Jussipaitainen jihadisti

Hommaforumilla joku bongasi Libyassa kuvatulta jihadistien ruoskimisvideolta nuoren parrakkaan miehen, jonka paita vaikutti tutun näköiseltä. Vanttera mies vilahtaa oheisen videon kohdassa 7:08, mutta hänen henkilöllisyydestään on vaikea sanoa mitään varmaa. Päällisin puolin hän vaikuttaa eurooppalaiselta.

Sirten kaupungissa kuvatulla videolla joukko Ansar al-Sharia -nimiseen ryhmään kuuluvia miehiä pieksee avioliiton ulkopuolisesta sukupuoliyhteydestä epäillyn miehen kepillä. Sirten kaupunki on tullut tunnetuksi Libyan entisen johtajan eversti Muammar Gaddafin kotikaupunkina. Kepittäminen aviorikoksesta on sinänsä Libyan lain mukaista, mutta tuomioita ei ole pantu täytäntöön vuosikymmeniin.

Syyskuussa 2012 Ansar al-Sharia otti vastuun hyökkäyksestä Yhdysvaltojen konsulaattiin Benghazin kaupungissa. Tapauksessa kuoli Yhdysvaltojen Libyan suurlähettiläs Christopher Stevens ja kolme muuta amerikkalaista.

Aito Jussi-paita?

Hommaforumilla spekuloitiin myös jonkin verran, oliko parrakkaan jihadistin käyttämä Jussi-paita aito vai Jope Ruonansuun pienestä Hiacesta peräisin oleva kopio. Lopulta todettiin, että kyseessä ei ole varsinainen Jussi-paita vaan sen variantti Antti-paita. Samanlaisia on kuulemma neulottu Lapualla. Antti-paidan tuntee sinisestä väristä. Jonkin verran epäilyksiä herätti paidan peltoja symboloivat ruutukuviot, jotka olivat liian leveitä. Toisaalta parrakas kepittäjä vaikutti hyvin syöneeltä, mikä voi selittää ruutukuvion venymisen.

Ehkä jussipaitainen jihadisti vain noudatti pohjalaista häjyperinnettä kepittämällä avionrikkojia. Tosin uskottavampi selitys lienee tiukka sharia-lain soveltaminen. Häjyt olivat häiriköitä ja kapinoivat tiukkaa pitäjäkuria vastaan harrastamalla ”yöjuoksuja”, myymällä viinaa ja saapumalla häihin ilman kutsua. Häissä sitten tapeltiin ja vilauteltiin puukkoa.

Pitäjäkuri oli tiukka ja muistutti tavallaan sharia-lakia. Pienistä rikkeistä tuli rangaistus ja rikollisen leima. Paikallinen salafismi eli körttiläisyys oli levittäytynyt Lapuanjokilaaksoon eivätkä körttiläiset pitäneet häjyistä.

Häjyistä tunnetuin eli Antti Isotalo sai vuonna 1862 rangaistukseksi 38 paria raippoja taskuvarkaudesta. Isotalon Antti tuomittiin myöhemmin myös Matti Tönkän murhasta. Hän kärsi tästä 12 vuoden tuomion, jonka jälkeen hän palasi takaisin Alahärmään.

Ehkä on väärin (mutta kovin suvaitsevaista) etsiä yhteyksiä häjyjen ja Ansar al-Sharian islamistitaistelijoiden välillä. Körttiläisiä ei myöskään kannata verrata salafisteihin. Eikä videolla esiintyvä parrakas mieskään ole häjyjen kaltainen, romantisoitu kapinallinen vaan islamisti, joka pyrkii saattamaan sharia-lain kaikessa ankaruudessaan voimaan Libyassa.

Islamilainen maailma kääntyy menneisyyteen

Snaphanen-sivustolta löysin raportin, jossa kerrottiin, kuinka kiinalaiset ovat hämmentyneitä muslimimaailman, erityisesti arabien, kyvyttömyydestä sopeutua moderniin maailmaan. Kiinalaiset ovat kärsineet ulkomaalaisten nöyryytyksistä ja miehityksestä samalla tavalla kuin arabit.

He ovat kuitenkin reagoineet asiaan eri tavalla. Kiinalaiset pyrkivät oppimaan asioita ulkomaalaisilta ja varmistamaan, että nöyryytyksiä ei enää jatkossa tapahtuisi. Muslimit ovat taas juuttuneet menneisyyteen ja pyrkivät kostamaan ulkomaalaisille, jotka ovat heitä nöyryyttäneet ja sortaneet. Kiinalaisten mukaan arabit ja muslimit ylipäänsä eivät sopeudu moderniin maailmaan, koska nämä keskittyvät menneisyyteen. Tästä syystä islamilainen maailma jää jälkeen lännestä ja Itä-Aasiasta. Kaikkein masentavin esimerkki muslimien kyvyttömyydestä jättää menneisyys taakseen löytyy palestiinalaisista, jotka yli 60 vuotta Israelin perustamisen jälkeen edelleen elävät uhriutumisesta ja syyttävät juutalaisia itselleen koituvista ikävyyksistä.

Muslimimaissa ajatukset uhriudesta ja kostosta hallitsevat. Kiinalaisten mukaan uhriutuminen ei auta vaan menneisyys on jätettävä taakse ja keskityttävä nykyhetkeen. Nyky-Kiinan esikuva ei löydy Mao Tsetungin kirjoituksista vaan etelämpää pienestä saarivaltiosta, jossa tässäkin blogissa kommentoinut nimimerkki Tiedemies teki tutkimusta vuoden verran.

Singaporen pitkäaikainen pääministeri Lee Kuan Yew ihmetteli aikanaan, miksi Singaporen muslimimalaijit jäivät kaikista valtion toimista huolimatta yhteiskunnan pohjalle. He pysyivät köyhinä, takapajuisina ja kouluttamattomina. Singaporen naapurivaltio Malesiassa malaijit muodostavat enemmistön ja lainsäädäntö suosii heitä. Tästä huolimatta maan talous lepää pitkälti kiinalaisväestön yritteliäisyyden varassa.

Olen itsekin käynyt työmatkalla Singaporessa ja ihastelin pienen kaupunkivaltion siisteyttä ja moderniutta. Tästä maksetaan kuitenkin hintaa autoritaarisen hallinnon muodossa ja kovina rangaistuksina mitättömistä rikoksista. Vakavista rikoksista kuten huumeiden salakuljetuksesta saa hirttotuomion. Tästä varoitetaan jo maahantulokaavakkeessa eikä Singapore piittaa ihmisoikeusjärjestöjen vetoomuksista vaan panee tuomiot täytäntöön.

Jos palataan takaisin jussipaitaiseen jihadistiin, hän haluaa palata menneisyyteen ja soveltaa islamilaista lakia mahdollisimman tiukasti. Hän ei halua kehittää maataan koulutuksen ja yrittäjyyden avulla. Jotkut islamistijärjestöt vastustavat länsimaista koulutusta, erityisesti naisille. Nigerialainen Boko Haram (”Länsimainen koulutus on kielletty”) on jopa nimetty vastalauseena länsimaiselle koulutukselle.

Valitettavasti keskittyminen Koraanin sanatarkkaan resitointiin ei paranna muslimimaiden kansalaisten mahdollisuuksia parempaan elämään. Kiinalaisetkin tietävät tämän. Pohjanmaalla Jussi-paita ja häjyt ovat osa kansanperinnettä ja kaupallistettua sellaista. Häjyt eivät tule takaisin muuten kuin uusissa tai vanhoissa elokuvissa. Jihad, sharia-laki ja salafismi taas ovat taas arkitodellisuutta islamilaisessa maailmassa, ja länsimaat ovat valitettavasti mukana edistämässä näiden voittokulkua Libyassa, Egyptissä ja Syyriassa.

Sananvapauden Kalsketta

Vajaa kuusi vuotta sitten Helsingin Totuuden toimittaja Maija Aalto toivotti blogissaan lukijoille hyvää sananvapauden päivää. Samoihin aikoihin silloinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen teki tutkintapyynnön Mikko Ellilän kirjoituksesta Yhteiskunta koostuu ihmisistä.

Noihin aikoihin kuvittelin vielä naiivisti, että lehdistö olisi huolissaan valtion harjoittamasta sananvapauden sääntelystä. Perinteisesti ihmisiä ei Suomessa ole tuomittu mielipiteidensä tähden. Nyt kuusi vuotta Ellilän tutkintapyynnön jälkeen en enää odota valtamedian edustajilta muuta kuin hurskastelua vastuullisesta sananvapaudesta ja siitä, kuinka ”sananvapaus ei tarkoita oikeutta loukata”.

Valtamediaa kiinnostaa enemmän ”vihapuheen” suitsiminen ja oman horjuvan mielipidemonopolin puolustaminen kuin taistella (muiden kuin ammattijournalistien) sananvapauden puolesta. Journalistit ovat ennen kaikkea uskollisia toinen toisilleen. On äärimmäisen harvinaista, että journalisti arvostelee toista saman ammattikunnan edustajaa.

Illmanismi

Sota nettirasismia vastaan alkoi siis noin kuusi vuotta sitten. Viimeisin taistelu käytiin Itä-Suomen hovioikeudessa, kun Kotkan kaupunginvaltuutettu Freddie van Wonterghemin 35 päiväsakon tuomio jäi voimaan hovioikeuden käsittelyn jälkeen.

Tuomion järjettömyys käy ilmi Wonterghemin kirjoituksen asiayhteydestä. Rangaistus ei johtunut Wonterghemin omasta blogikirjoituksesta vaan kommentista, jonka hän kirjoitti 14-vuotiaan muslimitytön kuolemaan johtaneesta kivitystuomiosta kertovaan artikkeliin. Tätä ennen nimellä ”Taha islam” esiintyvä kirjoittaja oli provosoinut Wonterghemia ja tämä provosoitui ja kirjoitti tuomioon johtaneen lauseensa, jonka oikeus irrotti asiayhteydestään ja tuomitsi Wonterghemin sakkorangaistukseen.

Illmanistisessa oikeudenkäytössä katsotaan kirjoittajan pyrkivän aikaansaamaan halveksuntaa jotakin kansanryhmää kohtaan. Wonterghem pyrki oikeuden mielestä kiihottamaan muslimeja vastaan. Alkuperäinen rikos, jota Wonterghem kommentoi, on tässä kokonaan unohtunut, kuten tämän artikkelin kirjoittaja väittää.

Valtamedian ja ns. suvaitsevaisten paheksunta on kohdistunut lähes yksinomaan Wonterghemin pikaistuksissa kirjoittamaan kommenttiin, mutta kukaan ei ole kehdannut ihmetellä, miten 14-vuotias tyttö on voitu kivittää kuoliaaksi aviorikoksesta. Itse asiassa se, että 14-vuotias tyttö kivitetään kuoliaaksi, herättää paljon voimakkaampaa vastenmielisyyttä islamia ja muslimeja kohtaan kuin Wonterghemin kommentti.

