Sillisalaattia osa 3

Kirjoittamisen aiheesta ei nykypäivänä ole pulaa. Sen verran tiheään tahtiin nähdään toinen toistaan absurdimpia valtamedian masinoimia kohuja. Viimeisimpänä näistä on tietysti Ylen ohjaaja Aku Louhimieheen kohdistama mediavaino. Monet Louhimiehen kanssa useissa elokuvaprojekteissa työskennelleet naisnäyttelijät arvostelivat julkisesti ohjaajan työskentelymetodeja.

Äskettäin jaettiin elokuva-alan omat Jussi-palkinnot. Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon Sotilas keräsi huomattavan vähän palkintoja, kun ajattelee, että hänen ohjaustyönsä oli ylivoimaisesti vuoden katsotuin elokuva. Vaikka aihe on kulunut, monet tuntemani ihmiset ovat kehuneet elokuvaa. Mistään huolettomasta sutaisusta ei liene ollut kyse.

Toisaalta elokuvan tekeminen ei Suomessa ole kannattavaa liiketoimintaa. Jotta omat tuotannot saisivat rahoitusta, ohjaajan on pakko pitää hyviä välejä rahaa myöntäviin tahoihin. Louhimiehen puhe palkitsemistilaisuudessa oli huomattavan katuva ja anteeksipyytelevä. Hän suorastaan mateli radikaalifeministisen ryöpytyksen edessä aivan samalla tavalla kuin pari päivää aiemmin A-studion lähetyksessä.

Valitettavasti elämme nykyisin suvaitsemattomassa Taliban-yhteiskunnassa, jossa kaikkein kiihkomielisimmät pakottavat muut matelemaan ja kiemurtelemaan edessään. Näitä Taliban-ihmisiä on erityisen paljon yliopistoissa ja julkishallinnossa, jossa he istuvat usein rahakasojen päällä. Louhimiehen kohtelu edusti alastonta vallankäyttöä julkisen lynkkauksen muodossa. Todettakoon tässä, että Louhimiestä ei parhaalla tahdollakaan voi pitää samanlaisena törkeänä sikana kuin Hollywoodin elokuvamoguli Harvey Weinsteinia eikä hän yllä edes Lauri Törhösen tasolle.

Sananvapauden tila

Moraaliposeerausta ei tarvitse harjoittaa pelkästään feminismin avulla vaan myös vastustamalla rasismia. Polpo eli Helsingin poliisin Twitter-tili teki näin viime viikolla pidetyn rasisminvastaisen viikon kunniaksi. Twiitissään Polpo kehotti soittamaan yleiseen hälytysnumeroon 112 uhkaavassa tilanteessa ja käski hakea tukea muilta silminnäkijöiltä. Mikäli rasistinen puhe sisältää virheellistä tietoa, poliisi käski lyödä ”faktat pöytään”. Faktoja kuulemma löytää tästä osoitteesta. Monien mielestä Helsingin poliisin twiitti olisi aivan hyvin voinut tulla parodiapoliisi Keijo Kaarisateen näppäimistöltä. Helsingin poliisi tekee parhaansa tehdäkseen parodian mahdottomaksi.

Jos Polpon ajoittain surkuhupaisasta maailmasta ja kömpelöstä rasisminvastaisesta propagandasta siirtyy todelliseen maailmaan, havaitsemme, että sananvapauden valvonta on ulkoistettu sosiaalisen median jäteille, jotka melko mielivaltaisesti poistavat tekstejä ja kirjoitusoikeuksia ”yhteisönormien rikkomisen” vuoksi. Kukaan ei oikein tiedä, mitä väljästi muotoillut yhteisönormit oikeasti tarkoittavat. Olennaista on kuitenkin se, että ne ovat väljästi muotoiltua eli niitä voidaan käyttää tarpeen sattuessa minkä tahansa sisällön poistamiseen.

Sinä noin kymmenen vuoden ajanjaksona, kun olen itse sananvapaustilanteen heikentymistä seurannut, en koskaan ole nähnyt yhdenkään ns. virallista epistolaa edustavan ihmisoikeus- tai sananvapausjärjestön huomauttavan ns. vihapuheen torjuntaan liittyvistä sanan- ja ilmaisuvapausongelmista. Esimerkiksi perinteinen ihmisoikeusjärjestö Amnesty on täysillä mukana vihapuheen torjunnassa. Tämä oli jo havaittavissa siinä vaiheessa, kun ”nettivihan” vastainen taistelu oli vasta alkutekijöissään Suomessa.

