Kotimaisessa alpakkamediassa on viime aikoina yritetty tehdä
Perussuomalaisista ”Suomen Venäjä-myönteisintä” puoluetta. Yksittäisten
edustajien kieltämättä joskus taitamattomia lausuntoja korostetaan ja
turvaudutaan myös vääriin tai asiayhteydestä irrotettuihin sitaatteihin, kuten
Iltasanomien poliittinen toimittaja Timo Haapala teki kolumnissaan, joka
perustuu tahalliseen väärintulkintaan tarkoituksena hyökätä Perussuomalaista
puoluetta vastaan.
Ulkopoliittinen keskustelu on tällä hetkellä epätervettä.
Pienikin ymmärryksen osoitus Venäjän motiiveille ymmärretään tueksi Putinille
ja tämän politiikalle, vaikka kyse on pohjimmiltaan sekä vanhojen poliittisten
päätösten seurauksista että ristiriidasta länsiliittoutumisen ja ”pienvaltiorealismin”
välillä. Tämä jako ei välttämättä noudata puolueiden rajoja.
Suomen lähtö EU-maiden rintamaan venäläisten diplomaattien
karkotuksessa on symbolinen ele. Kukaan ei tosissaan voi väittää, että
tuollainen vaikuttaisi Venäjän toimintaan millään tavalla. Sen sijaan näyttävät
mielenilmaukset suurvaltanaapuria kohtaan voivat aiheuttaa tarpeettomia
jännitteitä. Tässä tilanteessa Suomella ei ole sotilasliittoumaa tukenaan.
Kylmä sota – osat vaihtuneet
Suomalainen alpakkamedia ei tarjoa lukijalle juuri mitään
järkevää luettavaa typerän syyttelyn lisäksi. Siksi niitä pitää lukea muualta.
Jyllands Posten -lehdessä filosofi Kai Sørlander vertailee lännen ja Venäjän
suhteiden nykytilaa kylmän sodan aikaan.
Sørlander aloittaa kylmän sodan konfliktin kuvauksella. Venäjä
muodosti kylmän sodan aikaisen Neuvostoliiton ytimen ja sen turvallisuuspalvelun
entinen työntekijä johtaa nyt maata. Kylmässä sodassa oli kyse sekä johtavien
ydinasevaltojen välisestä kamppailusta että yhteiskuntajärjestelmien kilpailusta.
Lännessä markkinataloutta pidettiin ideaalina, kun taas Neuvostoliitossa
harjoitettiin suunnitelmataloutta.
Neuvostoliitto oli läpikotaisin ideologinen valtio, joka
hylkäsi tuotantovälineiden yksityisomistuksen mutta samalla se oli myös valtio,
joka toteutti marxismi-leninismin mukaista historiallista tehtävää, jossa
sosialistinen suunnitelmatalous korvaisi markkinatalouden. Kyse ei ollut
pelkästään politiikasta vaan historiallisesta vääjäämättömyydestä.
Sosialistisen suunnitelmatalouden kyvyttömyys kävi lopulta
ilmeiseksi. Kommunistijohto ei koskaan saanut taloutta toimimaan niin hyvin,
että se olisi voinut sallia vapaat ja demokraattiset vaalit, jotka todennäköisesti
olisivat johtaneet sosialismin hylkäämiseen. Tämä taas ei sopinut kommunistisen
eliitin historiakäsitykseen.
Sørlander kysyy, miten tuota konfliktia voitaisiin soveltaa
nykyiseen konfliktiin lännen ja Venäjän välillä. Hänen mielestään voidaan ainakin
oppia ideologian merkitys konfliktissa. Kuitenkin osapuolet ovat molemmat
muuttuneet kylmän sodan jälkeen eikä ideologinen ristiriita ole sama kuin
aiemmin.
Nyky-Venäjä ei enää elättele illuusiota, että sen yhteiskuntajärjestelmä
tarjoaisi lopulta paremman elintason kuin kapitalistisessa lännessä. Se on myös
lakannut kuvittelemasta, että demokratia voitaisiin ottaa käyttöön tuosta vain.
Venäjällä demokratiasta tuli synonyymi kaaokselle, joka syntyi Neuvostoliiton
hajoamisen jälkeen.