Lastensuojelun keskusliiton sivuilla kirjoittava erityisasiantuntija Heikki Sariola kysyy aiheellisesti:

”... onko kulttuureja kunnioittavan keskustelun vaatimus johtanut siihen, että ainoa hyväksyttävä tyylikeino on oikeaoppinen vakavuus tai vaikeneminen traditioiden ja uskontojen nimissä tehtävistä rikoksista? Eikö edes toimittaja tunnista sarkasmia? Hyväksyttäisiinkö muinaisiin uskontoihin kuuluneet ihmisuhritkin vaieten, jos niitä vielä esiintyisi? Saako vain vaarattomia, jo valtansa menettäneitä kulttuureita arvostella? Ovatko fasismi, natsismi, stalinismi ja Baalin palvonta ihmisuhreineen sallittuja kritiikin kohteita, mutta nykyisin rikoksiin syyllistyvät traditiot pyhiä? Rasismin tuomitseminen on helppoa, mutta onko sharian raakuuksien tuomitseminen todellakin rasismia? ”

Hieman myötätuntoa soisi myös illmanismin uhri Freddy van Wonterghemille, joka on joutunut noitavainoja harjoittavan oikeusjärjestelmän hampaisiin. Tuon järjestelmän tehtävänä näyttää olevan tarjota oikeudelliset kulissit kiellettyjä mielipiteitä omaavien ihmisten häpäisyyn.

Uusi Suomi -verkkolehti on tapansa mukaan sensuroinut kaiken Wonterghemin kommenttiin ja Jukka Turusen alkuperäiseen kirjoitukseen liittyvän aineiston blogipalvelustaan. Wonterghemin blogia ja siellä aiemmin ollutta tuomitun puolustuskirjoitusta ei myöskään löydy Uuden Suomen sivuilta. Näin tapahtumien todellisesta kulusta kiinnostuneen on pakko tyytyä valtamedian puutteelliseen ja lähtökohtaisesti asenteelliseen tietoon.

Hirvisaari ei vaikene

Kansanedustaja James Hirvisaari kommentoi Itä-Suomen hovioikeuden päätöstä lennokkaasti:

”Kouvolan hovioikeus joutaisi meren pohjaan, mutta onneksi se siirretään edes Kuopioon. Tuomarit siis kannattavat raiskattujen tyttöjen ruoskimista hengiltä. Muulla tavoin tuomiota ei voi tulkita. Sairasta, sairasta...”

Monien mielestä Hirvisaaren kannattaisi pidättäytyä yllä olevan kaltaisista kommenteista. Provokatiivisella kommentillaan Hirvisaari kuitenkin herätti nukkuvan karhun eli apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen, joka lähetti viestin Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lernerille ja puheenjohtaja Timo Soinille.

Iltalehti kertoo:

”Kalskeen mukaan kirjoituksiin ei todennäköisesti olisi puututtu ilman kansalaisilta tullutta palautetta.”

”Hänen mukaansa Hirvisaarella on "oikeus arvioida ja arvostella" oikeuslaitoksen toimintaa, mutta kokonaisen viraston, etenkin korkean lainsäädäntöelimen järjestelmällinen sivuuttaminen on ongelmallista.”

”Erityisesti Kalskeen korvaan särähtävät Hirvisaari "tyylittömät" ja "mauttomat" sanavalinnat.”

Se, että Kalske esiintyy tavallisen kansalaisen puhemiehenä, voi vaikuttaa jonkun mielestä huvittavalta ja jopa irvokkaalta. Kalske on itse toiminut syyttäjänä useissa sananvapausrikosoikeudenkäynneissä, joista hän on saanut osakseen voimakasta arvostelua internetissä.

Erityisesti Wonterghemin oikeudenkäyntiin ja tuomioon liittyy niin absurdeja piirteitä, että edes Kalskeen kaltainen paksupäinen juristi ei voi olla niitä huomaamatta. Itse asiassa James Hirvisaari kiinnittää niihin huomiota harvinaisen osuvasti, kun hän kertoo tuomarien kannattavan tyttöjen ruoskimista hengiltä. Oikeus jätti asiayhteyden kokonaan huomiotta ja tuomitsi Wonterghemin pelkästään hänen irrallisen kommenttinsa perusteella. Näin oikeus häpäisi itsensä ja ansaitsee Hirvisaaren kommentit mahdollisesti tyylittömine ja mauttomine sananvalintoineen.

Oikeudenkäynnit kiihottamisesta kansanryhmää vastaan perustuvat syytetyn julkiseen häpäisyyn. Itse tuomiolla ei ole merkitystä, vaan pitkäkestoinen oikeusprosessi itsessään on rangaistus. Syytetyllä ei käytännössä ole mitään keinoa puolustaa itseään, koska asiayhteydestä irrotettu lause riittää tuomioon.

Demokratian viholliset

Äskettäin Tanskassa murhayrityksen kohteeksi joutunut Lars Hedegaard vapautettiin syytteistä, mutta silti monissa lehdissä kerrottiin virheellisesti hänen saaneen tuomion rasismista. Poltinmerkki on ja pysyy, vaikka tuomio jäisi tulematta. Esimerkiksi ruotsalainen journalisti Johan Malmberg kirjoitti Helsingborgs Dagbladissa artikkelin ”Rasisti on rasisti on rasisti on rasisti”.

Siinä Malmberg oli kovasti närkästynyt joidenkin hänen journalistikollegojensa osoittamasta sympatiasta Hedegaardia kohtaan. Artikkelin lopussa Malmberg toteaa:

”Kun Lars Hedegaardin karkean rasistiset näkemykset tulevat yleisiksi joutuu sananvapaus todella koetukselle.”

Malmberg antaa ymmärtää, että Lars Hedegaard on se, joka oikeasti uhkaa sananvapautta, eikä se henkilö, joka yritti ampua hänet. Toisin kuin Ruotsissa Tanskassa uskalletaan vaatia rasismipykälien poistoa lainsäädännöstä. Mikael Jalving kirjoittaa Hedegaardin murhayrityksestä Jyllands Postenin blogissaan:

”Jos oikeasti haluamme rajoittaa mahdollisuuksia vastaaviin tai pahempiin tapauksiin, meidän on puolustauduttava paremmalla lainsäädännöllä. Ensimmäinen nyrkinisku on poistaa jumalanpilkka- ja rasismipykälät. Ne ovat häpeäpilkkuja demokratiassamme ja monet demokratian viholliset käyttävät niitä tehokkaasti hyväkseen.”

Sana nyrkinisku viittaa luonnollisesti 70-vuotiaaseen Lars Hedegaardiin, joka yritti iskeä nyrkillä häntä ampunutta postinkantajaa.

Kiihotus- ja jumalanpilkkapykäliä hyödyntävät Mika Illman ja Jorma Kalske ovat demokratian vihollisia kuten myös Vihreät naiset, jotka tekivät ilmiannon Jussi Halla-ahon blogikirjoituksesta. He haluavat ennemmin vaientaa eri mieltä olevat kuin vastata argumentteihin vapaassa keskustelussa. Kalskeen närkästyksestä huolimatta James Hirvisaari ei millään tavalla uhkaa demokratiaa ja oikeusvaltiota. Asia on täsmälleen päinvastoin. Illman ja Kalske omalla toiminnallaan vähentävät lain kunnioitusta.

Valitettavasti Suomessa liian moni hyväksyy valtion harjoittaman mielipiteiden sääntelyn, ja liian harva ymmärtää, että laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan yhdessä jumalanpilkkapykälän kanssa suorastaan houkuttelee väärinkäyttöön ja luo nimettömiin ilmiantoihin perustuvan kulttuurin, joka on aiemmin tullut tutuksi itäeurooppalaisista kansandemokratioista.

Lars Hedegaard ja postinkantaja

Eilen noin puolen päivän aikoihin Suomen aikaa tanskalaisen sananvapausyhdistys Trykkefrihedsselskabetin puheenjohtaja Lars Hedegaard joutui murhayrityksen kohteeksi kotiovellaan Kööpenhaminassa.

Murhaaja esiintyi postinkantajana ja oli muka tuomassa Hedegaardille postipakettia. Kun Hedegaard avasi asuntonsa oven, postinkantaja ampui häntä pistoolilla. Laukaus meni onneksi ohi, ja toisessa laukaisuyrityksessa murhaajan ase meni jumiin. Syntyneen käsikähmän jälkeen murhaaja pakeni paikalta, mutta poliisilla on viimeisten tietojen mukaan videokuvaa epäillystä punatakkisesta arabin näköisestä miehestä.

Tanskan valtiojohdon reaktiot

Tanskassa on tällä hetkellä demaripääministeri Helle Thorning-Schmidtin johtama vasemmistohallitus. Pääministeri totesi attentaatin jälkeen:

”Hyökkäys Lars Hedegaardia vastaan on katala teko, jonka tuomitsen jyrkästi. Tapauksesta tekee vakavan se, että taustalla on yritys estää Lars Hedegaardia käyttämästä sananvapauttaan.”

Viime kesän aikoihin kirjoitin vasemmistolaisesta Enhedslisten-puolueesta, jonka jäsenistä eräät haikailivat vallankumouksen perään. Puolueen puheenjohtaja Johanne Schmidt-Nielsen tuomitsi pääministerin tavoin hyökkäyksen:

”Jos murhayritys on poliittisesti motivoitu, kyseessä on tragedia. Demokraattisen yhteiskunnan perusarvoihin kuuluu se, että voimme sanoa ja ajatella mitä tahdomme. Ilman tätä joutuisimme pelkäämään henkemme edestä.”

Tanskassa vasemmistolaiselle poliitikolle ei tuota vaikeuksia puolustaa islam-kriitikon sananvapautta. Sen sijaan muissa pohjoismaissa journalisteille tuottaa vaikeuksia puolustaa Hedegaardin mielipiteenvapautta ilman varauksia.

Rasismista tuomittu keskustelija

Amerikkalainen AP-uutistoimisto väitti ensin, että Hedegaard on tuomittu ”vihapuheesta” ja saanut siitä 5000 Tanskan kruunun sakon. Myöhemmin uutistoimisto korjasi väärän tiedon. Tanskan korkein oikeus vapautti Hedegaardin yksimielisesti kaikista syytteistä.

Väärä tieto ehti levitä suomalaiseen ja ruotsalaiseen mediaan. Ruotsin yleisradion nettisivuilla kerrotaan edelleen, kuinka ”kerran rasismista tuomittu” Hedegard joutui murhayrityksen kohteeksi. Ruotsalaismedia muistaa uutisoinnissaan aina kutsua Hedegaardia sopivilla nimityksillä. Porvarillinen Expressen kutsuu häntä ”islaminvastaiseksi keskustelijaksi” ja muistuttaa, että hän perusti hiljattain yhdessä Ingrid Carlqvistin kanssa ”muslimivastaisen” Dispatch International -sanomalehden.

Helsingin Sanomien uutisointi jättää myös toivomisen varaa. HS:n mukaan Hedegaard on ”kiistelty” islam-kriitikko. Lisäksi hän on tunnettu ”voimakkaista islaminvastaisista mielipiteistään” ja ollut oikeudessa ”rasisitisten lausuntojensa vuoksi”. HS kertoo, että ”Hedegaard on muun muassa kirjoittanut nettisivuilla muslimi-isien raiskaavan tyttäriään”. Hän myös ”puolusti väkivaltaisuuksia aiheuttanutta Mohammed-pilapiirrosta”.

Helsingin Sanomat yrittää tällä kertoa, että murhayritys oli ikään kuin luonnollinen tapahtuma ja Hedegaardin omaa syytä. Hedegaard ei kirjoittanut tyttäriään raiskaavista muslimi-isistä vaan puhui niistä tanskalaisella joulupäivällisellä (julefrokost) oluttuopin ääressä. Häntä filmattiin tuolloin, mutta Hedegaard ei tiennyt, että filmi julkaistaisiin internetissä. Tästä syystä korkein oikeus jätti hänet tuomitsematta.

