Kymmenen vuotta Fadime Sahindalin murhasta

Nimimerkki Julia Caesar muisteli Snaphanen-blogissa Fadime Sahindalin kunniamurhaa. Tapaus järkytti aikanaan ruotsalaisia ja herätti keskustelua kunniakulttuureista saapuvien maahanmuuttajatyttöjen kokemasta väkivallasta. Aihetta on käsitelty myös Petri Kaivannon säveltämässä musikaalissa Leyla ja Daniel, josta kirjoitin nelisen vuotta sitten.

Rahmi Sahindal

Julia Caesar kertoo tällä kertaa Fadimen isä Rahmi Sahindalin tarinan, joka kertoo, miten vaikeiden haasteiden kanssa ns. kotouttamisessa joudutaan painimaan. Caesarin kirjoitus perustuu Aftonbladetissa vuonna 2002 julkaistuun artikkeliin, jossa pohditaan, miksi Rahmi Sahindal ampui oman tyttärensä.

Rahmi Sahindal saapui Ruotsiin vuonna 1981 turvapaikanhakijana. Perusteluna hän käytti monen muun kurdin tavoin Turkin valtion harjoittamaa sortoa, jonka takia kurdin oli mahdotonta elää ihmisarvoista elämää. 35-vuotias Rahmi oli elänyt Tapkiranin kylässä vaimon, neljän tyttären ja yhden pojan kanssa.

Ensimmäisenä Ruotsin vuotenaan Rahmi yritti opiskella kieltä, mutta kieli ei tarttunut yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta. 80-luvun Ruotsissa työtä oli tarjolla kielitaidottomillekin, ja Rahmi sai lopulta sisarensa avustuksella työpaikan pesulasta pyykkien lajittelijana. Salabacketin pesulan johtaja Curt Ågstrand piti Rahmin sisarta hyvänä työntekijänä eikä epäröinyt palkata tämän veljeä.

Rahmi lajitteli pyykkejä ahkerasti eikä valittanut, vaikka vanhainkodista toimitetut lakanat haisivatkin pahalle. Työtoverit pitivät häntä kilttinä mutta vähän yksinkertaisena, koska Rahmi ei osannut kunnolla ruotsia eikä ollut koskaan oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Rahmin kirjoittama lappu asiakkaalle toimitettavan pyykkilastin kyljessä oli helppo tunnistaa kömpelöstä kielestä ja runsaista kirjoitusvirheistä.

Kielitaidon puutteen takia Rahmin kontaktit ruotsalaisiin jäivät vähäisiksi. Sen sijaan hän viihtyi mainiosti Uppsalan kurdiyhdistyksen tiloissa, jossa joi teetä ja pelasi korttia maanmiestensä kanssa.

Unelmana Turbo-Saab

Työn ohessa Rahmi innostui osakesijoittamisesta. Hän keskusteli työtovereidensa kanssa osakesijoituksistaan. Työtoverit ihmettelivät, miten luku- ja kirjoitustaidoton mies voi harrastaa sijoittamista. Jotkut heistä ajattelivat, että Rahmi yrittää huijata heitä.

90-luvun veroilmoitusten perusteella Rahmi Sahindalin pääomatulot kasvoivat tasaisesti ja huipentuivat vuonna 1999, jolloin hän ansaitsi 365 736 kruunua pääomatulona eli yli kaksi kertaa enemmän kuin päätoimestaan pesulassa.

Unelma rikkaudesta sopi hyvin yhteen toisen unelman eli ajokortin hankkimisen kanssa. Rahmi kertoi työtoverilleen, että hän aikoi hankkia ajokortin, ostaa Turbo-Saabin ja ajaa sillä Turkissa sijaitsevaan kotikylään.

Työtoverit ripustivat Turbo-Saabin kuvan Rahmin työpisteen vieraan. Kuva pysyi seinällä useita vuosia. Hän puhui pitkään ajokortista ja siitä, kuinka vaikeita ajotunnit olivat ja kuinka kallista ajokortin hankkiminen oli. Sitten hän lakkasi puhumasta asiasta ja hankki itselleen mopedin.

Rahmi ei osannut kunnolla ruotsia, joten hänellä oli mukanaan tulkki. Tässä tehtävässä toimi hänen 14-vuotias tyttärensä Fadime, jonka Rahmi ampuisi muutaman vuoden päästä. Fadime istui auton takapenkillä ja käänsi autokoulunopettajan sanat isälleen.

Autokoulun kannalta Rahmi oli unelmaoppilas. Hän käytti paljon ajotunteja, maksoi ne ajallaan eikä tuntunut piittaavan kustannuksista. Kolmen vuoden aikana autokoulunopettaja Stefan Jovelou ajoi Rahmin kanssa sata ajotuntia, mutta ongelmia ei ollut pelkästään ruotsin kielessä. Rahmi ei yksinkertaisesti oppinut ajamaan autoa. Lopulta hän luovutti ja tyytyi mopediin.

Tytär Fadime taas poikkesi isästään täysin. Hän oli fiksu ja osasi hyvin ruotsia. Ystävien mukan hän oli iloinen ja ulospäin suuntautunut. Toisin kuin isänsä Fadime sai myös aikanaan ajokortin.

Isä Rahmi puolestaan juuttui kiinni entisen kotikylänsä arvomaailmaan. Hänellä oli ruotsalainen työpaikka ja hän oli hyvin sopeutunut, mutta hänen sosiaaliset kontaktinsa rajoittuivat suvun jäseniin ja toisiin kurdeihin. Hän noudatti kotikylänsä normeja.

Tie kohti kunniamurhaa

Kun Fadime oli töissä myöhään, joku perheestä soitti ja tarkisti, että tyttö varmasti oli siellä. Rahmin sisar, joka järjesti hänelle työpaikan, erosi aviomiehestään. Työtoverit huomasivat, että Rahmi lakkasi tervehtimästä sisartaan ja keskustelemasta tämän kanssa.

Tässä valossa isän reaktio oli ymmärrettävä, kun hän näki tyttärensä Fadimen ruotsalaisen poikaystävänsä Patrikin kanssa kolmas syyskuuta 1997. Rahmi palasi tuolloin töistä mopedillaan ja nähtyän nuoret hän huusi:

”Sinä saatanan huora. Tule kotiin niin hakkaan sinut.”

Samassa yhteydessä Rahmi Sahindal uhkaili poikaystävä Patrikia, jonka olemassaolosta hän ei tätä ennen ollut tietoinen. Tästä tapauksesta alkoi Fadimen painajainen ja tie kohti kuolemaa.

Sores Bladhede, joka auttoi Rahmia, kun tämä saapui Ruotsiin vuonna 1981, kertoi, että Fadime aiheutti paljon keskustelua kurdiyhteisössä:

”Rahmi ei pidä huolta perheestään.”

”Rahmi ei osaa puolustaa kunniaansa.”

”Hänen pitäisi käyttäytyä kuin mies ja puolustaa perhettään.”

Isän ja tyttären välit menivät lopulta poikki ja kurditaustainen kansanedustaja Nalin Pekgul yritti sovitella osapuolten välejä. Pekgulin mukaan Rahmi oli kovan paineen alla. Toisaalta tytär oli hylännyt hänet ja paljastanut perheen salaisuudet koko maailmalle. Toisaalta hänen oma yhteisönsä vaati kunnian palauttamista.

Rahmi yritti todistella, että hän ei ollut mikään mahdoton isä:

”Sanoin Fadimelle, että mennään kotikylään. Sieltä saat valita kenet tahansa serkuista ja mennä hänen kanssaan naimisiin.”

Peter Kadhammarin tarina, johon tämäkin kirjoitus perustuu, on kirjoitettu 19.2.2002 eli kuukausi Fadime Sahindalin kuoleman jälkeen. Julia Caesar kommentoi Rahmi Sahindalia ja tämän arvoja seuraavasti:

”Tyttärensä surmannut kurditalonpoika edustaa kaikua menneisyydestä, joka on hajottamassa ruotsalaista yhteiskuntaa kappaleiksi. Hän symbolisoi katastrofaalista törmäystä, joka syntyy, kun Lähi-idästä ja Afrikasta kotoisin olevat maahanmuuttajat noudattavat ruotsalaisen yhteiskunnan kanssa yhteen sovittamattomia tapoja.”

”Kunnia- ja häpeäkulttuuri edustavat ryhmäegoismia, joissa kollektiivi ja klaani ovat kaikki kaikessa ja yksilö ei ole yhtään mitään. Miehen kunnia lepää naisen jalkojen välissä ja miehet – isät, veljet ja sedät – valvovat sitä. Viattomuudella on hintansa ja kunniakulttuurissa se on kovaa valuuttaa. Kun nuori tyttö menee naimisiin, hänen perheensä saa suuret myötäjäiset, jotka voivat rahassa merkitä viisi- tai kuusinumeroista summaa. Ne voivat myös koostua maa-alueesta vanhassa kotimaassa, kullasta tai täysin kalustetusta asunnosta. Se perheen pää, joka ei kykene valvomaan ja säilyttämään tyttäriinsä sisältyvää kovaa valuuttaa häihin asti, joutuu kohtaamaan klaanin halveksunnan, hylkäämisen ja lopulta kuolemantuomion.”

Kunniamurhat ovat Fadime Sahindalin päivistä muuttaneet muotoaan. Niitä tehdään Ruotsissa edelleen yhdestä kolmeen kappaletta vuodessa. Monet tapaukset jäävät pimentoon, koska niissä tyttö putoaa yllättäen parvekkeelta tai joutuu liikenneonnettomuuteen.