Aiemmin valtion omistamat tuotantovälineet ajautuivat
yksityisille rosvoparoneille. Yleinen epäjärjestys vallitsi ja rikollisliigojen
väliset aseelliset mittelöt olivat tavanomaisia. Nykytilanteessa Venäjä on
ottanut käyttöön perinteisen autoritaarisen hallintotavan, jota merkittävä osa
kansalaisista tukee, koska se tuo tavallisen kansan elämään turvallisuutta ja
ennustettavuutta. Pitkällä tähtäimellä kehitys voi johtaa suurempiin
kansalaisvapauksiin ja demokratiaan.
Lännen illuusiot
Samalla, kun Venäjä on siirtynyt pois ideologiasta pragmaattisempaan
suuntaan, länsi on toiminut päinvastoin ja ideologian merkitys on kasvanut. Kun
aiemmin lännessäkin ajateltiin, että valtion pitää ohjata markkinoita,
Neuvostoliiton suunnitelmatalouden epäonnistuminen johti toiseen ääripäähän eli
syntyi yleinen konsensus, jonka mukaan markkinoiden tuli antaa toimia ilman
ohjausta.
Samanaikaisesti markkinoiden vapauttamisen kanssa otettiin
toinenkin ideologinen askel. Sen sijaan, että olisi pyritty pitämään yllä ja
kehittämään demokraattista kulttuuria, lähdettiin tavoittelemaan monikulttuurista
yhteiskuntaa. Enää läntisten demokratian ei enää tarvitsisi keskittyä pitämään
yllä kulttuurillista jatkuvuutta, joka oli tuottanut suhteellisen hyvin toimivat
demokraattiset yhteiskunnat. Sen sijaan niiden tulisi sopeutua globalisaation
ja pakolaisvirtojen aiheuttamiin vaatimuksiin ja antaa kaikenlaisten
kulttuurien elää alueellaan.
Tällä ideologisella muutoksella on ollut todellisia
väestöllisiä seurauksia. Länsimaat ovat ottaneet vastaan runsaasti siirtolaisia
ja pakolaisia ei-länsimaisista kulttuureista, erityisesti islamilaisesta
kulttuuripiiristä. Tämä on merkittävää, koska islamin arvot kuten sharia-laki
ja uskonnon määräämä jako muslimeihin ja ei-muslimeihin ovat ristiriidassa
länsimaisten sekulaarien ja demokraattisten arvojen kanssa ja jopa muodostavat
näin riskin sekulaarin demokraattisen järjestyksen olemassaololle.
Varmuudella ei tiedetä, tuleeko monikulttuurinen demokratia
toimimaan. Aina voi toivoa, mutta tässä toivossa on jotakin samaa kuin siinä,
kun odotetaan sosialistisen suunnitelmatalouden toimivan ja luovan vapautta
yksilöille. Se edellyttää ihmisluonnolta enemmän kuin sille on annettu. Tämä
muutos ei tapahdu vain siksi, että joku toivoo sen tapahtuvan.
Tästä pääsemmekin kummalliseen kulttuurilliseen paradoksiin.
Kun se aiemmin oli Neuvostoliitto, joka tuhosi itsensä sisältä päin utopistisen ideologian takia, nykyisin läntiset
demokratiat ovat juuttuneet utopistiseen ideologiaan, ja Venäjä autoritaarisine
hallintoineen taas edustaa pragmaattisuutta. Tätä taustaa vasten Venäjän kansalla
on mahdollisuus hiljaa taistella suuremman poliittisen vapauden puolesta.
Sitä vastoin läntisten demokratioiden tilanne näyttää
epävarmalta. Vaikka ne heräisivätkin monikulttuurisesta utopiastaan, ne
kaivavat omaa hautaansa. Jotta silmät avautuisivat, tarvitaan vapaata ja avointa
keskustelua. Tämän keskustelun on kuitenkin tukahduttanut poliittinen
konsensus, jonka mukaan kaikki monikulttuuri-ideologian arvostelu on rasismia
ja islamin poliittisen ideologian kritisointi islamofobiaa. Sellaisessa
ilmastossa ei ole tilaa epäilylle ja debatille. Seuraava kysymys on, onko
demokratia riittävän vahva murtamaan tämän valheellisen konsensuksen. Mitä myöhemmin
näin käy, sitä pahempi on tilanne, josta läntiset demokratiat joutuvat itsensä
pelastamaan.