Toisin kuin Hesari yrittää uskotella, Muhammad-pilakuvat eivät aiheuttaneet väkivaltaisuuksia vaan väkivaltaiset muslimit. Imaami Abu Laban matkusti Lähi-idässä ja pyrki aktiivisesti lietsomaan muslimien raivoa. Helsingin Sanomat ei muiden suomalaisten valtamedian edustajien tavoin ole koskaan julkaissut Muhammad-pilakuvia.

Todelliset sananvapausongelmat

Suomessa Jyväskylän tapahtumat nostivat sanan- ja kokoontumisvapauden keskustelun keskiöön. Tällä kertaa vasemmistolaiset ovat huolissaan sananvapaudesta ja sen väkivaltaisesta tukahduttamisesta. Äskettäin Jussi Halla-aho kirjoitti asiasta ja erityisesti seuraava kappale kiinnitti huomiotani:

”Sen sijaan pidän aika falskina, että sananvapaudesta ja avoimesta yhteiskunnasta ovat niin kovin huolissaan ne, jotka suorastaan hekumoivat, kun väärin ajattelevia murskataan näytösoikeudenkäynneissä "sananvapauden väärinkäytöstä", ja joiden mielestä jatkuvassa hengenvaarassa elävät islam-kriitikot oikeastaan saavat sitä, mitä kerjäävät. Sanalla sanoen, minun on kovin vaikeaa kunnioittaa sellaisten ihmisten vapauksia, jotka eivät pätkääkään kunnioita muiden vapauksia.”

Todetaan tässä vielä, että mielestäni Dan Koivulaakso, Li Andersson ja Mikael Brunila saavat vapaasti pitää kirjansa sisältöä käsitteleviä tilaisuuksia. Kuka tahansa, joka väkivaltaisesti yrittää häiritä tilaisuutta, ansaitsee tuomion oikeudessa.

Toisaalta kirjan kirjoittajat saavat sekä valtamedialta että poliitikoilta valtavasti tukea ja sympatiaa. Samanlaista kohtelua ei suoda esimerkiksi Lars Hedegaardin kaltaisille, joiden nimen eteen muistetaan aina lisätä ideologisesti latautuneita epiteettejä kuten ”islaminvastainen”, ”muslimivastainen” tai ”rasismista tuomittu”.

Kaikkein vastenmielisintä hurskastelua edustaa puhe ”ilmapiiristä”, joka antaa tilaa Kansallisen Vastasrintaliikkeen tapaisille toimijoille. Tästä ilmapiiristä ei yleensä ole muuta näyttöä kuin keskustelijan oma tuntemus. Lisäksi ”ilmapiiri” taitaa enemmän johtua siitä, että keskustelija ei ole tottunut kuulemaan tai kuuntelemaan omista käsityksistään poikkeavia mielipiteitä.

Tulehtunut keskusteluilmapiiri

Siirrytään hetkeksi Ruotsiin. Siellä keskusteluilmapiiri on pahasti tulehtunut ja valtamedian naispuoliset toimittajat saavat vastenmielistä ja uhkaavaa palautetta. Ruotsin television Uppdrag granskning -ohjelmassa kerrottiin äskettäin ”miehistä, jotka nettivihaavat naisia”.

Ohjelmassa tunnetut naispuoliset toimittajat lukevat ääneen saamaansa törkeää ja usein seksuaalisesti suorasukaista palautetta. Avpixlat-nettisivustolla tuomitaan uhkailut ja törkyviestit suoraan mutta muistutetaan samalla, että toimittajat eivät ole ainoita, jotka kärsivät uhkailusta ja väkivallasta:

”Monet eivät uskalla toimia Ruotsidemokraateissa ja altistaa itseään sosiaaliselle leimaamiselle, jota ruotsalainen mielipide-eliitti on lietsonut. Lisäksi he riskeeraavat työpaikkansa, saattavat joutua savustetuksi ulos ammattiliitosta ja asettavat itsensä alttiiksi antirasistisen vasemmiston vihalle, uhkailulle, väkivallalle ja vandalismille. Tutkimusten mukaan Ruotsidemokraatit kohtaavat tällaista kolme kertaa useammin kuin vasemmistopoliitikot. Ruotsidemokraatit eivät voi järjestää toritilaisuutta ilman, että poliisi kutsutaan paikalle ja barrikadit pystytetään suojaamaan ihmisiä aggressiiviselta kiviä heittelevältä vasemmistolta. Ruotsidemokraattien valtakunnan tason poliitikot tarvitsevat turvallisuuspoliisi Säpon henkivartijoita jne.”

Ruotsalaisten naistoimittajien pitää tietysti saada toimia vapaasti ilman väkivaltaisia uhkauksia ja törkyviestejä. Kuitenkin nämä samat toimittajat eivät ymmärrä, että heidän kohtelunsa on vain pieni osa suurempaa ongelmaa. Monet toimittajista tosin muistavat mainita sen ideologisesti oikeaoppisen osapuolen kokemat vääryydet ja unohtavat aktiivisesti sen vääräoppisen osapuolen. Osa keskustelijoista jopa käyttää toimittajien saamia uhkauksia lyömäaseena niitä vastaan, jotka suhtautuvat kriittisesti maahanmuuttoon, islamiin ja valtiofeminismiin.

Suomessa valtamedialle riittävät asiantuntijoiksi Vesa Puurosen kaltaiset rasismitutkijat ja vastajihadismin ekspertiksi Tampereella asuva historiantutkija Jussi Jalonen. Tämäniltaisessa A-studiossa Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola ja Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson keskustelivat Jyväskylän tapahtumista. Yle muisti kuitenkin alustaa ohjelmaa oikeaoppisesti äärioikeiston esittelyllä, jota Jussi Jalonen kommentoi mielestäni ontuvasti ja aivan liian pitkään. Breivik muistettiin tietysti mainita vastajihadismin edustajana.

Lars Hedegaardin murhayrityksestä seurasi jotain hyvääkin. Hedegaard ilmoitti, että Dispatch International -sanomalehti on jonkin aikaa luettavissa maksutta internetissä.

Jyväskylän puukkoisku ja sen hyödyntäminen

Jyväskylän pääkirjastossa järjestettiin Mikael Brunilan, Li Anderssonin ja Dan Koivulaakson kirjoittaman ”Äärioikeisto Suomessa” -kirjan esittelytilaisuus. Paikalle eksyi ilmeisesti kolme Kansallinen Vastarinta -liikkeen aktivistia. Syntyneessä tappelussa yhtä ihmistä puukotettiin. Esitutkinta on vielä kesken, joten tapahtumien tarkasta kulusta ei ole tietoa.

Kun politiikka muuttuu väkivaltaiseksi, ollaan huonoilla teillä ja kannatan ehdottomasti kirjan tekijöiden oikeutta esitellä teostaan, vaikka itse en sen sisältöä erityisen hyvänä pidäkään. Itse kukin voi tutustua kirjaan lataamalla sen esimerkiksi täältä. Huonoa omatuntoa lataamisesta ei kannata tuntea, koska suomalaisena veronmaksajana olet jo osallistunut kustannuksiin.

Porukan pomo Dan Koivulaakso ei ollut mukana kirjan esittelytilaisuudessa vaan ainoastaan Brunila ja Andersson. Koivulaakso on poliittisena toimijana sen verran vastenmielinen, että allekirjoittaneella on suuria vaikeuksia tuntea minkäänlaista myötätuntoa häntä kohtaan. Sen sijaan Brunila ja Andersson näyttävät olevan sen verran nuoria, että heille suo mielellään sympatiaa. Ehkä he joskus järkiintyvät ja ymmärtävät, että Koivulaakson kaltaisten agitaattorien kelkkaan ei kannata lähteä.

Hyödylliset idiootit

Olen aina pitänyt Kansallinen Vastarinta -järjestöä äärivasemmiston hyödyllisinä idiootteina. Tämä kuva vahvistui, kun katsoo tapaa, jolla Koivulaakso käyttää Jyväskylän tapahtumia poliittisesti hyväkseen. Koivulaakso ei todellisuudessa pidä Kansallista Vastarintaa merkittävänä uhkana vaan se on hänelle pelkkä väline päästä todellisten vastustajien eli Perussuomalaisten ja maahanmuuttokriittisen Hommafoorumin ympärillä pyörivän liikeen kimppuun. Koivulaakso sanoi Ylen uutisissa:

”Erilaiset äärioikeistolaiset ryhmät toimii Suomessa, esimerkiksi nyt täs myös perussuomalaisten sisällä ja saa valtavasti julkisuutta niin se on luonut tilaa myös tämmöselle radikaalimmille natsiryhmille.”

Koivulaakso syyttää suoraan nimeltä mainitsemattomia Perussuomalaisten kansanedustajia Kansallinen vastarinta -liikkeen toimista. Hänen poliittisten tavoitteidensa ja kirjansa uskottavuuden kannalta puukkoisku tuli taivaan lahjana. Aiemmin Suojelupoliisin edustajat olivat vähätelleet Koivulaakson, Brunilan ja Anderssonin kirjan esittämiä uhkakuvia.

Koivulaakson toimintatavat ovat sen verran läpinäkyviä, että jotkut epäilevät Jyväskylän puukkoiskua järjestetyksi ”false flag -operaatioksi”. Itse taas katson, että ehtymätön luonnonvara nimeltä inhimillinen typeryys selittää tapahtumat paremmin kuin mikään salaliittoteoria. Lisäksi ei kannattaisi provosoitua, kun provosoidaan. Tässä mielessä Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerolan ulostuloa voi pitää huonosti harkittuna. Kansanedustajan olisi kannattanut pidättäytyä kommenteista ja sanoa odottavansa esitutkinnan tuloksia.

Toinen syy, miksi pidän vasemmiston DDR-nuorten huolta sanan- ja kokoontumisvapaudesta tekopyhänä, on heidän oma sensuurihenkisyytensä. He niputtavat väkivallattomat ja demokraattisiin toimintaperiaatteisiin sitoutuneet tahot samaan äärioikeistomössöön kuin Kansallinen vastarinta -liikkeen väkivaltaiset huligaanit. Itsekin kuulun heidän mukaansa samaan "järjestäytynyttä suvaitsemattomuutta" edustavaan porukkaan.

Taustatukea Koivulaakso ja kumppanit saavat Itä-Suomen yliopiston tutkija Vesa Puuroselta, joka Mtv3:n uutisen mukaan toteaa:

”Vakavampi ilmiö on että oikeistolainen, erityisesti maahanmuuttoon liittyvä ääriajattelu on saanut varsin paljon julkisuutta. Lisäksi sillä on myös poliittista vaikutusvaltaa aivan toisessa mitassa, kuin pienillä äärijärjestöillä. Erittäin äärimmäistä ja rasististakin ajattelua edustavia henkilöitä istuu mm. eduskunnassa.”

Puuronen itse on entinen kommunisti, nykyinen Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Rovaniemellä ja näin Koivulaakson aatetoveri. Se, että häntä haastatellaan puolueettomana tutkijana, kertoo suomalaisen valtamedian toiminnasta kaiken olennaisen. Puuronen myös vahvistaa epäilyni, että puukkoiskun poliittisella hyväksikäytöllä tähdätään nimenomaan Perussuomalaisia vastaan. Kansallisella vastarintaliikkeellä on tässä vain välinearvoa.