Siksi olin erittäin yllättynyt, kun ruotsalainen vasemmistolehti Aftonbladet julkaisi pääkirjoitussivullaan mielipidekirjoituksen, jonka mukaan demokratian on kestettävä jopa nettivihaajat. Luonnollisesti Aftonbladet ei olisi Aftonbladet, jos se ei kiinnittäisi huomiota nimenomaan siihen, että yksityiset yritykset kuten Google ja Facebook ovat eturintamassa sananvapautta rajoittamassa.

Kirjoituksessa ei kuitenkaan mainita, miksi käytännössä lähes monopoliaseman saavuttaneet Google ja Facebook rajoittavat sananvapautta. Brexitin ja Donald Trumpin vaalivoiton jälkimainingeissa nämä yhtiöt ovat joutuneet liberaalin poliittisen eliitin taholta voimakkaan painostuksen kohteeksi. Liberaali eliitti järkyttyi suosikkinsa Hillary Clintonin tappiosta niin paljon, että vaalien jälkeen käynnistynyt taistelu ”valeuutisia” vastaan jatkuu edelleen. Esimerkiksi Google käyttää nykyisin ”faktantarkistaja” Snopesin palveluita valeuutisten merkitsemiseen.

Yhdysvalloissa yli 2/3 aikuisista saa uutisensa sosiaalisesta mediasta eli valtamedia on jo ajat sitten menettänyt portinvartijan asemansa. Siksi mediayhtiöt liittoutuivat sosiaalisen median jättien kanssa faktantarkistuksineen. Tarkoituksena oli saada liberaalin valtamedian hakutulokset kärkeen ja poistaa ”valemediat” eli käytännössä konservatiivimedia hakutuloksista. Kyse ei siis ole pelkästään politiikasta vaan myös taantuvan valtamedian selviytymistaistelusta.

Euroopassa Saksa sääti lain, jonka mukaan vihaviesti on poistettava internetistä 24 tunnin kuluessa. Tämä sääntö pakotti sosiaalisen median jätit perustamaan ”deletointikeskuksia”, joihin palkattiin nopeasti satoja ihmisiä käymään läpi tavallisten ihmisten postauksia sosiaalisessa mediassa. Saksassa valtio tietoisesti ulkoisti sensuurin yksityiselle toimijalle. Luonnollisesti kalliit deletointikeskukset sopivat Facebookille, koska tämä osaltaan vaikeuttaa kilpailijoita tulemasta samoille markkinoille.

Sosiaalisen median jätit ovat kyenneet luomaan maksuttomia palveluita, jotka houkuttelevat ihmisiä kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Monet ihmiset käyttävät näitä palveluita tiedostamatta, että he itse ovat se tuote, jota myydään maksaville asiakkaille. Britanniassa 40 prosenttia Facebookin käyttäjistä ei tiedostanut, että yhtiö myy heidän tietojaan mainos- ja markkinointitarkoituksiin.

Sananvapauden kannalta oleellista on kuitenkin se, että sosiaalisen median keskittyminen mahdollistaa nettisensuurin, jonka kaltaisesta hajautetumman internetin aikana ei voinut edes uneksia.

Jos palataan takaisin Aftonbladetin artikkeliin, josta kannattaa poimia vielä pari helmeä:

”Jos muodostuu käytäntö, jossa Google saa vapaat kädet poistaa mitä tahansa sillä hetkellä epämieluisina pidettyjä mielipiteitä, ollaan vaarallisella tiellä. Ei ole vaikea kuvitella tilannetta, jossa ruotsalaiset poliitikot -  ehkä tulevat hallituksen muodostajat Ruotsidemokraatit – vaativat Googlea poistamaan meidän sivustomme epämääräisellä viittauksella, että lietsomme vihaa.”

On sinänsä uskomatonta, että vasemmistolehti kirjoittaa moista eli ymmärtää tietyllä tasolla sananvapauden merkityksen ja väljästi muotoiltujen sensuurikäytäntöjen vaarat, tosin vasta sitten, kun on olemassa mahdollisuus, että uhka osuu omaan nilkkaan. Siksi jopa Aftonbladetissa piti puolustaa Googlen sensuroimaksi joutunutta Granskning Sverige -mediaa.

