaikuttava oikeuskäytäntö. Illman oli toki tunnistanut pykälän kiihottamisesta kansanryhmää vastaan väljäksi. Hänen tunnetuin sitaattinsa lienee tämä:

”Tuskin millään rikosoikeuden lohkolla on lainkäyttäjälle jätetty yhtä paljon harkintavaltaa kuin sananvapausrikosten alueella.”

Tässä Mika Illman on täysin oikeassa. Ansio tosin kuuluu vuonna 1990 oikeusministerinä toimineelle Tarja Haloselle, joka ajoi väljästi muotoillun pykälän läpi Eduskunnassa. Illman itse ei kuitenkaan vienyt pykälää loogiseen äärimmäisyyteensä vaan syytti ennen siirtymistään muihin tehtäviin riittävän monta kertaa, jotta tapa tulkita lakia vakiintui. On epäselvää, toimiko Illman omin päin ajaessaan tiukkaa tulkintaa väljälle laille, vai saiko hän toimeksiannon jostain ylempää.

Toiviainen etsii äärimmäisyyksiä

Kiihotusrikosten täytäntöönpanossa on kuitenkin merkittäviä puutteita. Monet kirjoitukset, joista oli jaettu tuomioita käräjillä, eivät koskaan kadonneet internetistä, vaan niistä löytyi jopa useita kopioita ja löytyy edelleen. Mikko Ellilän vanha kirjoituskin löytyy yhdellä haulla. Viimeistään internetin arkistosta löytyy kopio poistetuistakin kirjoituksista.

Lisäksi maailmasta löytyy paljon nykypäivän suvaitsevaiselle moraaliselle paremmistolle epämieluisaa aineistoa, joka tosin on kirjoitettu, ennen kuin kiihottaminen oli rikolliseksi säädetty. Monien muinaisten vihakirjoitusten kirjoittajatkin ovat jo menneet manan majoille.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen halusi lopun moiselle rikollisuudelle. Ensiksi hänen aloitteestaan Päivi Räsäsen Uuden Testamentin roomalaiskirjeitä siteeraavasta twiitistä käynnistettiin esitutkinta. Myöhemmin mukaan liitettiin vuodelta 2004 Luther-säätiön sivuilla julkaistu pamfletti, jossa Räsäsen väitetään panettelevan ja solvaavan homoseksuaaleja.

Tätä ennen Poliisi oli jo päättänyt, että esitutkintaa ei aloiteta. Tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Markku Silen totesi päätöksen jälkeen ja ymmärsi selvästi, mihin kiihkoilu johtaa:

” Mikäli esimerkiksi joidenkin Raamatussa esitettyjen näkemysten katsottaisiin sellaisenaan täyttävän kiihottamisrikoksen tunnusmerkistön, olisi myös Raamatun levittäminen tai saatavilla pitäminen lähtökohtaisesti kiihottamisrikoksena rangaistava.”

Jos Raamatussa on lainvastaista materiaalia, Raamatusta on joko poistettava lainvastaiset osat tai kirja on kokonaan poistettava yleisön saatavilta. Vielä nykyisenä mielipuolisena aikana uskon, että valtaosa ihmisistä ymmärtää Raamatun sensuroinnin mielettömyyden.

Laissa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ei ennen vuotta 2011 mainittu seksuaalista suuntautumista kansanryhmää määrittävänä tekijänä. Räsäsestä saadaan kuitenkin taannehtivasti rikollinen, jos tulkitaan, että rikollinen sisältö on edelleen ”yleisön saatavilla” eli kyseessä on ns. jatkettu rikos.

Jännän äärellä

Räsäsen tapauksessa ollaan jännän äärellä sekä sanan- että uskonnonvapauden kannalta. Räsänen otti twiitissään kantaa tapaan, jolla kirkko osallistui Pride-tapahtumaan. Tueksi hän esitti otteen roomalaiskirjeestä.

Luther-säätiön pamfletissa hän esitti perinteisen kristinuskon mukaisen käsityksen homoseksuaalisuudesta, ilmaisi kielteisen käsityksen homoliitoista ja puolusti perinteistä miehen ja naisen avioliittoa yhteiskunnan perustana.

Jos Räsänen tuomitaan, uskonnonvapaudella pyyhitään takapuolta. Aiemmin pelkästään sananvapautta on rajoitettu ja sen käyttäjiä pyritty nöyryyttämään kiihotustuomioilla.

Mikäli Toiviainen onnistuu,  tuomio avaa uusia mahdollisuuksia ihmisten rankaisemiseen ja voi johtaa jopa oikeisiin kirjarovioihin eikä pelkästään virtuaalisiin. Olli Pusa varoitteli niistä kirjoituksessaan Oikeassa Mediassa. Käytännössä koko länsimainen kulttuuriperintö on vapaata riistaa kiihkomielisille sensoreille.