Presidentinvaalien antijytky

Äskettäin päättynyttä Presidentinvaalin ensimmäistä kierrosta voisi luonnehtia vastajytkyksi, joka osoittaa, että Perussuomalaisten vuoden takaisesta vaalivoitosta on jäljellä pelkkä muisto. Näin ainakin monet Pekka Haaviston kannattajat haluaisivat ajatella yhdessä Eva Biaudetia ja Paavo Lipposta tukeneiden kanssa.

Haavistoko voittaja?

Vihreiden Pekka Haavisto nousi vasemmiston ykkösehdokkaaksi, koska Paavo Lipposesta ei sellaiseksi ollut. Itseään suvaitsevaisina, kansainvälisinä ja avarakatseisina pitävät tarvitsivat ehdokkaan, joka olisi tarpeeksi erilainen kuin Timo Soini ja Haavistossa he sellaisen myös saivat. Toisaalta jos lasketaan yhteen Lipposen, Arhinmäen ja Haaviston ääniosuudet, lopputulos ei ylitä kolmen vasemmistopuolueen yhteenlaskettua ääniosuutta eduskuntavaaleissa.

Vaikka Haavisto esiintyi kampanjassa sovittelevasti myös poliittisten vastustajien suuntaan, hänen arviotaan siitä, että Perussuomalaisten kannattajat olisivat siirtyneet hänen taakseen, ei voi pitää täysin uskottavina.

Haaviston mahdollisuudet Niinistöä vastaan ovat vähäiset ja perustuvat lähinnä siihen, että Niinistön leiri sortuu ylimielisyyteen. Jos Niinistön kampanjassa ääntä pitävät Taru Tujusen tai Jyrki Kataisen kaltaiset, Väyrysen ja Soinin kannattajille saattaa kotisohva osoittautua toisella kierroksella houkuttelevammaksi kuin äänestyskoppi tai ääni menee Haavistolla ihan vaan piruuttaan. Jos taas Niinistö tekee edes jonkinlaisen kädenojennuksen Väyrysen ja Soinin kannattajien suuntaan, voittoa voi pitää lähes varmana.

Väyrynen ja Keskusta hävisivät

Väyrynen keräsi selvästi suuremman kannatuksen kuin Keskusta viime eduskuntavaaleissa, mutta se ei riittänyt kolmatta sijaa parempaan tulokseen. Väyrysen ongelma on sama kuin Keskustan yleensä. Perinteisellä linjalla kerätään kyllä ääniä maakunnista, mutta kaupungeissa saalis jää laihaksi. Cityliberaali linja taas vie ydinalueilla kannattajia Perussuomalaisten taakse.

Väyrysen menestys teki pahiten hallaa Perussuomalaisille ja Timo Soinille, kun entiset Kepun äänestäjät palasivat joukolla takaisin vanhan suosikkinsa taakse. Kohtuullisen suuresta ääniosuudesta huolimatta Väyrystä ja Keskustaa ei voi pitää vaalin voittajana eikä Väyrysen kannatus tarkoita Kepun paluuta huipulle.

Timo Soinin tappio

Pettymys näkyi ehkä pahiten Timo Soinin kasvoilla, kun hänen ääniosuutensa jäi vain puoleen eduskuntavaalien suuresta jytkystä. Tästä Soini ja Perussuomalaiset saavat syyttää itseään.

Perussuomalaiset asettivat ainoana puolueena Vasemmistoliiton lisäksi istuvan puheenjohtajan ehdokkaaksi. Tämä sinänsä viestitti, että Soini ei ollut vakavissaan pyrkimässä presidentiksi vaan lähinnä pitämässä puoluettaan esillä. Soinin päävastustaja Väyrysellä taas riitti enemmän aikaa kampanjointiin. Kilpailu Soinin ja Väyrysen kesken ratkaistiin gallupeissa, jotka lopulta nostivat Väyrysen edelle. Soini kuitenkin söi Väyryseltä sen verran ääniä, että paikka toisella kierroksella jäi haaveeksi.

Perussuomalaisten kannalta vaaleista voi tehdä vääriä ja oikeita johtopäätöksiä. On väärin päätellä, että puolueen kannatus olisi laskenut, vaikka Liisa Jaakonsaaren kaltaiset sellaista kuinka yrittäisivät esittää. On myös väärin pitää 9,5 prosentin ääniosuutta voittona, vaikka se riitti Väyrysen pudottamiseen toiselta kierrokselta. Sen sijaan on oikein tunnustaa, että takkiin tuli ja että puolueen kannatus lepää edelleen vahvasti maakuntien Kepuun tyytymättömien äänestäjien varassa.  On myös oikein tunnustaa, että Timo Soinin karisma ei selitä Perussuomalaisten suosiota muualla kuin valtamediassa.

Valtamedia ratkaisi vaalit

Presidentinvaalit poikkeavat eduskuntavaaleista siinä, että ne eivät näy normaalissa katukuvassa. Vain harva äänestäjä eksyy ehdokkaiden vaalitilaisuuksiin ja näin valtamedian rooli nousee suureksi.

Valtamedia tarjosi vaaleissa myönteistä julkisuutta kolmelle eniten ääniä saaneelle eli Niinistölle, Haavistolle ja Väyryselle. Soinia ja Lipposta käsiteltiin selvästi kriittisemmin. Aiemmin myönteiseen julkisuuteen tottuneelle Soinille tämä oli uutta. Soini joutui jatkuvasti vastaamaan kysymyksiin, jotka liittyivät hänen katoliseen uskoonsa sekä Perussuomalaisten väitettyyn rasismiin ja vihapuheeseen.

Vaalit kuitenkin ratkesivat varsinaisesti mielipidetiedusteluihin, joissa Haavisto nousi jo varhain vasemmiston ykkösehdokkaaksi ja Väyrynen kiri karkuun Soinilta. Tämän jälkeen ainoaksi jännityksen aiheeksi jäi, pääseekö Väyrynen vai Haavisto toiselle kierrokselle Niinistön seuraksi.

Presidentinvaaleissa näkyy erityisesti politiikan viihteellistyminen. Jonkinlaisena pohjanoteerauksena voidaan pitää presidenttiehdokkaiden esiintymistä Putous-sketsiohjelman tuomareina. Media sai tässäkin, mitä halusi.

Reime Israelin ystävien kimpussa

Ylen Ykkösaamun kolumnisti Hannu Reime hyökkää viimeisimmässä kolumnissaan Israelin ystävien kimppuun. Kimmokkeen Reime sai kahden presidenttiehdokkaan, Timo Soinin ja Sari Essayahin, Israel-myönteisistä kommenteista.

Soini ja Israel

Eniten Reimettä tuntui ärsyttävän Timo Soinin perustelu, jossa Soini ilmoitti olevansa aina pienen puolella. Reime asettaa kyseenalaiseksi Soinin perustelun:

”Kokonaan toinen asia on se, kuinka tuo käsitys vastaa todellisuutta Israel/Palestiinassa. Soini näyttää ajattelevan Lähi-idästä samalla tavoin kuin niin sanotut "Israelin ystävät" meillä ja muualla.”
…

”Timo Soini antaa ymmärtää, että Israel on heikompi osapuoli. Vallitsevaan objektiiviseen todellisuuteen verrattuna kyseessä on aika erikoinen käsitys, mikä jälleen osoittaa, kuinka oman suosikkijoukkueen valinta voi politiikassa sumentaa maailman ymmärtämisen.”

Soini on tunnettu Millwallin kannattaja (mistä ei ainakaan allekirjoittaneelta heru sympatiapisteitä). Reime näyttää kuvittelevan, että Israelin ystävät valitsisivat puolensa samaan tyyliin kuin suosikkijoukkueen jalkapallossa. Näinhän asia ei ole vaan Israeliin suhtaudutaan myönteisesti moraalisista ja poliittisista syistä.

Miksi Israel

Moraaliset syyt liittyvät juutalaisten oikeuteen omaan kansallisvaltioon. Epäsuorasti tämän oikeuden ovat tunnustaneet ainakin ne arabimaat, jotka karkottivat oman juutalaisvähemmistönsä ja joille Israel tarjosi asuinsijan. Israel on toimiva demokratia toisin kuin esimerkiksi naapuri Egypti, joka vasta ottaa ensiaskeliaan demokratian polulla ja ne askeleet näyttävät vievän kohti islamismin pimeyttä.

Israel on kehittynyt taloudellisesti, koska maahan muuttaneet juutalaiset ovat rakentaneet maata vuosikymmenten ajan. Vastaavaa kehitystä tuskin olisi tapahtunut, jos juutalaisia ei olisi muuttanut alueelle, vaan maa olisi jäänyt harvaan asutuksi ja pölyiseksi puoliautiomaaksi, jonka kaltaisena 1800-luvun länsimaiset matkaajat sitä kuvailevat.

Poliittisesti Israel on Yhdysvaltojen luotettavin liittolainen Lähi-idässä. Reime kuitenkin antaa ymmärtää, että Yhdysvaltojen tuki Israelille on kyynistä reaalipolitiikkaa:

”Yhdysvaltojen ruhtinaallinen tuki Israelille johdu sympatiasta, vaan geopoliittisista laskelmista.”

