Suurpää hovitoimittajan käsittelyssä

Suomen Kuvalehti julkaisi viimeisessä numerossaan vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpään henkilökuvan. Joku ystävällismielinen sielu on skannannut jutun nettiin ja se on luettavissa kolmessa osassa täällä, täällä ja täällä.

Tekstin on kirjoittanut toimittaja Katri Merikallio (ent. Himma), joka on kirjoitustyössään keskittynyt kehitysmaiden kuten Indonesian ja Intian asioihin ja jonka kynänjäljessä näkyy sama tiedostava asenne kuin monella nykytoimittajalla. Merikallion Suurpäätä käsittelevästä jutusta on siis turha etsiä kritiikkiä tai kyseenalaistamista. Tämä näkyy, kun Merikallio kuvaa Suurpään esiintymistä Suomen johtavassa monikulttuuripalatsissa, veronmaksajan rahoilla pyörivässä kulttuurikeskus Caisassa.

Suurpää on tehnyt työtä maahanmuuttajien ja ihmisoikeuksien parissa 19 vuotta. Se näkyy siinä luontevassa tavassa, jolla hän asettuu ruandalaisten joukkoon. Ei vältteleviä katseita mutta ei myöskään väkinäistä hymistelyä.

Suurpää kuvaa, kuinka Suomi on hänen työuransa aikana kehittynyt.

Suomi on tänä aikana muuttunut todella paljon: ulkomaalaislaki on muuttunut, hallinto on muuttunut ja asenneilmapiiri on muuttunut.

Tässä vaiheessa olisi sopivaa pohtia, missä suhteessa muutokset ovat olleet positiivisia. Ainakin asenneilmapiirissä on korjaamisen varaa, jos Suurpään edeltäjän Mikko Puumalaisen toiminnasta voisi jotain päätellä. Laki ja hallinto ovat myös muuttuneet, mutta riippuu näkökulmasta, pitääkö muutoksia positiivisina vai negatiivisina. Jos ajattelee vanhanaikaisesti, että hallinnon tehtävänä on palvella kansalaisia, muutokset ovat olleet pääsääntöisesti negatiivisia. Jos taas ajatellaan maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thorsin tavoin ”asiakaslähtöisesti”, muutokset voidaan nähdä tietystä näkökulmasta myös positiivisina.

80-luvulla ns. edistykselliset piirit pitivät tiukkaa ulkomaalaispolitiikkaa harjoittanutta Suomea Pohjolan Albaniana mutta onneksi

Joukko nuoria juristeja ajatteli, että linja ei sovi länsimaiselle oikeusvaltiolle.

Nämä nuoret juristit ovat usein lakimiesjärjestö Demlan (ent. Demokraattiset lakimiehet) jäseniä. Oheisesta historiikistä voi käydä lukemassa järjestön menneisyyttä ja sitä, kuinka se toimi tiedostavien nuorten majakkana jo 1970-luvulla. Kommunismin romahdettua sieltä ovat löytäneet aatteellisen kotinsa niin Suurpää kuin Puumalainenkin. Perustellusti voi sanoa, että vasemmistolainen poliittinen aktivismi on Suurpään työuran aikana korvannut kansallisen edun ulkomaalaispolitiikan johtotähtenä.

Somalit ja suurpää

Suurpään ihmisoikeusaktivismi huipentui, kun somalipakolaisia alkoi tulla Suomeen. Suurpää oli tätä ennen neuvonut muutamaa kymmentä turvapaikanhakijaa vuosittain. Lehdistössä puhuttiin avoimesti maahan vyöryvistä somaleista ja siitä, kuinka he tulevat tänne käyttämään hyväksi sosiaaliturvaamme.

Tuon ajan lehdet ja niiden mukana edesmennyt pilapiirtäjä Kari Suomalainen olivat tässä oikeassa. Somalit ovat yhä edelleen suurimmalta osaltaan sosiaalisektorin elättejä. Tilanne ei ole ratkaisevasti parantunut noista päivistä. Myös muualla lännessä somalien kohtalo on ollut samankaltainen, kuten Jussi Halla-aho tässä jutussaan toteaa.