Katainen ja Stubb reagoivat

Myös pääministeri Jyrki Katainen reagoi tapahtumiin:

”Sananvapaus on avoimen, demokraattisen yhteiskunnan ehdoton edellytys. Samoin kokoontumisen vapaus. Molemmat näistä oikeuksista ovat loukkaamattomia ja rikkomuksiin niitä kohtaan on oltava nollatoleranssi.”

Kuulostaa hyvältä mutta otsikossa mainittu sana ”sananvapausrikos” on juridisessa kielenkäytössä tarkoittanut blogikirjoituksia, joiden kirjoittajia syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Katainen tuskin tarkoittaa oikeasti, mitä sanoo.

Sen sijaan Kataisen puoluetoveri hallituksessa, Eurooppaministeri Alexander Stubb yllätti positiivisesti twiittauksellaan:

”Voisiko joku kertoa, mikä on Euroopan äärioikeiston ja -vasemmiston ero nykyään? En oikein tiedä. Kertokaa please.”

Suurta eroa ei koskaan ole ollutkaan, koska molemmat suuntaukset kannattavat yhteiskuntaa, jossa yksilön tehtävä on palvella valtiota. Erona on lähinnä se, että toinen versio on luonteeltaan kansallinen ja toinen internationalistinen. Jälkimmäinen versio selvisi toisesta maailmansodasta mutta romahti lopulta taloudellisesti.

Kumpikaan suuntaus ei kaihda poliittista väkivaltaa. Esimerkkinä DDR-nuorten suhtautumisesta poliittiseen väkivaltaan olkoon Seppo Lampelan eli räppäri Steen1:n kannanotto Paavo Arhinmäen Facebook-sivulla:

”Jos joku aikoo vahingoittaa meitä, se allekirjoittaa samalla lupalapun ottaa itse reikiä.”

Tämä lausunto keräsi kuusi tykkäystä.

Joukkotuhon muistelua

Ennen kuin itse tutustuin Natsi-Saksaa ja juutalaisvainoja koskevaan kirjallisuuteen, mielessäni pyöri muutamia kysymyksiä. Miten natsit saattoivat päästä valtaan Saksassa, vaikka heidän rotuoppinsa ja juutalaisvastaisuutensa vaikuttavat jälkikäteen täysin järjettömiltä? Kuinka tavalliset saksalaiset saattoivat osallistua juutalaisten joukkotuhon kaltaiseen mielettömyyteen? Miten juutalaisten joukkotuhoon lopulta päädyttiin?

Olen mielestäni saanut kirjoja lukemalla näihin kaikkiin kysymyksiin tyydyttävän vastauksen. Christopher Browningin kirja Origins of the Final Solution kertoo, miten natsit päätyivät juutalaisten teolliseen massamurhaamiseen. Saman kirjoittajan kirja Ordinary Men taas kertoo juutalaisten joukkotuhoon osallistuneesta järjestyspoliisipataljoonasta ja siitä, kuinka tavallisista ihmisistä tuli massamurhaajia.

Richard Evansin kirjassa Third Reich in Power taas kerrotaan, miten natsit voittivat kansan puolelleen ja johdattivat heidät sotaan vuodesta 1933 alkaneen valtakautensa kuuden ensimmäisen vuoden aikana.

Kuinka joukkotuhoon päädyttiin

Harva historioitsija enää uskoo, että Hitler olisi suunnitellut juutalaisten joukkotuhon ennen valtaanpääsyään. Toki rotuopit ja niiden mukana aggressiivinen juutalaisvastaisuus kuuluivat natsien politiikkaan, mutta eteneminen kohti tuhoamisleirejä ja niillä toteutettua teollista massamurhaa tapahtui vaiheittain ja ilman selkeää keskitettyä ohjausta. Paikallisilla johtajilla eli miehityshallinnolla tai SS-upseereilla oli suuret vapaudet toteuttaa äärimmäisiä toimenpiteitä kentällä, ja keskushallinto siunasi yleensä nämä toimenpiteet jälkikäteen.

Perinteisesti historioitsijat ovat ajatelleet, että Natsi-Saksan lähestyvä tappio johti massamurhaan. Browning kuitenkin väittää, että alkumenestyksen tuoma voitonriemu kesällä 1941 sai heidät suunnittelemaan Neuvostoliiton juutalaisten murhaamisen lisäksi kaikkien natsien valtaamilla alueilla asuvien juutalaisten hävittämistä.

Juutalaisten asuttamista Madagaskarin saarelle suunniteltiin ensimmäistä kertaa vuonna 1885, jolloin saksalainen orientalisti Paul de Lagarde ehdotti tätä. Natsi-Saksan johtajat ottivat asian omakseen vuonna 1938. Asiat saivat vauhtia vasta 1940, jolloin Franz Rademacher otti esille asian osana Ranskan ja Saksan aseleponeuvotteluja.

Suunnitelma kuitenkin haudattiin, kun Saksa ei onnistunut kukistamaan Britanniaa kesällä 1940. Madagaskar-suunnitelma osoittautui logistiseksi mahdottomaksi operaatioksi ja joulukuun 1940 jälkeen sitä ei enää otettu esille.

Heti Puolan valtauksen jälkeen natsit aloittivat juutalaisten kokoamisen gettoihin. Niitä oli kolmenlaisia eli suljettuja gettoja, jotka oli erotettu muusta kaupungista muureilla tai piikkilanka-aidoilla. Avoimia, aitaamattomia gettoja oli erityisesti saksalaismiehityksen alkuvaiheessa Puolassa ja Neuvostoliitolta vallatuilla aluiella. Lisäksi oli tuhoamiseen erikoistuneita gettoja, joiden asukkaat oli tuotu sinne joko ammuttaviksi tai siirrettäviksi tuhoamisleireihin.

Varsinainen systemaattinen tuhoaminen alkoi vasta vuonna 1942 operaatio Reinhardin nimellä. Tavoitteena oli tuhota kaikki Kenraalikuvernementin alueella asuvat juutalaiset. Kyseessä oli ensimmäinen askel kaikkien Euroopan juutalaisten hävittämisessä.

Poliisipataljoona

Daniel Goldhagenin kirjottamassa kirjassa Hitler's willing executioners väitetään, että tavalliset saksalaiset toteuttivat innokkaasti juutalaisten joukkotuhoa, koska saksalaiseen identiteettiin kuuluu olennaisena osana virulentti tuhoamishaluinen antisemitismi, joka on kehittynyt keskiajan uskonnollisista asenteista ja joka lopulta maallistui.

Goldhagen käyttää kirjassaan samaa esimerkkiä kuin Browning eli järjestyspoliisipataljoona 101:n toimintaa miehitetyssä Puolassa. Hänen johtopäätöksensä on kuitenkin täysin toinen kuin Browningilla, joka selittää tottumisen tappamiseen ryhmädynamiikalla ja velvollisuudentunnolla. Ensimmäisinä päivinä koettu vastenmielisyys siviilien tappamista kohtaan muuttui vähitellen ja korvautui velvollisuudella isänmaata ja taistelutovereita kohtaan. Juutalaisvastaisuudella tai rotuideologialla ei ollut itse tappamisen kanssa juuri mitään tekemistä.

Saksalaiset eivät siis olleet erityisen antisemitistisiä tai ainakaan merkittävästi antisemitistisempiä kuin muutkaan eurooppalaiset kansat. Ihmisluontoon kuuluu auktoriteetin kunnioittaminen ja ihminen voi toimia vastoin omatuntoaan silloin, kun käsky tulee arvovaltaiselta taholta. Milgramin tottelevaisuuskoe 1960-luvulla oli yksi yritys testata tätä asetelmaa, vaikka itse koetta onkin arvosteltu.

Browningin kirjassa myös kumotaan se perinteinen keskitysleirivartijoiden väite, että he tottelivat vain käskyjä ja käskyjen noudattamatta jättämisestä olisi rangaistu. Järjestyspoliisipataljoonassa osa kieltäytyi ampumasta eikä siitä yleensä rangaistu vaan kieltäytyjät siirrettiin toisiin tehtäviin.

Aseettomien siviilien tappaminen söi joukkojen moraalia. Tappamista yritettiin helpottaa tarjoamalla ampujille alkoholia, mikä ehkä helpotti ampumista mutta heikensi osumatarkkuutta.

Siksi kuoleman etäännyttäminen eli siirtyminen teolliseen tappamiseen paransi joukkojen moraalia, koska järjesteyspoliisin tarvitsi enää saattaa juutalaiset junavaunuun. Varsinainen tappaminen tapahtui katseilta piilossa tuhoamisleireissä.

Auschwitzin tirkistysaukko

Myös Palaneen käryä -blogissa muistellaan juutalaisten joukkotuhoa. Tapa, jolla kirjoittaja sitä muistelee, aiheuttaa allekirjoittaneessa lievästi epämukavan olon. Käsite Auschwitzin tirkistysaukko aiheuttaa hänen mukaansa vääristymiä historian tulkintoihin.

Erityisen ongelmallisia hänen mukaansa on juutalaisten kärsimysten selittäminen antisemitismillä silloin, kun perimmäiset syyt ovat jossain muualla. Lisäksi juutalaiset ovat kirjoittajan mukaan osallistuneet osuuttaan suuremmalla painoarvolla bolshevikkien harjoittamiin vainoihin. Vaikka Auschwitz historiallisena tapahtumana vääristäisikin historiantulkintoja jossain määrin, kyse on lopulta pienestä asiasta. Se, että kirjoittaja antaa näille väärintulkinnoille niin suuren painon, saattaa antaa joillekin aiheen epäillä pimeitä motiiveja.

Todellisuudessa juutalaisten joukkotuho vaikuttaa edelleen yhtenä tekijänä länsimaiden valtaideologiaan eli moderniin liberalismiin, joka käytännössä kieltää länsimaisia kansoja ajattelemasta omaa etuaan. Kaikenlainen etnosentrismi ja jopa maltillinenkin kansallismielisyys sisältää kaikuja 30-luvun Saksasta. Sen sijaan ei-länsimaalaisille sallitaan oman viiteryhmän etujen ajaminen eikä heidän rasismistaan ja antisemitismistään tehdä suurta numeroa. Valkoinen länsimaalainen taas ei voi arvostella ei-länsimaalaisia vähemmistöjä ilman, että joku muistuttaa moisen ajattelun johtavan polttouuneihin.

Kirjottaja lisäksi suhtautuu yllättävän ymmärtäväisesti islamilaiseen antisemitismiin, josta hän kertoo esimerkkinä tapauksen Ranskasta. Sieltä olisi voinut ottaa toisenkin esimerkin eli Toulousen jihadisti Mohammed Merahin. Historian kummallisuuksiin kuuluu avoimen juutalaisvastaisuuden paluu Eurooppaan islamilaisista maista tulevien maahanmuuttajien mukana. Jos huonosti käy, he viimeistelevät sen, mikä Adolf Hitleriltä jäi kesken ja näin Euroopasta tulee lopullisesti ”Judenrein”.

Suomi on ruotsalainen eli ei yhtään mitään

Vuodenvaihteen jälkeen alkanut rasismivyörytys on nyt saanut seurakseen ”Suomi on Ruotsalainen” -juttusarjan Yleisradiossa. Perussuomalaisten jytkyn jälkeinen natsidokumenttien sarja on siis päättynyt ja on aika siirtyä uuteen vaiheeseen suomalaisuuden mitätöinnissä. Enemmistökansallisuuden mitätöinti ei kuitenkaan ole suomalaisen akateemisen ja mediaeliitin yksinoikeus, vaan samaa tapahtuu myös muissa pohjoismaissa ja laajemmin kaikissa länsimaissa.