Tämä on vain puolitotuus. Todellisuudessa Yhdysvalloista löytyy paljon myös niitä, joiden mielestä Israel on ennemminkin rasite Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle. Erityisesti ulkoministeriöstä löytyy paljon ymmärrystä arabimaille, joiden kanssa amerikkalaisten olisi helpompi kaveerata, jos Israelia ei olisi mukana häiritsemässä. Öljyn ansiosta arabimaiden strategista merkitystä ei sovi vähätellä.

Yhdysvaltojen johto joutuu kuitenkin kuuntelemaan omia äänestäjiään, joiden enemmistö kannattaa Israelin tukemista. Israelin heittäminen susille olisi Yhdysvalloille suuri moraalinen ja poliittinen tappio.

Reimen sokeat pisteet

Reime sanoo kolumnissaan, että Yhdysvaltojen mahtiasema ei ole ikuinen ja Israel menee nykyisellä politiikallaan kohti varmaa tuhoa, mikäli se ei pääse sopuun palestiinalaisten kanssa:

”Perimmäinen kysymys kuuluu, tuleeko Israelista keskiajan ristiretkeläisvaltioiden toinen painos vai integroituuko se ympäristöönsä, Lähi-itään.”

Reime siteeraa israelilaista Palestiina-aktivistia Tanya Reinhartia, jonka mukaan Israel pelastetaan pelastamalla palestiinalaiset. Todellisuudessa Israel ei voi pelastaa palestiinalaisia, jos nämä eivät itse sitä halua.

Oma valtio on ollut palestiinalaisille tarjolla, mutta palestiinalaiset eivät ole sitä halunneet. Hannu Reimeen kaltaiset eivät ymmärrä, että kynnys hyväksyä Israelin olemassaolo juutalaisvaltiona on useimmille palestiinalaisille liian korkea. Palestiinalaisjohtaja, joka hyväksyy Israelin olemassaolon, on hyvin pian entinen johtaja ja onnekas, jos saa pitää henkensä.

Siksi ns. kahden valtion ratkaisu, jota ns. kansainvälinen yhteisö ajaa kuin käärmettä pyssyyn, ei ole rauhan tae. Kuka tai mikä takaa, että uusi Palestiinalaisvaltio olisi jotakin muuta kuin aiempaa parempi väline jatkaa taistelua Israelin tuhoamiseksi?

Periksi antaminen terrorismin edessä johtaa terrorismin lisääntymiseen. Jos taipumattomuus neuvotteluissa palkitaan uusilla myönnytyksillä, miksi kannattaa pyrkiä kompromissiin? Yksipuolisten myönnytysten tie on Israelissa nähty. Vetäytyminen Etelä-Libanonista toi Hizbollahin raketit Israelin rajan tuntumaan eikä lähtö Gazasta ole tuonut rauhaa Israelin eteläosiin.

Reime on lisäksi kieltäytynyt näkemästä palestiinalaisten jyrkkää juutalaisvastaista propagandaa, jolla yhä uudet sukupolvet kasvatetaan vihaamaan Israelia ja juutalaisia. Reime ei myöskään ymmärrä, että ”Israelin yksipuoliset toimet” ovat itse asiassa vastatoimia palestiinalaisten harjoittamalle terrorismille. Esimerkiksi Gazan saarron tarkoituksena on estää Hamasia hankkimasta raketteja, joita se voi ampua Israelin siviiliväestön keskuuteen.

Pasifistina Reime ei ymmärrä, että pysyvä rauhansopimus ei ole tällä hetkellä mahdollinen. Pitkällä tähtäimellä Israelin on toki sopeuduttava ympäristöönsä mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Arabijytkystä ja Yle Puheesta

Yle Puheen uudistuksesta on esitetty paljon mielipiteitä, enimmäkseen kielteisiä kuten esimerkiksi tämä Arvo Kuuselan kirjoitus, jossa kirjoittaja on närkästynyt radion urheiluohjelmien tuonnista Yle Puhe -kanavalle. Vanhana penkkiurheilijana en suhtaudu kielteisesti urheilulähetyksiin, mutta Yle Puhe -kanavalla ne ovat selkeästi väärässä paikassa.

Vaikka Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmat sisältävät luvattoman paljon vasemmistolaishenkistä asenteellisuutta, kuuntelen niitä mieluummin kuin aamu-ohjelmia, joissa musiikin seassa esitetään tyhjänpäiväistä ja tekopirteää lässytystä. Uusittu valtakunnallinen Yle Puhe on myös siirtynyt tyhjänpäiväiseen lässytykseen Olga K:n aamuohjelman myötä. Yllättäen latteudet ja mitäänsanomattomat haastattelut ilman musiikkia kuulostavat vielä huonommalta kuin latteudet musiikin kanssa.

Arabijytkyn pauloissa

Ei ole välttämättä toimittajan tai Ylen vika, jos ohjelma on huono. Politiikkaradion viimeisimmässä lähetyksessä käsiteltiin islamistiseksi syksyksi kääntynyttä arabikevättä kolmen asiantuntijan voimin. Kun islamistit saivat Egyptin vaaleissa 70 prosentin kannatuksen, on aika vaikea pitää yllä virallista narratiivia, jonka mukaan arabikevät edustaisi samanlaista demokratian auringonnousua kuin Itä-Euroopan vapautuminen kommunismista 1980-luvun lopulla.

Siksi keskustelu keskittyy islamin valkopesemiseen ja islamismi-sanan pyörittelyyn. Professori Tuomo Melasuo suorastaan närkästyy, kun luetaan liikaa Koraania eikä keskitytä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Ohjelman asiantuntijat eivät millään suostu kertomaan kuulijoille, että islamismin nimellä tunnettu uudistusliike edustaa paluuta alkuperäiseen islamiin sellaisena, kuin se esiintyy Koraanissa ja profeetan elämästä kertovassa perimätiedossa.

Asiantuntijoille tuntuu olevan kova tarve esittää islamistit maltillisina ja korostaa sitä, että he joutuvat ”demokratiassa” toimimaan yhdessä muiden puolueiden kanssa. Etenkin Melasuo korostaa, että vallankumous alkoi nuorten maallistuneiden opiskelijoiden voimin. Melasuo on aiemmissa kommenteissaan suhtautunut erittäin optimistisesti arabikevään jälkeiseen aikaan. Kun todellisuus sitten johti poliittisen islamin voittokulkuun, asiantuntija Melasuolle jäi selvästi jotakin hampaankoloon, koska hän vertaa islamistien voittoa Perussuomalaisten jytkyyn ja löytää yhteisiä teemoja:

”Arabikevät on pikku hiljaa muuntumassa arabijytkyksi. Jos te luette näiden jytkypuolueen takana olevaa ideologista diskurssia, se ei ole kovinkaan kaukana näiden tiettyjen niin sanottujen islamististen liikeiden diskurssista ja poliittisesta kielenkäytöstä. Muutamat sanat vaan vaihdetaan niin teemat on ihan samoja.”

Tutkija Minna Saarnivaara tirskui taustalla ja oli täysin samaa mieltä Melasuon ”analyysin” kanssa. Asiantuntijoiden mukaan islam ei ole radikalisoitunut tai muuttunut mitenkään. Sen sijaan egyptiläinen yhteiskunta on. Islamin vaikutus Egyptissä on lisääntynyt ainakin, jos katselee kuvia 50-luvun lopun Aleksandiasta, jonka rannoilla myös juutalaiset uskalsivat liikkua vapaasti. Nykypäivänä kaikki pitävät itsestään selvänä, että Egypti on käytännössä "Judenrein".

Kirjoitin itse arabikevään aikana kaksi kirjoitusta (1 ja 2), joissa ennakoin islamistien lopulta syrjäyttävän Egyptin ”Facebook-vallankumouksen” keulakuvat. Vaalit osoittivat ennusteeni todeksi ja ainoa, joka minua tuloksessa yllätti, oli islamistien vaalivoiton suuruus.

Toimittaja yritti lähetyksen aikana puristaa asiantuntijoilta näkemystä ”islamofobiasta” ja siitä, onko se suurempi uhka kuin islamismi. Valitettavasti asiantuntijoilta ei tähän polttavaan kysymykseen saatu selkeää vastausta. Sen sijaan saatiin kuulla useita keinotekoisia rinnastuksia arabimaailman ja länsimaisen politiikan ilmiöiden välillä. Tavoitteena oli postmoderniin tapaan hämmentää käsitteitä kuten ”länsimaat”, joka on virallisen narratiivin mukaan puhtaasti ideologinen konstruktio paitsi silloin, kun etsitään syyllisiä islamilaisten maiden kehnoon yhteiskunnaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Silloin länsimainen kolonialismi kelpaa kyllä selitykseksi.

On vaikea kuvitella, mitä Arabijytkyn kolmen asiantuntijan jutustelu antaa sellaiselle, joka on seurannut vähän tai ei lainkaan arabimaiden tapahtumia. Ainakin itselleni ohjelma ei tarjonnut mitään sellaista uutta, jota suomalaiset Lähi-idän asiantuntijat eivät olisi useaan kertaan toistaneet. Melasuo muisti vielä pitää yllä Andalusia-myyttiä, jonka mukaan ”kolme uskontoa” eli rauhanomaisesti keskenään Espanjassa satojen vuosien ajan.

Ohjelman tärkein anti liittyy virallisen narratiivin muutokseen eli siihen, miten asiantuntijat tekevät islamisteista maltillisia kristillisdemokraatteja, jotka eivät ole yhtään sen vaarallisempia kuin Päivi Räsänen tai Timo Soini.