Huomioita
Yllä oleva kirjoitus oli vapaasti kirjoitettu referaatti Kai
Sørlanderin mielipidekirjoituksesta. Kaikki käännösvirheet ja väärinymmärrykset
ovat siis allekirjoittaneen vastuulla. Sørlanderin perusanalyysi tilanteesta on
oikea, mutta ainoana miinuksena voi mainita liiallisen optimismin Venäjän
kehityksen suhteen. Venäjällä asiat voivat kehittyä myös nykyistä huonompaan
suuntaan. Lisäksi maa kärsii samoista väestöllisistä ongelmista kuin läntinen
Eurooppa.
Kirjoituksessa on myös vedetty hieman mutkia suoriksi. Länsimaat
ovat erilaisessa tilanteessa toisiinsa nähden. Itäisen Keski-Euroopan entiset
kommunistimaat näyttävät tässä vaiheessa välttyvän kokonaan
monikulttuuri-ideologian vaikutuksilta. Juuri tästä syystä niitä niin
voimallisesti arvostellaan alpakkamediassa. Pohjoismaista Ruotsi on selkeästi
vakavimman paikan edessä.
Suomen kohdalla tilanne myös poikkeaa ratkaisevasti monesta
muusta länsieurooppalaisesta maasta, koska Venäjä muodostaa meille luonteeltaan
pysyvän turvallisuusuhan. Sen osalta voidaan kysyä, oliko Euroopan Unionin
valinta Suomen turvallisuuspoliittiseksi perusratkaisuksi oikea. Jos tähän vastaa
ei, vastaaja on nykyisessä mielipideilmastossa Putinin asialla.
8 kommenttia:
Kiitoksia referoinnista. Aina ei tarvi keksiä pyörää uudelleen. Voi kääntää suomeksi koska aineistosta ei maailmalla ole pulaa.
Länsi ei tästä oikene. Itä-Eurooppa voi selvitä hyvällä tuurilla.
Sørlanderin pohdintaan voiko monikulttuurinen demokratia lopulta toimia, voisi ottaa esimerkiksi Singaporen. Se on monikulttuurinen valtio ja demokratia...joskin se demokratia on tosiasiallisesti yhden puolueen sanelemaa ja ne monet kulttuurit pidetään yhtenäisinä fascistisen poliisivaltion menetelmin.
Itäisen Keski-Euroopan valtioilla, kuten esim. Visegrád-ryhmän Unkari, Tšekki, Slovakia ja Puola on oppimiskokemus suuren miehittäjän hallitsemasta poliisivaltiosta, jota ei kuitenkaan saa sanoa sellaiseksi. Ei, vaan on julistettava liturgiaa jossa Kansojen Ystävyys Mittaamaton vallitsee yli kaikkien rajojen Tyyneltä valtamereltä Oderille ja tulevaisuudessa toki Atlantille...
Visegrád-maiden johtajat oppivat aikoinaan henkilökohtaisessa elämässään sen läksyn, joka läntisen Euroopan johtajilta on jäänyt oppimatta. Sen ei silti pidä olla turvallisuuspoliittista ajattelua totaalisesti tulppaava seikka:
Norja on NATOn perustajajäsen. Se ei kuulu EU:hun, koska ei koe sen vaikuttavan millään tavoin ainakaan turvalllisuuspolitiikkaansa vahvistavaksi tekijäksi. Norjalla ei liene sen suurempia aikomuksiakaan liittyä EU:hun ainakaan tässä mielessä, ja miksi olisikaan?
Edellämainitusta syystä Norjassa ei EU:n ulkopuolelle turvallisuuspoliittisista syistä jättäytymistä kannattavia katsottane putinisteiksi? Miksi siis meilläkään pitäisi, jos voisimme seurata Norjan turvallisuuspoliittista esimerkkiä?
Tai edes Viron ja Unkarin?
KT: Monessa läntisen Euroopan maassa näyttää pahalta. Kaikkialla oikeneminen ei varmasti onnistu.
Qroquius Kad: Singaporen perustaja Lee Kuan Yew sanoi, että muslimit ei vaan integroidu sielläkään.
Norjassakin asuu paljon pakistanilaisia ja somaleja. Kyllä monikulttuuri sielläkin löi aikanaan läpi voimallisesti.
Suomen EU-jäsenyys ajettiin läpi aikana, jolloin johtavat poliitikot olivat YYA-ajan kasvattamia. Ei niistä kukaan olisi Nato-jäseneksi liittynyt. Pelkkä ajatuskin oli täysin mahdoton. Nyt eletään jonkinlaisessa välitilassa, jossa ollaan osa länttä mutta ei olla liittouduttu.
