sunnuntaina, elokuuta 01, 2021

Yle Päivi Räsäsen kimpussa

 


Pravda oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean pää-äänenkannattaja. Pravda tarkoittaa suomeksi totuutta mutta useimmat neuvostokansalaiset tiesivät, että Pravda ei kertonut totuutta vaan puolueen keskuskomitean hyväksymän totuuden. Saadakseen totuuden selville neuvostokansalaisen piti lukea läpikotaisin valheellista juttua rivien välistä.

Ylen toimittaja Merja Niilola on kirjoittanut Pravda-artikkelin. Siinä on käytetty toimittajien perinteistä valehtelua, vääristelyä ja valikoivaa asiantuntijoiden käyttöä, jotta todellisuudesta saataisiin välitettyä kohteen kannalta mahdollisimman negatiivinen kuva.

Päivi Räsänen vaikuttaa median kautta?

Todellisuudessa Ylen kommunistitoimittajat vihaavat Päivi Räsästä kuin ruttoa ja käyvät armotonta kampanjaa tätä vastaan. Niilolan Pravda-artikkelista lukijalle voi tosin välittyä sellainen kuva, että Räsänen ovelasti manipuloisi julkisuutta vaikuttaakseen tulevaan kiihotusoikeudenkäyntiin.

Niilola on kaivanut jostakin päivystävän dosentin, joka kertoo juuri sen, mitä Niilola haluaa kuulla:

” Apulaisprofessori Tatu Hyttinen Turun yliopistosta pelkää, että oikeuden käyminen mediassa horjuttaa tuomioistuinten arvovaltaa.”

”Myös Yhdysvalloissa Räsäsen puolesta järjestetyt tukimielenosoitukset kummeksuttavat.”

Tatu Hyttiselle ei jostain syystä juolahda mieleen, että Räsäsen oikeudenkäynti itsessään horjuttaa tuomioistuinten arvovaltaa. Kun ihmisiä aletaan viemään oikeuteen Raamatun siteeraamisesta, mielettömyydessä ollaan menty jo huomattavan pitkälle.

Myös Itä-Suomen yliopiston rikosoikeuden professori Matti Tolvanen lainaa arvovaltaansa Räsäsen parjaamiselle:

” Ei ole koskaan hyväksi, että oikeudenkäyntejä aletaan käydä julkisuuden kautta.”

Jostain syystä Ylen toimittaja Merja Niilolan parjausartikkeli ei edusta julkisuuden kautta vaikuttamista Tolvasen silmissä. Lisäksi varsinainen ongelma ei ole oikeudenkäynnin puinti julkisuudessa vaan se, että tällainen oikeudenkäynti ylipäänsä käydään. Se antaa erittäin huonon kuvan suomalaisesta sananvapaudesta.

Toimittaja Niilola suhtautuu myös negatiivisesti Räsäsen oikeuteen puolustaa itseään.

” Päivi Räsänen on nyt lisännyt vettä somemyllyyn ja vaatinut medialle lähettämässään tiedotteessa, että käräjäoikeus jättää hänen raamatunlauseista koostuvan ja syytteeseen johtaneen twiittiinsä tutkimatta.”

Erityistä närkästystä herättää se, että ”äärioikeisto” on liittynyt Räsäsen tukijoukkoihin. Toimittaja ei luonnollisesti mainitse, mihin tahoon tällä äärivasemmiston yleisesti käyttämällä haukkumasanalla tällä kertaa viitataan.

Julkisuudessa ehkä äänekkäimmin sananvapautta on puolustanut toimittaja Ivan Puopolo. Ehkä hänkin on nyt äärioikeistoa, koska hän on puolustanut Räsäsen sananvapautta. Toinen Räsäsen sananvapauden puolustaja on ollut vapaa-ajattelija Jussi K. Niemelä. Sekä Puopolon että Niemelän aatteellinen lähtökohta on klassinen liberalismi, joka siis tarkoittaa eri asiaa kuin vasemmistoliberalismi, joka ei ole liberalismia ollenkaan.

Matti Tolvanen tölväisee vielä lopuksi Räsästä:

” Ei varmasti ole Räsäsenkään edun mukaista, että tämä joukko [ääriokeisto] lähtee mukaan hänen tukikampanjaansa.”

Tolvanen erehtyy. Se, että ”äärioikeisto” on Räsäsen puolella, ei ole varsinainen ongelma vaan se, että äärivasemmisto on päässyt määräämään sen, mitä tässä maassa saa sanoa ja mitä ei. Äärivasemmistoon lasken suurimman osan toimittajista.