Sekalaisia ajatuksia

Tällä otsikolla varustettu kirjoitus voi olla merkki väsymyksestä tai ideoiden loppumisesta. Toisaalta sen avulla voi aloittaa jostakin ja katsoa, minne tuuli kuljettaa.

Kaasuputkimies

Tänään kuulin radiosta, että Paavo Lipponen oli suuttunut Aamulehdelle. Aamulehden Näkökulma-puheenvuorossa Venäjä-asiantuntija Arto Luukkanen mm. esitti, että ryhtyminen Nord Stream -kaasuputkiyhtiön konsultiksi heikensi kansan silmissä Lipposen valtiomiesasemaa.

Sattumalta kirjoitin itse vuonna 2008 kirjoituksen Lipposesta kaasuputkimiehenä. Tuolloin kaasuputken turvallisuuspoliittiset on ongelmat olivat esillä, koska Venäjä oli samana vuonna hyökännyt Georgiaan. Oli ilmeistä, että konsultti Lipponen ei enää piitannut Suomen edusta eikä kaasuputken turvallisuuspoliittisesta merkityksestä vaan ajatteli lähinnä omaa lompakkoaan. Venäläiset eivät palkanneet Lipposta, vaan sen teki venäläisten rekrytoima Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder.

Paavo Lipposelta ryhtyminen presidenttiehdokkaaksi osoitti kehnoa arvostelukykyä ja itsekritiikin puutetta. Kaasuputki ei nimittäin ole ainoa asia, joka näyttää Lipposen huonossa valossa. Päätös Stasi-listan julkaisematta jättämisestä ja Alpo Rusin oikeudenkäynti kertovat, että sosiaalidemokraatit ovat kyvyttömiä käsittelemään omaa osuuttaan suomettumisessa ja pyrkivät peittelemään sitä.

Rusin kirjassa Tiitisen lista vihjailtiin avoimesti, että pitkäaikainen pääministeri Kalevi Sorsa oli KGB:n luottomies ja ylitti kanssakäymisessään itänaapurin kanssa sopivaisuuden rajat. Sorsan avulla KGB tavoitteli vaikutusvaltaa Sosialistisessa internationaalissa ja pyrki kääntämään järjestön kantoja myötämielisemmiksi Neuvostoliittoa kohtaan.

Lipposta rasittaa lisäksi Suomen liittyminen Euroopan rahaliittoon ilman kansanäänestystä, vaikka EU:n liittymisen yhteydessä kansalle kerrottiin, että EU-jäsenyys ei tarkoita jäsenyyttä EMU:ssa. Kun euro on vajoamassa ja viemässä jäsenmaitaan kohti taloudellista katastrofia, Lipposen on presidenttiehdokkaana pakko selittää aiempia toimiaan. Selitykset eivät todennäköisesti vakuuta ketään.

Lipponen sai tänään tukea yllättävältä taholta. Entinen pääministeri Matti Vanhanen kertoi Ylen uutisille, että Lipponen ei lobannut hallitusta. Itse en vuonna 2008 väittänyt Lipposen tehneen niin, mutta hän joka tapauksessa hyödynsi poliittista osaamistaan tavalla, josta oli potentiaalista haittaa Suomen turvallisuudelle. ”Baltic Star” -Vanhanen on suomettumisen ajan kasvatti, joten hänen lobbaamistaan tuskin olisi edes tarvittu.

Lipposen kannatus on gallupeissa ollut hämmästyttävän korkea ja lähennellyt kymmentä prosenttia. Tämän on pakko johtua kantansa ilmoittamatta jättäneiden suuresta määrästä.

Rikollinen Malmö

Wikipedian mukaan kriminologia tutkii rikollisuutta empiirisin menetelmin. En tiedä, millaista empiriaa ruotsalainen kriminologi Sven Granath käytti, kun hän selitti Malmön ongelmien johtuvan Kööpenhaminan läheisyydestä, joka avaa markkinat salakuljetetulle tavaralle ja kiihdyttää taistelua tavaravirtojen hallinnasta.

Suur-Kööpenhaminan alueella asuu noin kaksi miljoonaa ihmistä. Rikostilastojen mukaan siellä tapetaan vuosittain 14 ihmistä. 300 000 tuhannen asukkaan Malmössa tapettiin 12 ihmistä eli suhteessa väkilukuun nelinkertainen määrä verrattuna Kööpenhaminaan.

Maalaisjärjellä luulisi, että suurkaupunki Kööpenhamina tarjoaisi paremman toimintaympäristön järjestäytyneelle rikollisuudelle kuin huomattavasti pienempi Malmö. Myös tavalliselle tallaajalle Malmö on muuttunut aiempaa vaarallisemmaksi. Pelkästään marraskuussa kaupungissa tehtiin 80 ryöstöä.

Blogisti Yrjöperskeles kutsuisi kriminologi Granathia ”Selitteläätiön” maisteriksi. Brittiläinen Theodore Dalrymple puolestaan kutsuu kriminologiaa ”roskaksi, jonka tarkoituksena on tietoisesti pimittää todellisuutta 60-lukulaisen sosiologian hengessä.”

Kansanvalistusta

Pelastakaa Lapset ry on liittynyt monikulttuuri-ideologiaa tuputtavien järjestöjen sankkaan joukkoon. En tiedä, onko liittyminen tapahtunut vasta äskettäin vai jo pitemmän aikaa sitten. Joka tapauksessa järjestö on julkaissut R-sanakirjan, jonka tarkoituksena on lisätä tietoa rasismista, sen tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta.

Kirjan sisältö on sitä itseään eli samaa huttua kuin muutkin vastaavasta aihealueesta julkaistut valistusläpyskät. Lähdeviitteistä löytyy myös tuttuja nimiä kuten Honkatukia, Rastas, Jokisalo (Stasi), Suurpää (Leena, ei Johanna), Honkasalo (se uhriutunut rasismitutkija) ja Puuronen.

Kirja on ilmeisesti suunnattu sekä nuorten parissa ammatikseen työskenteleville että vapaaehtoisille. Se tarjoaa hyvät eväät noituuden rasismin tunnistamiselle ja siihen puuttumiselle. Eli kaikki, jossa mikä tahansa ei-länsimainen esiintyy negatiivisessa valossa, on rasismia, myös tämä blogi.

Lieksan Facebook-rasismi syyteharkintaan

Pohjois-Karjalan poliisi on saanut valmiiksi esitutkinnan Lieksan ns. Facebook-jutussa, ja tapaus on siirtynyt Valtakunnansyyttäjänvirastolle syyteharkintaa varten. Jutussa kymmentä henkilöä epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja näistä kahta rikoksen törkeästä muodosta. Nuorin epäillyistä on 15- vuotias tyttö ja loput 20-50 -vuotiaita miehiä.

Törkeä kiihottaminen kansanryhmää vastaan lisättiin rikoslakiin uutena rikosnimikkeenä viimeisimmässä lakimuutoksessa. Lieksan tapaus on ensimmäinen kerta, kun kyseistä rikosnimikettä käytetään poliisitutkinnassa.

Rikoskomisario Antti Arponen Pohjois-Karjalan poliisista kertoo:

”Laki lähtee siitä, että puhutaan törkeästä tekomuodosta, jos teko on aiheuttanut kohteelle jonkinlaista konkreettista vaaraa.”

Arponen ei kuitenkaan kerro, mikä tai kuka on rikoksen kohde ja millaista konkreettista vaaraa Facebook-kirjoittelusta on aiheutunut. Tyypillisesti kiihottaminen kansanryhmää vastaan on ns. uhriton rikos, jossa konkreettista kärsijää on mahdotonta löytää. Voi olla, että tässä tapauksessa Arposen mainitsema konkreettinen vaara on mielikuvituksen tuotetta.

Mikäli epäilty kirjoitus on tämä, syytteen törkeästä kiihottamisesta kansanryhmää saa Ajankohtaisen kakkosen lähetyksessäkin esiintynyt lieksalaismies. Tv-lähetyksessä mies kertoo, että muutama loukkaava kirjoitus oli tehty alkoholin vaikutuksen alaisena. Lähetyksestä käy myös ilmi, että maahanmuuttajien saamat todelliset ja kuvitellut sosiaalietuudet herättävät katkeruutta kantaväestön edustajissa. Lieksassa on mm. spekuloitu, onko kunta ostanut maahanmuuttajille autoja.

Illman testaa lain mahdollisuuksia

Ajankohtaisessa kakkosessa esiintynyttä vihakirjoittajaa on vaikea pitää vaarallisena rikollisena, joka muutaman kännipostauksen takia pitäisi tuomita vankilaan. Tarkoituksena on lähinnä testata uuden sananvapautta rajoittavan lain toimivuutta käytännössä. Tämän voi päätellä muutama viikko sitten julkaistusta Turun Sanomien uutisesta.

Uutinen, jossa väitettiin teleoperaattorien joutuvan vastuuseen vihapuheista, kuitenkin osoittautui ankaksi. Valtionsyyttäjä Illman korjasi väärinkäsityksen seuraavasti:

”Kuten lehden sivulla 11 kerrottiin, työryhmä pohtii, voisiko lakia tulkita muiden ylläpitäjien vastuuedellytysten suhteen niin, että he saisivat samanlaisen aseman, kuin mitä operaattorit sähkökauppalain erityissäännöksen nojalla saavat.”

