Media ja Lähi-itä

Vuoden 2006 kesällä käydyn Libanonin sodan mediaraportoinnin perusteella en enää pysty järkyttymään suomalaismedian uutisoinnista Israelin hyökkäyksestä Gazaan. Yllättäviä eivät ole myöskään eurooppalaisten poliitikkojen lausunnot ja vaatimukset välittömästä tulitauosta. Yhdysvallat myös tukee hiljaisesti Israelin toimia, kuten olettaa sopii.

Silloin tällöin ilahdun, kun suomalaismediassa raportoidaan tapahtumiin oleellisesti liittyvät tosiasiat puolueettomasti. Tämä tosin ei vielä riitä, koska tapahtumien konteksti ei uutisista käy selväksi eivätkä kaikki ihmiset tunne konfliktin pitkää historiaa.

Median tapaa raportoida konfliktia voi kuitenkin analysoida ja erityisesti perusoletuksia, joihin raportointi perustuu. Kun nämä oletukset ovat selvillä, konfliktin raportointia on helpompi ymmärtää.

Oletus 1: Vain Yhdysvallat ja Israel voivat vaikuttaa konfliktin ratkaisuun. Israel on riippuvainen Yhdysvalloista ja suostuu rauhaan, jos Yhdysvallat painostaa Israelia.

Toki on selvää, että Israel suostuu myönnytyksiin, jos sen tärkein liittolainen sitä vaatii. Tästä paras käytännön osoitus on Israelin ja Egyptin välinen Camp Davidin rauhansopimus. Tosin sopimuksen ehtoihin kuuluu myös miljardien dollarien suuruinen jokavuotinen tuki Egyptille ja Israelille.

Sen sijaan Oslon rauhansopimus Israelin ja palestiinalaisten välillä osoittautui täydelliseksi epäonnistumiseksi. Palestiinalainen terrorismi kiihtyi rauhansopimuksen solmimisen jälkeen ja laantui vasta, kun Israel rakensi turva-aidan palestiinalaisalueiden ympärille.

Tämän oletuksen mukaan muut toimijat eivät Yhdysvaltojen ja Israelin rinnalla ole merkittäviä, vaikka esimerkiksi Hizbollahin kaltainen järjestö ei pysyisi pystyssä ilman Iranin ja Syyrian tukea. Mitä tahansa Mahmoud Abbasin Fatah-järjestö lupaa rauhanneuvotteluissa, sen Iran ja Syyria pystyvät halutessaan romuttamaan. Ei siis ole olemassa ketään tai mitään, joka pakottaisi palestiinalaiset noudattamaan rauhansopimusta.

Oletus 2: Pysyvä rauha saadaan, kunhan osapuolet suostuvat neuvottelupöytään, jossa rauhansopimus tehdään. Pysyvä rauha edellyttää Israelilta alueluovutuksia eli käytännössä paluuta vuoden 1949 aseleporajoihin.

PLO:n johtaja Jasser Arafatille tarjottiin osana rauhanprosessia koko Gazan kaistaletta ja melkein koko Länsirantaa. Arafat kuitenkin kieltäytyi tarjouksesta, lopetti neuvottelut ja käynnisti toisen eli ns. Al-Aqsan intifadan. Oslon rauhanprosessin epäonnistuminen osoitti viimeistään, että Israelin myönnytykset eivät ratkaise konfliktia.

Neuvottelupöytä ei sellaisenaan ratkaise mitään, koska kaikki osapuolet eivät sitoudu neuvottelujen lopputulokseen tai edes pyri rauhaan. Neuvottelut ovat vain väline edistää omia tavoitteita. Hamas avoimesti kertoo peruskirjassaan, että neuvottelut ovat hyödyttömiä ja ainoa ratkaisu konfliktiin on jihad.

Oletus 3: Palestiinalaisten toimet ovat seurausta Israelin toimista ja niiden aiheuttamasta epätoivosta.

Jos epätoivoiset palestiinalaiset kiihdyttävät raketti-iskuja, se on seurausta Israelin toimista kuten Gazan ”saarron” kiristämisestä. Palestiinalaisosapuolella ei siis voi olla mitään omaa erityistä syytä kiihdyttää taisteluita. Kuitenkin Hamas sanoi yksipuolisesti irti voimassaolevan tulitauon, mistä oli seurauksena raketti-iskujen kiihtyminen.