Kummallisia näkemyksiä

Toinen Niilolan käyttämä päivystävä dosentti Tatu Hyttinen on myös närkästynyt asioiden julkisesta käsittelystä.

” En pidä suotavana, että oikeutta käydään tämänkaltaisilla tiedotteilla.”

Minä taas pidän Räsäsen tiedotteita erittäin suotavina toisin kuin Hyttisen ilmiselvää sensuurinhalua.

” Hyttinen sanoo, että tuomioistuinten legitimiteetti on arka asia: sitä joko on tai ei ole. Päätöksiin ei voida vaikuttaa, mutta vaikkapa trollaus ja vino someviestintä voi haperruttaa ihmisten luottamusta instituutioihin.”

Hyttinen on väärässä. Todellisuudessa jokainen sananvapausrikoksesta käytävä oikeudenkäynti heikentää luottamusta instituutioihin eikä se, että oikeudenkäynnistä ja sen perusteista puhutaan.

Perusteet ovat yksinkertaiset. Jos lausuma on omiaan aiheuttamaan halveksuntaa erityissuojelua nauttivaa kansanryhmää kohtaan, kyseessä on rikos. Pykälästä voi saada tuomion melkein kenelle tahansa, jos tahtoa löytyy riittävästi.

Pykälä on myös selkeä ajatusrikospykälä. Siinä kielletään mielipiteen lausuminen ääneen julkisesti. Räsäsen tapauksestakin löytyy kielletty mielipide. Se on Räsäsen Raamattuun perustuva käsitys homoseksuaalisuudesta syntinä.

Tatu Hyttinen on myös närkästynyt Räsäsen väitteestä, jonka mukaan oikeudessa olisi kyse Raamatun tulkinnasta. Tämä on kummallista, koska yksi Räsäsen syytteistä perustuu twiittiin, jossa siteerataan Raamattua. On päivänselvää, että tämän kieltäminen on ongelmallista uskonnonvapauden kannalta.

” Oikeus arvioi sitä, täyttävätkö tietyt ilmaukset kiihottamisrikoksen rikostunnusmerkistö. Rikosasioissa kukaan ei joudu nyt eikä tulevaisuudessa perustelemaan uskontoaan tai Raamatun jakeita tuomioistuimessa.”

Hyttinen vaikuttaa hieman yksinkertaiselta. Oikeudenkäynnissä on kyse Raamatun siteeraamisesta, vaikka Hyttinen sanoisi mitä. Räsänen on kristitty ja hänen moraalinsa perustuu Raamatun opetuksiin. Jos Raamatun siteeraamisesta tulee tuomio, homoseksuaalisuutta ei saa enää kutsua Jumalan tahdon vastaiseksi. Mahdollisella tuomiollaan tuomioistuin puuttuisi uskonnonvapauteen ennennäkemättömällä tavalla.

Räsäsen oikeudenkäynnin voi myös nähdä uuden ja vanhan uskonnon välisenä kamppailuna. Vasemmistolainen korvikeuskonto identiteettipolitiikkoineen syrjäyttää perinteisen kristillisyyden ja tekee siitä vähitellen kiellettyä.

Tai ehkä totalitaristinen kontrolli vain kuuluu niin olennaisena osana vasemmistolaisuuteen, että kyseessä on vakiintunut toimintamalli. Mene ja tiedä.

Niilolan käyttämät päivystävät dosentit puolustavat kaunopuheisesti tuomioistuimen arvovaltaa. Näin tehdessään he puolustavat sellaista, jota ei voi puolustella, eli kansalaisen perusoikeuksiin kuuluvan sananvapauden tukahduttamista.

 

 

maanantaina, heinäkuuta 26, 2021

Korona ja pelolla hallitseminen


 

Kuuntelin Triggernometry- podcastin jakson, jossa brittiläinen journalisti Laura Dodsworth kertoi, että Britanniassa hallitus turvautui pelonlietsontaan maaliskuussa 2020, kun se pelkäsi, että kansalaiset eivät noudata koronarajoituksia eivätkä hyväksy ulkonaliikkumiskieltoja.

SPI-B on Britanniassa alakomitea, joka antaa tietoja hätätilanteiden neuvonantajaryhmälle. Eräs SPI-B:n jäsen kertoi Dodsworthille, miten hallitus oli tietoisesti lietsonut pelkoa ja että  pelon käyttö on ”dystooppista”. Hän totesi:

”Pelon käyttö on ehdottomasti ollut eettisesti kyseenalaista. Lopulta se kostautui, kun ihmisten pelko kasvoi liian suureksi.”