Suurpää vähemmistövältuutettuna

Suurpää on vasta toinen vähemmistövaltuutetun virkaan valittu henkilö. Yllättäen Katri Merikallion jutussa ei puututa lainkaan Suurpään edeltäjän Mikko Puumalaisen toimintaan ja siihen, kuinka Puumalaisen ansiosta vähemmistövaltuutetun viran maine on pahasti ryvettynyt. Jutussa vain todetaan, että Suurpää oli aikanaan itse esittämässä vähemmistövaltuutetun viran perustamista.

Miten Suurpää sitten kestää ”usein repivää” työtään? Merikallio maalaa kuvan vakaumuksellisesta ihmisoikeuksien puolustajasta:

…Suurpää sanoo, että hänen olisi vaikea kuvitella tekevänsä työtä, joka ei edistäisi hänelle tärkeitä asioita.

Suurpään lapsuudenkodissa vallitsi humanistinen ilmapiiri, ja eettinen pohja oli vahva. Äiti oli opettaja ja isä kirjallisuusihminen.

Suurpää jatkaa itse

Minulla oli jo nuorena vankka käsitys, että jokainen ihminen on arvokas ja samanarvoinen. Ja koska ihmisillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia, meidän tehtävämme on puolustaa heikompia.

Suurpää siis toteuttaa pyhää tehtävää ja hänellä on missio. Maahanmuuttopolitiikassa hän on kuitenkin realisti ja tunnustaa, että monessa Euroopan maassa on tehty pahoja virheitä. Esimerkkeinä hän mainitsee Saksan ja Ranskan. Edes Ruotsia ei hänen mukaansa kannata kopioida suoraan.

Allekirjoittaneen ja monen muun mielestä Ruotsin kannattaisi ennemmin ottaa mallia Suomen 1980-luvun maahanmuuttopolitiikasta, mutta sehän ei olisi humaania eikä länsimaisen oikeusvaltion periaatteiden mukaista. Valitettavasti Suurpää pelaa monen maailmanparantajan tavoin epämääräisesti määritetyillä käsitteillä, kuten ”oikeusvaltio”. Hän ei missään vaiheessa täsmennä, miten tiukka maahanmuuttopolitiikka olisi jotenkin oikeusvaltion periaatteiden vastaista. Miksi valistunut itsekkyys ei kelpaa, vaan vaaditaan rajatonta altruismia?

Suurpää harhailee fantasiamaailmassa

Tyypillisen monikulttuurisuusideologiaa kannattavan ihmisoikeusaktivistin tavoin Suurpään käsitykset eivät perustu todellisuuteen vaan siihen, millainen todellisuuden pitäisi Suurpään mielestä olla. Tämä käy hyvin ilmi seuraavista sitaateista, joissa Suurpää yrittää selittää, miksi Suomessa on mahdollisuudet onnistua siinä, missä muualla on epäonnistuttu eli monikulttuurisen yhteiskunnan luonnissa:

”Suomi ei koskaan ole ollut varsinainen luokkayhteiskunta, eli kaikilla on arvonsa, hiukan samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa.”

Tämä väite on puhdasta puppua ja kertoo Suurpään täydellisestä tietämättömyydestä. Suomi on historiansa aikana ollut luokkayhteiskunta. Suomessa oli säädyt (aateli, papisto, porvaristo ja talonpojat). Lisäksi maaseudulla asusteli paljon tilatonta väestöä. Säädyt lakkautettiin Suomessa vuonna 1906, kun siirryttiin yksikamariseen eduskuntaan, eli vertailu Yhdysvaltoihin ei perustu tosiasioihin.

”Meillä on myös mielletty monikulttuurisuuden edut paremmin kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi sen, että äidinkielen osaaminen on tärkeää.”

Ei voi kuin ihmetellä, mihin tällainen käsitys voisi perustua. Ennemminkin Suomessa monikulttuurisuuden haitat eivät näy yhtä pahasti kuin monessa muussa länsimaassa. Tästä syystä täällä näkyy enemmän naiivin ymmärtämätöntä suhtautumista monikulttuurisuuteen, eli sitä pidetään lähinnä eksoottisena värinänä ja rikkautena. Moiset illuusiot ovat pitemmälle monikulttuurisuudessa edenneissä maissa pääsääntöisesti kadonneet, koska ongelmat ovat räjähtäneet silmille eikä niiden syyksi voi enää selittää pelkästään kantaväestön rasistisia asenteita.

Lisäksi voi kysyä, mitä tekemistä monikulttuurisuuden eduilla ja ilmeisesti maahanmuuttajien äidinkielellä on keskenään.

”Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että esimerkiksi naisten pahoinpitely pitäisi tulkita jotenkin kulttuuriin kuuluvaksi. Se ei sitä ole.”

Suurpää puhuu tässä jälleen vastoin totuutta. Monissa islamilaisissa maissa naista kohdellaan edelleen miehen omaisuutena. Tottelemattomuudesta rangaistaan väkivallalla, ja myös Koraani siunaa väkivallan käytön. Jos tämä ei ole kulttuuria, mikä sitten on? Pelkästään se, että Suurpää sanoo naisten pahoinpitelyn olevan kulttuuriin kuulumatonta, ei tee siitä sellaista. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että Suomeen muuttavan on luovuttava tietyistä kulttuurillisista ominaispiirteistään eli hänen on sopeuduttava suomalaisiin arvoihin, joiden mukaan naisten pahoinpitely on sekä moraalisesti tuomittavaa että rikosoikeudellisesti rangaistavaa.

Suurpää ja rasistit

Sitten päästään Suurpään edeltäjän suosikkiaiheeseen eli rasisteihin. Suurpään mukaan Suomeen ei ainakaan toistaiseksi ole syntynyt ”organisoitua rasistista liikettä”. Mikähän se sellainen olisi rouva vähemmistövaltuutettu? Jälleen kerran Suurpää käyttää huonosti määritettyä käsitettä. Netissä kuitenkin rasisteja riittää. Vaikka heitä on vain muutama kymmenen, he ovat sitäkin uutterampia. Johanna opastaa:

”Meillä tuntuu levinneen käsitys, että netissä saa sanoa ihan mitä vaan. Näin ei ole. Samat lait pätevät netissä kuin muuallakin.”

Tämä pitää varmasti paikkansa, mutta ongelmana eivät ole itse lait vaan se, miten niitä tulkitaan. Katsotaanko sananvapaus niin tärkeäksi perusoikeudeksi, että sen puitteissa voi tarvittaessa käyttää kovaakin kieltä? Vai rajataanko sananvapautta tiukasti Mikko Puumalaisen ja valtionsyyttäjä Mika Illmanin haluamalla tavalla? Jos jälkimmäinen toteutuu, sananvapaudelle voidaan sanoa saman tien hyvästit. Suurpään lauseeseen sisältyvä alentuva ja opettajamainen asenne tietysti ärsyttää, koska hän ei edes halua ymmärtää, mistä asiassa todellisuudessa on kyse.

Jutun otsikossa väitetään, että Suurpää haluaa suomalaisten keskustelevan maahanmuutosta avoimemmin. Tämän täytyy olla toimittaja Katri Merikallion keksintöä, koska on täysin absurdia kuvitella Suurpään oikeasti haluavan keskustella maahanmuutosta avoimesti. Toki hän jutun lopussa jonkin verran antaa periksi:

”Myös maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista pitää voida puhua ilman, että leimautuu rasistiksi. Jokaisessa väestöryhmässä on omat piirteensä ja joka joukkoon mahtuu myös ikäviä elementtejä. Ei tätä pidä hyssytellä.”

Uskon vasta sitten, kun näen tuon tapahtuvan todellisuudessa, enkä pidättele hengitystä tuota odotellessani. Suurpään tausta ja muut lausunnot ovat niin vakavasti ristiriidassa yllä olevan kanssa, että vaatimusta avoimesta keskustelusta ei voi ottaa vakavasti. Sitä paitsi maahanmuutosta keskustellaan avoimesti täällä internetissä, mutta jostain syystä tätä keskustelua pidetään jotenkin likaisena ja arvottomana. Valtamediasta, kuten toimittaja Merikallion edustamasta Suomen Kuvalehdestä, ei kannata etsiä avointa keskustelua maahanmuutosta.

Ei ole väärin vastustaa Suomelle haitallista maahanmuuttoa eikä niitä kulttuuriin kuuluvia tapoja, jotka maahanmuuttajat tuovat tullessaan. On myös asetettava kyseenalaiseksi laajamittaisen maahanmuuton tarpeellisuus oletetun työvoimapulan torjunnassa ja sen tehokkuus väestön ikääntymisen aiheuttamien ongelmien ratkaisuna. Maahanmuuttoa pitää voida arvostella järkiperustein, ja maahanmuuton aiheuttamiin ongelmiin pitää löytyä muitakin syitä kuin se ainoa sallittu eli kantaväestön rasismi.