Norjalainen sosiaaliantropologian professori Thomas Hylland Eriksen on sanonut norjalaisesta enemmistökulttuurista seuraavasti:

”Juuri nyt tärkein asia on dekonstruoida enemmistö (=etniset norjalaiset) niin, että sitä ei enää koskaan voi kutsua enemmistöksi.”

Wikipedian mukaan Hylland Eriksen on työssään keskittynyt popularisoimaan sosiaaliantropologiaa ja tuomaan kulttuurirelativismia ja norjalaisen nationalismin kritiikkiä julkiseen keskusteluun. Suomessakin jaetaan laajalti Hylland Eriksenin tapa suhtautua kansalliseen kulttuuriin.

Yle suomalaisuuden mitätöinnin etujoukkona

Suomi on ruotsalainen -juttusarja on sellaisenaan ihan katsomisen arvoinen ja sisältää mielenkiintoista tietoa Suomen historiasta. Siksi se soveltuukin erinomaisesti suomalaisuuden vähättelyyn. Suomi eli pitkään osana Ruotsia ja maidemme välillä on edelleen paljon yhteistä, minkä ansiosta ruotsalaisuus on erinomainen keino dekonstruoida suomalaisuutta.

Myös Ylen tuottama Musta Mannerheim -elokuva voidaan nähdä yrityksenä pudottaa kansallinen ikoni jalustalta, joskin siinä oli enemmän kyse tietoisesta provokaatiosta. Tuottaja Erkko Lyytinen perusteli elokuvaa tarpeella uudistaa isänmaallisuuden ilmaisutapoja. Hän myös muisti mainita Mannerheimin pelottoman suhtautumisen vieraisiin kulttuureihin ikään kuin vastapainona Perussuomalaisten vaalivoiton ”impivaaralaisuudelle”.

Kaikkein suorasanaisimmin suomalaisuutta ”ravisteli” entinen Demokraatti-lehden päätoimittaja Kari Arola radiouutisten Ykkösaamun kolumnillaan ”Supisuomalaisuus – satusetien sepite”. Arola käyttää väljästi historiaa aseenaan, kun hän todistelee, kuinka suomalaisuus on pelkkää satua, johon uskovat vain tyhmät:

”Topeliaanisen seesteinen kuva ahkerasta, vaatimattomasta, yhtenäisestä kansasta on suomalaisuusaatteen sepittämää itsepetosta, väärennetyn valheellinen kansallinen identiteetti. Suomalaisuusmyyttiä on toisteltu rahvaalle alakoulusta alkaen. Tarina on ollut yksinkertainen, jotta sitä voitu kertoa nuorille ja tietämättömille.”

Lopuksi Arola vielä menee reilusti riman alta Breivik-kortillaan:

”Satiiriin hahmoon puettu ylimielinen, nationalistinen pilkka ja vihapuhe saattavat olla siemen hirmuteoille.
Eikö Norjan Utöyan verilöylyssäkin ollut äärikansallisia piirteitä?”

Arolankaan dekonstruktiossa ei kirjoituksesta huokuvasta ylimielisyydestä huolimatta ole mitään erityisen omaperäistä. Ylhäältä päin annettu, ylimielinen propaganda ei tosin tehoa kovin hyvin vaan herättää lukijassa voimakkaan vastareaktion.

Mitätöinnin lisäksi toinen keino heikentää kansallista identiteettiä on saada ihmiset häpeämään oman kansansa historia. Tätä asiaa tutkii Suomen Akatemian tutkijatohtori Inari Sakki, joka tutkii kansallisen historiakäsityksen suhdetta äärioikeiston kannatukseen ja selvittää, voiko ihmisten ulkomaalaisvastaisuutta ja ääriliikkeiden kannatusta vähentää herättelemällä tietoisuutta menneisyyden kansallisista väärinteoista.

Sakin tutkimukseen kuuluu myös kokeellinen osuus, jossa suomalaisille esitetään kuvia Karjalan nälkäleireistä. Näin pyritään herättämään koehenkilöissä kollektiivista syyllisyyttä, kuten natsismin jälkeisessä Saksassa on onnistuneesti tehty.

Samaan aikaan Ruotsissa

Ruotsissa avoin ruotsalaisuuteen kohdistuva vihamielisyys ja halveksunta on edennyt selvästi pitemmälle kuin Suomessa. Halveksunta ulottuu jopa valtion johtoon saakka. Pääministeri Fredrik Reinfeldt on sanonut:

”Aitoruotsalaisuus on pelkkää barbariaa. Muu kehitys on tullut ulkoa päin.”

Lisäksi entinen Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Mona Sahlin on verrannut maahanmuuttajien kulttuuria ruotsalaiseen seuraavasti:

”Teillä [maahanmuuttajilla] on kulttuuri, identiteetti, historia ja jotakin yhteistä keskenänne. Meillä on vain juhannusaatto ja muita hölmöjä asioita.”

Ruotsissa ei sentään yritetä esittää, että Ruotsi on suomalainen. Aiemmassa kirjoituksessani mainitsin kirjailija Katarina Mazettin ruotsalaisuutta vähättelevän kolumnin, joka sai aikaan palautevyöryn. Ruotsissakaan kaikki eivät pidä oman kulttuurinsa ja identiteettinsä vähättelystä, vaikka ruotsalaiset pitävät monesti itseään edistyksellisinä.

Miksi vähättelyä harrastetaan?

Kansallisen identiteetin dekonstruointi voidaan nähdä ideologisena projektina, jota harjoitetaan osin tietoisesti. Yliopistojen humanistiset tiedekunnat, joissa journalistit opiskelevat, ovat postmodernin vasemmistolaisuuden marinoimia.Kriittinen teoria ja dekonstruointi leviävät sieltä kaikille yhteiskunnan osa-alueille.

Oman kansan, sen historian ja kulttuurin vähättelystä on tullut eliitin keskuudessa muoti-ilmiö, jonka avulla osoitetaan oma ylemmyys suhteessa rahvaaseen. Suomalaisuutta halventamalla osoittaa oman älyllisen ja moraalisen ylivertaisuutensa verrattuna niihin, jotka pitävät perinteitä ja omaa kulttuuria arvossa. Suomalaisuutta voi mediassa haukkua vaikka kuinka paljon saamatta rasistin leimaa otsaansa. Haukkumalla jotakin ei-länsimaalaista etnistä tai uskonnollista ryhmää samalla tavalla saa vain syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Haukkua ei saa edes leikillään tai osoittaakseen median kaksoisstandardin, kuten Jussi Halla-ahon oikeudenkäynti ja tuomio osoittavat.

Suomi on ruotsalainen eli ei yhtään mitään, jos uskoo ruotsalaisia poliitikkoja tai mediavaikuttajia. Suomalaisuus ei ole mitään, koska ruotsalaisuuskaan ei ole mitään paitsi silloin, kun pitää osoittaa suomalaisuuden mitättömyys ja olemattomuus.

Toisaalta kun propaganda muuttuu tarpeeksi räikeäksi ja ero todellisuuteen liian suureksi, se kääntyy itseään vastaan. Valheellinen ja ylimielinen propaganda kasvattaa eliitin ja kansalaisten välistä kuilua, mikä heikentää luottamusta vallanpitäjiin. Seuraukset voivat olla ikävät ja aivan toiset, kuin mitä propagandan levittäjät tavoittelevat.

David Cameron lupaa kansanäänestyksen EU:sta

Britanniassa pääministeri David Cameron piti pitkään odotetun linjapuheensa Britannian suhteesta Euroopan Unioniin. Siinä pääministeri lupasi järjestää kansanäänestyksen Britannian EU-jäsenyydestä, jos Konservatiivit nousevat valtaan seuraavien parlamenttivaalien jälkeen. Äänestys järjestettäisiin viimeistään vuonna 2017.

Miksi kansanäänestys?

Eurokriisi ja sitä seurannut euroalueen erottautuminen muusta unionista on lisännyt EU-vastaisuutta Britanniassa. Toisaalta kysymys Euroopan Unionista on hajottanut Britannian Konservatiivipuoluetta sisältä päin aina Maastrichtin sopimuksesta asti. Osa konservatiiveista on jättänyt puolueen ja siirtynyt euroskeptisen UKIP:n kannattajiksi.

Pääministeri David Cameron ei ole euroskeptikko, mutta hänen on pakko myötäillä euroskeptistä mielipidettä ja ainakin teeskennellä, että hän haluaa kansanäänestyksen. Todellisuudessa ilman lupausta kansanäänestyksestä Cameronin puolue häviäisi melko suurella varmuudella seuraavat parlamenttivaalit ja Työväenpuolueen Ed Milibandista tulisi uusi pääministeri.

Päätös järjestää kansanäänestys on siis puhtaasti valtapoliittinen. Lupauksella Cameron yrittää torjua euroskeptisen UKIP:n uhkaa. Britannian enemmistövaalijärjestelmässä UKIP:llä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä valtaan. Itse asiassa puolue ei ole koskaan saanut vaaleissa yhtään edustajaa Westminsterin parlamenttiin.

Toisaalta parinkin prosentin valtakunnallinen kannatus riittää estämään Konservatiivipuolueen nousun valtaan. Yksittäisessä vaalipiirissä UKIP:n ehdokkaalle annetut muutama sata ääntä voivat tiukassa tilanteessa ratkaista vaalin konservatiiviehdokkaan tappioksi. EU Referendum -blogin Richard North kutsuu tätä UKIP-efektiksi. EU-kansanäänestyksen mahdollisuus luultavasti myös tuo Konservatiiveille jonkin verran nukkuvien ääniä.

Cameronin valheet

Pääministeri Cameron ei ole mikään euroskeptikko vaan kannattaa Britannian jäsenyyttä Unionissa. Puheensa perusteella hänellä on kuitenkin suuria vaikeuksia ymmärtää EU-projektin todellista luonnetta tai sitten hän yksinkertaisesti valehtelee tarkoituksella.

Puheessaan hän toteaa, että EU:n päätarkoitus on ollut tuoda rauhaa Eurooppaan. Todellisuudessa projektin tavoitteena on poistaa kansallisvaltiot ja luoda niiden tilalle ylikansallinen liittovaltio. Puhe rauhasta on pelkkää propagandaa.

Hän myös yrittää luoda todellisuutta vastaamatonta kuvaa unionista, kun hän sanoo:

”Olemme demokraattisten kansakuntien perhe, kaikki jäseniä yhdessä Euroopan Unionissa, jonka perustana on yhteismarkkinat eikä niinkään yhteinen valuutta.”

Euroopan Unioni ei tietenkään perustu yhteismarkkinoille vaan jatkuvasti tiivistyvälle unionille. Yhteismarkkinat ja yhteinen valuutta ovat vain välineitä, joilla edetään kohti tätä päämäärää. Cameron yrittää uskotella Britannian kansalaisille, että EU ja yhteismarkkinat ovat sama asia.

Kun Britannia liittyi vuonna 1973 EEC:n jäseneksi, kansalaiset ajattelivat tuolloin liittyvänsä osaksi yhteismarkkinoita (Common Market). Vuonna 1975 Britanniassa järjestettiin kansanäänestys EEC-jäsenyydestä, jonka Kyllä-puoli voitti 67,2 prosentin ääniosuudella. Tuolloin kansalaiset tuskin tiesivät mistään poliittisesta unionista tai tulevaisuudessa häämöttävästä liittovaltiosta.