Suomalaisessa EU-keskustelussa turvallisuuspoliittinen ulottuvuus tulee esille siinä vaiheessa, kun EU:n epäonnistumisia ei voi enää puolustella.
Sörlanderin kirjoituksessa käsiteltiin vain kahta utopiaa. Niitä on vielä lisää kuten gender-ideologia ja feminismi. On monta päällekkäistä harhakuvitelmaa ja paljon ihmisiä, jotka tekevät parhaansa tuhotakseen oman kulttuurin.
Asiat ovat kääntyneet täällä Suomessa sisäpoliittisessakin mielessä. Se on tietysti samaa, että Moskovaa käytetään sisäpoliittisena lyömäaseena mutta silloin Kekkoslovakian aikaan termit olivat ”neuvostovastaisuus” ja YYA-vastaisuus”. Nyt tuuliviiri kääntyi ja väärinajattelijoita syytetään venäläismielisiksi ja putinisteiksi vaikka vallitsevan politiikan vastustaja ei olisi välttämättä sanonut Venäjästä sanaakaan.
Ykä: "Asiat ovat kääntyneet täällä Suomessa sisäpoliittisessakin mielessä."
Kyllä ovat. Moskovan kortti on käännetty ylösalaisin ja sillä pelataan.
"Pelata Venäjän pussiin" on uusi keino hiljentää keskustelua.
Tuhka haluaa huomauttaa että Suomessa on tätä Suomettumista esiintyy, mutta se on siirtynyt Kiinaa kohtaa. Venäjä ei ole enää suurvalta, paikallinen valta se on kyllä ja joka haluaisi olla suurvalta. Tosin ikääntyvä ja pienenevä Venäjää puhuva kantaväestö ja taantunut talous tekee siitä wannabe-suurvallaan.
Tuhkan mielestä Kiina on se jota kannattaa varoa. Onneksi nyt Venäjä on se jolla on satoja kilometriä maarajaa Suurvallaan kanssa.
Mielestäni Venäjän uhkaa Suomelle liioitellaan tahallisesti jotta saadaan NATO myönteisyys leviämään kansan keskuuteen. Venäjän hyökkäys Suomeen aloittaisi luultavasti kolmannen maailmansodan. Toisaalta ei sotaa käydä ihan huvin vuoksi, siihen on yleensä jokin syy. Suomella on varsin vähän mitään sellaista mitä Venäjä tarvitsee tai haluaa. Itsepäinen ja puolustushalukas kansa sekä korkeatasoinen pulustuslaitos pistää mahdollisen tunkeutujan miettimään asioita uudemman kerran.
Meillä on Venäjän kanssa yhteistä rajaa 1340km ja siellä on paljon ostovoimaa, joten asialliset välit ovat paikallaan, eikä juosta jonkun yleiseurooppalaisen tai Brysselin käskyläisenä. EU:sta ei ole puolustamaan yhtään mitään. Täyttä huuhaata ja toiveajattelua koko puhe. Suomessa on nyt jo EU tasolla vahva puolustuslaitos.
Venäjä on edelleenkin läpeensä korruptoitunut ja kansa ihailee sotilaallista mahtia. Eipä siellä paljoa muuta ihailtavaa olekkaan, paitsi tietysti Putin.
Tuhka: "Tosin ikääntyvä ja pienenevä Venäjää puhuva kantaväestö ja taantunut talous tekee siitä wannabe-suurvallaan."
On se edelleen suurvalta mutta ei globaali supervalta, jolla on missio levittää ideologiaansa koko maailmaan.
Becker: "Mielestäni Venäjän uhkaa Suomelle liioitellaan tahallisesti jotta saadaan NATO myönteisyys leviämään kansan keskuuteen."
Toisaalta Venäjän hyökkäys Krimillä ja myöhemmin Itä-Ukrainassa järkytti aidosti monia suomalaisia. Toisaalta venäläisestä informaatiovaikuttamisesta (jota toki on) on tehty syntipukki ja keppihevonen, jolla perustellaan sananvapauden rajoituksia.
En tiedä, onko tavoitteena Nato vai peitellä Halosen/Tuomiojan kauden naiivia Venäjä-politiikkaa ja sen tuloksia.
Lähetä kommentti