Keskustelua ja metakeskustelua

Henkilökohtaisesti minun on vaikea arvostaa sellaisia keskustelijoita, jotka pyrkivät raivaamaan tilaa itselleen haukkumalla asiasta käydyn keskustelun huonoksi ja keskusteluun osallistujat ääripäiden edustajiksi. Atte Kaleva (joka siis ei mielestäni ole huono) syyllistyy tähän vasta julkaistussa kirjassaan. HS:n toimittaja Jukka Huusko syyttää Kalevaa metakeskustelun lietsomisesta ja niin vaikealta kuin se tuntuukin sanoa, hyvin perustein.

Toisaalta Huusko väittää, että mitään islamofiilistä osapuolta ei ole olemassakaan. Teknisesti hän on tässä oikeassa mutta kyse on vain toisen osapuolen määrittelystä. Todellisuudessa tätä osapuolta tulisi kutsua enneminkin islam-apologisteiksi, jotka eivät näe islamin opissa ja käytännöissä varsinaista ongelmaa vaan erilaisissa yhteiskunnallisissa ongelmissa kuten köyhyydessä ja syrjäytymisessä. He pyrkivät selittämään islamin nimissä harjoitetun väkivallan mielestäni kiistanalaisilla ja käytännössä testaamattomilla yhteiskunnallisilla teorioilla islamin doktriinin asemesta.

Huusko myös toistaa usein käytetyn mantran:

”Väkivaltaisesta radikalismista kiinnostuu vain muslimien pienenpieni vähemmistö.”

Näin voi toki olla, mutta tällöin islamilaisen radikalismin muodostama uhka on määritetty kapeasti pelkästään tämän vähemmistön käyttämän väkivaltaisen toimintatavan perusteella. Jos islamilaista radikalismia halutaan torjua, pitää myös pystyä tunnistamaan kaikki asiaan liittyvät valtiolliset ja ei-valtiolliset toimijat ja heidän käyttämänsä toimintatavat.

Lisäksi pitää pystyä tunnustamaan, että muslimien massamaahanmuutto länsimaihin lisää uhkaa ja pahimmillaan muodostaa uhan länsimaisten kansakuntien olemassaololle. Niille, jotka turvautuvat terrorismiselityksissään yhteiskunnallisiin teorioihin, moinen ei ole mahdollista. 

Suomi on terrorismin kohdemaa ja islamilaisen lain mukaan Suomea vastaan on legitiimiä iskeä, koska Suomella on joukkoja muslimimaassa eli Afganistanissa.

Kaleva kiinnittää huomiota väkivaltaiseen jihadismiin ja sivuuttaa islamin yleisen sopimattomuuden länsimaalaiseen yhteiskuntaan sanomalla, että islam itsessään ei ole uhka. Tällä hän kuittaa tylysti ne arkipäivän ilmiöt, joita muslimien massamaahanmuutto on tuonut länsimaiseen yhteiskuntaan. Näitä asioita käsitellään paremmin muissa kirjoissa, kuten äskettäin suomeksi ilmestyneessä Hege Storhaugin kirjassa ”Islam, 11. vitsaus”.

Islamista lännessä ei voi myöskään puhua ilman sen leviämisen mahdollistajaa eli länsimaista vasemmistoliberalismia ja siihen liittyvää monikulttuurin ihannointia ja tavoittelua. Tämä aate rohkaisee muslimeja olemaan sopeutumatta ja pitämään omat perinnäistapansa. Lisäksi se toimii väylänä islamisteille saada läpi omia toiveitaan, jotka eivät koske ainoastaan muslimeja.

Monikulttuuriaate ja siihen olennaisesti liittyvä poliittinen korrektius tekevät vaikeaksi arvostella niitä tyypillisesti islamilaiseen kulttuuriin liittyviä tapoja, arvoja ja asenteita, jotka vaikeuttavat muslimien sopeutumista länsimaihin ja ajavat heidät sosiaaliseen eristäytymiseen kantaväestöstä, tukiaisriippuvuuteen ja yhteiskunnalliseen alaluokkaan.