Opetusministeri harrastaa aivopesua

Nyky-yhteiskunnassa koulutus nähdään tärkeänä asiana. Ilman sitä ihmisellä on vaikeuksia selviytyä tai edes saada työpaikkaa. Kuitenkin opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen viimeisimmästä ulostulosta voi päätellä, että koulutuksella on muitakin tavoitteita eli vallitsevan poliittisesti korrektin monikulttuuri-ideologian pakkosyöttö jo varhaisessa vaiheessa.

Grahn-Laasonen kuvaa nykyistä Kokoomusta hyvin. Hänellä on kyky tuottaa puhetta mutta puheen sisältö on yleensä täynnä ulkoa opeteltuja iskulauseita ja tyhjänpäiväistä lässytystä. Ministerin kirjoituksesta voi kuitenkin tehdä havaintoja modernin vasemmistoliberaalin ajattelusta.

Grahn-Laasonen mainitsee pahuuden lähteen heti alussa:

”Populismi on tehnyt läpimurtoja eri puolilla maailmaa. Britannian Brexit-äänestyksen liian suuret lupaukset, Donald Trumpin retoriikka Yhdysvalloissa, Unkarin hallituksen pakolaismuuri, Filippiinien huumekauppiaiden ampumista vaativa presidentti.”

Populismi kuvaa tässä pahuutta. Sen jälkeen esitetään esimerkkejä asioista, joista Grahn-Laasonen ei pidä. Nämä niputetaan yhteen populismiksi, vaikka niillä ei ole välttämättä mitään tekemistä keskenään. Populismi on abstrakti käsite, jonka kaltaisia vasemmistoliberaalit mielellään käyttävät.

Sitä ei yleensä mainita, että populismin vastakohta on elitismi. Grahn-Laasonen edustaa elitismiä, jossa voideltu eliitti ymmärtää asiat tavallista kansalaista paremmin ja on näin oikeutettu tekemään päätöksiä kansalaisen puolesta. Kansalaisen kannalta haitalliset päätökset perustellaan korkealentoisille yleistä hyvää kuvaavilla käsitteillä (esim. globaali vastuu), jotka kuulostavat hyviltä mutta joiden sisältö jää yleensä hämäräksi.

Toinen abstrakti hyvä vihollinen on rasismi, joka Grahn-Laasosen määrittelemänä on pelkkä olkiukko:

”Rasismissa on kysymys yksilön kieltämisestä. Sen sijaan, että tunnustettaisiin jokaisen ihmisen olevan oma, arvokas yksittäinen persoonansa, rasistisessa ajattelutavassa toisia leimataan vain heidän syntyperänsä tai taustansa perusteella.”

Vasemmistoliberaali puhuu yksilöistä mutta todellisuudessa yksilön arvo eli uhripääoma mitataan tämän edustaman viiteryhmän perusteella. Uhrihierarkiassa alempana oleva ei pääsääntöisesti saa sanoa mitään negatiivista korkeampaa uhristatusta edustavan ryhmän edustajasta. Pelkkä puhe on syrjintää, joka on vasemmistoliberaalissa käsitteistössä se suurin paha ja kaiken muun pahan aiheuttaja.

Rasismin seurauksista Grahn-Laasonen toteaa seuraavaa:

”Ennakkoasenteemme ohjaavat ratkaisevasti havaintojamme maailmasta. Huomaamme ennemmin ne seikat, jotka sopivat yhteen aiempien ajatustemme kanssa – ja näin ennakkokäsityksemme vahvistuvat entisestään. Tällaisia kuplia pitäisi aktiivisesti jokaisen yrittää puhkoa.”

Poliittisen korrektiuden ansiosta suurin osa ihmisistä pelkää leimautuvansa rasistiksi eikä lausu julkisesti mitään negatiivista korkean uhristatuksen omaavista ryhmistä. Jos näin tapahtuu, negatiivisen puheen takaa löytyy todennäköisesti joko yksi suuri negatiivinen kokemus jostain tietystä viiteryhmästä tai useita pienempiä. Ihminen, joka on nähnyt todellisuuden ikävän puolen, ei enää pelkää leimautumista yhtä paljon kuin ennen näitä kokemuksia.

Median käyttäytyminen esimerkiksi islamilaisen terrori-iskun tai muslimin tekemän törkeän rikoksen yhteydessä kertoo, että suvaitsevainen liberaali ymmärtää tämän. Siksi media pimittää tietoja ja yrittää selittää asian korkeasta uhristatuksesta nauttivan ryhmän kannalta parhain päin. Rikoksentekijöiden etnistä tai uskonnollista taustaa ei kerrota muuten kuin rivien välistä. Näin tehdään, koska vasemmistoliberaali käsitteistö sanoo, että kaikki paha johtuu syrjinnästä ja negatiiviset uutiset uhriryhmän edustajien väkivallasta lisäävät abstraktia rasismia ja rikkovat näin virallisen poliittisesti korrektin narratiivin.

Moderni vasemmistoliberaali keskittyy ensisijaisesti retoriikkaan. Todellisen elämän tapahtumat ovat sen rinnalla toissijaisia ja aina selitettävissä korkean uhristatuksen omaavan ryhmän kannalta suotuisasti. Grahn-Laasonen mainitsee myös muotikäsite vihapuheen:

”Vihapuhe on vielä oma lukunsa. Siinä kehotetaan suoraan tai peitellysti fyysiseen tai henkiseen väkivaltaan toisia ihmisryhmiä kohtaan. Vihapuheen yleistyminen horjuttaa luottamuksen ja turvallisuuden tunteen perusteita sekä hävittää kansalaisten keskinäistä kunnioitusta, joka on ollut Suomen hyvinvoinnin taustatekijänä.”