Todellisuudessa pääsy yhteismarkkinoille ei edellytä EU:n jäsenyyttä. Esimerkiksi Norja ja Sveitsi eivät ole jäseniä, mutta näiden maiden tuotteilla on vapaa pääsy sisämarkkinoille ETA-sopimuksen kautta.

EU:n kannattajat väittävät usein, että Norja ja Sveitsi eivät voi vaikuttaa EU:n päätöksiin vaan ne joutuvat pelkästään soveltamaan muiden päättämiä direktiivejä. Myös Cameron viittasi tähän puheessaan.

Todellisuudessa näiden maiden ja EU:n välillä on useita yhteistyöelimiä, joissa asioista päätetään. Näissä elimissä Norjalla ja Sveitsillä on mahdollisuus vaikuttaa näille maille tärkeisiin asioihin.

Lisäksi monien EU-direktiivien alkulähde ei ole Euroopan komissio vaan jokin globaali kansainvälinen järjestö kuten WTO tai monet YK:n alaiset järjestöt (esim. FAO tai ICAO). Näissä järjestöissä EU:n jäsenmaita edustaa Lissabonin sopimuksen jälkeen EU, kun taas Norja ja Sveitsi ovat mukana itsenäisinä valtioina.

Cameron ei halua Britannialle Norjan ja Sveitsin asemaa vaan hän kuvittelee pystyvänsä neuvottelemaan Britannialle nykyistä edullisemmat jäsenyysehdot. Tähän hän tarvitsi EU:n muiden jäsenmaiden suostumuksen ja uuden perussopimuksen, jota ainakaan ensi kommenttien perusteella ei ole tulossa. Entinen Belgian pääministeri Guy Verhofstadt sanoi:

”Pitämällä kiinni mahdollisuudesta neuvotella jäsenyysehdot uusiksi ja järjestämällä niistä kansanäänestyksen David Cameron leikkii tulella. Hän ei hallitse neuvottelujen ajankohtaa eikä lopputulosta, ja hän luo näin valheellisia odotuksia, joihin on mahdotonta vastata.”

On erittäin epätodennäköistä, että Cameron onnistuisi saamaan muilta EU-mailta merkittäviä myönnytyksiä Britannian jäsenyysehtoihin. Myönnytykset olisivat korkeintaan kosmeettisia ja niiden tarkoituksena olisi lähinnä pelastaa Cameronin kasvot äänestäjien silmissä.

Jos kansanäänestys järjestetään, siinä ovat vastakkain EU-jäsenyys nykyehdoin ja eroamisneuvottelujen aloittaminen artikla 50:n mukaisesti. Jälkimmäinen vaihtoehto johtaisi käytännössä ETA-sopimukseen eli Norjan ja Sveitsin asemaan.

Euroskeptikkojen ongelmat

Monet netinkäyttäjät ovat katselleet innoissaan UKIP:n puheenjohtaja Nigel Faragen esiintymisiä Euroopan parlamentissa. Farage on hauska ja terävä puhuja, mutta valitettavasti puoluejohtajana hän ei ole onnistunut yhtä hyvin. UKIP menestyy merkityksettömissä eurovaaleissa, mutta pääministeripuolueeksi äänestäjät eivät sitä kelpuuta.

Euroskeptikoiden pahimpana ongemana on vakuuttaa talouselämän edustajat siitä, että ero EU:sta ei vaikeuta kaupankäyntiä Britannian ja EU-maiden välillä. Monet brittiläiset euroskeptikot tuntuvat kuvittelevan, että ero Unionista on pelkkä ilmoitusasia, vaikka todellisuudessa se edellyttäisi pitkiä neuvotteluja eroamisen ehdoista ja sopimuksista, joihin Britannia on EU:n jäsenenä sitoutunut.

Monet skeptikot myös kuvittelevat, että eron myötä Britannia olisi taas vapaa kahleista, vaikka useimmat Britannian kansainväliset velvoitteet jäisivät ennalleen. Britannia lähinnä pääsisi eroon ”jatkuvasti tiivistyvästä unionista” eli se ei eron jälkeen enää olisi sitoutunut Euroopan liittovaltiokehitykseen. Britannian ei myöskään tarvitsisi piitata EU:n yhteisestä maatalouspolitiikasta ja sen rahoittamisesta eikä epäsuositusta Sosiaalisesta peruskirjasta, josta sovittiin vuoden 1997 Amsterdamin sopimuksessa.

Jos kansanäänestys lopulta järjestetään, Ei-puolen voittoa ei viimeisimmistä gallupeista huolimatta voi pitää mitenkään itsestään selvänä. Valtapuolueet, talouselämä ja media liputtavat voimakkaasti jäsenyyden puolesta ja pelottelevat eron mahdollisilla negatiivisilla vaikutuksilla. Jäsenyyden vastustajat joutuvat organisoimaan kampanjan käytännössä tyhjästä eivätkä he välttämättä pysty tarjoamaan jäsenyydelle uskottavaa vaihtoehtoa, jolloin britit äänestävät EU-jäsenyyden puolesta, koska he pelkäävät enemmän ulkopuolelle jäämistä kuin EU:n sääntelyä ja byrokratiaa.

Nettivihaa ja uhriutumista Ruotsissa

Blogisti Ykä kommentoi jo suomalaisillekin tutun Lisa Bjurwaldin lausuntoa, jossa tämä vaati toimia ”nettivihan” hillitsemiseksi. Bjurwald väitti hieman hysteeriseen sävyyn, että laajalle levinnyt nettiviha uhkaa lehdistönvapautta.

Ykää kauhistutti eniten Bjurwaldin tuoreessa kirjassaan ”Skrivsbordkrigarna” (Kirjoituspöytäsoturit) esittämä väite, että Ruotsissa on 110 000 – 116 000 netinkäyttäjää, jotka jakavat Breivikin ajatukset. Ykä sanoi:

”Se, mikä saa meikäläiselle erityisesti kylmiä väreitä on tuo lukema itsessään. Kun ruvetaan stetsonista kehittämään ja faktana esittämään väitteitä, että satatuhattaplus ihmistä muodostaa turvallisuusriskin siksi, että he ovat eri mieltä kuin stetsonin omistaja, niin ollaan jo todellakin tietyillä menneillä vuosikymmenillä, joihin ei tartteis millään muotoa palailla eikä edes haikailla.”

Bjurwaldin lausunto kertoo melko karulla tavalla Ruotsin virallisen ”suvaitsevaisuuden” totalitaristisesta luonteesta. Bjurwaldia säesti Svenska Dagbladetin Ola Wong, joka vaati ”kirjoituspöytäsotureille” nopeita rangaistuksia, jotta uusien breivikien ja mangsien syntyminen estettäisiin.

Taustana näille kiihkomielisille lausunnoille on kahden ruotsalaisen naisjournalistin kirjoitusten herättämät reaktiot. Lisäksi Ruotsissa ollaan kiristämässä lakia kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Kiristys muistuttaa jonkin verran Suomessa jo toteutettua uudistusta, jossa kansanryhmän käsitettä laajennettiin käsittämään myös esim. homoseksuaalit. Lisäksi poliisille annetaan mahdollisuus tehdä kotietsintöjä ja sensuroida ennakkoon aineistoa, josta on annettu tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Paskan pöyhintää

Ensimmäisenä nettivihan kohteeksi joutui Aftonbladetin kulttuuritoimituksen journalisti Åsa Linderborg, joka aloitti marraskuun lopussa Aftonbladetin sivuilla taistelun äärioikeistolaisia sivustoja vastaan otsikolla ”Granska skiten” (arvostellaan paskaa). Lennokkaan otsikon innoittamana Linderborg lähti taistoon ”vihasivustoja” vastaan ja vaati, että nämä sivustot ilmoitetaan poliisille ja vaaditaan sitä tutkimaan, kiihotetaanko niillä kansanryhmää vastaan.

Linderborgin paskanpöyhimiskampanja veti lopulta vesiperän. Halutun kaltaista aineistoa ei löytynytkään. Vuodenvaihteessa Linderborg nimesi Aftonbladetissa vuoden 2012 ”Rasismin vuodeksi”:

”Valitettavasti sivustot on lyhyessä ajassa siivottu täysin. Useimmat esimerkit kiihotuksesta kansanryhmää on poistettu, kuten myös väkivaltaiset uhkaukset. Mitä tulee Avpixlat-sivustoon, joka on lähellä Ruotsidemokraatteja, siltä puuttuu vastuullinen julkaisija eikä sen palvelin sijaitse Ruotsissa. Tästä syystä sivusto toimii Ruotsin lain ulottumattomissa eikä siitä kannata tehdä rikosilmoitusta, koska ketään vastuullista ei löydy. Mitä tahansa siis voidaan sanoa tai väittää ilman vastuuta tai riskiä, jos megafoni siirretään ulkomaille.”

Vajaa kuukausi myöhemmin Aftonbladetissa kirjoitettiin, kuinka Granska Skiten -kampanja oli saanut jotkut lukijat lähettämään Linderborgille uhkauskirjeitä. Linderborgia nimitettin huoraksi, ja hän sai jopa tappouhkauksia. Linderborgista on näin tullut uhri tai ainakin hän on tehnyt itsestään sellaisen.

Linderborgille uhrina esiintyminen kannattaa. Se tuo sympatiaa. Åsa Linderborgia ylistetään Aftonbladetin sivuilla, koska hän uskaltaa kertoa uhkauksista ja vihasta. Ruotsista löytyy eräs toinen henkilö, jota uhkaillaan ja joka on joutunut jopa murhayrityksen kohteeksi. Hänen nimensä on Lars Vilks eikä Aftonbladet ylistä häntä rohkeudesta, kun hän piirtää profeetta Muhammadista kuvan liikenneympyräkoirana. Vilks saa osakseen arvostelua ja häntä syytetään sympatioista Ruotsidemokraatteja kohtaan.

Ruotsalaisuutta ei ole olemassakaan

Katarina Mazetti -niminen toimittaja kirjoitti Icakuriren-lehteen (Ruotsin Pirkka) artikkelin otsikolla ”Svårt att finna en riktig Svensk” (Vaikea löytää aitoa ruotsalaista). Siinä Mazetti väittää, että puhdasveristä ruotsalaista, jolta ei löydy suvusta ulkomaalaisverta enintään kolme sukupolvea taaksepäin, voi olla vaikea löytää, vähän kuin valkoista hirveä.

Mazetti lisäksi mitätöi ruotsalaisia perinteitä tyypilliseen suvaitsevais-nihilistiseen tapaan. Lucia oli katolinen pyhimys Sisilian Syracusasta, jota ruotsalaiset juhlistavat laulamalla napolilaista kalastajaviisua. Romanttiset kulttuuripersoonat loivat ruotsalaiset maakuntapuvut vain noin sata vuotta sitten.

Piikkinä Etelä-Ruotsissa suosittujen Ruotsidemokraattien suuntaan Mazetti totesi, että Skånen, Hallandin ja Blekingen asukkaat ovat olleet ruotsalaisia vain noin 300 vuotta. Esimerkiksi Suomessa asuvat olivat ruotsalaisia yli kaksi kertaa kauemmin eli 800 vuotta.

Icakuriren, jota jaetaan ICA-kauppaketjun asiakkaille, on yksi Ruotsin laajalevikkisimmistä lehdistä. Sen lukijakunta koostuu enimmäkseen enimmäkseen vähän iäkkäämistä naisista, jotka etsivät lehdestä reseptejä ja kudontaohjeita. Mazettin kirjoitus ei oikein sopinut lehden pirtaan, ja se sai aikaan negatiivisten palautteiden vyöryn kommenttiosastoon, jonka Icakuriren lopulta joutui sulkemaan.