Toinen SPI-B:n jäsen kertoi olevansa hämmästynyt, miten käyttäytymispsykologiasta on tehty ase pandemian aikana. Psykologit eivät havainneet, milloin se lakkasi olemasta hyväntahtoista ja muuttui manipulatiiviseksi. Heillä on liikaa valtaa ja he ovat juopuneet siitä.

Konservatiivien kansanedustaja Steve Baker, joka kuuluu puolueensa koronasta toipumisryhmään sanoi:

”Jos on totta, että valtio päätti pelotella kansalaisia, jotta saisi nämä noudattamaan sääntöjä, mieleen tulee kysymys, millaisseen yhteiskuntaan me pyrimme."

”Jos vastaan rehellisesti, että pelkäänkö hallituksen politiikan vievän meidät kohti totalitarismia,vastaus on  ehdottomasti kyllä”

Pelkopropagandan strategia

Tässä artikkelissa Dodsworth kertoo, millaisia keinoja brittihallitus käytti pelon lietsontaan. Hänen mukaansa koko pandemian ajan hallituksen käyttämä kieli on muotoiltu siten, että se maksimoi huilen ja tottelevaisuuden. 23. maaliskuuta 2020 pitämässään puheessa pääministeri Boris Johnson lietsoi pelkoa puhumalla ”näkymättömästä tappajasta” ja mainitsi puheessaan, että ihmisiä tulee kuolemaan. Briteille kerrottiin, että sääntöjä noudattamalla pelastetaan tuhansia ihmishenkiä.

Brittihallitus on käyttänyt viestintään yli 184 miljoonaa puntaa. Lähestymistapa perustui kahteen asiaan:

”1. Riskin demokratisointi”

 ”2. Yksilöiden toinen toisilleen aiheuttamien riskien korostaminen”

Ensimmäistä lähestymistapaa hyödynnettiin kertomalla, että koronavirus on vaarallinen kaikenikäisille. Aikanaan 1980-luvulla AIDSin vaarallisuutta liioiteltiin väittämällä, että 10 vuoden päästä jokainen tuntee jonkun, joka on kuollut kyseiseen tautiin. Näin vältyttiin leimaamasta yhtä tiettyä ryhmää ja sitä kautta tulevia syytöksiä syrjinnästä.

Dodsworthin mukaan vielä yleisempi lähestymistapa oli korostaa riskejä, joita yksilöt aiheuttavat toisilleen. Tämä näkyi selkeimmin julistesarjassa, jonka yhdessä julisteessa oli isoilla kirjaimilla teksti:

”JOS MENET ULOS, VOIT LEVITTÄÄ SITÄ.

”IHMISIÄ KUOLEE”

Julisteen taustalla on NHS:n hoitaja täydessä maskivarustuksessa.

Viesti on selkeä: Olet vaarassa mutta vielä tärkeämpää on se, että olet itse vaarallinen.

Hallituksen kampanjassa käytettiin isoja lukuja, jotka hallitus ja terveysviranomaiset olivat valinneet huolen maksimoimiseksi. Päivittäiset kuolemat raportoimiin mainitsematta kontekstia eli sitä, että noin 1600 ihmistä kuolee Britanniassa joka päivä. Sairaalapotilaiden määrä raportoitiin mutta ei paranemisia tai sairaalasta poistumisia.

Britanniassa (kuten myös Suomessa) yleisimmin käytetty tunnusluku oli PCR-testillä todennettujen tartuntojen määrä. Tartunta ei luonnollisesti ollut sama kuin tautitapaus, joka olisi edellyttänyt testin lisäksi sairauden oireita.

Jatkuva pelottelu johti siihen, että ihmiset alkoivat etsiä syntipukkeja niistä, jotka eivät noudattaneet. Media käytti termejä kuten ”kovidiootti”,  ”itsekäs hölmö” tai ”isoäidintappaja.”

Sulkujen vastustajia alettiin kutsua ”sulkuskeptikoiksi” (lockdown sceptics), joka myöhemmin muuttui ”denialistiksi”, jotta epäilijät saataisiin näyttämään hassahtaneilta hölmöiltä.

Hallituksen sulkujen uhmaamisesta sai suuret sakot. Esimerkiksi karanteenin uhmaamisesta tai yksityisten juhlien järjestämisestä saattoi saada 10 000 punnan sakon. Rangaistuksen pelko esti aiemmin normaalin sosiaalisen kanssakäymisen ja teki kansanterveydestä rikosoikeusasian.

Pitkään jatkuneilla sulkutoimilla oli merkittävä vaikutus kansalaisten mielenterveyteen. Jopa 1,5 miljoonan britin arvioidaan tarvitsevan mielenterveyspalveluja sulkutoimien takia.