Kiihotuslaki kertoo pyrkimyksestä totalitarismiin

Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälä oli aikanaan laaditu siten, että kuka tahansa saataisiin sen avulla tuomituksi vankileirille. Tavarajunien kolistessa miljoonat neuvostokansalaiset kuljetettiin maan etäisimpiin kolkkiin tappavaa pakkotyötä tekemään.

Pykälällä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on paljon yhteistä historiallisen edeltäjänsä kanssa. Sen avulla voidaan kuka tahansa tuomita, kun tulkitaan kirjoitusta tarkoituksellisen pahantahtoisesti, otetaan lauseita irti asiayhteydestä ja unohdetaan kirjoituksen kokonaisuus ja konteksti. Totuus ei kiihotusoikeudenkäynnissä ole mikään puolustus.

Kiihotuspykälä on myös luonteeltaan postmoderni eli ihmisen syntyperä vaikuttaa siihen, joutuuko hän syytettyjen penkille vai ei. Itse en muista ainuttakaan maahanmuuttajataustaista, joka olisi joutunut asiasta käräjille. Ensimmäinen ehdokas on iranilaismielinen islamisti Hussein Al-Taee, joka kampanjoi ”Rauhan Taeena” itsensä eduskuntaan tukenaan Tarja Halosen ja Rauli Virtasen kaltaisia tunnettuja vaikuttajia. Yksi mahdollisuus on, että Al-Taeen paljastuminen antisemiitiksi ja islamistiksi oli liian kova paikka. Siksi rinnalle tarvittiin Juha Mäenpää ja Päivi Räsänen. Etenkin Räsänen on onnistuneesti vienyt huomiota Al-Taeen tapaukselta. Oliko tämä kenties tarkoituksellista?

Kiihotuspykälä on romuttanut sananvapauden, politisoinut oikeuslaitoksen, tehnyt selvää uskonnonvapaudesta ja yhdenvertaisuudesta lain edessä.Kaiken lisäksi valtaeliitti on kiristämässä ruuvia entisestään, kun maalittamista tuodaan rikoslakiin kovia kokeneen Ylen toimittajan itkeskelyn säestämänä. Mikäli laki toteutuu, lisää syyttömiä ihmisiä tuomitaan.

Sananvapauden rajoituksia tarvitsevat ainoastaan ne, joiden mielipide ei pärjää julkisessa keskustelussa, koska se perustuu valheelle. Valhe tarvitsee suojakseen sensuuria, ei totuus. Totuus vaientaa valheen, ei sensuuri. Valtamedian keskustelussa asia on käännetty päälaelleen. Sananvapautta käyttävät yksityiset kansalaiset ovat uhka heitä arvokkaampien ihmisten eli virkamiesten ja toimittajien sananvapaudelle. Vain rajoittamalla tavallisten kansalaisten sananvapautta "todellinen sananvapaus” voi toteutua.

Järkeilijät

Suomalaiset ovat keskimäärin lainkuuliaista kansaa. Siksi joukostamme löytyy niitä, joiden mielestä kiihotusoikeudenkäyntien vastustaminen on väärin ja”oikeusvaltion pitää antaa toimia”. Näille ihmisille ei voi kuin nauraa. Jokainen sortokoneisto on aina käyttänyt epäoikeudenmukaista lakia sumuverhona sortotoimilleen. Sitä varten oli Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälä, jotta ihmiset saatiin leirille ”laillisesti”.

Esimerkkinä järkeilijästä otan Kirkko ja Kaupunki -lehden pääkirjoituksen. Siinä Jaakko Heinimäki osoittaa, miten kirkko ja sen julkaisut ovat etääntyneet varsin kauas kristillisyydestä ja omaksuneet modernin vasemmistoliberalismin karvoineen päivineen:

” Raamattu ei nauti syytesuojaa. Raamattua voi siteerata myös rikollisella, loukkaavalla ja vahingoittavalla tavalla.”

”Jos joku alkaisi tylyttää Helsingin juutalaista seurakuntaa ja poimisi sanomansa vahvistukseksi Uuden testamentin kaikkein antisemitistisimmät jakeet, kyseessä olisi varmasti rikoksen tunnusmerkistön täyttävä hyökkäys kansanryhmää vastaan.”

Heinimäki ei ymmärrä, että kyse on uskonnonvapaudesta. Hän voi olla eri mieltä Räsäsen kanssa, mutta hän sortuu heittämään ensimmäisen kiven. Virallisen kirkon kommenteissa Räsäsen mielipiteet on ensin tuomittu ja sen jälkeen on puolustettu uskonnonvapautta. 

Heinimäen hypoteettisella esimerkillä ei puolestaan ole mitään tekemistä Räsäsen argumentin kanssa. Hänen käsityksensä Raamatun syytesuojasta on typeryydessään uskomaton. Jos hänen kaltaisensa saavat päättää, kirjaroviot ovat totta pikemmin kuin uskommekaan.