Länsi ja Venäjä ovat vaihtaneet paikkaa

Kotimaisessa alpakkamediassa on viime aikoina yritetty tehdä Perussuomalaisista ”Suomen Venäjä-myönteisintä” puoluetta. Yksittäisten edustajien kieltämättä joskus taitamattomia lausuntoja korostetaan ja turvaudutaan myös vääriin tai asiayhteydestä irrotettuihin sitaatteihin, kuten Iltasanomien poliittinen toimittaja Timo Haapala teki kolumnissaan, joka perustuu tahalliseen väärintulkintaan tarkoituksena hyökätä Perussuomalaista puoluetta vastaan.

Ulkopoliittinen keskustelu on tällä hetkellä epätervettä. Pienikin ymmärryksen osoitus Venäjän motiiveille ymmärretään tueksi Putinille ja tämän politiikalle, vaikka kyse on pohjimmiltaan sekä vanhojen poliittisten päätösten seurauksista että ristiriidasta länsiliittoutumisen ja ”pienvaltiorealismin” välillä. Tämä jako ei välttämättä noudata puolueiden rajoja.

Suomen lähtö EU-maiden rintamaan venäläisten diplomaattien karkotuksessa on symbolinen ele. Kukaan ei tosissaan voi väittää, että tuollainen vaikuttaisi Venäjän toimintaan millään tavalla. Sen sijaan näyttävät mielenilmaukset suurvaltanaapuria kohtaan voivat aiheuttaa tarpeettomia jännitteitä. Tässä tilanteessa Suomella ei ole sotilasliittoumaa tukenaan.

Kylmä sota – osat vaihtuneet

Suomalainen alpakkamedia ei tarjoa lukijalle juuri mitään järkevää luettavaa typerän syyttelyn lisäksi. Siksi niitä pitää lukea muualta. Jyllands Posten -lehdessä filosofi Kai Sørlander vertailee lännen ja Venäjän suhteiden nykytilaa kylmän sodan aikaan.

Sørlander aloittaa kylmän sodan konfliktin kuvauksella. Venäjä muodosti kylmän sodan aikaisen Neuvostoliiton ytimen ja sen turvallisuuspalvelun entinen työntekijä johtaa nyt maata. Kylmässä sodassa oli kyse sekä johtavien ydinasevaltojen välisestä kamppailusta että yhteiskuntajärjestelmien kilpailusta. Lännessä markkinataloutta pidettiin ideaalina, kun taas Neuvostoliitossa harjoitettiin suunnitelmataloutta.

Neuvostoliitto oli läpikotaisin ideologinen valtio, joka hylkäsi tuotantovälineiden yksityisomistuksen mutta samalla se oli myös valtio, joka toteutti marxismi-leninismin mukaista historiallista tehtävää, jossa sosialistinen suunnitelmatalous korvaisi markkinatalouden. Kyse ei ollut pelkästään politiikasta vaan historiallisesta vääjäämättömyydestä.

Sosialistisen suunnitelmatalouden kyvyttömyys kävi lopulta ilmeiseksi. Kommunistijohto ei koskaan saanut taloutta toimimaan niin hyvin, että se olisi voinut sallia vapaat ja demokraattiset vaalit, jotka todennäköisesti olisivat johtaneet sosialismin hylkäämiseen. Tämä taas ei sopinut kommunistisen eliitin historiakäsitykseen.

Sørlander kysyy, miten tuota konfliktia voitaisiin soveltaa nykyiseen konfliktiin lännen ja Venäjän välillä. Hänen mielestään voidaan ainakin oppia ideologian merkitys konfliktissa. Kuitenkin osapuolet ovat molemmat muuttuneet kylmän sodan jälkeen eikä ideologinen ristiriita ole sama kuin aiemmin.

Nyky-Venäjä ei enää elättele illuusiota, että sen yhteiskuntajärjestelmä tarjoaisi lopulta paremman elintason kuin kapitalistisessa lännessä. Se on myös lakannut kuvittelemasta, että demokratia voitaisiin ottaa käyttöön tuosta vain. Venäjällä demokratiasta tuli synonyymi kaaokselle, joka syntyi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Aiemmin valtion omistamat tuotantovälineet ajautuivat yksityisille rosvoparoneille. Yleinen epäjärjestys vallitsi ja rikollisliigojen väliset aseelliset mittelöt olivat tavanomaisia. Nykytilanteessa Venäjä on ottanut käyttöön perinteisen autoritaarisen hallintotavan, jota merkittävä osa kansalaisista tukee, koska se tuo tavallisen kansan elämään turvallisuutta ja ennustettavuutta. Pitkällä tähtäimellä kehitys voi johtaa suurempiin kansalaisvapauksiin ja demokratiaan.

Lännen illuusiot

Samalla, kun Venäjä on siirtynyt pois ideologiasta pragmaattisempaan suuntaan, länsi on toiminut päinvastoin ja ideologian merkitys on kasvanut. Kun aiemmin lännessäkin ajateltiin, että valtion pitää ohjata markkinoita, Neuvostoliiton suunnitelmatalouden epäonnistuminen johti toiseen ääripäähän eli syntyi yleinen konsensus, jonka mukaan markkinoiden tuli antaa toimia ilman ohjausta.