Itse en ymmärrä, mitä Illman tuossa oikeasti halusi sanoa. Kuten linkittämäni kirjoittaja arvelee, Illman tuskin on lieventämässä vastuukysymyksiä. Siksi on mielenkiintoista seurata, mitä Lieksan Facebook-rasismista seuraa. Kuka on vastuussa ja millä perusteilla?

Lieksan tapauksessa kiinnittää huomiota myös se, että Pohjois-Karjalan poliisi on näkyvästi pyrkinyt mustaamaan Lieksan mainetta ja esittänyt peiteltyjä uhkauksia lehdistön välityksellä. Maakunnan valtalehti Karjalaisen toimitus on osallistunut kampanjaan moralisoivilla lehtijutuilla ja kolumneilla.

Poliisin resurssipulasta puhuminen ei ole uskottavaa, jos aikaa ja energiaa riittää Facebook-jutun kaltaisten mitättömien asioiden tutkimiseen ja enimmäkseen harmittomien ihmisten vangitsemiseen vaarallisina viharikollisina.

Dagmar

En ole yleensä pelännyt metsässä, mutta tämä aamupäivä teki poikkeuksen. Puista putoili kovassa tuulessa oksia ja kuuset natisivat uhkaavasti tuulenpuuskissa.  Vanhat kuuset märässä ja savisessa metsämaassa eivät kestäneet Dagmar-myrskyä pystyssä.

Valokuvat on otettu kännykkäkameralla eivätkä valitettavasti pärjää tasoltaan Tapio Tuurin kuville Kyrönjoen maisemista.

Hyvää joulua 2011

Vuoden 2011 joulublogin aloitan tarkastelemalla, miten ei-kristityt suhtautuvat joulun viettoon. Varmana suuren kristillisen juhlapyhän merkkinä voi pitää sitä, kun ateisti ja skeptikko Lauri Gröhn muistuttaa, mistä juhlassa oikeasti on kyse.

Lauri on useimpien ateistien ja skeptikkojen tavoin leppoisa ja huumorintajuinen ihminen, jonka maailmankuva ei iästä ja runsaasta tietomäärästä huolimatta ole päässyt urautumaan. Laurin mielestä kristinusko on mithralaisuuden jäljitelmä. Kiitos Lauri tästä tiedosta! Ilman sitä voisi olla vaikea tulla toimeen. Joulun kunniaksi toivotan Laurille onnea ja menestystä taistelussa ilmastodenialismia, pseudotieteitä, horoskooppeja, astrologiaa ja muuta hömppää vastaan.

Seuraavaksi siirrytään muslimeihin. Tässä eräs islamin asiantuntija varoittaa muslimeita joulun vaaroista. Hänen mukaansa on väärin toivottaa vääräuskoisille kristityille hyvää joulua. Muslimille oikea tapa on sanoa: ”Toivotan sinulle parasta.” Muslimille paras tarkoittaa tietysti islamia ja toivotukseen sisältyy toivomus, että vääräuskoinen palaisi ainoan oikean uskonnon pariin.

Joulu ei olisi mitään ilman joululauluja. Tässä laulussa kerrotaan muun muassa, miltä joulu näyttää kristinuskon alkuperäisillä syntysijoilla Bethlehemissä. Palestiinalaishallinnon hallitsemattoman raivon ministeri Tawil Fadiha esittää tunnetun joululaulun uusitulla sanoituksella.

Blogin kuvituksena oleva joulumaisema puolestaan saa minut melkein uskomaan ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen. En ole ennen nähnyt pajunkissoja jouluna. Hyvää joulua lukijoille ja muillekin!

Muhammadista ja Aishasta taas

Itävallassa juuri päättynyt Elisabeth Sabaditsch-Wolffin oikeudenkäynti oli lopputulokseltaan liki identtinen taannoisen Jussi Halla-ahon oikeudenkäynnin kanssa. Oikeus katsoi Sabaditsch-Wolffin syyttömäksi kiihottamiseen kansanryhmää vastaan mutta syylliseksi uskonrauhan rikkomiseen tai itävaltalaisittain laillisesti tunnustetun uskonnon pyhinä pitämien asioiden halventamiseen.

Sabaditsch-Wolff oli tammikuusta 2008 alkaen pitänyt joukon luentoja islamin ideologiasta ja vaikutuksesta Euroopassa. Aluksi osallistujia oli kymmenkunta ja loppuvaiheessa 35. Lokakuussa 2009 kaksi itävaltalaisen news.at -lehden toimittajaa osallistui seminaariin ja kirjoitti aiheesta jutun. Vähän myöhemmin Sabaditsch-Wolff kutsuttiin Liittovaltion perustuslakia suojelevan ja terrorisminvastaisen viranomaisen kuultavaksi.

Helmikuussa 2011 alioikeus tuomitsi Sabaditsch-Wolffin syylliseksi uskonrauhan rikkomiseen ja tänään Itävallan korkein oikeus piti tuomion voimassa. Ennakkotapauksena oli aiempi Susanne Winterin tuomio samasta aiheesta.

Sananvapausrikoksen perustelut

Kuten aiemmassa sananvapauden puutetta käsitelevässä artikkelissani totesin, totuus ei ole nykyaikaisessa sananvapausrikosoikeudenkäynnissä mikään puolustus. On täysin turhaa todistella, että hadithien mukaan islamin profeetta Muhammad meni naimisiin 6-vuotiaan Aishan kanssa ja avioliitto saavutti täyttymyksensä, kun Aisha oli 9-vuotias.

Oikeus ei välitä totuudesta vaan siitä, oliko tarkoituksena halventaa islamia. Sabaditsch-Wolffin tapauksen perustelut kertovat tämän varsin hyvin:

”Naimisiinmeno kuusivuotiaan kanssa ja avioliiton täyttyminen, kun hän on yhdeksän vuotta, voi järkyttää joitakin ihmisiä. Tässä on kuitenkin villakoiran ydin. Syyllisyyden kannalta voimme todeta, että ilmaisu ”Muhammad ilmeisesti piti lapsista...” ei ole hyväksyttävä mielipide. Kyseessä on halventaminen, jota ei voi puolustella.”

Sabaditsch-Wolff oli luennollaan ilmaissut, että Muhammad ilmeisesti pitää lapsista. Lause oli oikeuskäsittelyssä irrotettu asiayhteydestään ja todettu halventavaksi. Tällä perusteella oikeus päätti tuomita Sabaditsch-Wolffin.

Totuus joskus loukkaa etenkin silloin, kun länsimainen vääräuskoinen puhuu islamista. Islamin profeetta Muhammadin elämän ja toiminnan tietyt kohdat ovat luonteeltaan sellaisia, että niistä ei kannata puhua tai kirjoittaa lainkaan, jos ei halua tulla tuomituksi. Miten ja miksi tällaiseen tilanteeseen on länsimaissa tultu, onkin jo sitten toinen tarina.

Tuomioiden seuraukset

Suomessakin on Hämeen-Anttilan suulla todettu tuomioistuimessa asti, että profeetta Muhammad on muslimeille pyhä. Samalla monet pitävät itsestään selvänä, että toisten pyhinä pitämiä asioita ei saa loukata.

1400 vuotta sitten elänyt uskonnollinen johtaja eli täysin toisenlaisessa maailmassa, kuin missä me nykyisin elämme. Muhammadin elinaikana hänen avioliittonsa Aishan kanssa ei ollut mikään suuri skandaali eivätkä islamilaiset lähteet tunnu tätä tekoa mitenkään erityisesti häpeävän. Aisha eli vielä pitkään profeetan kuoleman jälkeen, ja hän on merkittävä esikuva musliminaisille.

Ongelmalliseksi Muhammadin käytöksen tekee profeetan esikuvallinen luonne. Lapsiavioliitot ovat tavanomaisia islamilaisissa maissa ja muslimimaahanmuuttajat ovat tuoneet käytännön mukanaan länteen. Tämä on oikeasti ikävä ja järkyttävä asia eikä se, mitä tapahtui 1400 vuotta sitten.

Profeetan lapsivaimosta päästäänkin sitten sharia-lakiin, jota jopa Suomessa on yritetty tuoda osaksi kotimaista lainsäädäntöä Kimmo Sasin johdolla. Pelkistetysti voidaan sanoa, että sharia-lailla ei ole muita lähteitä kuin Koraani ja profeetta Muhammadin elämästä kertova perimätieto. Kaikki lait ja säädökset johdetaan näistä kahdesta tavalla tai toisella.

Tällainen lainsäädäntö soveltuu erittäin huonosti länsimaiseen yhteiskuntaan, joka lähtee siitä, että lait ovat ihmisten tekemiä ja niitä voi muuttaa. Ne eivät ole peräisin Allahilta kuten sharia.

Yllä mainitut asiat osoittavat selkeästi, että Muhammadin avioliitto kuusivuotiaan Aishan kanssa ei ole yhteiskunnallisesti merkityksetön asia. Sen sijaan, että tuomioistuimet tuomitsevat länsimaisia ”islamofobeja” islamin pyhinä pitämien asioiden pilkkaamisesta, muslimimaahanmuuttajille tulisi tehdä selväksi, että lännessä sharia-lailla ei ole eikä pidä olla minkäänlaista asemaa. Profeetan antama esimerkki ei anna aikuiselle ihmiselle oikeutta mennä naimisiin esipuberteetti-ikäisen tytön kanssa. Maailmasta löytyy tarpeeksi islamilaisia maita, joihin voi muuttaa, jos haluaa elää sharia-lain mukaisesti.

Suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden nimiin vannova ei kuitenkaan voi asettaa länsimaista kulttuuria islamilaista ylemmälle tasolle ja sanoa, että sharia-laki ei sovellu länsimaiseen yhteiskuntaan. Siksi totuudenpuhujat pitää mieluummin vaientaa ja pakottaa ihmiset suvaitsemaan islamin kaikkein vastenmielisimpiä piirteitä tai vähintäänkin selittämään niitä parhain päin.

Nähdyn kaltaiset tuomiot herättävät varmasti vastareaktioita. Ihmisten oikeustajua loukkaa se, että islamia kohdellaan silkkihansikkain samalla, kun kristinuskoa saa vapaasti halventaa. Samalla tavalla postmoderniin oikeudenkäyttöön tottumattomalle voi olla vaikea ymmärtää, miksi totuuden puhumisesta rangaistaan ja miksi radikaalit islamistit saavat vapaasti levitellä vihapuheitaan.

Brittiläinen kommentaattori Douglas Murray kertoi Kööpenhaminassa pitämässään puheessa oman käsityksensä English Defence League -järjestön synnystä. Hänen mukaansa järjestöä tuskin olisi olemassa, jos radikaalit islamistit Anjem Choudaryn johdolla eivät olisi häirinneet Lutonissa järjestettyä sotilasparaatia. Viranomaisten pyrkimys suojella islamistien mielenosoitusta ja heidän sananvapauttaan herätti närää ihmisissä, jotka olivat tulleet seuraamaan brittisotilaiden marssia kaupungin läpi.

Murray käytti myös esimerkkinä Geert Wildersin Fitna-elokuvaa, jonka sisältö koostui lähes pelkästään radikaalien islamistien julkisista esiintymisistä. Fitnassa pahana ei pidetty islamistien puheita sinänsä vaan sitä, että Wilders esitti näitä puheita elokuvassaan ja näin ”lietsoi vihaa”.Asiat on siis käännetty päälaelleen. Islamistin vihaa tursuavat puheet eivät ole ongelma vaan se, että valkoihoinen länsimaalainen siteeraa niitä.

Samalla tavalla islamin profeetta Muhammadin ja Aishan välisen avioliiton antama moraalinen esimerkki ja sen vaikutukset tänä päivänä eivät ole ongelma sinänsä vaan se, jos valkoihoinen länsimaalainen sanoo, että 54-vuotiaan miehen ja 9-vuotiaan tytön välinen sukupuolisuhde on itse asiassa pedofiliaa.

Perussuomalaiset valtamedian tähtäimessä

Vajaa viikko sitten mediassa väitettiin vakavalla naamalla, että Perussuomalaiset saivat jytkyyn vetoapua medialta. Uutisessa viitattiin Turun yliopistossa tehtyyn tutkimukseen, jossa kartoitettiin vaaliajan mediaa. Erityisesti se, että Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini päästettiin tv-väittelyyn kolmen suuren puolueen kanssa, katsottiin merkittäväksi vetoavuksi.

Lisäksi mainitaan seuraavaa:

” Myös lehdissä korostuivat perussuomalaisten nousuun liittyvät jutut. Puolueen kannatuksen kasvu, nousun syiden pohdinta ja puolueen poliittiset linjaukset kuuluivat eniten kirjoitettujen aiheiden joukkoon.”

Jos jokin puolue kasvattaa gallupeissa merkittävästi kannatustaan edellisiin vaaleihin verrattuna, kyseessä on uutinen. Vai onko media unohtanut tärkeimmän tehtävänsä uutisten levittäjänä? Perussuomalaiset nousi mielipidetutkimuksissa raketin lailla ja puolue saavutti Suomen historian suurimman vaalivoiton, jos sitä mitataan kannatusprosentin nousun perusteella.

Lisäksi uutisessa ei lainkaan kuvattu tapaa, jolla tiedotusvälineet kohtelivat Perussuomalaisia. Olisi valehtelua väittää, että tiedotusvälineet olisivat ennen vaaleja suhtautuneet Perussuomalaisten nousuun myönteisesti.

Vaalien alla Taloustutkimus mittasi Perussuomalaisille aiempaa alhaisemman 15,4 prosentin kannatuksen. Tämä johti spekulointeihin Taloustutkimuksen puolueettomuudesta tai lähinnä sen puutteesta. Yhtiön omistaja nimittäin on Kokoomuksen kansanedustaja Eero Lehti.

Perussuomalaisten gallup-kannatusta säädettiin ns. korjauskertoimilla, joiden avulla pyrittiin arvioimaan Perussuomalaisten kannattajien äänestystodennäköisyyttä. Korjauskertoimista ja Taloustutkimuksen epämääräisistä gallupeista huolimatta jytky realisoitui 19 prosentin kannatuksena.

Vaalien jälkeen

Vaalien jälkeen tiedotusvälineet kävivät kiinni Perussuomalaisten kokemattomiin kansanedustajiin ja onnistuivatkin luomaan useita skandaaleja. Jossakin vaiheessa suomalaismedian edustajat tajusivat, että he eivät osaa selittää Perussuomalaisia kunnolla. Apua tähän ongelmaan haettiin naapurimaa Ruotsista ja rasisminvastaisesta Expo-sanomalehdestä.

Turun Sanomissa Tuomas Muraja osoitti ymmärtävänsä ongelman luonteen. Artikkelissaan ”Suomen Sisun fasistisuutta ei tuotu esiin vaalikampanjan aikana” Muraja valittelee:

” Yksi tärkeimmistä tiedotusvälineiden tarjoamista vetoavuista oli kuitenkin se, ettei perussuomalaisten sisällä vaikuttavan Suomen Sisu -järjestön periaateohjelman fasistisuutta ja Nuivan vaalimanifestin rasistisuutta kunnolla ja asiantuntevasti käsitelty mediassa.”

Päällisin puolin tuo vaikuttaa itsekritiikiltä mutta tuskin todellisuudessa on sitä. Ennemminkin media etsii itselleen oikeutusta jatkaa Perussuomalaisten mustamaalausta ja tarvitsee siihen uusia keinoja. Rasisti-, fasisti- ja natsikortit tahtovat kulua käytössä ja menettää sitä myötä uskottavuutensa. Kannattaa myös huomata tapa, jolla Muraja puhuu vetoavusta. Media mielellään näkee itsensä kuninkaantekijänä, vaikka valtamedian roolia Perussuomalaisten nousussa voi pitää vähäisenä.

Vetoapua Ruotsista

Expon Daniel Poohl tosin yrittää pitkittää rasisti- ja fasistikorttien käyttöikää tarjomalla median käyttöön omaa asiantuntemustaan:

”Ruotsalaislehti Expon päätoimittaja Daniel Poohl osoitti muutama päivä sitten, että Suomen Sisun periaateohjelma on toimitettu versio Suomen, Saksan ja Italian 1930–40-luvun fasistipuolueiden ohjelmista ja Nuiva vaalimanifesti kehittelee rasismia.”

Voiko mustamaalaus olla vähemmän omaperäistä kuin yllä olevassa sitaatissa? 

Muraja osoittaa tietojensa ja ymmärryksensä vähäisyyden viimeistään seuraavassa kappaleessa:

” Suomalaisesta keskustelusta puuttuu fasismin ja rasismin tuntemus, mikä on mahdollistanut Soinin ja Suomen Sisun liiton olemassaolon.”

”Suomessa moni kuvittelee, ettei 1930-luku voisi tapahtua uudestaan, mutta esimerkiksi näin tapahtui Etelä-Amerikassa koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan aina siihen asti, kunnes demokratia hiljalleen alkoi vakiintua. Demokratia voi sortua hyvin helposti.”

Muraja ei ilmeisesti ole koskaan törmännyt suureen rasismiasiantuntijaan Vesa Puuroseen, jolla ei ole ilmennyt vaikeuksia saada omia näkemyksiään sanomalehtien sivuille. Vaihtoehtoisesti Muraja ei pidä Puurosta tarpeeksi kovan luokan rasismintuntijana. 

30-luvun Eurooppa ja Etelä-Amerikan sotilashallitukset kylmän sodan aikana eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Yhden syyn demokratian vakiintumiselle Muraja jättää mainitsematta. Kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen myötä kommunismin uhka poistui eikä Yhdysvalloilla enää ollut syytä tukea diktatuureja Latinalaisessa Amerikassa.

Joskus sokea kana löytää jyvän. Näin kävi Murajallekin:

” Yksi syy siihen, miksi Suomessa media ei saa todettua Suomen Sisun fasistista luonnetta on historiantuntemuksen puutteen lisäksi se, että Neuvostoliitto ja sen liittolaiset, kuten suomalaiset taistolaiset, käyttivät fasismin käsitettä väärin kuvaamaan yleisesti oikeistoa.”

Muraja olisi kuitenkin voinut kysyä, miksi kommunistit käyttivät sanaa fasismi eikä kansallissosialismi. Tapio Tuuri vastaa kirjoituksessaan tähän:

” Miksi neukut nostivat fasismin propagandasodassa suureksi vihollisekseen? No tietenkin siksi, että natsit olivat melkein yksi yhteen neukkuideologian kanssa. Sitä ei sopinut paljastaa.”

Samalla tavalla Expo-järjestö vaikenee Ruotsin äärivasemmistolaisen AFA-järjestön harjoittamasta väkivallasta ja poliittisesta terrorista. 

