Kotimaisessa alpakkamediassa on viime aikoina yritetty tehdä
Perussuomalaisista ”Suomen Venäjä-myönteisintä” puoluetta. Yksittäisten
edustajien kieltämättä joskus taitamattomia lausuntoja korostetaan ja
turvaudutaan myös vääriin tai asiayhteydestä irrotettuihin sitaatteihin, kuten
Iltasanomien poliittinen toimittaja Timo Haapala teki kolumnissaan, joka
perustuu tahalliseen väärintulkintaan tarkoituksena hyökätä Perussuomalaista
puoluetta vastaan.
Ulkopoliittinen keskustelu on tällä hetkellä epätervettä.
Pienikin ymmärryksen osoitus Venäjän motiiveille ymmärretään tueksi Putinille
ja tämän politiikalle, vaikka kyse on pohjimmiltaan sekä vanhojen poliittisten
päätösten seurauksista että ristiriidasta länsiliittoutumisen ja ”pienvaltiorealismin”
välillä. Tämä jako ei välttämättä noudata puolueiden rajoja.
Suomen lähtö EU-maiden rintamaan venäläisten diplomaattien
karkotuksessa on symbolinen ele. Kukaan ei tosissaan voi väittää, että
tuollainen vaikuttaisi Venäjän toimintaan millään tavalla. Sen sijaan näyttävät
mielenilmaukset suurvaltanaapuria kohtaan voivat aiheuttaa tarpeettomia
jännitteitä. Tässä tilanteessa Suomella ei ole sotilasliittoumaa tukenaan.
Kylmä sota – osat vaihtuneet
Suomalainen alpakkamedia ei tarjoa lukijalle juuri mitään
järkevää luettavaa typerän syyttelyn lisäksi. Siksi niitä pitää lukea muualta.
Jyllands Posten -lehdessä filosofi Kai Sørlander vertailee lännen ja Venäjän
suhteiden nykytilaa kylmän sodan aikaan.
Sørlander aloittaa kylmän sodan konfliktin kuvauksella. Venäjä
muodosti kylmän sodan aikaisen Neuvostoliiton ytimen ja sen turvallisuuspalvelun
entinen työntekijä johtaa nyt maata. Kylmässä sodassa oli kyse sekä johtavien
ydinasevaltojen välisestä kamppailusta että yhteiskuntajärjestelmien kilpailusta.
Lännessä markkinataloutta pidettiin ideaalina, kun taas Neuvostoliitossa
harjoitettiin suunnitelmataloutta.
Neuvostoliitto oli läpikotaisin ideologinen valtio, joka
hylkäsi tuotantovälineiden yksityisomistuksen mutta samalla se oli myös valtio,
joka toteutti marxismi-leninismin mukaista historiallista tehtävää, jossa
sosialistinen suunnitelmatalous korvaisi markkinatalouden. Kyse ei ollut
pelkästään politiikasta vaan historiallisesta vääjäämättömyydestä.
Sosialistisen suunnitelmatalouden kyvyttömyys kävi lopulta
ilmeiseksi. Kommunistijohto ei koskaan saanut taloutta toimimaan niin hyvin,
että se olisi voinut sallia vapaat ja demokraattiset vaalit, jotka todennäköisesti
olisivat johtaneet sosialismin hylkäämiseen. Tämä taas ei sopinut kommunistisen
eliitin historiakäsitykseen.
Sørlander kysyy, miten tuota konfliktia voitaisiin soveltaa
nykyiseen konfliktiin lännen ja Venäjän välillä. Hänen mielestään voidaan ainakin
oppia ideologian merkitys konfliktissa. Kuitenkin osapuolet ovat molemmat
muuttuneet kylmän sodan jälkeen eikä ideologinen ristiriita ole sama kuin
aiemmin.
Nyky-Venäjä ei enää elättele illuusiota, että sen yhteiskuntajärjestelmä
tarjoaisi lopulta paremman elintason kuin kapitalistisessa lännessä. Se on myös
lakannut kuvittelemasta, että demokratia voitaisiin ottaa käyttöön tuosta vain.
Venäjällä demokratiasta tuli synonyymi kaaokselle, joka syntyi Neuvostoliiton
hajoamisen jälkeen.
Aiemmin valtion omistamat tuotantovälineet ajautuivat
yksityisille rosvoparoneille. Yleinen epäjärjestys vallitsi ja rikollisliigojen
väliset aseelliset mittelöt olivat tavanomaisia. Nykytilanteessa Venäjä on
ottanut käyttöön perinteisen autoritaarisen hallintotavan, jota merkittävä osa
kansalaisista tukee, koska se tuo tavallisen kansan elämään turvallisuutta ja
ennustettavuutta. Pitkällä tähtäimellä kehitys voi johtaa suurempiin
kansalaisvapauksiin ja demokratiaan.
Lännen illuusiot
Samalla, kun Venäjä on siirtynyt pois ideologiasta pragmaattisempaan
suuntaan, länsi on toiminut päinvastoin ja ideologian merkitys on kasvanut. Kun
aiemmin lännessäkin ajateltiin, että valtion pitää ohjata markkinoita,
Neuvostoliiton suunnitelmatalouden epäonnistuminen johti toiseen ääripäähän eli
syntyi yleinen konsensus, jonka mukaan markkinoiden tuli antaa toimia ilman
ohjausta.
