Valkoista terrorismia

-->

Ennen Christchurchin terrori-iskua pohdiskelin, miksi Britannian valtio suhtautuu niin pehmeästi radikaaliin islamiin. Ymmärtääkseen asian täytyy luoda pieni vilkaisu lähihistoriaan ja erityisesti 2000-luvun alkuun, jolloin Pohjois-Englannin kaupungeissa oli etnisiä mellakoita valkoisten ja ”aasialaisten” eli lähinnä Pakistanista ja Bangladeshista kotoisin olevien muslimien välillä. Näistä mellakoista kovimmat nähtiin läntisen Yorkshiren Bradfordissa heinäkuussa 2001. Mellakat kestivät kolme päivää ja niiden yhteydessä loukkaantui 300 poliisia. Mellakoiden jälkeen Britannian hallitus aloitti toimenpiteet, joilla pyrittiin vähentämään jännitteitä etnisesti segregoituneissa Pohjois-Englannin kaupungeissa. Mukaan kuuluu myös islamilaisen radikalismin sietäminen ja sen ylilyöntien katsominen sormien läpi. Mellakoista saa jonkinlaisen kuvan tästä videoraportista.

Mellakoiden jälkeen Britannian valtio on pelännyt muslimiyhteisön reaktioita enemmän kuin kantaväestön vastaavia. Käytännössä se näkyy esimerkiksi Tommy Robinsonin kaltaisen työväenluokasta nousseen poliittisen toimijan vainoamisena samaan aikaan, kun islamilaisen ekstremismin taltuttamiseksi tehdään kovin vähän. Tommy Robinson on Douglas Murrayn sanoin ”toissijainen ongelma”, jota ei olisi, jos hallinto toimisi tosissaan islamilaista radikalismia vastaan. Euroopan maiden hallitukset ovat Murrayn mukaan onnistuneet toissijaisen ongelman eli kantaväestön taholta tulevan levottomuuden hillitsemisessä mutta ovat olleet voimattomia pääasiallisen ongelman eli islamilaisen radikalismin edessä.

Toissijainen ongelma on hoidettu estämällä julkinen keskustelu islamista ja sen yhteensopivuudesta länsimaisen yhteiskunnan perusarvojen kanssa. Valtamediajulkisuudessa juuri kukaan ei käy tällaista keskustelua, koska siihen osallistuvalla on suuri riski leimautua rasistiksi ja kiihkoilevaksi islamofobiksi. Riskinä on myös tuomio uskonrauhan rikkomisesta, jos puhuja erehtyy esimerkiksi yhdistämään islamin opetukset ja sen profeetan väkivaltaan ja seksuaalirikoksiin.

Harva länsimaalainen haluaisi asua muslimienemmistöisessä yhteiskunnassa, jos on itselleen rehellinen. En usko, että kovin moni myöskään haluaa, että hänen oma kotimaansa muuttuu jossain vaiheessa muslimienemmistöiseksi. Toisaalta julkista keskustelua näistä asioista ei valtamediassa käydä eikä kukaan johtava poliitikko suostu kertomaan, mikä määrä islamilaista maahanmuuttoa on tarpeeksi.

Christchurch

Uuden Seelannin Christchurchissa australialainen mieshenkilö ampui kahdessa moskeijassa kuoliaaksi noin 50 puolustuskyvytöntä ihmistä. Tapaus oli erittäin törkeä ja sellaisena ehkä eniten ihmisuhreja vaatinut länsimaalaisen muslimeihin kohdistama terrori-isku.

Teolla on paljon yhteistä norjalaisen Anders Behring Breivikin vuonna 2011 tekemiin terrori-iskuihin. Ainoa merkittävä ero liittyy uhriprofiiliin. Uuden Seelannin ampuja valitsi kohteekseen muslimeja, kun taas Breivik tappoi Norjan Työväenpuolueen nuorisojärjestön kesäleiriläisiä Utöyan saarella.

