Näin voi luonnehtia Suomen ex-pääministeri Paavo Lipposta, joka aktiivipoliitikon uran jälkeen on siirtynyt ”konsultiksi” hyödyntämään uransa aikana luotuja ”yhteiskuntasuhteita”. Konsultintoimessaan Lipponen edistää saksalais-venäläisen kaasuputkiyhtiö Nordstreamin palkkaamana ympäristölupien käsittelyä Suomessa.
Venäläiset eivät suinkaan palkanneet Lipposta vaan entiset puoluetoverit Saksassa. Entinen Saksan liittokansleri Gerhard Schröder ryhtyi poliittisen uransa jälkeen edistämään venäläistä energiabisnestä, ja nyt hän on rekrytoinut palvelukseensa Suomen ex-pääministerin.
Schröder itse muistetaan erityisesti Irakin sodan vastustamisestaan, jonka yhteydessä hän käytti hyväkseen saksalaisten amerikkalaisvastaisia asenteita ja loi yhdessä Jacques Chiracin ja Vladimir Putinin kanssa Moskova-Berliini-Pariisi –akselin, jonka tarkoituksena oli torpedoida Yhdysvaltojen Irakin sotaretki. Ilmeisesti tässä yhteydessä hän loi tarvittavat suhteet Venäjän presidentti Vladimir Putiniin, ja ne poikivat myöhemmin uuden työpaikan. Asiat eivät menneet hullummin Schröderin kannalta, vaikka saksalaisten etua tuskin palvelee lisääntyvä riippuvuus venäläisestä energiasta.
SAK:n pääministeri
Paavo Lipponen valittiin SDP:n puheenjohtajaksi kakkosketjusta, kun puolueen mediapuheenjohtaja Ulf Sundqvistin taloussotkut paljastuivat ja Sundqvist joutui jättämään tehtävänsä. Ensimmäisissä tv-väittelyissä puheenjohtajana Lipponen esiintyi surkeasti ja hänen heikko ulosantinsa ja asioiden hallintansa kävi selväksi tv-katsojille.
Puheenjohtajasta huolimatta SDP otti vuoden 1995 eduskuntavaaleissa murskavoiton (28,25 prosenttia äänistä) ja Lipposesta tuli pääministeri. Vaalivoitostaan Lipponen saa kiittää sekä entisen pääministeri Esko Ahon laman jäljiltä heikentynyttä kansansuosiota että työmarkkinajärjestö SAK:ta, joka pysyi Lipposen rinnalla tämän puoluejohtajauran loppuun saakka.
Lipposen pääministerikauden saavutuksina mainitaan talouden eurokuntoon saattaminen ja Suomen johtaminen Nokia-vetoiseen nousukauteen, jonka aikana laman muistot haihtuivat. Poliittisesti Lipponen ei tehnyt mitään uudistuksia, vaan palautti kolmikannan ja keskitetyt tuloratkaisut kunniaan. SAK:n avulla valtaan päässyt ja vallassa pysynyt pääministeri ei oikein voinut muutakaan kuin ottaa kunnian talouskasvusta, joka oli todellisuudessa alkanut ennen hänen pääministerikauttaan.
Lipponen hävisi vaalit vasta vuonna 2003, jolloin Keskusta voitti vaalit tuoreen puheenjohtajansa Anneli Jäätteenmäen johdolla. Jäätteenmäestä tuli Suomen ensimmäinen naispääministeri, mutta hänen uransa tuhoutui Irak-skandaaliin, jossa hän toi julkisuuteen presidentin neuvonantaja Martti Manniselta saatuja asiakirjoja. Jäätteenmäki korvattiin nopeasti Matti Vanhasella, minkä jälkeen Lipponen vetäytyi eduskunnan puhemieheksi, koska joutuminen sivurooliin hänen inhoamansa Keskustan johtamassa hallituksessa olisi ollut kokeneelle pääministerille liikaa.
Lipposen sosiaalidemokratia
Paavo Lipponen edusti näennäisesti oikeistososialidemokratiaa, mutta hän ei pystynyt uudistamaan omaa puoluettaan vaan teki siitä SAK-vetoisesta ay-liikkeestä riippuvaisen aatteellisesti tyhjän puolueen. Toisin kuin brittiläinen kollegansas Tony Blair, joka uudisti vanhakantaisen puolueensa kasvot ja voitti useat vaalit peräkkäin, Lipposella ei ollut näkemystä, mihin sosiaalidemokratian pitäisi tulevaisuudessa suunnata.