Persuvastaista propagandaa

Valtamedialta onkin odotettavissa lisää persuvastaista propagandaa höystettynä sopivilla rasisti-, fasisti-, natsi- tai impivaararinnastuksilla. Viimeisin trendi valtamediassa on julkaista sopivasti Perussuomalaisten teemoja mitätöiviä tarkoitushakuisia mielipidekyselyjä. Esimerkiksi Iltalehden äskettäisen gallupin perusteella suomalaisten enemmistö kannattaa euroa.

Varsinaiset pohjat vetää kuitenkin Helsingin Sanomat pääkirjoitussivullaan, jossa lehti ennustaa Perussuomalaisten suosion heikkenemistä. Muinoin laatulehtenä pidetty HS valehtelee lukijoilleen häpeämättä:

” Kysely näyttää kannatuksen hienoista laskua myös Sdp:lle, mutta vielä ei voi puhua trendistä – kuten perussuomalaisilla – vaan notkahduksesta.”

Näin lehti selittää SDP:n vaaleista toiseen jatkunutta kannatuksen laskua. 

On epäselvää, miten valtamedian ”vetoapu” todellisuudessa vaikuttaa Perussuomalaisten kannatukseen. Valtamedian uskottavuutta kömpelö ja läpinäkyvä propaganda ei ainakaan paranna.

Hirvisaarelle kuonoon

Kouvolan hovioikeus kumosi Päijät-Hämeen käräjäoikeuden päätöksen ja tuomitsi kansanedustaja James Hirvisaarelle sakkoja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Uusi Suomi referoi tuomion perusteluja seuraavasti:

”Hirvisaari toteaa kirjoituksessaan hillittömän muslimimaahanmuuton mukana tulevan  muun muassa huumeita, ryöstelyä, raiskausrikoksia, pedofiliaa ja lopulta jopa terrorismia. Teksti on yleistävä ja syrjivä, koska se kohdistuu yleisesti kaikkiin muslimeihin rajoittumatta vain ääriaineksiin, ja siinä kuvataan kokonaiseen kansanryhmään kuuluvat ihmiset rikollisina ja muihin nähden ala-arvoisina.”

Hovioikeuden perustelut eivät kaikilta osin kestä lähempää tarkastelua. Hirvisaari ei kirjoituksessaan sano, että tämä koskee kaikkia muslimeja vaan puhuu lähinnä muslimien maahanmuuton seurauksista. Toisaalta hänen kirjoituksestaan puuttuu myös poliittiseen korrektiuteen kuuluva ”Vapaudu vankilasta” -kortti, eli hän ei sano, että valtaosa muslimeista on kunnon väkeä tai että islam on monimuotoinen uskonto.

Kaikki Hirvisaaren luettelemat ilmiöt liittyvät kuitenkin tavalla tai toisella ”hillittömään muslimimaahanmuuttoon” lukuun ottamatta kivityksiä ja ruoskimisrangaistuksia, joita käytetään lähinnä kaikkein vanhoillisimmissa islamilaisissa maissa kuten Iranissa ja Saudi-Arabiassa. Esimerkkejä Hirvisaaren mainitsemista ilmiöistä ei tarvitse etsiä kissojen ja koirien kanssa, vaan niitä löytyy Pohjoismaista ja jopa Suomesta.

Hirvisaaren kohdalla totuus ei kuitenkaan ole mikään puolustus. Hovioikeus tulkitsi Hirvisaaren pyrkivän aiheuttamaan halveksuntaa muslimeja kohtaan ”yleistävällä” lausunnollaan. On täysin yhdentekevää, pitääkö Hirvisaaren lausunto olennaisilta osiltaan paikkansa vai ei.

Poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaan on myös kiellettyä sanoa, että tietyn kansanryhmän laajamittainen maahanmuutto on haitallista, koska tällöin on kyseessä syrjivä kielenkäyttö eli vihapuhe. Sillä, että väite todennäköisesti pitää paikkansa, ei ole merkitystä.

Hovioikeuden perusteluissa esiintyy myös sana ”rajoittumatta ääriaineksiin”. Ilmiöillä, jotka Hirvisaari liittää ”hillittömään muslimimaahanmuuttoon”, ei välttämättä ole mitään tekemistä uskonnollisuuden tai sen ääri-ilmiöiden kanssa. Esimerkiksi musliminuorten katujengeissä tuskin keskitytään hartauden harjoittamiseen. Tästä huolimatta katujengien jäsenet usein identifioivat itsensä muslimeiksi ja pitävät vääräuskoista kantaväestöä lähtökohtaisesti itseään alempiarvoisena. Kantaväestöön kuuluvat naiset taas ovat huoria ja heimosoturille vapaata riistaa. Tanskalainen psykologi Nicolai Sennels on haastatellut vankilassa tuomiotaan kärsiviä muslimeja ja kuvannut heidän arvo- ja asennemaailmaansa kirjassaan Among Criminal Muslims.

Hirvisaari oli siis enemmän oikeassa kuin oman erikoisalansa ulkopuolella asiantuntijaa esittänyt Kouvolan hovioikeus, jonka mielestä ainoa lainmukainen tapa kuvata muslimimaahanmuuttajien aiheuttamia ongelmia on liittää ne johonkin radikaaliin ideologiaan.

On kiistämätön tosiasia, että tiettyjä ilmiöitä kuten naisten sukupuolielinten silpomista tai tyttöihin kohdistuvaa kunniaväkivaltaa ei esiintyisi laajassa mittakaavassa ilman islamilaisista maista Suomeen kohdistuvaa maahanmuuttoa. On täysin merkityksetöntä, johtuuko tämä islamista, onko kyseessä heimokulttuuriin liittyvä piirre tai harrastavatko myös joidenkin muiden uskontojen edustajat vastaavaa. Mutta jos olet kantaväestöön kuuluva mies ja erehdyt liittämään sukuelinten silpomisen ja kunniaväkivallan maahanmuuttoon islamilaisista maista, olet vihapuhetta suoltava islamofobi ja voit joutua tuomiolle puheistasi.

Breivikistä uhri

En kirjoita tämän vuoden itsenäisyyspäivästä tässä kirjoituksessa vaan kehotan lukemaan Kumitontun, Yrjön ja Tapio Tuurin tervehdykset. Sen sijaan puutun yhä ajankohtaiseen Anders Breivikiin ja tämän oikeudenkäyntiin, joka jatkuu siitä huolimatta, että syytetty todettiin mieleltään sairaaksi.

Asianajaja Geir Lippestadin show

Breivik valitsi asianajajakseen Geir Lippestad -nimisen henkilön, joka on mm. aktiivinen Norjan Työväenpuolueen jäsen ja sen Nordstrandin paikallisosaston varapuheenjohtaja. Breivik mahdollisesti valitsi tämän talousrikollisuuteen erikoistuneen asianajajan, koska tämä oli aiemmin puolustanut oikeudessa Benjamin Hermansenin rasistista murhaajaa.

Lippestad päätti jostain syystä kutsua oikeudenkäyntiin todistajaksi norjalaisen document.no -sivuston ylläpitäjän Hans Rustadin ja Breivikin manifestissaan siteeraaman bloggari Fjordmanin eli oikealta nimeltään Peder Nøstvold Jensenin. Lippestad kertoi Dagbladet-sanomalehdelle:

”Meillä on tietysti sananvapaus mutta niiden, jotka levittämällä väärää tietoa luovat vaarallisia tilanteita, pitää ottaa vastuu. Käytämme paljon aikaa tämän vastuun esittämiseen oikeudenkäynnissä.”

Oikeuspsykiatrien johtopäätös oikeuttaa Lippestadin ottamaan Breivikin radikalisoitumisesta vastuussa olevat henkilöt mukaan oikeudenkäyntiin. Hän perustelee asian seuraavasti:

”On helppoa levitellä käsiään ja todeta, että minulla ei ollut aavistustakaan, että joku toimisi kuten Anders Behring Breivik. Olet vastuussa, kun ilmaiset itseäsi äärimmäisillä tavoilla.”

Dagbladetin artikkelin otsikossa Lippestad syyttää suoraan verkkokirjoittelijoita:

”Verkkokirjoittajat ovat vastuussa terrorista.”

Lippestad yrittää oikeudenkäynnissä näyttää, miten Breivikiin on vaikutettu. Nettikirjoittajat saavat selittää, mitä he ovat kirjoittaneet ja miksi. Lyhyesti sanottuna Lippestad yrittää tehdä Breivikistä pahojen islamofobisten kirjoittajien uhrin.

On kuitenkin epäselvää, ymmärtääkö asianajaja oikeasti, mihin hän on ryhtymässä. Itseluottamuksesta hänellä ei ainakaan ole puutetta, koska hän noin vain kuittaa Rustadin ja Jensenin kirjoitukset ”vääränä tietona”. Jos kerran Breivikin terroritekoon inspiroineet kirjoittajat saadaan kutsua oikeuteen, miksi Norjan monikulttuuripolitiikasta vastuussa olevia poliitikkoja ei vastaavasti voitaisi kutsua selittämään politiikkansa perusteita?

Hans Rustad on ilmoittanut, että hän kommentoi asiaa sitten, kun Lippestad ottaa häneen yhteyttä. Peder Jensen ei ole kommentoinut asiaa lainkaan.