Samanaikaisesti markkinoiden vapauttamisen kanssa otettiin toinenkin ideologinen askel. Sen sijaan, että olisi pyritty pitämään yllä ja kehittämään demokraattista kulttuuria, lähdettiin tavoittelemaan monikulttuurista yhteiskuntaa. Enää läntisten demokratian ei enää tarvitsisi keskittyä pitämään yllä kulttuurillista jatkuvuutta, joka oli tuottanut suhteellisen hyvin toimivat demokraattiset yhteiskunnat. Sen sijaan niiden tulisi sopeutua globalisaation ja pakolaisvirtojen aiheuttamiin vaatimuksiin ja antaa kaikenlaisten kulttuurien elää alueellaan.

Tällä ideologisella muutoksella on ollut todellisia väestöllisiä seurauksia. Länsimaat ovat ottaneet vastaan runsaasti siirtolaisia ja pakolaisia ei-länsimaisista kulttuureista, erityisesti islamilaisesta kulttuuripiiristä. Tämä on merkittävää, koska islamin arvot kuten sharia-laki ja uskonnon määräämä jako muslimeihin ja ei-muslimeihin ovat ristiriidassa länsimaisten sekulaarien ja demokraattisten arvojen kanssa ja jopa muodostavat näin riskin sekulaarin demokraattisen järjestyksen olemassaololle.

Varmuudella ei tiedetä, tuleeko monikulttuurinen demokratia toimimaan. Aina voi toivoa, mutta tässä toivossa on jotakin samaa kuin siinä, kun odotetaan sosialistisen suunnitelmatalouden toimivan ja luovan vapautta yksilöille. Se edellyttää ihmisluonnolta enemmän kuin sille on annettu. Tämä muutos ei tapahdu vain siksi, että joku toivoo sen tapahtuvan.

Tästä pääsemmekin kummalliseen kulttuurilliseen paradoksiin. Kun se aiemmin oli Neuvostoliitto, joka tuhosi itsensä sisältä  päin utopistisen ideologian takia, nykyisin läntiset demokratiat ovat juuttuneet utopistiseen ideologiaan, ja Venäjä autoritaarisine hallintoineen taas edustaa pragmaattisuutta. Tätä taustaa vasten Venäjän kansalla on mahdollisuus hiljaa taistella suuremman poliittisen vapauden puolesta.

Sitä vastoin läntisten demokratioiden tilanne näyttää epävarmalta. Vaikka ne heräisivätkin monikulttuurisesta utopiastaan, ne kaivavat omaa hautaansa. Jotta silmät avautuisivat, tarvitaan vapaata ja avointa keskustelua. Tämän keskustelun on kuitenkin tukahduttanut poliittinen konsensus, jonka mukaan kaikki monikulttuuri-ideologian arvostelu on rasismia ja islamin poliittisen ideologian kritisointi islamofobiaa. Sellaisessa ilmastossa ei ole tilaa epäilylle ja debatille. Seuraava kysymys on, onko demokratia riittävän vahva murtamaan tämän valheellisen konsensuksen. Mitä myöhemmin näin käy, sitä pahempi on tilanne, josta läntiset demokratiat joutuvat itsensä pelastamaan.

Huomioita

Yllä oleva kirjoitus oli vapaasti kirjoitettu referaatti Kai Sørlanderin mielipidekirjoituksesta. Kaikki käännösvirheet ja väärinymmärrykset ovat siis allekirjoittaneen vastuulla. Sørlanderin perusanalyysi tilanteesta on oikea, mutta ainoana miinuksena voi mainita liiallisen optimismin Venäjän kehityksen suhteen. Venäjällä asiat voivat kehittyä myös nykyistä huonompaan suuntaan. Lisäksi maa kärsii samoista väestöllisistä ongelmista kuin läntinen Eurooppa.

Kirjoituksessa on myös vedetty hieman mutkia suoriksi. Länsimaat ovat erilaisessa tilanteessa toisiinsa nähden. Itäisen Keski-Euroopan entiset kommunistimaat näyttävät tässä vaiheessa välttyvän kokonaan monikulttuuri-ideologian vaikutuksilta. Juuri tästä syystä niitä niin voimallisesti arvostellaan alpakkamediassa. Pohjoismaista Ruotsi on selkeästi vakavimman paikan edessä.

Suomen kohdalla tilanne myös poikkeaa ratkaisevasti monesta muusta länsieurooppalaisesta maasta, koska Venäjä muodostaa meille luonteeltaan pysyvän turvallisuusuhan. Sen osalta voidaan kysyä, oliko Euroopan Unionin valinta Suomen turvallisuuspoliittiseksi perusratkaisuksi oikea. Jos tähän vastaa ei, vastaaja on nykyisessä mielipideilmastossa Putinin asialla.