Hintana SAK:n tuesta Lipponen tuki kolmikantaa ja keskitettyjä tuloratkaisuja, joista luovuttiin vasta Lipposen jätettyä aktiivipolitiikan. Lipposen seuraaja Eero Heinäluoma oli SAK:n mies, mutta hänen karismansa ei enää kantanut vuoden 2007 vaaleissa, ja SAK:n hyllytetty vaalimainos herätti lähinnä negatiivista huomiota vanhakantaisella vastakkainasettelullaan. SDP:n uskottavuus työläisten puolustajana oli karissut Lipposen aikana, koska Lipposen poliittinen linja jatkoi laman aikana aloitettua tiukkaa valtiontalouden linjaa SDP:n kannattajakunnan toivoman jakopolitiikan asemesta.
SDP Lipposen jälkeen
On vaikea kuvitella puoluetta, jolla olisi ikääntyneempi kannattajakunta, vähemmän annettavaa tulevaisuudelle ja enemmän menetettävää, kuin Lipposen jälkeinen SDP. Uusi puheenjohtaja Jutta Urpilainen on osoittautunut kevyen sarjan poliitikoksi, joka yrittää kosiskella kannattajia halpahintaisella vasemmistopopulismilla. Esitys päivähoitomaksujen poistamisesta naurettiin ulos yhteen ääneen, ja ex-puheenjohtaja Lipposen tuki Urpilaiselle on kaasuputkiuutisen jälkeen lähinnä rasite.
Lipposen pääministerikauden äpärälapsena voidaan pitää Tarja Halosen valintaa Suomen presidentiksi. Avoimesti vasemmistolainen ex-ulkoministeri edusti kaikkea sitä, mitä Lipponen ei ollut, eli perinteistä aatteellista sosiaalidemokratiaa, josta tosin aika oli ajanut ohi jo 20 vuotta aiemmin. Halonen valittiin presidentiksi kahteen otteeseen SAK:n avoimella ja Lipposen puolittain vastentahtoisella tuella.
Lipponen ja Halonen kuitenkin kohtaavat jälleen kaasuputken rakentamisen yhteydessä. Kaasuputki on mitä suurimmassa määrin ulkopoliittinen hanke, ja suuri turvallisuusriski Suomelle ja kaikille Itämeren rantavaltioille. Kaasuputken vetäminen Suomenlahden pohjalle tarkoittaa ilman muuta Venäjän lisääntyvää kiinnostusta Suomen ja Viron väliselle merialueelle. Lipposen tehtävänä on vähätellä tätä tosiseikkaa ja edistää kaasuputken ympäristöluvan käsittelyä valtionhallinnossa.
Lipposen ja Halosen linjan luonnollisena seurauksena voidaan myös pitää Suomen ”NATO-optiota”, joka ei todellisuudessa ole mikään optio vaan osoitus päättämättömyydestä. Georgian kriisi lyhentää ikävällä tavalla NATO-option juoksuaikaa ja tekee Lipposen roolista kaasuputkimiehenä maanpetturuuteen rinnastettavaa toimintaa, jossa haisee korruptio.
Samaan aikaan SDP:n kannatus jatkaa laskuaan gallupeissa, koska puolueeseen pettynyt peruskannattajakunta vuotaa Perussuomalaisin ja nuoret valitsevat mieluummin Vihreät kuin ukkoutuneen SDP:n. Lipposen jättämä perintö on nopeasti osoittautumassa tyhjäksi, ja puolueen ainoaksi edunvalvojaksi jää pikkumaisesti omista valtaoikeuksistaan kiinnipitävä Halonen, jonka omat tulevaisuudennäkymät neljä vuotta eteenpäin viittaavat enemmän kissanristiäisiin ja päätöksenteon jarruttamiseen kuin todellisiin poliittisiin linjanvetoihihn.
4 kommenttia:
Eksyin tässä eräänä päivänä SDP:n sivuille lukemaan heidän puolueohjelmaansa ja aatemaailmaansa. Rupesin tekemään aiheesta postausta blogiini; ideana oli alleviivata kaikki ohjelman sisäiset ristiriitaisuudet ja epäloogisuudet. Luovutin kuitenkin hyvin pian, sillä postaukselle ei olisi tullut loppua lainkaan. Koko puolueohjelma olisi ollut käytännössä pakko lainata.