Myrkyttynyt ilmapiiri

Anders Breivik onnistui ainakin yhdessä tavoitteessaan eli myrkyttämään Norjan poliittisen ilmapiirin. Norjan Edistyspuolueen kansanedustaja Christian Tybring-Gjedde on saanut tappouhkauksia, jotka poliisi ottaa vakavasti. Hänen perhettään on kehotettu välttämään julkisia kulkuvälineitä, ostoskeskuksia ja ylipäänsä suuria väkijoukkoja.

Tybring-Gjedde kirjoitti elokuussa 2010 Aftenposteniin mielipidekirjoituksen ”Tarina Disneylandista”, jossa hän arvosteli voimakkaasti Norjassa harjoitettua monikulttuuripolitiikkaa ja asetti kyseenalaiseksi hallitsevan Työväenpuolueen oikeuden muuttaa norjalainen yhteiskunta monikulttuuriseksi. Hän myös arveli, että monikulttuurikokeilu rikkoo norjalaisen yhteiskunnan.

Kirjoituksessa esitetyt mielipiteet eivät sinänsä ole mitenkään poikeuksellisia, vaikka ne herättivätkin arvostelua julkaisuajankohtanaan. Samanlaisia kirjoituksia esiintyy kaikissa länsimaissa, joihin kohdistuu voimakasta maahanmuuttoa kolmannesta maailmasta. 22.7.2011 jälkeen moiset mielipiteet muuttuivat kuitenkin anteeksiantamattomiksi rikoksiksi.

Luonnollisesti kilpailevien puolueiden poliitikot ovat luonnehtineet Tybring-Gjedden lausuntoja natsihenkisiksi. Täten hän saa myös syyttää itseään tappouhkauksista, kuten konservatiivipoliitikko Per Kristian Foss antoi epäsuorasti ymmärtää NRK:n haastattelussa.

Kansanmurha ja sen perintö

Kun luin Serafim Seppälän kirjan Armenian kansanmurhan perintö, mieleeni palautui vanhoja asioita, jotka luulin jo unohtaneeni.

En tiennyt Osmani-imperiumin toteuttamasta kansanmurhasta mitään ennen 1980- ja 1990-lukujen vaihdetta. Silloisessa internetin esiasteessa eli Usenetin uutisryhmissä turkkilainen ”robopostaaja”, joka kutsui itseään nimellä Hasan B. Mutlu (ja myöhemmin Serdar Argic) yritti väittää, että itse asiassa armenialaiset murhasivat turkkilaisia ja kurdeja 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana, vaikka todellisuudessa asia oli täsmälleen päin vastoin.

Internetin historian ensimmäinen spämmääjä

Hasan B. Mutlua voidaan hyvällä syyllä pitää internetin historian ensimmäisenä spämmääjänä. Kun Mutlun nimissä toimiva skripti skannasi uutisryhmistä sanoja ”Turkey” ja ”Armenia”, nykymuotoista internetiä ei vielä ollut. Monet uutisryhmien lukijat joutuivat Mutlu/Argicin ansiosta opettelemaan, miten käyttää kill-filea eli tapaa, jolla voi poistaa epätoivotun sisällön uutisryhmistä automaattisesti.

Oikeastaan Seppälän kirjan suurin puute on se, että siinä ei mainita sanallakaan Hasan B. Mutlua tai Serdar Argicia, koska nämä kaksi skriptiä kuvaavat parhaiten virallisen Turkin tapaa suhtautua armenialaisten kansanmurhaan. Mutlu ja Argic edustivat kansanmurhan kieltämisen äärimuotoa, jossa armenialaisia itseään syytettiin turkkilaisten ja kurdien kansanmurhasta.

Toki Seppälän kirjassa viitataan useasti turkkilaisten suurelta osin onnistuneisiin pyrkimyksiin hallita kansanmurhasta käytävää keskustelua kieltämällä tapahtunut tai vääristelemällä sen todellista luonnetta.

Mutlua ja Argicia on kiittäminen siitä, että itse tutustuin armenialaisten kansanmurhaan ja sen historiaan. Tuskin olisin ilman näitä tietokoneohjelmia edes lainannut Seppälän kirjaa. Usenetin etsivät lopulta paljastivat, että Mutlun takana oli aikanaan turkkilainen tietojenkäsittelyn opiskelija Ahmet Cosar.

Kansanmurhan perintö

Seppälän kirjassa käsitellään kansanmurhasta selvinneiden kohtaloa ja tapaa käsitellä tapahtunutta hirmutekoa ympäristössä, jossa kansanmurhaan suhtaudutaan välinpitämättömästi (länsimaat) tai se kielletään kokonaan (Turkki). Diasporassa elävät armenialaiset ovat joutuneet kestämään sekä länsimaiden välinpitämättömyyden, turkkilaisten kieltämisen että oman kulttuurillisen identiteettinsä katoamisen.

Siinä missä juutalaisten holokausti on ollut kansainvälisesti tunnustettu historiallinen tragedia, armenialaiset ovat saaneet kantaa oman kansanmurhansa taakkaa enimmäkseen yksin. Turkki on onnistunut pitämään kansanmurhan poissa kansainvälisestä politiikasta, koska se oli kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen tärkeä liittolainen. Turkin diplomaattinen vaikutusvalta esti myös armenialaisten sankaritekojen kuvaukset elokuvissa.

Musa Daghin 40 päivää oli Itävallan juutalaisen Franz Werfelin tositapahtumiin perustuva kirja, jossa kerrottiin armenialaisyhteisön puolustautumisesta ja selviytymisestä turkkilaisten kynsistä vapauteen.

Turkkilaiset onnistuivat kuitenkin 1930-luvulla estämään MGM-studioita tuottamasta elokuvaa Musa Daghin päivistä. Lopulta itsenäisesti tuotettu (heikkotasoinen) elokuva aiheesta julkaistiin vuonna 1982. Myöhemmät tuotannot antavat vielä odottaa itseään, vaikka itse tarinassa olisi ainesta uusintoihin.

Seppälän kirjassa kuvataan erinomaisesti, miten armenialaispakolaisten ensimmäinen, toinen ja kolmas sukupolvi ovat käsitelleet kansanmurhan perintöä taiteessa ja kulttuurissa. Seppälä kertoo erinomaisesti sen, mitä pelkkä kansanmurhan historia ei kerro eli selviytyjien tarinan. Seppälä jättää tietoisesti vähemmälle huomiolle kansanmurhan historiallisen taustan eli sen, miksi nuorturkkilaiset järjestivät armenialaisten etnisen puhdistuksen vuonna 1915.

Kansanmurha liittyy olennaisesti Osmanien valtakunnan rappioon ja vetäytymiseen Balkanilta. Jo vuosien 1894 ja 1896 välisenä sulttaani Abdul Hamid II:n hallituskaudella turkkilaiset surmasivat 100 000 – 300 000 armenialaista.

Nuorturkkilaisten vallankaappaus vuonna 1908 itse asiassa nosti aiemmin toisen luokan dhimmin asemassa eläneiden armenialaisten toiveita tasa-arvoisesta kohtelusta. Ensimmäinen maailmansota ja siihen liittynyt Turkin asema osana keskusvaltoja kuitenkin johtivat armenialaisten etniseen puhdistukseen, kun Turkin hallitus halusi kohdistaa koston Balkanin aluemenetyksistä Osmanien valtakuntaan jääneisiin kristittyihin kansanryhmiin.

Ruohonjuuritasolla oikeutus löytyi islamilaisesta jihad-opista, jonka mukaan dhimmin kapina islamilaista osmanihallintoa vastaan tarjosi oikeutuksen uskonnolliselle vainolle. Armeliaisuuden osoituksena armenialaisille tarjottiin mahdollisuutta kääntyä islamiin. Tähän mahdollisuuten tarttui kuitenkin vain muutama prosentti armenialaisista.

Seppälän kirjasta käy ilmi äärimmäinen julmuus, jolla kansanmurhaa toteutettiin käytännössä. Seppälä ei kuitenkaan sorru kansanmurhan toteuttajien demonisointiin vaan pyrkii analysoimaan sekä tekijöiden motiiveja että henkensä säilyttäneiden syyllisyyttä selviytymisestään. Kansanmurha onnistui tavoitteessaan eli nykyinen Itä-Turkki puhdistettiin täysin armenialaisista. Armenialaiset puolestaan menettivät Länsi-Armenian. Menetystä pahentaa tapa, jolla turkkilaiset ovat vuosikymmenen aikana kohdelleet armenialaisten kulttuuriperintoä. Ikivanhoja luostareita on käytetty armeijan ampumaharjoitusten maaleina.

Länsi-Armenia lakkasi olemasta ja siitä on enää olemassa Virtual Anin kaltaiset internet-sivustot. Moni diaspora-armenialainen on joutunut pettymään, kun hän on palannut Itä-Turkkiin ja havainnut, että vanha Länsi-Armenia on lakannut olemasta ja tilalla asuu vain turkkilaisia ja kurdeja.

Itsenäisestä Armeniasta (Itä-Armenia) ei ole armenialaisille tullut samanlaista muuttokohdetta kuin Israelista juutalaisille. Diaspora-armenialaisille entisen Neuvosto-Armenian köyhyys, korruptio ja kultuurillinen erilaisuus ei tarjoa samaistumiskohdetta.

Edit: Täällä voitte kuunnella System of a Down -yhtyeen armenialaistaustaista laulusolistia Serj Tankiania, joka on ehkä eniten tehnyt kansanmurhaa tunnetuksi nuoremman sukupolven keskuudessa.