Sulkutoimet ovat myös saaneet ihmiset pelkäämään toisiaan. Ihmiset ovat viruksen välittäjiä. Emme enää luota arvostelukykyymme siinä, miten hallitsemme elämäämme. Emme tiedä, ketä uskaltaisi halata ja kenelle voisi lainata lusikkaa.

Artikkelinsa lopuksi Dodsworth toteaa:

"Käyttäytymispsykologian soveltaminen ja pelon lietsonta kertovat hallituksesta, joka on luopunut luottamuksesta ja läpinäkyvyydestä. Elintärkeä osa toipumista on palauttaa luottamus ja läpinäkyvyys.Tämä tapahtuu vain, jos olemme rehellisiä taktiikoista, joita käytettiin, ja niiden vaikutuksista ja eettisistä ulottuvuuksista."

Entä Suomessa?

Tietoinen pelkopropagandan käyttö selittää hyvin, miksi Britanniassa ja muualla anglosaksisessa maailmassa turvauduttiin koronan torjunnassa ankariin sulkutoimiin, joilta Suomessa ollaan osittain vältytty.

Pääministeri Johnson on myös kehunut sulkutoimia, joiden hän katsoo omalta osaltaan vaikuttaneen koronapandemian laantumiseen.

Suomessa merkittävin sulkutoimi oli Uudenmaan sulku keväällä 2020. Kyseisen toimen hyödyt jäivät laihoiksi mutta sillä oli ainakin yksi vaikutus. Monet maakuntien ihmiset tekivät Uudenmaan asukkaista syntipukkeja koronapandemiaan.

Suomessa THL:n edustajat eivät ole erityisemmin liioitelleet koronan vaarallisuutta. Sen sijaan jotkut median haastattelemant terveydenhuollon edustajat (esim. HUS:n Asko Järvinen) ovat mediahaastatteluissaan usein lietsoneet pelkoa tautia kohtaan joko tahallaan tai tahattomasti.

Myös Suomessa tartuntaluku on se, jota media innokkaimmin raportoi. Näin on siitä huolimatta, että tartuntaluku ei kerro sairastuvuudesta mitään varsinkin, kun PCR-testiä pidetään epäluotettavana. Pahiten pelotteluun syyllistyneitä medioita ovat oman kokemukseni perusteella Iltasanomat ja MTV Uutiset.  Hyvänä esimerkkinä median pelkopornosta voi mainita tämän artikkelin, jossa IS kertoo Intiassa havaitusta sieni-infektiosta. ”Musta sieni” on tuossa toista kertaa otsikoissa. Sen relevanssi suomalaiselle lukijalle on lähes olematon.

sunnuntaina, heinäkuuta 18, 2021

Venäjä-huijausta lämmitellään uudelleen


 

Yllätyin jonkin verran, kun näin Iltasanomien artikkelin, jossa kerrottiin Vladimir Putinin autorisoimasta operaatiosta Donald Trumpin valitsemiseksi Yhdysvaltojen presidentiksi. Tarina perustuu Guardian-lehden toimittaja Luke Hardingin kirjoitukseen, jossa mm. esitetään kuvia asiakirjoista, joiden mukaan operaatiosta päätettiin Venäjän kansallisen turvallisuuden neuvostossa.

Iltasanomien lukijoille ei kerrota, että Luke Harding oli yksi journalisteista, joka piti Venäjä-huijausta esillä mediassa vuosien ajan. Harding on jopa kirjoittanut kirjan ”Collusion – How Russia helped Trump win the White House”. Itse en ole tätä kirjaa lukenut mutta olen aiemmin lukenut Hardingin kirjoittaman kirjan Mafiavaltio. Hardingin työskentely Venäjä-huijauksen parissa on kuitenkin saanut minut epäilemään Hardingin kirjassaan esittämiä tietoja.

Niille, jotka eivät ole aiempia kirjoituksiani lukeneet, kerron, että Venäjä-huijaus on salaliittoteoria, jonka mukaan Donald Trumpin vaalikampanja vehkeili Venäjän valtion kanssa, jotta Trump tulisi valituksi. Salaliittoteorian ainoa todiste on ns. Steelen kansio tai Steelen muistio, kuten Iltasanomien jutussa kerrotaan.