En enää oikeasti tajua, minkälaisen ihmisen mielestä SDP:n ohjelmassa on jotain järkeä. Puolue vaatii muka suuria yksilönvapauksia, mikä tarkoittaa oikeasti vapautta olla kaikesta täsmälleen samaa mieltä kuin kaikki muutkin sosialistit. SDP:n yksilönvapauteen kuuluu velvollisuus muiden elättämäiseen ja vapaus niellä järjenvastainen kollektivismi sellaisenaan.
Pitäisi tässä vielä joskus yrittää kerätä voimansa ja laatia aiheesta järjellisen mittainen kirjoitus. Tai ehkä sinulla Vasarahammer riittäisi enemmän tarmoa?
Nähdäkseni demarien alamäen perussyy on väestön ikääntyminen. Jokaisen vaalikauden aikana kuolee parisataatuhatta äänestysikäistä. Heistä noin puolet on perinteisiä kansanmiehiä ja naisia - metsureita, pienviljelijöitä ja koneenkäyttäjiä - jotka äänestävät demareita ja vasemmistoa. Vaalikauden aikana tilalle tulee parisataatuhatta nuorta, jotka ovat - isien ja äitien rahoilla - reissanneet ympäri maailmaa ja nähneet ja nauttineet tasa-arvosta ja taloudellisesta hyvinvoinnista. Okei, on poikkeuksiakin, kuten Akuliina, mutta merkittävä siirtymä oikealle tapahtuu tässä sukupolvien vaihtumisessa.
Joku peruskannatushan vasureilla on, ja vaikuttaisi siltä, että se koostuu melko tarkkaan vasemmistoliittolaisista ja suunnilleen puolesta vihreitä. Demareille jää pienipalkkaisten virkamiesten ja maahanmuuttajien edunajajan rooli; eräänlainen maalaisliiton 2000-luvun uudelleensyntymä.
Akuliina edustaa ns. loony leftiä eli suomeksi kahjovasemmistoa.
SDP jätti Lipposen aikana käyttämättä uudistumismahdollisuutensa, koska Lipponen keskittyi enemmän jo kuolleiden demarien maineen palauttamiseen ja muiston varjeluun kuin tulevaisuuden miettimiseen.
Kun 60-luvun sukupolvesta, johon Lipponen, Tuomioja ja Halonen kuuluvat, kaikki ovat siirtyneet eläkkeelle, SDP:ssä on todella paha pula pätevistä poliitikoista. Heinäluoman esimerkki osoittaa, että edes SAK:sta ei ole pelastajaksi.
Vihreistä tulee Suomessa johtava vasemmistopuolue, koska siellä on paremmin sisäistetty moderniin vasemistolaisuuteen kuuluva täydellisen syrjimättömyyden ideologia ja vähemmistöjen asiat.
Erkki Tuomiojan ajatus kaapata vihreiltä näiden kannattajat olisi ollut paljon parempi vaihtoehto kuin Urpilaisen feikki keskustavasemmistolaisuus.
Juhalle: Jos homma tuntuu liian suurelta urakalta, etene pala kerrallaan sitä mukaa, kun saat valmiiksi. Itse en uskalla moiseen ryhtyä.
Vaikka en yleisesti ole sitä mieltä, että suomalaisten kannattaisi niin suuresti välittää ulkomaalaisten mielipiteistä Suomesta, tällä kertaa kyllä hävettää.
Kun Ukrainan, Viron, Latvian, Liettuan ja Puolen presidentit lähtivät osoittamaan solidaarisuutta Georgia, Tarja Halonen oli tietysti pois. Arvopresidentti kyllä kritisoi jenkkejä, mutta ei uskalla sanoa mitään Venäjästä.
Nyt sitten tämä Lipposen tapaus. Virolaiset kutsuvat Suomea kuulemma tällä kertaa Putkistaniksi. Täytyy tietysti ymmärtää tietty pragmatiikka Venäjän suhteen. Pakkohanmeidän ollut yrittää elää yhdessä Nikolai II:n, Stalinin,
Breshnevin ja Putrinin kanssa.
Mutta joku raja tässä Venäjän liehakoimisessa kuitenkin pitäisi olla.
Minun lyhyt kannanottoni Lipposesta: http://asabiyah.blogspot.com
Lähetä kommentti