Jos Israel ei vastaa raketti-iskuihin tai toteuttaa puolivillaisia vastatoimia, raketti-iskut jatkuvat tai jopa kiihtyvät. Jos Israel vastaa raketti-iskuihin voimallisesti, Hamas esiintyy mediassa uhrina ja tuo todellisia tai näytteleviä urheja tv-kameroiden eteen paistattelemaan. Kummassakin tapauksessa Israel häviää, sillä kansainvälinen yhteisö pakottaa jossain vaiheessa osapuolet aselepoon. Tämä ei tietysti kestä ja sama kuvio alkaa alusta uudelleen. Tämän asian voi lukea Barry Rubinin kolumnista Jerusalem Post –lehdessä.

Hamasilla on oma itsenäinen agendansa, joka on riippumaton Israelin ja muun maailman toimista. Toimintatapa sen sijaan joustaa tilanteen mukaan, ja vääjäämättömän sotilaallisen tappion jälkeen pelkkä selviytyminen hengissä on voitto Hamasille. Tässä se toistaa PLO:n ja Hizbollahin esimerkkiä. Hamasin tavoitteena on Israelin tuhoaminen eli kansanmurha. Koska Hamas ei median ja vasemmistoakateemikkojen mielestä toimi itsenäisesti, sen ei koskaan tarvitse kestää samanlaisia syytöksiä sotarikoksista tai ylipäänsä kantaa vastuuta tekemisistään.

Hamasin fanaattisesta taipumattomuudesta kärsivät erityisesti palestiinalaissiviilit, joita kuolee Israelin iskuissa ja joiden elintaso heikkenee sotatoimien seurauksena. Israel kantaa kuitenkin yksin vastuun kaikesta, ainakin median silmissä. Palestiinalaisten onneksi EU:n ja kansainvälisten avustusjärjestöjen humanitaarinen apu kiihtyy konfliktin myötä, vaikka Hamas saa syyttää konfliktista lähinnä itseään.

Oletus 4: Israel syyllistyy ”suhteettomaan voimankäyttöön”.

Tässä oletuksessa on kaksi virhettä. Ensinnäkin oikeassa suhteessa olevaa voimankäyttöä ei määritetä selkeästi, ja toiseksi suhteellisen voimankäytön seurauksista Israelille ei piitata. Israel ei iske tarkoituksella siviiliväestöön toisin kuin palestiinalaiset raketinampujat ja itsemurhapommittajat. Israelin iskuissa kuoli Hamas-lähteiden mukaan noin 300 ihmistä, joista noin 50 oli siviilejä ja loput Hamasin edustajia.

Siviilien kuolemat ovat tietysti valitettavia mutta kuuluvat mihin tahansa sotaan hurskaista toiveista huolimatta. Suhteettomasta voimankäytöstä puhuvat poliitikot ja journalistit eivät kuitenkaan koskaan kerro, mikä on hyväksyttävä määrä siviilejä, jotta suhteettomasta voimankäytöstä ei enää voitaisi puhua. Vai pitäisikö Israelin taistella samanlaisilla aseilla kuin Hamas? Pitäisikö yhtä rakettia kohden lähetetään yksi samanlainen raketti tai Israelin ilmavoimien hävittäjien ohjuksista joka toisen olla tarkoituksella suutari?

EU Referendum –blogissa kuitenkin sanotaan asia suoraan:

”Jos joku ensinnäkin haluaa tappaa sinut, silloin on vastattava kuolettavalla voimalla ja tappamalla vihollinen, ennen kuin hän ehtii saavuttamaan tavoitteensa. Silloin ei neuvotella vaan tapetaan.”

”[…]”

”Toiseksi puolivillainen vastaus on enemmän kuin hyödytön. Kyvyttömyys vastata päättäväisesti vihollisen hyökkäykseen saa vihollisen kaksinkertaistamaan panostuksensa.”

”[…]”

”Kolmanneksi pehmoilu on tuomittu epäonnistumaan. Lähi-idän macho-kulttuurissa tämä nähdään osoituksena heikkoudesta, mikä ei lopeta ongelmia vaan pitkittää niitä.”

Ratkaisuna tähän kaikkeen on tietysti ”suhteeton” voimankäyttö, joka saa vihollisen miettimään kahdesti, kannattaako vihollisuuksien jatkaminen vai ei. ”Suhteeton” voimankäyttö ei tässä tarkoita siviilien summittaista pommittamista vaan ylivertaista sotilaallista voimaa. Toki voima ei välttämättä takaa pysyvää rauhaa, mutta lopettaa omiin sotilaisiin ja siviileihin kohdistuvan välittömän uhan.