Samanaikaisesti markkinoiden vapauttamisen kanssa otettiin
toinenkin ideologinen askel. Sen sijaan, että olisi pyritty pitämään yllä ja
kehittämään demokraattista kulttuuria, lähdettiin tavoittelemaan monikulttuurista
yhteiskuntaa. Enää läntisten demokratian ei enää tarvitsisi keskittyä pitämään
yllä kulttuurillista jatkuvuutta, joka oli tuottanut suhteellisen hyvin toimivat
demokraattiset yhteiskunnat. Sen sijaan niiden tulisi sopeutua globalisaation
ja pakolaisvirtojen aiheuttamiin vaatimuksiin ja antaa kaikenlaisten
kulttuurien elää alueellaan.
Tällä ideologisella muutoksella on ollut todellisia
väestöllisiä seurauksia. Länsimaat ovat ottaneet vastaan runsaasti siirtolaisia
ja pakolaisia ei-länsimaisista kulttuureista, erityisesti islamilaisesta
kulttuuripiiristä. Tämä on merkittävää, koska islamin arvot kuten sharia-laki
ja uskonnon määräämä jako muslimeihin ja ei-muslimeihin ovat ristiriidassa
länsimaisten sekulaarien ja demokraattisten arvojen kanssa ja jopa muodostavat
näin riskin sekulaarin demokraattisen järjestyksen olemassaololle.
Varmuudella ei tiedetä, tuleeko monikulttuurinen demokratia
toimimaan. Aina voi toivoa, mutta tässä toivossa on jotakin samaa kuin siinä,
kun odotetaan sosialistisen suunnitelmatalouden toimivan ja luovan vapautta
yksilöille. Se edellyttää ihmisluonnolta enemmän kuin sille on annettu. Tämä
muutos ei tapahdu vain siksi, että joku toivoo sen tapahtuvan.
Tästä pääsemmekin kummalliseen kulttuurilliseen paradoksiin.
Kun se aiemmin oli Neuvostoliitto, joka tuhosi itsensä sisältä päin utopistisen ideologian takia, nykyisin läntiset
demokratiat ovat juuttuneet utopistiseen ideologiaan, ja Venäjä autoritaarisine
hallintoineen taas edustaa pragmaattisuutta. Tätä taustaa vasten Venäjän kansalla
on mahdollisuus hiljaa taistella suuremman poliittisen vapauden puolesta.
Sitä vastoin läntisten demokratioiden tilanne näyttää
epävarmalta. Vaikka ne heräisivätkin monikulttuurisesta utopiastaan, ne
kaivavat omaa hautaansa. Jotta silmät avautuisivat, tarvitaan vapaata ja avointa
keskustelua. Tämän keskustelun on kuitenkin tukahduttanut poliittinen
konsensus, jonka mukaan kaikki monikulttuuri-ideologian arvostelu on rasismia
ja islamin poliittisen ideologian kritisointi islamofobiaa. Sellaisessa
ilmastossa ei ole tilaa epäilylle ja debatille. Seuraava kysymys on, onko
demokratia riittävän vahva murtamaan tämän valheellisen konsensuksen. Mitä myöhemmin
näin käy, sitä pahempi on tilanne, josta läntiset demokratiat joutuvat itsensä
pelastamaan.
Huomioita
Yllä oleva kirjoitus oli vapaasti kirjoitettu referaatti Kai
Sørlanderin mielipidekirjoituksesta. Kaikki käännösvirheet ja väärinymmärrykset
ovat siis allekirjoittaneen vastuulla. Sørlanderin perusanalyysi tilanteesta on
oikea, mutta ainoana miinuksena voi mainita liiallisen optimismin Venäjän
kehityksen suhteen. Venäjällä asiat voivat kehittyä myös nykyistä huonompaan
suuntaan. Lisäksi maa kärsii samoista väestöllisistä ongelmista kuin läntinen
Eurooppa.
Kirjoituksessa on myös vedetty hieman mutkia suoriksi. Länsimaat
ovat erilaisessa tilanteessa toisiinsa nähden. Itäisen Keski-Euroopan entiset
kommunistimaat näyttävät tässä vaiheessa välttyvän kokonaan
monikulttuuri-ideologian vaikutuksilta. Juuri tästä syystä niitä niin
voimallisesti arvostellaan alpakkamediassa. Pohjoismaista Ruotsi on selkeästi
vakavimman paikan edessä.
Suomen kohdalla tilanne myös poikkeaa ratkaisevasti monesta
muusta länsieurooppalaisesta maasta, koska Venäjä muodostaa meille luonteeltaan
pysyvän turvallisuusuhan. Sen osalta voidaan kysyä, oliko Euroopan Unionin
valinta Suomen turvallisuuspoliittiseksi perusratkaisuksi oikea. Jos tähän vastaa
ei, vastaaja on nykyisessä mielipideilmastossa Putinin asialla.