Jos luette Guardian-lehden alkuperäisen artikkelin, huomaatte, että Guardianin toimitus ei täysin luota Hardingin saaman asiakirja-aineiston sisältöön. Samalla tavalla kuin Steelen kansio se on liian hyvää ollakseen totta. Yksi Steelen kansion roiseimmista väitteistä on se, että Trump pelehti Miss Universum -kisojen yhfeydessä venäläisten prostituoitujen kanssa ja että Putinilla on hallussaan kuvallista aineistoa tästä. Steelen kansion väitteitä ei kuitenkaan pystytty todentamaan muista lähteistä. On todennäköistä, että kansion sisältö on sekoitus sepitettä ja mahdollisesti venäläisten sinne ujuttamaa disinformaatiota.

Suomalainen valtamedia ei myöskään ole kertonut, että Steelen kansio oli Hillary Clintonin vaalikampanjan tuottamaa aineistoa.

Guardian-lehden jutussa käytetyt sanamuodot antavat ymmärtää, että lehti ei uskalla täysin seisoa jutussa esitettyjen tietojen takana. Iltasanomien jutussa mitään tällaista varaumaa ei ole. Toimittaja Ina Kauppinen siis yrittää esittää väitteet totena.

Toimittaja Kauppinen ei myöskään kerro, että jutun kirjoittanut toimittaja Luke Harding on jäänyt kiinni valehtelusta. Toimittaja Glenn Greenwald muistuttaa Hardingin valheesta.

Harding oli se toimittaja, joka julkaisi yhden Trumpin ajan sensaatiomaisimmista uutisista, jonka mukaan Trumpin kampanjapäällikkö Paul Manafort olisi toistuvasti vieraillut Julian Assangen luona Ecuadorin suurlähetystössä. Mitään tällaista ei koskaan tapahtunut. Väite oli Hardingin keksimää sepitettä.

Daily Callerin artikkelissa arvioidaan, että Guardianin jutussa ihmiset, jotka olivat jatkuvasti väärässä Trumpin Venäjä-kytköksistä tyrkyttävät jälleen uutta hämäräperäistä Trump/Putin -tarinaa. Edes Venäjä-huijausta aikanaan esillä pitäneet Washington Post ja New York Times eivät niele tarinaa koukkuineen päivineen.

Daily Caller myös muistuttaa, että Putin tuskin hyötyi ”investoinnistaan” Trumpiin. Trumpin hallinto hyväksyi Venäjän vastaiset pakotteet puuttumisesta vuoden 2016 vaaleihin. Lisäksi Ukrainalle toimitettiin panssarintorjunta-aseistusta.

Trump myös vastusti koko kautensa ajan Nord Stream 2 -kaasuputkihanketta. Bidenin hallinto puolestaan passiivisesti hyväksyi hankkeen.

Valtamedia jatkaa siis pakkomiellettään Trumpin Venäjä-yhteyksistä, vaikka nykyisen presidentin pojalla oli merkittäviä taloudellisia kytköksiä Venäjälle. Bidenin perheen korruptio ei kuitenkaan kiinnosta valtamediaa lainkaan.

Median pitää tunnustaa virheensä

Oman uskottavuutensa takia valtamedian tulee kertoa seuraajilleen, jos media on antanut jostakin asiasta virheellistä tietoa. Koko amerikkalainen valtamedia seisoi Trumpin Venäjä-kytkösten takana. Kun Muellerin raportti julkistettiin, uutisointi Venäjä-yhteyksistä loppui kuin seinään. Yksikään mediainstanssi ei kuitenkaan myöntänyt olleensa väärässä Trumpin Venäjä-yhteyksistä.

Suomalainen valtamedia, joka kopioi Yhdysvaltoja koskevat uutiset suoraan amerikkalaisesta korporaatiomediasta, ei myöskään ole kertonut totuutta Trumpin Venäjä-yhteyksistä tai lähinnä niiden puutteesta. Myöskään tietoja siitä, että Yhdysvaltojen tiedusteluelimet vakoilivat Trumpin kampanjaa vuonna 2016. Tästä ovat todisteena FISA-tuomioistuimen salakuunteluluvat, joiden avulla FBI saattoi kuunnella Trumpin kampanjan sisäistä viestintää. Carter Page, Paul Manafort ja kenraali Michael Flynn olivat seurannassa.

Virheiden tunnustaminen on vaikeaa. Kun hakee hakukoneella tietoja Trumpin kampanjan vakoilusta, törmää useisiin valtamedian ”faktantarkistuksiin”, joiden mukaan Trump puhui höpöjä, kun hän väitti, että hänen kampanjaansa olisi vakoiltu.

Koska valtamedia edelleen pitää esillä valhetta Trumpin Venäjä-yhteyksistä eikä korjaa virheellistä uutisointiaan, median seuraaja voi vain todeta, että valtamedian instanssit eivät ole mitään tiedotusvälineitä vaan propagandatuutteja.