Breivikin teot synnyttivät valtamediassa demonisointikampanjan, joka kohdistui tunnettuihin islamin kriitikoihin. Myös Suomessa moni joutui noitavainon kohteeksi mukaan luettuna tämä blogi, jonka pitäjän Helsingin Sanomien toimittaja Jukka Huusko halusi tuolloin paljastaa. Itse olin lomalla perheen kanssa ulkomailla, ja saavuttuani kotimaahan näin oman blogini Helsingin Sanomien uutissivulla. Tuolloin Suomessa johtavaksi vastajihadismin asiantuntijaksi nousi historiantutkija Jussi Jalonen, joka oli jonkin aikaa kysytty vieras keskusteluohjelmissa.

Kun verrataan islamilaisten terrori-iskujen yleisyyttä länsimaalaisten vastaaviin, voidaan todeta, että länsimaalaisten tekemiä iskuja tapahtuu harvemmin. Toisaalta jotkut ovat ennustaneet niiden lisääntyvän. Eräs tällainen on amerikkalainen islam-kriitikko David Wood, joka väittää tällä videolla, että hän ennakoi Christchurchin terrori-iskun.

Woodin mukaan iskut lisääntyvät, jos länsimaiden poliittiset johtajat aktiivisesti tukahduttavat avoimen ja rehellisen keskustelun islamista. Jos ihmiset turhautuvat poliittisen järjestelmän kyvyttömyyteen, avoimessa yhteiskunnassa ihmisellä tulee olla väylä purkaa turhautumistaan keskustelemalla, arvostelemalla ja jopa pilkkaamalla mutta ei kuitenkaan väkivaltaisesti.

Kun johtajat estävät keskustelun, arvostelun ja pilkkaamisen, ihmiset etsivät turhautumisen purkamiseksi muita keinoja. Joillekin yksilöille tämä tarkoittaa väkivaltaa. Jos Anders Breivikin manifestiin on uskominen, Breivik oli itse mennyt mukaan poliittiseen toimintaan ja turhautunut, kun kaikki muslimien maahanmuuton arvostelu leimataan oikopäätä rasismiksi.

Luonnollisesti nähdyn kaltaisilla iskuilla ei saavuteta mitään positiivista. Breivik toisaalta ilmoitti tavoitteekseen pyrkiä vahingoittamaan islamin rauhanomaisia arvostelijoita, jotta nämä radikalisoituisivat. Jälkikäteen voi sanoa, että vahingoittamisessa hän onnistui.

Tekijällä serbitausta

Tällä videolla eläkkeellä oleva CIA:n asemapäällikkö Brad Johnson kertoo tekijän taustasta. Tekijä oli englanninkielisestä nimestään huolimatta taustaltaan serbialainen. Serbiasta valtaosa kuului vuosisatojen ajan Osmanivaltakuntaan ja serbeillä on tätä kautta pitkä historiallinen kokemus islamin vallan alla elämisestä.

Bosnian sota syttyi suurelta osin siksi, että Bosnian serbit eivät suostuneet elämään muslimien hallitsemassa Bosniassa vaan halusivat serbeille autonomian. Sota päättyi serbien kannalta ikävästi mutta serbit saivat oman autonomisen Republika Srpskan.

Ihmisillä, jotka ovat joutuneet elämään vähemmistönä muslimienemmistöisessä maassa voi olla erilainen käsitys islamista kuin keskimääräisellä länsimaalaisella liberaalilla. Britannian esimerkki näyttää, että segregoituneiden yhteisöjen välille voi kehittyä jännitteitä, jotka purkautuvat pienestäkin leimahduksesta. Monikulttuurinen yhteiskunta ei ole vakaa.

Länsimaiden poliittisen johdon strategia on ollut tukahduttaa kritiikki monikulttuuria kohtaan ja leimata arvostelijat rasisteiksi. Tämä tie on pian kuljettu loppuun. Myös monikulttuuriprojektin sivustakatsojille eli länsimaiselle kantaväestölle tulee antaa mahdollisuus sanoa rehellinen mielipiteensä tästä yhteiskunnallisesta kokeilusta ja sen onnistumismahdollisuuksista.

Lisäyksenä dokumentti Libanonin sisällissodasta sen kokeneiden kertomana:
Osa 1
Osa 2
Osa 3