Ruotsidemokraattien kansanedustaja Thoralf Alfsson huomasi Mazettin kirjoituksen ja kirjoitti siitä blogiinsa. Lukijakommenteissa kehotettiin leikkaamaan ICA:n bonuskortti kahtia ja lopettamaan asiointi ICA-myymälöissä.

Mazetti ei ymmärtänyt, miksi hänen viaton kirjoituksensa herätti niin voimakkaita reaktioita:

”Tämä on outoa. Se oli vain melko kiltti pieni kolumni, jossa kerrottiin, millaista on elää ruotsalaisena.”

Ruotsin aamu-tv:n sohvalla Mazetti väitti, että hän on joutunut viharikoksen kohteeksi. Mazetti uhriutui samalla tavalla kuin Linderborg ja sai luonnollisesti sympatiaa osakseen etenkin journalistikollegoilta.

Sekä Mazettin että Linderborgin uhriutumisesta tulee mieleen tapaus Suomesta, kun rasismitutkijoiden väitettiin joutuneen rasististen uhkailujen kohteeksi. Tutkijat saivat tuolloin runsaasti sympatiaa osakseen sekä Helsingin Sanomilta että Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluodolta.

Voi olla, että uhristatus oli osittain ansaittua, mutta itse epäilen vahvasti, että uhriutumista käytetään kaikissa tapauksissa yleisen mielipiteen manipulointiin. Arvostelijoista tehdään näin hirviöitä, jotka vihaavat ja uhkailevat viatonta journalistia tai rasismitutkijaa.

Yksisuuntaisen viestinnän aika ohi

Mazetti ja Linderborg eivät ymmärrä, että ajat ovat muuttuneet. Nettiaikana ihmiset eivät enää purematta niele heidän kaltaistensa kirjoituksia, joissa ylimielinen journalisti yrittää opettaa sivistymätöntä rahvasta ja usein myös johtaa lukijoita tietoisesti harhaan. Mazettin ja Linderborgin kaltaiset eivät tunnu ymmärtävän, miten joku voi olla eri mieltä heidän kanssaan.

Siksi he haluavat, että ”nettivihaan” puututaan kovalla kädellä. Siksi journalistit ovat ensimmäisenä puolustamassa entistä tiukempaa ”vihapuhetta” suitsivaa lainsäädäntöä. He toivovat salaa, että yksisuuntaisen viestinnän aika tulisi takaisin, ja ”vastuullinen media” kertoisi taas kansalle, miten asiat ovat ja miten pitää ajatella.

Edistyksellistä rasismin vastustamista

YTM, tutkija ja projektityöntekijä Heikki Kerkkänen on antanut oman panoksensa rasismikeskusteluun kirjoittamalla artikkelin ”Milloin ihminen on rasisti?”.

Itse olen koko blogini olemassaolon ajan käsitellyt rasismikeskustelua ja kommentoinut kirjoituksia, joissa väitetään rasismin lisääntyneen tai nimitellään jota kuta henkilöä rasistiksi. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa rehellisesti, että Kerkkäsen vastaus kysymykseen ei kiinnosta pätkääkään.

Kerkkänen vain esittää yhden omasta mielestään oikean rasismin määritelmän. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että syytöstä rasismista eli ns. rasistikorttia käytetään eri mieltä olevien vaientamiseen ja keskustelun lopettamiseen ikävistä asioista.

Rasismi on leimakirves, jota poliittinen, akateeminen ja mediaeliitti esittää silloin, kun halutaan mitätöidä tietyn henkilön ja ryhmän mielipiteet ja välttyä vastaamasta näiden esittämiin väitteisiin. Väitteet koskevat yleensä maahanmuuton ongelmakohtia.

Muutaman viime viikon aikana käyty rasismikeskustelu ei ole oikeata keskustelua vaan ylhäältä päin annettua propagandaa, jossa yksittäiseet subjektiiviset kokemukset yleistetään koskemaan koko suomalaista kantaväestöä. Tarkoituksena on saada ihmiset epäröimään omien mielipiteidensä lausumista ääneen ja jopa tuntemaan syyllisyyttä yksittäisen 80-vuotiaan mummon huuteluista.

Kerkkänen myös väittää, että keskustelua maahanmuuton varjopuolista on käyty jo pitkään ns. edistyksellisissä piireissä eikä keskustelu mistään asiasta ole tabu. Tämähän ei tietysti pidä paikkaansa. Esimerkiksi keskustelu islamilaiseen kulttuuriin liittyvistä varjopuolista ja niiden yhteydestä Koraaniin ja profeetta Muhammadin antamaan esimerkkiin on ymmärrettävistä syistä vaikeaa valtamediassa.

Edistyksellinen utopisti

Kerkkänen mm. toteaa olevansa huolissaan Suomen somaliväestön työttömyydestä. Lisäksi pakkoavioliitot ja lapsien naittaiminen puistattavat häntä. Tämä on tietysti ihan oikein. Heti seuraavassa lauseessa hän kuitenkin paljastaa omat lähtökohtansa:

”Vähemmistöjen sosiaalisista ongelmista voi puhua aivan samalla tavalla kuin syntysuomalaistenkin probleemoista.”

Pakkoavioliitot ja lapsien naittaminen ovat sosiaalisia ongelmia ja kunnon edistyksellisen tavoin Kerkkänen tuntuu uskovan, että nämä ongelmat ovat ratkaistavissa. Ehkä ne ovatkin mutta voidaan kysyä, pystyykö suomalainen sosiaalivaltio ratkaisemaan nämä ongelmat ja miten paljon taloudellisia resursseja ratkaisemiseen tarvitaan.

Itse vastaan, että ei pysty. Järjestetyt avioliitot ja alaikäiset morsiamet kuuluvat olennaisena osana tietyistä maista tulevien ihmisten kulttuuriin. Tällaisia tapoja ei poisteta yhdessä sukupolvessa vaan siihen menee kymmeniä vuosia, jos näitä tapoja ylipäänsä voi poistaa sosiaalivaltion keinoin.

Somalien työttömyyttä voidaan varmasti vähentää, mutta taloudellisia resursseja tarvitaan ja paljon eivätkä ne takaa, että tulokset jäävät pysyviksi.

Ainoa taatusti tehokas keino vähentää näitä vähemmistöjen sosiaalisia ongelmia on pitää ongelmallisten vähemmistöjen edustajien lukumäärä mahdollisimman pienenä. Jos maahanmuuttopolitiikka on löysää ja maahan pääsee runsaasti sosiaaliturvan varaan jääviä maahanmuuttajia, sosiaalisektorin kyvyt, resurssit ja keinot loppuvat hyvin nopeasti.

Kerkkäsen blogitekstistä löytyy myös video, jolla entinen islamisti Maajid Nawaz kertoo demokratian ongelmista islamilaisissa maissa. Näissä maissa demokraattinen hallintotapa ei ole vakiintunut, ja vaaleissakin demokratia kilpailee sotilasdiktatuurin ja teokratian kanssa äänestäjien suosiosta.

Nawaz ottaisi mallia ”ekstremisteistä” ja pyrkisi vahvistamaan demokratiaa ruohonjuuritasolta käsin. Se, miten hän käytännössä tämän toteuttaisi, jää vähän epäselväksi. Arabikevään jälkeisten maiden demokraattisten vaalien lopputulokset ovat jo tiedossa, ja vaaleissa se teokraattinen vaihtoehto otti murskavoiton.

Koska demokratia ei ole Lähi-idässä vakiintunut, teokratia pysyy niin kauan, kunnes sotilaat kyllästyvät siihen. Jos taas islamistit saavat armeijan hallintaansa, teokratia pysyy eikä mitään demokraattista vaihtoehtoa ole tarjolla seuraavissa vaaleissa.

Kerkkänen mainitsee myös joukon muslimiajattelijoita, joiden ansiosta ”kehitys kehittyy”. Ei kehity, vaan nämä saarnaavat jo valmiiksi myötämieliselle yleisölle eli länsimaisille edistyksellisille sitä, mitä he haluavat kuulla. Heidän sanomaansa ei kuunnella siellä, missä pitäisi, eli Euroopan muslimigetoissa ja Lähi-idässä.

Jonkinlaisena edistyksellisyyden huipentumana Kerkkänen tarjoaa linkin uutiseen, jossa kerrotaan Ranskassa perustetusta, homoille tarkoitetusta moskeijasta. Tämä sinänsä mielenkiintoinen kuriositeetti ei kuitenkaan muuta kokonaiskuvaa eli islamin voimakasta homovihamielisyyttä mihinkään suuntaan.

Kehittyykö kehitys?

Kerkkänen kuuluu ns. progressiivisiin eli hän uskoo asioiden kehittyvän myönteiseen suuntaan. Islamilaisessa maailmassa näin ei ole käynyt, vaan länsimainen vaikutus on vuosikymmenien aikana vähentynyt ja korvautunut islamistisella. Moni arabimaa oli 50-luvulla ”länsimaisempi” kuin nykyään. Kaupunkien kaduilla näkyi enemmän naisia, joilla ei ollut päähuivia tai huntua. Miehetkin pukeutuivat länsimaalaisittain.

Egyptin vastavalittu presidentti on nimeltään Mohammed Morsi, ja hänen vuodelta 2010 peräisin oleva lausuntonsa kertoo Egyptin edistyksestä kaiken olennaisen:

”Israelin ja palestiinalaisten väliset neuvottelut ovat ajanhukkaa, koska arabit ja muslimit eivät hyödy mitään kanssakäymisestä apinoiden ja sikojen jälkeläisten kanssa.”

Apinoilla ja sioilla viitataan Koraanin lauseeseen, jossa Allahin kerrottiin muuttaneen sapattia rikkoneet juutalaiset apinoiksi ja sioiksi. En tiedä, täyttääkö Morsin lausunto Kerkkäsen selkeänä pitämän vihapuheen määritelmän ja onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä.

En tällä halua sanoa, että arabimaat eivät voi omaksua demokratiaa hallintomalliksi. Kyllä näin voi käydä, jos maiden kansalaiset sitä todella haluavat. En vain usko, että länsimaalaisella edistyksellisellä olisi mahdollisuuksia vaikuttaa kehitykseen millään tavalla. On parempi antaa arabimaiden löytää oma tiensä ja varautua myös siihen, että kehitys ei kehitykään toivotulla tavalla.

Vihan variaatiot

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin suomalais-ruotsalaisena yhteistyönä toteutettua pamflettia Järjestäytynyt suvaitsemattomuus Suomessa ja Ruotsissa. Tällä kertaa ajattelin tarkastella yhtä järjestäytyneen suvaitsemattomuuden osa-aluetta eli islam-kritiikkiä, jota myös "vastajihadismiksi" kutsutaan.

Rasismilla kansalaisia päähän

Vuodenvaihteen tienoilla valtamediassa on vyörytetty puhetta rasismista sellaisella intensiteetillä, että sen on täytynyt olla suunnitelmallista ja tarkoituksellista. Vyörytyksen käynnisti Umaya Abu Hannan kirjoitus Helsingin Sanomissa.