Pohjoismaat kansallisvaltioina ovat perinteisesti olleet korkean luottamuksen yhteiskuntia. Kun tällaiseen ympäristöön väkisin lisätään etnistä ja uskonnollista monimuotoisuutta, syntyy jännitteitä. Virallisessa liturgiassa etnistä ja uskonnollista monimuotoisuutta pidetään rikkauden lähteenä ja itsessään hyvänä asiana. Jo vajaa kymmenen vuotta sitten Harvardin yliopiston politiikan tutkija Robert Putnam päätyi tutkimuksessaan täsmälleen päinvastaiseen lopputulokseen. Mitä monimuotoisempi yhteisö, sitä vähemmän ihmiset luottavat toisiinsa.

Poliittinen korrektius, jonka mukaan vihapuhe horjuttaa ihmisten keskinäistä luottamusta, onkin pelkkää pintaa. Ihmisten reaalielämän päätökset kertovat toista monimuotoisuuden siunauksellisuudesta. Sattumoisin ne, jotka kovaäänisimmin kannattavat monimuotoisuutta, eivät itse omassa elämässään joudu kohtaamaan sen ikäviä puolia toisin kuin sosioekonomisesti heikommassa asemassa olevat. Liberaali politiikka, joka pyrkii aktiivisesti edistämään etnistä ja uskonnollista monimuotoisuutta, vähentää näin ihmisten keskinäistä luottamusta eikä mikään abstrakti vihapuhe.

Koska kantaväestön tekemistä rasistisista rikoksista on vain vähän todellista näyttöä, vasemmistoliberaali esittää omien näkemystensä tueksi kuulopuheisiin perustuvia todisteita. Näin tekee myös Grahn-Laasonen:

”...eräs tyypillinen tapaus on julkisella paikalla tai kulkuneuvossa tapahtuva solvaaminen ja nimittely sen vuoksi, että on toisen näköinen tai puhuu eri kieltä. Joskus vihapuhe ja nimittely kärjistyy fyysiseen loukkaamiseen: tönimistä, läpsäyttelyä, päälle sylkemistä, nyrkiniskuja.”

Tuossa Grahn-Laasonen siteeraa Oikeusministeriön vihapuheselvitystä tämän vuoden maaliskuulta. Olen varma, että tuollaista tapahtuu mutta ei läheskään niin paljon, kuin virallinen liturgia antaa ymmärtää. Samalla luonnollisesti jätetään huomiotta eräiden maahanmuuttajaryhmien tilastollinen yliedustus seksuaali- ja väkivaltarikollisuudessa. Liberaalissa käsitteistössä abstrakti vihapuhe on suurempi paha kuin konkreettiset väkivaltarikokset, koska liberaalin ajatussapluunan mukaan vihapuhe on syrjintää ja saa uhristatuksesta nauttivat yksilöt käyttäytymään väkivaltaisesti.

Koska on aivan ilmiselvää, että kansalaiset eivät kaikilta osin ole sisäistäneet poliittisen korrektiuden vaatimuksia, täytyy varmistaa, että tuleva sukupolvi kasvatetaan ajattelemaan oikein:

”Monilukutaitoa ja mediakriittisyyttä korostamalla parannetaan lasten ja nuorten edellytyksiä ymmärtää vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä ja osallistua keskusteluun niistä ilman ylilyöntejä. Kulttuurien moninaisuus, yhteisöllisyys ja osallisuuden edistäminen otetaan valtionapujen kriteereihin. Kuntien nuorisotoimille avataan erityisavustushaku vihapuheen ehkäisemiseksi ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi. Joukkuelajien Punainen kortti rasismille -hanke otetaan osaksi valtakunnallistettavaa Liikkuva koulu -ohjelmaa.”

Jälkikasvu siis yritetään aivopestä DDR-tyylisellä propagandalla. Valitettavasti tällainen voi onnistua vain ympäristössä, jossa vaihtoehtoisen tiedon saanti on estetty. Tämä taas edellyttää totalitaristista valtioa, jollainen EU-jäsen Suomi ei vielä ole. Surkuhupaisat yritykset lopettaa MV-lehden julkaisu kertovat, että nykyinen valtaeliitti ei kykene edes samaan, mihin menneisyyden kommunistihallinnot kykenivät eli pakottamaan kaikki toistamaan puolueen virallista liturgiaa.

En usko, että omaa sukupolveanikaan onnistuttiin manipuloimaan poliittisesti korrektiksi valtion tukemalla propagandalla, vaan se rakensi maailmankuvansa television ja valtamedian perusteella. Maailmankuvan muotoutumisessa populaarikulttuuri luultavasti vaikutti enemmän kuin tiedonvälitys.

Poliittinen korrektius on intuitiivista eikä perustu mihinkään suureen ajatteluun tai oivallukseen. Siksi Grahn-Laasosen ja hänen edustamansa ministeriön propagandapyrkimykset ovat lähinnä rahan haaskausta. Nykyisellä nuorella sukupolvella on käytössään ennennäkemättömät tiedonhankintamahdollisuudet eikä moni sen edustajista katso lainkaan televisiota tai lue paperilehtiä. Kaikki tieto haetaan internetistä. Se, onko tämä hyvä vai huono asia, nähdään myöhemmin.