Kirjoittaja oli valittu huolella. Julkisuuden henkilönä Abu Hanna on mahdollisimman ärsyttävä. Hän on työskennellyt Yleisradiossa ajankohtaisohjelmien juontajana ja monikulttuurin mannekiinina. Hän on ärsyttävän omahyväinen ja pilkkaa häpeilemättä perinteisiä suomalaisia arvoja. HS:n sivuilla hän on käyskennellyt Kansallismuseossa ja kommentoinut suomalaista kulttuuriperintöä vähemmän mairittelevaan sävyyn. Samassa lehdessä hän on myös esittänyt radikaalin toiveensa muuttaa suomalainen yhteiskunta pysyvästi monikulttuuriseksi.

HS provosoi lukijoitaan tahallisesti ja sai aikaan haluamansa reaktion internetissä tai modernimmin ”somessa”. Tästä alkoi rasismivyörytys, jonka yhtenä osana Dan Koivulaakson ja Li Anderssonin pamfletti Äärioikeisto Suomessa sai julkisuutta osakseen. Suomen Kuvalehdessä Tampereen yliopistossa koulutettu suvaitsevainen toimittaja Sanna Sevänen, joka aiemmin oli kirjoittanut myötäsukaisen arvostelun Koivulaakson ja Anderssonin kirjasta yhdisti suomalaisen ”äärioikeistolaisuuden” väitettyihin eurooppalaisiin esikuviin.

Äärioikeisto

Suomen kuvalehden artikkelissa joukko vasemmistolaisia ja muita Jussi Halla-ahon vastustajia päästetään ääneen analysoimaan äärioikeistolaisuutta ja sen syitä. Näennäistä tasapuolisuutta artikkeliin tuo Ben Zyskowicz, jolle oli annettu yhden lauseen verran palstatilaa.

Pieni, kulttuurikonservatiinen Sarastus-lehti sai osansa Koivulaakson ja Anderssonin leimakirveestä. Lehden kirjoittaja Timo Hännikäinen näkee kirjassa myös osuvaa analyysia tekijöiden punaväristä huolimatta. Hännikäinen näkee asian kilpailuna kulttuurihegemoniasta:

”Kulttuurisen hegemonian kaappaaminen vasemmistolta ja liberaaleilta on tosiaan ollut kansallismielisten ja traditionalistien strategia jo pidemmän aikaa. Sitä ei ole mitenkään peitelty...”

Tietysti muutaman kirjoittajan pyörittämä nettilehti tuskin pystyy kaappaamaan hegemoniaa itselleen, ja tämän Hännikäinen myöntää avoimesti:

”Todellisuudessa vasemmistolaisten ja liberaalien hallitsemaan julkiseen keskusteluun on vain tullut uusi ääni, jota ei enää voi jättää huomiotta. Instituutioiden tasolla tilanne ei ole juuri muuttunut, ja vasemmistolainen hegemonia vallitsee edelleen esimerkiksi tiedotusvälineissä. ”

Koivulaakson, Mikael Brunilan ja Anderssonin kirjan yhtenä tarkoituksena on sulkea poliittinen vastustaja marginaaliin leimaamalla se fasistiseksi ja rasistiseksi.

Vastajihadismi järjestäytyneen suvaitsemattomuuden osa-alueena

Vastajihadismi ei ole varsinainen ideologia vaan lähinnä yhden asian liike, kuten Koivulaakson ja Anderssonin pamfletistakin käy ilmi. Ilmiötä ei voi tarkastella irrallisena, Eurabia-salaliittoteoriaan perustuvana oppirakennelmana, kuten Suomen Kuvalehti ja Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija Jussi Jalonen yrittävät tehdä. Sen sijaan pitää tarkastella sekä kehitystä islamilaisessa maailmassa, Yhdysvalloissa että Länsi-Euroopassa.

Historian läpikäynnin voisi aloittaa aina Osmanivaltakunnan rappiosta ja sen hajoamisesta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Seuraavaksi voisi jatkaa Muslimiveljeskunnan perustamisella ja sen tavoittelemalla paluulla alkuperäisiin islamilaisiin arvoihin. Toisaalta eräänlaisena merkkipaaluna voi pitää myös Iranin islamilaista vallankumousta ja sen vaikutuksia islamilaiseen maailmaan.

Muslimiveljeskunnan edustama poliittinen islam syntyi vastareaktiona länsimaisten vaikutteiden vyörylle islamilaisiin maihin. Tämä aatesuunta löi itsensä lopullisesti läpi Iranissa vuonna 1979, kun maahan pystytettiin islamilainen teokratia Ajatollah Khomeinin johdolla.

Vähän aiemmin lännessä koettiin öljykriisi, kun öljyä tuottavat arabimaat kieltäytyivät myymästä öljyä Israelia Jom Kippur -sodassa tukeneille valtioille. Tämä johti öljyn hinnan räjähdysmäiseen nousuun ja myöhemmin öljyä tuottavien arabimaiden ennennäkemättömään vaurastumiseen. Jos Bat Ye'orin Eurabia-kirjaa on uskominen, öljykriisin myötä Länsi-Euroopan maiden politiikka suhteessa arabimaihin muuttui aiempaa yhteistyöhenkisemmäksi. Samalla Länsi-Euroopan maiden suhtautuminen Israeliin muuttui kielteisemmäksi.

Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä suuremmaksi poliittisen islamin vaikutusvalta on kasvanut. Viimeksi ns. arabikevään jälkeisissä vaaleissa poliittista islamia tunnustavat puolueet ovat saavuttaneet merkittävän tai hallitsevan aseman niin Tunisiassa, Libyassa kuin Egyptissäkin. Lännessä älymystö on suhtautunut arabikevääseen ja sen mukana tulleeseen demokratiakehitykseen enimmäkseen myönteisesti, ja kieltäytynyt näkemästä islamistien valtaannousussa mitään ongelmaa.

Tapahtumat Euroopassa

Suomen Kuvalehti näkee vastajihadismin syntyhetkenä syyskuun 11. päivän terrori-iskut Yhdysvalloissa. Sieltä vastajihadismin aate on kuulemma matkustanut Suomeen, jossa sen johtava hahmo on kansanedustaja Jussi Halla-aho.

Todellisuudessa Euroopan kasvava muslimiväestö ja sen radikalisoituminen ovat herättäneet täysin ymmärrettävän vastareaktion, eli kantaväestö on alkanut epäillä, pystyvätkö muslimimaahanmuuttajat koskaan täysin integroitumaan länsimaiseen yhteiskuntaan.

Yhdysvalloissa taas 9/11 -terrori-iskut sinänsä eivät niinkään synnyttäneet vastajihadismia vaan maan poliittisen johdon reaktiot, joissa islamia ylistettiin rauhanomaisena uskontona, jonka ääriryhmät olivat kaapanneet hallintaansa. Moni amerikkalainen, joukossa mm. lääketieteen tohtori Andrew Bostom, alkoi oma-aloitteisesti tutkia islamin opetuksia ja löysi sieltä ne vähemmän rauhanomaiset opinkappaleet. Heille paljastui, että jihad ei ole mitään rauhanomaista uskonnollista kilvoittelua vaan sodankäyntiä, joka jatkuu, kunnes koko maailma on alistettu islamin hallintaan.

Euroopassa kasvava muslimiväestö muistutti olemassolostaan ensimmäistä kertaa, kun Ajatollah Khomeini julkaisi fatwan, jossa annettiin lupa tappaa Saatanalliset Säkeet -kirjan kirjoittaja Salman Rushdie. Britanniassa asuvat muslimit menivät kaduille ja osoittivat mieltä Rushdien kirjaa vastaan. Rushdien japanilainen kääntäjä Hitoshi Igarashi ja Khomeinin fatwan tuominnut belgialainen imaami Abdalla al-Ahdal murhattiin kirjan julkaisun jälkimainingeissa.

Myöhemmin islamiin liittyvistä asioista on tullut eräänlainen tabu julkisessa keskustelussa. Asiat ovat jopa kääntyneet päälaelleen, kun islamin negatiivisista piirteistä puhuva saa niskaansa syytöksiä islamofobiasta ja vihapuheesta. Samalla islamilaiseen länsivastaiseen ”vihapuheeseen” suhtaudutaan miedommin, jopa vähätellen. Nykyisin ei ole tavatonta, että islamin profeetta Muhammadin pilkasta tuomitaan länsimaisessa tuomioistuimessa, kun taas radikaalit islamistit nauttivat elämästä veronmaksajan rahoilla ihmisoikeuslakien suojissa.

Vastajihadismi Suomessa

Suomessa asuu prosentuaalisesti huomattavasti vähemmän muslimeja kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa. Siksi monet arvostelijat pitävät ”vastajihadismia” tuontitavarana, joka on kopioitu ulkomaisista blogeista ja on täten lähtökohtaisesti keinotekoinen ilmiö.

Kuitenkin Tanskan pilakuvakriisin aallot löivät myös Suomeen, vaikka Suomi valttyi samanlaiselta muslimien vihalta, joka kohtasi Tanskaa Jyllands Postenissa julkaistujen pilakuvien jälkeen.

Suomessa yksikään sanomalehti ei ole tähän päivään mennessä julkaissut pilakuvia. Suomen Sisu -järjestö julkaisi pilakuvat nettisivuillaan, mistä käynnistyi esitutkinta ja syyteharkinta, joka ei johtanut oikeudenkäyntiin. Pääministeri Matti Vanhanen pyysi Torinon olympialaisissa pilakuvien julkaisua anteeksi koko maailman muslimeilta.

Valtamedian ja Suomen poliittisen eliitin käyttäytyminen pilakuvakriisin yhteydessä osoitti, että sananvapaudelle ei ole sijaa silloin, kun puhutaan islamin pyhistä asioista. Islamilaiseen suvaitsemattomuuteen ei vastattu sananvapaudella vaan kyyristelyllä, jollainen oli tuttua suomettumisen ajalta.

Juuri näihin aikoihin vielä suhteellisen tuntematon blogikirjoittaja Jussi Halla-aho nousi laajempaan tietoisuuteen. Hänen kirjoituksissaan, kuten esimerkiksi tässä, kerrottiin asioita, joita valtamediasta oli turha etsiä.

Vastajihadismi on yhden asian liike eikä Halla-ahoa voi määritellä varsinaiseksi vastajihadistiksi, koska määritelmä on hänelle liian kapea. Kirjoittajana Halla-aho on parhaimmillaan tarkkanäköinen akateemisen suvaitsevaisuuden ja siihen liittyvän tekopyhyyden paljastaja. Halla-ahon yhteyksiä vastajihadismiin ovat pyrkineet korostamaan ne, jotka haluavat mustamaalata häntä yhdistämällä hänet Anders Behring Breivikiin. Mustamaalausta on menestyksekkäästi harjoittanut erityisesti Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija Jussi Jalonen.

Mitä tulee itse ”vastajihadismiin”, Breivikin teot tekivät kaikenlaisen julkisen islam-kritiikin esittämisestä vaikeaa. Valtamedia ja niiden apuna vastajihadismin asiantuntijat tekivät kaikkensa, jotta Breivikin teot saatiin näyttämään vastajihadististen nettikirjoitusten aiheuttamilta. Norjalainen Fjordman, jonka kirjoituksia Breivik kopioi manifestiinsa eniten, taistelee tätä vastaan edelleen, nykyisin tosin omalla nimellään.

Taustalla olevat asiat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Poliittisen islamin voittokulku Lähi-idässä jatkuu kuten myös muslimien maahanmuutto Eurooppaan. Tästä syystä islam-kritiikki, jota vastajihadismin asiantuntijat kutsuvat vastajihadismiksi, ei myöskään katoa.